* * * * *
Hellenistinen sivistys ulotti vaikutuksensa kauaksi itään. Äskettäin on Meediasta löytynyt kreikkalaisia pergamenttikäsikirjoituksia, jotka osoittavat, että kreikkalainen oikeus vielä ensimmäisellä vuosisadalla e.Kr. oli voimassa noissa kaukaisissa seuduissa. Ja sisäisimmän Keski-Aasian löytöpaikat, jotka vielä eivät läheskään ole tyhjentyneet, ovat viime aikoina yllättävän selvästi osoittaneet, miten helleenisen kulttuurin valo on sinne lännestä lähettänyt säteitänsä. Kaikki tämä pohjautuu Aleksanterin työhön. »Suuri kuningas on», Wilamowitz sanoo, »niitä valituita kylvömiehiä, joiden kylvö itää silloinkin, kun se lankeaa orjantappurain joukkoon.»
Intiankin hellenistisissä kaupungeissa kreikkalainen sivistys on kerran ollut elinvoimaista. Vielä miespolvi seleukidien valtakunnan kukistumisen jälkeen — vuonna 64 e.Kr. — eristetyt kreikkalaiset pikkuruhtinaat pysyttelivät ihmeteltävän sitkeästi siellä täällä Intian maaperällä; ja kului lähes neljä vuosisataa Aleksanterin kuoleman jälkeen, ennenkuin kreikkalaisen vaikutuksen viimeinenkin jälki oli hävinnyt Intiasta.
Nimi, jolla kreikkalaisista puhutaan intialaisissa lähdekirjoissa, on yavana tai yona: joonialaiset, Raamatun javan.
Kreikkalainen vaikutus intialais-buddhalaiseen sivistykseen on erikoisen huomattavaa taiteessa. Eloisat kreikkalaiset jumalhahmot on otettu buddhalaisten jumalain, haltiain ja pyhimysten kuvien malleiksi. Samoin on laita rakennustaiteen, missä helposti huomaa erityisesti korinttilaisen pylvään.
Tämä kreikkalaisen vaikutuksen alainen taide on sitten Buddhan uskonnon jäljissä ja kiitos Intian ja Kiinan välisille kauppayhteyksille tunkeutunut Keski-Aasiaan ja sieltä aina Kiinaan saakka, missä se on perin pohjin uudistanut vanhan kiinalaisen taiteen.
Niin esiintyy täällä kuten kaikkialla helleenisen hengen elävöitävä ja hedelmöittävä vaikutus. Eikä se ole koskaan lakannut, minne se kerran on päässyt tunkeutumaan: Itä-Aasian taiteessa yhtä vähän kuin Euroopan tai Islamin. Meidän päiviemmekin kiinalainen ja japanilainen taide, niin kansalliseksi kuin se onkin muodostunut, palautuu kuitenkin perimmältään viidennen vuosisadan suuren kreikkalaisen taiteen luomista saatuihin herätteisiin.
* * * * *
Egyptissä eivät yksin kreikkalaisen taiteen ja taidekäsityön jätteet, vaan myöskin valtavat määrät kreikkalaisia kirjeitä ja papyrusasiakirjoja todistavat elävästi hellenismin levinneisyydestä.
Kirjallisuutta:
Erich Ziebarth, Kulturbilder aus griechischen Städten.
Felix Sartiaux, Villes mortes d'Asie mineure.
Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Mindre Asiens upptäckande (Ord och bild 1921).
Saturnino Ximenez, L'Asie Mineure en ruines.
Theodor Wiegand y.m., Milet. Ergebnisse der Ausgrabungen: 3. nide osaksi ilmestynyt.
Olivier Rayet et Albert Thomas, Milet et le golfe Latmique. Fouilles et explorations archéologiques.
Theodor Wiegand, Hans Schrader y.m., Priene. Ergebnisse der
Ausgrabungen 1895—1898.
J.T. Wood, Discoveries at Ephesus.
David George Hogarth, Excavations at Ephesus.
Österreichisches archäologisches Institut, Forschungen in Ephesus: 3 nidettä ilmestynyt.
A. Conze, K. Humann y.m., Die Altertümer von Pergamon: 8 nidettä ilmestynyt.
Karl Hachtmann, Pergamon (Kirjallisuusluettelo).
Emanuel Pontrémoli et Maxime Collignon, Pergame. Restauration, et reconstruction des monuments de l'acropole.
Alexander Bugge. Kelterna och deras kultur.
Felix Stæhelin, Geschichte der kleinasiatischen Galater.
Franz Cumont, Fouilles de Doura-Europos 1922—1923.
Martin P:n Nilsson, Ett syriskt Pompeji (Svensk tidskrift 1927).
Jarl Charpentier, Politiska och kulturella förbindelser mellan Grekland och Indien efter Alexander den Store (Nordisk tidskrift 1919).
HELLENISTINEN TIEDE.
Jos käännymme hellenistisen sivistyksen saavutuksia tutkimaan, niin ne ovat epäilemättä painavimmat tieteen alalla. Alkulähteenä on tällöin Aristoteles, Kreikan suuri yleisnero. Hän se ensimmäisenä yhdisti ajan kaikki tieteet yhteydeksi. Mutta samalla hän laajensi tieteellisen tutkimuksen piiriä siinä määrin, että hänen jälkeensä ei kukaan kyennyt hallitsemaan koko valtavaa lopputulosta. Hänen jälkeensä seurasi siis tieteiden erikoistumisen aikakausi.
Tieteiden keskipisteeksi tuli Aleksandreia. Tänne ensimmäinen Ptolemaios perusti tieteellisen tutkimuslaitoksen, n.s. Mūseíonin. Hän kutsui sinne aikansa etevimmät oppineet ja antoi heille niin runsaan toimeentulon, että he voivat kokonaan antautua tieteelliseen toimintaan. Heillä oli tutkimuksiansa varten käytettävissä tieteellisiä kokoelmia ja apuneuvoja joka lajia, kuten kirjasto, jossa pian oli useita satoja tuhansia papyruskääröjä, tähtitieteellinen observatorio, eläintieteellinen puutarha, jossa oli harvinaisia eläimiä, ja anatominen laitos.
Tunnetuin Aleksandreian oppineista on matemaatikko Eukleídēs, joka oppikirjaansa »Eukleideen alkeet» kokosi ja järjestelmöi aikansa geometrisen tiedon. Kiitos tavattomalle selvyydelleen tuota kirjaa käytetään vielä tänäkin päivänä koulukirjana melkein koko maailmassa. Toinen tämän ajan matemaattinen nero on syrakuusalainen Arkhimēdēs, joka oli opiskellut Aleksandreiassa Eukleideen oppilaiden johdolla. Arkhimedes oli epäilemättä antiikin suurin ja kaikkienkin aikojen suurimpia matemaatikkoja.[84] Äskettäin on löydetty hänen kirjoituksensa, joka yllättävällä tavalla osoittaa, että hän oli keksinyt perusteet integraalilaskennalle, jonka suuren keksinnön sitten Newton ja Leibniz tekivät 1600-luvulla. Arkhimedes oli myöskin aikansa etevin mekaanikko ja tuli erityisen kuuluisaksi keksimällä nerokkaita sotakoneita. Hänen nimensä elää vieläkin erinäisissä fysiikan laeissa ja sellaisessa keksinnössä kuin n.s. Arkhimedeen kierrin. Se on pitkän putken sisässä vinossa asennossa oleva kierukka, joka nostaa vettä, kun sitä pyöritetään akselinsa ympäri. Kuvaavaa sille, miten luja Arkhimedeen ajan luottamus oli hänen mekaaniseen kykyynsä, on seuraava hänen lausumanansa kerrottu: »Jos voisin saada kiinteän kohdan avaruudessa, minä kykenisin horjahduttamaan maan radaltaan.»[85]
Arkhimedeen aikalainen, mutta häntä jonkin verran vanhempi oli luultavasti etevä teknikko Ktēsibios, hänkin hyvin monipuolinen mies. Muun muassa hän valmisti hyvin ihmeellisen kellon, jossa oli liikkuvia kuvia, tunteja ilmoittavat toitotusmerkit ja monenmoisia muita kiintoisia laitteita, jonka kaiken pani liikkeelle vesivoima. Tietomme tästä kellolaitteesta ovat peräisin toisilta muinaisajan kirjailijoilta. Kiitos heille me voimme seurata konstikellon rakennetta, sellaisena kuin tunnemme sen keskiajan kirkoista[86] ja luostareista sekä oman aikamme jälkivesoista — arabialaisten ja roomalaisten välityksellä — aina Ktesibioksen kellosepänpajaan.[87]
Monipuolinen henki ennen kaikkea fysiikan ja tekniikan alalla oli Aleksandrialainen Hérōn. Höyryturbiini, automaatti ja taksametrihän ovat erikoisen nykyaikaisia sanoja, mutta kaikkien noiden kolmen keksinnön kantaisäksi voidaan sanoa Heronia, joka näyttää eläneen viimeistään toisella vuosisadalla e.Kr. Hänen jälkeenjättämiänsä kirjoituksia saammekin kiittää enimmästä, mitä tiedämme siitä, mitä fysiikan lakeja muinaisajan ihmiset tunsivat ja mitä he kykenivät aikaan saamaan tekniikan alalla.
Arkhimedeen ja Heronin keksinnöt ovat aikaan saaneet rakennustaiteen ja ylipäänsä tekniikan alalla nousun, jonka merkitys antiikin taloudelliselle kehitykselle tavallansa on verrattavissa siihen suurteollisuuden uudestiluontiin, jonka tekniikan ihmeet meidän aikanamme ovat suorittaneet. Etevälle tekniikan historian tutkijalle onkin selvää, että — kuten eräs heistä[88] sanoo — »antiikki myöskin teknillisissä riennoissaan on nykyaikaa paljon lähempänä kuin välillä oleva keskiaika. Lukemattomat ovat ne langat, osaksi näkyväiset, osaksi näkymättömät, jotka yhdistävät nämä molemmat maailmat, vanhan ja uuden, toisiinsa.» Tähän nähden hän sanookin: »Se mieletön kamppailu, jota nykyajan, tekniikka ja luonnontiede edellisellä vuosisadalla kävivät antiikkia vastaan, ja joka vielä tänäkin päivänä on saada monen ahtaan kallon halkeamaan, riippui valitettavasti kummankin taistelevan puolen tietämättömyydestä ja sivistyksen puolinaisuudesta. Humanistit tunsivat silloin vielä liian vähän antiikin todellista maailmaa. He olivat senvuoksi utuisen ja epäselvän idealismin kahleissa. Ja heidän vastustajansa toiselta puolen eivät tahtoneet tietää mitään eurooppalaisen kulttuurimme antiikkisesta hemisfääristä[89], koska heitä tympäisi tämä yksipuolinen antiikkinen idealismi, jota humanistit alati toitottivat.
