ITALIA ENNEN ROOMALAISIA.

Kreikkalaiset ovat opettaneet ihmiskunnan rakastamaan kauneutta. Tämän jumalanarmoittaman kansan keskuudessa taiteen hengetär on saanut siipensä. Täällä myöskin ensiksi runsaslahjaiset ajattelijat ovat uskaltaneet, enemmän uskonnon kuin taikauskonkaan heitä kahlehtimatta, antaa järkensä johdattaa heidät ylös aatteitten maailmaan. Helleenit ovat ajatuksenvapauden luojia ja samalla tieteen alkuunpanijoita.

He eivät olisi kyenneet kehittymään sellaisiksi ilman heidän historiassaan selvänä ilmenevää voimakkaan individualismin piirrettä. Tästä ominaisuudesta kehittyi tuo rikas ja monivivahteinen elämä, joka sykki erilaisissa helleeniläisissä yhteiskunnissa; se soi yksityiselle ihmiselle kylliksi tilaa kehittyä vapaudessa ja teki Kreikan historian hyvin suuressa määrin persoonallisuuksien historiaksi. Mutta ei valoa ilman varjoa! Oli aika, jolloin vanhaa Kreikkaa pidettiin ihannemaailmana. Perinpohjaisempi tutkimus on kumminkin säälimättömästi hajoittanut nämä kauniit unelmat. Me tiedämme nykyisin, että monet puutteellisuudet, monet viat ja varjot rumensivat kreikkalaistenkin elämää. Ajateltakoon vain orjuutta ja naisen syrjäytettyä asemaa siitä johtavine siveellisine varjopuolineen! Ja tuo ihmeteltävä ominaisuus, siteitä tuntematon individualismi, joka sivistyksellisessä suhteessa oli helleenien voima, se muodostui poliittisessa toiminnassa heidän suureksi heikkoudekseen. Eripuraisuus ja pirstoutuminen tuli heidän kohtalokseen.

Mutta mitä kreikkalaiset eivät koskaan kyenneet saamaan aikaan, siihen kykeni paljoa jäykempi, mutta myöskin päämäärästään tietoisempi rautatahtoinen kansa, joka oli asettunut asumaan keskimmäiseen niistä kolmesta niemimaasta, jotka Euroopan mantereesta työntyvät sinivivahteiseen Välimereen. Kreikka ja Italia ovat selin toisiinsa. Kreikalla on satamansa itä-, Italialla länsirannallaan. Pitkin Kreikan itärannikkoa on myöskin maanlaatu hedelmällisintä, kun sitävastoin Italian halutuimmat maa-alueet levittäytyvät länteen Apenniineista, jotka suojaavat niitä pohjoistuulilta. Emme ota tällöin lukuun suurta Pon tasankoa, jonka ei vanhaan aikaan laskettu kuuluvan varsinaiseen Italiaan. Muinaiselle Italialle oli itärannikko kauan yhtä vähämerkityksellinen kuin Epeiros Balkanin niemimaalle.

Täydellä syyllä voi siis sanoa, että Kreikka katsoo itään, Italia länteen — niinhyvin historiallisesti kuin maantieteellisestikin. Kreikalla oli luonnolliset suhteensa Vähään Aasiaan ja Egyptiin. Italian kansat, joilla ei ollut mitään saarisiltaa rannikkojensa edustalla, olivat sitävastoin kauan enemmän oman onnensa varaan jätettyinä. Viljavat seudut muodostivat siellä suuria, yhtäjaksoisia rantatasankoja, ja maanviljelys antoi varmemman toimeentulon kuin vaaroja täysinäinen merimieselämä. Italian vuoret ovat yhtenäisiä nekin. Pitkinä rinnakkaisina jonoina Apenniinit ulottuvat läpi koko niemimaan ja muodostavat sen selkärangan. Italian maantieteellinen yhtenäisyys viittaa luonnollisena seurauksena yhtenäiseen valtiolliseen kehitykseen, jonka vastakohtana on Kreikan maantieteellinen ja valtiollinen rikkinäisyys.

* * * * *

Italia astuu esiin esihistoriallisen ajan hämärästä paljoa myöhemmin kuin Kreikka. Siihen aikaan, kun tämä tapahtuu, vilisee niemimaa sekä indoeurooppalaisia että muita erikielisiä kansanheimoja. Muinaistiede voi seurata kehitystä takaisinpäin kivikauteen ja luolaihmisten aikaan asti, mutta kykenee vain väläyksittäin valaisemaan pimeyttä. Äärimmäisen hitaasti on kansoittuminen täällä päässyt kohoamaan alkeelliselta asteelta. Täällä ei ole odotettavissa senlaatuisia löytöjä, jotka toivat päivänvaloon kreikkalaismykeneläisen ajanjakson hämmästystä herättävän rikkaan kulttuurin.

Etruskilaiset ja kreikkalaiset toivat sivistyksen Italiaan. Kreikkalaiset olivat jo kahdeksannella vuosisadalla e.Kr. asettautuneet Sisiliaan ja eteläiseen Italiaan. Siellä he joutuivat ajan kuluessa etruskien naapureiksi ja vaikuttivat heidän sivistykseensä helleeniläistyttävästi. Sillä helleenien sivistyksellinen vaikutus ei rajoittunut ainoastaan »Suur-Kreikan» asuttamiseen — myöskin itseensä Etruriaan ja Latiumiin he veivät mukanaan sivistyksen siemeniä. Mutta tänne he eivät tulleet uutisasukkaina, vaan kauppiaina.

Kirjallisuutta:

Oscar Montelius, La civilisation primitive en Italie.

Oscar Montelius, Die vorklassische Chronologie Italiens.

T. Eric Pect, The Stone and bronze ages in Italy.

David Randali—Mac Iver, Villanovans and early etruscans.

David Randall—Mac Iver, The iron age in Italy.

Leon Homo, L'Italie primitive et les débuts de l'impérialisme romain (laaja kirjallisuusluettelo).

ETRUSKIT,

Tuo omituinen kansa, joka heettiläisten ja aigeialaisen kulttuurin edustajain rinnalla kuuluu historian mielenkiintoisimpiin myöhemmän ajan kansantieteellisiin löytöihin, toivat ensimmäisinä Italiaan tullessaan mukanansa korkeamman kehityksen siemenen. Etruskeista muistuttaa vielä tänä päivänä heidän päämaansa Toskanan nimi, latinaksi Etruria[122], kuten myöskin sen meren nimi, johon Italia lännessä rajoittuu. Kysymyksessä olevan kansan nimi oli nimittäin kreikaksi tyrseeniläiset eli tyrrheeniläiset. Etruskit olivat kerran Italian hallitseva kansa, ja heidän valtansa ulottui Alppeihin pohjoisosassa ja Napolin lahteen etelässä. Täällä kreikkalaiset siirtolaiset kahdeksannelta vuosisadalta alkaen ehkäisivät etruskien eteenpäin tunkeutumisen.

Vanhan perimätiedon mukaan etruskit ovat vaeltaneet Italiaan Vähästä-Aasiasta[123], otaksuttavasti akhaialaisen kansanvaelluksen johdosta. Tämän muistitiedon totuudenmukaisuuden puolesta puhuvat monet ilmeisesti itämaiset piirteet etruskien kulttuurissa. Eräs todiste siitä on maksan pronssi-malli, joka on löydetty muinoin etruskilaisesta Piacenzan kaupungista. Sitä on käytetty merkkientulkitsemistaidon opetuksessa ja siinä esiintyy aivan samanlainen osittelu — jumalannimi jokaisen piirin sisällä — kuin vastaavanlaisessa babylonialaisessa pronssimaksassa. Maksastaennustaminen samoinkuin lintujen lennon tulkinta ja muut ennustukset olivat salaperäisiä itämaisia taitoja, joihin roomalaiset vuorostaan tutustuivat etruskien välityksellä.[124] Koristeluaiheet ihmeellisissä etruskilaisissa hautakammioissa, joista heti tulemme puhumaan, ilmaisevat myöskin monia itämaalaisia piirteitä. Niinpä niissä esiintyy mieltymystä sellaisten eläinten kuin leijonan ja leopardin kuviin sekä sfinkseihin.

Useimmissa seinäkuvissa on myöskin itämaalainen julmuuden piirre kuteena etruskilaisessa kansanluonteessa.

Ajan oloon kuitenkin Suur-Kreikan helleenien sivistyksellinen vaikutus tunki yhä enemmän ja enemmän tieltään itämaisuuden merkit. Etruskien taide on suurin piirtein katsottuna kreikkalaisen taiteen jälkeläinen, ja itse aiheenvalinta todistaa, että kreikkalaiset sadut ja jumalaistarusto olivat myöskin etruskien henkistä omaisuutta.[125]

Varmastikin viljava maanlaatu ja senaikuisen välttämättömyystavaran, kuparin saanti houkutteli vaeltamaan lähteneitä asettumaan Etruriaan. Otaksuttavasti rauta samoihin aikoihin oli tulossa käytäntöön, ja tätä metallia oli runsaasti uudessa kotimaassa, ennen kaikkea Elban saarella. Etruskit toivat mukanaan korkealle kehittyneen kulttuurin ja olivat mestareja erittäinkin asetaonnassa ja kaikenlaisissa metallikäsitöissä.

Kaupalla ja merenkululla he hankkivat rikkauksia, ja yläluokka eli ylellisyydessä ja elämänmukavuudessa, joka tuli melkein sananparreksi. Että näin on ollut, sen näemme myöskin etruskien hautarakennuksista seinämaalauksineen, jotka kuuluvat Italian mielenkiintoisimpiin muinaistieteellisiin nähtävyyksiin. Ainoastaan ylhäisten egyptiläisten viimeiset leposijat ovat koristelultaan näihin verrattavissa. Monivivahteinen taulugalleria kulkee etruskilaisissa hautakammioissa silmiemme ohi. Milloin kuvataan iloisia leikkejä, tulisia, intohimoisia tansseja, joiden rytmi ja tahti elää tanssijattarien sormenpäissäkin, milloin näemme taas itämaalaisen ylellisiä juhlia ja juominkeja, milloin taas synkkiä, kuolemanvaltakunnan hädän ja kauhun kyllästämiä kohtauksia. Mikä hurja elämänhalu olikaan kansassa, joka koristi kuolleittensakin viimeiset lepopaikat bakkantista elämäniloa kuvaavilla loisteliailla, värikkäillä kuvilla![126] Etruskien luonteen voimakas elonjanoinen piirre ja heidän kauneudenpalvontansa on antanut aiheen sanoa heitä Italian joonialaisiksi tahi ateenalaisiksi. Roomalaiset olivat taas niemimaan doorilaisia eli sparttalaisia.

