CORIOLĀNUS.
Ainoastaan hädän ja pakon alaisina patriisien enemmistö oli vuonna 494 myöntynyt plebeijien vaatimuksiin, ja monet patriisit olivat sen tehneet kavalin salatuumin. Näihin kuului Coriolānus, patriisi, joka oli yhtä tunnettu ylimielisestä rohkeudestaan kuin rajattomasta sukuylpeydestään. Häneen vaikutti kansantribunaatti samoinkuin punainen riepu härkään.
Kerran, kun Roomassa oli nälänhätä, ostattivat konsulit viljaa Sisiliasta. Nyt CorioIanus arveli tilaisuuden tulleen kukistaa kansantribuunit. Hän neuvoi senaattia olemaan antamatta plebeijeille ollenkaan viljaa, ennenkuin he olisivat luopuneet tribunaatista. »Minunko, joka en kärsinyt Tarquiniusta kuninkaana, minunko pitää kärsiä kansantribuunia?» hän huudahti. Silloin kansantribuunit haastoivat hänet oikeuteen. Hän esiintyi uhmaten ja ylimielisesti; mutta kun hän näki, minne päin asia oli menossa, hän vältti tuomion menemällä maanpakoon roomalaisten vihollisten, volskien, luo. Nämä ottivat hänet avosylin vastaan ja valitsivat hänet roomalaisia vastaan tehtävän uuden sotaretken johtajaksi. Hän hyökkäsi itse Roomaa vastaan, ja hävitytti maaseutua, mutta säästi patriisien tiluksia.
Roomassa vallitsi suuri hämminki. Senaatti lähetti lähetystön Coriolanuksen luo. Hän antoi lähetystölle ylimielisen ja torjuvan vastauksen. Kun lähetystö tuli toisen kerran, se ei päässyt edes leiriin. Silloin papit virkapukuihinsa pukeutuneina lähtivät sinne. Mutta eivät hekään kyenneet mitään aikaan saamaan.
Viimein tuli joukko Rooman naisia, joukossa Coriolanuksen äiti ja puoliso lapset mukanaan. »Silloin», Livius kertoo, »CorioIanus melkein suunniltaan kavahti ylös ja riensi avoimin sylin äitiään vastaan. Mutta naisen rukous muuttui nyt vihaksi. 'Ennenkuin otan vastaan tervehdyksesi', hän sanoi, 'sano minulle, kenen luokse minä tulen? Vihollisen vai pojanko luokse? Olenko täällä leirissäsi vankisi vaiko äitisi? Pitkä elämä ja onneton vanhuus on saanut minut näkemään sinut ensin pakolaisena ja sitten vihollisena. Kuinka olet voinut hävittää sitä maata, joka on sinut synnyttänyt ja kasvattanut? Etkö ajatellut, kun näit Rooman silmiesi edessä: Näiden muurien sisäpuolella ovat taloni, penaattini[147], äitini, puolisoni, lapseni? Jollen minä olisi sinua synnyttänyt, Rooma ei olisi nyt piiritetty. Minä olisin saanut kuolla vapaassa maassa, jollei minulla olisi ollut poikaa.'»
Silloin — satu kertoo — oli ylpeä CorioIanus voitettu. Hän lopetti piirityksen ja vei sotajoukon takaisin volskien maahan. Mutta nämä suuttuivat niin häneen, että sanotaan heidän surmanneen hänet.[148]
DECEMVIRIT JA KAHDENTOISTA TAULUN LAKI.
Pyhälle vuorelle vaelluksen jälkeen oli kyllä köyhien ja turvattomien tila parantunut, mutta niin kauan kuin Roomassa ei ollut ollenkaan kirjoitettuja lakeja, vaan konsulit ja muut patriisien virkamiehet tuomitsivat vain vanhan tavan mukaan, plebeijit eivät voineet tuntea elämäänsä eikä omaisuuttaan turvatuiksi. Ponnisteltuaan monta vuotta turhaan saadakseen kuntoon lakikirjan, he saivat lopulta aikaan sen, Livius kertoo, että »kolme miestä lähetettiin Ateenaan tehtävänään kopioida Solonin kuuluisat lait ja hankkia tietoja toisten kreikkalaisten kaupunkien laitoksista, tavoista ja oloista. Kahden vuoden kuluttua lähetit palasivat.» Nyt asetettiin yhden vuoden ajaksi kymmenen miestä: decemvirit[149] sekä jakamaan oikeutta että lakeja säätämään. Tämä tapahtui vuonna 451 e.Kr. Tätä vuotta varten ei valittu muita valtionvirkamiehiä. Ne lait, jotka decemvirit laativat, kansankokous sitten Forumilla hyväksyi, ja ne piirrettiin kahteentoista tauluun. Kahdentoista taulun laki on kuuluisan roomalaisen oikeuden perusta, oikeuden, jota pidetään yhtenä suuriarvoisimmista panoksista kulttuurin kehitykseen. Se onkin mestariteos selvän ja lyhyeksi muovatun tyylinsä takia. Mutta sillä ei ole eloisan havainnollisuuden hauskaa piirrettä, minkä kuvakieli ja vanhat runolliset käänteet siellä täällä antavat esimerkiksi Ruotsin vanhoille maakuntalaeille kuten ylipäänsä germaanilaiselle oikeudelle. Roomalaisessa oikeudessa ei esiinny vertauskuvia, ei tarpeettomia sanoja. Sen lakipykälät ovat karuja ja niukkasanaisia. Taipumattoman ankaria ne myöskin ovat. Ne eivät salli poikkeuksia, ei lieventäviä asianhaaroja. Vääjäämättömällä johdonmukaisuudella vaaditaan rangaistusta. Mutta julmia ne eivät ole. Ettei esim. vapaata miestä saa kiduttaa, kuuluu roomalaisen oikeuden perusteisiin, sill'aikaa kuin toisten kansojen keskuudessa inhimillisyyden lipunkantajien on täytynyt taistella vuosituhansia päästäkseen siihen asti.
Kahdentoista taulun lailla on se sävy, että se on syntynyt n.s. heroisella[150] aikakaudella. Sellaisena aikana laki ei rankaise henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa mainkaan yhtä ankarasti kuin varkautta, johtuen siitä, että miehet vielä olivat tottuneet puolustamaan itseään. Omistusoikeuden loukkaukset ovat sitävastoin jumalattomia tekoja, sillä perheen omaisuus on kotijumalien lahja, ja sato on itse Ceres-jumalatar. Sen vahingoittaminen rangaistiin ankarammin kuin tappo. »Joka» — niin kuuluu lainpaikka — »noituudella turmelee toisen miehen laihon, ja joka yönaikaan niittää hänen viljansa, joutukoon uhriksi Ceres-jumalattarelle.» Yönaikaan oli oikeus surmata varas pellolle ja myöskin päivällä, jos hän asettui tekemään vastarintaa. Se, joka pisti tulen viljalyhteeseen, tuli köyttää, piestä raipoilla ja polttaa elävänä.
Huomattava osa kahdentoista taulun laista on säilynyt, kiitos sen
asianlaidan, että roomalaiset lapset saivat oppia sen kouluissa.
Voidaan siis puhua kansalaistietojen opetuksesta vanhassa Roomassa.
Hellaassa kasvatettiin ja kehitettiin nuorisoa Homeroksen lauluilla,
Roomassa kahdentoista taulun lakisäännöksillä — runoutta ja proosaa!
* * * * *
Hyvin suoritetun työnsä jälkeen decemvirien olisi tullut luopua viroistaan, mutta siitä lie eivät olleet tietääkseenkään. He alkoivat sen sijaan esiintyä tyranneina, kukin kahdentoista liktorin ympäröimänä, liktorien, jotka kantoivat raippakimppuja kirveineen. »Oli kuin olisi nähty kymmenen kuningasta, ja kauhu valtasi sekä patriisit että plebeijet», Livius sanoo. Decemvirien häikäilemättömät viran väärinkäytökset alkoivat kuulua päiväjärjestykseen.
Decemvirien paha henki oli Appius Claudius, patriisi, joka oli teeskennellyt mitä hellintä kansanmielisyyttä päästäkseen valtaan, mutta näytti sittemmin oikean luonteensa. Hänen pahojen tekojensa mitta tuli kukkuroilleen, kun hän koetti mahtisanalla saada erään arvossapidetyn plebeijin tyttären, nuoren ja kauniin Vergínian rakastajattarekseen. Hän oli turhaan koettanut vietellä tyttöä lahjoilla ja kauniilla lupauksilla. Hän sopi silloin erään kätyrinsä kanssa, että tämä vaatisi tyttöä itselleen orjattarenaan. Sitten mies myisi hänet Appiukselle.
Eräänä päivänä, kun Verginia kulki torin yli, juoksee mies esiin ja tarttuu häneen väittäen, että Verginia on erään hänen orjattarensa tytär. Hän käskee senvuoksi tyttöä seuraamaan häntä — muutoin hän laahaa hänet pois väkivallalla. Tyttö-rukka seisoo hämmästyksestä äänetönnä, mutta hänen imettäjänsä, joka on hänen mukanaan, huutaa apua. Kansaa keräytyy ja se esiintyy niin uhkaavasti naisrauhan häiritsijää kohtaan, että hänen täytyy jättää Verginia rauhaan. Sen sijaan hän haastaa tytön oikeuteen.
Oikeudenkäyntipäivänä oli koko Forum täynnä jännittyneenä odottavaa kansaa. Verginia ja hänen isänsä Verginius olivat pukeutuneet täyteen surupukuun. Kaikesta huolimatta Appius tuomitsi tytön orjattareksi. Pelastaakseen tyttärensä häväistyksestä Verginius otti veitsen ja pisti sen tyttärensä rintaan sanoen: »Tällä ainoalla tavalla, joka on minun vallassani, päästän minä sinut, tyttäreni, vapauteen!» Ja Appiukselle hän huudahti: »Sinut, Appius, vihin minä tällä verellä koston jumalille.»