Niin perusteellisesti kuin antiikki nykyisin tunnetaan, voidaan varmasti todeta, että »jos sen teknillisestä kirjallisuudesta ei olisi halki keskiajan pimeyden säilynyt meille niinkään monia sirpaleita, kuin todella on tapahtunut, me tällä hetkellä emme olisi saavuttaneet sitä teknillisen- ja teollisuuskulttuurin korkeata tasoa, josta olemme niin ylpeitä. Me olemme korkealla — kuka ei sitä myöntäisi? — mutta me seisomme lukemattomien edellisten sukupolvien hartioilla, ennen kaikkea Hellaan teknikkojen, joiden älyn terävyys ja aaterikkaus ei ollut vähäisempi kuin nykyisen ajan tiedemiehen.» Ero on vain siinä, että alku on aina hankala. Vaivalloisia olivat ihmisen ensimmäiset askelet hänen pyrkiessään suurta päämääräänsä kohti, tekemään luonnonvoimat alamaisiksensa, ja senvuoksi ne askelet täytyi astua verkkaammin. Mutta kun tätä ajattelee, niin höyryn, sähkön, lentokoneen ja radion aikakaudella ei ole lainkaan aihetta ylimielisesti hymyillen katsoa niihin, jotka ottivat ensimmäiset askelet.
Niiden tieteiden joukossa, jotka suuresti edistyivät hellenistisellä ajalla, kuuluvat myöskin tähtitiede ja maantiede. Tähtitiede kukoisti Babylonian kaupungeissa, missä helleenit voivat rakentaa edelleen muinaisten kaldealaisten taivaankappaleista tekemiin havaintoihin ja heidän laskelmiinsa niiden kiertoradoista. Maantieteen näköpiiri laajeni luonnollisesti suunnattomasti Aleksanterin löytöjen johdosta. Hän ei näet ollut pelkkä valloittaja ja valtiomies, vaan myöskin lämpimästi kiinnostunut tieteellisiin tutkimuksiin — hänhän olikin Aristoteleen oppilas. Sotaretkillä häntä seurasi esikunta tiedemiehiä ja teknikoita, joiden piti tutkia ja kuvailla niitä uusia maita, mihin tultiin. Ei ainoastaan maantieteelle, vaan myös kasvi- ja eläinopille ja geologialle avautui siten uusia tutkimusaloja.
Aina Pohjolaan saakka tiedonjano ulotti nyt tutkimuksensa. Vuoden 300 seutuvilla e.Kr. massilialainen Pȳthias löysi Brittein saaret ja toi myöskin joitakin tietoja kauimpana pohjoisessa olevasta Thúlēn maasta, »joka rajautui jäämereen.»[90]
Aleksandriassa suoritetut anatomiset tutkimukset saivat myöskin lääketieteen elpymään. Anatomisia opintojansa lääkärit eivät harjoittaneet siellä yksin ruumiiden avulla, vaan he suorittivat myöskin vivisektioita[91] kuolemaan tuomituissa rikollisissa, niin kerrotaan. Aleksandreialaisten kirurgien kerrotaan suorittaneen vaikeita leikkauksia nukuttaen potilaan ja käyttäneen tällöin huumausaineena narkoottisesti[92] vaikuttavaa mandrágaran eli alrunan juurta.[93]
Yhtä suosittua kuin luonnontieteet oli kielitutkimus, varsinkin kielioppi ja kirjallisuusopinnot.
Filosofian keskuksena oli yhäkin Ateena. Sen yliopistossa kävi tuhansittain sekä kreikkalaisia että ei-kreikkalaisia koko maailmasta. Tämän tieteen alalla esiintyi pian Platonin ja Aristoteleen oppilaiden rinnalla uusia suuntia, joilla oli suuri vaikutus koko sivistyneeseen. maailmaan. Näin oli laita varsinkin stoalaisen ja epikurolaisen filosofian.
* * * * *
Kuuluisin Aleksandreian tieteellisistä laitoksista oli kirjasto. Siitä tuli vähitellen kreikkalaisen kirjallisuuden aarreaitta, joka sivuutti kaikki muut. Kiitos tälle laitokselle kehittyi kaupunkiin myöskin vilkas kirjakauppaliike. Kirjastossa oli näet työssä joukko orjia kopioimassa suurten kreikkalaisten kirjailijain teoksia monilukuisiksi kappaleiksi, jotka myytiin ja levisivät yli koko helleenisen maailmain: Kirjastolle ja kirjakaupalle saamme etupäässä olla kiitollisia siitä, että niin paljon klassillisen kirjallisuuden aarteita on pelastunut jälkimaailmalle.
Vuonna 47 e.Kr., taisteltaessa roomalaisten kanssa, suuri kirjasto korvaamattomine aarteineen tuhoutui. 700 000 nidettä joutui silloin liekkien saaliiksi.
Kirjallisuutta:
Hermann Diels, Antike Technik.
Ernst Nachmanson, Heron från Alexandria. Ktesibios och hans efterföljare. Arkimedes (Vetenskapen och livet 1919, 1920 ja 1924).
Hugo Bretzl, Botanische Forschungen des Alexanderzuges.
Karl Sudhoff, Kurzes Handbuch der Geschichte der Mcdizin (Laajat kirjallisuusluettelot).
Robert Tigerstedt, Medicinens utveckling till en naturvetenskap: 2 osaa.
ERÄMAANHIEDAN SALAISUUKSIA.
Kirjojen kaupan kasvaessa lisääntyi alati papyruksen tarve, ja tämä on luultavasti syynä siihen, että tämä kasvi, jota kerran kasvoi tiheässä pitkin Niilin vartta, on nyt kokonaan hävinnyt Egyptistä esiintyen siellä vain yksinäisinä koristekasveina. Tavatakseen papyrusta villinä täytyy mennä aina Abessiniaan saakka.[94] Käsityksen siitä, mitä määriä papyruslehtiä on kerran ollut olemassa, voi saada niistä hämmästyttävän rikkaista käsikirjoituslöydöistä, joita viime aikoina on tehty kuivissa ja hiekkaisissa osissa Egyptiä. Erikoisen paljon arvokasta on löytynyt suurista jätekasoista, joita on kertynyt muinaisten kaupunkien ja kylien edustalle[95], osa myöskin temppelien raunioista ja taloista, jotka ovat sortuneet tai äkkiä vaaran uhatessa joutuneet hylätyiksi, ja sitten hautautuneet erämaanhietaan. Antoisimpia ovat luonnollisesti olleet sellaiset talot, niissä virkamiehillä tai asianajajilla on ollut konttorinsa, missä he ovat säilyttäneet kirjeitä ja asiakirjoja.
Myöskin haudat sisältävät arvokkaita papyruskääröjä. Osittain tehtiin näet muumiokotelot yhteen liisteröidystä papyrusmakulatuurista[96], osittain Ptolemaiosten ajan Egyptin kreikkalaisten asukkaiden oli tapana panna vainajien mukaan hautaan heidän lempikirjailijansa.
Mutta myöskin toisin odottamattomin tavoin papyruskäsikirjoituksia on tullut päivänvaloon. Sata vuotta aikaisemmin kuin maantieteilijä Strábōn kävi pyhiä krokotiilejä katsomassa Moiris-järven rannalla Egyptissä, mistä ennen on kerrottu, muuan roomalainen senaattori Memmius, kuten monet muut siihen aikaan, teki turistimatkan halki Egyptin, ja luonnollisesti piti hänen mennä kuuluisalle krokotiilijärvelle katsomaan pyhien eläinten ruokkimista. Siltä ajalta on säilynyt erään korkean egyptiläisen virkamiehen kirjelmä, jossa hän valmistaa asianomaisia paikallisia viranomaisia ylhäisen vierailun varalle ja käskee heidän ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin korkean miehen arvonmukaiseksi vastaanottamiseksi. Hän kirjoittaa näin: »Pidä huolta, että yömajoja järjestetään sopiviin paikkoihin, että maihinnousupaikoilla järven rannalla vieraslahjoja annetaan senaattorille annettujen määräysten mukaisesti ja lopuksi, että pidetään valmiina ruokaa Petesoukhokselle[97] ja muille krokotiileille!»
Kuinka sitten tämä kirje, joka suo meille silmäyksen Egyptin matkailijaliikkeen järjestelyyn vuosisata e.Kr., on säilynyt meidän päiviimme? Niin ihmeelliseltä kuin se kuuluneekin, niin pyhä krokotiili itse omassa korkeassa persoonassaan — tekisi mieli sanoa — saa kunnian tästä. Se palvelus, jota egyptiläiset suorittivat tälle kunnianarvoiselle eläinlajille, on ollut arvaamattomaksi hyödyksi muinaistutkimukselle. Mutta tästä asianlaidasta ei kellään ollut aavistustakaan ennen viimeistä vuosisadanvaihdetta. Eräänä päivänä, kun kaksi kuuluisaa englantilaista papyrustutkijaa oli työssänsä kuuluisan Krokodilopoliksen lähellä, muuan heidän työmiehistään satutti lapionsa krokotiilin muumioon. Sitä lajia oli jo tavattu niin paljon, että mies harmistuneena potkaisi pyhää eläintä, niin että se meni murskaksi. Mutta ajatelkaapa papyrustutkijaimme ihastusta, kun he huomasivat, että muumio oli kääritty pitkiin, täyteenkirjoitettuihin papyruslehtiin!
Nyt alkoi jännittävä krokotiilinmuumioitten etsintä hiekasta, ja ainoastaan muutamien viikkojen kaivamisella oli löydetty erinäisiä tuhansia sellaisia eläinten muumioita — sekä poikasten että täyskasvuisten. Mutta surullista sanoa, enempää kuin kaksi prosenttia ei niistä ollut papyruskäsikirjoituksiin käärittyjä.
Ihmeellisiä teitä siis tietomme antiikin kirjallisuuden mestariteoksista ovat viime aikoina laajentuneet, ja suuret kirjailijat, joista muuten olisimme tietäneet tuskin muuta kuin nimen, ovat, kiitos Egyptin papyruslöydöille, tulleet henkiseksi omaisuudeksemme.
Siten Egyptin hiekka ja kuiva ilmasto ovat korvanneet paljon siitä, mitä myöhäisantiikin ja varhaisemman keskiajan ihmiset olivat saaneet aikaan antamalla ajattelemattomuudesta ja välinpitämättömyydestä kulttuuriarvojen tuhoutua. Paljon sellaista, minkä luultiin peruuttamattomasti kadonneen, on noussut ylös hautojen yöstä, sorasta ja murusta ja keltaisilla tai ruskeilla lehdillään antaneet uuden todistuksen kreikkalaisen hengen ilmiömäisestä rikkaudesta.