Aikojen kuluessa etruskit vajosivat yhä enemmän ja enemmän ylellisyyteen ja hekumaan. »Lihaviksi ja ylenkylläisiksi» sanoivat heitä roomalaiset. Ja me ymmärrämme ehdottomasti nämä mainesanat, kun näemme etruskien hautakammioiden kuvien turvonneet vartalot. Kreetan suuruudenajan jälkeen ei Euroopassa oltu nähty niin hienoa, suorastaan ylenmäärin hienostunutta eleganssia, mitä etruskilaiset naiset elämässään osoittivat. Kauneus ja eleganssi kuuluivat nähtävästi etruskilais-naisten elämäntarpeisiin. Sekä roomalaiset että kreikkalaiset kiittävätkin heitä ihmeen kauniiksi. Heidän moraalinsa ei saa yhtä korkeaa arvosanaa — oikeinko tai väärin — täytyy olla sanomatta.

Etruriassa, kuten Egyptissäkin, voitiin kuitenkin ainoastaan rikkaita ja ylhäisiä kuoleman jälkeen kunnioittaa ylellisillä asunnoilla. Monen tuhannen etruskilaisen haudan joukossa, jotka on löydetty, on vain noin seitsemisenkymmentä seinämaalauksin koristettu. Näiden hautakuvien perusteella täytyy senvuoksi varoa tekemästä yksipuolisia johtopäätöksiä. Ne kuvaavat vain yhtä puolta etruskien elämässä: juhlallista puolta. »Kansa» — sanoo muuan etevä englantilainen etruskologi — »joka on vallannut puolet Italiaa ja kohottanut sen raakalaisuudesta korkean sivistyksen asteelle, ei suinkaan viettänyt kaikkea aikaansa juhlissa ja juomingeissa, kilpa-ajoissa tahi katselemalla puupuhaltimien säestäessä suoritettavia nyrkkeilyotteluja ja painikilpailuja. Meidän päiviemme englantilaisten elämää ei voi kaikinpuolisesti kuvata urheilukuvilla, Derbykilpailumaalauksilla ja jalkapallo- ja krikettikilpailujen pöytäkirjoilla.» — Muutoin esiintyykin etruskilaisissa hautakuvissa, kuten egyptiläisissäkin, kohtauksia myöskin arkisesta työelämästä.

Mutta kuinka ne hautakuvat, jotka esittävät elämän iloa ja nautintoja, ovat yhdistettävissä kauheisiin helvettikohtauksiin, joissa kostonhenget piinaavat sielu-parkoja, kostonhenget, jotka on kuvattu ruumiiltaan ihmisiksi, mutta petolinnunpäisiksi tulipunaisin, hurjasti liehuvin hiuksin, kamalasti pyörivin silmin, sinertävin kasvoin ja elostelijan ihonvärein. Etruskien julmuusko ilmenee tällaisinkin muodoin? Tahi ovatko itämaiset ajatukset syntivelasta tunkeutuneet tämän kansan keskuuteen aikana, jolloin se tunsi, että sen suuruusaika oli mennyttä ja että se kävi perikatoaan kohti?

Useimmat etruskilaiset haudat ovat noin 8 peninkulmaa Roomasta pohjoiseen päin olevassa kaupungissa, jonka nykyinen nimi on Tarquinia[127], muinainen Tarquinii. Suuri joukko kreikkalaista, karthagolaista, foinikialaista ja egyptiläistä alkuperää olevia haudoista löydettyjä esineitä todistaa etruskien rikkaista kauppasuhteista toisten kansojen kanssa. Taiteellisessa suhteessa arvokkaimmat hautalöydöt ovat kreikkalaisia saviastioita, — muutamissa suorastaan hurmaavia kuvia. Erittäinkin Tarquiniin ympärillä oleva seutu on ollut samanlaisten, attikalaisesta keramiikista tehtyjen mestariteosten rikas löytökaivos. Se seikka, että nämä kalleudet ovat säilyneet niin suurin määrin juuri Etruriassa — ja niin hyvin säilyneet — johtuu siitä meille onnellisesta menettelystä, että etruskeilla oli sama tapa kuin egyptiläisillä antaa kuolleilleen mukaan kaikenlaatuisia talous- ja koriste-esineitä. Avaroissa hautakammioissa oli kreikkalaisia maljakoita pitkissä riveissä.

Haudoista on nykyaika ammentanut suorastaan kaiken tietonsa siitä merkillisestä kansasta, joka välittömästi ennen roomalaisia hallitsi Italiaa, mutta huolimalta kaikesta vaivasta, jota nerokkaat kielentutkijat ovat tulkitsemiseen uhranneet, tämän kansan kieli on vieläkin arvoitus. Itse kirjoitusta voidaan vaikeudetta lukea, sillä kirjaimet ovat kreikkalaisia, mutta mitä sanat merkitsevät, se on meiltä salattu. Noin joka toinen tai kolmas vuosi leviää tavallisesti kuitenkin aina huomiotaherättävä tiedoitus, että se tai se aikaisemmin — ja myöskin jälkeenpäin! — säännöllisesti täysin tuntematon kielimies on keksinyt etruskien kielen avaimen.

Enemmän kuin vain ylhäistä mahdikkuutta sisältyy kuitenkin kaikitenkin siihen johtopäätökseen, jonka eräs etruskologi muutamassa tilaisuudessa julkitoi erään sensuuntaisen sanomalehtiuutisen johdosta, jossa kerrottiin, mitä muuan humpuukimestari oli saanut aikaan. Hän lausui: »Itse asiassa ei minua kiinnosta juuri lainkaan saada nähdä avain oveen, joka johtaa tyhjään huoneeseen.» Tosiasiallisesti on nimittäin etruskilainen piirtokirjoitusainehisto, joka on tarjolla, erittäin vähäpätöinen. Tosin on olemassa 8 000—9 000 n.s. piirtokirjoitusta, mutta ne ovat melkein kauttaaltaan niin lyhyitä, että ne yhteensä täyttäisivät vain muutamia harvoja kirjan sivuja, jos ne painettaisiin peräkkäin. Harvoin sisältyy sellaiseen kirjoitukseen muuta kuin kuolleen nimi, hänen lähimpäin omaistensa nimet, ilmoitus hänen elämänsä pituudesta. Ainoastaan yhdeksän kirjoitusta sisältää kukin noin kolmisenkymmentä sanaa[128]. Ei ole senvuoksi luultavaa, että huomattavampia historiallisia tietoja saataisiin niin laihasta ainehistosta, joskin kieli kerran tulisi tulkituksi.

Etruskien kielen tulkinnalla tulisi sentähden olemaan vain kielellistä arvoa. Ja luonnollisesti olisi erittäin kiinnostavaa saada tämän kielen sukulaisuussuhteet varmennetuiksi. Olettamukset ovat nimittäin tässä suhteessa melkein yhtä monet, kuin on maailman kieliperheitä. »Gangesista Gibraltariin asti» — näin eräs kielentutkija pilailee — »on retkeilty kaikki Vanhan maailman kolkat tarkoituksena löytää etruskien ja heidän kielensä kehto. Kuten hylätyt lapset etsivät vanhempiaan, on heitä harhailtu etsimässä läpi koko Euroopan, Aasian ja Afrikan; ja naurettavaa tässä etsiskelyssä on se, että loppujen lopuksi vähin kaikkialta on löydetty nuo luonnottomat vanhemmat.» Toinen on löytänyt heidät sieltä, toinen täältä.

Etevimmät kielentutkijat ovat nykyisin kuitenkin melkein yksimielisiä siitä, että etruskien kieli ei ole indoeurooppalainen.

Eikö ole sitten kaksikielisiä kirjoituksia etruskilais-ajalta apuna tulkitsemisyrityksissä? Ei, kaikki, mitä sensuuntaista on tähän asti löydetty, on aivan liian vähän merkitsevää. Ei ole siis muuta keinoa kuin olla kärsivällinen ja toivoa, että kerran löydetään jokin pitempi kaksikielinen kirjoitus, joka ratkaisee sfinksin arvoituksen.

* * * * *

Vuoden 500 e.Kr. paikkeilla oli etruskien valta suurimmillaan. Sen jälkeen alkoivat heitä yhä kovemmin ahdistaa pohjoisesta tunkeutuvat kelttiläiset kansat ja etelästäpäin suurkreikkalaiset. Mutta ne, jotka ovat yhden ja saman vihollisia, ovat keskenään ystäviä. Etruskit saivat hädässään liittolaisekseen erään toisen kreikkalaisten vihollisen, nimittäin Karthagon. Mutta vuonna 480 karthagolaiset kärsivät ratkaisevan tappion, ja kuusi vuotta sen jälkeen tuli heidän liittolaistensa, etruskien vuoro. Silloin voitti heidät Kýmēn[129] luona Syrakusan hallitsija, Gélōnin veli ja seuraaja Hiérōn. Tämä tapaus muodostui käännekohdaksi etruskien historiassa. Senjälkeen heidän voimansa ja merkityksensä väheni alituisesti. Kelttiläiset, samnilaiset ja roomalaiset valtasivat pala palalta heidän maansa.

Kirjallisuutta:

Karl Otfried Müller ja Wilhelm Deecke, Die Etrusken: 2 nid.

David Randall— Mac Iver, The etruscans.

G.O. Thulin, Die etruskische Disciplin (Göteborgs högskolas årsskrift 1905, 1906, 1909).

Jules Martha, L'art étrusque.

Fr. Poulsen, Etruskiske Gravmaeler.

Fritz Weege, Etruskische Malerei.

Ernst Nachmanson, Vulci.