Mitta oli nyt täysi. Yleinen kansannousu puhkesi decemvirejä vastaan. Heidän täytyi luopua viroistaan, ja konsulit ja muut virkamiehet asetettiin kuten ennen. Decemvirit saivat oikeudessa vastata teoistaan. Appius heitettiin vankilaan, mutta ennätti oikeuden edelle surmaamalla itsensä.
* * * * *
Ei tarvitse huomauttaakaan, että decemvirien kukistumistarun aihe on hyvin samanlainen kuin kerrottaessa viimeisen kuninkaan maanpakoon ajosta. Toisessa tapauksessa kansan vihan purkauksen aiheuttaa viattoman Verginian kuolema isän tikariniskusta, toisessa taasen hyveellisen Lucretian itsemurha. Tarujen varsinainen tarkoitus on osoittaa, että rajaton hallitusvalta, jota kansan omat tribuunit eivät ole rajoittamassa, johtaa tyranniuteen ja vallan väärinkäyttöön. Sadussa decemvirien omavaltaisesta hallituksesta on muutoinkin niin paljon yhteisiä piirteitä kertomuksen kanssa Kritiaan johtamasta kolmenkymmenen tyrannin hirmuhallituksesta, että on arveltu olevan kyseenalaista, eikö edellinen kertomus olekin vain jälkimmäisen mukailu.
Beloch pitää myöskin koko tarua decemvirien hirmuhallituksesta ja julmuudesta toisintona, jolla ei ole lainkaan historiallista arvoa. Kahdentoista taulun lain synnystä hänellä on samoin tavallisuudesta kokonaan poikkeava käsitys. Näissä lainkäskyissä, hän sanoo, ei ole lainkaan sitä leimaa, että ne olisivat demokraattisen kumouksen tuotetta. Valtion hallitusmuotoa ne eivät määrittele, vaan sisältävät vain siviili- ja rikosoikeudellisia määräyksiä, ja nämä eivät ilmaise ollenkaan demokraattisia pyrkimyksiä. Ne sisältävät sekä kovia velkalakeja että avioliittokiellon patriisien ja plebeijien välillä. Nämä lait ovat olleet luonnollisesti voimassa ennenkin, mutta se seikka, että ne on säilytetty, on tosiasia, joka tekee mahdottomaksi ajatuksenkin kahdentoista taulun lain demokraattisista päämääristä.
Tätä perustelua vastaan voi tehdä kuitenkin sen huomautuksen, että velkalait kylläkin antavat velkojalle oikeuden pitää velallista orjuudessa siinä tapauksessa, että hän ei kykene velkaansa maksamaan, mutta että velkalait on kuitenkin jonkin verran lievennetty köyhien eduksi; Sitä, joka velan takia joutui orjaksi, ei nimittäin saanut pitää kunniansa menettäneenä.[151] Myöskin suojelusmääräyksillä, jotka käsittelivät velallisten kohtelua, parannettiin nyt näiden asemaa. Ja se, joka lainasi rahoja korkeampaa korkoa kuin 8 1/3 prosenttia vastaan, sai suorittaa nelinkertaisesti lainatun pääoman.[152]
Säätämällä kuolemanrangaistuksen väärille todistajille ja juonikkaille tuomareille kahdentoista taulun lait turvasivat varattomia niitä vastaan, joilla oli rahoja käyttää lahjomiseen. Ylipäänsä on kahdentoista taulun laeille tunnusmerkillistä läpikäyvä pyrkimys tehdä oikeus kaikille yhtäläiseksi. Siinä suhteessa niiden suunta on kieltämättä demokraattinen.
Sitävastoin oli, kuten sanottu, avioliitto patriisien ja plebeijien välillä yhäti kielletty. Lain ja tuomarin edessä patriisit ja plebeijit olivat yhdenarvoisia, mutta oikeussalista tuli kunkin palata sen yhteiskuntaluokan piiriin, mistä oli tullutkin.
YHTEISKUNNALLINEN TAISTELU SAA ONNELLISEN LOPUN.
Melkein koko 5:nnen ja 4:nnen vuosisadan e.Kr. on Rooman sisäinen historia pääasiallisesti alituisia patriisien ja plebeijien välisiä taisteluita. Käyttämällä viisaasti valtaansa kansantribuunien onnistuu vähän kerrassaan hankkia omilleen täysin samanarvoiset oikeudet patriisien kanssa. Vähän aikaa kahdentoista taulun lain voimaanastumisen jälkeen kaatui tähän asti ylipääsemätön yhteiskunnallinen raja-aita, joka kielsi patriisien ja plebeijien välisen avioliiton. Tällaiset naimiskaupat saivat nyt laillisen vahvistuksen. Tällaisesta avioliitosta syntyneet lapset tulivat kuulumaan isänsä säätyyn.
Mutta sen jälkeen viipyi lähes vuosisadan, ennenkuin plebeijien onnistui taistellen saavuttaa suuri, ratkaiseva valtiollinen oikeus, joka avasi heille pääsyn konsuleiksi. Jäykällä itsepäisyydellä, lahjomisella, ja vaaliteknillisillä tempuilla ja monilla muilla juonilla patriisien onnistui vuosi vuodelta viivästyttää uudistuksen toteuttamista. Aina voitiin epämiellyttävä päätös tai vaali tehdä mitättömäksi, jollei muutoin niin pappien ja auguurieh avulla, jotka selittivät enteet ja merkit epäsuotuisiksi.[153]
Vuoden 220 e.Kr. paikkeilla tapahtui kerran, että senaatinpuolue teki mitättömäksi erään sille epämieluisen miehen vaalin ratsuväen päälliköksi siitä syystä, että hiiri oli vinkunut nimitystilaisuudessa. Ja tarpeen tullen voi Iuppiter jyristä. Ukkonen tai sade julkisen toimituksen aikana oli kylliksi, että auguuri voi julistaa taivaan vihaa. Niin, tarvittiin vain, että joku kokouksen osanottajista pyörtyi, ja virkamiehen, joka johti keskustelua, oli pakko lykätä keskustelut siksi, kunnes kansa oli sovittautunut vihastuneen jumalvoiman kanssa. Näin ollen voitiin vapaasti harjoittaa kaikenlaisia koirankujeita. Täydellä syyllä kutsuttiin pyörtymiskohtausta »vaalisairaudeksi».
Ajan pitkään plebeijien vaatimuksia ei kuitenkaan voitu tehdä tyhjäksi luikerteluilla ja vehkeillä. Lopulta patriisien täytyi, olkoonpa että se tuli laiksi tai tavaksi, myöntyä siihen, että toisen konsulin tuli olla plebeiji.
Asian ratkaisi kenties ennen kaikkea gallialaisten aiheuttama Rooman hävitys vuonna 387. Osaksi Rooman aatelisto oli näet suuresti vähentynyt taistelussa gallialaisia vastaan, osaksi ymmärrettiin, että jos gallialaiset hyökkäisivät uudestaan, tahi jos jouduttaisiin sotaan muita yhtä vaarallisia vihollisia vastaan, Rooman puolustusvoima täytyisi käyttää äärimmilleen. Ja tämä ei voisi tapahtua vähemmällä, kuin että koko väestö saisi täydet kansalaisoikeudet.
Kun jää oli näin murrettu, avautui suhteellisen nopeasti plebeijeille pääsy toiseen toisensa perästä korkeimmista valtionviroista ja sitä tietä senaattiinkin — oli nimittäin vähitellen tullut tavaksi, että korkeimmat virkamiehet virkavuotensa kuluttua astuivat senaattiin. Vuoden 300 paikkeilla plebeijit olivat taistellen saavuttaneet samat kansalaisoikeudet kuin patriiseilla, ja rikkirepivät yhteiskuntataistelut olivat lopussa.
* * * * *
»Rooman sisäisellä historialla on todellakin ihmeellisen yksinkertainen kulku», sanoo ranskalainen Duruy loistavasti sen vaiheita kuvatessaan. »Rooman valtiosääntö kehittyy loogillisella johdonmukaisuudella tai luonnonlakien horjumattomalla säännöllisyydellä. Sen hitaassa, mutta voimakkaassa kasvussa on aivan näkevinään kehittyvän sen puun, joka on varjostava maanpiirin.» Rooman ensimmäisen asujamiston lukumäärää lisäävät osaltaan muukalaiset ja pakolaiset, »miehet ilman perhettä ja melkein ilman jumalia. Näistä plebeijeistä tuli Roomalle väline uusien alueiden valloittamiseen; he kasvavat lukumäärältään ja merkitykseltään. Yhtenä päivänä he auttavat patriiseja karkoittamaan tyrannin; mutta niin pian kuin yksinvallan vaara on ohi, on apukin unhotettu.» Silloin he ryhtyvät yhä voimakkaampiin pakotuskeinoihin, ja lopputuloksena on heidän täydellinen valtiollinen ja yhteiskunnallinen tasa-arvoisuutensa patriisien kanssa.
Ihailtavalla, melkein ainutlaatuisella tyyneydellä, verenvuodatuksetta ja aina todistaen roomalaisten järkevää ja käytännöllistä käsityskantaa yhteiskuntaluokkien väliset riidat oli taisteltu onnellisesti loppuun. Taistelun maltillinen kulku riippui lähinnä siitä, että molemmat taistelevat puolueet kunnioittivat toisiaan. Rooma oli yhteiskunta, jossa sekä patriisit että plebeijit pitivät suuressa arvossa työteliäisyyttä ja yksinkertaisia tapoja. Sinne ei ollut vielä virrannut suuria rikkauksia aiheuttamaan ylellisyyttä ja tuhlausta vastakohtanaan huutava hätä. Yläluokan, jolla oli sellainen mies kuin Cincinnatus esikuvana, täytyi suurin piirtein siveellisten ominaisuuksiensa takia herättää vastustajissaankin kunnioitusta. Tämän vuoksi yhteiskunnallinen taistelu sai Roomassa maltillisen ja vilpittömän leiman, joten se ratkaisevasti erosi Kreikan yhteiskuntien verisistä puoluetaisteluista ja äkillisistä mullistuksista.
