TOINEN PUUNILAISSOTA.
Karthago voimistuu jälleen mahtavaksi.
Sardinian tapahtumien jälkeen karthagolaisille oli päivänselvää — jollei se ollut sitä jo ennenkin —, että he eivät voineet pitää vuoden 241 rauhaa muuna kuin aselepona. Ei kukaan nähnyt selvemmin, mitä oli odotettavissa, kuin Hamilkar ja hänen vävynsä Hasdrubal. Molemmat ottivat nyt elämäntehtäväkseen hankkia isänmaalleen korvauksen kärsityistä menetyksistä toiselta taholta, Espanjasta. Espanjasta piti tulla samalla kertaa uuden sodan tukikohta, sillä kostettava oli roomalaisille, joita he vihasivat sydämestään ja sielustaan. Espanjan hopeakaivokset olivat, jos niitä järjellisesti käytettiin, kylliksi rikkaat sekä Karthagon sotavelan maksamiseen että korvaamaan suuret sotavarustelut, ja iberiläiset kansat olivat erinomaista sotilasainesta.
Neljä vuotta rauhanteon jälkeen Hamilkar vei joukkonsa tähän maahan, jossa karthagolaisilla ennestään oli Gades ja muutamia muita hajallaan olevia kauppapaikkoja. Käyttäen näitä tukikohtinaan hän loi sotapäällikkölahjainsa ja poliittisen viisautensa avulla yhtenäisen karthagolaisen alueen, joka ulottui Espanjan viljavilta Välimeren mailta aina pohjoisessa olevaan Ebro-virtaan asti. Etelä-rannikon parhaaseen satamapaikkaan hän perusti Cartagenan (Uusi Karthago), josta tuli uuden valtakunnan pääkaupunki. Nerokkaan valtiomieskatseensa opastamana Hamilkar oli hankkinut isänmaalleen siirtomaa-alueen, joka enemmän kuin täysin korvasi Sisilian ja Sardinian menetyksen ja samalla avasi uuden vientialueen karthagolaisille kauppalaivoille.
* * * * *
Kauan aikaa kului, ennenkuin roomalaiset käsittivät, mitä tosiaankin oli tapahtunut tuolla kaukaisella Iberian niemimaalla. Ne epäluulot, jotka olivat karthagolaisten saavutusten johdosta heränneet, häipyivät kumminkin, kun Hamilkar kaatui kahdeksanvuotisten voittoisaan taistelujen jälkeen. Toivottiin, että hänen suuret suunnitelmansa olivat kuolleet hänen kanssansa. Ilmeni kuitenkin, että hänellä oli henkinen perillinen, Hasdrubal. Mutta roomalaisista ei ollut viisasta heittäytyä uuteen sotaan, ennenkuin he olisivat selvitelleet välinsä vihollisten kanssa, jotka olivat aivan heidän ulottuvillaan, nimittäin Po-laakson gallialaisten kanssa.
Samaan aikaan, jolloin roomalaiset masensivat nämä kansat, Hasdrubal kaatui murhaajan käden kautta. Mutta kostoajatus sai uuden ja vaarallisemman edustajan. Se oli Hamilkarin vanhin poika, Hannibal. Hän oli siihen aikaan vain kaksikymmenkuusivuotias. Jo poikasena hän oli saanut seurata isäänsä sotaretkillä. Hän on itse vanhoilla päivillään kertonut, että kun Hamilkar oli lähdössä Espanjaan, hän kysyi yhdeksänvuotiaalta pojaltaan, tahtoisiko tämä seurata mukana. »Minä vastasin ihastuneena 'kyllä'», Hannibal jatkaa, »ja rukoilin häntä lapsen tavoin itsepäisesti ottamaan minut mukaan. Silloin hän tarttui käteeni, vei minut alttarin ääreen, jossa hän juuri uhrasi Zeukselle, ja sanoi, että minun tulisi käsi uhrin päällä vannoa vala aina vihaavani roomalaisia.» Tälle valalleen Hannibal oli uskollinen elämänsä loppuun asti.
Hannibal oli melkein kaikessa isänsä kuva. »Vanhat soturit luulivat hänessä saaneensa takaisin Hamilkarin nuorukaisena», Livius kertoo. »Sama ilme oli katseessa, sama tuli silmissä, samat kasvojenpiirteet.» Pian hän oli koko sotajoukon epäjumala. »Ei ollut ketään, jonka Hasdrubal mieluummin asetti johtoon, kun jokin rohkea urotyö oli toimitettava, ei ketään, jolla oli sellainen kyky temmata sotilaat mukaansa, ei ketään, jota he seurasivat sellaisella luottamuksella. Itse hän ei koskaan väsynyt mistään ponnistuksista. Hän voi kärsiä yhtä hyvin hellettä kuin pakkastakin. Ruoassa ja juomassa hän oli mitä kohtuullisin. Valvoa hän voi yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin. Uni sai tulla, kun hänellä oli siihen aikaa työltään, eikä hän tarvinnut unta varten pehmeää vuodetta eikä hiljaisuutta. Usein nähtiin hänen nukkuvan paljaalla maalla vahtien ja vartijain välillä sotilasvaippa peitteenään. Pukunsa puolesta hän ei lainkaan erottautunut sotatovereistaan, ainoastaan hänen hevosensa ja aseensa herättivät huomiota. Ratsain tai jalan hän oli parhain kaikista, ensimmäisenä hän riensi taisteluun ja palasi viimeisenä takaisin.»
Näin voimakas on ihailu, minkä tuo erikoinen mies herätti vihollisessa. Olisi kuitenkin ollut enemmän kuin inhimillistä, jollei kansallisuus- ja rotuviha myöskin esiintyisi siinä kuvassa, jonka roomalainen historioitsija on antanut maansa vaarallisimmasta vihollisesta. Hän lisää näet liioitellen, jonka tosiseikat kuitenkin kumoavat: »Näiden suurten luonteenominaisuuksien vastapainona oli kuitenkin yhtä suuria luonteenvirheitä: epäinhimillinen julmuus ja puunilaisellekin ominaista suurempi petollisuus. Hän ei tuntenut lainkaan totuutta, mikään ei hänelle ollut pyhää, jumalien pelko oli hänelle tuntematon, eikä hän piitannut vannotuista valoista, omaatuntoa hänellä ei ollut.» Nämä Liviuksen syytökset ovat mitä suurimmassa määrin epäoikeutettuja. »Sanansa Hannibal on aina pitänyt», Eduard Meyer sanoo, »eikä hän milloinkaan tarpeettomasti vuodattanut verta. Sotavankejaan hän on kohdellut inhimillisesti ja vihollisiaan kohtaan hän on aina käyttäytynyt ritarillisesti.»