Åke Åkerström, Nyare italienska utgrävningar (Svensk skrift 1928).

ROOMAN TARUAIKA

ROMULUS JA REMUS.

ROOMAN PERUSTAMINEN.

Kaksikymmentäkolme vuotta sen vuoden jälkeen, josta kreikkalaiset alkoivat ajanlaskunsa, siis 753 e.Kr., perustettiin tarujen mukaan Latiumiin pikku kaupunki, joka aikakirjoissa kantaa »ikuisen kaupungin» nimeä. Kukahan olisi silloin aavistanut, että tuo pikkukaupunki kasvaisi maailmanvallaksi ja löisi leimansa koko ihmiskuntaan! »Kaikki tiet johtavat Roomaan», ja Rooma on ihmiskunnan olemassaolon ajasta pitkät jaksot ollut maailman keskipiste: ensiksi poliittinen, sitten uskonnollinen, lopuksi taiteellinen ja kirjallinen keskusta.

Muutamat köyhät paimenet ja talonpojat asuttivat ensiksi Tiberin rannan kaupungin, ja sivistyksen Rooman väestö sai vasta vähitellen etelä-italian etruskeilta ja kreikkalaisilta. Roomalaiset eivät olleet lainkaan yhtä alttiita uusille vaikutteille kuin joonialaiset, vaan muistuttivat sekä tässä että muissakin suhteissa pikemmin lakedaimonilaisia. Jos he ylimalkaan olisivat välittäneet siitä, mitä toisilla kansoilla mahdollisesti olisi ollut tarjottavaa, niin olisi sen pitänyt olla sellaista, joka kiinnitti heidän käytännöllistä järkeään, heidän kuivia hyötynäkökohtaan. Helleenien kauneushaaveilulle ei heissä ollut kaikupohjaa. Mutta roomalaisilla oli sen sijaan ne ominaisuudet, jotka tekevät kansan valtiaskansaksi.

Roomalaiselle merkitsi eetillinen verrattomasti paljon enemmän kuin esteettinen. Suurimmillaan ollessaan roomalainen ennen kaikkea oli velvollisuusihminen. Velvollisuuden täyttäminen oli hänestä elämän päämäärä ja tarkoitus. Valtion luojana ja yhteiskunnan rakentajana hän on ilmituonut suuruutensa. Valtioelämä oli se kenttä, joka antoi väljemmän toimialan tahdon ja toiminnan miehelle.

Kreikkalaiset ja roomalaiset täydentävät toisiaan. Heidän yksipuolisuudessaan on samalla kertaa heidän voimansa ja heikkoutensa. Olisi ahdasmielistä antaa sen tosiasian, että Hellaan kansat nyt kertakaikkiaan olivat sellaisia, että he eivät kyenneet aikaansaamaan valtiollista yhtenäisyyttä, tukahduttaa Hellaan kirkkauden ihailunsa. Mutta yhtä lyhytnäköistä olisi moittia roomalaista siitä, että hän ei kyennyt oppimaan luomaan taideteoksia kuten Pheidias, Praksiteles ja Lysippos tahi runoilemaan kuten Homeros, Sophokles ja Aristophanes. Theodor Mommsen, suuri Rooman historian kirjoittaja, huomauttaa, että hedelmättömintä, mitä ajatella voi, on historiallisissa tutkielmissa roomalaisia alentaakseen ylistää kreikkalaisia ja päinvastoin. »Tammella on oikeus olemassaoloonsa yhtä hyvin kuin ruusullakin: ei tule ylistää tai moittia kumpaakaan niistä kahdesta valtavimmasta rakennelmasta, jotka antiikki on tuottanut, koettamatta käsittää niitä», käsittämättä, että niiden puutteellisuudet ovat vain toinen puoli niiden ansioista. Oikeastaan on onneksi ihmiskunnalle, että saman meren rannalla on asunut kaksi kulttuurikansaa, jotka ominaisuuksiltaan ovat olleet niin perin vastakkaisia kuin kreikkalaiset ja roomalaiset, toinen kansa ihanteellinen, toinen luonteeltaan läpeensä käytännöllinen.

»Pohjimmaisin syy kummankin kansan olemuksen erilaisuuteen on epäilemättä se, ettei Latiumia, kuten Hellasta, sen historiaan ilmestymisen aikoina ole Itä hedelmöittänyt», sanoo Mommsen. Molempien kansojen ihmiskunnallinen merkitys voidaan lyhimmin ilmaista sanomalla, että Hellas on puhtaan inhimillisen kehityksen ja Rooma kansallisen kehityksen perikuva.

* * * * *

Latinalaisten maassa, Latiumissa, oli useita kaupunkeja. Vanhimpia oli Alba longa. Taru kertoo, että kaupungin oli perustanut nuori troialainen Iulus, joka monen seikkailun jälkeen oli tullut Latiumiin isänsä Æneaan[130] kanssa. Latiumissa hallitsi 8:nnella vuosisadalla e.Kr. kuningas nimeltään Númitor. Numitor oli hyvä ja lempeä mies, mutta hänellä oli julma ja kunnianhimoinen nuorempi veli, nimeltään Amūlius, joka syöksi Numitorin valtaistuimelta, murhautti hänen poikansa ja vihitytti hänen tyttärensä Vestan, kotilieden suojelijattaren, temppelin papittareksi. Siten hän tahtoi estää Numitorin saamasta uutta perillistä. Vestan neitsyet, joiden tehtävänä oli vaalia pyhää tulta jumalattaren alttarilla, olivat nimittäin tuomitut tahrattomaan siveyteen. Rikos tätä määräystä vastaan rangaistiin siten, että syyllinen suljettiin elävänä maanalaiseen hautaholviin ja sai siellä kuolla nälkään.[131]

Mutta sodanjumala Mars rakastui kuninkaantyttäreen, ja heidän liittonsa hedelmänä syntyivät kaksoispojat Rómulus ja Rémus. Julma Amulius kauhistui luonnollisesti ja käski heti heittää vastasyntyneet lapset Tiberiin. Kuninkaan palvelija oli kuitenkin armeliaampi. Hän asetti pienokaiset koriin laskuvetisen joen laineille. Kori tarttui kuitenkin pian rantaan, ja Mars armahti poikiaan ja lähetti erään hänelle pyhitetyistä eläimistä pelastamaa heitä. Janoinen naarassusi tuli joelle, näki pienokaiset ja imetti heitä.

Sittemmin muuan paimen löysi pojat. Hän vei heidät kotiinsa, ja kun he tulivat suuremmiksi, he saivat viettää raitista ja karkaisevaa elämää ulkona kedoilla yhdessä toisten paimenpoikien kanssa ja saivat taistella milloin petoeläimiä, milloin ryöväreitä vastaan.

Eräänä päivänä Numitor sai sattumalta tiedon molemmista lapsista. Hän kyseli heidän kasvatusisältään, mitä hän tiesi heistä, ja ymmärsi kuulemastaan, että heidän täytyi olla hänen omia tyttärenpoikiaan. Hän kertoi silloin heille kaikesta siitä pahasta, mitä Amulius oli tehnyt sekä heille että heidän sukulaisilleen. Romulus ja Remus keräsivät sitten seurakseen joukon paimenia, lähtivät ilkeää Amuliusta vastaan ja surmasivat vallananastajan ja asettivat hyvän isoisänsä jälleen valtaistuimelle. Sen jälkeen asettuivat he ystävineen asumaan eräälle kukkulalle lähelle sitä paikkaa, missä he itse kerran vastasyntyneinä olivat korissa ajautuneet rantaan, ja ympäröivät sen kivimuurilla. Tämä oli tarun mukaan Rooman kaupungin alku. Tulevan maailmankaupungin ensimmäiset rakennukset olivat pieniä, vaatimattomia, auringon kuivaamasta savesta tehtyjä majoja, joissa oli olki- ja ruokokatot, samanlaiset kuin vielä nykyjäänkin Campagnan ja Apenniinien paimenilla.

Romuluksesta tuli kaupungin ensimmäinen kuningas. Mutta Remus tuli kateelliseksi ja koetti näyttää etevämmyyttään. Pilkaten hyppäsi hän kaupungin muurin yli, jonka veli oli rakennuttanut. Mutta silloin julmistui Romulus niin, että löi veljensä kuoliaaksi sanoen: »Näin käyköön jokaisen, joka koettaa tulla muurieni yli!»

Satuaiheen lasten heitteillejättämisestä ja ihmeellisestä pelastuksesta tunnemme. Sehän on sama kuin babylonialaisissa saduissa Sargon I:stä, israelilaisilla Mooseksesta, persialaisilla Kyyroksesta ja kreikkalaisilla Oidipus-tarussa. Kahden ensimmäisen sadun mukaan heitetään lapset virran vietäviksi, kahdessa jälkimmäisessä esiintyy paimen, joka pelastaa heidät. Molemmat aiheet ilmenevät jälleen roomalaisessa tarussa.

Rooman ensimmäinen asutus on varmasti paljoa varhaisempaa kuin perintätiedon mainitsemalta vuodelta 753 e.Kr. Varmasti juontaa se juurensa vuoden 1000 e.Kr. toiselta puolen.[132] Ja »Roomaa ei yhdessä päivässä rakennettu.»

Kaupungin synty ja sen kehitys ei tietysti ole selitettävissä ainoastaan väestön kunnollisuuden nojalla, vaan on otettava huomioon myöskin maantieteelliset ja taloudelliset näkökohdat. Rooma oli vain yksi niistä latinalaisista pikkukaupungeista, joita Campagna kerran oli tulvillaan. Useimmat niistä ovat nykyisin kokonaan kadonneet, mutta Rooma on jäljellä ja on yhäkin maailmankaupunki. Tärkein syy siihen, että Rooma voitti ne, oli sen edullinen asema Latiumin valtimon, purjehdittavan Tiberin rannalla. Rooma sanan arvellaan merkitsevänkin »virtakaupunki».[133] Tiberin suu oli haluttu ankkuripaikka senvuoksi, että se oli keski-Italian ainoa satama niihin aikoihin. Ensimmäinen paikka Tiberin rannalla, suusta lukien, joka tarjosi hyvät puolustusmahdollisuudet, oli se tulivuoriperäisestä karstakivestä muodostunut kukkula-alue, jonka päälle Rooma kohosi. Se oli myöskin terveellisempi asuinpaikka kuin vesiperäinen, kuumeinen Campagna. Tiber oli myöskin ikivanhoista ajoista asti ollut Latiumin rajasuojana pohjoisia naapureita vastaan. Toinen ei suinkaan vähäksiarvioitava etu oli Roomalla toisiin Latiumin kaupunkeihin nähden välttämättömyystavaran, suolan saannissa. Tiberin suun sallineilta eli suolalammikoilta suuntautui vanhastaan huomattava suolankuljetus Latiumin kautta koilliseen vuoristokansojen tykö. Se kauppatie, joka tämän johdosta muodostui, sai nimen Via Salaria (»Suolatie»); ja se nimi sillä on vielä tänäkin päivänä.

