* * * * *
Ne kaksi Menandroksen näytelmää, jotka olemme näin selostaneet, riittävät, että voimme vanhoina tuttuina tervehtiä eräitä tyyppejä, jotka vähäisin muunnoksin usein esiintyvät uudessa komediassa. Ennen kaikkea esiintyy heitteille pantu lapsi, joka saa aikaan joukon selkkauksia, ennenkuin sen oikea syntyperä on saatu selville, ja kaikki päättyy sovintoon ja onneen. Tämä aihe muuntelee lukemattomin tavoin. Juonen langat löyhtyvät ja kiristyvät kirjavasti vaihdellen. Muita draaman tyyppejä ovat hieno, elosteleva nuori herra, joka on aina heikko viinille ja naisille, ovela orja, liukas hetaira, uskollinen imettäjä ja joukko muita osia.
Täten on Aristophaneen dionysoslaisen iloittelun tilalle tullut porvarillinen luonne- ja juonidraama. Aristophaneen aikana ateenalaiset voivat vielä uneksia valtiollisia suuruuden unelmia; kun Menandros aloitti kirjallisen toimintansa — noin vuonna 320 e.Kr. —, suuruuden unelmat olivat rauenneet, ja heidän oli ollut toistaiseksi haudattava itsenäisyydenkin haaveilut. Demosthenes, Philippoksen ja Aleksanterin politiikan väsymätön vastustaja oli vapaaehtoisesti päättänyt päivänsä, ja Ateenan oli täytynyt alistaa kohtalonsa makedonialaisten koviin käsiin. Peiraieuksen linnassa oli makedonialainen varusväki valvomassa, että mihinkään ei ryhdytty vastoin Antipatroksen tahtoa; ja melkein joka vuonna, mikä kului, näyttäytyi yhä selvemmin, että entinen itsetehostuksen henki oli ikiajoiksi jättänyt Perikleen Ateenan. Ajan valtiollisista myrskyistä ei senvuoksi Menandroksen draamoissa ole jälkeäkään.
Kuinka toisenlaista, kun ajattelee Aristophaneen komedioja, kaikkia niitä lausuntoja, joilla tämä »sulotarten vallaton lemmikki» — kuten Goethe on häntä nimittänyt[106] — sekaantui aikansa valtiollisiin väittelyihin. Menandroksen draamoissa vallitsee tässä suhteessa täydellinen hiljaisuus, mutta hiljaisuus, joka on helposti selitettävissä. Hänen komediainsa kuulijakunta oli vallan toisenlaista kuin Perikleen ajan teatterissakävijät. Se oli yleisö, joka oli kadottanut kaikki poliittiset harhakuvittelut, joka oli tottunut kohtaloonsa alistumaan. Ei oltu enää maailmankansalaisia eikä suurvallankansalaisia — oltiin yksinkertaisesti porvareita, joilla oli kyllin omissa yksityisissä harrastuksissaan. Jokapäiväisen ruoan mausteena eivät olleet enää Sisilian-retket, valtiolliset oikeudenkäynnit ja demagogien taistelu valtiollisesta johtaja-asemasta — sinä olivat siihen sijaan avioskandaalit, aviottomat ja heitteille pannut lapset, jotka äkkiä tunnettiin ja otettiin jälleen perheen huomaan, koko omaisuuden äkilliset menetykset ja nopeasti saadut voitot, omavaltaisten poikien harha-askeleet, hurmaavain hetairain ja julkeiden orjien vehkeet ja paljon muuta samaa maata. »Vanha Aristophanes vei meidät milloin pilviin Sokrateen seurassa, milloin kuljetti taas alas manalaan Dionysos mukanamme. Mutta Menandros pysyy maan pinnalla» — puhuaksemme erään attikalaisen komedian tuntijan suulla. »Taivas on laskeutunut alemmaksi, ja Hades on kaikonnut meistä kauemmaksi», mutta maa ja ihminen ovat tulleet kiintoisammiksi huomioida, kuin mitä koskaan vielä oli voitu aavistaa. »Menandroksen Ateenassa», sanoo Harrie, »oli kansallinen voima ehtynyt ja kaikki laajat näköalat olivat kutistuneet. Suurten ajatusten ja näkyjen vaahtoava virta tislautui tässä ympäristössä pikku annoksiksi hienoa vettä, jolla oli valioarvonimi; vanhain ajattelijain ylväät pyrkimykset muovata ihminen Aatteen kasvojen mukaan kuitattiin vaieten. Sen sijaan omistauduttiin siihen saakka tuntemattomalla hellivällä kiinnostuksella huomioimaan ihmistä, sellaisena kuin hän nyt kerta kaikkiaan oli ja eli Jumalan viheriöitsevän maan pinnalla.»
Kirjallisuutta:
Menander, Tre nyfundne komedier. Oversettelse og innledning av S.
Eitrem.
Stycken ur Menandros' komedier, översättning av Alarik Hallström.
Ivar Harrie, Athenare.
Menander, Das Schiedsgericht, erklärt von Ulrich v.
Wilamowitz-Moellendorff.
Menandri Reliquiae in Papyris et Membranis Servatae. Edidit Christianus
Jensen.
IDYLLEJÄ, EPIGRAMMEJA JA HYMNEJÄ.
Lyyrillisiä ja eepillisiä runoilijoita oli aleksandreialaisajalla joukoittain, toinen toistansa oppineempia ja kuivempia. Runoudesta on tullut — käyttääksemme Schückin sanoja — »professorirunoutta professoreja varten. Kaunokirjallisuus vaikuttaa Aleksandreiassa harjoitettujen kieliopillisten ja bibliografisten opintojen sivutuotteelta.»
Aleksandrialainen aika on oppinutta aikakautta. Sen runoilijat eivät ole laulajia, jotka hetken innoituksesta laulavat kaikelle kansalle — aleksandrialaiset runoilijat kirjoittavat sen sijaan valtapiirille kirjallisia herkuttelijoita, jotka lukevat runoutta nirson kielimiehen nautinnolla. Luoda kauniiksi sorvattu kieliasu on näiden kirjallisten runoilijoiden päätehtävä. Se on muotokaunista, opillansa — varsinkin mytologisella — suorastaan loistelevaa.
