ROOMAN SANKARI- JA SUURUUSAIKA

Rooman hävitys, jonka gallialaiset panivat toimeen, oli kovin koettelemus, mitä »ikuinen kaupunki» siihen asti oli kokenut. Mutta tämänkin voimainkoetuksen roomalaishenki kesti taittumatta. Päinvastoin se selviytyi terästyneenä tulikasteesta. Kansakunnat, joille on määrätty suuri tulevaisuus, eivät muserru koettelemuksista, vaan päinvastoin karaistuvat.

Myöskin roomalaisten naapureille ja vihollisille oli gallialaisten hyökkäys ollut vaikea vitsaus. Nekin olivat menettäneet paljon väkeä ja omaisuutta, mutta ne eivät kestäneet koettelemusta yhtä loistavasti kuin kansa, jonka pääkaupunki oli muuttunut soraksi ja tuhaksi. Erittäinkin ekvit näyttävät kokonaan masentuneen. Roomalaisia legioonia elähdytti sitävastoin yksimielisyys ja kuri, joka tekee armeijan voiman kaksinkertaiseksi. Tietysti kansakunta tarvitsi jonkin aikaa tointuakseen kärsimästään onnettomuudesta, mutta lähinnä seuraavat vuosikymmenet käytetään yhteiskunnan yhteensulautumisen edistämiseen, joka tekee sen puolustuskykyisemmäksi kuin koskaan ennen. Puolivälissä neljättä vuosisataa e.Kr. säätyriidat on pääasiallisesti taisteltu loppuun, ja patriisit ja plebeijit kilpailevat toistensa kanssa palvellakseen isänmaata ja uhrautuakseen sen hyväksi. Rooman sankari- ja suuruusaika alkaa.

ROOMALAISET PÄÄSEVÄT KOKO NIEMIMAAN HERROIKSI.

ETRUSKIT JA LATINALAISET KUKISTETAAN.

Tarunomaisena aikana Rooma oli hiljaa, mutta varmasti kasvanut etenkin etruskien ja latinalaisten[178] kustannuksella. Kun säätyriidat oli sovittu, roomalaisten valloitukset alkoivat edistyä reippaammassa tahdissa, ja sekä etruskit että latinalaiset voitettiin perin pohjin. Käännekohta etruskilaissodassa oli mahtavan Vējin, Latiumia vastassa olevan rajalinnoituksen ja Rooman vaarallisimman kilpailijan, valloitus. Satavuotinen kaksintaistelu näiden kilpailijain välillä loppui vuonna 396 e.Kr., jolloin roomalaiset valloittivat ja hävittivät kaupungin. Sen kukistuminen oli tuloksena yksitoistavuotisesta piirityksestä, joka taruissa kasvoi ja sai jonkinlaisen uuden Troian sodan mittasuhteet.

Pääottelu latinalaisten kanssa suoritettiin Vesuviuksen juurella vuonna 340 e.Kr. Koska latinalaiset olivat kauan olleet roomalaisten liittolaisia, he tunsivat hyvästi vastustajansa sotataidon. Suurin varovaisuus oli siis tarpeen roomalaisten puolelta. Molemmat konsulit kielsivät senvuoksi kuolemanrangaistuksen uhalla jokaista, olipa kuka hyvänsä, antautumasta taisteluun taistelujärjestyksen ulkopuolella. Vanhastaan oli nimittäin korkeimmalla päälliköllä valta mestauttaa kuka tahansa armeijasta ja antaa raipparangaistus yhtä hyvin korkealle päällikölle kuin alhaiselle sotamiehelle.

Konsulien käskyn rikkoi kuitenkin — ei sen merkityksettömämpi henkilö kuin toisen konsulin, Manliuksen, oma poika. Nuorukainen oli lähetetty ratsuosaston kanssa tiedustelemaan. Tiedustelumatkallaan hän sattui kohtaamaan vihollisen vartioston, jonka päällikkö haastoi hänet kaksintaisteluun. »Jos uskallat hyväksyä haasteen», latinalainen sanoi, »olet näkevä, kuinka paljon meidän ratsuväkemme on roomalaista parempi.» Nuori roomalainen tulistui eikä tahtonut joutua sen vaaran alaiseksi, että häntä pidettäisiin pelkurina. Hän unohti isänsä käskyn ja hyväksyi haasteen. Kaksintaistelu loppui siten, että hän surmasi vastustajansa. Ylpeänä voitostaan hän palasi isänsä telttaan.

Manlius annatti torventoitotuksilla kokoontumismerkin koko sotajoukolle. Rintaman edessä hän palkitsi poikansa voitonseppeleellä hänen urhoollisuutensa vuoksi. Mutta sen jälkeen hän, kääntyen nuorukaiseen päin, sanoi: »Titus Manlius, sinä olet saavuttanut voiton, mutta sinä olet myöskin rikkonut käskyni ja siten höllentänyt kuria, johon Rooman valtion olemassaolo perustuu. Sotakuri täytyy pitää voimassa. Liktori, mene ja sido hänet paaluun!» Kauhusta äänettöminä näkivät sotilaat nuorukaisen pään putoavan kirveen iskusta.

Sellainen oli roomalainen sotakuri. Kohta sen jälkeen tapahtui ratkaiseva taistelu. Taistelun edellisenä yönä molemmat konsulit olivat — Livius kertoo — yhtä aikaa nähneet unessa näöltään ja suuruudeltaan yli-inhimillisen muotoisen ja juhlallisen miehen, joka ilmoitti heille taistelun tuloksen. Toisessa taistelevassa sotajoukossa — mies oli sanonut — oli yksi päälliköistä vihitty kuolonjumalille ja äiti maalle, mutta vastakkaisella puolella odotti sama kohtalo koko sotajoukkoa. Sen ylipäällikön kansalle, joka vihkisi itsensä ja vihollisen sotajoukon kuolemalle, tulisi siis voitto lankeamaan. Molemmat konsulit lupasivat silloin toisilleen kättä lyöden, että se heistä, jonka johtama sivusta ensiksi väistyisi vihollisen edessä, uhraisi itsensä Rooman kansan puolesta.

Taistelussa Manlius johti oikeaa, hänen virkaveljensä Dēcius vasenta sivustaa. Alussa kävi taistelu tasaisesti, mutta jonkin ajan kuluttua roomalaisten vasen sivusta alkoi perääntyä. Tällä ratkaisevalla hetkellä Decius kutsutti Rooman valtion ylipapin vihkimään hänet uhriksi legioonain puolesta. Ylipapin kehoituksesta Decius pukeutui purppurapäärmeiseen konsulin togaan ja lausui kovalla äänellä sanat: »Ianus, Iuppiter, isä Mars ja te muut jumalat, minä rukoilen teitä. Antakaa Rooman kansalle voitto, mutta lyökää sen viholliset kauhulla ja kuolemalla! Minä vihin vihollisjoukot ja samalla itseni manalan jumalille ja äiti maalle.» Sen jälkeen hän heittäytyi juoksijansa selkään ja syöksyi vihollisten keskeen.

»Kummankin armeijan silmissä», Livius kertoo, »näytti kuolemaan vihitty paljoa ylevämmältä kuin ihmiseltä. Kauhu ja vavistus kulkivat hänen kintereillään, minne hän ratsastikin. Latinalaiset pakenivat hänen edessään kuin ruttotautisen tieltä, ja samalla hetkellä kuin hän kaatui, he läksivät yhtenä miehenä pakoon.[179] Kiitos Dcciuksen uhrautumisen ja Manliuksen rohkeuden ja neuvokkuuden roomalaiset saavuttivat täydellisen voiton. Tuskin neljäsosa vihollisen sotajoukosta pääsi elävänä pakoon.

Näin loppui merkillinen taistelu, jossa toinen konsuli oli uhrannut poikansa, toinen itsensä valtion edun puolesta.

Latinalaissota leimahti tosin liekkiin uudelleen, mutta vihollisen voima oli murtunut, ja parin vuoden jälkeen latinalaisten täytyi alistua täydelleen roomalaisten valtiuteen, samoihin aikoihin, jolloin Makedonian Philippos mursi kreikkalaisten itsenäisyyden. Samanaikuisesti, mutta toisistaan riippumatta, latinalaiset ja kreikkalaiset tulivat siis voitetuiksi ja pakotetuiksi yhtenäisen valtiollisen johdon alaisiksi. Mutta Kreikassa tämä johto riippui yhdestä ainoasta miehestä, joka milloin tahansa voi kuolla; Roomassa sitävastoin oli valtiollinen johto monipäisen, mutta kuitenkin hyvästi koossapysyvän senaatin käsissä. Kun nyt latinalaiset yhteiskunnat oli liitettävä Rooman valtioon, ilmeni, että roomalaisilla oli yhtä suurenmoinen valtiotaito kuin aseellinen mahti. He olivat itse vielä liian vähälukuisia voidakseen sulattaa itseensä niin väkirikkaita uusia kansanaineksia. Oli senvuoksi tärkeää säilyttää varsinaisille roomalaisille hallitseva asema; muuten voisivat vieraat helposti tukahduttaa roomalaisen aineksen. Mutta toiselta puolen piili tässä sama vaara kuin Spartan heloottipulmassa. Jos roomalaiset pitäisivät voitettuja liian ankarassa alistetussa asemassa, voisivat nämä vuorostaan pitää hallitsevaa kansaa yhteisenä vihollisenaan ja liittoutua ensimmäisen sopivan tilaisuuden ilmetessä pudistaakseen ikeen niskoiltaan. Täytyi siis estää voitettuja muodostamasta tällaista yhteisrintamaa. Siinä mielessä roomalaiset eivät tehneet sopimuksiaan latinalaisten vastaisesta asemasta tämän kansan kanssa kokonaisuudessaan, vaan kunkin yksityisen kaupungin kanssa erikseen. Ja tällöin vahvistettiin erilaiset ehdot eri yhteiskunnille. Muutamien tarvitsi vain antaa määrätty luku joukko-osastoja roomalaisten sodassa käytettäväksi, mutta saivat säilyttää täydellisen itsenäisyytensä kaupunkinsa sisäisiin asioihin nähden. Heidän omat lakinsa ja yhteiskuntahallintonsa saivat jäädä voimaan muuttumattomina. Kaikki ulkopoliittiset kysymykset ratkaisivat sitävastoin luonnollisesti roomalaiset.