Rooma oli siis se paikka Latiumissa, joka parhaiten soveltui yhtähyvin rajalinnaksi kuin kauppakaupungiksi. Kukkulalta, joka rakennettiin ensiksi, levisi sitten kaupunki käsittäen lopuksi kaikkiaan seitsemän samanlaista kukkulaa ja sanottiin sitä senvuoksi »Seitsemän kukkulan kaupungiksi.»[134]

Muinaisaikainen kaupunki oli elävä elimistö paljoa suuremmassa määrässä kuin nykyinen. Kaupungin asukkaat elivät kaupungissaan ja sen kanssa paljoa voimaperäisemmin kuin me. Kaupungin elämä oli heidän elämänsä, kaupungin onni heidän onnensa. Samoinkuin kaupungin akropolis kohosi yläpuolelle ympäröivien lakeuksien, samoin kaupungin asukkaat tunsivat kantavansa päänsä korkeammalla kuin ympärillä asuva maalaisväestö; ja se muuri, joka erotti kaupungin maaseudusta, oli vertauskuvallinen raja kaupungin asukkaitten ja niitten välillä, jotka elivät muurien ulkopuolella.

Ei mikään kaupunki tunnu täyttäneen asukkaittensa sielua niin kokonaan kuin Rooma, eikä herättäneen asukkaissaan sellaista ylpeyttä ja samalla kertaa niin korkealentoista ja niin ahdasta isänmaanrakkautta. Rooma oli heille »kaupunki» ennen kaikkia muita, ja he nimittivätkin sitä pelkästään sanalla »urbs» (kaupunki).

SATU SABIINITARTEN RYÖSTÖSTÄ.

Saadaksensa uuden kaupunkinsa nopeasti kasvamaan Romuluksen sanotaan tehneen sen kaikkien ympärillä olevien kaupunkien ja yhteiskuntien pakolaisten turvapaikaksi, ja joukko erilaatuisia maanpakolaisia ja seikkailijoita etsikin siellä turvaa. Mutta tästä oli se seuraus, että naapurikansat eivät tahtoneet olla missään tekemisissä moisen väestön kanssa; ja kun roomalaisnuorukaiset saapuivat kosimaan, hylättiin heidät kaikkialla pilkaten.

Silloin Romulus keksi viekkaan keinon. Hän pani toimeen uskonnollisen juhlan urheilukilpailuineen. Uteliaina näkemään ainakin kerran uuden kaupungin naapurikansat matkasivat sinne suurin joukoin. Erittäin runsaslukuisina tulivat sabiinilaiset Apenniinien rinteiltä.

Mutta kesken kilpaleikkien Romulus antoi sovitun merkin — ja roomalaisnuorukaiset syöksyivät katselijain joukkoon, ja ryöstivät sabiinilaisneidot.

Kun loukatut vieraat olivat tulleet koteihinsa ja tointuneet ensimmäisestä säikähdyksestään, he lähtivät Roomaa vastaan kostaaksensa. Syntyi verinen taistelu. Mutta kesken ottelun ryöstetyt sabiinittaret hapset hajalla ja revityin vaattein syöksähtivät taistelevien keskelle. He olivat jo ehtineet mukautua kohtaloonsa ja kiintyä miehiinsä. Kyynelsilmin he rukoilivat sabiinilaisia: »Älkää surmatko miehiämme!» Ja roomalaisille he huusivat: »Älkää tappako meidän isiämme ja veljiämme!» Tämän odottamattoman näyn nähdessään taistelevat aivan kuin lamaantuivat ja taipuivat sovintoon. Eivätkä he solmineet ainoastaan rauhaa, vaan, tekivät liiton toistensa kanssa. Roomalaisten ja sabiinilaisten tuli yhdessä muodostaa yksi kansa, ja sabiinilaiset asettautuivat asumaan eräälle vieressä olevista kukkuloista.

Näin taru kertoo.

Kirjallisuutta roomalaisia koskevaan jaksoon:

Diodoros Romerske Aarboger ved A.B. Drachmann.

Romerska historien af Titus Livius. O. Kolmodinin ruotsinnos.

Titus Livius, Roms konungasagor. P.G. Lythin ruotsinnos.

Dionysius von Halikarnass Werke. Gottfried Jakob Schallerin saksannos; 3 osaa.

Polybios, Om Romernes Statsforfatning og Krigsvæsen, Joh. Forchhammerin tanskannos.

Arthur Rosenberg, Einleitung und Quellenkunde zur römischen Geschichte
(Laajat kirjallisuusluettelot).

Benedictus Niese, Grundriss der römischen Geschichte nebst Quellenkunde
(Laajat kirjallisuusluettelot).

B.G. Niebuhr, Römische Geschichte (bis 241 v. Chr.): 3 nid.

Theodor Mommsen, Römische Geschichte: 4 nid.

Karl Julius Beloch, Römische Geschichte bis zum Beginn der punischen
Kriege.

Victor Duruy, Histoire des romains: 7 nid.

Tenney Frank, A history of Rome.

L.M. Hartmann und J. Kromayer, Römische Geschichte.

Wilh. Ihne, Römische Geschichte: 8 nid.

Ettore Pais, Storia critica di Roma durante i primi cinque secoli: 8 nid. ilmestynyt.

Karl Peter, Geschichte Roms: 3 nid.

Gaetano de Sanctis, Storia dei romani: 4 nid. osittain ilmestynyt.

A. Schwegler, Römische Geschichte (bis 366 v. Chr.): 3 nid.

Wilhelm Wágner und Otto Eduard Schmidt. Rom, Geschichte des römischen
Volkes und seiner Kultur.

Léon Homo, Les institutions politiques romaines. (Laaja kirjallisuusluettelo.)

Joachim Marquardt und Theodor Mommsen, Handbuch der römischen
Alterthūmer: 7 nid.

Ludvig Lange, Römische Alterthūmer: 3 nid.

Julius Centerwall, Romersk fornkunskap (kirjallisuusluetteloin).

Wilamowitz-Moellendorff y.m., Staat und Gesellschaft der Griechen und
Römer.

Tenney Frank, An economic history of Rome to the end of the republic.

Otto Neurath, Antike Wirtschaftsgeschichte.

J. Declareuil, Rome et l'organisation du droit. (Laaja kirjallisuusluettelo.)

Theodor Birt, Zur Kulturgeschichte Roms.

H. Lamer, Römische Kultur im Bilde.

Martin P:n Nilsson, Romersk kultur i bild.

Eduard Meyer, Kleine Schriften: 2 nid.

Ernst Diehl, Das alte Rom.

Henrik Schück, Rom. En vandring genom seklerna.

Friedrich Lohr, Ein Gang durch die Ruinen Roms.

Ch. Huelsen, Das Forum romanum.

Ch. Huelsen, Die neuesten Ausgrabungen auf dem Forum romanum.

Ernst Schulze, Das römische Forum als Mittelpunkt des öffentlichen
Lebens.

Friedrich Lohr, Das Marsfeld.

Friedrich Lohr, Trans Tiberim.

Friedrich Noack, Die römische Campagna.

Bruno Schrader, Die römische Campagna.

Ivar Hjertén, Vålnader på Palatinen.

ROOMAN KUNINGASTARUT.

Romuluksen seuraaja oli nimeltään Núma Pompilius. Hänet valittiin kuninkaaksi suuren viisauden ja oikeamielisyytensä maineen perusteella. Hänen ansionaan pidetään roomalaisten jumalanpalveluksen ja uskonnollisten menojen järjestämistä. Jumalanpalveluksen johdon hän antoi pappisvirkakuntien toimeksi. Yhden virkakunnan muodostivat augurit, jotka julistivat jumalien tahdon lintujen lentoa ja muita enteitä tarkkaamalla. Suurta osaa näyttelivät myöskin ne miehet, jotka ymmärsivät selittää uhrieläinten maksan ja muiden sisuselimien merkkejä.

Ajan jumalalle, kaksikasvoiselle Ianukselle, Numa rakensi temppelin, joka pidettiin auki sota-aikana, mutta oli suljettu, kun rauha vallitsi. Numan oman, pitkän hallituksen aikana ei sen portteja tarvittu koskaan avata. Mutta sittemmin sanotaan temppelin olleen suljettuna vain kerran koko Rooman historian aikana aina keisari Augustuksen aikaan asti.

* * * * *

Tullus Hostiliuksessa Rooma sai sotaisen kuninkaan. Vieläpä Alba longankin, Rooman äitikaupungin, kanssa hän joutui sotaan. Molemmat sotajoukot seisoivat jo järjestettyinä toisiansa vastassa valmiina iskemään. Mutta molemmin puolin arasteltiin niin jumalatonta tekoa kuin sotaa äiti- ja tytärkaupungin välillä. Sovittiin senvuoksi siitä, että riita ratkaistaan kaksintaistelulla. Sattuipa silloin niin, että kummassakin sotajoukossa oli kolmoisveljekset, kolme Horātius-sukuista roomalaisessa ja kolme Curiātius-nimistä albalaisessa sotajoukossa. Heidät valittiin taistelemaan ratkaiseva taistelu. Sitä ennen sovittiin, että se kansa, jonka uroot voittaisivat, saisi hallita toista kansaa.