Jokaista ilmiötä on kuitenkin arvosteltava sen oman ajan mittakaavan mukaan. Ja hellenistisen ajan runouden ihanteet olivat toiset kuin meidän. Ne muistuttavat pikemminkin niitä, jotka Ruotsissa olivat vallalla silloin, kun Gustav Fredrik Gyllenborgin rutikuivaa vertauskuvallista sankarirunoa »Tåget över Bält» (Retki Bältin yli) ylistettiin mestariteoksena.[107]
Yhden jumalan armoittaman runoilijaneron aleksandreialainenkin aika on kuitenkin tuottanut — sisilialaisen laulajan Theókritoksen.[108] Hän oli ainoa sen ajan runoilijoista, joka varsinaisesti merkitsi uutta lisää kreikkalaisen kirjallisuuden kehitykseen. Tämä lisä oli paimenrunous eli idylli, runouden laji, joka kaksi vuosituhatta myöhemmin — 1600- ja 1700-luvulla — tuli muotiin hoveissa ja ylhäisön seurapiirissä. Laulunäytelmissä ja naamioilveissä vilisi silloin paimenia ja paimenittaria nimeltänsä Daphnis, Khloe, Doris ja Amaryllis.
Theokritoksen paimenet eivät kuitenkaan ole liikasivistyksen leimaamia kuten rokokoo-ajan runoudessa. He ovat terveitä ja aitoja. Heidän pukunansa on puhvelinnahka tai lampaantalja ja he tuoksuvat vuohenmaidolta ja pukilta. Mutta he hehkuvat rakkaudesta Amaryllikseen tai Naïkseen ja osaavat sekä runoilla että laulaa tunteistaan. Kaikki on heille rakkautta, laulua ja huilunsäveliä. Runouslaji sellaisenaan on hurmaavaa; mutta joka tapauksessa se on ylikultivoidun kaupunkilaisen taidetuotetta, joka tahtoo itselleen ja toisille valmistaa hetken huvia naiiveilla maalaiskuvillaan. Runoilija vie meidät luonnon helmaan, missä mehiläiset surisevat, sirkat sirittävät, lampaat määkivät ja vohlat hyppelehtivät, lirisevien purojen rannalle ja puiden hiljaiseen huminaan aurinkoisena kesäpäivänä. Kukaan ei ole kyennyt voimakkaampana loihtimaan esille myöhäiskesän ja elonkorjuuajan siunatun runsauden tunnelmaa kuin Theokritos »Elonkorjuujuhla»-nimisessä idyllissään, jossa hän kuvailee, kuinka hän kahden kaupunkilaisystävänsä kanssa kulkee Phrasidamoksen talossa vietettäviin leikkuujuhliin ja saa vihreällä nurmikolla lojuen nauttia oivallista, seitsemän vuoden vanhaa viiniä:
Vuoteeksemmepa kohta
tuorehet viininlehvät, kaislat tuoksuvat tuotiin,
niin lepohon venähtää hyvin mielin, nauttien saimme.
Yllämme huojuivat jalavat sekä poppelit lehdon,
tuuli kun soi huminoiden siellä, ja veet pyhät lähteen
pulppusi vierelt' aivan, miss' oli nymfien luola,
piiloss' oksien kun taas päivän paahtamat sirkat
istui ehtimiseen rupatellen, kurnutus tyyni
lehtisammakon kaukaa nous okapensahikosta;
Kyyhkyn soi kujerrus sekä kiurujen, tiklien laulu;
kultaiset kimalaiset kierteli lähtehen vettä.
Noin suvi, laihot, kypsät heelmät ympäri tuoksui.
Päärynät kierivät jalkoihimme ja taas omenoita
kertyi vierellemme ja luumujen painamat oksat
taipuivat alas puista ja riippuivat liki maata;
ruukku nyt viinin soi, oli seitsenvuotinen hartsi.
Lopuksi runoilija kruunaa tämän maalaisidyllinsä kuvaamalla Demeteriä, sadon jumalatarta suopea hymy kasvoillaan.
»Kun aikojansa ja lyhteitään kädet täynnä on hällä.»
Laulaja nauttii itse täysin siemauksin tästä viljavuuden runsaudesta. Hän ei ainoastaan näe maan kauneutta, — hän imee sen sieluunsa kaikilla aisteillaan, hän elää sen elämää. Hän eläytyy myöskin niihin ihmisiin, joita hänen runoelmassaan esiintyy. Ne eivät ole pelkkiä varjokuvia, vaan niissä on lihaa ja verta. Hänen lahjakkuutensa on suuri; se on samalla kertaa hienon lyyrillinen ja voimakkaan draamallinen.
Draamallinen piirre esiintyy m.m. vuorolauseissa, joilla paimenet kilpailevat, kuten idyllissä »Daphniin ja Menalkaan laulukilpailu.»
»Vuorilla viehkeä Daphnis kerran, niin taru kertoo,
lehmiä kaitessaan tapas lammaspaimen Menalkaan.
Hiukset kultaiset oli, kauniit poikien nuorten,
kumpikin taitaja myös oli syrinks-soittelon, laulun.
Kääntyen Daphnikseen Menalkas lausua ehti:
»Daphnis, lehmien paimen, sua haluttaisiko laulaa?
Leikiten voitan sun, jos laulaa saan, mitä mielin.»
Hällepä vastasi Daphnis taas, sanat virkki ja lausui:
»Lammaspaimen Menalkas, taitaja syrinks-soiton,
koskaan et mua voita, jo turmelet äänesi ennen.»
Menalkas.
Ehkä sen tahdot nähdä ja palkinnonko sa määräät?
Daphnis.
Nähdä sen tahdon totta ja palkinnon minä määrään.
Menalkas.
Siis, mikä arvoa myöten palkinnoks sopis meille?
Daphnis.
Puolestain asetan vasikan, sinä taas ison lampaan.
Menalkas.
Lammast' en asettaa minä tohdi, sill' on isä saita,
Niin on äitini myös, ja he lampaat laskevat illoin.
Daphnis.
Olkoon, siis mitä annat? Määrää voittajan palkka!
Menalkas.
Syrinks-huiluni kauniin yhdeksin suloäänin,
myös vaha valkehin peitteenään, tasan yllä ja alla,
sen panen palkinnoks, mut yhtään en isän karjaa.
Myöskin Daphnis panee syrinksinsä[109] palkinnoksi, ja palkintotuomariksi he ottavat kolmannen paimenen. Laulukilpailussa tulee vuorotellen laulaa luonnon kauneudesta ja paimenten elämän ihanuudesta.
Näinpä nyt vuoroon toinen toiselleen pojat lauloi,
mutta jo päätöslaulua laatia alkoi Menalkas:
»Lampaat, oi susi, säästä ja myös karitsoitani säästä!
Mua älä vainoo, vaikk' olen pieni ja niin monen paimen!