Mutta Hellaan suuret henget eivät ole tulleet yksin. Heidän seurassaan tuli ihmisiä monta lajia, sivistyneitä ja sivistymättömiä, köyhiä ja rikkaita, miehiä ja naisia. Kaikki he ovat meille kertoneet, millaista heillä oli eläessään. Niin valtavan runsas on tällaisten paperien sato ollut, että niiden avulla muinaisajan suuret yhteiskunnalliset ja taloudelliset kysymykset ovat joutuneet kokonaan uuteen valoon ja oikeushistorian tutkijat ovat saaneet tutkimusainehistoa vuosikausiksi. Kirjeet ja muut yksityiset paperit, sopimukset ja erilaatuiset oikeudelliset asiakirjat antavat ainehistoa kyllin voidaksemme seurata ihmisten kohtaloita kehdosta hautaan, silmätä heidän elämäänsä ja pyrkimyksiinsä, heidän ilonaiheisiinsa ja kärsimyksiinsä ja saada kuulla heidän sisimmät ajatuksensa ja tunteensa.
Alkakaamme kätkyen äärestä! Jos äiti ei voi itse antaa lapselleen tervettä ravintoa tai — kuten toisessa tuntemassamme tapauksessa — lapsen isä ei tahdo, että äiti itse imettäisi, silloin palkataan imettäjä ja tehdään hänen kanssaan kirjallinen sopimus. Imettäjä sitoutuu viettämään tervettä ja siveellisen puhdasta elämää, niin kauan kuin hän lasta imettää, niin että maito ei kärsi vahinkoa. Imettämisaika on usein kaksi vuotta taikka enemmänkin, kuten tapa on vieläkin Itämailla.. Jos imettäjä ottaa lapsen luoksensa kotiinsa, hänen täytyy useita kertoja kuukaudessa saapua lasten vanhempain luo, jotta voidaan todeta kaiken olevan hyvin. Koska imettäjä tavallisesti on vähävarainen, hän saa kuukausipalkkansa etukäteen. Jos hän rikkoo sopimuksen, hän saa ankaran rangaistuksen; mutta toiselta puolen hänellä on oikeus saada vahingonkorvaus, jos toinen puoli rikkoo sopimuksen.
Kun lapsuusaika on ohi ja elämän vakavuus alkaa, pojan on toisinaan valmistauduttava johonkin ammattiin. Hänen isänsä tekee silloin jonkun mestarin kanssa sopimuksen poikansa oppiajasta. Sellaisia papereita on paljon. Kankurimestari Tryphon tekee neljätoistavuotiaan poikansa puolesta tuollaisen sopimuksen kankurimestari Ptolemaioksen kanssa. Mutta miksi Tryphon ei itse opettanut toivorikasta vesaansa omaan ammattiinsa? Hänhän oli varakas mies — sen saamme nähdä hänen pankkitileistään. Mutta saamme kuulla myöskin, että kankurimestari poti silmäsairautta. Mitenkä sen tiedämme? Eräästä toisesta löydöstä samassa kaupungissa, jossa hän asui: vapautuskirja sotapalveluksesta pysyväisen silmäkatarrin ja alentuneen näkökyvyn perustalla. Mutta tiedämme vieläkin enemmän: myöskin kotiolot ovat voineet vaikuttaa siihen, että poika sai jättää kodin.
Tryphon oli eronnut vaimostaan, ja tämän ja hänen uuden nuorikkonsa välillä oli rähinää; voimmehan silloin ajatella, että poika piti äitinsä puolta. Joka tapauksessa tiedetään Tryphonin valittaneen poliisiviranomaisille, että hänen ensimmäinen vaimonsa oli loukannut seuraajatartaan.[98]
Mutta kuulkaammepa nuorukaisten ohella tyttöjenkin asemasta! Silmäyksen siihen suo meille esim. sopimuskirja, joka on irroitettu eräästä Berliinin museon muumiokotelosta. Se koskee ravintolatytön paikkaa ja on ankara, oikea orjan kontrahti. Tyttö saa heti kapakan omistajattarelta lainaksi 100 drakmaa, jotka tulevat hänen omakseen kolmen vuoden palveluksen perästä. Tänä aikana hän saa ruoan ja vaatteet ja palvelusajan päättyessä lisäksi 40 drakmaa. Tyttö lupasi hyvin hoitaa ja palauttaa kaikki talouskalut, jotka hän saa huostaansa, ja olla koskaan poistumatta ravintolasta ilman emäntänsä lupaa. Jos hän hairahtuu johonkin rikkomukseen, hänen on heti maksettava takaisin 100 drakmaa ynnä korkea korko, korvattava vahinko ja kaiken päälliseksi maksettava 100 drakmaa sakkoa. Tyttö on siis täydellisesti emäntänsä vallassa. Tämä voi ajaa hänet tiehensä, konsa hyväksi näkee, ja vielä puti puhtaaksi kynittynä! Palvelijatar-paralle sitävastoin sopimuksen purkaminen maksaa niin suuria summia, ettei hän voi ajatella niistä koskaan suoriutuvansa; ja jos aikoo vältellä velvollisuuksiansa, häntä uhkaa aina velkarangaistus ja orjuus.
* * * * *
Mutta tästä synkästä viivähtämisestä elämän radalla siirrymme nyt iloisempaan! Ei ole, kuten tunnettua, ihmisen hyvä yksinänsä olla. Sen tiesivät muinaiset Egyptin kreikkalaisetkin, ja senvuoksi meillä on paljon aviosopimuksia. Lukekaammepa yksi sellainenkin! Asiakirjalla on erikoinen arvonsa sen johdosta, että se on ensimmäinen tunnettu lajiansa. Se on tehty vuonna 311 e.Kr., ja sopimuspuolet ovat Egyptin kreikkalainen mies ja kreikkalainen nainen, ja se kuuluu seuraavasti: »Herakleideen ja Demetrian välinen aviosopimus. Herakleides ottaa Kos'ista kotoisin olevan Demetrian puolisoksensa. Morsian tuo myötänsä pesään vaatteita ja koristuksia 1.000 drakman arvosta. Herakleides sitoutuu suomaan Demetrialle kaiken, mitä vapaalle naiselle kuuluu. Me molemmat sopimuspuolet haluamme asettua asumaan sinne, minne Demetrian isä ja hänen miehensä yhteisen harkinnan perustalla näkevät hyväksi. Jos Demetria tavattaisiin huonosta teosta, joka aiheuttaa hänen aviomiehelleen häpeää ja häväistystä, niin hän menettää koko myötäjäisensä. Kumminkin Herakleideen täytyy kolmen miehen edessä, jotka molemmat hyväksyvät, osoittaa Demetriaa vastaan tekemänsä syytökset oikeiksi.
Herakleides ei saa Demetrian mieliharmiksi tuoda kotiin toista naista eikä myöskään siittää lapsia toisen naisen kanssa tai muulla tavoin loukata Demetriaa. Jos Demetria voisi jotakin sellaista toteen näyttää kolmen miehen edessä, jotka molemmat puolisot hyväksyvät, niin Herakleideen on annettava Demetrialle takaisin hänen myötäjäisensä ja lisäksi suoritettava sakkoa 1.000 Aleksandreian hopeadrakmaa.»
* * * * *
Liikuttavan silmäyksen aviosäädyn huoliin ja murheisiin suo meille kirje, jonka Kristuksen syntymän aikoihin muuan keski-Egyptin kaupungin työmies on kirjoittanut vaimolleen. »Tietäös» — hän kertoo — »että olemme vielä Aleksandriassa. Älä tule levottomaksi, jos useat tovereistani palaavat ja minä yhäkin viivyn täällä! Pyydän sinua kaikesta sydämestäni: Pidä hyvää huolta pienokaisestamme! Ja niin pian kuin saamme palkkamme, lähetän sen sinulle.
Sinä olet Aphrodisiaan mukana lähettänyt minulle terveisesi: 'Älä unohda minua!’ Kuinka voisin sinut unohtaa? Pyydän siis: Älä ole levoton!»
Mies on, kuten huomaamme, hyvä puoliso ja isä. Hän lohduttaa vaimoaan ja huolehtii lapsistaan. Tämä on eritoten huomattava, sillä nyt seuraa kirjeessä sellaista, mikä meidän ajallamme tuntuu pöyristyttävän julmalta. Mies tietää, että hänen vaimonsa odottaa jälleen pienokaista, ja tämän johdosta hän kirjoittaan: »Jos se on poika, jätä hänet eloon; mutta jos syntyy tyttö, niin pane hänet heitteille!» Se kuuluu kauhean sydämettömältä. Mutta sellainen oli ajan tapa köyhien keskuudessa, jotka tuskin jaksoivat elättää itsensä. Vasta kristinuskon mukana on inhimillisempi ajatustapa päässyt vallalle. Kuinka monet kurjat äidit ovatkaan siten vapautuneet mykästä kauhusta pienokaisensa tulevasta kohtalosta!
Köyhyydestä huolimatta se avioliitto, johon olemme saaneet luoda silmäyksen, kuului onnellisempaan lajiin. Mutta luonnollisesti on runsaasti esimerkkejä toisenkin laatuisista avioliitoista. Erään leipurinsällin ja hänen vaimonsa välinen avioerosopimus kuuluu seuraavasti: »Useita vuosia sitten yhdyimme avioliittoon mitä parhain toivein ja vakain päätöksin halki koko elämämme elää rauhassa ja kunniallisesti yhdessä. Mutta kun nyt onneton, kurja kohtalo on loitontanut meidät toisistamme, on siitä ero ollut seurauksena.» Ja sitten seuraavat oikeudellisen selvittelyn yksityiskohdat.
* * * * *
Jos meitä huvittavat taloussalaisuudet, niin voimme halumme tyydyttää luomalla silmäyksen mallikelpoisesti pidettyihin talouskirjoihin. On esim. muuan perhe eräässä Egyptin pikkukaupungissa tuossa Kristuksen syntymisen seutuvilla. Se elää hyvin yksinkertaisesti. Leipä paistetaan yleensä oman pellon viljasta, mutta vehnäleipää ostetaan joka päivä lapsia varten, mikä nimenomaan mainitaan laskuissa. Niin ikään ostetaan maitoa puolella obolilla ja silloin tällöin kyyhkynen obolilla. Lapset ovat siksi suuria, että käyvät koulua. Sen huomaa siitä, että isä ostaa obolilla heille vahataulun ja piirtimen. Keittiötä varten ostetaan vihanneksia, sipulia ja öljyä. Kun tulee vieraita, tarjotaan kernaasti sellaisia herkkuja kuin parsaa ja herneitä. Ilahduttaakseen tuttujen lapsia kiltti perheenisä ostaa puolella obolilla kakkuja ja ohran suurimoita puuroksi yhtä paljolla. Leikkikalujakin annetaan lahjaksi. Ja syntymäpäivälahjaksi ostetaan kukkia kahdella obolilla. Kuolemantapaukset kävivät kassalle kalliimmaksi, sillä silloin voi mennä kokonainen drakma myrhaan ja balsamiin, mitä lähetettiin surutaloon. Käsityöläiset, kuten kankurit ja räätälit, tekivät usein työtä kotona ja tuli heillä silloin olla vapaa ravinto.