Kun merkki oli annettu, kävi siis kuusi nuorukaista valtoinaan toistensa kimppuun, ja raivoisan kaksintaistelun jälkeen vaipui ensiksi yksi ja sitten vielä toinen roomalainen kuolettavasti haavoittuneena maahan. Kaikki kolme Curiatiusta olivat myös vaikeasti haavoittuneet, mutta nyt oli heitä kolme yhtä vastaan. Riemunhuuto kuului albalaisten leiristä, ja roomalaiset eivät uskaltaneet toivoa enää. Silloin äkkiä ainoa elossa oleva Horatius lähti pakoon. Mutta pako oli hänellä ainoastaan sotajuoni saadakseen vastustajansa eroamaan toisistaan, niin ettei hänen tarvitsisi samalla kertaa taistella heitä kaikkia vastaan. Hän oli itse haavoittumaton ja arveli, ettei kolme albalaista jaksaisi seurata häntä yhtä nopeasti, koska he olivat, mikä helpommin, mikä vaikeammin haavoittuneet. Kävikin niin, kuin Horatius oli laskenut. Hän pysähtyi hetken päästä, ja silloin oli vain yksi vihollisista häntä ahdistamassa; molemmat toiset olivat vielä kaukana. Silmänräpäyksessä hän syöksyi ankaralla voimalla kohti lähintä Curiatiusta ja lävisti hänet. Sen jälkeen hän hyökkäsi roomalaisten rohkaisevien huutojen kiihoittamana lähimmän kimppuun, ja myöskin tämä vihollinen kaatui. Ja kun viimein kolmas Curiatius vaipui hengettömänä maahan, silloin voittajien riemu täytti ilman. Alba longa alistui nyt Rooman herruuteen — sanotaan tarussa.

Ylpeänä voittoisa Horatius palasi sotajoukon etunenässä Roomaan. Kolmen Curiatiuksen varusteita kanneltiin hänen edellään. Kaupungin portilla kohtasi hänet sisarensa, joka oli kihloissa yhden Curiatiuksen kanssa. Kun sisar huomasi veljen voitonmerkkien joukossa sulhasensa verisen puvun, jonka hän itse oli ommellut, hän alkoi ääneensä itkeä ja valittaa. Raivoissaan Horatius hyökkäsi silloin kohti sisartaan ja kaatoi hänet miekallaan, huudahtaen: »Käyköön näin jokaisen roomattaren, joka suree vihollisen kaatumista!»

Mutta tämä voittajan hirvittävä teko vaimensi roomalaisten riemun; ja niin suuret kuin Horatiuksen synnyinmaallensa tekemät palvelukset olivatkin, hänet asetettiin oikeuden eteen ja tuomittiin kuolemaan. Kuitenkin kansa armahti häntä hänen vanhan isänsä rukouksien vuoksi, että häneltä ei riistettäisi viimeistä lasta. »Voisitteko todellakin nähdä tämän nuorukaisen hirsipuuhun sidottuna ja ruoskaniskujen kiusaamana, tämän nuorukaisen, jonka te, roomalaiset, äskettäin näitte kulkevan kaikkien ylistämänä senvuoksi, että hän oli pelastanut teidän kunnianne?» isä huudahti.

Horatiuksen rikkomus täytyi kuitenkin sovittaa puhdistusuhrilla, ja rikollinen sai »käydä ikeen alatse», jonkinmoisen hirsipuun, joka muuten pystytettiin voitettujen ja vangittujen vihollisten häpäisemiseksi.

* * * * *

Servius Tullius oli sen kuninkaan nimi, jonka sanotaan järjestäneen ja vakiinnuttaneen Rooman valtiolliset olot, kuten Numa oli vakiinnuttanut uskonnolliset menot. Hän pani toimeen yleisen verotuksen ja asekuntoisen väestön tarkastuksen. Tarkastus tapahtui joka viides vuosi Marskentällä Tiberin varrella; ja tarkastuksen jälkeen uhrattiin yksi sika, yksi lammas ja yksi härkä[135] niiden rikosten sovittamiseksi, joita Rooman kansa oli tehnyt viiden viimeisen vuoden kuluessa.

Silmällä pitäen varallisuutta ja siitä aiheutuvaa erilaatuista sotapalvelusta ja verovelvollisuutta Serviuksen kerrotaan jakaneen kansan viiteen luokkaan ja jokaisen luokan senturioihin. Tämä jako oli voimassa sekä taistelukentällä että Forumilla, missä kansankokous pidettiin. Käsitteet sotajoukko ja kansalaisto vastasivat toisiaan senvuoksi niin täydellisesti, että asiainkäsittely kansankokouksessa oli hyvin sotilaallista järjestykseltään. Kansankokouksessa oli jokaisella seuturialla yksi ääni. Senturioiden lukumäärä oli 193, mutta niistä kuului enemmän kuin puolet — 98 — varakkaimpiin. Jos nämä olivat yksimielisiä, niin he siis sanelivat kansankokouksen päätökset. Tuskin koskaan tapahtui, että tarvitsi antaa viidennen luokan äänestää. Serviuksen valtiomuodon tulos oli siis kuten Delbrück sattuvasti sanoo, »demokraattisiin muotoihin naamioitu aristokratia.» Sekä Delbrück että toisetkin nykyaikaiset tutkijat, kuten Beloch, luulevat kuitenkin tämän kansan jaoittelun suoritetun paljoa myöhäisemmällä ajalla.[136]

Ylimyksellinen yhteiskunta-aines oli myöskin kuuluisa Rooman senaatti: »vanhojen neuvosto», joka vastasi Spartan samannimistä laitosta ja Ateenan areiopagia. Senaatti kokoontui kuuriassa, eräässä julkisessa rakennuksessa Forumilla. Kunnianarvoisan neuvottelukunnan muodosti kolmesataa miestä, jotka oli valittu viisaimmista ja kokeneimmista kansalaisista. »Vakavuudessa ja valtioviisaudessa, yksimielisyydessä ja isänmaanrakkaudessa, vallankäytössä ja horjumattomassa rohkeudessa Rooman senaatti oli parhain valtiollinen järjestö, mitä koskaan on ollut», sanoo Mommsen. »Se oli 'kuningasten kokous', joka ymmärsi taidon yhdistää itsevaltaisen tarmon uskollisuuteen tasavaltaa kohtaan. Ei koskaan ole valtiolla ollut lujempaa ja arvokkaampaa edustusta kuin Roomalla parhaimpana aikanaan senaatissaan.» Joskin tätäkin laitosta omat puutteellisuutensa haittasivat, on kuitenkin tosiasia, että »roomalaiset ovat paljoa kauemman aikaa, kuin yleensä on kansoille suotu, kyenneet senaatissaan toteuttamaan suurenmoisimman kaikista ihmistöistä: viisaan ja onnellisen itsehallinnon.»

* * * * *

Servius Tulliuksella kerrotaan olleen kaksi Tullia-nimistä tytärtä. Vanhempi tytär oli lempeä ja hiljainen, nuorempi kiivas ja intohimoinen. Servius Tullius naitti kummankin Tarquiniusten perheeseen kuuluvalle serkulleen. Vanhempi Tarquinius oli luonteeltaan väkivaltainen ja kunnianhimoinen, mutta nuorempi rauhaarakastavainen ja lempeä. Servius arveli, että oli parasta yhdistää vastakohdat toistensa kanssa, niin että toisen lempeys tukahduttaisi toisen kiivauden.

Mutta tuli ei ole veteen yhdistettävissä. Pian näyttäytyi, että vanhempi Tarquinius ja nuorempi Tullia olivat etsineet ja löytäneet toisensa. Heitä molempia poltti kunnianhimo, ja nuorempi Tullia nimitti ihaillen vanhempaa Tarquiniusta oikeaksi mieheksi. Enemmän kuin sattumalta näyttää, että nuorempi Tarquinius ja vanhempi Tullia kuolivat heti toistensa jälkeen ja että lesket menivät naimisiin keskenään.

Tämän jälkeen kuningas Servius ei voinut tuntea enää oloansa turvalliseksi, sillä hänen tyttärensä kiihoitti yötä päivää miestänsä syöksemään isänsä valtaistuimelta. Lopulta Tarquinius ei epäröinyt raivata tietä valtaan murhaamalla appensa. Hän oli seitsemäs järjestyksessä Rooman kuninkaista.

* * * * *

Mutta rikos synnyttää rikoksen. Niin pian kuin Tarquinius oli tullut kuninkaaksi, hän surmautti ja ajatti maanpakoon joukon henkilöitä, joiden hän epäili olevan Serviukselle uskollisia. Toiset, joiden omaisuuden haltijaksi hän halusi tulla, hän antoi tuomita menettämään kaiken, mitä he omistivat. Muutenkin hän hallitsi niinkuin ei senaattia eikä kansankokousta olisi ollut olemassakaan. Hänestä oli tullut yhtä ilkeä ja halpamainen itsevaltias kuin pahamaineisimmat kreikkalaiset tyrannit. Vallanhimonsa ja vääryyksiensä takia hän sai lisänimen Superbus: ylimielinen.

Pian kukaan ei tuntenut itseään turvalliseksi tyrannin takia. Hänen oman sisarensa poika Iúnius Brutus vältti kauhean enonsa huomion vain siten, että hän tekeytyi heikkoälyiseksi. Tarquinius antoi hänelle senvuoksi haukkumanimen Brutus, joka merkitsee »houkkio», ja siihen nuorukainen tyytyi — hyvän asian vuoksi.

Mutta ei ainoastaan Tarquinius itse, vaan myöskin yksi hänen pojistaan, nimeltään Sextus Tarquinius, joutui yleisesti inhotuksi. Irstas nuorukainen alkoi tulisen kiihkeästi himoita erään serkkunsa vaimoa, kaunista Lucrētiaa. Lopuksi hän loukkasi vierasoikeuden velvoitusta ja pakotti Lucretian väkivallalla aviorikokseen. Ensiksi hän uhkaili vaimoa paljastetulla miekalla. Mutta tämä ei pelännyt kuolemaa. Silloin hän taivutti hänet pirullisella uhkauksella, että hän murhaisi jonkun orjan ja kantaisi sitten alastoman ruumiin vaimon viereen vuoteeseen sekä teeskentelisi kostavansa Lucretian puolison loukatun kunnian puolesta. »Tämä hirvittävä uhkaus», Livius kertoo, »voitti muutoin taipumattoman viattomuuden. Ylpeänä siitä, että oli voittanut naisen kunnian, Tarquinius matkusti pois.»