Hei Lampuros, koirani, vai nukut niin sikeästi?
Ei uninen saa olla, kun kaitsee poikasen kanssa!
Teitäpä, lampaat, vaadin ruohoa taas mehukasta
innoin syömään, niin väsymättä, jos uunna se kasvaa.
Syökää, syökää, hei nyt täyteen vain utareenne,
niin omans' saa karitsat sekä riittää juustoa varten.
Mut hänen jäljessään taas äänin helkkyvin Daphnis:
»Tyttönen kauniskulma mun luolastaan näki eilen,
kun ohi lehmiä vein, ja mun kauniiks, kaunihiks kiitti,
mut hänen murheekseen en vastannut minä lainkaan,
maahan loin minä katsellen vain sekä tietäni kuljin.
Armas lehmän ammuva ääni on, tuuli on armas,
armast' on suven aikaan myös puron äärellä maata.
Terhot on tammen kaunistus, omenat ovat puunsa,
lehmän taas vasikat, mut paimenen lehmät on aarre.
Kun kilpailu oli päättynyt, vuohipaimen tuomiisi voittopalkinnon
Daphniille, joka siitä suuresti riemastui.
* * * * *
Kielentaitajana Theokritos on jumalanarmoittama mestari. Hänen kielensä on musiikkia. Hänen aivan kuin läähättävä rytminsä tekee hänestä kuuman rakkauden synnynnäisen laulajan. On kuin kuulisi rakastuneen sydämen kiivaan tykinnän, kuin tuntisi intohimon vavistuksen hänen värähtelevässä äänessään. Vain Sapphoa voi häneen verrata.
Mutta hän voi myöskin leikinlaskulla kuitata rakkaudentuskat, kuten idyllissä »Niittomiehet»:
Milon.
Maamies hoi, mikä on? Mikä vaivaakaan sua, raukka?
Jälkeäs suoraks leikkaa et, kuten leikkasit ennen,
rinnall’ et pysy naapuris, vaan jäät jälkehen, niinkuin
lammas laumastaan, kun jalkaan sai okahaavan.
Kuinka suu käykään, rahjus, ehtoopäivä kun ehtii,
kun aluss' et edes leikkaa luokoas puhtaaks.
Battos.
Milon, iltahan kestät, oot kova kuin pala paatta.
Etkö sa kaivannut ketäkään, joka poissa on, koskaan?
Milon.
En. Miten työmies sitten outoja kaivata voisi?
Battos.
Etkö sa rakkaudest' ole koskaan valvonut yötä?
Milon.
En, ja se jääköön! »Nahkan maulla sa varjele koiraa!»
Battos.
Mut olen lempeä hehkunut, ah, ykstoista jo päivää.
Milon.
»Täynnäpä on vatis viiniä.»[110] Ei etikkaa edes mutta.
Battos.
Siks koko kylvö on laiminlyötynä täällä.
Milon.
Vuoks kenen huokaat siis?
Battos.
Polybótaan tyttären vuoksi,
Luona Hippótionin, joka huilua soitteli äsken.
Milon.
Kosto jo kohtasi syntisen: sait, mitä pyytelit kauan.
Laiha on hän kuin sirkka ja mustemp' yötäkin on hän.
Battos.
Vai alat kiusata nyt? Ei Plutos[111] vain ole sokko,
Arvoton Eros on myös: sinä et saa pöyhkeäks tulla.
Milon.
En tule pöyhkeäks. Mutta jo leikkaamaan sinä riennä,
tyttösi kunniaks kun teet laulun hehkuvan, työkin
käy kevyemmin — tiedän, ett' olet laulanut ennen.
Battos.
Immet Piérian[112], nyt avullanne ma tyttöä hoikkaa
palvon! Kaiken, oi jumalattaret, kaunihiks teette.
Oi Bombyka, mun neitoni, moittivat, ett' olet laiha,
päivän paahtama syyriatar, olet ruskea mulle.
Tumma on orvokki myös ja on hyasinttikin tumma,
seppelkukkina käyvät kauneimmista ne sentään.
Oi Bombyka, mun neitoni, elfenluusta on jalkas;
hurmaten äänes soi, kuvaella en voi olemustas.»
Milon vastaa käytännöllisellä ja hilpeällä maamiehen laululla, jonka ydinkohta on kehoitus:
»Solmeilkaa, sitojat, niin lyhteet, kulkija ettei
Lausuis: 'Raihnaist' on väki, hukkaan palkka on mennyt?»
Hän lopettaa sanoen:
»Kas, tätä laulua raatajat kuulee, paahtamat helteen.
Mut leperrystä sa rakkaudestasi juttele ennen
eukon korvaan, äitisi, vuoteessaan joka loikoo.»
Käytännöllisen neuvon tuskaansa vastaan saa myöskin mustasukkainen Aiskhines runoelmassa »Mustasukkaisuus». Runon alku on erinomaista dramatiikkaa:
Aiskhines.
Terve, Tyónikos! Voit hyvin kai!
Tyonikos.
Sama toivotus sulle,
Aiskhines!
Aiskhines.
Aikoja siitä jo on.
Tyonikos.
Miten niin? Mikä vaivaa?
Aiskhines.
Huonoa kuuluu mulle. Tyonikos.
Tyonikos.
Siks' olet laiha,
siks noin mahdoton parta ja noin vanukkeisena tukka!
Kulkija tuollainen, Pythagoraan[113] oppilas, äsken
kalpea, paljasjalka, Ateenan mies, kävi täällä.
Hänkin lempeä, luulen, hehkui — vehnäsen vuoksi.
Aiskhines.
Leikkiä lasket aina. Mut mulle on julma Kyniska
Kaunis; ah, pian järki on mennyt — hiukkanen puuttuu.»
Ja sitten Aiskhines kertoo, että hän mustasukkaisuudesta oli antanut Kyniskalle korvapuustin sellaisin seurauksin, että tämä oli kadonnut hänen näkyvistään jo kaksi kuukautta sitten. Thyōnikos neuvoo häntä parantamaan lemmentuskiansa menemällä Ptolemaiokselle sotapalvelukseen.
* * * * *
Dramaattisen eloisa kuin komedia on runoelma »Syrakusattaret Adoniksen juhlassa», joka on oivallisin kuvaus senaikaisen keskisäädyn elämästä. Päähenkilöinä on kaksi syrakusalaista rouvaa: Gorgo ja Praksinoa, jotka ovat asettuneet asumaan Aleksandreiaan. He kohtaavat toisensa sopimuksen mukaisesti Praksinoan kotona lähteäkseen sieltä linnaan Adoniksen juhlaan. Heti kun he tapaavat toisensa, he alkavat sadatella poissa olevia miehiänsä, samalla kuin emäntä siinä lomassa rähisee palvelijattarelleen, joka auttaa häntä pukeutumisessa.