* * * * *
Ensimmäinen puunilaissota oli alkanut Messinassa; toinen puhkesi Saguntumissa. Sodan puhkeamisajan olosuhteet molemmissa kaupungeissa muistuttavat suuresti toisiaan. Molemmissa oli roomalaisystävällinen puolue ja toinen, joka tahtoi antautua karthagolaisten vallanalaisuuteen. Viimemainittua vaaraa välttääkseen Rooman kannattajat ryhtyivät karkoittamaan tai surmaamaan vastapuolueen ensimmäisiä miehiä. Jäljellejääneet kääntyivät avunpyynnöllä Karthagon hallituksen puoleen, ja suuri neuvosto valtuutti Hannibalin sekaantumaan Saguntumin asioihin. Kaupungin hallitseva puolue etsi silloin turvaa roomalaisilta, jotka ottivatkin kaupungin turviinsa.
* * * * *
Vuonna 219 Hannibal alkoi piirittää kaupunkia.
Se oli itse asiassa sodanjulistus roomalaisille ja vastaus heidän vilpilliseen menettelyynsä Sardiniassa kaksikymmentä vuotta aikaisemmin.
Saguntumilaiset puolustivat kaupunkiaan epätoivon rohkeudella. Kun muurit ja tornit olivat sortuneet karthagolaisten muurinmurtajien sysäyksistä, »he peittivät ruumiillaan», kuten Livius sanoo, »lujat muurinsa menettäneen isiensä kaupungin, eikä kukaan väistynyt paikaltaan.» Mutta karthagolaisia kiihoitti runsas saalis, joka heitä odotti; ja kun Hannibal antoi puhaltaa ryntäysmerkin, kaupunki oli tuomittu perikatoon.
Roomalaiset näyttävät mahdollisimman kauan välttäneen uutta sotaa. Kahdeksan kuukautta kaupunki sai näet kokea kaikkia piirityksen kauhuja, ilman että he lähettivät sinne apua. Mutta kun Saguntum oli valloitettu, he lähettivät Karthagoon lähetystön, joka vaati Hannibalin luovuttamista.
Harmistuneena suuri neuvosto hylkäsi tämän vaatimuksen. Rooman lähetit eivät vastanneet sanaakaan. Vanhin heistä osoitti vain togansa rintalaskosta ja sanoi: »Täällä on meillä sota sekä rauha. Valitkaa kumman haluatte!» Karthagolaiset huusivat silloin yhtä uhmamielisinä, että hän voisi antaa, kumman vain halusi. Ja kun roomalainen sanoi, että hän antoi sodan, karthagolaiset vastasivat, että he ottivat sen vastaan ja että he tulisivat käymään sitä samalla rohkeudella, jolla he olivat sen vastaankin ottaneet. »Tosiasiallisesti Hannibal oli», sanoo Eduard Meyer, »pakottanut sekä roomalaiset että karthagolaiset uuteen sotaan.»
Mutta Saguntumin hävitys ei luonnollisesti ollut lainkaan syynä uuteen sotaan, vaan ainoastaan satunnainen aihe sen puhkeamiseen. Varsinainen sodan syy oli paljoa syvemmällä: Sisilian menetyksessä ja ennen kaikkea Rooman häpeällisessä Sardinian valtauksessa sekä sen yhteydessä tapahtuneessa rahankiristyksessä. Tyytyä pysyvästi tällaiseen asiaintilaan olisi merkinnyt Karthagolle samaa kuin itsemurha. ostosodan täytyi tulla.
Hannibalin retki.
»Minä ryhdyn nyt» — Livius sanoo suuren teoksensa 21:nnen kirjan johdannossa — »kuvaamaan muistettavinta kaikista sodista, mitä milloinkaan on käyty, sitä sotaa, jota karthagolaiset Hannibalin johdolla kävivät Rooman kansaa vastaan. Sillä eivät koskaan ole voimakkaammat valtiot ja kansat asein mitelleet voimiaan toistensa kanssa, eivätkä taistelevat itse ennen koskaan ole olleet niin mahtavia ja voimakkaita. Ja niin vaihteleva oli sotaonni, niin epävarma sodan lopputulos, että ne olivat lähempänä häviötä, jotka lopuksi voittivat. Lisätkäämme, että katkeruus, jolla kumpikin kansa taisteli, oli melkein vielä suurempi kuin sen sotavoimat.» Nyt sodan tarkoituksena ei enää ollut jonkin siirtomaan valtaus; se oli taistelua maailman valtiudesta. Ja nyt seisoivat vastakkain kokonaisen kansan murtumaton voima ja yksi maailman suurimpia neroja. Hannibalin sota on kaksintaistelu neron ja luonteen välillä.
* * * * *
Jos roomalaiset, kuten on hyvin luultavaa, olivat arvelleet Afrikan tulevan läheisimmäksi sotanäyttämöksi, niin Hannibal teki tyhjäksi heidän laskelmansa. Rooman valtakunnan sydämeen hän aikoi suunnata iskunsa. Joukkojen kuljetus Italiaan oli kuitenkin suunnattoman arveluttava yritys. Jos tämä tapahtui meritse tai pitkin rannikkoa, niin uskaltautui hän kohtaamaan Rooman laivaston, joka silloin jo hallitsi merta. Runsaslukuista ratsuväkeään, joka oli hänen armeijansa parhain ase, hän ei missään tapauksessa voinut kuljettaa meren yli. Ja vielä mahdottomampi oli kuljettaa elefantteja pitkää meritietä.
Oli kuitenkin eräs toinen tie, mutta sitä tietä kulkeminen oli toisista syistä kuulumatonta uhkapeliä. Se kulki yli Alppien, yli noiden pilvenkorkuisten vuorijonojen, jotka muinaisajan kansoille olivat kauhistavan salaperäisyyden verhoamat. Ainoastaan villit keltit tunsivat tiet, ja nämä eivät luonnollisesti olleet sellaisia, että kukaan olisi uskaltautunut johtamaan kokonaista armeijaa kuormastoineen ja elefantteineen niitä pitkin. Mutta Hannibal uskalsi. Kuitenkaan hänen hankkeensa ei suinkaan ollut vain uhkayritys, kuten kauan arveltiin. Ennenkuin hän teki rohkean päätöksensä, hän oli keskusteluista niiden kansojen kanssa, jotka tunsivat vuoret, tullut vakuutetuksi siitä, että suunnitelman toteuttaminen oli hänen laiselleen voimamiehelle mahdollisuuksien rajoissa. Hän oli hankkinut tarkat tiedot solien yli johtavista teistä ja oli saanut maan syntyperäisiä asukkaita oppaikseen.