Seuraavana päivänä Lucretia pyysi isäänsä ja puolisoansa, joka oli sotaretkellä, saapumaan hänen luoksensa kotiin, kummallakin luotettava ystävä seurassaan. Miehet tapasivat Lucretian kielin kertomattoman epätoivon vallassa ja saivat hänen omasta suustaan kuulla kauhistuttavan kertomuksen siitä, mitä oli tapahtunut. »Kuitenkin», hän lopetti, »on ainoastaan ruumis häväisty — sielu on puhdas. Kuolemani tulee olemaan sen todistaja. Mutta luvatkaa nyt minulle kättäni puristaen, että roisto ei jää rankaisemalta!» Sen jälkeen hän veti esiin tikarin ja syöksi sen suoraan sydämeensä.

Brutus, joka myöskin oli läsnä, tempasi tikarin haavasta, nosti sen kohti korkeutta ja huudahti: »Minä vannon tämän veren kautta ja minä otan teidät, jumalat todistajiksi siihen, että minä tästä hetkestä alkaen miekalla ja tulella, kaikella, mikä on minun vallassani, vainoan Tarquinius Superbusta, hänen jumalatonta puolisoaan ja koko hänen sukuaan, ja että minä en koskaan salli, että he tahi jotkut toiset hallitsevat Roomaa kuninkaina.»

Kun Sextuksen konnantyö tuli tunnetuksi, pääsi koko Rooman väestöltä suuttumuksen parkaisu. Sanoin, jotka leiskuivat vihaa Tarquiniusten monien hävyttömyyksien takia, Brutus puhui Forumilla kansalle ja mukaansa temmaten sai kansan päättämään, että kuningas pantaisiin viralta ja hänen perheensä ajettaisiin maanpakoon. Näiden tapausten arvellaan sattuneen vuonna 509, siis suunnilleen samoihin aikoihin, jolloin tyranni Hippias syöstiin vallasta Ateenassa.

* * * * *

Nykyaikainen historiantutkimus on taipuvainen näkemään Tarquiniuksen karkoittamistarussa satuaihein kaunistellun kertomuksen Rooman vapautumisesta etruskien vallanalaisuudesta. Nykyjään aivan yleisesti nimittäin kallistutaan siihen mielipiteeseen päin, että Rooma on alkujaan ollut etruskilainen kaupunki.[137] Se olisi syntynyt siten, että Tarquiniusten johtamat etruskit valloittivat Tiberin varrella olevat alkuperältään latinalaiset kylät, jotka tällä tavoin niin sanoaksemme pakotettiin yhtymään kaupungiksi. Oikeita kaupunkeja ei nimittäin vanhimman ajan Italiassa olisi pitänyt olla tätä ennen muilla kuin etruskeilla ja kreikkalaisilla. Vuoden 509 vallankumouksessa ilmeni näin ollen kansallis-latinalainen vastavaikutus etruskien herruutta vastaan. Itse nimi Rooma on kenties etruskinkieltä, ja samoin monien vanhimpien roomalaisten sukujen nimet, jotka me tunnemme. Monet roomalaiset valtiolliset ja uskonnolliset tavat ja menot ovat myös alkuperältään etruskilaisia.

Että Tarquiniusten suku on hallinnut Roomassa ja tullut sieltä karkotetuksi, sitä otaksumaa tukee se seikka, että luullaan löydetyn heidän sukukuntansa etruskilaisessa Cæren kaupungissa, jonne he maanpakoon ajon jälkeen pakenivat. Näin ollen johtuu asettamaan Rooman vuonna 509 suoritetun vapauttamisen etruskilaisesta tyrannista ja hänen hallitsijasuvustaan lähinnä etruskien yleisen takaisintunkemisen yhteyteen, joka takaisintunkeminen saavutti huippukohtansa etelässä kreikkalaisten ratkaisevassa voitossa Kymen luona vuonna 474 e.Kr. Tässä historiallisessa yhteydessä Rooman vapautus on paremmin selitettävissä.[138]

Rooma muuttui nyt tasavallaksi, ja Brutus otti kansalta pyhän lupauksen, ettei se enää koskaan kärsisi kuningasta. Korkein valta annettiin sen sijaan kahdelle konsulille, jotka kuten Ateenan arkontit, kansankokous oli valinnut vain vuodeksi kerrallaan. Vallan ja mahdin merkkeinä astui konsulien edellä, kun he olivat virantoimituksessa, kaksitoista liktoria, kullakin kirves raippanipussa.[139] Selvemmin kuin sanoin ilmaistiin näin, että konsuleilla oli valta ruoskituttaa tai mestauttaa jokainen, joka yritti vastustaa heitä. Jälkimmäinen vallankäyttöoikeus tuli kysymykseen ainoastaan sodassa. Rauhallisissa oloissa oli raipparangaistus kyllin tehoisa pitämään voimassa kunnioituksen konsulin virkaa kohtaan. Voi helposti kuvitella, miten kauhistavan voimakkaasti täytyi vaikuttaa kansaan, kun se alituisesti näki kahdentoista pyövelin havainnollistuttavan valtion mahtia ja voimaa, pyövelien, jotka olivat varustetut vitsoilla raipparangaistukseen ja terävillä kirveillä mestaamaan jokaisen, joka nousi korkeinta virkamiestä vastaan. Ei ihme, että roomalaisia hallitsi kaiken hillitsevä kuri ja valtion kaikkivaltaan alistumisen taju. Konsulien valta oli kuitenkin rajoitettu siten, että heidän virka-aikansa loppui vuoden perästä, sekä siten, että heitä oli kaksi ja siten pitivät silmällä toisiaan.[140]

Kirjallisuutta:

R.A.L. Fell, Etruria and Rome.

BRUTUS.

Brutuksen kerrotaan olleen toinen Rooman ensimmäisistä konsuleista. Kuinka väkivaltaisesti Tarquinius Superbus lienee menetellytkin Roomassa, siellä sittenkin oli joitakuita, jotka kaipasivat häntä. Nämä henkilöt olivat osaksi hemmoiteltuja ja kevytmielisiä nuorukaisia, jotka olivat ennen eläneet sumussa ja humussa yhdessä nuorten Tarquiniusten kanssa. Heidän oli senvuoksi vaikeata mukautua konsulien ankaraan komentoon. Heidän keskuuteensa Tarquiniuksen onnistui salaisten asiamiestensä avulla perustaa salaliitto, joka suunnitteli kaupungin porttien avaamista jonakin yönä karkoitetulle kuningasperheelle.

Mutta suunnitelma tuli ilmi ja maankavaltajat vangittiin. Taru kertoo, että näitten turmeltuneitten nuorukaisten joukossa oli myöskin Brutuksen kaksi poikaa. Kaikki rikolliset tuomittiin kuolemaan, ja konsulien tuli Forumilla toimeenpanna rangaistus. Brutus ja hänen virkatoverinsa istuutuivat paikoilleen. Liktorit riisuivat tuomitut, ruoskivat ja mestasivat heidät. Roomalainen historioitsija Livius[141] sanoo kertomuksessaan tästä sydäntä viiltävästä näytelmästä: »Koko ajan olivat kaikkien silmät suunnatut Brutukseen, hänen kasvoihinsa ja ilmeeseensä; näkyi mitä hän tunsi isänä, samalla kertaa kuin hän rankaisi virkamiehenä.»[142]

Vähän sen jälkeen Brutus kaatui eräässä taistelussa Tarquiniuksen etruskilaisia apujoukkoja vastaan. Hän kaatui katkerassa kaksintaistelussa erästä erotetun kuninkaan poikaa vastaan. Rooman naiset surivat häntä kuin isää.

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:

C. Bloch, La république romaine.

W.E. Heitland, The roman republic: 3 nid.

Sofus Larsen, Det romerska samhället under republiken.

Karl Johan Neumann, Die Grundherrschaft der römischen Republik.

Karl Wilhelm Nitzsch, Geschichte der römischen Republik.

Arthur Rosenberg, Geschichte der römischen Republik.

HORATIUS COCLES JA MUCIUS SCÆVOLA.

ROOMALAISET olivat tosin lopuksi voittaneet etruskit, mutta Tarquinius ei silti luopunut suunnitelmistaan voittaa takaisin valtaistuimensa. Hänen onnistui saada apua toiselta taholta, eräältä mahtavalta etruskien kuninkaalta nimeltä Porséna, joka hyökkäsi roomalaisia vastaan valtavan sotajoukon kanssa ja löi heidät pakoon. Porsena seurasi roomalaisia aina paalusillalle asti, joka johti yli Tiberin Roomaan. »Ei koskaan ennen», Livius sanoo, »ollut sellainen pelko vallannut Rooman senaattia.» Eikä kukaan tiennyt, kuinka olisi käynyt, jollei Horatius Coclesta[143] olisi ollut. »Hän näki», Livius jatkaa, »kuinka roomalaiset vihollisen vainoamina syöksyivät epäjärjestyksessä paalusillalle. Hän asettui sillan päähän ja vannotti tovereitaan hillitsemään pakoaan ja hävittämään sillan hänen takaansa. Vihollinen hämmästyy hänen uskomatonta rohkeuttaan. Vain kaksi miestä asettuu hänen rinnalleen, ja yhdessä näiden kanssa hän jaksaa hetkisen vastustaa kiivasta hyökkäystä. Kun ainoastaan pieni osa siltaa oli jäljellä, huusivat ne, jotka sitä repivät, Horatiuksen tovereita takaisin, ja hän pakotti heidät vetäytymään turvaan. Joka puolelta suunnattiin nyt keihäitä Horatiusta kohti, mutta kun keihäät tarttuivat ojennettuun kilpeen, etruskit hyökkäsivät kohti syöstäkseen miehen alas. Samassa kuultiin murtuvan sillan rytinää ja roomalaisten riemuhuutoja. Silloin Horatius kääntyi rukoillen Isä Tiberinuksen puoleen, syöksyi täysissä varusteissa jokeen ja ui keihässateessa vahingoittumattomana omiensa luo.