Gorgo.
Onko Praksinoa tullut?
Praksinoa.
Jo aikaa, Gorgo. Jo ehdin.
Kas, tulit vihdoinkin. Tuo, Eunoa, tuoli ja pielus
Rouvaa varten!
Gorgo.
Kiitos kaunis!
Praksinoa.
Istuhan, Gorgo!
Gorgo.
Huh, miten hengästyin ma. Praksinoa, uskohan, vaivoin
pääsin ehjänä pois väkijoukon, vaunujen tieltä.
Saappaat hohtelevat, on viilat herrojen yllä.
Sitten mahdoton tie! Asut hirveän kaukana meiltä.
Praksinoa.
Sen se on hullun syy. Tämän maailman lopun luolan
hän taloksemme on ostanut, ettemme naapurit saisi
olla, hän tahtoo vain mua kiusata aina, se lurjus.
Gorgo.
Noin varo soimaamasta sa Deinon ukkoas, kun tuo
pieni sen kuulee! Nääs, hörökorvin tuossa hän seisoo.
Kiltti Zopyrion, ethän pelkää! Ei isä oo se.
Praksinoa.
Pentuhan ymmärtää, hyvä luojani!
Gorgo.
On isä kaunis.
Praksinoa.
Viimeinen urotyö saman herran: puotihin lähti
ostaakseen ihomaalit vain, salpietarit mulle,
suolaa tuo palatessaan mies iso, riiviö aivan.
Gorgo.
Mieheni Diklides, rahantuhlari, on samanmoinen,
toi tukon villoja eilen, maksoi seitsemän drakmaa,
niinkuin koiran takkua, vaivaa loppumatonta. —
Mut ota viitta jo ylle ja myös hame, jossa on soljet!
Luo hovin käyskelkäämme, luo kuningas Ptolemaioon,
nähdähän Adonis täytyy — on kuningattaren luona
loistoa nyt, minä kuulin.
Praksinoa.
Suurellist' olo suurten.
Gorgo.
Hän, joka nähnyt on jotakin, voi kertoa muille.
Aika on lähteä nyt.
Praksinoa.
Pyhä aina on joutilahalla.
Eunoa, noudapas vettä ja kanna se, torkkuja, valmiiks
huoneeseen! — Mukavastipa kissat nukkua tahtoo.
Liikuta jalkojas, vettä nyt tänne sa toimita ensin!
Saippua vain on hällä! — No, tänne! — Mut ei ylenmäärin!
Kaada nyt kannustasi — Puvun noinko sa, hulttio, tahraat!
Riittää, pestyhän oon, vaikk' onnistui pesu niin näin.
Miss' avain suuren kirstun on? Mene etsimähän se!
Gorgo.
Kuinka, Praksinoa kulta, on kaunis tuo puku ylläs
Soljin, laskoksin! Miten kalliiks se tulla mahtoi?
Praksinoa.
Siit' älä muistutakaan! Hyvä miinaa kaks hopeaa jos
Riittää ees, olen työhön pannut henkeni melkein.
Gorgo.
Mutta se onnistui makuhus.
Praksinoa.
Sitä saata ei kieltää. —
Noudahan viitta ja solmia nyt hyvin aurinkohattu! —
Laps, sinä jäät kotihin. Varo mörköä! — Vie hevoselle
ruokaa! Juostakin saat, kun vain et jalkojas taita.
Mennään nyt! — Ota, Phrygia, lapsi ja leiki sen kanssa!
(Menevät kadulle.)
Oi jumalat, tätä kansaa! Kuinka ja koskahan tästä
nyt läpi pääsemme? Kuin keko muurahaisia kiehuis!»
Linnan edustalla tungos käy vieläkin pahemmaksi ja Praksinoa parahtaa:
Ah, minä onneton! On suvihameeni halki jo, Gorgo.
(Eräälle muukalaiselle:)
Zeuksen kautta, jos tahdot onnea, oi hyvä herra,
jossakin, auttaos meitä nyt, että mun viittani säilyis.
Muukalainen.
Ei ole vallassain, mut voin yrittää.
Praksinoa.
Tätä kansaa!
Kuin siat täyttivät!
Muukalainen.
Malttia, rouva, jo pääsimme turvaan.
Praksinoa.
Parhain, suojass', oi, eläös tänä vuonna ja aina,
Meitä kun suojelit näin! — Oli mies hyvä, auttava siinä!»
Linnaan päästyään molemmat naiset käyvät loistoa ihastellessaan niin kovaäänisiksi, että eräs vieras tiuskaisee heille:
»Hiljaa kerrankin, tuo pärpätys poikki, te lörpöt
Hanhet! Hirveä ääntämys tuo ihan ihmiset tappaa.[114]
Gorgo.
Kuulkaas vain! Kuka on hän? Vai sua jaaritus koskee?
Orjias voit komentaa, mut rouvia et Syrakusan!
Mielehes myöskin paina: Korinthos on koti meidän,
kuin Bellerophonin[115]; Peloponnesoolta on kieli:
doorit luullakseni saa haastaa doorien lailla.»
Riita keskeytyy kuitenkin, kun kuuluisa laulajatar virittää Adoniksen laulun. Kun se on päättynyt, Gorgon täytyy lähteä kotiin antamaan aamiaista kärtyiselle miehelleen:
»Sappea vain hän on, nälän ollen en voi liki mennä.»
* * * * *
Enemmän opin raskauttama on Theokritoksen runoilijaveikko, hymniensepittäjä Kallímakhos, ammatiltaan aleksandrialainen ylikirjastonhoitaja ja hyvin ansioitunut bibliografi. Hänen runoudessaan kirjallisuuden tuntijan ominaisuudet himmentävätkin kovin usein runoilijan. Hänen runouttaan, ei yksinkertaisesti voi oikein ymmärtää, jos ei ajattele, että se on aikansa oppineimman miehen työtä. Vain hyvin harvoin Kallimakhos kykenee vapautumaan opin painolastista. Hän on, kuten sanotaan, akateeminen runoilija, enemmän oppinut kuin haltioitunut, kykenevämpi analysoimaan kuin luovaan voimaan, paremmin kuvailun kuin kiihkon mies, enemmän säkeitten sepittäjä kuin taiteilija. Välistä tuntee kuitenkin, kuinka haltioituminen väkevänä tempaa hänetkin, kuten loppusäkeissä »Zeus-hymniin», jonka hän runoili noin vuonna 280 e.Kr.