Hannibal luotti siihen, että kun hän kerran olisi päässyt Alppien yli, Po-laakso tulisi olemaan hänen sotaliikkeillensä tukikohtana. Hän voi odottaa, että keltit ottaisivat siellä hänet vastaan vapauttajana, koska roomalaiset olivat äskettäin riistäneet heiltä itsenäisyyden. Mitä kaikkea Hannibalin lainen mies voikaan toivoa saavansa aikaan näiden urhoollisten soturien avulla, jos hän oikein ohjaisi heidän valtavan iskuvoimansa ja liittäisi heidät koulutettujen libyalaisten ja espanjalaisten veteraaniensa joukkoon! Gallialaiset eivät olleet vielä lakanneet olemasta Etelä-Euroopan kauhuna.
Hannibal voi sitäpaitsi toivoa makedonialaisen armeijan apua. Makedonian kuningas Philippos V, joka oli uudelleen laskenut valtansa alle Peloponnesoksen oli kireissä väleissä roomalaisten kanssa. Nämä olivat äskettäin alkaneet ulottaa valtaansa Balkanin niemimaallekin pitämällä kurissa puolivillejä illyrialaisia, jotka olivat Adrian meren itärannikolle perustaneet merirosvovaltion. Dalmatian saaristo repaleisine rannikkoineen ja monine sen edustalla olevine saarineen oli kuin luotu merirosvopesäksi. Täällä kasvoivat myöskin ne rohkeat merimiehet, jotka sitten keskiajalla tekivät Venetsian merivallan kaikkia muita senaikaisia etevämmäksi. Rooman senaatin valitukset merirosvojen kaappauksista torjui ylimielisesti heidän kuningattarensa, uhmaileva ja miehekäs nainen, joka siihen aikaan hoiti hallitusta alaikäisen poikansa puolesta. »Vanhastaan on illyrialaisilla ollut tapana» — hän selitti — »hyötyä merestä niin paljon kuin kukin kykenee.» Tähän yksi Rooman lähettiläistä antoi katkeran vastauksen: »Roomalaisten kesken on tapana, että valtio auttaa niitä kansalaisia, jotka ovat kärsineet vahinkoa.» Ja hän lisäsi, että jumalien avulla kyllä tultaisiin pakottamaan kuningatar vieroittamaan illyrialaiset pahoista tavoistaan. Kuningatar katkeroitui nuhteista niin, että hän surmautti lähettilään.
Nyt senaatti tarttui ponnella asiaan ja lähetti matkaan suuren laivaston, joka hävitti illyrialaisten rosvopesät ja pakotti heidät antamaan merenkulkijain vastaisuudessa olla rauhassa. Tämän matkan yhteydessä saatettiin myöskin lähinnä sijaitsevat kreikkalaiset satamapaikat roomalaisten tarkastuksen alaisiksi. Näiden joukossa oli Korfu, Adrian meren avain. Illyrian sota oli ensimmäisen puunilaissodan lisäksi uusi näyte siitä, että Roomasta oli tullut Välimeren mahtavin merivalta. Roomalaiset olivat nyt tehneet itsensä sekä Tyrrheenan että Adrian meren herroiksi.
Rooman pyrkimyksissä saada vakava jalansija Adrian meren itärannikolla oli uhka Makedonialle. Oli senvuoksi luultavaa, että Philippos tahtoisi seurata Pyrrhoksen esimerkkiä, tulla Italiaan ja yhdistää siellä sotavoimansa niihin, jotka tulivat Guadalquiviriltä. Senjälkeen tarvittaisiin, Hannibal toivoi, vain muutamia voittoja, ja ne saisivat Rooman liittolaiset ja alamaiset varsinaisessa Italiassa luopumaan Roomasta. Ja mikä estäisi häntä sen jälkeen antamasta Rooman vallalle kuoliniskua? Hän luotti siis siihen, että side, joka yhdisti Rooman sen alaisiin kansoihin, oli yhtä hauras kuin se side, joka piti koossa Karthagon valtiota. Oliko tämä olettamus oikea? Siitä riippui koko hänen yrityksensä.
Kaikissa tapauksissa oli toimittava, ennenkuin Rooma ehtisi vahvistaa valtansa Po-laaksossa. Kun tämä kerran ehtisi tapahtua, olisi myöhäistä saada Italiassa sopivaa tukiasemaa sotaliikkeille.
* * * * *
Keväällä 218 Hannibal lähti liikkeelle Cartagenasta mukanaan 90 000 jalkamiestä, 12 000 ratsumiestä ja 37 elefanttia.[198] Espanjaan hän jätti veljensä Hasdrubalin huomattavan joukon kanssa tätä maata puolustamaan.
Niin pian kuin oli tullut Ebron yli, hän oli vihollismaassa. Tämän joen ja Pyreneitten vuorten välillä olevien, vapauttaan rakastavien kansojen kukistaminen lienee maksanut hänelle 20 000 miestä, ja yhtä monta miestä hän jätti vähän ennen tämän vuorijonon ylikulkuaan jäljelle turvaamaan karthagolaisten valtaa Espanjassa. Hänen armeijansa oli siis vähentynyt 60 000 mieheen, kun hän hyökkäsi Transalppiseen Galliaan, mutta nämä olivat kaikki koeteltuja veteraaneja.
Kulkiessaan Rhône-virran yli Hannibal sai ensimmäisen kerran kokea vihollismielisyyttä gallialaisten puolelta. Eiväthän he voineet tietää, että karthagolaisten sotaretki tarkoitti kokonaan toista maata kuin heidän. Sotajuonella Hannibalin onnistui kuitenkin saada armeija vahingoittumattomana joen yli.[199]
Hannibal saa kiittää onneaan, että hän niin nopeasti ja hyvissä ajoin pääsi Rhônen yli, sillä Massilian luona, tuskin neljän päivänmarssin päässä etelään päin, joen suulla, oli konsuli Publius Cornelius Scipio laivastonsa kanssa. Hän oli matkalla Espanjaan tarkoituksenaan taistella siellä karthagolaisten kanssa. Nyt hän sai hämmästyksekseen kuulla, että Hannibal oli ehtinyt Rhônelle asti. Ei mikään todista selvemmin Hannibalin sotasuunnitelman rohkeutta ja suurenmoisuutta kuin se, että roomalaiset eivät koskaan olisi voineet ajatellakaan, että hän ryhtyisi sellaiseen uhkarohkeaan tekoon kuin sotaretkeen Italiaan saakka.
Rooman konsuli oli ensi hämäännyksessään liian hidastuumainen. Hän luuli ensiksi, että se, mitä hän sai kuulla Hannibalin marssista, oli tyhjää hälytystä. Kun hän viimeinkin tuli vakuutetuksi siitä, miten asianlaita oikein oli, hän lähti päätä pahkaa ylimenopaikalle. Mutta kun hän viimeinkin saapui sinne, Hannibal oli poistunut paikalta kolme päivää aikaisemmin.