Useimmat latinalaiset yhteiskunnat tulivat kuitenkin liitetyiksi Rooman valtioon. Mutta tällöinkin oli eroavaisuutta olemassa, muutamat kaupungit kun saivat täydelliset Rooman kansalaisoikeudet, toisten asukkaat taas kansalaisoikeudet ilman valtiollista äänioikeutta tai pääsyä valtion virkoihin. Ja nämä vähimmin suositut yhteiskunnat saivat sen lisäksi eri asteisesti pitää yhteiskunnallisen itsenäisyytensä. Tällä tavoin roomalaiset pitivät yllä voitettujen yhteiskuntien kesken tarpeellista kateutta ja antoivat kouraantuntuvan esimerkin poliittisen periaatteen: »Divide et imperā!» (Hajoita ja hallitse!) paikkansa pitävyydestä.

Mutta, roomalaisiksi latinalaiset muuttuivat pian kaikki tyynni sielultaan ja mieleltään. Ansaitsihan toki kuulua voimakkaaseen ja kunnioitettuun kansakuntaan, joka suojeli toista, rakensi toiselle teitä ja joka sekä maalla että merellä turvasi kauppiaita ryöväreitä vastaan. Tästedes roomalaiset sotivat myöskin toisten Italian kansojen puolesta. Kun nämä olivat jättäneet miehistönsä Roomaan, voivat he rauhassa viljellä sarkojaan tarvitsematta pelätä, että pimeänä yönä ryövärijoukkue tunkeutuisi heidän alueelleen ja ryöstäisi heidän vilja-aittansa ja karjakartanonsa, hävittäisi ja polttaisi ja raahaisi mennessään naiset ja lapset orjuuteen. Rooman sotamerkkien ympärillä suoritettu asevelvollisuus ei ollut rasitus näille sotaisille kansanheimoille, erittäinkin kun heillä Rooman vahvoissa joukoissa oli suuremmat mahdollisuudet saaliin saantiin kuin ennen omin päin sotiessaan.

Suomalla hyvissä ajoin enemmän tai vähemmän täydelliset kansalaisoikeudet niille kansoille, jotka joutuivat heidän valtansa alaisiksi, roomalaiset osoittivat valtioviisautta, jota puuttui ateenalaisilta ja sparttalaisilta. Ja hyödyllisellä hallituksellaan he sovittivat sen, että olivat perustaneet valtansa väkivallalla ja viekkaudella.

SUURET SAMNILAISSODAT.

Vaikeammin taivutettavissa kuin latinalaiset ja etruskit olivat samnilaiset, »keski-italian sveitsiläiset»[180]. Tämä karaistunut vuoristolaiskansa oli ainoa Italian monista heimoista, joka kykeni kilpailemaan roomalaisten kanssa sotakuntoisuudessa.

Jos syrjäinen olisi ennakolta sanonut, mikä oli oleva tulos lähestyvästä voimainmittelystä, ei varmasti olisi ollut monta, jotka olisivat uskoneet roomalaisten voittoon. Tosiasiallisesti oli samnilaisten valloittajaura ollut tähänasti suunnattomasti paljoa loistavampi kuin roomalaisten. Mutta se, joka näki syvemmälle, oli pian selvillä siitä, kumpi näistä valloista oli lujempi. Rooma oli koko ajan suurentunut hitaasti, mutta varmasti, yhtenäisesti ja elimellisesti; samnilaisilla ei ollut Rooman kaupungin tapaista kiinteää keskipistettä ja sen seurauksena ei myöskään kiinteää ja voimastaan tietoista johtoa. Itse isänmaakin pikemmin heikontui kuin vahvistui siitä, että siirtolaisjoukot sen piiristä levittäytyivät yhä laajemmalle alueelle. Samnilaiset sallivat kreikkalaisten yhteiskuntien säilyä uusien rajojensa sisäpuolella, ja heidän omasta osuudestaan huolimatta kehityksen tuloksena oli kaikkialla vain rotusekoitus. Samnilainen heimo oli kyllä yhtä rohkea kuin roomalainenkin, mutta se oli hajallaan kuten helleenit. Rooma oli sitävastoin lujasti koossapysyvä valtio, joka hallitsi koko Latiumin sotavoimaa. Sen alamaiset voivat tietysti nurista, mutta totella heidän täytyi.

Taistelun päämääränä ei roomalaisille ollut paljonkaan samnilaisten vuorisen kotimaan, vaan sitä enemmän ihanan, erinomaisen viljavan Campanian valtaaminen. Tämän maan tahtoivat sekä samnilaiset että roomalaiset omistaa. Roomalainen historioitsija Florus[181] nimittää tätä hymyilevää seutua »kauneimmaksi koko maanpiirissä» ja puhuu ihastuksella siitä kukkakeväästä, joka kaksi kertaa vuodessa verhoo maan. Niin viljavaa on Campanian tulivuoriperäinen musta multa, että viljelijä voi saada vähintään kolme satoa vuodessa, ja itse jumalat riitelevät tämän maan omistuksesta, hän sanoo.

Lopulta roomalaisten ja samnilaisten välinen taistelu laajeni kysymykseksi siitä, kumpiko hallitsisi koko keski-Italiaa.

Useampia kertoja tilanne oli mitä arveluttavin roomalaisille. Kerran samnilaisten taitava sotapäällikkö Pontius väärillä huhuilla houkutteli roomalaisen sotajoukon ahtaaseen Caudiumin solaksi sanottuun laaksoon Samniumissa ja sulki sen sinne. Nyt oli vain kysymys siitä, kuinka Pontius parhaiten voisi käyttää yliotettaan hyväkseen. Hän lähetti sanansaattajan vanhan, viisaan isänsä luo kysymään neuvoa. Vastaus kuului: »Anna kaikkien roomalaisten poistua vahingoittumattomina!»

Pontius ei voinut uskoa muuta, kuin että sanansaattaja oli kuullut väärin, ja lähetti hänet senvuoksi uudelleen kysymään neuvoa. Sanansaattaja palasi jälleen tuoden tällä kertaa vastauksen: »Tuhoa roomalaiset viimeiseen mieheen asti!» Pontius joutui entistä enemmän ymmälle. Hän alkoi uskoa, että isäukko oli tullut vanhuudenhöperöksi. Varmuuden vuoksi hän pyysi isän itsensä saapumaan luoksensa. Vanhus tuli ja selitti, että hänen ensimmäisen neuvonsa tarkoituksena oli tavattomalla jalomielisyydellä saavuttaa ikuinen rauha ja ystävyys Italian mahtavimman kansan kanssa. Mutta koska poika ei tahtonut noudattaa sitä neuvoa, niin hänen täytyi seurata viimeistä ja käyttää tilaisuutta hyväkseen perusteellisesti heikontaakseen roomalaiset. Silloin saataisiin nimittäin elää useampi miesikä eteenpäin heiltä rauhassa. »Kolmatta neuvoa en voi antaa», vanhus selitti.

Samnilaisten onnettomuudeksi Pontius ei seurannut kumpaakaan neuvoa, vaan valitsi keskitien. Hän antoi roomalaisten pitää henkensä ja sai näin aikaan rauhan heidän kanssansa, mutta hän tuotti heille samalla kuolemattoman häpeän kuljetuttamalla voitetun sotajoukon samnilaisten pilkan ja ivan esineenä »ikeen alitse». Rooman senaatti kieltäytyi kuitenkin hyväksymästä näin häpeällistä sopimusta ja rajoittui jättämään sopimuksesta vastuussa olevat viholliselle. Mutta samnilaiset olivat kyllin jalomielisiä kieltäytyäkseen ottamasta heitä vastaan. He eivät tahtoneet sellaista kostoa. Taistelua jatkettiin yhä katkerammin, ja pian tuli samnilaisten vuoro käydä ikeen alitse. Sota jatkui kuitenkin vielä monta vuotta johtuen siitä, että samnilaisten onnistui koota kaikki kansat, jotka tunsivat olemassaolonsa roomalaisten uhkaamaksi, liittoon yhteistä vihollista vastaan. Tähän liittoon yhtyivät muiden muassa muinaiset veriviholliset etruskit ja gallialaiset.

Mutta nyt olivat olosuhteet toiset kuin vuonna 387. Rooman armeijan lujuus oli nyt vallan toista, eikä sen tarvinnut pelätä enää kelttiläis-laumoja. Taistelu näiden ja roomalaisten legioonain välillä tuotti verisen tappion gallialaisille. Ja sitten suoriutuivat roomalaiset yhdestä vihollisesta toisensa jälkeen. Itse samnilaissota päättyi siten, että samnilaiset voitettiin ja heidän täytyi alistua roomalaisten herruuteen noin vuonna 290 e.Kr.[182] Heistä tuli tällöin roomalaisten »liittolaisia», s.o. he alistuivat Rooman poliittiseen ja sotilaalliseen johtoon, mutta saivat pitää yhteiskunnallisen itsehallintonsa.

Viimeisessä suuressa taistelussa kerrotaan jalon Pontiuksen joutuneen vangiksi. Kahleisiin pantuna hänen täytyi koristaa voittajan triumfikulkuetta ja senjälkeen hänet mestattiin. On epävarmaa, onko kertomus tosiaankin totta vai sepitetty hivelemään roomalaisten kansallista turhamaisuutta. Kaikissa tapauksissa se kuvaa sitä jalouden ja ylevämielisyyden määrää, mitä tämä kansa piti velvollisuutenansa osoittaa voitettua vastustajaa kohtaan.

Roomalle edullinen ratkaisu oli saatu aikaan siten, että roomalaiset hankkivat itselleen liittolaisia Apuliassa, missä myöskin pelättiin voimakkaiden samnilaisten suunnitelmia, ja saivat perustaa vahvan rajalinnoituksen samnilaisten selkäpuolelle Apulian ja Samniumin välille. Se oli kuin samnilaisten lihaan pistetty tutkain. He eivät voineet enää käyttää kaikkea voimaansa Campanian valtaamiseen, koska he tunsivat roomalaisten uhkaavan itseänsä myöskin selkäpuolelta.