»Terve, sa Kronoon[116] korkea poika, sa, ken hyvän kaiken
annat kipsillesi Kuka laulaa vois sua, suuri?
Ei elänyt ketäkään, joka vois sinun töitäsi laulaa.
Terve sa kolminkerroin! Antaos laupeus, onni!
Rikkaus ilman laupeutt' ei ole siunaus meille.»
Jumalaninnoittama on myöskin alku hänen Apollon-hymniinsä, joka kai on miespolvea nuorempi. Ylevän juhlallisin sanoin runoilija ennustaa jumalan lähestyvän ja kehoittaa poikakuoroa olemaan valmiina lauluun ja tanssiin:
Nähkää, oksat kuinka Apollonin laakerin värjyy,
kuin vapisee rakennus! Pois täältä, te syntiset kaikki!
Porttia lyö totisesti nyt Phoiboon loistava jalka.
Etkö jo nää jumalaa? Alas taipuu äkkiä Deloon
palmu. Mut joutsen ilmoissaan ihanasti nyt laulaa.
Itsestään oven salvat työntyvät tieltä ja lukko
aukee itsestään. Liki loistava on jumalhahmo.
Siksi, te nuoret, olkaa valmiit lauluhun, tanssiin!
Kaikkien nähdä hän näyttäy ei, hyve suosion saa vain.
Ken jumalan näki, suuri on, ken ei, on epäkelpo.
Nämä säkeet tuovat mieleen Johan Olof Wallinin dityrambin Kustaa III:n kuvapatsasta paljastettaessa: Apollo di Belvedere, jolla on hurmaajakuninkaan piirteet:
Oi kuulkaa, oi kuulkaatte ääniä!
On helissyt hurmaajan lyyra,
on jymissyt kostajan jousi
ja kaiku on pilvissä soinut.
Oi nähkää, on jumala tuolla,
hän lannisti jättiläiskäärmeen,
hän kaunisti Deloksen laakson!
Nyt toivo mun katseeni kiehtoo.
* * * * *
Kallimakhos sai aikanaan suurta kiitosta ei yksin hymnirunoilijana, vaan myöskin epigrammien sepittäjänä. Hänen siron loistava tyylinsä, jossa on hienon sivistyksen tuntu, samoinkuin hänen suuri älykkäisyytensä ja siellä täällä esiintyvä hiljainen huumori asettavat hänet arvoasemaan tällä alalla. Hänen somimpia luomiansa on seuraava Krethisneidon hautaepigrammi:
Krethis, ah, sadunkertoja, vilkas, auttava, armas,
Samoon neitojen on etsimä, kaipaama nyt.
leikit kauneimmat ken keksi. Unta hän nukkuu
nyt, jota kerran myös käymme me uinumahan.
Kirjallisuutta:
Franz Susemih, Geschichte der griechischen Literatur in der
Alexandrinerzeit.
Theokritos' idyller. Erland Lagerlöfin ruotsinnos.
Kallimachos' hymner, Elof Hellqvistin ruotsiksi tulkitsemina.
Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Hellenistische Dichtung in der Zeit des Kallimachos.
MAAILMANHISTORIAN ENSIMMÄINEN TUNNETTU PARODIA.[117]
Lauluni alkakohon! Runotarten tulkohon parvi
Helikonilt' alas sieluuni nyt, avuks' tulkohon laulun,
jonka ma piirsin tauluun, jok' oli polveni päällä —
aiheeseen määrätön taistelu, Areen tappavan luoma.
Laulaa mielin tästä, sen korvin kuolevat kuulkoot.
Kertoa tahdon, kuin rotat taisteli, sammakot voittain,
jättien jälkiä käyden rohkeudess', urotöissä,
joist' tarut kertovat kuullaksemme. Mut tää oli alku:
Vuoks janon kerran rotta, mi äsken portimon vältti,
luo lätäkön lähimmän meni, suutaan aikoen kastaa,
vettä sen nautti hän kuin makeaa hunajaa. Hänet huomas
nyt moniääninen sammakko, veen asukas, sekä virkkoi:
'Ken olet, vieras? ken sinut synnytti? kuin tulit rantaan?
Vilppiä vailla se kerro nyt, ei valehdella sun auta!
Jos olet ystäväks arvoisein, niin vien sinut luoksein;
lahjat, ystävä, silloin sulle ma suon monet, kauniit.
Itse Physignatos oon, kuningas tämän lammikon aavan;
valtias sammakkoin olen vuoden loppuhun täällä.
Peleus taattoni on, taas Hydromedusa mun kantoi,
tuolla he lempeä hehkui, missä Eridanos virtaa.
Mutta ma näön: sinä myös olet kaikkein kaunehin, uljahin,
valtikan kantaja varmaankin, olet sankari myös sa
silmissäni. Hyvä, mulle sa kerto'os siis pian syntys!’
Mutta Psikárpaks vastasi hälle ja nää sanat lausui:
»Miks sukuain sinä näin kyselet? Sen tuntevat kaikki.
Tiedä: Psikarpaks oon nimeltäin minä, poika Troksárteen,
jolla on kultainen sydän, Leikomyle mun kantoi,
hän tytär Pternotrókteen, valtiahan oli kuulun.
Niin majass' synnyin, niin mua äitini ruokki ja nouti
viikunat, pähkinät, kaiken, mik' ihanaa oli syödä.
Kuinka sun vieraakses tulisin? On luontoni toinen.
Veess' elämään sinä synnyit, kun minä taas sitävastoin
syön kuin ihmislapset, siks korin pyöreän etsin
mielelläni minä, kolmeen kertaan paistetun leivän,
myös kakun paisuvan, jossa on ryytinä juusto ja sesam,
kinkkua myös sekä maksaa, jolla on loistava pinta,
juustoakin, joka äsken maidost' on puserrettu,
torttua myös hunajaista, jok' on jumalillekin mieleen,
kaikkea, niin, mitä vain kokit laittavat kestejä varten.
Näin alkaa kuuluisa »Sammakkojen ja hiirien taistelu», hyvin suuressa arvossa pidelty parodia vieläkin kuuluisammasta eepoksesta: Homeroksen lauluista. Saamme pian nähdä, miten Iliaan ja Odysseian taistelukuvauksia ja jumalakoneistoa mahtipontisin sanoin parodioidaan »Batrakhomyomakhiassa», niinkuin sammakkojen ja hiirien sodan nimi on alkukielellä, ja kuinka siellä vilisee homeroslaisia sanontatapoja ja käänteitä.