Scipiota on paljon syytetty siitä, mihin hän nyt ryhtyi. Muutamat historioitsijat ovat järkeilleet niinkin, että hänen olisi luonnollisesti pitänyt koko armeijansa kanssa palata takaisin Italiaan ja koettaa sulkea alppisolat Hannibalilta. Mutta hämäännyksissään siitä, että oli tullut petetyksi, »hän teki sen sijasta sen suuren virheen», että jätti suurimman osan armeijasta veljensä Guæuksen johtoon Espanjaan, samalla kuin hän itse pienemmän osan kanssa kääntyi takaisin Italiaan.
Meille tulee myöhemmin tilaisuus palata pohtimaan kysymystä, menettelikö hän oikein vai väärin. Tällä kertaa pysähdymme sen sijaan miettimään kysymystä: Miksikä Hannibal ei viipynyt paria päivää Rhônen rannalla odottaen Scipiota. Hänen joukkonsa olivat sekä lukumäärään että sotatottumukseen nähden viholliseen verraten ylivoimaiset. Vastaus kysymykseen piilee siinä, että syksy oli jo pitkälle kulunut. Vain jonkin viikon myöhästyminen voi aiheuttaa sen, ettei Hannibal enää sinä vuonna olisi voinut kulkea Alppien yli, sillä milloin tahansa suuret lumipyryt voivat sulkea vuorensolat. Vaikkakin hän voisi olla kuinka varma tahansa voitosta, niin tosiasia oli, että roomalaiset myisivät henkensä kalliista. Vaikka karthagolaisten tappiot kuolleissa eivät tulisikaan olemaan kovin suuret, niin täytyi sellaisen taistelun jälkeen aina ottaa lukuun haavoittuneiden suuri lukumäärä. Heitä ei voisi ottaa mukaan rasittaville marsseille yli Alppien, ennenkuin he olivat toipuneet; ja heidän hylkäämistään vihollismaahan sopi yhtä vähän ajatella. Mutta joutua pakotetuksi keskeyttämään marssi ja pysähtyä talven ajaksi Galliaan merkitsi samaa kuin panna koko yritys peliin. Sillä silloin roomalaiset ennättäisivät ottaa oppia ensimmäisestä tappiosta ja saisivat aikaa kohdatakseen karthagolaiset murskaavalla ylivoimalla jo näiden tullessa ulos vuorisolasta. Koska karthagolaisten täytyisi silloin olla perin uupuneita suorittamistaan marsseista ja koska heillä ei olisi tilaisuutta käyttää hyväkseen voimakkainta asettaan, ratsuväkeä, olisi heidän tappionsa jo ennakolta ollut selvä.
* * * * *
Sillävälin Hannibalin kulku jatkui syntyperäisten oppaitten johdolla yhä korkeammalle halki Alppien. Lähin päämäärä oli eräs niistä solista, jotka länteen Torinosta johtavat läntisten Alppien yli.[200]
Ensimmäistä alppijonoa ylikuljettaessa vaikeudet alkoivat. Juuri silloin, kun tie oli jyrkin, tien yläpuolella oleville kallioille väijyksiin asettuneet vihamieliset alkuasukkaat hyökkäsivät ratsuväen ja kuormaston kimppuun. Gallialaiset eivät nimittäin saaneet päästään sitä ajatusta, että Hannibalin sotaretki tarkoitti juuri heitä. »Karthagolaiset», Polybios kirjoittaa, »kärsivät nyt suuria vahinkoja, ei niin paljon suoranaisesti barbaarien hyökkäyksestä kuin siitä, että tie oli niin kapea ja jyrkkä. Vähinkin levottomuuden aihe saattoi kuormaeläimet yhä suuremman kauhun valtaan, niin että monet niistä syöksyivät taakkoineen rotkoihin. Ja kaikkein enimmän saivat häiriötä aikaan haavoittuneet hevoset, sillä ne tulivat tuskasta aivan villeiksi ja sysäsivät sekä kuormaeläimiä että ihmisiä alas jyrkänteitä.» — »Suurten lumivyöryjen lailla», Livius kertoo, »vetojuhdat vyöryivät kuormineen syvyyteen.»
Hannibal älysi, että hän oli kadottamaisillaan kuormastonsa. Jos näin sai jatkua, oli koko armeija vihitty perikatoon. Täytyi toimia nopeasti. Ravakan joukko-osaston kanssa hän kiiruhti paikalle ja kävi ylhäältäpäin vihollisen kimppuun, hakkasi osan maahan ja ajoi muut pakoon. Hetkeksi tosin sekaannus lisääntyi marssirivistössä sotahuutojen ja hälinän takia; mutta kun vaara oli torjuttu, retki voi jatkua rauhassa. Herättääkseen kauhua »barbaareissa», Hannibal ryntäsi, sitten kuin armeija oli kulkenut solan läpi, sen kaupungin kimppuun, jossa he asuivat. Sieltä hän otti korvauksen niistä hevosista ja kuormajuhdista, jotka oli menettänyt, ja sai sen lisäksi runsaan muonavaraston. Hän oli nyt herättänyt sellaisen kunnioituksen gallialaisissa, että retki voi jatkua häiriintymättä aina korkeimmalle alppijonolle asti. Väristen vuoristokansat katselivat jättiläissuurien elefanttien kulkua tunturien välitse.
Kulun jatkaminen solia ympäröiväin kukkuloiden yli näytti lupaavalta. Siellä asuvat kansat tulivat Hannibalia vastaan kantaen öljypuun oksia ja seppeleitä, antoivat hänelle panttivankeja takeeksi siitä, että heillä oli rauhalliset tarkoitukset ja varustivat sotajoukon teuraskarjalla. Mutta Hannibalilla oli tapana olla aina varuillaan sellaisten ystävyydenosoitusten suhteen. Hänen epäluulonsa saivatkin pian vahvistuksen. Tuskin karthagolaiset olivat ehtineet ahtaalle solatielle, kun jo barbaarit kävivät heidän kimppuunsa, vyöryttivät heidän päällensä suuria kivilohkareita ja olivat hukuttaa heidät kivisateeseen. Hannibal oli kuitenkin tällä kertaa ollut kylliksi varovainen. Hän asetti ratsuväen ja kuormaston kulkemaan edellä ja järjesti jalkaväen viimeiseksi. Tämä sai nyt pysähtyä ja olla yötä solassa, sillä aikaa kuin kuormaeläimet, hevoset ja elefantit jatkoivat matkaa eteenpäin. Täten vahingot eivät tulleet niin suuriksi kuin edellisellä kerralla, vaikkakin monet ihmiset luonnollisesti pahasti vahingoittuivat.