* * * * *

On aina traagillista, kun urhoollinen ja isänmaataan rakastava kansa sortuu taistelussaan itsenäisyytensä puolesta. Mutta samnilaisten miehuullisuus ei riittänyt pelastamaan heitä, senvuoksi ettei heillä enemmän kuin helleeneilläkään ollut sitä ominaisuutta, joka yksin tekee kansan voimakkaaksi: yksimielisyyttä. Edes taistelukentällä he eivät voineet luopua uhmamielisestä alistumattomuuden vaatimuksesta, joka heillä oli perintönä vapaasta, siteitä tuntemattomasta paimentolaiselämästä kotimaansa vuorilta. Vielä viimeisessä suuressa, ratkaisevassa taistelussa oli ylipäällikön pakko ryhtyä mystillisiin, kauhua herättäviin uhrimenoihin saadakseen vielä viimeisen kerran sotakurin voimaan. »Koko tämän uhritilaisuuden järjestely», Livius kertoo, »oli sellainen, että sen täytyi saada mielet pyhän valistuksen tilaan.» Yksittäin vietiin ylhäisimmät samnilaiset alttarin ääreen, joka oli ylt'ympäriinsä täynnä teurastettuja uhrieläimiä ja jonka ympärillä seisoi aliupseereita paljastetuin miekoin. »He muistuttivat enemmän uhrattavia kuin uhrijuhlaan osanottajia. Jokaisen täytyi vannoa hirmuisen valankaavan mukaan, joka toi kirouksen hänelle, hänen huoneellensa ja suvullensa, jollei hän ryhtyisi siihen teurastukseen, johon päällikkönsä hänet johti, ja jollei hän siihen paikkaan surmaisi jokaista maanmiestään, jonka hän näkisi yrittävän lähteä pakoon. Muutamat, jotka alussa kieltäytyivät vannomasta valaa, surmattiin alttarin ääreen. Maaten uhrieläinten keskellä he olivat sitten toisille varoituksena kieltäytymisestä.»

Tämän jälkeen sotilaat seisoivat yhtenä miehenä taistelukentällä aivan kuin kauhistavan uhrijuhlanäyn maahan naulitsemina, mielissä muisto »uhratuista ihmisistä ja eläimistä, jotka lojuivat sekaisin maassa, verisestä alttarista ja hirmuisesta valankaavasta, joka huusi kostoa heidän huoneilleen ja jälkeläisilleen», kertoo Livius. Nyt »he pelkäsivät, enemmän kansalaisiaan kuin vihollista». Taistelusta tulikin kauhistavan verinen. 40 000:sta samnilaisesta olisi pitänyt kaatua 30 000.

Mutta roomalaiset olivat voittaneet.

* * * * *

Sodan jatkumista roomalaiset olivat käyttäneet hyväkseen saattaakseen valtansa alle myöskin Apenniinien pohjoispuolella olevan keskisen Italian ja olivat tunkeutuneet aina Adrian merelle asti. Kaikkialle uusille alueilleen he perustivat valtansa tueksi vahvoja roomalaisia siirtokuntia.

Säälimättömän ankarina roomalaiset täällä esiintyivät. Suurilla maa-alueilla alkuperäinen väestö tykkänään hävitettiin, karkoitettiin pois tai tehtiin orjiksi. Volskit, ekvit ja toisetkin kansat tuhottiin olemattomiin, ja heidän maansa jaettiin roomalaisille siirtolaisille. Pääasiallisesti latinalaiset ottivat nyt tehtäväkseen suorittaa tätä vartiopalvelusta Rooman puolesta.

Roomalaisten kovuudesta oli kuitenkin se hyvä seuraus, että se toi Italiaan rauhan, »roomalaisen rauhan». Roomalaiset tekivät lopun ikuisista kahakoista, pysyvästä sotatilasta, joka oli ennen ollut vallitseva.

Latinalaiset siirtokunnat kehittyivät Rooman etuvartiopaikoiksi valloitetussa maassa. Yhtenäinen maa-alue Toscanasta aina Campaniaan asti luotiin lujaksi roomalais-latinalaiseksi valtioalueeksi. Ja voimakkaaksi, yhteenliittäväksi tekijäksi tuli oivallinen sota- ja maantie Rooman ja Capuan välillä, n.s. Via Appia, jonka roomalaiset rakensivat. Heidän voimansa rakentajina ei alussa ilmennyt harrastuksena saada aikaan rakennustaiteellisia mestariteoksia, vaan pyrkimyksenä rakentaa kunnollisesti, rakentaa vuosituhansia varten ja ennen kaikkea rakentaa teitä, vesijohtoja ja viemärilaitoksia. Roomalaiset sotatiet olivat niin huolellisesti rakennettuja, että useimmat niistä ovat vielä tänä päivänäkin olemassa ja käytännössä. Rauhalliselle liikeyhteydelle ja tavaranvaihdolle yhtä hyvin kuin sotilaallisiin tarkoituksiin niillä oli sama merkitys kuin rautateillä meidän päivinämme. Sotateitä roomalaiset rakensivat seuraavan vuosisadan kuluessa ympäri koko Italian. Nämä liikenneväylät päätyivät kaikki Roomaan, mutta niitä toisiinsa liittäviä teitä ei yleensä ollut. »Kaikki tiet johtavat Roomaan», sanottiin jo silloin. Rooma oli koko valtakunnan sydän ja keskipiste.

Kuinka lujat Rooman valtion liitokset olivat, se ilmeni niiden kovien koettelemusten aikana, jotka pian tulivat: ensiksi Pyrrhoksen sotaretket ja sitten karthagolaissodat.

* * * * *

Kuinka toisin kehittyikään Rooman kuin helleenisen alueen kasvaminen! Foinikialaisten tavoin kreikkalaiset parveilivat ympäriinsä kaikilla merillä etsiskellen kauppapaikkoja ja siirtomaita sortuakseen lopulta valtiollisesti, koska juuret eivät päässeet kyllin syvälle kyetäkseen kantamaan laajalle levinnyttä elimistöä. Roomalais-valta on sitävastoin aluksi aito mannermaista. He eivät uskalla edes kurkottaa käsiänsä lähimpänä olevia Tyrrheenan meren saaria kohti, ennenkuin he tuntevat itsensä kyllin vahvasti juurtuneiksi niemimaalleen. Sitkeätä kestäväisyyttä, jota vaaditaan, että valtio kasvaisi tällä elimellisellä tavalla, ei ollut vilkkailla ja hermostuneilla kreikkalaisilla. Tosin he voivat uhrata paljon suuren tehtävän hyväksi, tosin he voivat vaaran hetkellä osoittaa ihmeteltävää toimitarmoa, mutta vain muutamien lyhyiden hetkien aikana kansan elämässä. Mitä he eivät kyenneet ottamaan rynnäköllä, sen he antoivat luisua läpi sormien.

KUNINGAS PYRRHOKSEN SOTARETKI.

Samnilaissotien jälkeen Rooma oli koko varsinaisen Italian valtias niemimaan eteläisimpiä osia lukuunottamatta. Suunnitellulta näyttäisi senvuoksi Rooman yhteentörmäys Tarentumin kanssa, joka kaupunki Sybariksen ja Krotonin perikadon perästä oli Suur-Kreikan rikkain siirtokunta. Tarentum, Italian Ateena, oli ainoa kreikkalainen siirtokunta, jonka oli onnistunut pysyä täydellisesti riippumattomana. Riippumattomuudestaan se sai kiittää osaksi eristettyä asemaansa, osaksi sitä apua, jota se voi odottaa emämaasta. Rooman ja Tarentumin välinen riita ei ollut kuitenkaan, kuten voisi uskoa, roomalaisten aiheuttama sodan syyn saamiseksi. Roomalaiset osoittivat päinvastoin harvinaista maltillisuutta saadakseen ristiriidan poistetuksi. Syynä siihen, etteivät he juuri nyt halunneet sotaa tarentumilaisten kanssa, oli se, että Kreikassa oli vaarallinen mies, joka vain toivoi voivansa sekaantua Apenniinien niemimaan sotiin. Hänen nimensä oli Pyrrhos. Hän hallitsi Epeirosta ja kuului samaan sukuun kuin Aleksanteri Suuren äiti Olympias. Häntä pidettiin siis Akhilleuksen jälkeläisenä ja itsekin hän oli laajalti kuuluisa soturikuningas.

Epeiros oli villiä, karua vuorimaata ja siinä asui kansa, joka vanhimmista säilyneistä henkilö- ja sukunimistä päättäen ei ollut helleenien heimoa. Mutta kuten makedonialaiset olivat epeiroslaisetkin kreikkalaistuneet ja puhuivat ja kirjoittivat kreikankieltä. He olivat kuitenkin vielä Homeroslaisen ajan alkuperäisellä kehityskannalla. Rahatalousjärjestelmä ei ollut vielä tunkeutunut heidän keskuuteensa, vaan sekä kuninkaan että tilanomistajain omaisuus oli pääasiallisesti karjaa. Härkäpari oli kuninkaallinen lahja. Kuninkaan »ylipaimen» oli ylhäisimpiä hovivirkailijoita, joka ilmenee siitä, että hän asui yhdessä kuninkaan sisarien kanssa. Huomatussa asemassa olivat myöskin kuninkaan juomanlaskija ja ylijuomanlaskija. Siitä seikasta, että kaksi henkilöä tarvittiin tähän toimeen, voi tehdä johtopäätöksiä rypäleen mehujen käytöstä Epeiroksen hovissa.

Karjanhoito oli epeiroslaisten pääelinkeino.[183] Maanviljelyskelpoista maata oli niukalti. Kansa asui kylissä. Muutamat kaupungit, joita oli, olivat vähäpätöisiä — kulttuurikeskuksia ne tuskin olivat.

* * * * *

Roomalaisille Pyrrhoksen kunnianhimoiset suunnitelmat eivät olleet tuntemattomia. He koettivat senvuoksi tarkoin varoa, etteivät antaisi hänelle aihetta auttaa kreikkalaista siirtokuntaa eikä sen seurauksena tekosyytä saada kiinteä jalansija Apenniinien niemimaalla.

Tällä kertaa roomalaisia siis todellakin elähdytti vilpitön toive, että myrsky menisi ohi. Joskus myöhemmin tulevaisuudessa voisi tulla sopivampi tilaisuus laajentaa Rooman valtaa etelään päin.

Tarentumilaiset eivät yksinään koskaan voineet tulla vaarallisiksi roomalaisten laiselle kansalle, sillä siihen he olivat aivan liian pehmeää ainesta. Platon kertoo käynnistään kaupungissa vuonna 365, että hän Dionysos-juhlassa näki koko väestön vallan juopuneena. Ilmeneehän siitä jo melko paljon.

Pilailu ja ilveily huvitti tarentumilaisia suunnattomasti enemmän kuin ikävä ja vaivalloinen politiikka. Oli myöskin mukavinta antaa puolustuslaitoksen rappeutua, huolimatta siitä, että vaara pohjoisesta lähestyi. Niin kauan kuin se uhkasi vielä vain tarentumilaisten naapureita samnilaisia, heidän osuutensa maailmankehitykseen rajoittui senlaatuisen parodisen farssin luomiseen, joka tunnetaan nimellä »hupaisa tragedia».