Kaupunki oli kiitollinen näin ansioituneelle miehelle; Hänen kuvapatsaansa pystytettiin Forumille, ja hänelle lahjoitettiin niin suuri ala peltomaata, minkä hän päivässä kykeni kyntäen kiertämään.»

* * * * *

Kiitos Horatius Cocleen miehuullisuuden Porsena ei voinut tunkeutua Roomaan. Hän päätti silloin näännyttää kaupungin nälkään. Silloin jalo nuorukainen nimeltään Mūcius pelasti Rooman jälleen kuolemaa halveksivalla uroteolla. Eräänä päivänä hän meni yksin, tikari viitan alla, vihollisen leiriin. Täällä oltiin juuri kuninkaan teltan edustalla maksamassa palkkaa sotaväelle, ja senvuoksi ei kukaan kiinnittänyt huomiota muukalaiseen. Äkkiä heittäytyi Mucius sen miehen päälle, jonka puoleen useimmat sotilaista kääntyivät. Hän luuli nimittäin, että miehen täytyi olla itse kuningas ja iski häntä tikarillaan. Mutta surmattu oli vain kuninkaan kirjuri. Seuraavassa silmänräpäyksessä Porsenan sotilaat olivat vanginneet Muciuksen ja veivät hänet kuninkaan eteen.

Nuorukainen ei näyttänyt pelon merkkiäkään. »Minun nimeni on Mucius», hän sanoi kuninkaalle. »Olen roomalainen ja tahdoin surmata maani vihollisen. Mutta minä en pelkää enempää kuolla kuin surmatakaan. Ja minä en ole ainoa, sillä minun perästäni tulee paljon nuorukaisia, jotka tahtovat saavuttaa saman kunnian. Valmistaudu senvuoksi joka silmänräpäys panemaan vaaraan elämäsi ja astuessasi telttaasi tapaamaan siellä tikarin ja vihollisen. Sellainen on se sota, jonka me, Rooman nuoriso, julistamme sinulle.»

Vihan vimmassa Porsena uhkasi poltattaa nuorukaisen elävältä, jollei hän heti tunnustaisi, minkälaatuinen väijytys hänelle aiottiin virittää. »Katsohan», Mucius sanoi, »kuinka vähän ruumis merkitsee sille, joka tavoittelee ikuista kunniaa!» Näin sanoen hän pisti oikean kätensä uhrituleen ja piti kättä tulessa kunnes se hiiltyi. Suunniltaan hämmästyksestä kuningas syöksähti istuimeltaan ja käski viedä pois nuorukaisen alttarin äärestä. »Mene!» hän sanoi. »Minä ylistäisin urotekoasi, jos se olisi uroteko oman isänmaani puolesta.»

Palkitakseen kuninkaan jalomielisyyden Mucius vastasi: »Ylevämielisyydelläsi voitat, mitä et saanut aikaan uhkauksella. Tiedä: kolmesataa Rooman nuorta ylimystä on vannoutunut surmaamaan sinut. Minulle arpa lankesi ensin, muut tulevat, sitä mukaa kuin arpa määrää, kunnes kohtalo jättää sinut meidän käsiimme.»

Pian tämän tapauksen perästä Porsenan lähetystö saapui Roomaan. Vaara, joka uhkasi kuningasta, ja se järkkymätön rohkeus, jota hän oli saanut kokea roomalaisten puolelta, olivat tehneet hänet taipuvaiseksi rauhaan.

Mucius sai urotyönsä johdosta nimen Scævola, s.o. vasenkätinen; ja tämä nimi oli kunnianimi, joka meni perintönä hänen jälkeläisilleen.

* * * * *

Tarquinius oli kuitenkin uupumaton kiihoittamaan vihollisia roomalaisia vastaan. Seuraavalla kerralla oli latinalaisten vuoro. Kiivaan taistelun jälkeen, johon vanha hirmuhallitsija itse otti osaa ja jossa hän haavoittui, roomalaiset saivat lopuksi voiton. Tarquinius pakeni kreikkalaiseen Kymen rajakaupunkiin. Siellä hän kuoli seuraavana vuonna, ja niin levottomuuden aihe oli vihdoinkin poissa maailmasta.

PATRIISIEN JA PLEBEIJIEN VÄLINEN TAISTELU.

VAELLUS PYHÄLLE VUORELLE.

Roomassa, kuten Hellaassakin, oli väestö vapaita ja orjia. Vapaiden kesken muodostui aikaa myöten luokkajako patriiseihin ja plebeijeihin, jotka erotti toisistaan ylipääsemätön kuilu. Rooman vanhojen, ylhäisten sukujen jälkeläisiä sanottiin patriiseiksi. Heidän esi-isiensä arveltiin olleen kuninkaitten neuvonantajia, ja jälkeläisillä tuli senvuoksi olla perinnöllinen oikeus senaatin jäsenyyteen.[144] Patriiseilla oli yleensä suuremmat tilukset ja rahaomaisuuskin. Sukuperänsä ja taloudellisen valtansa perusteella patriisit olivat hallitsevassa asemassa yhteiskunnassa ja johtavia miehiä sekä sodan että rauhan aikana. Heidän piiristään valittiin senaattorit ja konsulit, ja heillä oli erikoinen kansankokous, joka pidettiin vihityllä alueella Forumin lähellä. Siellä säädettiin lakeja ja ratkaistiin myöskin muita tärkeitä valtionasioita.

Plebeijejä olivat myöhempinä aikoina Roomaan muuttaneet ja heidän jälkeläisensä. He olivat suurimmaksi osaksi pienviljelijöitä ja käsityöläisiä. Vaikka heidän yhteiskuntaluokkansa oli kasvanut suurimmaksi, ja vaikka he olivat velvolliset sekä suorittamaan sotapalvelusta että maksamaan veroa, heillä ei ollut mitään vaikutusvaltaa hallitukseen. Plebeijien valtiollinen ja yhteiskunnallinen asema muistuttaa siis suuresti perioikkien ja sparttalaisten suhdetta Lakoniassa. Tosin plebeijit saivat ottaa osaa suureen kansankokoukseen, joka pidettiin Forumilla, mutta minkälainen heidän vaikutusvaltansa siihen oli, sen olemme nähneet.

Maataviljelevät plebeijit kärsivät paljon alituisista kahakoista naapurikansojen kanssa. Talonpoika ei koskaan tuntenut itseään oikein turvalliseksi. Sota ei suonut milloinkaan lepoa eikä rauhaa. Sotapalveluksen takia hänen täytyi usein laiminlyödä maansa. Hänellä ei, kuten rikkailla patriiseilla, ollut joukoittain talonväkeä ja orjia, jotka olisivat tehneet työtä hänen puolestaan. Usein tuhosi talonpoikien pellot vihollinen, joka voi yhtenä ainoana päivänä hävittäen kulkea pitkin ja poikki koko tasavallan alueen. Plebeijeillä ei ollut koottuna viljavarastoja eikä käyttövaroja pahan päivän varalle. Seuraus tästä oli se, että he yleensä joutuivat velkaan rikkaille patriiseille. Ja kun velallinen ei kyennyt maksamaan korkeita korkoja, niin hän ja hänen perheensä voivat kovien roomalaisten velkalakien mukaan joutua vankeuteen tai tulla tuomituiksi velkojan orjuuteen. Myöskin karjanhoidossa plebeijit olivat huonommassa asemassa. Laitumet olivat nimittäin valtion yhteismaata. Kuinka olisivatkaan köyhät, joilla oli vain pari kolme nautaa, voineet pitää puoliaan suurten tilanomistajani hävyttömiä paimenia ja heidän alituisesti kasvavia laumojaan vastaan!

Kuta lukuisammiksi ja pitempiaikaisiksi sodat tulivat ja kuta enemmän Rooman alue kasvoi, sitä kurjemmaksi kävi plebeijien asema. He napisivat, Livius sanoo, että »heidän kohtalokseen oli tullut työnsä jättäen taistella Rooman vapauden ja herruuden puolesta, mutta kotona olla omien kansalaisten vangittavina ja sorrettavina. Varmempaa oli rahvaan vapaus sodassa kuin rauhan aikana, varmempaa vihollisten kuin kansalaisten keskuudessa.» Tilanne Roomassa oli muodostunut samanlaiseksi kuin Ateenassa niihin aikoihin, jolloin viisas Solon esiintyi yhteiskunnan uudistajana. Roomassa, kuten Ateenassa ja kaikissa muinaisajan yhteiskunnissa, joissa köyhillä ei vielä ollut teollisuutta leivän antajana, ennen kaikkea juuri raskaat velkataakat olivat demokraattisten kumousten aiheuttajina. Roomalla, joka oli aito maanviljelijä-yhteiskunta, olisi pitänyt olla laaja maa-alue ja häiritsemätön rauha, jotta se olisi voinut elättää nopeasti lisääntyvän väestönsä.

Rikkaiden ja köyhien välinen raja ei kuitenkaan kaikin paikoin yhtynyt patriiseja ja plebeijejä erottavaan ylipääsemättömään kuiluun. Tietysti oli, kuten Mommsen on osoittanut, rikkaita ja arvokkaita perheitä myöskin plebeijien keskuudessa. Mutta sitä, lyhytnäköisemmin patriisit toimivat sentähden pitäessään heidät erillään yhteiskunnan valtiollisesta johdosta. Juuri siten vallassa-olevat tekivät vastustuspuolueen todella vaaralliseksi, sillä patriisit huolehtivat tavallaan siitä, että oppositio sai vaikutusvaltaisia johtajia.