Alppien-ylimarssin yhdeksäntenä päivänä Hannibal saavutti korkeimman kohdan. Sinne hän asettui leiriin ja vietti kaksi lepopäivää, osaksi siksi, että ihmiset ja eläimet saisivat levähtää, osaksi odottaakseen niitä, jotka olivat jääneet jälkeen. »Ja tapahtui todellakin», Polybios kertoo, »että monet niistä hevosista, jotka olivat kauhuissaan harhailleet vuorilla, ja monet kuormaeläimet, jotka olivat heittäneet kuormansa selästään, äkkiä ilmestyivät leiriin seurattuaan sinne johtavia jälkiä.»
Tällä välin oli kuitenkin jo hyvän matkaa syyskuuta ehtinyt kulua, ja vuorenhuipuilla alkoi jo sataa lunta. Monen kasvoilla kuvastui väsymys ja alakuloisuus ajatellessa niitä rasituksia, jotka vielä odottivat Etelän lapsia ylhäällä tunturimaailman pakkasessa. Mutta kun oli saavuttu kukkulalle, josta avautui näköala Po-laaksoon, Hannibal piti joukoilleen puheen, jossa hän kuvaili kaikkea sitä ihanuutta, mikä odotti heitä rikkaassa maassa, vuorimuurin juurella ja huomautti niistä urotöistä, jotka sinne kutsuen viittoivat.[201]
Rohkaistunein mielin karthagolaiset aloittivat nyt alaslaskeutumisen. Se tuotti heille kuitenkin vähintään yhtä suuria vahinkoja kuin ylösnousukin. »Sillä tie oli», Polybios kuvailee, »kapea ja jyrkkä, ja lumi, joka sen peitti, teki mahdottomaksi nähdä, missä voi saada varman jalansijan. Niin pian kuin joku lipesi ja kaatui, hän syöksyi heti pohjattomaan kuiluun. Niin kauheaa ja surullista kuin olikin olla tällaisten tapausten todistajana, jäljelle jäävät olivat jo niin tottuneet tämän laatuisiin onnettomuuksiin, että olivat niiden suhteen tulleet välinpitämättömiksi. Mutta tultiinpa paikkaan, jossa tie kulki pitkin äkkijyrkänteen laitaa ja oli niin kapea, etteivät elefantit eivätkä kuormaeläimet voineet päästä eteenpäin.» Valtava vuorenvieremä oli nimittäin vähän ennen pyyhkäissyt pois tiestä enemmän kuin puolet sen leveydestä. Yritys kiertää ylempää vaarallinen kulkupaikka epäonnistui, sillä kylminä kesinä lumi ei siellä sulanut, vaan puristui yhteen jään tapaiseksi massaksi. Nyt oli uutta, märkää lunta satanut vuodenvanhan päälle. »Mutta», Polybios sanoo, »kun sotilaat polkivat sen läpi ja jalka kosketti vanhaa, kiinteää lunta uuden alla, niin molemmat jalat liukuivat heidän altansa samalla kertaa. Ja kun he sitten koettivat tukea itseään polvin ja käsin noustakseen pystyyn, he tulivat täysin avuttomiksi ja liukuivat yli jyrkänteen. Mutta kun kuormaeläimet keikahtivat kumoon ja koettivat nousta jälleen pystyyn, niin ne polkivat läpi vanhan lumen ja jäivät painonsa ja lumen kovuuden takia paikoilleen kuin kiinninaulittuina.»
Tässä ei siis auttanut mikään muu kuin koettaa korjata ja leventää särkynyttä tietä. Korjaus tapahtui Liviuksen kertomuksen mukaan seuraavalla tavalla: »Koska vuorta täytyi murtaa, kaadettiin ympäristöllä kasvavia mahtavia puita ja tehtiin niistä suuri rovio. Se pistettiin tuleen ja kuumennettiin siten kalliota, jonka perästä se tehtiin hauraaksi valamalla hehkuvalle kivelle viinietikkaa.[202] Sen perästä voitiin sitä särkeä murtoraudalla.» Yhden päivän työn jälkeen oli saatu tietä levennetyksi niin paljon, että hevoset ja kuormajuhdat voitiin kuljettaa sitä pitkin ja viedä alas laitumelle, sillä välin kuin tien tekoa jatkettiin elefanttien takia. Tämä työ vaati lisäksi kolme päivää, ennenkuin nälkiintyneet rumilas-raukat voitiin kuljettaa eteenpäin. Mutta vielä kolme vuorokautta, ja silloin koko armeija oli alhaalla tasangolla. Alppien ylikulku oli vienyt viisitoista päivää. Viisi kuukautta oli kulunut siitä, kun Hannibal läksi Cartagenasta.
Hannibalin suuri ajatus ryhtyä taisteluun roomalaisten kanssa itsessään Italiassa oli toteutumaisillaan. Raudan lujalla tahdonvoimallaan hän oli suorittanut tuon historiassa ainutlaatuisen uhkapelin, jollaista kulku yli Alppien oli. Mutta kauheita uhrauksia se oli maksanut. Rhônen ylikulun jälkeen hänen sanotaan menettäneen noin puolet armeijastaan. Varmaankin kylmyys ylhäällä Euroopan korkeimmilla tuntureilla on vienyt hengen useimmilta. Viettää viisitoista yötä paljaan taivaan alla alituisesti alttiina jääkylmille tuulille, jotka jäätiköiltä pusertuvat alas tunturien kuilujen kautta, sen jo olisi pitänyt olla kylliksi tuhotakseen melkein koko armeijan. Ainoastaan 20 000 jalka- ja 6 000 ratsumiestä lienee Hannibalilla ollut jäljellä, kun hän astui Rooman valtakunnan maaperälle.[203] Mutta täällä hän voi olettaa kykenevänsä täyttämään armeijansa aukot ystävällismielisten kansojen avulla. Hämmästellen nämä totesivat harvinaisen näytelmän: suuri armeija, joka oli kulkenut aina Herkuleen patsailta asti, laskeutui alas Alppien huipuilta tuomaan heille vapautta.
Po-laakson taistelut.