Vaarallisiksi roomalaisille — kuten karthagolaisillekaan — eivät tarentumilaiset eivätkä toisetkaan länsikreikkalaiset voineet kehittyä muuten kuin nerokkaan hallitsijakyvyn johdolla, sellaisten kuin Dionysios I, Timoleon ja Agathokles. Nyt Agathokles, viimeinen näistä johtajakyvyistä, oli kuollut jo vuonna 289 —, ja aina hänen kuolemastaan lähtien vallitsi tavanmukainen epäsopu ja sekasorto niin hyvin Sisiliassa kuin etelä-Italiassakin. Tämän vuoksi karthagolaiset kävivät jälleen vaarallisiksi Sisilian helleeneille, ja samaan aikaan roomalaiset uhkasivat kreikkalaisia siirtolaisia Apenniinien niemimaalla, nyt etupäässä tarentumilaisia.

Nämä tekivät kuitenkin roomalaisten suunnitelmat tyhjiksi etsimällä apua emämaastaan ja tekemällä liiton Pyrrhoksen kanssa.

Epeiroslaiset olivat, kuten makedonialaisetkin, erinomaista soturikansaa ja toivoivat nyt seikkailunhaluisen kuninkaansa johdolla saavuttavansa yhtä suurta menestystä lännessä, kuin makedonialaiset olivat saavuttaneet Aleksanterin johdolla idässä. Heidän kuninkaansa oli sotilas sielultaan ja mieleltään. Hän oli kehittynyt makedonialaisessa koulussa, muun muassa peloittavan Antigonoksen johdolla. Nuori, tulinen ruhtinas oli sodan melskeessä kuin kesyttämätön varsa. Niin valtava voima oli hänen käsivarressaan, että kerrotaan hänen voineen miekaniskulla halkaista vihollisen keskeltä kahtia. Rohkeat maanmiehensä, jotka nimittivät häntä »kotkaksi», hän tempasi mukaansa minne vain halusi. Vanha, kokenut Antigonos katseli häntä suopein silmin ja hänen sanotaan ennustaneen, että nuorukaisesta kehittyisi maailman parhain soturi, kunhan hän vain vähän vanhettuaan ehtisi rauhoittua. Ja naiset syttyivät tuleen ja liekkiin nähdessään alkuvoimaisen kauniin sankarinuorukaisen. Mutta kunnianhimo ja hänen parempi minänsä pitivät alhaisemmat intohimot kurissa. Pyrrhos oli siveelliseltä luonteenlujuudeltaan täysin suuren Aleksanterin veroinen.

Tällaiselle tulisielulle pieni, köyhä Epeiros tarjosi ajan pitkään liian vähän toiminta-alaa. Senvuoksi hän oli käyttänyt jokaista tilaisuutta laajentaakseen valtakuntaansa ja sydämensä pohjasta heittäytynyt sotiin, joilla Aleksanterin diadokit ja kaikenlaatuiset vallantavoittelijat täyttivät maailman. Nyt aukeni hänelle lännessä uusi maailma kaikkine houkuttelevine mahdollisuuksineen, joita se tarjosi miehelle, joka kykeni käyttämään miekkaa. Hänen epeiroslaisensa seurasivat häntä halukkaasti minne vain, ja Makedoniasta hän sai vahvistukseksi osaston ratsuväkeä sekä 5 000 jalkamiestä. Sotatottumusta saaneet makedonialaiset joukot olivat siihen aikaan parhaat maailmassa. Makedonialainen raskas ratsuväki oli tähän asti lyönyt maahan jokaisen vihollisen, joka oli joutunut sen tielle, ja keihäin asestettu makedonialainen falangi oli kiinteä vastus, jota kukaan ei ollut kyennyt murtamaan.

Mutta legioonakin voi muodostaa voimakkaan puolustusketjun. Näinä aikoina se asetettiin kolmeen riviin. Falangi kehitti koko kootun voimansa yhdellä kertaa, mutta legioona täytyi niin sanoaksemme voittaa kolme kertaa peräkkäin. Ensiksi piti voittaa ensimmäisen rivistön nuorekas tuli, sen jälkeen toisen rivistön kypsä miehuusvoima ja lopuksi kolmannen rivin veteraanit. Mutta legioonan järjestely teki myöskin tarpeen tullen mahdolliseksi erikoisosastojen siirron rivistöstä toiseen toisiansa tukemaan taistelun aikana. Roomalaisten sotataito perustui suurelta osalta taitoon osata taloudellisesti käyttää sotavoimia.

* * * * *

Ensimmäinen näytös maailmanhistoriallisessa näytelmässä: taistelu falangin ja legioonan välillä, oli alkava. Pyrrhoksen maailmanhistoriallinen merkitys on siinä, että hän oli ensimmäinen kreikkalainen, joka ryhtyi taisteluun roomalaisia vastaan. »Hänen kanssaan», Mommsen sanoo, »alkavat sen ajan läntisen ja itäisen valtiojärjestelmän väliset suoranaiset valtiolliset suhteet, jotka ratkaisevat antiikin sivistyksen koko myöhemmän kehityksen ja myöskin oleellisen osan nykyisen kulttuurin laadusta. Taistelu falangin ja legioonan, soturikuningaskunnan ja senaatin johtaman valtion välillä, taistelu yksilöllisen johtajalahjakkuuden ja kootun kansallisen voiman välillä — tämä taistelu Rooman ja hellenismin välillä suoritettiin ensi vaiheessaan Pyrrhoksen ja roomalaisten sotapäällikköjen välisissä taisteluissa.»

Mukanaan armeija, johon pyörein luvuin kuului 25 000 ensiluokkaista sotilasta ja 20 elefanttia, Pyrrhos nousi vuonna 280 maihin Tarentumissa. Ylikulku, joka tapahtui tarentumilaisilla kuljetuslaivoilla, maksoi myrskyisen matkan takia paljon ihmishenkiä. Epäilemättä Pyrrhoksen mielessä päämääränä väikkyi päästä länsikreikkalaisten hallitsijaksi ja perustaa Adrian meren molemmat rannat käsittävä suurvalta. Mutta pian näyttäytyi, ettei suurkreikkalaisten vapaaseen liittymiseen ollut paljoakaan luottamista. Niitä lukuisia joukkoja, joilla tarentumilaiset olivat luvanneet vahvistaa hänen armeijaansa, oli tuskin olemassakaan. Sellaisia liittolaisia täytyi Pyrrhoksen ruveta käsittelemään kovakouraisesti. Hän sulki kaupungin teatterit ja huvittelupaikat, hän pakotti tarentumilaiset asestautumaan ja harjoitteli ja koulutti heitä, aivan kuin he olisivat olleet palkkasotureita, niin että monet heistä kauhistuneina karkasivat tiehensä. Sanalla sanoen: hän kohteli Tarentumia melkein kuin valloitettua kaupunkia saadakseen varman tukikohdan sotaliikkeilleen. Sillä asukasten hyvään tahtoon hän ei ilmeisesti voinut luottaa.

Hērakleian luona Lucaniassa taisteltiin vuonna 280 ensimmäinen taistelu roomalaisten ja kreikkalaisten välillä. Roomalaisten sotataito ei ollut vielä likimainkaan niin kehittynyt kuin kerran persialaisen jättiläisvaltakunnan murskannut makedonialainen taktiikka. Olivathan roomalaiset kankeata talonpoikaiskansaa eivätkä olleet vielä muuttuneet siksi sotaiseksi valloittajakansaksi, jollaisena heitä yleisesti pidetään historiassa. Melkein kokonaisen vuosituhannen ajan he olivat rauhallisesti, ilman kunnianhimoisia suunnitelmia paimentaneet laumojaan ja viljelleet maataan, ennenkuin he alkoivat vaikuttaa maailmanpolitiikkaan. Heidän sotainen kunnianhimonsa ei ollut ennen Latiumin valtausta tähdännyt kauemmas kuin lyömään takaisin naapurien toimeenpanemat ryöstöretket ja kostamaan heille heidän omilla alueillaan. Eikä korkeampi sotataito ollut voinut kehittyä niiden sotien aikana, joita roomalaiset tähän mennessä olivat käyneet. Mutta heidän siveellinen voimansa ja ankara kuri korvasivat paljon siitä, mitä puuttui taktiikasta ja strategiasta.

Herakleian taistelu oli ankara, ja taistelun tulos näytti kauan epävarmalta. Pyrrhoksen elefantit näyttävät lopulta ratkaisevasti vaikuttaneen taistelun päättymiseen. Kun ne tuotiin taisteluun, ne saivat aikaan pakokauhun roomalaisten puolella. Hevoset säikkyivät, ja sotilaat eivät uskaltaneet lähestyä valtavia petoja, vaan pakenivat niiden tieltä, ja Pyrrhoksen elefantit ja ratsuväki panivat yhdessä toimeen hirmuisen verilöylyn pakenevien keskuudessa. Pienellä ihmisellä, jolla on asestuksena vain keihäs, miekka tai jousi, pitää olla tavallista paljon vahvemmat hermot, jollei hän pakene nähdessään tuollaisia suunnattomia petoja. Kauheita olivat nämä »Pyrrhoksen härät», kun ne syöksyivät kohti, toitottaen ja kärsät torahampaitten välissä »kiemurrellen niinkuin käärmeet», samalla kuin maa vapisi niiden jalkojen alla. Hevoset tulivat kuin villeiksi, kun ne vain vainusivatkaan elefantteja.[184]

Suurin uhrauksin Pyrrhos oli saanut voittonsa. Mieshukka oli suurin hänen parhaitten sotilaittensa ja alipäällystön keskuudessa. Hänen tappionsa olivat senvuoksi verrattomasti vaikeammin korvattavissa kuin roomalaisten. Arveluttava tosiasia täytyi niin terävänäköiselle strategiselle arvostelijalle kuin Pyrrhokselle olla sen seikan, että hän oikeastaan sai voitostaan kiittää elefanttien tuottamaa hämmästystä. Sellainen temppu ei oikein tahdo onnistua kuin yhden kerran.