Avokätisemmin kuin kodin rauhallisessa sopukassa annettiin rahan kieriä kapakoissa ja ravintoloissa. Erään kerhon ravintolalasku on kokonaista 190 drakmaa 6 hengen päivällisestä, ja 22 hengen viinilasku on 2 000 drakmaa. Seuraavana iltana juotiin jälleen viiniä yhtä suuren summan edestä.
* * * * *
Mitä on sitten sellaista, joka puhuu elämän lopusta? Muun muassa lukuisia jälkisäädöksiä ja surunvalituskirjeitä. Otettakoon tähän hyvin yksinkertainen, mutta liikuttava surunvalituskirje. Se on toiselta vuosisadalta e.Kr., ja sen on kirjoittanut rouva perheelle, joka juuri on menettänyt lapsensa: »Olkaa lujia!» hän sanoo. »Olen ollut kovin murheissani ja itkenyt tuota autuaasti nukkunutta pienokaista aivan kuin aikoinaan omaa pikkuistani Didymosta. Eihän kukaan mahda mitään sellaisille kohtalon sallimille. Niinpä lohduttautukaa! Voikaa hyvin!»
* * * * *
Täten meillä näissä kellastuneissa lehdissä on koko elämän puitteet: syntymästä kuolemaan. Senhän kyllä tiesimme edeltäpäin, että onni ja onnettomuus vaihtelevat kuin valo ja varjo ihmisen elämässä kaikkina aikoina. »Mutta kuitenkin», sanoo eräs hellenistisen ajan sivistyksen tutkija, »on paljon eroa, tiedämmekö sen noin vain ylipäänsä, vai näemmekö sen havainnollisesti silmiemme edessä kuten näissä tapauksissa: ja historia on kauan sitten opettanut maan suurten ja mahtavien ohella käsittelemään myöskin pieniä ja nimettömiä. Myöskin köyhät ja vähäiset on otettava huomioon ja heitä kuunneltava, jos tahtoo saada toden ja täydellisen kuvan antiikin maailmasta. Historiankirjoittajaankin nähden pitävät paikkansa seuraavat roomalaisen runoilijan sanat: 'Olen ihminen, ja mikään inhimillinen ei saa olla minulle vierasta.'»
Sen pahempi historioitsijan mahdollisuudet päästä lähelle historian miljardeja nimettömiä ovat yleensä hyvin vähäiset. Kansan johtajat — ja myöskin sen sortajat — valtiomiehet ja sotapäälliköt, tiedemiehet, kirjailijat ja muut sivistyksen kannattajat, mutta myöskin ihmiset, jotka pelkän syntyperänsä nojalla tai muusta kohtalon suomasta ovat tulleet herättäneeksi huomiota tässä maailmassa — nämä ne ovat pääasiallisesti niitä, joihin historioitsija onnellisimmassa tapauksessa saa tilaisuuden tutustua yksilöinä. Kaikkia muita, niitä, jotka kuuluvat maan hiljaisiin ja elävät vain työnsä tuloksissa, voi lähemmin päästä tuntemaan vain sellaisista onnellisista sattumista, joita edellä olemme nähneet. Sitä arvokkaampia ovat senvuoksi ne tilaisuudet, jolloin saa kuulla, mitä liikkuu niiden rinnassa, jotka työtä tekevät ja ovat raskautetut.
Poimikaamme senvuoksi vaikkakin umpimähkään vielä joitakin kiinnostavia yksityiskirjeitä ja syventykäämme niihin! Muutamat niistä ovat sellaisia että ne olisi voitu kirjoittaa tänä päivänä, jona elämme. Erään on kirjoittanut aleksandreialainen sotilas, ilmeisesti hyvinvoivan miehen poika. Näin kuuluu hänen kirjeensä: »Paljon terveisiä sinulle, rakas äitini! Ensimmäinen toivomukseni on, että sinä ja kaikki kotolaiset voitte hyvin. Olisi hyvä, jos ensi tilassa tahtoisit lähettää minulle 200 drakmaa. Minulla ei ole nyt lainkaan rahaa, koska olen hankkinut itselleni muulivaljakon[99] ja pannut siihen kaikki varani. Puhun tästä sinulle, että sen tietäisit. Lähetä minulle myöskin vaippa, huppukaulusviitta, pari housuja, pari nahkatakkia, oliiviöljyä ja paistinpannu, jonka lupasit minulle, sekä pari päänalusta! Ja muutoin lähetä minulle kuukausirahani mahdollisimman pian! Sanoithan viimeksi tavatessamme näin: 'Ennenkuin ehdit palata palvelusjoukkoosi, minä lähetän jonkun veljistäsi luoksesi’. Mutta mitään et ole minulle lähettänyt. Päinvastoin annoit minun kulkea, sellaisena kuin olin, ilman oboliakaan taskussa. Sanallakaan et ole vihjannut siihen, ettei sinulla rahoja olisi, vaan annoit minun lähteä luotasi, aivan kuin koira päästetään menemään. Ja isänikään, joka etsi minut käsiinsä, ei antanut minulle oboliakaan, ei huppukaulusviittaa, ei mitään. Mutta kaikki nauravat minulle ja sanovat: 'Hänen isänsä on sotilas, mutta mitään hän ei ole antanut hänelle!' Pyydän senvuoksi sinua, rakas äiti: Lähetä minulle jotakin, äläkä päästä minua näin pois lähtemään! Minun on jo täytynyt lainata rahaa eräältä toveriltani ja sotilaskirjurilta.»
Seuraavalle kirjeelle voitaisiin sopivasti panna otsakkeeksi »Tuhlaajapoika». Sen on kirjoittanut Aleksandriasta nuorukainen, joka luultavasti on lähetetty sinne opiskelemaan. Hän on siellä elänyt huonosti, ja hänen äitinsä on matkustanut suureen kaupunkiin häntä kovistelemaan. Mutta poika on piileskellyt — kunnes rahapula on alkanut ahdistaa. Silloin hän tarttuu rukouskirjaan ja kirjoittaa seuraavan kirjeen, missä melkein joka sana hirmuisella oikeinkirjoituksellaan osoittaa, kuinka hän on laiminlyönyt opiskelunsa: »Antonius Longus lähettää äidillensä Nilukselle parhaimmat terveisensä. Minä rukoilen aina hyvinvointisi puolesta. Joka päivä pidän esirukouksia puolestasi Serapiksen temppelissä. Soisin kernaasti sinun tietävän, etten odottanut sinun tulevan pääkaupunkiin; ja senvuoksi en käynyt sinua tapaamassa. Minua hävettää toiselta puolen tulla kotiin Karanikseen, kun olen vallan ryysyissä. Sanon sinulle, että olen melkein alaston. Rukoilen sinua, äiti: Anna minulle anteeksi! Tiedän kyllä, mitä olen tehnyt. Minua on kuritettu, ja täydellä syyllä. Tiedän, että olen rikkonut. Kuulin Postumukselta, että joku oli tavannut sinut ja jo puhunut sinulle kaikki. Mutta tietäös, että kernaammin tulisin rammaksi, kuin jäisin kenellekään velkaa äyriäkään!»
Kirje on vain paperin repale, johon on töhritty muutamia kömpelöitä kirjaimia hirmuisella oikeinkirjoituksella, mutta kuitenkin on jotakin liikuttavaa tässä valituksessa ja näissä rukouksissa miehen huulilta, joka oli sortumaisillaan 1800 vuotta sitten. Hänen äitinsä on kai saanut kokea samantapaista kuin ne, vanhemmat, jotka samaan aikaan maankolkkansa viranomaisille jättivät seuraavan kirjelmän: »Sittenkuin poikamme Kastor irstaassa seurassa on tuhlannut kaiken, mitä hän omisti, hän koettaa tuhota vielä meidänkin omaisuutemme. Estääksemme häntä vahingoittamasta meitä tai tuottamasta meille ikävyyksiä, anomme julkista kuulutusta, ettei tämän jälkeen kukaan lainaisi hänelle mitään.»
Sellaisia ilmoituksia tehtiin jo 1800 vuotta sitten Niilin varsilla.
* * * * *
Seuraavassa esitämme kirjeen, jota lukiessa ihmettelee, jollei siitä pojan hulttiosta, joka sen on kirjoittanut, myöskin ole ajallansa tullut tuollaista tuhlaajapoikaa. Poika asuu maalla ja kirjoittaa isälleen, joka tilapäisesti on läheisessä pikkukaupungissa, mutta matkustaa sieltä edelleen Aleksandriaan: »Theon tervehtii isäänsä Theonia. Niin, oli sekin hieno teko, että et ottanut minua mukaasi kaupunkiin. Jos et ota minua mukaasi Aleksandriaan, en kirjoita sinulle, en puhu sinulle, en sano sinulle hyvää päivää. Ja jos sinä noin matkustat Aleksandriaan, en tartu enää käteesi enkä tervehdi sinua. Nii'in, niin käy, jollet ota minua mukaasi. Ja äsken sanoi äiti Arkhélaokselle: 'Tuo poika voi tehdä minut hulluksi — vie se pois!'
Käyttäydyit todellakin siististi, kun lähetit minulle suuria lahjoja: muutamia pieniä kirjanpahasia, mutta samanaikaisesti petit minut, niin että vasta kuusi päivää myöhemmin sain tietää, että olit purjehtinut tiehesi! Käy minut siis noutamassa — pyydän sinua. Jollet sitä tee, en totta totisesti syö enkä juo. Nii'in. Hyvästi!» — Huomaa ensiksikin hänen logiikkansa julkeus, kun hän toistaa äidin epätoivoiset sanat Arkhelaokselle. Silloin isä olisi voinut, tuo viikari meinaa, ottaa hänet mukaansa — Aleksandreiaan.[100]
Loistavaa mieltä todistaa sitävastoin seuraava kirje, jonka isä on kirjoittanut äskennaineelle pojalleen: »Kaiken aluksi tervehdin sinua ja iloitsen kanssasi siitä hyvästä ja arvokkaasta ja onnellisesta avioliitosta, joka osaksesi on tullut. Olemme yhdessä rukoilleet sitä jumalilta, ja he ovat armollisesti kuulleet meitä. Vaikkakaan minä en voinut olla mukana juhlallisuuksissa, on minulla niistä kuulemastani ollut yhtä paljon iloa, kuin jos olisin ollut läsnä. Ja minä toivon, että joskus myöhemmin saan tulla tervehtimään teitä ja silloin panna pystyyn samanlaiset komeat juhla-ateriat.»