Ennenkuin Publius Scipio armeijoineen oli ehtinyt tulevalle sotanäyttämölle, Hannibal ehti antaa sotilastensa kerätä uusia voimia rasitusten jälkeen. Hän oli myöskin houkutellut tai pakottanut puolelleen suuren osan väestöä pohjoisessa, Cisalppisessa Galliassa. Ticinus-joen luona, lähellä Vercellæn kaupunkia Scipion ratsu- ja jousimiehet sattuivat eräällä tiedustelumatkalla kohtaamaan Hannibalin ratsujoukon. Molemmilla puolin olivat itse ylipäälliköt johtajina Huolimatta karthagolaisten ylivoimaisuudesta Scipio otti vastaan vihollisen taisteluhaasteen.[204]
Hannibalin raskasaseiset ratsumiehet heittivät pian roomalaiset takaisin, ja sitten kevyt numidialainen ratsuväki oli heidän kimpussaan hyökäten sivuilta ja takaa. Nämä numidialaiset eli berbiläiset ratsastajat nopeine, kestävine hevosineen olivat kevyen ratsuväen ihanne. Voittamattomia olivat nämä arojen pojat vihollista häiritsemään ja uuvuttamaan, hänen ympärillään parveilemaan, houkuttelemaan itseään seuraamaan, harhaan johtamaan ja väijytyspaikassa vaanimaan. Kuin pyörremyrsky he syöksähtivät roomalaisia kohti villiä neliä, ja tomupilvestä, jossa valkeat viitat häilähtelivät ja tummat silmät salamoivat, lennähti nuolikuuro. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä he villisti kirkaisten pyörähyttivät ympäri pystyyn kavahtaneet oriinsa ja hävisivät yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Numidialaiset merkitsivät karthagolaisille samaa kuin venäläisille kasakat 18:nnella ja 19:nnellä vuosisadalla.
Suurin tappioin Scipion täytyi, itse vaikeasti haavoittuneena perääntyä Po-joen yli. Roomalaiset pelastuivat täydelliseltä häviöltä ainoastaan siten, että heidän onnistui viime hetkessä repiä joen yli johtava silta. Mutta se armeijan osa, joka sankarillisesti kuolemaa halveksien suojasi toverien perääntymistä yli sillan, joutui itse eristetyksi omistaan ja sen täytyi antautua vangiksi.
Ennenkuin Hannibal oli tullut Pon yli, Scipio oli ehtinyt perääntyä Trebia-joen taakse ja asettautua vahvoihin asemiin vasen sivusta Apenniinien, oikea Po-virran ja roomalaisen Placentian[205] linnoituksen tukemina. Täällä Scipio odotti apujoukkoja, ja kun nämä olivat saapuneet, hän oli täysin tasaväkinen vihollisen kanssa, mitä jalkaväkeen tulee. Hänen ratsuväkensä oli sitävastoin edelleenkin heikompi kuin Hannibalin.
Haavansa takia Scipion täytyi luovuttaa päällikkyys toiselle miehelle. Hannibal koetteli nyt sotapäällikköneroaan saadakseen houkutelluksi roomalaiset tulemaan pois vahvasta asemastaan. Ja se onnistui lopuksi. Hän antoi vihollisen ratsuväen saada pienen voiton ratsuväkitaistelussa. Se houkutteli koettelemaan enempää. Päällikkyyttä hoiteleva konsuli halusi mielellään ehtiä tehdä itsensä huomatuksi, ennenkuin hänen virka-aikansa loppuisi — siihen oli enää muutamia viikkoja. Ja niin johduttiin siihen, että roomalaisten kevyet joukot muutamia päiviä sen jälkeen joutuivat taas taisteluun vihollisen ratsuväen kanssa. Karthagolaiset väistyivät vähän kerrassaan, ja taisteluinnossaan roomalaiset seurasivat heidän perässään joen poikki. Mutta äkkiä karthagolaiset pysähtyivät. Roomalaiset olivat juuri sillä paikalla, jonka Hannibal oli valinnut, silmä silmää vasten hänen taistelujärjestyksessä olevan armeijansa kanssa.
Roomalaiset olivat kuolemaantuomitut, jollei heidän armeijansa päävoima rientäisi avuksi. Se tuli. Mutta sotilaat saapuivat perille lopen väsyneinä, läpimärkinä ja väristen joulukuisen, kylmän ja korkealle paisuneen joen yli suoritetun pikamarssin jälkeen ja lisäksi nälkäisinä — sillä he eivät olleet ehtineet saada aamiaistaen. Hannibal oli sitävastoin antanut armeijansa päävoiman lämmitellä ja hyvin aterioida leirissä. Kylläisinä ja tyytyväisinä ja voideltuina öljyllä ollakseen pakkaseen nähden vastustuskykyisempiä sotilaat olivat sitten asettuneet taistelujärjestykseen, ja kun ylipäällikön oli onnistunut houkutella roomalaiset sinne, jonne tahtoi, verinen näytelmä voi alkaa.
Avusta huolimatta roomalaisten kevyet joukot eivät jaksaneet kauan pitää puoliaan. Heidän jalkasoturinsa sitävastoin näyttivät ansainneensa voittamattomien maineen ollen koko taistelun ajan ratkaisevasti parempia kuin Hannibalin jalkaväki. He eivät tietysti voineet rynnätä eteenpäin vihollisen jalkaväkeä ja siihen yhtynyttä ylivoimaista ratsuväkeä vastaan, mutta he eivät myöskään perääntyneet tuumaakaan. Vasta kun osasto valittuja joukkoja Hannibalin nuorimman veljen Māgon johdolla hyökkäsi heidän selkäänsä, sivustat ja keskustan takimmaisin rivi joutuivat epäjärjestykseen. Keskustan päävoima sitävastoin — kolmasosa koko armeijasta — painautui tiiviisti yhteen, mursi karthagolaisten rintaman ja murhaavassa taistelussa raivasi itselleen tien Placentiaan. Mutta suurimman osan muuta armeijaa sen koettaessa päästä virran yli vihollisen kevyet joukot surmasivat tai elefantit tallasivat jalkoihinsa.
Mutta taistelu tuotti Hannibalillekin suuria tappioita. Jälkeenpäin hänen armeijansa hupeni yhäkin sairauksien takia, joita raa’an kylmä talvisää aiheutti. Itse taistelun kuluessa karthagolaiset olivat rankkasateesta ja lumirännästä niin pahoin paleltuneet, että he tuskin kykenivät iloitsemaan saamastaan voitosta, Livius kertoo. Ja elefantit, jotka Hannibalin niin suurella vaivalla oli onnistunut kuljettaa Alppien yli, kuolivat kaikki paitsi yksi. Mutta sen sijaan hänen armeijaansa vahvistivat entistä enemmän kelttiläiset soturit. Gallialaiset nousivat näet Hannibalin voiton jälkeen yleisesti roomalaisia vastaan ja toivat hänelle, niin sanotaan, apujoukkoja hieman yli 60 000 miestä.