Myöhemmin asianlaita oli toinen. Myöskin roomalaiset saivat kokea verisiä sisällissotia. Mutta silloin olikin Roomassa vastakohta rikkaitten ja köyhien välillä, tullut kuulumattoman räikeäksi.
* * * * *
Aateluus oli Roomassa vuoden 300 seutuvilla alkaen enää vain tyhjä nimi. Mutta, kuten Mommsen sanoo, »mitä vähemmän patriisit nyt merkitsivät ja mitä vähempään kykenivät, sitä jyrkemmin ilmeni junkkarihenki. Sukuaateliylpeys eli läpi vuosisatojen jäännöksenä säätyetuoikeuksista. Ymmärtääkseen Rooman myöhäisempää historiaa, ei saa unohtaa erinäisten junkkaripiirien ivallisen ylimielistä sävyä ’alhaissukuisia’ kohtaan. Tietenkään he eivät kyenneet siten saamaan aikaan muuta kuin kiihdyttämään itseään ja toisia, mutta sen he sitten ovatkin tehneet parhaan kykynsä mukaan.[154]
Luonnollisesti patriisisukujen parhaimmisto pidättäytyi sellaisista huonon luonteen rakastettavista purkauksista, mutta sellainen tyhjänpäiväinen torailu aiheutti kuitenkin tarkoituksettomien jälkimaininkien tavoin taistelua, jonka olisi pitänyt olla lopetettua, ja synnytti nurjamielisyyttä molemmin puolin.»
Kirjallisuutta:
Leo Bloch, Soziale Kämpfe im alten Rom.
CINCINNÁTUS.
Sellaisissa tapauksissa, jolloin jokin suuri vaara, sisäinen tai ulkonainen, uhkasi Roomaa, senaatti asetti tavallisesti diktaattorin, joka rajattomalla vallalla vallitsi koko yhteiskuntaa ja kaikkien kansalaisten elämää. Täytyihän taistelukentällä tahi muissakin tilanteissa, jotka vaativat nopeaa ratkaisua, yhden tahdon määrätä. Sellaisissa tapauksissa oli arveluttavaa, jos korkein valta oli jaettu kahden henkilön kesken, joilla oli yhtä suuri valta ja mahti. Tämä tosiasia on synnyttänyt diktatuurin. Mutta tätä yksinvaltaa ei saanut pitää kauemmin kuin korkeintaan puoli vuotta. Tehtävänsä toimitettuaan diktaattorista tuli tavallinen yksityismies, ja kenellä tahansa oli oikeus vaatia hänet tilille vallankäytöstään.
Kerran, kun roomalaiset olivat joutuneet vaaralliseen sotaan naapuriensa ēkvien kanssa, saapui Roomaan musertava tieto. Toisen konsulin taitamattomuuden vuoksi hänen johtamansa osa sotajoukosta oli joutunut omassa leirissään vihollisten saartamaksi. Hädissään roomalaiset eivät nähneet muuta pelastuksen tietä kuin keskittää kaiken vallan yhden miehen käsiin. He valitsivat diktaattoriksi Cincinnatuksen[155], erään patriisin, joka konsulina ollessaan oli tullut kuuluisaksi järkähtämättömyydestään ja vakavuudestaan. Hänellä oli pieni talo Tiberin toisella rannalla. Kun senaatin lähettiläät tulivat sinne ilmoittamaan hänelle vaalin tuloksen, hän oli kyntämässä maataan.
Seuraavana aamuna, hän esiintyi diktaattorin purppurareunusteisessa togassa Forumilla ja kutsui kaikki miehet aseisiin. Hän järjesti miehet legiooniin ja otti itse korkeimman päällikkyyden. Keskiyöllä roomalainen sotajoukko oli ekvien leirin edustalla. Yön hiljaisuudessa hän saartoi nyt vuorostaan viholliset ja teetti sotilailla vallituksen vihollisen leirin ympäri. Kun työ oli likipitäin valmis, Cincinnatus käski joukkojensa kohottaa sotahuudon. Kun heidän eristetyt toverinsa kuulivat sen, he rohkaistuivat ja kävivät hyökkäykseen vihollista vastaan; ja niin pian kuin diktaattori oli saanut varustuksensa valmiiksi, hän hyökkäsi toiselta puolelta. Ekvit huomasivat silloin, että he olivat kahden tulen välissä, ja tarjosivat rauhaa. Cincinnatus suostui myöntämään heille vapaan lähdön, mutta heidän tuli luovuttaa roomalaisille aseensa ja päällikkönsä. Kuudentenatoista päivänä diktaattori luopui hyvin suoritetun työnsä jälkeen korkeasta virastaan, joka oli anneltu hänelle kuuden kuukauden ajaksi, ja palasi pellolleen. Kaikkina aikoina hän pysyi oikean roomalaishengen esikuvana.[156]
* * * * *
Diktatuurihan oli oikeastaan ainiaaksi kumotun kuninkuuden henkiinheräämistä toisen nimisenä. Beloch on koettanut antaa tälle omituiselle ilmiölle ymmärrettävän selityksen. Tutkittuaan perusteellisesti konsuli- ja diktaattorikausien pituutta hän on päätynyt siihen olettamukseen, että diktatuuri, eikä konsulivirka — seurasi heti kuninkuutta. Vasta sitten, kun diktatuuri oli ollut voimassa puoli vuosisataa, kehittyi siitä vähitellen konsulin virka. On voinut käydä sillä tavoin, että ratsuväen päälliköstä, jonka diktaattori aina nimitti, tehtiin hänen virkatoverinsa ja hän sai samat oikeudet kuin diktaattori. Diktatuuri oli siis jo vanha ja koeteltu virka, kun myöhemmin vaikeissa tilanteissa nähtiin olevan syytä herättää se lyhyeksi ajaksi henkiin.
* * * * *
Kaksikymmentä vuotta ekviläis-voittonsa jälkeen Cincinnatus taas pelasti kansansa. Eräs ylhäinen roomalainen, nimeltään Spūrius Mælius koetti nimittäin niihin aikoihin[157] valtiokaappauksella anastaa itselleen korkeimman vallan. Ainakin syytettiin häntä siitä.
Mælius oli upporikas mies, ja kun Roomassa vallitsi ankara nälänhätä, hän tuumi käyttää omaisuuttansa niin, että hän sen avulla pääsisi itsevaltiaaksi. Tilanne oli, Livius kertoo, niin epätoivoinen, että joukko ihmisiä lyhensi tuskansa siten, että »verhosi päänsä ja heittäytyi Tiberiin».
Mælius ryhtyi nyt ostamaan suurissa määrin viljaa Etruriasta ja jakamaan sitä nälkäänäkevälle kansalle. »Anteliaisuudellaan hän lumosi rahvaan, niin että se kulki hänen perässään seurueena, menipä hän minne tahansa», sanoo Livius. »Hän esiintyi sen ohessa niin komeasti ja korskeasti, että ylitti sen, mikä on soveliasta yksityiselle henkilölle.» Näytti siltä, että hän pyrki hyvin korkeaan — ja kiellettyyn — asemaan. Pian viranomaiset saivat siitä myöskin todisteita. Keksittiin, että asevarastoja oli koottu Mæliuksen taloon, että siellä pidettiin salaisia kokouksia, että suunnitelmia oli tehty poliittisen vallankumouksen toimeenpanemiseksi, jopa, että hän oli ostanut kansantribuunitkin. Niin peloittava oli vaara, joka uhkasi Rooman vapautta, että turvauduttiin diktaattorin asettamiseen. Diktaattoriksi tuli jälleen Cincinnatus. Hän oli nyt kahdeksankymmenvuotias, mutta ruumiiltaan ja sielultaan murtumaton.
Valtansa nojalla hän lähetti ratsuväenpäällikkö Serviliuksen Mæliuksen luo terveisin: »Diktaattori kutsuu sinua.» Mælius aavisti pahaa ja pakeni rukoillen rahvaan suojelusta. Mutta Srrvilius sai hänet kiinni ja surmasi hänet. Kun hän Cincinnatukselle kertoi, mitä oli tapahtunut, diktaattori lausui: »Kiitos sinulle, Gaius Servilius, miehuullisuudestasi! Valtio on pelastettu.»
Mæliuksen omaisuus takavarikoitiin valtion rahastoon, ja se talo, jossa hän oli punonut juoniaan roomalaisten vapauden tuhoksi, oli näistä niin vihattava, että se päätettiin hajoittaa perustuksiaan myöten.
GALLIALAISET HÄVITTÄVÄT ROOMAN.
Vuonna 387, samana vuonna, joka oli niin helleenejä nöyryyttävä, oli myöskin onnettomuudenvuosi roomalaisille. Silloin oli kysymys ikuisen kaupungin olemassaolosta. Pohjoisesta tulivat hyökäten villit keltit eli gallialaiset.
Gallialaiset olivat aikaisemmin asuneet nykyisessä Ranskassa, jota roomalaiset senvuoksi nimittivät Transalppiseksi Galliaksi[158]. Sieltä he olivat menneet yhdelle suunnalle yli nykyisen Englannin kanaalin ja asettuneet Brittein saarille. Toiselle suunnalle he olivat tunkeutuneet viljavalle Pon tasangolle eli Cisalpiseen Galliaan[159], »Italian suloisten hedelmien ja erittäinkin sen viinin houkuttelemina, viinin, joka silloin oli heille uusi nautinto», sanoo Livius. Pääasiallisesti kyllä laidunmaiden tarve veti voimakkaimmin näitä vielä paimentolaisina eläviä joukkoja etelään.