Runon iästä ja tekijästä ollaan hyvin eri mieltä. Paljon on kumminkin sellaista, joka viittaa hellenistiseen aikaan.
Solmimme kuitenkin jälleen tapahtumain langat. Kun Psikarpaks, rottaprinssi, on jonkin aikaa kehuskellut sotaisia urotekojaan, hän päättää hyväksyä sammakkokuninkaan Physignatoksen tarjouksen päästä tämän selässä hänen kotiinsa.
Tuns ilon ensin hän, kun häntä Physignatos kantoi,
kun liki viel' oli rannat. Mut hänen ympärillään kun
hurjana vaahtosi aalto, hän vuolaat kyynelet itki.
Retkeä turhaan nyt katuen hän hiuksia raastoi.
Ja yhä pahempaa: hirmuinen vesikäärme pistää äkkiä päänsä esiin ja kohottaikse korkealle yli vedenpinnan. Tämän kauhean näyn nähdessään sammakko sukeltaa ja jättää matkatoverinsa surkeasti tuhoutumaan. Mutta kuolinhetkellään rottaprinssi syyttää häntä petoksesta ja huutaa rottien kostoa uskottomalle:
»Mut vetehen vajotessaan nää sanat vielä hän lausui:
'Koskaan maalla ei voittanut ois mua, tappios, konna
ois moniottelu, juoksu ja paini. Mut nyt petoksella
oot vetehen minut syössyt. Kostakohot ikivallat!'
Näin. Ja nyt veess' elämänsä hän päätti; mut kun hänet huomas
Leikopinaks, jot' oli kutsunut pehmeä hiekka,
karjahtain pois riensi hän, rottien kuulla sen kertoi.
Kun nämä kuulivat tuon, viha kiehuva valtasi heidät.
Airuet toimeks sai rotat kutsua huomenen koittoon
neuvotteluun luo linnan, miss' eli itse Troksartes,
taatto Psikarpaks raukan, lammen veessä min ruumis
nyt selällään lepäs kuollut, onnettoman, joka koskaan
rantoja nähnyt ei, vaan ui meren aavoja kohti.»
Kansan- tai paremmin sanoen rottainkokouksessa kuningas Troksartes puhkeaa puhumaan ja valittaa katkerasti kohtaloansa:
»Mua surun sortelemaa: olen vailla jo kolmea poikaa.
Ensimmäisen vei, puri hengeti hirveä, julma
portimo kerran, kun hän loittoni luolani luota.
Toisen ihmiset surmas, keksijät nuo kovamielet
uusien ansojen, jotka on veitetyt viekkahin tuumin —
'loukkuja' on nimeltänsä ne, turmio rottien parven.»
Ja nyt hän on sammakkokuninkaan petoksen kautta menettänyt kolmannenkin rakastetun poikansa. Hän päättää puheensa kehoittaen rottia varustautumaan ja lähtemään sotaan. Kaikki asekuntoiset noudattavat hänen kehoitustaan:
»Ensin suojukset rotat solmivat jalkojen ylle,
taidoll' yhteen liittäen palkoja vihreän herneen,
jotk' oli ensin yön pimeässä he suuhunsa syöneet.
Peittona pään, kypäröinäpä taas oli pähkinänkuoret.»
Muu aseistus on samanmukaista. Kun sammakot olivat huomanneet, mitä oli tekeillä, kokoontuivat hekin.
»Neuvotellen päättääkseen sodan kauhean myöskin.»
Sitten he varustautuivat kaikin voimin.
»Pitkät, pistävät kaislat peitsiksi liitti he yhteen;
simpukankuoret hienot taas kypäreiksi he otti.
Täyttivät sammakot noin varuksissaan korkean rannan,
peitsiä heiluttain, halu taistelun rinnassa hehkuin.
Yhteen Zeus jumalat nyt kutsui tähtisen taivaan,
näytti hän joukon heille ja kaikki sankarit uljaat,
nuo monet, katsoa suuret, kourassa valtavat peitset
— ei suku uljaammalta kentaurien, jättien näytä —»
Hymyssä huulin Zeus kysyy jumalilta ja jumalattarilta, kumpaako uljaista sotajoukoista olisi autettava. Mutta sammakot enemmän kuin hiiretkään eivät ole juuri suosiossa kaikkeinkorkeimmassa paikassa, jonka vuoksi Olympoksen asukkaat päättävät — päinvastoin kuin Troian sodassa — pysytellä puolueettomina katselijoina.
Sen jälkeen kaksi kuuluttajaa julistaa verisen näytelmän alkaneeksi:
»Hyttyset valtavin torvin ne soittivat kaikkien kuulla
viestiä nyt sodan hirveän pauhun. Korkeudesta
Zeus salamoin soi merkin taiston kauhean alkaa.
Ensin keihäällään Hypsibóas Leikhénorin kaataa,
maksan puhkaisten, etummaisna kun ryntäsi uljas;
päistikkaa hän sortui, hiukset tahraten multaan,
noin ryminällä hän kaatui, soi kalisten sopavasket.
Heitti Troglites nyt, sai surmaniskun Peléion,
keihään vahvan rintahan sai, ja jo kuolema tumma
koppoi kaatuvan urhon, ja ruumiist' erkani sielu.»
Melkein joka rivistä tuntee kunnon Homeroksen. Aito homeroslaista on sekin, että eräästä »sankarista» sanotaan, että hän sinkosi vihollista vastaan kiven niin suurella voimalla, että tältä »yö valotonpa jo varjosi silmät». Mainio on myöskin parodia, kun eräästä toisesta kaatuvasta kerrotaan:
»Maahan vaipuu tää, ei hengitä, mut veren värjäs
loistava purppura veen, hän pitkällään lepäs siinä,
suolten ja välkkyvän rasvan vuotaen pois mahastansa.
Mut Tyrophagos vei sopavasket rannalla hältä.
Samaa lajia ovat seuraavat vertatihkuvat säkeet:
Mutta Litraioon surmasi urhea Borborokoites,
löi kivell' otsaan häntä, ja vuotivat pois nenän kautta
miehen aivot, pintaa maan veri purskuva kastoi.»
Rottain sotajoukon voimallinen sankari kostaa ystävänsä puolesta, jonka
Prassaios[118]-sammakko on surmannut.
»Julmistui tämä silloin, koppoi jäntevin nyrkein
maasta hän nyt kiven valtavan raskaan, maata mi painoi.