Kaikesta huolimatta Trebian voitto oli osoittanut, kuinka paljoa huonompi karthagolainen jalkasoturi oli Rooman legioonalaista. »On harvoja taisteluita», Mommsen sanoo, »jotka siinä määrin tuottavat kunniaa roomalaiselle sotilaalle, kuin Trebian taistelu. Mutta on myöskin harvoja taisteluita, jotka aiheuttavat raskaampia syytöksiä niitä sotapäälliköitä kohtaan, jotka ovat taistelua johtaneet.» Vika oli kuitenkin perimmältään korkeimman johdon järjestelmässä. Ylipäällikkyys joutui näet jo vuoden kuluttua aina uusiin, kokemattomiin käsiin. Ennenkuin uusi ylipäällikkö oli oikein oppinut tuntemaan omia joukkojaan saatikka sitten vihollisen sotavoimia ja ehtinyt perehtyä olosuhteisiin sotanäyttämöllä, suurin osa hänen virka-ajastaan oli kulunut, ja hänen seuraajansa jo kenties tullut nimitetyksi. Jos hän nyt sattui olemaan kunnianhimoinen ja tahtoi tulla huomatuksi, oli seurauksena hyvin usein se, että hän heittäytyi liian kiirehdittyihin yrityksiin ja niitti häpeää ja tappiota triumfin asemesta. »Kaksi komentavaa pormestaria», kuten Delbrück nimittää sotaretkellä olevia konsuleita, voivat kyetä pysyttämään ympärillä asuvat ryövärilaumat tarpeellisen välimatkan päässä, mutta tällainen järjestelmä oli täydellisesti epäajanmukainen valtiolle, jolla oli vastassaan sotapäälliköitä, joiden elämäntehtävänä oli sota. »Kerta kaikkiaan ei käy päinsä poimia viikunoita orjantappuroista», Mommsen lisää.
Roomalaisten voima perustui sitävastoin heidän jalkaväkisotilastensa erikoiseen kuntoon ja siihen, että heillä oli voimakkaasti kasvava väestö, josta saatiin uutta sotilasainesta. Yhdessä liittolaistensa kanssa heillä oli käytettävissään yli 700 000 sotakuntoista miestä. Sitävastoin Hannibalin säännöllisiä sotavoimia, jotka luonnollisesti vuosi vuodelta vähenivät, oli suunnattomasti vaikeampi täydentää. Täydentämisen täytyi tapahtua joko Karthagosta tai Espanjasta käsin. Järjestettyjen joukkojen luominen kelttiläisistä sotajoukoista oli ylivoimainen tehtävä, ainakin säällisessä ajassa. Hyökkäyksessä gallialaiset olivat kelpo sotilaita, mutta heiltä puuttui kestävyyttä. Vaikeisiin taktillisiin manöövereihin ja vaativiin marsseihin he eivät kelvanneet.
Ainoa, missä Hannibal oli vihollistansa edellä, oli yhäkin hänen erinomainen ratsuväkensä, mutta ajan mittaan vain hänen oma sotapäällikkö-nerokkuutensa. Sitä täytyi siis käyttää hyväkseen, äärimmilleen, ennen kaikkea alituisesti valmistamalla viholliselle yllätyksiä, niin että sotanäyttämöä voitiin siirtää. Sillä jos taistelu jähmettyi asemasodaksi, karthagolaiset olivat lukumääränsä vähemmyyden perusteella hukassa.
Ratkaisua Hannibal kuitenkin piti mahdottomana saavuttaa, ellei hänen onnistuisi taivuttaa liittolaisia luopumaan Roomasta. Hän koetti senvuoksi kaikin tavoin saada heitä puolelleen. Roomalaiset, jotka hän oli ottanut vangiksi, hän panetti rautoihin, mutta heidän italialaiset liittolaisensa hän laski vapaiksi lunnaitta. Hän toivoi, että kukin vapaaksi päästetty kertoisi kotiseudullaan, että Hannibal ei taistellut Italiaa, vaan Roomaa vastaan ja että hän taisteli italialaisten kansojen vapauden puolesta ja aikoi antaa takaisin kaikille sorretuille kansoille itsenäisyyden ja entiset maa-alueet.
Hannibal kulkee Apenniinien yli. Trasimenuksen taistelu.
Saa mennä ajassa taaksepäin aina gallialaisten Roomaa vastaan tekemään rynnäkköön asti, joka tapahtui 170 vuotta aikaisemmin, tavatakseen samanlaisen katastrofin, kuin sen, mikä kohtasi roomalaisia Trebian luona. Nimet Hannibal ja puunilaiset olivat siitä päivästä lähtien roomalaisille sotilaille yhtä kauhistavia kuin muinoin gallialaisten nimi. Ja nyt nämä molemmat pelätyt viholliset olivat yhtyneet toisiinsa! Koko kansan täytti tuska ja kaikkialla nähtiin onnettomuutta ennustavia merkkejä ja ihmeitä.[206]
Sillä välin Hannibalin marssi jatkui Trebiasta kohti keskistä Italiaa, yli Apenniinien Etruriaan. Mutta Arnon rannat olivat lumen sulamisen ja joen tulvimisen takia niin vesiperäiset, että armeijan täytyi neljänä päivänä marssia vedessä. Sotilailla ei ollut öisin muuta lepopaikkaa kuin kantamuksensa, jotka he latoivat kokoon, tai kuolleiden hevosten ja kuormajuhtien ruumiit. Joukkojen kärsimykset olivat sanoin kuvaamattomat, erittäinkin gallialaisen jalkaväen, joka sai marssia karthagolaisten perässä, sittenkuin tie täten oli tullut vielä pohjattomammaksi kuin ennen. Kelttiläiset napisivat äänekkäästi ja olisivat epäilemättä karanneet joukoittain, jollei Hannibal olisi ryhtynyt siihen varovaisuustoimenpiteeseen, että asetti ratsuväkensä Magon komennossa kulkemaan viimeisenä. Hän oli pian huomannut, kuinka toivotonta oli totuttaa kuriin kelttiläisiä joukkoja. Taistelujen väliajoilla oli vaikeata tulla toimeen heidän kanssansa. Heillä oli arveluttava taipumus viinin nauttimiseen, mutta eivät kestäneet sitä. Heillä oli hyvin suuret luulot itsestään ja he olivat senvuoksi räyhäävää ja uppiniskaisia. Olihan Aleksanteri Suuri vuosisataa aikaisemmin tehnyt sen havainnon, että kelttiläiset olivat aikamoisia lörpöttelijöitä.
Marssi Etrurian suomaitten kautta aiheutti Hannibalille suuria vahinkoja. Paljon sotilaita sairastui kuumeeseen ja vaipui maahan, nousematta enää koskaan ylös ja myöskin hevosissa raivosivat taudit kauhistavassa määrässä.[207] Hannibal itse, joka ratsasti ainoalla, jäljelle jääneellä elefantillaan, sai epäterveellisistä suohuuruista tulehduksen, joka maksoi hänelle hänen toisen silmänsä.