Kelttiläisillä oli levottomuus ja vaelluksenhalu verissä. He eivät viihtyneet paikoillaan eivätkä tahtoneet asettua vakinaisesti asumaan. Ollen sotaisia ja hurjan rohkeita he olivat naapurikansojen alituisena kauhuna. He olivat hyviä sotilaita, mutta huonoja porvareja. Senvuoksi he ovatkin vapisuttaneet kaikkia naapurivaltioita, mutta itse eivät ole koskaan perustaneet suurta yhtenäistä valtiota. He olivat muinaisajan mustalaisia.
Cisalpisesta Galliasta alkoi eräänä päivänä lukuisia kelttiläisjoukkoja kulkeutua kauemmas etelään ja mennä yli Apenniinienkin. Ennenkuin roomalaiset aavistivatkaan, vaeltajakansa oli uhkaavan lähellä heidän kaupunkiaan. Sotajoukko, joka läksi pysäyttämään vihollisia, vallan, lamaantui kauhusta nähdessään villinnäköiset ja rajuluontoiset, suurikokoiset barbaarit. Gallialaisten taistelutapa oli aivan toinen, kuin mihin roomalaiset olivat tottuneet naapurikansojen kanssa kahakoidessaan. Sellainenkin seikka kuin gallialaisten luihin ja ytimiin tunkeva sotahuuto oli jo kokonaan uutta roomalaiselle ja samoin kauheat torventoitotukset sotaluikuista — kelttiläinen keksintö —, joilla nämä barbaarit nostattivat taisteluhaluaan.
Legioonat eivät kestäneet kauan. Ne hajautuivat hurjaan pakoon. Koskaan roomalaiset eivät ole kärsineet niin ratkaisevaa tappiota, he eivät koskaan aiemmin eikä myöhemmin ole niin kunniattomasti hylänneet taistelukenttää, missä Rooman kohtalo piti ratkaista. Roomalaisille historioitsijoillekin oli taistelun tulos täydellinen arvoitus.
Pakokauhu levisi sotajoukosta koko Rooman kansaan. Silmänräpäyksessä yhteiskunta höltyi liitoksistaan. Ei kukaan kyennyt hillitsemään myrskyä, ei ollut niin arvovaltaista, jota olisi toteltu. Kukin ajatteli vain omaa pelastustaan ja pitäen kaikkea menetettynä välitti vähät muusta. Melkein koko väestö pakeni läheisiin kaupunkeihin.
Roomalaisten onneksi barbaarit pysähtyivät vähäksi aikaa taistelun jälkeen ryöstääkseen, hakatakseen päät kaatuneilta vihollisilta ja viettääkseen hurjia juominkeja ihastuneina helposti saamastaan voitosta. Roomalaiset saivat aikaa tointua ja ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin pelastaakseen Rooman nimen häviämästä. Muutamat urhoolliset miehet vetäytyivät Capitóliumiin, linnaan, joka vastaa kreikkalaisten kaupunkien akropolista. Sinne pelastettiin myöskin, mitä oli pelastettavissa hopeaa, kultaa ja muita arvoesineitä. Tähän kallioon oli barbaarien hyökkäys musertuva. Tällä kalliolla ikuinen Rooma oli pitävä puolensa ja tältä pieneltä paikalta nouseva tuhasta uudistunein voimin. Itse kaupunkiin jäi ainoastaan muutamia ylhäisiä vanhuksia, entisiä konsuleja ja senaattoreja. He eivät tahtoneet nauttia linnan ruokavaroja, eivätkä myöskään elää kaupunkinsa perikadon jälkeen. He pukeutuivat komeimpiin pukuihinsa ja istuutuivat virkatuoleilleen lepyttääkseen, uhrikuolemallaan Roomalle suuttuneet jumalat.
Seuraavana päivänä gallialaiset hyökkäsivät kaupunkiin. He eivät tienneet, mitä ajatella, kun näkivät nuo kunnianarvoiset harmaahapset, »jotka ylpeän ja vakavan muotonsa takia näyttivät heistä muistuttavan jumalia», Livius kertoo. »Heidän seisoessaan syventyneinä katselemiseen, ikäänkuin vanhukset olisivat olleet kuvapatsaita, kerrotaan erään gallialaisen nykäisseen erästä vanhusta parrasta. Vihastuneena roomalainen kohotti norsunluusauvansa ja löi sillä miestä päähän. Silloin alkoi verilöyly, ja kaikki harmaahapset murhattiin istualleen tuoleilleen. Senjälkeen talot ryöstettiin ja jätettiin liekkien uhriksi.» Rooman hävitys oli maailmaa järkyttävä katastrofi. Kreikkalainen historioitsija Diodoros kertoo, että huhu siitä saapui myöskin Kreikkaan. Siellä kerrottiin, että »kaukaa pohjoisista seuduista, hyperborealaisten[160] maasta oli tullut sotajoukko ja tuhonnut 'kreikkalaisen', Rooma-nimisen kaupungin, joka oli hyvin kaukana lännessä, suuren meren läheisyydessä.»
Epäonnistuttuaan yrityksessään vallata Capitoliumi rynnäköllä gallialaiset alkoivat piirittää linnaa. Eräänä tähtikirkkaana yönä muutamat heidän uhkarohkeimmista miehistään koettivat yllättää linnan miehistön. Yhden ja toisen onnistui kiivetä ylös jyrkkää kallioseinää, joka oli jätetty vartioimatta. Ei ainoakaan ääni rikkonut yön hiljaisuutta; eivät edes koirat haukkuneet. Mutta äkkiä Junon pyhä hanhi alkoi kaakottaa ja siipiään räpytellen lennellä ympäriinsä. Tämä pelasti piiritetyt, sillä hanhen kaakotukseen heräsi Mánlius, tarttui aseisiin ja teki hälytyksen. Mutta katsohan: tuolla jo yksi gallialainen seisoo ylhäällä kalliolla. Manlius hyökkää sinne ja antaa hänelle iskun kilvellään, niin että hän heittää kuperkeikkaa ja vie useampia tovereitaan mukanaan pudotessaan. Toiset, jotka ovat kauhuissaan heittäneet aseensa ja käsillään tarrautuneet kallionkielekkeisiin, passitetaan helposti toiseen maailmaan. »Niinkuin maanvieremä», Livius sanoo, »syöksyi koko vihollisjoukko syvyyteen.» Vartija, joka oli lyönyt laimin velvollisuutensa, sai tehdä vihollisille seuraa.
Mutta sekä piiritettyjen että piiritysarmeijan keskuudessa vallitsi ankara puute, ja kulkutaudit raivosivat ahtaalle alalle kootuissa gallialaisjoukoissa. Lopuksi linnan miehistöllä ei ollut mitään syötävää, ja se oli aivan uupunut alituisesta vahdinpidosta. Kun roomalaiset viimein, seitsemän kuukautta kestäneen piirityksen jälkeen, olivat niin menehtyneet, että he melkein sortuivat voimattomuudesta aseittensa painon alla, he tarjosivat gallialaisille noin viiden miljoonan nykyisen markan suuruista summaa kullassa vapaata poispääsyä vastaan. »Tämä oli», Livius sanoo, »kansan hinta, joka pian oli hallitseva maailmaa.» Että gallialaiset hyväksyivät tarjouksen, johtuu siitä, että he olivat saaneet ilmoituksen, että vihollisia oli hyökännyt heidän Pon varrella oleville alueilleen.
Kultaa punnittaessa gallialaiset käyttivät vääriä painoja. Mutta kun roomalaiset kieltäytyivät hyväksymästä tällaista, laski gallialaisruhtinas olkapäitään kohauttaen myöskin miekkansa vaakakuppiin lausuen roomalaisten korvissa sietämättömiltä kuuluvat sanat: »Væ victis!» (Voi voitettuja!)
Seuraavassa hetkessä kääntyy, lehti. Juuri kun oltiin lunnaita punnitsemassa, silloin roomalainen diktaattori Camillus, mies, jolla oli suuri voittajamaine, on gallialaisten kimpussa taisteluvalmiine sotajoukkoineen ja voittaa heidät perin pohjin. Sen jälkeen hän kulkee riemusaatossa Roomaan, ja häntä tervehditään »Rooman toisena perustajana».
Tämän kunnianimen hän ansaitsi kaksin kerroin, kun hän ehkäisi maanmiestensä aikeet alakuloisuuden valtaamina hylätä tuhottu kaupunkinsa. Voimakkaasti hän puhui kansankokouksessa tätä pelkurimaista ehdotusta vastaan. »Esi-isämme», hän sanoi, »jotka olivat paimenia ja useammalta paikkakunnalta kerääntyneitä muukalaisia, tapasivat näillä seuduin vain metsiä ja soita, ja kuitenkin he rakensivat lyhkäisessä ajassa uuden kaupungin. Ja nytkö olisi meistä — kun Capitolium ja linna, kun jumalain temppelit ovat vahingoittumattomina — työlästä tehdä, minkä jokainen yksityinen olisi pitänyt aivan luonnollisena, jos hänen talonsa olisi palanut, nimittäin rakentaa se uudelleen! Jos me pakenemme toiseen kaupunkiin, eiköhän silloin milloin tahansa tulipalo voi hävittää myöskin sitä? Ja eikö sitten isänmaan kamaralla, tällä maalla, jota me nimitämme äidiksi, ole mitään, joka meitä pidättää? Kiinnittääkö isänmaanrakkautemme meitä vain taloihin ja hirsiin? Eikö se ole paljoa erottamattomammin yhdistetty näiden kukkulain ja kenttien, Tiber-joen ja koko tämän seudun näkyyn, joka meillä on joka päivä ollut silmiemme edessä? Eikö, oi roomalaiset, kaikki tämä pidättäisi teitä nyt rakkauden siteillä pysymään kotonanne! Muuten tulee varmasti päivä, jolloin kotiseudun muisto, jonka olette hyljänneet, herättää kalvavan kaipauksen mielissänne.» Tällaisin hellyttävin sanoin hän sai roomalaiset jäämään paikoilleen ja tarmolla ryhtymään kaupunkiansa uudestaan rakentamaan.