Krambobaleen päin polvia lensi se, ett' ihan pohje
oikea murskautui, vihamies heti santahan sortui.»
Mutta jääkööt jo tuollaiset kauhunkuvat!
Lopuksi alkaa sammakoiden käydä huonosti. Heidän mainehikkain sankarinsakin näkee parhaaksi pelastautua sukeltamalla lammikon pohjaan.
»Mut Meridárpaks[119], sankari nuori, nyt rottia johti;
Knaisoon, leivänsyöjän, urhon uijahan poika.
Lähtiessään kotihin hän poikaa taistohon käski.
Korskana, ylpeillen tää seisoi rannalla lammen,
uhkasi sammakot nyt hävittää sukupuuttohon kaikki.
Varmaan tehnyt oisi hän sen — ei puuttunut uljuus —,
jollei ois sitä nähnyt taivaan mahtava Taatto:
sääli Kronionin[120] täytti, kun sammakot sortua uhkas,
kiirettään ravistain hän ääntään nosti ja lausui:
'Kuulkaa, oi jumalat, mitä kummia silmäni katsoo!
Hämmästymään minut saa Meridárpaks, kylväen murhaa
syöstessään läpi sammakkojoukon!»
Hän päätti lähettää sammakoille apuarmeijan koukkukyntisiä ja saksisuisia krapuja.
»Käyrin kynsin ja kieroin silmin nyt tuli joukko
äkkiä, sakset suussa ja panssari peittäen selkää,
luut, oli nahkakin niillä ja kauniisti hartiat loisti,
jalkaa kahdeksan, vakopäät — »rapu» on nimi niillä.
Rottien joukolta poikki nyt häntää, kättä ja jalkaa
nää kävi hakkaamaan heti, peitset kääntäen taapäin.
Niin rotat valtasi, raukat, kauhu ja vartomatt' yhtään
kääntyivät pakohon ne. Jo aurinko laskea alkoi.
Taistelu yhden päivän niin oli loppunut viimein.»
HELLENISTISTEN VALTAKUNTAIN HÄVIÖ.
Diadokien ja heidän jälkeläistensä taistellessa keskenään ensimmäisestä arvosijasta, kukaan heistä ei huomannut, että lännessä oli kasvamassa suurvalta, Rooman valtakunta, joka heidän keskinäisen hajanaisuutensa vuoksi oli tuleva heille kaikille ylivoimaiseksi ja ajan oloon muuttava heidän valtakuntansa Rooman maakunniksi. Jos Aleksanterin valtakunta sitävastoin olisi ollut yhtenäinen, niin maailmanhistorian kulku olisi varmasti ollut toinen.
Varsinaisessa Kreikassakin oli roomalaisille ajan tullen peli helposti voitettu, kiitos helleenien häviämättömän eripuraisuuden. Tosin tilanne silloin oli sellainen, että suurin osa Kreikan valtioista oli jälleen yhtynyt valtioliitoksi; mutta luonnollisesti niitä piti olla kaksi, ja luonnollisesti niiden piti nyt, kun makedonialaista »tyrannia» ei enää ollut, käyttää hyväkseen helleenien ikivanhaa oikeutta käydä toistensa tukkaan, aivan kuin aikoinaan Attikan ja Peloponnesoksen liittokunnat. Ja luonnollisesti roomalaiset ratkaisun hetkellä — Persian kuninkaan aikoinaan antaman esikuvan mukaan — käyttivät sitten toista liittokuntaa toista vastaan. Tämä Kreikan rikkinäisyys ja Aleksanterin entisen valtakunnan osavaltioiden kuninkaiden keskinäinen kilpailu johti Kreikan ja hellenististen valtioiden muuttumiseen Rooman maakunniksi.
Kreikan valtiolliseen perikatoon vaikutti suuressa määrin seikka, johon kreikkalainen historioitsija Polybios[121] viittaa sanoessaan: »Meidän aikanamme ahdistaa koko Kreikkaa lapsiköyhyys ja sen mukana seuraava väestön väheneminen. Kaupungit autioituvat ja väestö vähenee, vaikka emme ole kärsineet alituisista sodista emmekä kulkutaudeista. Syy on päivänselvä ja oma asiamme on siihen apua etsiä. Ihmiset ovat näet joutuneet ylpeyden, ahneuden ja nautinnonhimon valtaan eivätkä siitä syystä halua solmia avioliittoja. Ja jos he menevätkin naimisiin, he eivät yleensä halua elättää enempää kuin yhden tai korkeintaan kaksi lasta. He näet ennen kaikkea haluavat kasvattaa lapsensa ylellisyydessä ja jättää heille suuren perinnön. Mutta jos nyt sota tai sairaus tempaa pois ehkä ainoan lapsen, niin kodit jäävät ilmeisesti autioiksi ja kaupungit heikkenevät vähitellen ja joutuvat voimattomuuden tilaan, niinkuin mehiläiskennot, joista mehiläiset ovat sukupuuttoon kuolemassa.
LÄNNEN HELLEENIT JA BARBAARIT.
Lännenkin helleenien maailma joutui, poliittisesti katsottuna, tuhon omaksi samoista syistä kuin idän. Jos Aleksanteri olisi saanut elää, niin luonnollisesti hänen maailmanhistoriallisiin tehtäviinsä olisi kuulunut liittää länsihelleenit maailmanvaltaansa ja tehdä loppu Karthagon taholta uhkaavasta vaarasta. Dionysios I:n ja Timoleonin aikojen Sisilian historia todistaa, että ainoastaan voimakkaat persoonallisuudet voivat pelastaa sikäläisen helleenisen kulttuurin.
Uuden todistuksen siitä antoi Agathoklēs-niminen voimaihminen, etevä sotapäällikkö ja järjestäjä, jonka koko elämä on sarja rohkeita seikkailuja ja huimia yrityksiä. Muutamia vuosia Aleksanterin kuoleman jälkeen hän anasti Syrakusan herruuden toimeenpannen perusteellisen verilöylyn vastustajainsa keskuudessa. Sitten hän kutsui kokoon tutun esikuvan mukaisesti n.s. kansankokouksen, jossa oli miltei yksinomaan hänen omia kätyreitänsä. Hän onnitteli »kansaa» siitä, että se oli vapautettu sortajistaan, riisui päältään sotaherran viitan ja pukeutui tavallisen porvarin pukuun. Hän oli mukamas väsynyt päällikön toimeen ja kaipasi tavallisen kansalaisen huoletonta elämää! Se vaikutti »kansaan». Pantiin yleinen vastalause sitä vastaan, että hän jättäisi uskollisensa ilman johtajaa, ja lopuksi Agathokles taipui. Hän lupasi ryhtyä hallitsemaan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saisi hallita yksin: hän ei halunnut virkatovereita eikä neuvosherroja, joiden erehdyksistä ja konnankoukuista hänen täytyisi olla vastuussa. Tähän n.s. kansankokous kernaasti suostui, ja niin Agathokleesta tuli Syrakusan yksinvaltias. Ja tämä mieltäylentävä näytelmä päättyi tyrannin juhlalliseen lupaukseen, että hän oli hallitseva lempeästi ja kansanomaisesti.