Ja vieläkin isän kirje pojalleen! Isä on ilmeisesti varakas tilanomistaja, joka kirjoittaa jossakin suuressa kaupungissa opiskelevalle pojalleen näin: »Cornelius kaikkein rakkaimmalle pojallensa. Sydämellisesti tervehdimme kaikki täältä kotoa sinua ja tovereitasi. Älä antaudu liian paljon tekemisiin sen miehen kanssa, josta usein kirjoitat, ennenkuin minä olen tullut luoksesi ja saanut nähdä hänet — olkoon tuttavuus parhaaksesi! Sillä jos jumalat suovat, tulen pian, Mekir-kuukauden kuluttua. Mutta tällä hetkellä minulla on kiireellisiä töitä.
Katso, ettet loukkaa ketään uudessa kodissasi! Pysyttele kernaammin kirjojesi ääressä uutterissa opinnoissa, ja sinulla on oleva hyötyä siitä. Huolehdi Onophraksen avulla, että saat ne valkoiset vaatteet, jotka sopivat purppuraviittaan — toisia voit käyttää myrhanväristen viittojen kanssa. Anubaksen välityksellä lähetän sinulle rahaa, kuukausivaraston ja toiset helakanpunaiset vaatteet. Meille hankkimallasi kalalla olet valmistanut meille suuren ilon, ja siitä suorittamasi maksun korvaan sinulle Anubaksen välityksellä. Kunnes hän saapuu, saat maksaa ylläpitosi ja palvelijasi taskurahoistasi. Ilmoita minulle ensi kirjeessä, mitä haluat! Voi hyvin, poikani!»
* * * * *
Muuan mies, joka oleskelee kaukana Vähässä-Aasiassa, kirjoittaa kotona olevalle vanhimmalle veljelleen: »Olen saanut kuulla, että äitiämme kohdellaan kuin piikaa. Minun täytyy senvuoksi pyytää sinua, rakkahin veljeni: Älä pahoita hänen mieltänsä pienimmälläkään tavalla! Jos joku veljistämme inttää häntä vastaan, niin lyö häntä korvalle, sillä sinä olet nyt isämme asemassa. Tiedän kyllä, että sinä ilman kirjettänikin voit auttaa äitiä. Älä senvuoksi pane pahaksesi, että näin sinua kehoitan; sillä häntä, joka on kantanut meitä sydämensä alla, meidän tulee kunnioittaa kuin itseänsä Jumalaa[101], varsinkin, kun hän on niin hyvä. Tämän olen kirjoittanut sinulle, veljeni, koska tiedän, miten lämmittävää on omistaa vanhemmat. Teet hyvän työn, jos kirjoitat minulle, miten äiti voi. Voi hyvin, veljeni!»
Aivan erikoisen liikuttava on Tays-nimisen egyptiläisnaisen kirjoittama kirje strategi Apolloniokselle, kun tämä oli poissa tärkeissä virkatehtävissä suuren juutalaiskapinan johdosta, joka tuohon aikaan — vuonna 118 j.Kr. — tärisytti Egyptiä. Tämä maa oli silloin jo kauan ollut Rooman maakuntana. Kirje osoittaa, että Tays kuului Apollonioksen huonekuntaan. Luultavasti hän oli tuon ylhäisen miehen lapsuudessa ollut hänen imettäjänsä tai hoitajattarensa. Siihen viittaa se hellyys ja kiintymys, mitä kirje henkii. Kömpelöillä kirjaimillaan ja avuttomilla käänteillään nämä rivit tekevät vieläkin liikuttavamman vaikutuksen. Ne kuuluvat näin: »Tays toivottaa herrallensa paljon iloa. Ennen kaikkea tervehdin sinua, valtiaani, ja rukoilen aina menestyksesi puolesta. Minulle tuotti suurta surua, herrani, kun kuulin, että sairastuit; mutta kiitos kaikille jumalille, että he säilyttivät sinut! Rukoilen sinua, herrani, jos sen soveliaaksi näet, että lähettäisit meillekin jonkin rivin; muutoin me kuolemme[102] koska emme joka päivä saa nähdä sinua. Oi jospa voisin lentää, että saisin tulla suutelemaan kättäsi! Sillä olen kuoleman tuskassa, kun en saa nähdä sinua. Ole siis niin kiltti ja lähetä jokin rivi! Voi hyvin, herrani! Meillä on kaikki hyvin.»
Kirjeen saaja on meille hyvin tuttu lukuisista tuon ajan kirjelmistä ja asiakirjoista. Niistä käy ilmi, että hän oli hyvin arvossapidetty, sivistynyt ja varakas mies. Hänen äitinsä, vaimonsa ja tyttärensä ovat kirjoittaneet hänelle paljon kirjeitä. Eräs hänen puolisonsa kirje esitettäköön vielä näytteeksi perhepiirissä vallinneesta kauniista suhteesta. Sekin on suuren juutalaiskapinan ajalta. »Hyvin huolissani», hän kirjoittaa, »olen puolestasi kaikkien niiden huhujen johdosta, joita täällä on liikkeellä, ja senvuoksi, että sinun niin äkkiä oli matkustettava luotani. Olen niin levoton, ettei minua lainkaan haluta syödä eikä juoda. En voi, nukkua yöllä enkä päivällä, vaan ajattelen vain huolehtien sinua. Vain isäni huolenpidolla pysyn pystyssä; ja uuden vuoden ensimmäisenä päivänä olisin — niin totta kuin toivon, että sinun kävisi hyvin — mennyt vuoteeseen maistamatta palaakaan, ellei isäni olisi tullut ja pakottanut minua syömään. Pyydän nyt sinua: Huolehdi itsestäsi äläkä ota yksin vaaraa niskoillesi, vaan tee kuten täkäläinen strategi: hän osaa panna taakan kaupungin virkamiesten hartioille.»
* * * * *
Suoria sanoja sisältää seuraava kirje, jossa kuitenkin on vielä pohjalla vanhaa kiintymystä: »Minä en ota malliksi sinua enkä epäystävällisiä kirjeitäsi, vaan kirjoitan yhäkin kuten Theoninos Didymokselle. Uskon, kaikesta huolimatta, ettet ole lakannut tavalla tai toisella ajattelemasta minua; mutta sinä olet ilmeisesti pöyhistynyt rikkaudestasi ja ylenkatsot entisiä ystäviäsi. Mutta älä ole sellainen veljeäsi Theoninosta kohtaan, vaan kirjoita useammin meille, että ystäväsi voisi kirjeellisestikin saada tietoja sinusta! Sillä se ei kuitenkaan liene sinulle tuntematonta, että heti kun yhteisiä tuttaviamme käy luonani, minä teen kaikkeni saadakseni kuulla, miten voit.»
* * * * *
Erikoisen kiintoisa on muuan kirjeenpalanen vuosien 300—270 väliltä e.Kr., senvuoksi, että sen on kirjoittanut kuuluisa filosofi Epikuros. Kirjeensaaja on hänen kuolleen ystävänsä lapsi. Epikuros toivoo, että lapsi voi hyvin ja että — kuten hän sanoo — »olet isoisällesi ja opettajallesi kuuliainen, nyt kuten ennenkin. Sillä tietäös, että minä ja kaikki muutkin pidämme sinusta niin paljon juuri senvuoksi, että sinä olet aina tottelevainen.»
Suuren filosofin herttaisen naiivia kirjettä on verrattu Martti
Lutherin kuuluisaan kirjeeseen pikku Hannullensa.
Muuan filosofin kaikkein viimeisimpiä kirjeitä päättyy uskolliselle ystävälle ja oppilaalle annettuun kehoitukseen pitää huolta tästä lapsesta ja hänen siskoistaan. Itsestänsä hän kertoo käyttäen sanoja, jotka sopisivat stoalaisellekin: »On sattunut sappikivi- ja punatautikohtauksia niin ankaria, kuin ne ylipäänsä olla voivat. Mutta olen kestänyt nyt ne, kiitos sille sisäiselle ilolle, mitä tunsin ajatellessani filosofista keskusteluamme.»
* * * * *
Egyptiläisten pikkukaupunkien poliisijutuista hiukan. Kerran vanha veteraani valittaa, että ilkeät naapurit ovat houkutelleet hänen kahdeksan sikaansa tamariskipensaikkoon ja siellä teurastaneet ne kaikki tyyni. Toinen veteraani, peltojen kelpo tarkastusmies on ollessaan työssään tavannut muutamia naapurikylien paimenia, jotka kavalasti olivat ajaneet laumansa niille pelloille, joita miehen oli vartioitava. Luonnollisesti syntyi siitä tora ja tappelu, jossa sattui niin, että järjestyksen ylläpitäjä repi erään paimenen viitan.
Pahankurisia naapuruksia on viljalti. Kerrankin tulee maamies kertomaan, että vesi on tuhonnut hänen laihonsa, kun naapurit sulasta ilkeydestä olivat sulkeneet hänen kastelukanaviensa patojen luukut.
Toisen kerran taasen kaksi entistä ystävystä syyttelee toisiansa. He olivat asuneet sovussa ja rauhassa yhdessä, kunnes nainen sotkeutui peliin. Silloin syntyi mustasukkaisuutta ja kaikenmoista selkkausta, ja kun toinen rakkaista ystävistä matkusti pois, varasti toinen häneltä sirpin, kirveen, villasäkin, arkun ja 20 drakmaa puhdasta rahaa.
Hyvin arveluttavan silmäyksen egyptiläisen pikkukaupungin yöelämään saa papyrusasiakirjasta, joka kertoo seuraavaa. Kunniallinen maamies on siinä auringonlaskun ajoissa kävelyllä muutamain iloisten ystäväinsä seurassa ja antautuu keskusteluun naisen kanssa, joka kurkistelee ikkunastaan. Tarkoituksessa, jota tuskin voi väärin käsittää, nainen tarrautuu hänen viittaansa; mutta miehen mielestä se menee jo liian pitkälle, ja hän vastustelee, jolloin nainen sylkee häntä vasten kasvoja. Kun miehen toverit pitävät tämän puolta, nainen rientää ylempään kerrokseen ja vuodattaa sieltä ei yksin vihansa maljoja, vaan myöskin erinäisen astian sisällön kadulla seisovain miesten päälle.