Sittemmin Camillus oli useampia kertoja päällikkönä Rooman vihollisia vastaan taisteltaessa, ja voitto seurasi aina hänen sotamerkkejään. Kun hänet viimeisen kerran valittiin diktaattoriksi, hän oli kahdeksankymmenvuotias. Vähän sen jälkeen hän kuoli kulkutautiin. Hän oli ollut eläessään viisi kertaa diktaattorina ja neljä kertaa viettänyt triumfin.
Koko kertomus Camilluksen gallialaisvoitosta ja siitä, mitenkä hän esti roomalaiset hylkäämästä kaupunkiaan, on kuitenkin suuresti somistettu ja kaunisteltu myöhemmällä ajalla legendaksi muodostuessaan.
* * * * *
Räikeä vastakohta niille kunnianosoituksille, joita Camillus sai osakseen, on se kohtalo, jonka alaiseksi joutui urhoollinen ja valpas Manlius. Vaikka hän itse oli patriisi, hän oli yhteiskunnallisissa taisteluissa plebeijien puolella. Hänet saattoi toimimaan näin osaksi sääli köyhiä sotatovereitaan kohtaan, osaksi harmi, kun hän näki, kuinka patriisit tekivät oman puoluejohtajansa Camilluksen juhlituksi sankarikseen. Kiihkeä Manlius joutui lopulta pois suunnillaan, ja häntä epäiltiin suunnitelmista yllyttää köyhempi väestö kapinaan. Viranomaiset haastoivat hänet oikeuteen, ja kansanyllyttäjänä hänen osakseen tuli sama tuomio, joka ennen häntä oli kohdannut Spurius Mæliusta ja Spurius Cassiusta. Vanhan tarun mukaan hänet syöstiin alas Tarpejin kalliolta, samalta paikalla, jolla hän oli kerran suorittanut kuuluisan pelastustyönsä.
Kirjallisuutta:
H. d'Arbois de Juhainville, Les Celtes.
AITO TALONPOIKAISKANSAA,
jolla oli talonpojan ihailtavan sitkeä kestävyys, olivat roomalaiset. Kyntäminen oli työtä, joka sopi suurtalon pojan yhtähyvin kuin pienviljelijänkin arvolle, isälle kuten pojallekin. Rikkaasta roomalaisesta oli kunnia, jos häntä pidettiin kelvollisena maanviljelijänä ja maatalousmiehenä. Kotinsa oli hänellä maalla. Kaupungissa hänellä oli vain pienehkö talo, johon hän voi majoittua hoitaessaan liikeasioitaan ja halutessaan saada kuumimpana vuodenaikana hengittää vähän raittiimpaa ilmaa kuin tukahduttavan Campagnan seisovavetisistä lammikoista ja soista nousevia kuumehöyryjä. Valtavilla salaojituslaitteilla — paljon puhuttu roomalainen viemärijohtolaitos — parannettiin Rooman terveydellisiä olosuhteita melkoisesti, ja vähintään yhtä paljon olivat siinä apuna suuret vesijohtolaitteet, jotka toivat raikasta lähdevettä vuorilta kaupunkiin. Suurinta näistä kuuluisista vesijohdoista ei rakennettu kuitenkaan ennenkuin vuonna 312 e.Kr. Se oli yli 16 km. pitkä. Suuren likajohdon, »Cloaca maximan» rakentamista pidettiin Tarquiniusten ansiona. Itse pääjohto oli niin valtavan suuri, että korkeaksi kuormattu vaunu voi ajaa sen sisälle. Vielä kuudennella vuosisadalla j.Kr. oli Cloaca maxima käytännössä, onpa eräs haara siitä käytännössä tänäkin päivänä.,
Tiheän asutuksensa takia oli Roomassa kuitenkin paljon toivomisen varaa terveydenhoidollisessa suhteessa. Se oli, kuten Schück sanoo,- »ylikansoitettu, ahdas, ruma, huonosti rakennettu ja epäterveellinen kaupunki, jossa ei ollut lainkaan esteettisesti miellyttäviä keskuspaikkoja. Itse asiassa Rooma oli joukko yhteen kasattuja latinalaisia kyliä. Kauneudentajunta, joka aateloi helleenien kaupungit ja joka ilmeni kansalaisten halussa koristaa ainakin akropolis kalleilla marmoritemppeleillä[161], pystyttää kaupunkiin pylväistöjä, rakentaa toreja ja istuttaa puistoja, tämä kauneudentajunta ei ollut vielä herännyt roomalaisten tietoisuudessa. Rooman kukkulain talonpoikaiskylät olivat tosin kasvaneet kaupungeiksi, jotka olivat levinneet vanhojen muuriensa ylitse ja täyttäneet laaksot, ja olkikattoiset majat olivat muuttuneet tiili- ja ristikkopuurakennuksiksi, mutta rakentaminen oli tapahtunut ilman suunnittelua ja järjestystä. Talot, jotka yleensä oli rakennettu ilmassa kuivatuista tiilistä ja olivat senvuoksi väriltään likaisenharmaita, olivat ahtailla, melkein huimaavan jyrkillä mäillä tahi riippuivat kuin linnunpesät äkkijyrkänteillä, yksi toisensa yläpuolella.» Sellaiselta näytti alussa »ikuinen kaupunki», jonne meidän aikanamme ja jo vuosisatojen ajan lukemattomat joukot ovat tehneet pyhiinvaellusmatkojansa. Ei kukaan saattanut aavistaa, mitä suuria saavutuksia tulevaisuus toisi helmassaan.
Turistille, joka on katsellut Ateenan akropolista, on Rooman keskus ja muistorikkain paikka, Forum, jossakin määrin pettymys. Kuinka köyhältä, kuinka harmaalta se vaikuttaakaan. Mutta niinpä tällä muistorikkaalla paikalla ei olekaan Akropoliin hallitsevaa asemaa, sen muistomerkit eivät kuvastu kohti sinertävää merta eivätkä ole pystytetyt läpinäkyvään eetteriin. Raunioitten kauneusarvo Rooman Forumilla ei luo tunnelmaa maailman muistorikkaimmalle torille, sen tuo henkäys menneitten vuosisatojen kunniasta. Mitä merkillisiä puheita sillä torilla on pidettykään ja mitä merkillisiä päätöksiä tehty aina Rooman kuninkaiden taruajalta suuren germaanilaisen kansainvaelluksen aiheuttamaan maailmanvaltakunnan perikatoon asti! Tällä torilla kaikui ankaran Caton ääni jännittyneenä kuuntelevan kansan korviin, siellä pitivät Gracchus-veljekset tuliset puheensa, siellä antoi Cicero kaunopuheisuutensa virran juosta, siellä puhui Julius Cæsar ylpeät sanansa, ja maailmaa hallitseva keisari teki sieltäkäsin julistuksensa tiettäväksi. Tällä torilla vuoti Verginian veri isän antamasta tikariniskusta, ja tällä torilla tuhosivat liekit murhaajien raateleman Cæsarin ruumiin. Täällä kuljetettiin lugurthaa, aavikkojen kuningasta, kahleissa triumfaattorin vaunujen edellä, ja saman kohtalon sai täällä osakseen gallialaisten vapauden urhoollinen puolustaja Vercingetorix ja Tusnelda, jalon germaani Arminiuksen uskollinen puoliso. Täällä ovat käyskennelleet kerran ympäriinsä runoilijat Vergilius, Horatius ja Ovidius.[162]
Mutta siihen aikaan, jolloin Ateena Perikleen vallitessa vietti ihanimman kukoistuksensa aikaa, Rooma oli vielä suuri talonpoikaiskylä, täynnä olkikattoja, kylä, jossa ei ollut ainoatakaan kotimaista taiteilijaa tai kirjailijaa. Vielä 300-sataluvun puolivälissä Rooma pohjoisempien rikkaitten etruskilaisten kaupunkien ja etelän kreikkalaisten kaupunkien rinnalla jäi ratkaisevasti varjoon. Kreikkalaisiltahan oli roomalaisiin verraten etumatkaa lähes kokonainen vuosituhat.
* * * * *
Maanviljelys oli verrattomasti tärkein elinkeino vanhassa Roomassa. Latinalainen sana cultúra merkitsee oikeastaan »maanviljelys». Mutta jo roomalaiset itsekin ajan kuluessa huomasivat, että siirtyminen paimentolaiselämästä kyläasutukseen ja maanviljelykseen ei muuta kansaa kulttuurikansaksi. Se suo vain edellytykset korkeamman laatuiselle sivistykselle. »Vasta kaupungit kykenevät luomaan kulttuurin», sanoo eräs myöhäisroomalainen kirjailija.[163]
Kaupungit saavat kiittää kauppaa ja käsityötä synnystään. Täytyihän talonpojan myydä viljansa, viininsä, karjansa ja muut tuotteensa saadakseen toisia välttämättömyystavaroita. Mitään varsinaista kauppiassäätyä Roomassa ei kuitenkaan ollut vielä olemassa. Kotimainen kauppa oli suurimmalla osallaan vaihtokauppaa, ja ulkomaista kauppaa harjoittivat suurtilanomistajat itse, jotka yksin kykenivät rakentamaan aluksia ja lastaamaan ne viljalla, rakennusaineilla ja muilla tuotteilla sekä myöskin orjilla. Suuret maanomistajat olivat samalla kertaa liikemiehiä ja kapitalisteja. Voimaperäisempi kaupallinen elämä ei kuitenkaan voinut kehittyä toimeenpanematta varsinaista työnjakoa ja kantokykyistä teollisuuspohjaa, ilman teollisuutta, joka tuotti vientitavaraa. Mutta Roomassa ei käsiteollisuus kyennyt koskaan kohoamaan suurteollisuuden eikä taidekäsityön tasolle. Rooma oli tosin huomattava kauppakaupunki, mutta vain latinalaista mittapuuta käyttäen. Tosinhan kaupunki oli koko Latiumin tuotteiden varsinainen keräyspaikka- ja suurenpuoleisen tarvikemäärän jakelija, jotka osaksi valmistettiin itsessään Roomassa, osaksi tuotiin sinne, pääasiallisesti Suur-Kreikasta, Sisiliasta, Kreikasta ja Karthagosta; mutta perimmältään Rooma ei suinkaan ollut kauppakaupunki, kuten esim. Tarentum tahi etruskilainen Caere, vaan se oli ja pysyi kauan vain maataviljelevän maan keskipisteenä.