Kuitenkin Pyrrhoksen sotapäällikkölahjakkuus esiintyi Herakleian taistelun jälkeenkin kaikessa loistossaan, ja poikkeuksetta kaikki kreikkalaiset kaupungit etelä-Italiassa liittyivät nyt häneen. Samoin tekivät samnilaiset. Voiton jälkeen ryntäsi Pyrrhos Campaniaan ja jatkoi matkaa Roomaa kohti. Hän oletti, että etruskit ja muutkin kansat, jotka roomalaiset miekan voimalla olivat pakottaneet liittolaisikseen, käyttäisivät nyt tilaisuutta hyväkseen ja liittyisivät voittajaan, kuten oli tavallista Itämailla. Mutta ei yksikään Rooman liittolainen, ei Campaniassa eikä keski-Italiassa avannut porttejaan hänelle. Huolimatta roomalaisten ahdingosta heidän liittolaisensa eivät osoittaneet vähintäkään halua vaihtaa heidän herruuttaan vieraan kuninkaan herruuteen. Ja vaikka ritarillinen Pyrrhos kuinka harkitusti suostutellen kohtelikin sotavankejaan, ei ollut ainoatakaan, ei roomalaista eikä latinalaista, joka olisi suostunut hänen tarjoukseensa ruveta hänen palvelukseensa. Pyrrhos sai kokea, että hän ei nyt taistellut palkkasotureja, vaan yksimielistä kansaa vastaan.

Roomalaiset polkivat maasta uusia sotajoukkoja, ja ne olivat niin mieslukuisia, että Pyrrhos näki viisaimmaksi kääntyä ympäri, kun hänellä oli enää jäljellä kahden päivän marssi Roomaan, sekä vetäytyä takaisin Tarentumiin. Kamppailu roomalaisten kanssa on samaa kuin taistella lohikäärmettä vastaan, kerrotaan hänen sanoneen.

Seuraavana vuonna hän sai uuden voiton, mutta se oli niin kallishintainen, että hänen sanotaan huudahtaneen: »Vielä sellainen voitto — ja minä olen hukassa!» Sen jälkeen on »Pyrrhoksen-voitto» muuttunut puheenparreksi liian kallishintaisista saavutuksista.

Kaikissa tapauksissa Pyrrhos ei käyttänyt voittoaan hyväkseen. Hän pidättäytyi siitä poliittisista syistä. Juuri nyt saapui nimittäin sanoma hallitsijanvaihdoksesta Makedoniassa. Kuningas, joka oli ollut hänen hyvä ystävänsä, oli kaatunut taistelussa gallialaisia vastaan ja makedonialaiset tarvitsivat johtajaa hyökkääviä barbaareja vastaan. Pyrrhos harkitsi mielessään, olisiko hänen käytettävä tilaisuutta hyväkseen, anastaakseen itselleen Makedonian kruunun. Sodan jatkamista varten Lännessä hän ei voinut odottaa vahvistusjoukkoja Makedoniasta. Hänen täytyi myös sen perusteella, mitä oli tapahtunut, valmistautua siihen, että hänen olisi pakko rientää kotiin puolustamaan omaa maataan. Pyrrhos oli vallan valmis poistumaan Italiasta, sillä hän oli ehtinyt väsyä auttamaan huikentelevaisia suurkreikkalaisia.

Mutta toiselta puolen kuului Syrakusasta liikuttavia rukouksia saapua antamaan apua karthagolaisia vastaan. Agathokleen kuoleman jälkeen nämä olivat tulleet vaarallisemmiksi vuosi vuodelta ja uhkasivat nyt vallata koko Sisilian. Pyrrhos oli ainoa, joka voi tuoda pelastuksen.

Mutta voidakseen jättää Italian hyvällä omallatunnolla hänen tuli saada rauha aikaan roomalaisten kanssa. Ja myöskin nämä tahtoivat saada loppumaan sodan, joka oli heille aiheuttanut vain mieshukkaa ja suuria tappioita. Välittäjäksi Pyrrhos lähetti kreikkalaisen kaunopuhuja Kinéaan Roomaan. Kineas oli viekas valtiomies, perehtynyt politiikan kaikkiin metkuihin. Pyrrhos sanoi itse, että Kineas oli voittanut hänelle useampia kaupunkeja kaunopuheisuudellaan kuin hän itse aseillaan. Osoittamalla kohteliaisuutta ja imartelua voitetuille ja myöskin hyvin suunnitelluilla lahjoilla tämän onnistui voittaa yleinen mielipide Roomassa puolelleen, ja itse senaatti horjui. Mutta ratkaisevalla hetkellä sekaantui asioiden kulkuun vanha mies, joka on piirtänyt nimensä pysyvästi Rooman historiaan. Hänen nimensä oli Appius Claudius, ja hän kuului samaan sukuun kuin kaimansa decemviri. Kolmekymmentä vuotta aikaisemmin hän oli ollut sensorina ja oli kaksi kertaa ollut konsulina. Pysyvänä tuloksena hänen sensorina olostaan oli kaksi suurenmoista rakennusaloitetta, nimittäin vesijohto Roomaan ja se sotatie Rooman ja Capuan välillä, joka vieläkin tunnetaan hänen nimellään. Nyt hän oli vanhuuden raihnas ja sokea, mutta vietti itsensä kantotuolissa senaattiin ja piti valtion isille herättävän puheen, joka kauttaaltaan värisi aidon roomalaisen harmia. »Tähän asti», hän sanoi, »minä olen surrut silmieni valon kadottamista; mutta nyt tahtoisin olla myöskin kuuro, että pääsisin kuulemasta niitä häpäiseviä neuvotteluja, joita täällä pidetään.» Sillä rauhan solmiaminen niillä ehdoilla, joita Pyrrhos tarjoaa, olisi roomalaisille yhtä arvotonta kuin vaarallistakin.

Kerrotaan, että nuhdesaarna, jonka piti aivan kuin varjojen valtakunnasta ylösnoussut vanhus, valoi terästä horjuviin mieliin. Kerrotaan, että Kineas sai palata takaisin tuomisinaan se ylpeä vastaus, että Rooma ei koskaan neuvottele Italian maaperällä olevan vihollisen kanssa. Tämä päätös tuli aina vastakin olemaan roomalaisen valtiotaidon horjumaton periaate.[185]

Niin valtavan vaikutuksen tekivät roomalaiset barbaarit hienosti sivistyneeseen kreikkalaiseen, että hän palattuaan Pyrrhoksen luo selitti: »Kuningasten kokoukselta näytti minusta Rooman senaatti.»[186]

* * * * *

Roomalaisten päätökseen hylätä Pyrrhoksen rauhantarjous ei niinkään vaikuttanut sokean Appiuksen kaunopuheisuus kuin eräs reaalipoliittinen tekijä: karthagolainen laivasto ilmestyi eräänä päivänä Tiber-joen suulle ja amiraali itse tuli Roomaan ehdottamaan liittoa Pyrrhosta vastaan.

Asianlaita oli niin, että karthagolaisille oli erittäin tärkeätä saada toteuttaa suunnitelmansa Syrakusaa vastaan, ilman että Pyrrhos heitä häiritsisi. Heidän oli siis saatava hänen sotavoimansa sidotuiksi Italiaan.

Jo vuosisata tätä ennen —jollei vielä aikaisemminkin[187] — karthagolaiset ja roomalaiset ovat luultavasti kohdanneet toisensa erästä kauppasopimusta tehtäessä. Toisessa myöhäisemmässä sopimuksessa — noin vuodelta 350 e.Kr. — molemmat kansat lupasivat toisilleen omasta ja liittolaistensa puolesta ystävyyttä sillä ehdolla, etteivät roomalaiset ulottaisi kauppamatkojaan Afrikan rannikolle kauemmaksi länteen kuin erääseen muutamia peninkulmia Karthagosta pohjoiseen olevaan niemeen. He eivät saisi myöskään harjoittaa kauppaa Espanjassa eteläänpäin nykyisestä Cartagenasta. Karthagon alueilla Sisiliassa »karthagolaisten ja roomalaisten tulisi olla kaikissa suhteissa tasa-arvoisia.» Karthagolaiset eivät puolestaan harjoittaisi väkivaltaa Rooman liittolaisia kohtaan Latiumissa. Jos he joutuisivat sotaan joidenkin toisten latinalaisten kuin Rooman liittolaisten kanssa ja tämän johdosta valtaisivat jonkin kaupungin, he jättäisivät sen vahingoittumattomana roomalaisille. »Mitään tukikohtaa he eivät rakentaisi itselleen Latiumiin», sopimuksessa sanottiin.[188]

Tämä sopimus uudistettiin sitten aikojen kuluessa. Nyt — seitsemänkymmentä vuotta jälkeenpäin — se muutettiin hyökkäys- ja puolustusliitoksi Pyrrhosta vastaan. Täten roomalaiset saivat m.m. karthagolaisen merivoiman käytettäväkseen joukkojen kuljetusta varten ja saivat mahdollisuuden Karthagon sotalaivaston avulla katkaista Pyrrhokselta yhteyden kotimaan kanssa.

Näin sotapuolue oli saanut yliotteen Rooman senaatissa, ja sotaa Pyrrhoksen ja roomalaisten välillä oli jatkettava. Mutta samaan aikaan kävi Syrakusan asema niin toivottomaksi, että Pyrrhos ei voinut jättää kaupunkia oman onnensa nojaan. Hänelle oli selvää, että samana hetkenä, jolloin karthagolaiset valloittaisivat tämän kaupungin ja pääsisivät koko Sisilian valtiaiksi, samana hetkenä hänen oma asemansa italialaisella maaperällä kävisi kestämättömäksi. Hänen joukkonsa jäisivät silloin varmasti roomalaisten ja karthagolaisten armoille. Sitävastoin Sisilian hallussapito tarjoaisi hänelle mahdollisuuden saattaa roomalaissotakin myöhemmin onnelliseen loppuun. Jos hän kerran olisi päässyt koko saaren valtiaaksi, niin tuskinpa roomalaiset vähäisellä laivastollaan voisivat karkoittaa häntä sieltä. Kun nyt syrakusalaiset epätoivoissaan: tarjosivat hänelle koko Sisilian saaren valtiutta, hän päätti pelastaa heidät ja purjehti sinne puolen armeijansa kanssa. Toinen puoli armeijaa jäi jäljelle hänen poikansa komentoon suojellakseen kreikkalaisia liittolaisia roomalaisia vastaan.