* * * * *
Säilyneistä sopimuksista saamme Egyptin elinkeinoelämän oloista kuvan, joka muistuttaa samalla tavoin babylonialaisesta elämästä meille avautunutta kuvaa. Egyptissä oli ainakin muutamin paikoin hyvin järjestetty ammattikuntalaitos, jossa kisällikoulutus oli tarkoin säännöin määrätty. Niinpä muuan mies on tehnyt kankurin kanssa sopimuksen ottaa hänen holhokkinsa oppiin viiden vuoden ajaksi. Poika asuisi ja söisi kotonaan, mutta tekisi työtä mestarille auringon noususta auringon laskuun. Ajan ensi puoliskona hän ei saisi lainkaan palkkaa, mutta sitten hän saa vähitellen nousevan kuukausirahan. Mestarin on myöskin pidettävä hänet vaatteessa. Kaksikymmentä päivää vuodessa oppilas saa lomaa, mutta jos hän sairastuu tai ottaa pitemmän loman, hänen on myöhemmin palveltava hukkaanmennyt työaika.
Hyvin kiintoisa on myöskin Kristuksen jälkeisen toisen vuosisadan keskimailta peräisin oleva sopimus, missä pikakirjoittaja sitoutuu opettamaan pikakirjoitusjärjestelmänsä ylhäisen miehen orjalle kahdessa vuodessa 120 drakman palkkiosta.
* * * * *
Paljon ihmeellistä olemme ennen kuulleet Egyptistä, mutta miespolven aika takaperin ei olisi voitu uneksiakaan, että tällä maalla tulisi olemaan niin valtava, melkein ainutlaatuinen merkitys kreikkalaisten ja roomalaisten muinaisaikaa tutkivalle tieteelle.
Kuinka paljoa lähemmäksi meitä muinaisajan ihmiset ovatkaan tulleet, kun me näin olemme saaneet lukea heidän tuttavallisia kirjeitään ja siten luoda silmäyksen heidän ajatus- ja tunnemaailmansa sisimpiin sopukkoihin![103] Niissä emme näe kreikkalaisia yksinomaan valtion kansalaisina, vaan myöskin yksilöinä, jokapäiväisinä ihmisinä suruineen ja huolineen. Ei tarvita monta sanaa, ennenkuin me tunnemme samoja tunteita kuin nuo aikoja sitten manalle menneet samaan ihmissukuun kuuluneet veljemme ja sisaremme — riippuu siitä, miten sanat sanotaan. Kuinka paljon sisältyykään näihin yksinkertaisiin sanoihin, jotka nuori kreikkalainen kerran kaiversi rakastettunsa sormukseen: »Puhukoot ihmiset niin paljon kuin haluavat! Minä en välitä siitä rahtuakaan. Sinä rakastat minua — se on minulle kyllin.» Kokonainen romaani! Tai ainakin pieni novelli.
Kiitos eräälle »maailmanhistorian suurimmista epähienouksista» on meidän aikamme suotu nähdä sellaisia puolia antiikin elämästä, joita ei tunnettu juuri lainkaan, ennenkuin Egyptin hiekka ja haudat paljastivat meille salaisuutensa. Ja me huomaamme, että sisimmältään ihminen on suurin piirtein samanlainen kaikkina aikoina. Tulee ajatelleeksi Levertinin sanoja hänen aforismeissaan, että »historia on ihmissuvun scriptura continuata: jatkuva, koskaan keskeytymätön kirjoitus ikuisesti palautuvine kirjaimineen.»
Kirjallisuutta:
Karl Kalbfleisch, Griechischc Familienpapiere aus Ägypten.
Bror Olsson, Papyrusbriefe aus der frühesten Römerzeit.
Friedrich Preisigke, Antikes Leben nach den ägyptischen Papyri.
Rudolf Röding, De grekiska papyrusfynden i Egypten.
Wilhelm Schubart, Einführung in die Papyruskunde.
Wilhelm Schubart, Ein Jahrtausend am Nil.
Paul Viereck, Philadelpheia.
HELLENISTINEN TAIDE.
Jos käännymme sitten hellenistisen ajan taiteeseen, niin huomaamme, että vaikutukset eivät ole siirtyneet ainoastaan lännestä itään, mistä aikaisemmin olemme puhuneet vaan myöskin päinvastaiseen suuntaan. Voittoa kreikkalaiselle kuvanveisto-, rakennus- ja maalaustaiteelle ei merkinnyt, että taiteilijat alkoivat hylätä sopusointuisen tasapainon, mikä oli kreikkalaisen kuvanveistotaiteen aatelismerkki ponnistellakseen itämaisen mallin mukaan jättimäisyyden tavoittelussa sekä harrastaessaan upeutta, kallisarvoista ainetta ja silmänherkkua. Tämän pyrkimyksen yhteydessä on sekin, että taide nyt yhä enemmän ja enemmän palvelee ruhtinaita ja työskentelee heidän hallituskaupunkiensa kaunistamiseksi. Se muuttuu kansanomaisesta taiteesta hovitaiteeksi. Diadokit olivat mahtavia hallitsijoita, jotka nauttivat siitä, että saivat osoittaa maailmalle, kuinka rikkaita he olivat. Kuvanveistäjän taltta tuli loistonhalun palvelukseen. Ennen kaikkea Ptolemaiokset suosivat taidetta sinä aikana, jolloin Ateena oli lakannut olemasta sen paras tyyssija.
Myöskin Rhodos-saari, joka diadokien välisten taistelujen aikana säilyi itsenäisenä ja kehittyi kukoistavaksi kauppakaupungiksi, tuli kuuluisain taiteilijain ja tieteenharjoittajain tyyssijaksi. Laokoon-ryhmä on rhodoslaisen taiteilijakoulun kuuluisimpia teoksia. Tyypillinen ajan makusuunnalle oli n.s. Rhodoksen kolossi[104], yli kolmekymmentä metriä korkea auringonjumalan, pääkaupungin suojelusherran kuparipatsas. Rhodoksen kolossi oli yksi maailman seitsemästä ihmeestä. Sitä kuvaillaan niin valtavan suureksi, että tavallisen ihmisen syli ei ylettynyt edes kuvan peukalon ympäri ja jokainen sormi oli pitempi kuin tavallinen kuvapatsas. Mutta noin kuudenkymmenen vuoden perästä — vuonna 225 e.Kr. — maanjäristys tuhosi muutamassa silmänräpäyksessä tämän jättiläisen, joka oli vaatinut kahdentoista vuoden työn ja maksanut 300 talenttia.
Sortumisensa jälkeen Rhodoksen kolossi eli kuitenkin sadun maailmassa. Ja siellä se ajan oloon sai vieläkin valtavammat mittasuhteet kuin todellisuudessa. Hajasäärin se seisoi sataman suulla. Suuret alukset purjehtivat sen säärien välistä, ja oikeassa kädessään sillä oli soihtu, joka opasti purjehtijoita yön pimeydessä.
Rhodoksen kolossi olisi kuitenkin löytänyt vieläkin suurempansa, jos kuvanveistäjä Deinokrátēs olisi saanut toteuttaa jättimäisen suunnitelmansa hakata Atos-niemen jyrkkään, 2 000 metriä korkeaan kallioseinämään Aleksanterin patsaan, jonka pää olisi pidellyt pilviä ja jonka jalkoja olisivat aallot huuhtoneet. Kuvapatsaan toisena kätenä olisi ollut kallioseinämän pengermä, jossa olisi ollut tilaa 10 000 asukkaan kaupungille temppeleineen ja teattereineen, ja toisen käden ylitse piti mahtavan vuorivirran valtavana putouksena syöstä mereen.
* * * * *
Yleisenä piirteenä hellenistisessä taiteessa on realismi, jonka tapaamme kirjallisuudessakin. Siihen sijaan, että klassillisen ajan taide, sellaisena kuin se puhuu Pheidiaan ja Praksiteleen luomista, ilmaisi hiljaista, ylevää lepoa, siihen sijaan hellenistisen ajan taiteilijat pitivät tehtävänään kuvata toimintaa. Taideteos aivan kuin pyrkii vetämään huomiota puoleensa ja saa siten teatraalisen piirteen. Tämä esiintyy heti sellaisessa mestariteoksessa kuin »Apollo di Belvederessä». Siinä vallitsee kuitenkin sopusointuinen kauneus. Sopusointuisuus vallitsee niissäkin teoksissa, jotka on luonut Lýsippos, Aleksanterin ajan suurin kuvanveistäjä. Niissä on hienostuksen, eleganssin leima, mikä erottaa ne klassillisen ajan veistoksista.
Mutta toisissa hellenistisen ajan kuvanveistoksissa sopusointu on särkynyt. Toiminta huipentuu niissä rajuksi tai muiden tunteiden hillittömiksi purkauksiksi. Kuvanveistäjä ei kavahda kuolinkamppailun tuskaa ja korinaa tai epätoivon tuskanparahduksia. Tätä todistavat sellaiset teokset kuin »Kuoleva gallialainen» tai ryhmä, jossa toinen gallialainen ensin surmaa vaimonsa ja sitten itsensä välttääkseen vankeuteen joutumisen. Sama henki on Laokoon-ryhmässä.
Taide on nyt joutunut niin kauas klassillisen ajan ihanteesta, että sen mestarituotteista voidaan tehdä ivamukaelmia, kuten kirjallisuudessa Homeroksesta. Varsinkin Aleksandreian asukkaat olivat muinoin tunnettuja kunnioituksesta piittaamattomiksi kyynikoiksi, aina ivanväre valmiina, aina kärkkäinä laskemaan veristä pilkkaa. Pilapiirros oli melkein heidän toinen luontonsa. Sellaisiin suhdattomuuksiin, kuin mitä täällä tässä suhteessa voitiin aikaansaada kuvanveiston alalla, ovat vain kiinalaiset voineet päästä.
Maalaustaide saavuttaa hellenistisellä ajalla korkean kukoistuksen. Tämän ajan suuret maalarit osoittavat samoja pyrkimyksiä kuin kuvanveistäjätkin. He esittävät kernaasti traagillisia ja järkyttäviä kohtauksia, joissa jännitys kohoaa huippuunsa. Kreikan maalaustaiteen suurimpia nimiä on Apellēs. Hänen maalaamansa Aleksanterin muotokuvat ovat valitettavasti kadonneet. Mutta hänen nimensä elää muun muassa sananparressa: »Suutari pysyköön lestissänsä!» Tämän hyvän neuvon hän antoi jalkineiden tekijälle, joka oli tehnyt hänelle sen palveluksen, että oli korjannut hänen maalaamaansa kengänkuvaa, mutta ihastuksissaan siitä, että oli saanut tehdä huomautuksia, tahtoi ulottaa parannusintonsa kengänomistajan sääriinkin.
Kirjallisuutta:
Guy Dickins, Hellenistic sculpture.
Martin P:n Nilsson, Kolossen på Rhodos (Nordisk tidskrift 1910).
Wolfgang Helbig, Untersuchungen über die campanische Wandmalerei.
NYKYAIKAISEN DRAAMAN ISÄ.