»Eräänä päivänä», Livius kertoo, »tapahtui Roomassa, että eräs iäkäs mies, jossa ilmeni kaikki kurjuuden merkit, syöksyi Forumille. Hänen vaatteensa olivat lian tahraamat, ja vielä kamalampi katseltava oli hänen kalpea, lopen kuihtunut ruumiinsa. Pörröinen parta ja harrottavat hiukset tekivät hänen kasvonsa villin näköisiksi. Vaikka hän oli tällainen kuvatus, tunnettiin hänet kuitenkin: sanottiin, että hän oli ollut centuriona (»sadanpäämiehenä»)[145], ja puhuttiin hänen urotöistään. Itse hän paljasti ylpeästi rintansa ja näytti haavojensa arpia, todisteita monista kunniakkaista taisteluista. Hän kertoi, kuinka hän oli palvellut sodassa, kuinka vihollinen oli polttanut hänen talonsa ja vienyt mennessään hänen karjansa, kuinka hänen oli täytynyt ottaa laina, joka oli suurentunut koroista, niin että se oli niellyt kaiken hänen jäljelläolevan omaisuutensa ja kuinka viimein kalvava sairaus oli alkanut vaivata hänen ruumistaan. Velkojat olivat lopuksi heitättäneet hänet kuritushuoneeseen ja rangaistustyöhön. Sitten hän näytti selkäänsä, joka oli ruoskimisen jälkien rumentama. Tämän nähdessään pääsi kaikilta kova parkuna. Rauhattomuus levisi silloin koko kaupunkiin. Kaikki, jotka olivat tai olivat olleet velkavankeudessa, virtasivat kaduille ja rukoilivat kansalaisilta apua.

Silloin karahdutti Roomaan latinalainen ratsumies ilmoittamaan, että heidän naapurikansansa, volskit, olivat tulossa kaupunkia kohti.

Vaara oli uhkaava, sillä plebeijit käyttivät tilaisuutta hyväkseen kieltäytyen sotapalveluksesta, joll’eivät saisi helpotusta hädässään. Patriisit hätääntyivät ja lupasivat, että ankaroita velkalakeja lievennettäisiin. Silloin köyhät raukat lähtivät sotaretkelle, ja volskit voitettiin. Mutta kun vaara oli onnellisesti sivuutettu, patriisit olivat unohtaneet kaikki kauniit lupauksensa.

Näin tapahtui kerta toisensa jälkeen. »Silloin», Livius kertoo, »plebeijit menettivät täydellisesti kärsivällisyytensä. He lähtivät pois Roomasta ja menivät Pyhälle vuorelle ja asettuivat sinne linnoitettuun leiriin.» He uhkasivat perustaa sinne kilpailevan kaupungin, kaupungin, jossa kaikki vapaat miehet olisivat tasa-arvoisia.

Roomassa vallitsi suuri hämmennys. Kuinka kävisi, jos sota puhkeaisi? Viimein päätettiin lähettää sanansaattaja plebeijien luokse Pyhälle vuorelle. Tähän toimeen valittiin Menénius Agrippa, hyvä puhuja ja tunnettu kansanmielinen. Kun hän tuli plebeijien leiriin, hänen kerrotaan alkaneen välittäjätoimensa kertomalla seuraavan sadun: »Kerran ihmisruumiin kaikki jäsenet vihastuivat vatsaan. 'Minkävuoksi', ne sanoivat, 'tekisimme työtä ja raataisimme varustaaksemme hänet, ruoalla ja herkuilla hänen itsensä näkemättä tutuistakaan vaivaa? Ei, olkoon meillä kaikilla yhtä hyvät päivät ja olkaamme tekemättä työtä!' Ne liittoutuivat siis vatsaa vastaan ja lakkasivat tekemästä vatsalle palvelusta. Kädet eivät vieneet enää ruokaa suuhun, ja leuat eivät pureksineet. Kaikki jäsenet viettivät ihania päiviä.

Mutta jonkin ajan kuluttua ne alkoivat kaikki kuihtua, ja koko ruumis kävi voimattomaksi. Silloin jäsenet ymmärsivät, että vatsa oli välttämätön kokonaisuudelle. Myöskin sillä on tärkeä tehtävänsä, nimittäin sulattaa ruokaa ja valmistaa ruumiille ravintoa, joka antaa jäsenille voimaa. Samalla tavoin», Agrippa lopetti puheensa, »on yhteiskunnan laita. Ei yksikään sen elin kykene yksin tulemaan toimeen. Kaikkien jäsenten yksimielisyydestä riippuu kokonaisuuden hyvinvointi.»

Plebeijit ymmärsivät vertauksen, ja kun Agrippa nyt esitti sovitteluehdotuksen, he olivat taipuvaisia neuvottelemaan, sillä he tiesivät, että tarjouksen teki mies, joka pysyi sanassaan. Agrippa oli jossakin määrin Rooman Solon. Hän tiesi, että senaatin täytyi nyt myöntyä. Sopimus saatiin aikaan. Plebeijit saivat oikeusturvansa vahvistetuksi siten, että heille vakuutettiin oikeus patriisien tavoin pitää oma kansankokouksensa, jossa äänioikeus ei ollut omaisuuden mukaan asteettainen, vaan kaikille samanlainen. Siinä ei suurin pääomanomistaja merkinnyt sen enempää kuin köyhin päivätyöläinen. Tästä kansankokouksesta tuli kansanvaltaistuttavan liikkeen tehoisin elin, liikkeen, joka vuosi vuodelta vahvistuen voitti yhä enemmän jalansijaa. Ja alituiset sodat saivat aikaan sen, että valtion poliittinen painopiste siirtyi laajoihin kansankerroksiin, noiden pienviljelijäin ja käsityöläisten piiriin, jotka 9/10:nneltä osalta muodostivat ne sotalaumat, joiden avulla Rooma puolustautui ja teki valloituksensa.

Kansankokouksissaan plebeijit saivat valita omat virkamiehensä, joita nimitettiin kansantribuuneiksi.

Tribuunien tehtävänä oli suojella säätyveljiään patriisien mielivallalta. Jos senaatti tai konsuli määräsi jotakin, joka kansantribuunin mielestä oli vahingollista plebeijeille, hänen tarvitsi ainoastaan sanoa: »Veto» (minä kiellän), ja määräys oli voimaton. Myöskin yksityiset henkilöt voivat pyytää kansantribuuneilta suojaa vääryyttä vastaan. Senvuoksi tribuunien kotien ovet olivat avoinna yötä päivää. Kansantribuunit olivat henkilökohtaisesti loukkaamattomia. Eivät edes liktorit saaneet tulla liian lähelle heitä. Se, joka kävi käsiksi kansantribuuniin, tuomittiin turvattomaksi ja joutui jumalien tuomion alaiseksi. Valtansa nojalla ja loukkaamattomuutensa suojelemana kansantribuuni voi panna jopa konsulitkin syytteeseen ja vangita heidät, jos he eivät vapaaehtoisesti saapuneet vastaamaan. Kansantribuuni oli yhtä mahtava kuin konsuli. Mutta konsuleilla oli valta käskeä, kansantribuunilla kieltää, toisen valta oli positiivista, toisen negatiivista. Kansantribuunit voivat saada koko valtiokoneiston pysähtymään estämällä konsulit hoitamasta virkatoimiaan tai suoraan vangituttamalla heidät. Kansantribunaatin perustaminen on itse asiassa koe laillisin keinoin kiinnittää vallankumouksellinen aines valtiorakenteeseen, koe, jolla ei ole vastinetta muissa maissa.

Vaelluksen Pyhälle vuorelle ja kansantribunaatin perustamisen arvellaan tapahtuneen vuonna 494 e.Kr.

* * * * *

Beloch on kuitenkin nojautuen perusteellisiin tutkimuksiin antanut paljoa luonnollisemman, joskin vähemmän dramaattisen selityksen tämän omituisen viran synnystä. Hänen mukaansa tribuunit olivat kunnallisia luottamusmiehiä, jotka kansa oli valinnut yhden jokaisesta neljästä tribuksesta eli ruodusta, joihin kaupunki oli jaettu, ollen siis jonkinlaisia harvalukuisia kaupunginvaltuutettuja, voinemme sanoa. Kun nyt tribuunit ajan kuluessa alkoivat kokoontua yhteisesti neuvottelemaan asioista, jotka koskivat koko kaupunkia, ja muodostivat siten jonkinlaisen virkakunnan, oli aivan luonnollista, että heidän täytyi joskus kutsua koko kaupungin väestö koolle Forumille tekemään päätöksiä asioista, jotka olivat yhteisiä kaikille roomalaisille. Tällä tavoin kehittyi uudenlajinen kansankokous, joka tosin ei ollut valtio-oikeudellisesti lailliseksi tunnustettu, mutta joka oli kuitenkin siksi merkitsevä, että voi sanoa painavan sanansa yleisissä asioissa. Ja tribuunit, joilla oli laajat kansankerrokset tukenaan, voivat tämän nojalla suojella säätyläisiään patriisivirkamiesten sorrolta. Antaakseen kansantribuuneille välttämättömän selkänojan plebeijit sitoutuivat valallisesti puolustamaan johtajiaan loukkauksilta, tulivatpa ne miltä taholta tahansa. Siten tribuunit voivat käyttää hyväkseen niitä välikappaleita, joita demagogit kaikkina aikoina ovat käyttäneet, nimittäin mielenosoituksia ja katumellakoita, tai ainakin sellaisten uhkaa. Oikeudellista toimivaltaa ryhtyä plebeijejä suojelemaan heillä ei kuitenkaan aluksi ollut. Tässäkin tapauksessa, kuten usein, kävi voima ennen oikeutta. Hätähän ei lue lakia. Vasta ajan oloon kävi niin, että asioihin sekaantumisvalta, jonka tribuunit olivat anastaneet kansan luottamukseen nojaten, tuli oikeudellisesti koko yhteiskunnan tunnustamaksi.

Beloch sijoittaa kansantribunaatin synnyn huomattavasti myöhäisempään aikaan, kuin vaellus Pyhälle vuorelle tapahtui, nimittäin viidennen vuosisadan viimeisille vuosikymmenille. Ennen kaikkea juuri raskas velkataakka pakotti plebeijit vuoden 494 suurlakkoon — jos saa käyttää niin nykyaikaista sanaa —, ja tulokseksi heidän välien selvittelystään patriisien kanssa on täytynyt siis ennen kaikkea tulla velkakuormien keventäminen, että ryhdyttiin siis samantapaisiin toimenpiteisiin kuin Solonin aikaansaannokset Ateenassa sata vuotta aikaisemmin.[146]