* * * * *
Roomalainen ymmärsi siihen aikaan kaupunkinsa ja maansa talonpojan näkökannalta; ja mitäpähän muuta olivatkaan hänen valloitussotansa kuin talonkauppoja suuressa mittakaavassa, vaikka maksuvälineenä käytettiinkin verta rahojen asemesta! Voitettujen täytyi joko täydellisesti mukautua roomalaiseen taionpoikaisväestöön tahi heidän täytyi luopua suurehkosta osasta peltomaitaan, tavallisesti kolmannesta osasta, johon silloin aina rakennettiin roomalainen talonpoikaistalo. »Monet kansat», Mommsen sanoo, »ovat voittaneet ja ryöstäneet kuten roomalaiset, mutta ei mikään kansakunta ole kuten he otsansa hiessä tehnyt asevoimin valloitettua maata omakseen ja aurankärjellä toisen kerran vallannut maata, minkä keihäs kerran oli kukistanut. Mitä sota antaa, sen se myös voi ottaa, mutta ei sitä valtausta, jonka kyntäjä tekee. Tosiasia on, että roomalaiset tietysti ovat joutuneet tappiolle monessa taistelussa, mutta tuskin koskaan heidän on tarvinnut luopua roomalaisesta maasta. Siitä he saavat kiiltää talonpojan sitkeää turpeeseen kiintymistä. Peltomaan omistuksessa ja isännyydessä on miehen ja valtion voima. Rooman suuruus on rakennettu kansalaisten maanomistuksen ja maalaisväestön yhdenlaatuisuuden lujalle perustalle.»
* * * * *
Kunnioitus, jota roomalaiset tunsivat rauhallista työtä kohtaan, aiheutti yhtä suuressa määrin kuin heidän voimakas valtiotunteensa sen, että heistä tuli ei ainoastaan Italian, vaan maailman valtiaita. Vapaa maanomistaja itse auran takana — siinä kuva elämästä, jota sparttalaisista ei voitaisi ajatellakaan, vaikkakin roomalaiset heitä monessa suhteessa muistuttavatkin. Mutta sparttalaisista ei voinutkaan koskaan tulla kulttuurin edistäjiä, eivätkä he koskaan kyenneet pysyväisesti alistamaan toisia kansoja valtansa alle.
* * * * *
Roomalaisen yhteiskuntaelämän toinen valoisa puoli sparttalaiseen yhteiskuntaelämään verraten on, että huolimatta suurista vaatimuksista, joita yhteiskunta yksityiselle asetti, kukin kumminkin sai olla yksilö ja ihminen, eikä vain mehiläinen mehiläiskeossa; ja sen ankaran kasvatuksen, jonka Rooman nuoriso sai, sen se sai kodissaan. Roomassa kunnioitettiin perhe-elämää. Roomalaisessa avioliittokaavassa oli kaunis sisällys: »Missä sinä olet, siellä minäkin tahdon olla.» Perheen emännät, »matroonat», olivat kunnioitetussa asemassa, eikä heillä ollut haaremipakkoa, mihin Ateenan naiset oli alistettu. Ja Roomassa ei katkaistu, kuten Spartassa, tunteettomasti lasten ja vanhempien välistä suhdetta. Roomassa isä ja poika olivat kuten veljespari. Poika poistui tuskin koskaan isänsä rinnalta. Hän oli isänsä mukana sekä työssä pellolla että myöskin juhlissa ja vieraspidoissa ja kansankokouksissa. Senaattorien pojat seurasivat isiään vanhainneuvostoon ja salin sisäänkäytävän suulla kuuntelivat niiden viisaiden miesten sanoja, joiden tuoleilla he itse kerran tulisivat istumaan.
Mutta isän ja pojan välinen toveruus ei kärsinyt pilailua — ei ainakaan pojan puolelta. Roomalaisella perheenisällä oli nimittäin mahtava valta. Hänellä oli rajoittamaton oikeus käyttää kotikuria. Saattoipa hän myydä vaimonsa ja lapsensa orjiksi vieläpä surmata heidät, ilman että hänen tarvitsi vastata siitä maalliselle tuomioistuimelle. Vain jumalille hän oli vastuunalainen sellaisista teoista.
Vielä sittenkin, kun pojilla jo oli oma perhe tahi he olivat päässeet korkeimpiin valtion virkoihin, he olivat isän vallan alaisia. Merkillinen todiste tässä suhteessa on kertomus Spúrius Cassiuksesta. Ollessaan konsulina vuonna 485 hän oli esittänyt peltomaan ja viljan jakamista köyhimmille. Täten hän herätti epäluuloja, että hänellä oli aikeita villitä kansaa, ja niin pian kuin hänen konsuliaikansa oli loppunut, häntä syytettiin siitä. Erään tarinan mukaan asia lykättiin hänen isälleen, joka isänvaltansa nojalla tutkisteli poikaa ja tuomitsi hänet kuolemaan. Vaikka Spurius Cassius oli ollut kolme kertaa konsulina ja viettänyt triumfeja ja vaikka hän oli naimisissa ja hänellä oli useita lapsia, hän oli isänsä vallan ja holhouksen alainen.
Vielä aikana, jota voidaan tarkastella historian täydessä valaistuksessa, voi sattua, että roomalainen isänvaltansa nojalla esiintyi poikaansa vastaan, joka oli kansantribuuni, sillä perusteella, että »poikanen» esitti liiaksi kansanmielisiä ja isäukon mielestä vahingollisia lakeja. Isä vaiensi yksinkertaisesti pojan käskien hänen jättämään puhujanpaikan ja seuraamaan häntä kotiin. Eikä ainoakaan ääni uskaltanut nousta tällaista isällisen oikeuden ilmaisua vastaan.
Roomalaisen yhteiskunnan oinaan olemukseen kuului, Mommsen sanoo, »että pojan tuli pelätä isää, kansalaisen esivaltaa ja kaikkien pelätä jumalia.» Perheenisän vallan rajoja tuntematon kehitys, joka näin ilmenee roomalaisessa perheoikeudessa, on täysin vierasta kreikkalaiselle käsitykselle, mutta muistuttaa suuresti germaanilaista. Vanhojen pohjoismaalaisten keskuudessa kuitenkin samalla kertaa oltiin sisimmässään tyytyväisiä, kun poika uskalsi osoittaa jäykkäniskaisuutta ja itsekkyyttä.[164]
Tuntuukin siltä, että Rooman suuruuden hinta oli kallis, joskaan ei niin kallis, kuin minkä Spartan valta-asema maksoi. Molemmissa tapauksissa uhrattiin valtion edun takia liian paljon sitä vapautta ja luonnollista elämäniloa, joka tuo onnea elämän keväässä ja luo hohdettaan myöskin vanhuuden päivien ylle. Kuinka paljoa onnellisempi olikaan ateenalainen ja joonialainen nuoriso ja kuinka kohottavasti vapaus vaikuttikaan yksilölliseen lahjakkaisuuteen näiden keskuudessa!»
Rooman valtio perustui siis perheeseen. Lähinnä perheitten yläpuolella olivat suvut, joita pitivät koossa perintöedut ja yhteinen sukupalvelus. Tämän yhteenkuuluvaisuuden ilmaisumuoto oli myöskin yhteinen sukunimi. Syyllä voi sanoa Rooman historian olevan sen suursukujen historiaa, ja sukutarinat ovat suureksi osaksi olleet niitä lähteitä, joista Rooman omat historioitsijat ovat ammentaneet. Mutta tietysti nämä lähteet ovat samentuneet kunkin suvun pyrkimyksestä kaunistella omaansa ja maansa historiaa.
Jokaisen kuolemantapauksen yhteydessä, joka sattui jonkin vanhan historiallisen suvun keskuudessa, roomalaiset saivat havainto-opetusta historiastaan. Kuolleet suurmiehet nousivat silloin ylös haudoistaan. Kreikkalainen historioitsija Polybios, joka itse kauan aikaa eli Roomassa[165], kertoo silminnäkijän välittömyydellä samalla kertaa naiiveista ja vaikuttavista näytelmistä, joita tällaisissa tapauksissa pantiin toimeen. Silloin otetaan — hän sanoo — esille ne kuuluisain esi-isien vahanaamiot, joita säilytetään talon huoneissa ja »pannaan ne sellaisten miesten kasvoille, jotka pituudeltaan ja vartaloltaan muistuttavat mahdollisimman, paljon vainajia. Nämä miehet pukeutuvat sitäpaitsi vastaavaan pukuun: purppurapäärmeiseen togaan, jos kuollut on ollut konsuli tai preetori[166], kokonaan purppuranväriseen togaan, jos hän on ollut sensori[167], mutta jos hän on viettänyt triumfin tai suorittanut jonkin suuren urotyön, silloin pukeudutaan kultaompeleiseen pukuun. Nämä miehet, jotka esittävät suvun esi-isiä, seuraavat lähinnä ruumisvaunuja, mutta heidän vitsakimppujaan ja kirveitään kannetaan ruumisvaunujen edellä.»