Hämmästyy kreikkalaisten huvinäytelmän kirjoittajain tuotteliaisuutta, kun ajattelee, että nykyisin tunnetaan likemmä 1.500 attikalaista komediaa — useimmat kuitenkin vain nimeltä. Ja luonnollisesti suuri joukko on vajonnut niin täydellisesti unhotuksen valtamereen, ettei nimikään ole pelastunut.
Etevimmät attikalaiset komedian kirjoittajat ovat Aristophánēs ja Ménandros. Vaikka heidän välillänsä on aikaa vain vuosisata, on kuin vuosituhannet erottaisivat heidän tuotantonsa —, siinä määrin »uudenaikaiselta» Menandros vaikuttaa meihin, myöhemmän ajan lapsiin. Syystä sanotaan sitä runolajia, jonka pääedustaja oli Aristophanes, vanhaksi attikalaiseksi komediaksi ja tämän vastakohtana Menandroksen edustamaa huvinäytelmää uudeksi attikalaiseksi komediaksi. Näiden huvinäytelmälajien välillä on selvä ero. Eroavaisuudet ovat monenlaiset, mutta varsinaisin ero on siinä, että vanhempi komedia on valloilleen päästetyn mielikuvituksen tuotetta; se on ylioppilasiloilun ja revyyn välimuoto, jossa yhtä säälimättömästi käsitellään niin jumalia kuin ihmisiäkin. Uusi komedia sitävastoin on väkevän realistinen ja kesyn porvarillinen, usein suorastaan poroporvarillinen. Tyypit on otettu suoraan elävästä elämästä, sellaisina kuin ihmiset todella ovat.
Uuden attikalaisen komedian voima on ennen kaikkea siinä, että kirjailijat ovat tarkoin tutkineet ympäristönsä ihmisiä. Ja he pitävät sankarinsa tarkoin mahdollisuuden ja todennäköisyyden rajoissa. Muuan Kristuksen edellisen toisen vuosisadan kirjallinen makutuomari menee Menandroksen realismin ihailussaan niin pitkälle, että hän huudahtaa: »Menandros ja elämä — kumpiko teistä on toistansa kuvannut?»
Tästä huvinäytelmämuodosta nykyaikainen komedia suoraan alenevassa sarjassa polveutuu. Menandroksesta hänen roomalaisten jäljittelijäinsä välityksellä Shakespeare, Molière, Holberg ja Ibsen ovat saaneet sekä luonnetyyppinsä että motiivinsa huvinäytelmiensä juoniin.
Vahinko, että tavallansa olemme niin epäedullisessa asemassa arvostellessamme uutta komediaa, verrattuna siihen, miten on laita vanhemman. Siihen sijaan, että Aristophaneelta on säilynyt yksitoista huvinäytelmää, ei Menandroksen ajalta ole ainoatakaan turmeltumattomassa kunnossa. Mutta siitä huolimatta tunnemme tämän runolajin hyvin, kiitos täydellisinä säilyneille roomalaisten komedian kirjoittajani Plautuksen ja Terentiuksen tuotteille. Nämä ovat nimittäin — varsinkin Terentius — niin uskollisesti seuranneet hänen jälkiänsä, että Menandros-katkelmat paljastavat heidät suureksi osaksi mestarin teosten kääntäjiksi tai ainakin muovailijoiksi.
Ei ole kauan siitä, kuin Menandros, »uuden attikalaisen komedian loistava tähti» — kuten muinaisajan arvostelu kuului, oli meille melkein tuntematon kirjailija. Vuonna 1893 Wilamowitz ilmitoi sen lujan uskon, »että oikeamieliset jumalat lahjoittavat meille vielä Menandroksen.» Hänen tarvitsi vain odottaa muutamia harvoja vuosia — ja jo löytyi papyruslehti, jossa oli katkelmia Menandroksen komediasta.
Ja vähemmän kuin kymmenen vuotta myöhemmin muuan ranskalainen tutkija teki tavattoman arvokkaan löydön Faijumin vanhassa Aphroditopoliksessa attikalaisen rakennuksen raunioista. Saviastian päällä, mikä oli täynnänsä kaikenlaisia papyrusasiakirjoja 6. vuosisadalta j.Kr., oli repaleinen papyruskäärö, jossa oli Menandroksen »Välitystuomio»-nimisen komedian osa[105] ja hajallaan lattialla irtonaisia lehtiä ja pikku paloja saman kirjailijan teoksista. Kerta kaikkiaan oli nyt löydetty noin puolet »Välitystuomiota» ja osia kolmesta muusta Menandroksen kirjoittamasta huvinäytelmästä. Kiitos toisaalla, m.m. eräässä Siinain luostarissa, tehtyjen täydentäväin pikkulöytöjen, on uupumattomien tutkijoitten onnistunut entiselleen sommitella melkein täysin varmaan asuun kolme Menandroksen draamaa.
Kuulkaamme nyt jotakin siitä niistä, joka on parhaiten säilynyt. Juoni »Välitystuomiossa» on seuraava. Artemis-jumalattaren kunniaksi Ateenassa toimeenpannuissa juhlissa on Pamphilē, rikkaan porvarin tytär, pimeän tultua eksynyt seurastaan ja kohdannut juopuneen nuorukaisen, joka on tehnyt hänelle väkivaltaa. Kuka nuorukainen oli, siitä ei tytöllä ole aavistustakaan, sillä pimeä yö esti häntä näkemästä hänen kasvojansa.
Muutamia kuukausia myöhemmin hän joutui naimisiin Khairisios-nimisen nuorukaisen kanssa. Kreikkalaisen tavan mukaan nuorten vanhemmat tekivät naimiskaupan, mutta nuoret itse olivat aikaisemmin toisillensa aivan tuntemattomia. He pitävät kuitenkin toisistaan ja elävät onnellisina, kunnes Pamphile viisi kuukautta häiden jälkeen saa lapsen.
Khairisios ei tiennyt mitään ikävästä tapahtumasta, sillä hän oli silloin matkoillapa lasta, poikaa, hän myöskään ei saa nähdä, sillä äiti on panettanut hänet heitteille. Koko tapahtuma olisi mennyt huomaamatta, jollei miehen uskollinen ja hyvin utelias orja olisi vainunnut, mitä oli tapahtunut, ja puhunut siitä herralleen.
Kharisios on hyvin murheissaan siitä, mitä oli saanut tietää, sillä hän oli todella kiihtynyt Pamphileen. Hylätä tätä hän ei tahdo, koska vaimo silloin olisi tullut sysätyksi yhteiskunnan ulkopuolelle. Mutta elää yhdessä hänen kanssaan hän ei myöskään voi, sillä hän on kadottanut kunnioituksensa häntä kohtaan. Tukahduttaakseen tuskansa ja samalla epäitsekkäästi haluten antaa vaimolle aiheen vaatia eroa, hän heittäytyy irstailuihin. Hän muuttaa asumaan juomaveikkonsa Kairéstratoksen luo ja elää siellä humussa ja sumussa toisten juhlailijain parissa. Ja herättääkseen vieläkin enemmän pahennusta hän on juominkeihinsa palkannut nuoren ja kauniin kitaransoittajattaren, hetaira Habrótononin. Läheisempiin suhteisiin tämän kevytkenkäisen naisen kanssa hän kuitenkaan ei ryhdy — niin syvästi hän on kiintynyt vaimoonsa. Asia näyttää siis häneen nähden pahemmalta, kuin mitä se ansaitsee.
Näin olemme seuranneet toista niistä langoista, jotka johtavat varsinaiseen juoneen. Toinen lanka juontuu heitteille pannun lapsen kohtalosta. Vuohipaimen on löytänyt lapsen ja ottanut sen kotiinsa. Mutta sitten muuan miilunpolttaja on saanut hänet houkutelluksi jättämään lapsen hänen vaimolleen, jonka oma pienokainen on juuri kuollut. Pian sen jälkeen miilunpolttaja kuitenkin saa sattumalta tietää, että kun vuohipaimen löysi lapsen, tällä oli päällänsä joitakin koristuksia ja muitakin tuntomerkkejä. Miilunpolttaja vaatii silloin näitä arvoesineitä, mutta paimen kieltäytyy niitä antamasta. Lopuksi he päättävät, että sovintotuomari saa ratkaista asian. Kohtaus, joka tästä juontuu, on aiheuttanut koko komedian nimen. Tästä kohtauksesta alkaakin kappaleen ensimmäinen säilynyt suurempi palanen. Edellä esitetty on voitu päätellä siitä, mitä näytelmästä on jäljellä.
Sovintotuomariksi riitapuolet ottavat henkilön, joka toisestakin syystä esiintyy kappaleessa, nimittäin Pamphileen isän, vanhan saiturin Smikrineen. Hän on saanut kuulla huhuja vävypoikansa seurustelusta ja on poissa suunniltaan ajatellessaan, että tyttären saamat vaivalla ansaitut myötäjäiset kenties menevät tätä menoa sen tien. Keskusteltuaan tyttärensä kanssa hän on poistumaisillaan tämän kodista, kun hän kohtaa riitelevät miehet, paimenen ja miilunpolttajan. »Minä olen vapaaehtoisesti antanut sinulle lapsen», paimen sanoo. »Jos et halua lahjaa pitää, niin anna se takaisin! Mutta oikeutta sinulla ei ole pakottaa minua enempään, kuin mitä annoin sinulle.» — »Enhän minä vaadi takaisin kaulakäätyjä. ja muita tuntomerkkejä», sanoo miilunpolttaja, »vaan poika se niitä vaatii. Ne ovat hänen omaisuuttaan, ja hänen puolestaan, hänen edustajanaan minä esitän vaatimukseni.» Ja kääntyen Smikrineeseen hän sanoo: »Tämä vuohipaimen on ryöstänyt lapsen. Sellaista menettelyä en sano löytämiseksi, vaan kähveltämiseksi. Ja kuulepa vielä: kenties poika on ylhäistä syntyperää. Kenties hänen tuntomerkkinsä voisivat vastaisuudessa auttaa häntä saamaan selvän suvustaan ja saavuttamaan siten loistavan tulevaisuuden.»
Sellaiselle henkilölle, joka voi toimia kuten tuo paimen, sellaiselle miilunpolttaja ei tahdo enää luovuttaa pienokaista.
Sitä ei sovintotuomarikaan tahtoisi. Ja vastenmielisesti paimenen täytyy luopua lapsen koristuksista.
Miilunpolttajan seisoessa siinä kapistukset käsissään, saapuu paikalle Kharisioksen kaikkialla läsnäoleva orja ja tuntee kummakseen sormuksen, joka on ollut hänen herransa omaisuutta. Kharisios oli kaipaillut sitä aina siitä asti, kun hän otti osaa viimeiseen Artemiksen juhlaan. Ovela orja tekee heti johtopäätöksensä: hänen isäntänsä on humalan huumassa hairahtunut väkivaltaan naista kohtaan. Painiskeltaessa tyttö on saanut käsiinsä sormuksen. Sitten hän on synnyttänyt lapsen, pannut sen heitteille ja antanut sille mukaan isänsä sormuksen!