Karthagolaiset eivät kyenneet estämään hänen purjehdustaan Sisiliaan. Siellä hänen onnistui ennen pitkää yhdistää kaikki vapaat kreikkalaiset kaupungit johtonsa alaisiksi taisteluun perivihollista vastaan ja sotaa käytiin niin menestyksellisesti, että karthagolaiset olivat vähällä joutua tungetuiksi pois koko saarelta. He lupasivat Pyrrhokselle m.m. luopua kaikista alueistaan Sisiliassa, paitsi linnoitetusta kaupungista saaren läntisimmällä niemellä, missä nyt on Marsala, ja olivatpa he valmiit tukemaankin häntä rahoilla ja sotalaivoilla — siis roomalaisia vastaan![189] —, jos hän vain jättäisi Sisilian. Laskelma oli liian läpinäkyvä. Sillä mihin saaren voimattomat kreikkalaiset kaupungit kykenisivät ilman Pyrrhoksen johtoa? Kuninkaan vastaus ei senvuoksi voinut olla muuta kuin hylkäävä. Ei koskaan hänen valta-asemansa ollut ollut niin vahva kuin nyt. Mutta niin pian kuin hänen liittolaisensa tunsivat henkensä ja omaisuutensa täysin turvatuiksi, saatiin nähdä heidän esittävän samaa surkeaa ilveilyä kuin Suur-Kreikassakin. Sisilialaisista alkoi tuntua, että Pyrrhos hallitsi aivan liian kovakouraisesti. Ei liiton johtajana, vaan itsevaltiaana hän kohteli Sisilian kreikkalaisia, ja tässä huikentelevaisessa kansassa alkoi saada jalansijaa se hourupäinen ajatus, että karthagolaisten ies oli kuitenkin siedettävämpi kuin epeiroslaisen »tyrannin». Toinen toisensa jälkeen kreikkalaiset kaupungit solmivat suhteita karthagolaisten kanssa ja avustivat heitä joukoilla. Ja Pyrrhos puolestaan oli liian paljon onnenritari osoittaakseen tällä ratkaisevalla hetkellä sitä raudanlujaa tarmoa, jota olisi tarvittu vastustuksen tukahduttamiseksi ja karthagolaisten karkoittamiseksi Sisiliasta. Hän kuunteli mieluummin tarentumilaisten, samnilaisten ja toistenkin italialaisten kansojen sydäntä vihlovia hätähuutoja, kansojen, joita nyt roomalaiset kovasti ahdistivat, ja purjehti Italiaan auttaakseen heitä jälleen. Mutta hänen vielä äskettäin niin lupaava sisilialainen valtakuntansa pirstoutui vielä nopeammin, kuin se oli luotu.

Mies, joka oli uneksinut tulevansa Lännen Aleksanteriksi, on tästä hetkestä lakannut olemasta valtiomies — hän on nyt vain onnenritari ja seikkailija, urhea, ritarillinen ja kylläkin miellyttävä, romanttinen sädekehä ympärillään, mutta hänellä ei ole enää valtiomiehen tarkkaa silmää huomaamaan, mikä on oleellista, mikä epäoleellista, ja sota ei ole hänelle enää muuta kuin arpapeliä.

Beneventumin luona samnilaisten maassa saavutti hänet kohtalonsa vuonna 275 e.Kr. Eivät edes hänen elefanttinsa kyenneet täällä auttamaan häntä voittoon. Roomalaiset olivat nimittäin keksineet keinon säikyttää niitä. He ampuivat elefantteja nuolilla, joihin oli kääritty tervassa kasteltuja palavia rohtimia. Kun nuolet tarttuivat eläinten nahkaan ja alkoivat polttaa niitä, ne tulivat kivusta villeiksi, kääntyivät ympäri ja murskasivat jalkoihinsa suuret joukot kuninkaan omaa väkeä. Pyrrhoksen ei onnistunut karkoittaa roomalaisia legioonia niiden asemista, ja tällainen taistelun päättyminen merkitsi samaa kuin strateginen tappio. Armeija arveluttavasti heikontuneena ja rahattomana kerran niin pelätty sankari oli nyt yksinäisenä ja hylättynä Italian maalla. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin palata takaisin Kreikkaan. Varmasti hän raskain sydämin jätti viisivuotisen miekanmittelyn jälkeen maan, jonne hän oli toivonut perustavansa loistavan valtakunnan. Kotona hän koetteli onneaan uusissa kahakoissa, valloitti suurimman osan Makedoniaa ja koko Thessalian ja tunkeutui voittoisana aina Peloponnesokselle asti. Kaikkialla tervehdittiin häntä vapauttajana Makedonian ikeestä. Mutta taisteltaessa Argoksesta vuonna 272, taistelussa, johon naisetkin osallistuivat kivittämällä talojen katoilta, hänen kerrotaan kuolettavasti haavoittuneen kivestä, jonka eräs ämmä heitti alas.[190]

Näin päättyi elämä, joka oli ollut alituista ylös ja alas, eteen- ja taaksepäin menoa, alituista houkuttelevien mahdollisuuksien etsimistä, jotka liiankin usein osoittautuivat olevansa tyhjää kangastusten harhakuvaa.

* * * * *

Roomalaisten Pyrrhoksesta saama lopullinen voitto oli enne heidän vastaisista voitoistaan Aleksanteri Suuren kaikista seuraajista. Legioona oli saavuttanut voiton falangista. Rooma oli yhdellä iskulla astunut esiin pimennosta. Uusi suuruus ilmestyi historian näyttämölle Egyptin, Makedonian ja seleukidien aasialaisen valtakunnan rinnalle. Senvuoksi on kuvaavaa, että heti kuin Pyrrhos oli lähtenyt Italiasta, egyptiläinen lähetystö saapui Roomaan tarjoamaan ystävyyssopimusta[191] ja Rooman senaatti suostui auliisti esitykseen.

Väkilukuunsa nähden Rooman valtio ei tietysti voinut kilpailla Idän suurvaltojen kanssa, mutta sotilaallisesti se oli kuitenkin niitä voimakkaampi. Idässä oli nimittäin vain ohut yhteiskuntakerros helleenejä, joita todellakin kiinnosti valtion etu — alkuasukasväestöä se kysymys ei yleensä ollenkaan liikuttanut. Siellä oli näin ollen mahdotonta saada luoduksi oikeaa sotajoukkoa. Hallitus sai turvautua palkkajoukkoihin. Italialainen liittovaltio sitävastoin voi yleisen asevelvollisuuden turvin saada kokoon paljoa enemmän sotilaita kuin seleukidit ja ptolemaioslaiset yhteensä.

Beneventumin taistelun jälkeen koko etelä-italia oli roomalaisten armoilla. Kymmenen vuotta myöhemmin he olivat koko Apenniinien niemimaan valtiaita aina Rubicon-virtaan asti, joka kauan pysyi Rooman valtion pohjoisena, gallialaisista erottavana rajana. Laajalla sotilassiirtokuntaverkollaan Rooma lujitti uutta valtaansa ja levitti latinan kieltä ja latinalaisia tapoja yli koko niemimaan. Minkä roomalainen talonpoika oli hankkinut miekalla, sen omistuksen hän varmensi auralla. Kansalliset rajat Italian eri kansojen väliltä alkoivat häipyä ja koko niemimaa muuttua roomalaiseksi kansallisvaltioksi. Yhtynyt Italia luotiin ensimmäisen kerran historiassa.

Kauan helleenien kieli ja tavat säilyivät kuitenkin muinaisessa Suur-Kreikassa, ja myöskin latinalaisten ja roomalaisten keskuuteen levisi helleenisyys. Ylhäiset roomalaiset alkoivat yhä enemmän ja enemmän panna arvoa kreikkalaisten jäljittelemiselle. Näin tunkeutui helleeninen sivistys eteenpäin yhtä vastustamattomasti, kuin roomalaiset työskentelivät päästäkseen valtiollisesti toisten kansojen valtiaiksi.

Vuosisata oli mennyt roomalaisilta aikaa ponnistautuessaan kaiken Rubiconin ja Messinan salmen välisen maan herroiksi. Makedonialaiset olivat samalla aikaa vuosikymmenessä laskeneet valtansa alle kaiken maan Adrian meren ja Indus-virran välillä. Mutta joskin roomalaiset olivat edenneet vain askel askelelta, niin he ymmärsivät sen sijaan säilyttää sen, minkä kerran olivat valloittaneet, kun sitävastoin makedonialaiset ja kreikkalaiset menettivät kaikki valloituksensa ja sen lisäksi oman itsenäisyytensäkin. Kuinka hyvin Rooman valtion perusta oli laskettu, ilmenee parhaiten siitä, ettei vaarallisen karthagolaissodan aikana, joka puhkesi heti keski- ja etelä-Italian yhdistämisen jälkeen, yhdestä ainoastakaan kapinayrityksestä kuultu koko keski-Italiassa. Ja parin miespolven aikana Italia saavutti sellaisen kukoistuksen, mitä sekä väenpaljouteen että hyvinvointiin tulee, että se myöhemmistä sukupolvista tuntuu kerrassaan uskomattomalta. Tämä hyvinvointi tuhoutui, kun Karthagon suurin sotapäällikkö siirsi sodan kaikkine kauheuksineen Apenniinien niemimaalle.

Kirjallisuutta:

Karl Julius Beloch, Griechische Geschichte IV.

W. Helbig, Deux portraits de Pyrrhus (»Mélenges d'archéologie et d'histoire» 1893).

Benedictus Niese, Zur Geschichte des Pyrrhischen Krieges (Hermes 1896).

Rudolf Schubert, Geschichte des Pyrrhus.

Carl Klotzscb, Epirotische Geschichte bis zum Jahr 280 v. Chr.

Martin P:n Nilsson, Studien zur Geschichte des alten Epeiros (Lundin yliopiston vuosikirja 1910).

Hans Treidler, Epirus im Altertum.

Otto Miller, Römisches Lagerleben.

ROOMASTA TULEE SUURVALTA.

ENSIMMÄINEN PUUNILAISSOTA.

Kerrotaan, että kun Pyrrhos vuonna 276 jätti Sisilian, hän huudahti: »Minkä taistelukentän jätämmekään nyt roomalaisille ja karthagolaisille!»

Sisilia oli Italian Peloponnesos. Toisessa tapauksessa kapea kannas yhdisti, toisessa tapauksessa salmi erotti tai yhdisti — kuinka sen nyt käsittääkin —, mutta sillähän ei ole suurta eroa.

Sitä mukaa kuin roomalaiset laskivat Italian valtansa alle, kävi heille selväksi, mikä vaara heidän vallalleen piili siinä, että karthagolaiset ikäänkuin sulkivat Tyrrheenan meren. Karthago hallitsi nimittäin Sardiniaa ja uhkasi minä päivänä tahansa vallata myös koko Sisilian. Roomalaisille oli tärkeää, kuten Polybios sanoo, estää kilpailijoitaan »rakentamasta siltaa, jota myöten he voisivat tulla Italian puolelle.» Kun nyt karthagolaiset kovasti ahdistivat Messinaa ja osa kaupungin väestöä rukoili roomalaisilta apua, nämä päättivät sekaantua juttuun, vaikka he itse tosiaankin olivat rauhan ja levon tarpeessa Pyrrhoksen kanssa käydyn, voimia kysyneen sodan jälkeen. Tämä tärkeä päätös tehtiin vuonna 264 e.Kr. Tällöin alkoivat kohtalokkaimmat sodat, mitä roomalaiset ovat milloinkaan käyneet. Niitä sanotaan puunilaissodiksi, koska roomalaisilla oli tapana nimittää foinikialaisia naapureitaan puunilaisiksi.