Ruumissaatto soluu ensiksi Forumille. Kun sinne on saavuttu, istuutuvat kaikki, jotka esittävät esi-isien osia, norsunluutuoleille. »Kauniimpaa näytelmää», Polybios sanoo, »kunnianhaluinen ja jalosti ajatteleva nuorukainen voi tuskin nähdä. Sillä kehenkä ei tekisi haihtumatonta vaikutusta se, että saa nähdä kuvia kuolleista miehistä, jotka olivat suuresti kunnioitettuja urhoollisuutensa ja kelvollisuutensa vuoksi, nähdä heidät kaikki, ikäänkuin he vielä olisivat olemassa elävässä elämässä?»
Forumilla nousee puhujanpaikalle vainajan poika tahi joku muu läheinen sukulainen, joka »puhuu kuolleen hyveistä ja niistä kiitettävistä teoista, joita hän on suorittanut elämänsä aikana. Puheen vaikutuksesta kuulijat joutuvat sellaiseen tunnelmaan, että kuolemantapaus ei näytä ainoastaan surevaa sukua, vaan koko Rooman kansaa kohtaavalta tappiolta. Sen jälkeen puhuja siirtyy ylistämään esi-isiänsä, alkaen vanhimman läsnäolevan elämänkulkua ja urotöitä kuvailemalla. Tällä tavoin verestyy jalojen miesten urotöiden maine alituisesti, niiden maine, jotka ovat jotakin suurta suorittaneet, tulee ikuistetuksi, ja niiden miesten nimet, jotka ovat olleet isänmaan hyväntekijöitä, ei haihdu koskaan kansan mielestä. Mutta merkityksellisintä on kuitenkin, että nuoret innostuvat uhrautumaan ja kärsimään valtion puolesta ja koettamaan saavuttaa sankarin mainetta.»
* * * * *
Että kahden, olemukseltaan niin erilaisen kansan kuin roomalaisten ja helleenien — ajattelemme tässä etupäässä ateenalaisia ja joonialaisia — yhteiskuntaelämässä ja uskonnossa ilmenee suuria eroavaisuuksia, on ilman muuta selvää. Roomalaisten uskonnossa on epäämättömän selviä merkkejä siitä, että se on ollut alkujaan aito talonpoikaisuskonto, joka on syntynyt niistä tarpeista, toiveista ja toivomuksista, jotka ilmenevät sellaisen suvun keskuudessa, joka otsansa hiessä tekee työtä hankkiakseen leipää itselleen ja omaisilleen. Sellaiselle kansalle ovat ennen kaikkea koti ja kotiliesi pyhiä. Jokaisella kodilla oli kotijumalansa: penaatit. Kotilieden tulta palvottiin Vesta-jumalattaren vertauskuvana ja kotia esitti vertauskuvallisesti ovi, joka johtaa taloon. Oven vertauskuva on Iānus, roomalaisille ominainen kaksikasvoinen jumala, jonka synnyn selittää se yksinkertainen tosiasia, että ovi ikäänkuin katsoo sekä sisäänpäin huoneeseen, että ulospäin maailmaan. Niin yksinkertainen oli se mielikuvitus, joka loi roomalaisen jumalankuvan. Roomalaisten jumalaistarustossa ei muutoin yleensä ole lainkaan tilaa mielikuvitukselle. Jumalansa ja jumalattarensa he ovat kerta kaikkiaan lainanneet kreikkalaisilta, jotka etruskien jälkeen olivat roomalaisten oppimestareita kaikilla kulttuurin eri aloilla. Kreikkalaisilta roomalaiset ovat saaneet kirjoitustaidon, heiltä he ovat oppineet taidekäsityön ja teollisuuden eri lajeja, ja kreikkalainen kirjallisuus ja taide ovat olleet myöskin roomalaisen kirjallisuuden ja taiteen — säännöllisesti saavuttamattomina — esikuvina. Kreikkalaisten jumalat ja jumalattaret he myöskin kuten sanottu, ovat lainanneet — ja muodostelleet matalain hyötynäkökohtiensa mukaisesti.
Kuinka suunnattoman paljon alhaisempaa onkaan senvuoksi roomalainen jumalaistarusto kuin kreikkalainen, jollaisena se oli kehityksensä huipulla ollessaan! Helleenien jumalmaailma on aikansa lahjakkaimpien henkien luoma — roomalaisten on kaavailtu suuren, turpeeseen sidotun joukon tarpeen mukaiseksi. »Maatalous ja liikekeinottelu olivat juurtuneet liian syvälle roomalaisen olemukseen, ollakseen tunkeutumatta myöskin tämän olemuksen mukaiseen jumalan kuvaan, sen sisimpään ytimeen», sanoo Mommsen. Hyviä satoja ja hyviä afäärejä — niitä roomalainen rukoili jumaliltaan. Vastapalvelukseksi hän sitoutui äärimmäisen tarkasti noudattamaan kaikkia seremonioita, joita jumalvoimat häneltä vaativat. »Relígio» merkitsee oikeastaan, kuvaavaa kylläkin, »sidottuneisuus». Latinalaisen sanan alkuperäinen merkitys on kaikkea muuta kuin mystillisen harras; päinvastoin se on lainopillinen. Jumalanpalvelusmenojen määräykset roomalainen suoritti samalla täsmällisyydellä, jolla hän täytti kauppa-asiakirjasitoumuksensa. Hän teki jumaliensa kanssa samantapaisen sopimuksen, kuin lainanpyytäjä kapitalistin kanssa, »ja hän lähestyi jumaliaan», Mommsen sanoo, »melkein, samanlaisella tuskaisella ujoudella, millä velallinen lähestyy mahtavaa velkojaansa.» Mutta hänen jumalanpelkonsa ei estänyt häntä yhdestä ja toisesta viekkaasta kokeesta saada näennäisillä hurskauden osoituksilla vaarallinen herra hyvälle tuulelle ja houkutella hänet antautumaan erinäisiin liikekeinotteluihin mukaan. Salainen ajatus tällöin, kuten aina, oli: »Do, ut des.»[168]
Niin kauan kuin roomalaisten täytyi ase kädessä taistella olemassaolonsa puolesta vihamielisiä naapurikansoja vastaan, näyttää keihästä heittävä Mars olleen ylin jumalien, joukossa. Hänessä nähtiin suojelija, joka löi vihollisen ja suojeli sekä kansaa että karjalaumoja. Mutta vähitellen hän sai yhä enemmän väistyä Iuppiterin[169] tieltä. Juppiterin temppeli Capitoliumilla muodostui koko Rooman valtakunnan uskonnolliseksi keskipisteeksi. Capitoliumin Iuppiter, »parhain ja suurin», kuten häntä kutsuttiin, oli kuvattu valtikka toisessa ja ukonvaaja toisessa kädessä. Minérvalla ja Iūnolla oli kummallakin sivuhuoneessa kuvapatsaansa. Täällä valtion korkeimmat virkamiehet alkoivat aina toimintansa juhlallisella uhrilla. Täällä laski triumfia viettävä sotapäällikkö jumalan syliin laakerin, jota hän triumfin aikana oli kantanut kädessään, ja toimitti sen kiitosuhrin, jonka hän oli sodan alussa luvannut.
Suuruudestaan huolimatta tämä temppeli ei ollut kuitenkaan suinkaan loistorakennus, joka olisi Parthenoniin verrattavissa. Se oli tehty rumasta tulivuoriperäisestä karstakivestä ja päällystetty marmoriseolla ja polttosavella. Itse jumalankuvatkin olivat polttosavea.[170]
* * * * *
Roomalaisten uskonnon lainopillisen kuivasta laadusta johtuu, että se oli mitä vähimmässä määrin omiaan innostamaan taiteilijoita ja runoilijoita. Roomalainen aavisti vain jumaluuden; hän ei nähnyt sitä. Hänestä olivat jumalat aina salaperäisiä henkiolentoja, joilla ei ollut ihmisenmuotoista ruumista eikä inhimillisiä tunteita. Hänen uskonnollisessa maailmassaan oli vain »voimia», jotka hallitsivat ja mellastivat. Mitä me sanomme luonnonlaeiksi, ne olivat roomalaisesta jumalvoimia, jotka eivät seuranneet muita lakeja kuin omaa tahtoaan ja oikkujaan tai niitä lakeja, jotka korkeammat voimat kuin he itse, olivat heille säätäneet. »Roomalaisen käsityksen mukaan», sanoo eräs tämän alan ammattimies, »ihminen ei itse toimi. Ei rakennusmestari itse rakenna taloa, ei sotapäällikkö saa voittoa, ei keihäs surmaa — toimivana on jumalvoima, joka on ottanut asunnokseen rakennusmestarin, jumalvoima, joka toimii sotapäällikön kautta ja hallitsee vihollisen jumalia, ja keihäs on vain ulkonainen ja epäoleellinen merkki voimien kamppailusta, joka vie toisen kuolemaan ja toisen voittoon. Ilmiöiden tältä kannalta arvosteleminen on vanhempaa kuin logiikka, mutta on kauan ollut logiikkaa elinvoimaisempi eikä ole koskaan täydellisesti lakannut, ei Roomassa, eikä missään muuallakaan, ei edes meidän valistuneella ajallamme.»
Jokaista elämän tilannetta varten roomalaiset loivat itselleen erikoisen jumalan. Heidän jumalmaailmansa tuli niin runsaasti kansoitetuksi, ylikansoitetuksikin, että historioitsija Polybias voi sanoa: »Roomalaiset ovat uskonnollisempia kuin jumalat itse.»
Kreikkalaisten jumalat ja jumalattaret olivat niin lähellä ihmisiä, että heillä oli näiden kaikki heikkoudet — roomalaiset jumal-voimat hallitsivat ihmisten tekoja, mutta eivät koskaan ottaneet osaa heidän kärsimyksiinsä. »Taide ja kaunokirjallisuus menettävät, mutta moraali voittaa siitä», sanoo Duruy aito gallialaisella henkevyydellä. »Roomalainen Olympos ei säteile elämää, valoa ja kauneutta. Sen jumalat ovat synkkiä voimia, ilman ääriviivoja ja piirteitä, mutta ne ovat hyödyllisiä — sille, joka asianmukaisesti täyttää velvollisuutensa niitä kohtaan.»