Sen lupauksen hän pitikin. Hän eli kuten tavallinen porvari, ei pitänyt henkivartiostoa, oli jokaisen puhuteltavissa, ken häntä tahtoi tavata, hänellä oli ystävällinen sana tai rattoisa pilapuhe jokaiselle. Puolustuslaitoksen ja raha-asiat hän pani järjestykseen ja kuntoon. Mutta vihollisilleen hän oli yhäkin kiljuva jalopeura, joka levitti pelkoa ja kauhua kaikkialle, missä kulki.
Kerran hän teki rohkean suunnitelman kurittaa karthagolaisia heidän omalla alueellaan ja siten pakottaa heidät ainakin kutsumaan kotiin sotavoimansa Sisiliasta. Koskaan karthagolaiset eivät olleet voineet ajatellakaan sellaisen hyökkäyksen mahdollisuutta. Senvuoksi he eivät olleet myöskään valmiit torjumaan vaaraa. Tämä oli sitäkin suurempi siitä syystä, että afrikkalaiset alamaiskansat olivat tyytymättömiä karthagolaisten kovaan hallintoon. Ne tarttuisivat senvuoksi ihastuksella ensimmäiseen sopivaan kapinantekotilaisuuteen.
Agathokleen keksintö onnistui. Hänen laivastonsa ehti Afrikkaan ennenkuin karthagolaisten. Niin pian kuin hän oli noussut maihin, hän torventoitotuksin ja kotimaan jumalille osoitetuin rukouksin pistätti laivansa tuleen, ettei tarvitsisi käyttää osaa armeijastaan niiden vartiointiin.
Karthagossa sanoma kreikkalaisten maihinnoususta herätti suurta kauhua. Mutta kaupungin asukkaat rauhoittuivat, kun kävi selville, että tungeksijoita oli vain puolet kaupungin omista sotavoimista. Nämä marssivat senvuoksi pelotta Agathoklesta vastaan. Hänen sotilaansa sitävastoin olivat menettää rohkeutensa nähdessään vihollisen ylivoiman, mutta kerrotaan hänen keksineen päästää irti pöllöjä, jotka asettuivat sotilaiden kypäröille ja kilville. Ja kun Pallas Athenen lempilintuja pidettiin voiton julistajina, niin kreikkalaiset saivat uutta rohkeutta ja luottamusta. Oikeastaan heillä oli siihen aihetta enemmän toisesta syystä, nimittäin siitä, että karthagolaisten päälliköt olivat toistensa kilpailijoita ja pettivät toisensa ratkaisun hetkellä. Tulos oli joka tapauksessa se, että karthagolaiset lyötiin ja ajettiin takaisin pääkaupunkiinsa. Siellä säikähdettiin silmittömästi. Tappiota pidettiin Molokin vihan merkkinä, ja lepyttääkseen häntä karthagolaiset uhrasivat julkisesti 200 kaupungin ylhäisinten perheiden lasta.
Vähitellen kasvoi sitten jälleen karthagolaisten rohkeus, ja he alkoivat tehdä menestyksellisiä hyökkäyksiä. Kreikkalaiset kärsivät raskaan tappion toisensa jälkeen. Lopuksi Agathokles päätti pelastautua itse ja jättää sotajoukkonsa oman onnensa varaan. Väki aavisteli kuitenkin hänen pahoja aiheitansa; ja kun hänen yön pimeydessä juuri piti nousta pelastavaan laivaan, katkeroituneet sotilaat ottivat hänet kiinni ja panivat kahleisiin. Mutta kun vihollinen kävi kimppuun, joukot tarvitsivat hänen johtoansa ja päästivät hänet senvuoksi vapaaksi. Hän huomasi kuitenkin, ettei hän enää voinut luottaa heihin, vaan vaara oli tarjona, että hänet kenties jätettäisiin karthagolaisten käsiin. Heti tilaisuuden saatuaan hän senvuoksi hiipi pois, hyppäsi, seuranaan vain muutamia miehiä, veneeseen ja hänen onnistui päästä Sisiliaan. Mutta hänen sotilaansa kostivat hänelle surmaamalla hänen molemmat poikansa. Samalla he antautuivat sillä ehdolla, että saisivat, jos haluaisivat, purjehtia kotiin.
Sisiliaan palattuaan Agathokleskin huomasi parhaaksi tehdä sovinnon karthagolaisten kanssa ja solmi heidän kanssaan rauhan, joka jätti kummankin puolen suuret alueet entiselleen. Sitten hän oli kuolemaansa saakka läntisen Välimeren mahtavin hallitsija.
* * * * *
Agathokles muistuttaa paljon Dionysiosta. Kuten tämän tyrannin oli hänenkin historiallisena tehtävänään puolustaa Sisilian hellenismiä karthagolaisia vastaan. Kun Agathokles kuoli, hänen valtakuntansa hajosi, ja kreikkalaisten yhteiskuntain vanha eripuraisuus pääsi jälleen valloilleen karthagolaisten ja roomalaisten suureksi riemuksi. Näiden kesken sitten käytiin ratkaiseva taistelu Sisilian omistamisesta, taistelu, joka päättyi siihen, että roomalaiset anastivat arvokkaan saaren ja muuttivat sen Rooman maakunnaksi.
Kunnallisen itsehallinnon aatteen hyväksi niin lännen kuin idänkin kreikkalaiset olivat uhranneet valtiollisen vapautensa ja itsenäisyytensä. Tämä ainoa poliittinen ajatus oli heidät kaikkialla siinä määrin sokaissut, ettei heille ollut selvinnyt, miten tämä aate oli muuttunut tyhjäksi iskusanaksi sen vaaran edessä, joka uhkasi heidän kaikkien itsenäisyyttä. Mutta ken elää onttojen iskusanojen varassa, niin kansa kuin yksilökin, hänen osuutensa kehityksessä on loppuunsuoritettu.