Oli historiallinen hetki, kun Rooma ensi kerran lähetti sotajoukon meren yli. Vaistomaisesti koko kansa tunsi, että se seisoi tienhaarassa, joka johti maailmanpolitiikkaan. Rooman ja Latiumin talonpoikia ei suurpolitiikka kaikkine vaaroineen houkutellut, mutta sitä enemmän se houkutteli kauppiaita. He kaipasivat kovin sen pidäkkeen poistamista, jonka karthagolaiset olivat asettaneet Välimeren kaupalle. Päätös auttaa Messinaa oli siis jossakin määrin liikeharrastusten voitto talonpoikaispolitiikasta.[192]

Roomalaisten ja karthagolaisten taistelu oli nyt siis lähinnä taistelua Messinansalmen vallitsemisesta. Ristiriidat näiden kansain välillä olivat samanlaatuiset kuin silloin, kun Ruotsi ja Tanska aikoinaan taistelivat Öresundin omistamisesta. Molemmissa tapauksissa kovat voimakkaat kaupalliset harrastuksen aiheuttaneet sodan. Mutta taistelulla on sen ohella paljoa laajakantoisemmat seuraukset. Toisen kerran maailmanhistoriassa oli ratkaistavana sama asia, joka jo kerran, enemmän kuin kaksi vuosisataa aikaisemmin, ratkaistiin Marathonin, Salamiin ja Plataian taisteluissa: ratkaisu koski sitä, tulisiko maailmanherruus kuulumaan Länsimaille vai Idälle. Tällä kertaa sen lisäksi kaksi eri kansanrotua: indoeurooppalaiset ja seemiläiset mittelivät voimiaan toistensa kanssa. Roomalaiset ja karthagolaiset olivat aikansa ainoat poliittisesti voimakkaat sivistyskansat. Toisen tai toisen täytyi ennemmin tai myöhemmin päästä koko Välimerenmaailman herraksi. Kummalle kansalle voitto oli suotu, sitä ei voinut kukaan etukäteen sanoa.

Rooman valtio oli mannermaa -, Karthago taas tyypillinen merivalta. Sen ydinmaan muodosti vain se maa, jonka nimi nyt on Tunis, eikä edes tämäkään alue kokonaan; mutta sitäpaitsi oli karthagolaisilla alueita ympäri koko Välimerta. Heidän valtiomiestensä kerrotaan varoittaneen roomalaisia ryhtymästä sotaan huomauttamalla, että vastoin karthagolaisten tahtoa ei yksikään roomalainen edes voisi pestä käsiään meressä. Karthagolle oli siirtynyt Tyroksen ja Sidonin johtava asema foinikialaisessa maailmassa. Sitä mukaa kuin nämä kaupungit olivat taantuneet, Karthago oli saanut niistä lisää huomattavan määrän älykkäitä henkilöitä, kauppatraditioita ja rikkauksia siten, että ylhäisimmät foinikialaiset kauppiasperheet muuttivat! kukoistavaan tytärkaupunkiin. Vähitellen Karthago oli maailman rikkaimpia kaupunkeja. Sen aarteita verrattiin Persian suurkuningasten kalleuksiin. Mitä kaikkea huhu tiesikään kertoa Karthagon rikkauksista! Siellä oli Baalin kuva puhdasta kultaa, tuhannen talentin painoinen, sanottiin, ja kullasta olivat kattolevytkin jumalan temppelissä.[193] Karthagosta oli tullut samanlainen maailmanvaltakunnan keskus, kuin brittien valtakunta uudella ajalla. Vahvan laivastonsa ja rajattomien rahavarojensa varassa Karthago oli suunnattoman paljon mahtavampi köyhää Rooman mannermaavaltaa.

Mutta kysymys oli siitä, kumpi ajan pitkään merkitsisi enemmän: rahat vaiko horjumattoman luja valtiorakenne, jossa johtotähtenä eivät olleet taloudelliset yksityispyyteet, vaan jossa kaikki murtumattomalla yksimielisyydellä toimivat yhteisen päämäärän: isänmaan mahdin ja kunnian hyväksi.

* * * * *

Mutta Rooma ja Karthagohan olivat vanhastaan hyviä ystäviä. Karthago oli Rooman vanhin liittolainen. Että kahdesta liittolaisesta voi tulla veriviholliset, se ei ole kuitenkaan tavaton ilmiö historiassa enempää kuin yksityiselämässäkään. Ja ettei roomalaisten ja karthagolaisten välinen rakkaus ollut sitä laatua, joka ei voi koskaan ruostua, se oli ilmennyt jo Pyrrhoksen sodan aikana, kun karthagolaiset m.m. tarjosivat hänelle liittoa roomalaisia vastaan.

* * * * *

Puunilaissodan ensimmäinen näytös esitettiin Sisiliassa, jossa taisteltiin vaihtelevalla onnella. Mutta joskin roomalaiset voittivat maalla, niin mitä se hyödytti, kun uusia rikkauksia, uusia sodankäyntivaroja alituisesti yli meren virtasi tuohon suureen kauppakaupunkiin? Ja laivastollaan karthagolaiset voivat lamauttaa koko Italian kaupan ja eristää Sisiliassa olevat roomalaiset sotavoimat kotimaasta. Ilmeisesti tätä sotaa ei sopinut käydä samalla tavoin kuin taistelua Apenniinien niemimaan herruudesta. Roomalaisille selvisi, että jos jotakin ratkaisevaa aiottiin saada aikaan, heidän täytyi mitellä voimiaan karthagolaisten kanssa ei vain maalla, vaan myöskin heidän omassa elementissään: merellä.

Campanian talonpojat olivat ja pysyivät maamyyrinä. Yksi niistä kolmesta asiasta, joita Cato, roomalaisen perustyyppi, katui, oli se, että hän oli kerran veneellä kulkenut kahden paikan välin, jonka hän olisi voinut suorittaa jalkaisin.

Mutta nyt Rooman kansan täytyi kuitenkin totuttautua merimiehiksi. Täytyi rakentaa vahvempi ja uudenaikaisempi laivasto kuin entinen. Ja jos Latiumin talonpojat ja Apenniinien paimentolaiset eivät kyenneetkään hoitelemaan airoja ja ohjaamaan laivaa, niin roomalaiset olivat viime aikoina liittäneet itseensä toisia kansoja, joilla oli meritottumusta. Tällaisia olivat etruskit, mutta ennen kaikkea etelä-Italian valtaus oli antanut roomalaisille kelvollisia merimiehiä omien rajain sisältä. Tarentumilaiset ja toiset suurkreikkalaiset olivat kansaa, joka ymmärsi laivan rakennustaidon; he kelpasivat myöskin muodostamaan Rooman laivaston miehistön ydinjoukon. Näiden olosuhteiden ja sen lisäksi erään merisotaa palvelevan keksinnön avulla Rooman laivasto sai vuonna 260 voiton Mylæn luona lähellä Messinaa. Keksittiin näet ryntäyssillat, jotka voitiin pudottaa alas roomalaisista laivoista, ja jotka rautahaoilla iskivät kiinni vihollislaivan kanteen. Sitten roomalaiset sotilaat voivat juosta vihollisen laivaan ja taistella mies miestä vastaan sen sijaan, että ennen oli ollut kysymys laivan taistelusta laivaa vastaan, taito, jossa varsinaiset roomalaiset olivat suunnattomasti kehittymättömämpiä kuin karthagolaiset. Heidän laivansa olivat kömpelömpiä ja raskasliikkeisempiä eivätkä senvuoksi kyenneet suorittamaan nopeita taktillisia liikkeitä. Minne ne olivat asettuneet, siinä ne sitten olivat. Kaksintaistelussa karthagolainen palkkasoturi sitävastoin ei lainkaan kyennyt mittelemään voimiaan Rooman legioonalaisen kanssa; ja tätä lukuunottamatta roomalaisilla oli yliote siinäkin, että he olivat ottaneet laivoihinsa enemmän sotilaita kuin karthagolaiset. Lukumäärän ylivoima tuli oikeuksiinsa siten, että ryntäyssiltojen kautta merisota muuttui melkein maataisteluksi.

Roomalaiset olivat saaneet ensimmäisen suuren merivoiton, ja Roomasta oli yhdellä iskulla tullut merivalta. Luonnollisesti varsinaiset roomalaiset eivät voineet merimiehinä olla vastustajiensa veroisia. Lukemattomia kertoja heidän laivastonsa kärsivätkin haaksirikon ylipäällikköjen tyhmänrohkeuden takia ollessaan tekemisissä elementin kanssa, johon he eivät olleet tarpeeksi kotiutuneet. Nämä tekaistut amiraalit olivat luonnollisesti aivan liian korkea-arvoisia kuunnellakseen alempiarvoisten, mutta merta tuntevien neuvoja. Ja heidän itserakkautensa takia tuhannet viattomat saivat uhrata elämänsä. Kerran kovassa myrskyssä murskautui Sisilian etelärannikkoa vastaan eräästä 360-laivaisesta laivastosta enemmän kuin 3/4 aluksista.

Mutta ihailtavalla tarmolla ja ripeydellä roomalaiset rakensivat uuden laivaston, jonka avulla heidän onnistui kuten Agathokleen viedä joukkoja Afrikkaan ja uhata itseään Karthagoa.[194] Yritys päättyi kuitenkin roomalaisten täydelliseen tappioon. Vastoinkäyminen tuli sitäkin vaarallisemmaksi, kun karthagolaiset saivat nuoressa, lahjakkaassa Hamilkarissa, liikanimeltä Barkas — se on tulkittu merkitsevän »Salama» — erinomaisen päällikön. Hän paloverotti ja hävitti Italian rannikoita.

Vastustajat olivat tavattoman tasaväkiset. Ei tahtonut tulla ratkaisua lainkaan, sanoo Polybios, »vaikka kummallakaan puolen ei laiminlyöty koettaa jokaista historiasta tunnettua sotatemppua tai vallan uhkarohkeita uljuudennäytteitä. Tuskin kului päivääkään ilman taisteluja, mutta ei mikään johtanut ratkaisevaan tulokseen. Kumpikin kansa muistutti kahta kukkoa, jotka taistelevat elämästä ja kuolemasta, kunnes molemmat ovat täydellisesti menehtyneet.»