Kreikkalaisten jumalat istutettiin tosin uudelleen roomalaiseen maaperään, mutta ne eivät koskaan juurtuneet kansan mieleen, eivät koskaan tunkeutuneet sen sisimpään sielunelämään. Taiteellisessa suhteessa köyhempää, kuin mitä saatiin aikaan Latiumissa siihen aikaan, jolloin tämä maa alkoi esiintyä maailmanhistoriassa, tavataan tuskin minkään muun kuin täydellisesti sivistymättömäin kansojen keskuudessa. Roomalaisilta puuttui täydellisesti se kauneustajunta, joka antoi helleeneille sen ihannemaailman, jossa kaikki se, minkä todellisuus heiltä kielsi, oli heille suotu. Kreikkalaisilla oli tarve pukea uskonnolliset tunteensa ja ajatuksensa ihmismuotoon, ja heidän jumalhahmonsa innostuttivat sekä kuvaavaa että runoilevaa taidetta. Roomassa on sitävastoin kaksikasvoinen Ianus ainoa jumalankuva, jonka kotimainen jumalaistarusto on itsestään kyennyt luomaan. Tätä korkeammalle se ei ole omin voimin päässyt.
Helleeneiltä puuttui roomalaisten kyky saavuttaa poliittista tietä valtiollinen yhtenäisyys. Oikeastaan vain taide ja kauneudenpalvonta voi saada heidät tuntemaan itsensä yhdeksi kansaksi! Vain sellaiset henkiset arvot kuin Homeroksen laulut, Euripideen tragediat ja olympialaiset kisat kykenivät pitämään Hellaan koossa.
Kirjallisuutta:
Hugo Bergstedt, Huvuddragen av grekernas och romarnes mytologi.
S. Eilrem, Opferritus und Voropfer der Griechen und Römer.
W. Warde Fowler, The religious experience of the roman people.
Albert Grenier, Le genie romain dans la religion, la pensée et l'art.
(Laaja kirjallisuusluettelo.)
Y. Toutain, Les cultes paíens dans l'empire romain.
Georg Wissowa, Religion und Kultur der Römer.
ROOMAN HISTORIAA TARUN JA TIETEEN VALOSSA.
Ei millään kansalla koko maailmassa ole niin rikasta ja kuvaavaa historiaa vanhimmista kohtaloistaan kuin roomalaisilla. Mutta on kyseenalaista, vastaako totuusnäkökannalta laatu runsautta.
Taruja Rooman vanhimmasta historiasta täytyy, kuten kaikkea, mikä on vanhaa perimätietoa, katsella arvostelevin silmin. Ankaruus, jolla tiede käsittelee tarua, kasvaa ajasta aikaan. Yleensä on kai niin, että arvostelun lapsuusvuodet tai paremmin sanoen sen varhaisin nuoruus ovat kuvaavia näytteitä liioitellun ankarasta arvostelusta. Mutta liioittelut tulevat tavallisesti vähitellen kumotuiksi muinaistieteellisten tai muiden löytöjen kautta, jotka antavat ainakin jonkinmoisen uskottavuuden tarulle, joka on aikaisemmin selitetty pelkäksi kansan mielikuvituksen tuotteeksi. Merkillisimmät esimerkit tässä suhteessa ovat Evansin Kreetassa tekemät löydöt ja Schliemannin suorittamat kaivaukset ja löydöt vanhan Troian seuduilla, jonka kaupungin olemassaolon tieteellinen kritiikki aikaisemmin oli siirtänyt kokonaan runojen maailmaan.
Jossakin määrin Rooman muinaishistorian laita on sama. Yhteen aikaan oli tapana kohauttaa olkapäitä poikkeuksetta kaikelle, mitä roomalaiset ja kreikkalaiset historioitsijat, pätevimmätkin, kertoivat roomalaisten vanhimmista vaiheista. Tiedettiinhän, että monelta vuosisadalta roomalaisilla oli kansansa historiasta olemassa vain suullinen perimätieto. Aakkoset joutuivat nimittäin kaikkein aikaisintaan 6:nnella vuosisadalla kreikkalaisten välityksellä roomalaisille. Sitten viipyi vielä vuosisatoja, ennenkuin kirjoitustaito oli yleisemmin levinnyt tämän kansan keskuuteen, ja vasta hyvin myöhään käytettiin sitä historiallisten tapausten muistiinmerkitsemiseen.
Vielä viime vuosisatain vaihteessa eräs hyvin tunnettu italialainen historioitsija puolusti sitä kantaa, että ikuinen kaupunki ei ole voinut syntyä ennenkuin, noin 450 e.Kr. Tuskin tämä uskonkappale oli julistettu ja yksi ja toinen sen omaksunut, kun jo kivet alkoivat puhua sitä vastaan. Maa avautuu, ja eräs kivi kunnianarvoisin vanhoin kirjoituksin nousee ylös ja todistaa, että Rooman historia on useita vuosisatoja vanhempi. Rooman Forumilla, sen syvimmässä kulttuurikerrostumassa tehtiin löytö. Hakattujen kirjaimien muoto ja toiset muinaisesineet, jotka löydettiin samalla kertaa kuin merkillinen kivikin, osoittavat, että kirjoitus on peräisin Rooman kuningasajalta tai ainakin tasavallan kaikkein ensimmäisiltä vuosilta. Kivi on murskaantunut ja kirjoitus senvuoksi epätäydellinen, mutta voi kuitenkin pitää varmana, että teksti käsittelee uskonnollisia seremonioita ja laitoksia.
Löytö on sitä arvokkaampi, koska paitsi tätä kiveä on olemassa vain muutamia sangen merkityksettömiä palasia roomalaisista alkuperäisistä piirtokirjoituksista vanhemmalta ajalta kuin noin vuodelta 300 e.Kr. Useimmat tätä vuotta lähimmältä ajalta olevat löydöt ovat hautakirjoituksia.[171] Yhteenvetona niiden sisällöstä saamme jonkinlaisen, joskin vähäisen valaistuksen tavoista ja elinsuhteista muinaisessa Roomassa. Niiden suurin arvo on kumminkin siinä, että ne suovat meidän luoda silmäyksen keskitason roomalaisten elämänkatsomukseen, sellaisena kuin se esiintyy elämän suureen arvoitukseen nähden. Mutta etruskilaisten hautalöytöjen rinnalla roomalaiset ovat vähäpätöisiä.
Tasavallan historian toisten ensikäden lähteitten joukossa on senaatinpäätöksillä huomattava sijansa. Ne merkittiin muistiin ja ovat olleet lähteinä Liviuksen ja toistenkin muinaisten historioitsijani Rooman historian kuvauksille.[172]
Rooman vanhimmat historialliset kirjaanpanot ovat n.s. annaalit, vuosikirjat: lyhyet julkiset merkinnät huomattavista tapauksista vuosi vuodelta olevin ilmoituksin, kutka olivat konsuleina kunakin vuotena. Näiden kronikoiden pitäisi alkaa vuodelta 510 tai 509 e.Kr. Niitä on vanhin tunnettu roomalainen historioitsija Fābius Pictor käyttänyt hyväkseen. Noin vuonna 200 e.Kr. hän alkoi kirjoittaa puunilaissotien historiaa ja varusti kuvauksensa vuosikirjoin tapaan laaditulla lyhyellä johdannolla edellisen ajan historiasta. Tämä osa hänen esitystään tavataan enemmän tai vähemmän muuttumattomana jälleen myöhemmän muinaisajan historioitsijain teoksissa.[173]
Roomassa, kuten Hellaassakin, on siis kaivajan lapio näyttäytynyt varmimmaksi välineeksi, kun on ollut kysymyksessä erottaa perimätiedossa todellisuus mielikuvituksesta.[174] Kunnia tieteellisten kaivausten alkamisesta Rooman Forumilla lankeaa samalle yleismaailmalliselle nerolle, joka teki aloitteen loihtia esiin kuolleista egyptiläisten loistava muinaisajan historia. Edellisen vuosisadan alussa, siihen aikaan, jolloin Napoleon hallitsi myöskin Italiaa, muinaistieteilijät alkoivat muokkaustyönsä niiden sora- ja sirpalekasain keskellä, jotka olivat kerääntyneet muistorikkaalle paikalle, joissakin kohdin yhdeksänkin metrin korkeudelta.[175] Napoleonin ajan jälkeen lyö lepäsi aina 1870-luvulle asti, jolloin Italian yhdistyminen Rooma pääkaupunkina synnytti lämpimän harrastuksen myöskin ikuisen kaupungin muinaishistoriaa kohtaan. Schliemannin menestys Troiassa, Mykenessä ja Tirynsissä houkutteli myöskin kilpailuun roomalaisella maaperällä.
Nyt kaivettiin päivänvaloon toisen kuuluisan Rooman rakennuksen rauniot toisensa jälkeen, sellaisina kuin nyt voimme katsella niitä Rooman Forumilla: Tituksen kaari, Saturnuksen temppeli, Vestan temppeli[176] ja Vestan neitsyeitten asunto. Ei ainoakaan Forumin rakennus nykyisessä kunnossaan ole kuitenkaan peräisin tasavallan ajalta. Ja valitettavasti ne on saatu esiin surullisen pirstotussa kunnossa. Tähän ovat vikapäät suurelta osalta gallialaiset, jotka polttivat ja rikkoivat kaikki, mitä vain voivat hävittää. Kaikki todistuskappaleet Rooman vanhimmasta historiasta tulivat näin hävitetyiksi korvaamattomaksi tappioksi historialle.[177] Mutta useat vanhat karstakivitemppelit ovat myöskin hävinneet siten, että enemmän loistoa rakastava Rooman sukukunta keisariajalla rakensi ne uudelleen marmorista.