Orjan uteliaisuus on herännyt, ja nyt on hänen saatava selko lapsen äidistä. Silloin astuu näyttämölle Habrotonon ja saa kuulla, miten asiat ovat. Ja kun hänellä on sekä hyvä sydän että ovelat aivot, hän keksii viekkaan suunnitelman valmistaakseen pienokaiselle vastaisuudessa paremmat oltavat kuin miilunpolttajan hökkelissä. Hän sopii orjan kanssa, että hän menee Kharisioksen luo sormus mukanaan ja sanoo ottaneensa sen häneltä, kun Kharisios Artemiksen juhlan jälkeisenä yönä teki hänelle väkivaltaa.
»Ma sanon muka ujostuin
nyt jonkin tavallisen lauseparren,
niin etten anna ilmi itseäni:
'Niin hirvittävän häikäilemätön
ja rohkea sa olit.’
Ja lopuks sitten sanon hälle näin:
'Oon saanut lapsen nyt’ ja näytän hälle
tään pienen löytölapsen.»
Ja palkaksi hyvästä teostaan Habrotonon on varmasti saava vapauden — hän on nimittäin orjatar.
Hänen suunnitelmansa onnistuu. Hän menee Kairestratoksen taloon lapsi mukanaan ja saa Kharisioksen helposti uskomaan, että hän on pienen sormus-pojan isä.
Mutta hänen ja hetairan välistä keskustelua on kuunnellut asiaankuulumaton henkilö, joka rientää Smikrineelle kertomaan, että hänen vävypoikansa on aviottoman lapsen isä. Nyt vanha saituri on vasta saanut vettä myllyynsä. Nyt, niin hän ajattelee, on oleva helppoa saada Pamphilelle ero irstailevasta miehestään. Kharisioksen talon puutarhassa hän kohtaa tyttärensä ja jyrisee kuin ukkonen tuota senkin paatunutta elostelevaa vävyänsä vastaan, niin että pauhu kuuluu matkojen päähän. Mutta Pamphile puolustaa miestänsä eikä halua kuullakaan puhuttavan erosta.
Äänekkään keskustelun kuuntelijaksi onkin sattunut Kharisios itse. Hänen talonsa puutarhan ja Kairestratoksen talon, jossa hän nyt oleilee, puutarhan välillä on nimittäin vain muuri. Kun hän nyt saa kuulla, miten anteeksiantavainen hänen vaimonsa on hänen harha-askeleisiinsa nähden, ja ajattelee, miten ankarasti hän on tuominnut vaimoaan tapahtuneesta, jolle tämä ei ollut mitään voinut, niin hänen sydämensä sulaa kuin vaha ja omatunto herää. Hänen orjansa tulee Kairestratoksen talosta ja kertoo monologissa, kuinka epätoivon vallassa hänen nuori isäntänsä on, kuinka hän lyö otsaansa, raastaa tukkaansa ja puhkeaa äänekkäisiin valitushuutoihin. »Minkälaisen vaimon olin saanutkaan, ja kuinka olen häntä kohdellut!» hän huudahtaa.
Sillä välin on Habrotonon astunut ulos Kairestratoksen talosta löytölapsi mukanaan. Samassa tulee Pamphilekin talostaan päästyään eroon ankarasta isästään. Hän huomaa lapsen ja tuntee luonnollisesti heti ne koristukset, joita lapsella on. »Sinä et ole lapsen äiti!» hän huutaa Habrotonille. »En, minä tekeydyn vain toivoen lopuksi saavani selon hänen oikeasta äidistään.» Ja nyt Habrotonon on hänet löytänyt. Hän kertoo myöskin Pamphilelle, että Kharisios on lapsen isä. Ajatella, miten onnelliseksi kaikki kääntyy!
Pian hetairan onnistuu myöskin saada Kharisios vakuutetuksi, että hänen vaimonsa on sama nainen, jota hän kerran on loukannut. Kun sitten vanha saituri ilmestyy jälleen näyttämölle, vakaasti päättäneenä ottaa pois tyttärensä — ja myötäjäiset —, hän vallan hölmistyy nähdessään, että puolisojen välillä vallitsee sopu ja rauha.
* * * * *
Yhtä sotkuisa on tapahtumain vyyhti komediassa, jonka nimi on »Leikkotukkatyttö» eli »Mustasukkaisuuden uhri». Soturi Polemon on ottanut itselleen rakastajattaren. Hän on tähän hyvin ihastunut ja pitää häntä kuin avio vaimoaan, mutta ei voi mennä hänen kanssaan lailliseen avioliittoon, koska hän on löytölapsi eikä siis voida tietää, onko hän vapaasukuisista vanhemmista. Hänen nimensä on Glykéra.
Perheessä, joka asuu Polemonin kodin vieressä, on rikas ja hemmoittelulla pilattu nuorukainen nimeltä Moskhiōn. Hän rakastuu kauniiseen Glykeraan, ja eräänä iltana, kun Polemon tulee kotiin, hän näkee Moskhionin juoksevan kadulla, ottavan Glykeran syliinsä ja suutelevan häntä. Ja — voi kauheata — tyttö ei edes yritä vastustella.
Ei voi ihmetellä, että Polemon tulee raivoksi mustasukkaisuudesta. Eihän hän voi aavistaakaan, että Glykera itse asiassa ei lainkaan ole hurmaantunut ihailijaansa — asia on vain niin, että hänen kasvatusäitinsä kuolinvuoteellaan oli uskonut hänelle salaisuuden, mitä yhteyttä oli hänen ja Moskhionin syntyperässä: että he olivat molemmat löytölapsia ja kaksoissisaruksia. Mutta Moskhionin kasvattiäiti Myrrínē ei halua mistään hinnasta, että salaisuus tulisi ilmi. Varakas Myrrine, jolla ei itsellään ollut lapsia, oli nimittäin ottanut Moskhionin omaksi pojakseen. Kun hän jäi leskeksi, hän oli mennyt uusiin naimisiin ja uudelle miehelleen hän on aina selittänyt, että Moskhion on hänen synnyttämänsä. Hänen vuoksensa Glykeran oli täytynyt juhlallisin valoin luvata kasvatusäidilleen, ettei hän paljastaisi Moskhionin syntyperän salaisuutta. Hän ei voinut senvuoksi herralleen ja miehelleen tyydyttävästi selittää käyttäytymistään Moskhionin häntä suudellessa.
Hurjana mustasukkaisuudesta tuo uljas soturi leikkaa silloin Glykeralta tukan. Se oli hyvin häpäisevää vapaasyntyisen naisen kohtelua, sillä lyhyt tukka oli orjan merkki.
Epätoivoissaan Glykera miehen poissa ollessa pakenee Myrrinen taloon. Itserakas Moskhion kuvittelee silloin luonnollisesti heti, että hän on tehnyt sen ihastuksesta häneen.
Polemonin on kumminkin vaikeata ajan pitkään kestää eroa rakastajattarestaan. Hän lähtee lopuksi itse Myrrinen taloon ottaakseen väkivalloin takaisin uskottoman kaunottarensa. Mutta Myrrinen mies, Pataikós, tulee paikalle ja hänen ja kuopuksissaan olevan soturin välillä syntyy seuraava kovaääninen keskustelu.
Pataikos:
Jos asia on käynyt sillä tavoin,
kuin olet vakuuttanut, ja jos nainen
on sinun avios —
Polemon:
Ei oo, Pataikos.
Pataikos:
No, se on toista.
Polemon:
Mutta olen aina pitänyt häntä vaimonani.
Pataikos:
Älä nyt huuda! Kuka antoi hänet sulle?
Polemon:
Hänetkö? Kuka? Hänpä itse.
Pataikos:
Hyvä
siis asia on selkeä ja kirkas.
Siis piti sinusta hän — ja se on
nyt lopussa. Hän lähti luotasi,
kun enää kohdellut et häntä niin,
kuin olis pitänyt.»
Lopuksi Polemonin viha muuttuu epätoivoksi ja hän huudahtaa:
»Nyt hirtän itseni! Mun Glykerani
on minut hyljännyt! Mun Glykerani
on minut hyljännyt! Mut jos vain luulet
sen sopivaksi — tuttu hänen kanssaan
olethan, puhuit usein hänen kanssaan —,
niin mene puolestani, vannotan sua,
ja puhu ensin hänen kanssaan!»
Nyt Pataikoksen mielestä on sääli miestä ja hän tahtoo kernaasti puhua järkeä Glykeralle. Mutta aluksi tämä on taipumaton. Hänen on vaikea sulattaa sitä häväistystä, jonka Polemon on tuottanut hänelle, vapaasyntyiselle naiselle. Todistaakseen vapaasyntyisyytensä hän tahtoo näyttää ne korut, jotka hänellä oli silloin, kun kasvatusäiti löysi hänet. Hän noudattaa ne ja näyttää Pataikokselle. Hämmästyksekseen tämä tuntee ja huomaa, että Glykera on — hänen oma lapsensa. Selitys on se, että Pataikos, joka aikoinaan oli ollut rikas liikemies, oli menettänyt omaisuutensa pian sen jälkeen kuin hänen vaimonsa oli lahjoittanut hänelle kaksi lasta, joita kasvattamaan hän hädässään piti itseänsä kykenemättömänä. Samana päivänä kuoli hänen vaimonsa. Hän panetti senvuoksi äskensyntyneet heitteille. Nyt hän tietää siis, minne toinen hänen lapsistaan on joutunut.
Hän ei aavista silloin saavansa pian yhtä odottamattomia tietoja siitä, missä on toinen lapsista, poika.
Pataikoksen ja Glykeran — hänen oman tyttärensä — välistä keskustelua on Moskhion salaa kuunnellut. Hiukan aikaisemmin hän samalla tapaa oli kuullut, kun Glykera kertoi Myrrinelle, mitä hän tiesi sotkuisista sukulaissuhteista. Näin valkeni hänelle, että Glykera on hänen sisarensa ja Pataikos hänen isänsä.
Lähin mies, joka saa tietää oikean asiantilan, on Polemon, ja nyt hänen on luonnollisesti helppo antaa anteeksi rakastajattarelleen. Hänen suureksi ilokseen Glykerakin puolestaan antaa hänelle anteeksi. Ja yleinen ihastus kukkuroituu, kun Glykeran isä Pataikos tulee ja jättää tyttärensä Polemonille, joka nyt voi ottaa hänet aviovaimokseen, koska hänen vapaasyntyisyytensä on todettu. »Kiivautesi koitui tällä kertaa onneksi meille molemmille», Glykera sanoo ja lisää: »Ja senvuoksi olen jo antanut sinulle anteeksi.»