Viimeiset varansa roomalaiset panivat peliin saadakseen aikaan ratkaisun merellä. Valtiokassa oli tyhjä, mutta kiitos johtavien miesten jalomielisyyden ja isänmaanrakkauden saatiin laivastorakennukseen tarvittavat välttämättömät rahavarat kokoon. Kukin otti varojensa ja voimiensa mukaan joko yksin tai yhdessä yhden tai useamman kansalaisensa kanssa rakentaakseen suuren sota-aluksen. Tämä vertaistaan vailla oleva voimannäyte oli täydellinen yllätys viholliselle, joka tuli perinpohjin lyödyksi Ægātēs-saarten luona Sisilian länsirannikolla vuonna 242. Nyt karthagolaisten tilanne oli niin toivoton, että he tarjosivat rauhaa. Sisilia oli itse asiassa menetetty jo monta vuotta sitten, ja mahdollisuuksia sen takaisin valloittamisesta ei ollut olemassa. Roomalaisilla ei myöskään ollut mitään voitettavissa jatkamalla sotaa. Rauha solmittiin sillä ehdolla, että karthagolaiset luopuivat Sisiliasta ja maksoivat niin suuren summan kuin 3 200 talenttia sotakorvausta.

* * * * *

24 vuotta oli sota jatkunut keskeytymättä. Niistä sotilaista, jotka ottivat osaa ratkaisevaan taisteluun, ei suuri osa ollut vielä syntynyt, kun sota puhkesi. Kuinka monta ihmiselämää tämä sota oli maksanut, ymmärrämme siitä, että Rooman väestön lukumäärä vain seitsemänä vuotena väheni likemmä 50 000 miehellä eli seitsemännellä osalla koko asukasluvusta. Ja suhteellisesti vähintään yhtä suuret olivat varmasti ne tappiot, jotka kohtasivat Rooman liittolaisia. Hankkiakseen varoja sodankäyntiin senaatin oli täytynyt ryhtyä vaaralliseen toimenpiteeseen, huonontamaan rahaa, niin että sen arvo lopullisesti laski seitsemänteen osaan normaaliarvosta.

Kalliisti roomalaiset olivat siis ostaneet Sisilian. Mutta hedelmällinen saari oli vieläkin suuremman hinnan arvoinen. Lähimmässä tulevaisuudessa tuli siitä Rooman vilja-aitta. Nykyjään, kun Sisilian viljelty maa tuottaa pääasiallisesti viiniä, oliiveja ja etelänhedelmiä, meidän on vaikea kuvitella saaren hedelmällisiä osia lainehtivina viljavainioina. Mutta maanviljelys oli siellä roomalaisaikaan tulos tarkoituksellisesti ajetusta Rooman elintarvepolitiikasta. Veroina roomalaiset kantoivat nimittäin puutarhatuotteista[195] viidennen osan sadosta, mutta viljasta ainoastaan kymmenennen osan.

Karthagolle Sisilian menetys oli kova isku. Sisilia oli nimittäin ainoa paikka, josta vihollinen voi uhata itseään Karthagoa. Tähän aikaan alukset eivät vielä olleet rakennetut niin, että ne voivat kauemman aikaa uhmata myrskyjä avoimella merellä, vaan täytyi niiden purjehtia pitkin rannikkoja löytääkseen helposti sataman äkillisen rajuilman puhjetessa. Sellaisten olosuhteitten vallitessa oli matka Apenniinien niemimaalta Afrikkaan liian pitkä roomalaiselle maihinnousulaivastolle, jollei se voinut tarpeen tullen päästä Sisilian satamiin. Agathokleen aikaiset kokemukset olivat antaneet karthagolaisille näytteen siitä, kuinka vaarallista oli, jos vihollisia oli saarella. Ja nyt tämä oli joutunut roomalaisten käsiin. Milloin nämä käyttäisivät hyväkseen hyökkäysasemaansa? Se oli vain ajan kysymys. Jonakin yönä voi sotalaivasto hyvän tuulen vallitessa viedä roomalaiset legioonat Sisiliasta Afrikkaan. Sisilia roomalaisten käsissä oli alituisena kuolemanuhkana karthagolaisten vallalle.

Kirjallisuutta puunilaissotiin:

Om grundlæggelsen af Romernes verdensherredømme efter de tre første bøger af Polybios's historiske værk. O.A. Hovgárdin tanskannos.

Hans Delbrück, Geschichte der Kriegskunst: I nide.

Johannes Kromayer, Antike Schlachtfelder: III nide.

Eduard Meyer, Kleine Schriften: II nide.

Carl Neumann und Gustav Faltin, Das Zeitalter der punischen Kriege.

Ad. Holm, Geschichte Siciliens im Altertum: III nide.

Victor Ehrenberg, Karthago.

Stephane Gsell, Histoire ancíenne de l'Afrique du Nord: 4 nid.

Otto Meltzer und Ulrich Kahrstedt, Geschichte der Kartager: 3 nid.

Tähän lukuun:

Max Schermann: Der erste punische Krieg im Lichte der livianischen
Tradition.

ROOMAN VALTAKUNTA SAA LUONNOLLISET RAJAT.

Sisiliasta oli tullut Rooman provinssi — niin roomalaiset nimittivät varsinaisen Italian ulkopuolella olevia alueitaan. Provinsseja hallitsivat roomalaiset maaherrat melkein rajattomalla vallalla. Vähän sen jälkeen kuin olivat tehneet rauhan karthagolaisten kanssa, roomalaiset valtasivat myöskin toisen karthagolaisten alueen, nimittäin Sardinian. He käyttivät hyväkseen vaarallista kapinaa, joka puhkesi karthagolaisten palkkajoukkojen keskuudessa, sitten kuin nämä oli viety Afrikkaan, ilman että heille oli maksettu palkkaa. Kapina levisi Karthagon alaisten Afrikan kansojen keskuuteen, jotka olivat kauan vihanneet ylimielisiä herrojaan näiden kovan hallituksen ja kiristysjärjestelmän vuoksi. Vieläpä oli mieliala foinikialaisten liittolaistenkin keskuudessa niin uhkaava, että karthagolaisten valta näytti olevan tuomittu pirstoutumaan. Ainoastaan Hamilkarin erinomaista voimaa ja sotapäälliköntaitoa karthagolaiset saivat kiittää siitä, että kuohunta lopuksi kolme vuotta kestäneiden kiivaiden taisteluiden jälkeen voitiin kukistaa. Vangittuja kapinallisia heitettiin tuhansittain elefanttien kuoliaaksi tallattaviksi,[196] kostoksi niistä kauheista julmuuksista, joita nämä itse olivat aikaisemmin suorittaneet, ja heidän johtajansa naulittiin ristiin. Väristen puhuttiin kaikkialla maailmassa tästä kauheasta sodasta.[197]

Vaikka roomalaiset olivat äskettäin selvittäneet välinsä karthagolaisten kanssa, he eivät saaliinhimossaan empineet käyttää näiden vaikeaa tilannetta hyväkseen, vaan anastivat Sardinian, kun kapinaliike karthagolaisia vastaan levisi myöskin sinne. Kun entiset omistajat vaativat saarta takaisin, roomalaiset uhkasivat sodalla. Karthagolaisten täytyi — vaikka hammasta purren — taipua eikä ainoastaan luovuttaa Sardinia, vaan suorittaa sen lisäksi vahingonkorvauksena niistä sotavarusteluista, joihin roomalaisten oli täytynyt ryhtyä, 1.200 talenttia. Harvoin on lausetta, että politiikassa valta on oikeutta, sovellettu häpeällisemmällä tavalla. Roomalaisten oli tarvinnut ainoastaan uhata sodalla tehdäkseen ainutlaatuisen hienon afäärin.

Toinen juttu on se, mitä seurauksia tästä kaappauksesta tuli olemaan.

Sardinian voittoa sopi roomalaisten mielestä lisätä Korsikan valtauksella, joka oli vanha etruskilainen alue, missä roomalaiset jo aikaisemminkin olivat koettaneet saada lujan jalansijan. Molemmilla saarilla uudet herrat rajoittuivat kumminkin — samoinkuin ennen karthagolaiset ja etruskitkin olivat tehneet — vain rannikkojen miehitykseen. Maan sisäosien alkuasukasväestöä he pitivät alituisen kauhun vallassa panemalla toimeen ihmismetsästyksiä. Alkuasukas-raukkojen kimppuun usutettiin verikoiria ja heidät myytiin sitten orjiksi.

Hankkimalla valtaansa Sisilian, Sardinian ja Korsikan roomalaiset olivat saaneet Tyrrheenan meren omakseen. Ne kauppa-asemat, jotka karthagolaiset olivat näillä saarilla itselleen hankkineet, olivat olleet tavattoman tärkeitä heidän kauppamatkoilleen läntisellä Välimerellä. Nyt tämä vaivalloisesti hankittu tien varrella olevain pysähdyspaikkain verkko oli revitty rikki. Karthagolaiset olivat kauppamatkoillaan riippuvaiset roomalaisten armosta. Heidän valtansa Välimeren läntisellä syvänteellä oli uhattu, ja he olivat menettämäisillään elämisenehtonsa luonnollisen lähteen.

* * * * *

Ei viipynyt kauan näiden viimeisten maan hankintojen jälkeen, ennenkuin roomalaiset alkoivat vallata myöskin jäljellä olevaa osaa Apenniinien niemimaasta aina Alppeihin asti. Gallialaiset alkoivat tulla jälleen vaarallisiksi, ja Roomaa uhkasi uusi gallialaismyrsky. Laidunmaita himoitsevat suunnattomat joukot tätä puoli villiä kansaa tunkeutui pohjoisesta päin ja olivat enää vain kolmen päivän maikan päässä Roomasta, ennenkuin siellä tiedettiin, missä he olivat. Maksoi paljon verta, ennenkuin roomalaisten onnistui lopulta voittaa heidät. Torjuakseen gallialaisvaaran ikiajoiksi he päättivät valloittaa koko Cisalppisen Gallian. Viisivuotisen kovan taistelun jälkeen oli koko Italian valloitus aina Alppeihin asti pääasiallisesti suoritettu noin vuonna 220 e.Kr. Kuinka paljoa vaarallisemmaksi olisi seuraava puunilaissota muussa tapauksessa muodostunutkaan roomalaisille! Mutta mitä oli saatu aikaan, se oli roomalaisten näkökannalta katsoen suoritettu viimeisellä hetkellä. Sillävälin, kun roomalaiset olivat vielä valmistelupuuhissa vyöttääkseen Cisalppisen Galliankin sotilassiirtokunnilla, kulki Hannibal, heidän vaarallisin vihollisensa, Alppien yli.