Perille hän kuitenkin tuli kaikista vastuksista huolimatta. Hirvittävä vaara uhkasi nyt Rooman valtaa. Oli suuri onnettomuus valtiolle, että sillä miehellä, jonka tuli mitellä voimiaan maailman suurimpien sotilasneroihin kuuluvan vastustajan kanssa, uskottiin olevan sotilaallista lahjakkuutta, vaikka hänellä ei sitä ollut. Konsuli Fláminius oli kaukonäköinen yhteiskuntapoliitikko. Muun muassa hän kansantribuunina, taistellen senaattia ja kapitalistipiirejä vastaan, oli saattanut voimaan erään valtiota hyödyttävän peltolain. Tämän lain nojalla suuri ja viljava Rubicon-joesta etelään oleva, tähän asti melkein asumaton maa-alue jaettiin maapalstoihin, jotka annettiin roomalaisille pienviljelijöille. Tämä oli sen tien seuraamista, mitä kulkien Rooma oli tullut suureksi ja mahtavaksi. Mutta suuret tilanomistajat ja kapitalistit olivat asettuneet Flaminiuksen kansan parasta tarkoittavaa lakiehdotusta vastaan, koska he itse halusivat pilahinnasta vuokrata alueen valtiolta.
Sitten Flaminius oli sensorina ikuistanut nimensä toimeenpanemalla suuren tierakennuksen, joka kantaa hänen nimeään. Via Flaminialla liitettiin Gallia sotilaallisesti ja taloudellisesti Rooman valtakuntaan.
Mutta onnettomuus oli, että Flaminius luuli olevansa pätevä ansaitsemaan myöskin sotapäällikön laakerit toisten kansalaiskunnianosoitusten lisäksi. Voitto, jonka hän oli saanut eräästä gallialaisesta kansasta, antoi hänelle sotapäällikön maineen. Mutta itse asiassa hän ei — Mommsen sanoo — sillä kertaa lyönyt vihollista, vaan sen tekivät hänen sotilaansa mielettömästä johdosta huolimatta. Ilman kuolemaa halveksivaa kuriansa legioonat olisivat silloin olleet perikatoon tuomitut.
Nyt kansanjohtaja oli toistamiseen heittävä sotapäällikön viitan hartioilleen, ja hän tiesi tunnossaan, mitä kansa häneltä odotti. Hannibal oli pian selvillä siitä, kuinka oli konsulin soturinerouden laita. Viekkaan puunilaisen onnistuikin houkutella hänet parhaalle taistelupaikalle, mitä karthagolaiset voivat toivoa. Sen muodosti ahdas vuorisola Trasimēnus-järven luona. Kun Hannibal näki, miten Flaminius seurasi hänen kintereillään marssin aikana, hän asetti joukkonsa eräänä kesäkuun yönä 217 väijyksiin tälle erinomaisen hyvin valitulle paikalle. Flaminiuksen suuri virhe oli kunnollisen tiedustelun laiminlyönti. Jos hän olisi siitä huolehtinut, hän ei olisi elänyt siinä luulossa, että Hannibal oli yöllä marssinut eteenpäin. Nyt hän antoi pahaa aavistamatta joukkojensa seuraavana aamuna tunkeutua vaaralliseen solaan. Kuinka vaarallinen se oli, se selveni hänelle vasta silloin, kun aamu-usva rupesi hälvenemään. Silloin ei alkanut taistelu, vaan teurastus. Marssirivistössä etenevät roomalaiset hakattiin maahan, ilman että he lainkaan voivat tehdä yhtenäistä vastarintaa. Monet koettivat pelastautua heittäytymällä järveen, mutta hukkuivat tai saivat surmansa ahdistavain karthagolaisten ratsumiesten kädestä. Flaminius sai itsekin saman kohtalon. Ne, jotka eivät kaatuneet, otettiin vangiksi. Melkein koko armeija — 30 000 miestä — hävisi kirjaimellisesti olemattomiin, maksamatta Hannibalille muuta kuin 1.500 miestä, pääasiallisesti gallialaisia.
Fabius Cunctator.
Hannibal voi nyt esteettömästi marssia Roomaan, jos halusi. Täällä varustauduttiin äärimmäisen varalle. Tiberin yli johtavat sillat revittiin ja päätettiin ryhtyä toimenpiteeseen, jota ei oltu tehty kolmeenkymmeneen vuoteen: asetettiin diktaattori. Fābius Māximus oli sen miehen nimi, joka siihen toimeen nimitettiin. Hän oli vanha, koeteltu mies, tunnettu siitä, ettei hän koskaan tehnyt hätiköityjä päätöksiä. Mutta kansan suosiossa hän ei suinkaan ollut. Hän oli itsetietoinen ylimys, joka piti arvonsa mukaisena olla koskaan lainkaan välittämättä yleisestä mielipiteestä. Vieläpä hän suorastaan tahtoi osoittaa, kuinka täydellisesti välinpitämätön hän oli kansan äänestä. Hän aikoi käydä sotaa oman päänsä mukaan, sallimatta koskaan kansan mielialan johtaa itseään harkitsemattomiin tekoihin.
Hannibal osoittautui kuitenkin puolestaan hänkin paljoa varovaisemmaksi strategiassaan, kuin mitä olisi voinut odottaa niin ilmeiseltä hyökkäystaktikolta. Huolimatta suuresta voitostaan Trasimenuksen luona hän ei aikonut marssia Roomaa kohti — vielä. Ensimmäinen tehtävä oli saattaa vihollisen liittolaiset luopumaan. Hävittäen hän samosi halki Umbrian alas etelä-Italiaan näyttääkseen oikein havainnollisesti sen kansoille, että Rooma ei kyennyt suojelemaan heitä. Ja samalla kertaa kuin hän löi toisella kädellä, hän ojensi toisen liittoon. Kohtelemalla lempeästi niitä sotavankeja, jotka oli saanut Rooman liittolaisten joukosta, hän koetti alati voittaa nämä kansat puolelleen.
Tällainen vastustamaton hyökkäysvoima ja aito puunilainen harkinta yhdessä tekivät Hannibalista maailmanhistorian suurimpia sotapäälliköitä. »Hän muistutti», eräs kirjailija sanoo, »afrikkalaisen kotimaansa eläinten kuningasta: aina tietoinen voimastaan, mutta ei koskaan hyökkäämässä saaliin kimppuun, ennenkuin oli siitä täysin varma.»
Mutta roomalaisen valtiorakenteen lujuuden rinnalla puunilainen viekkaus oli sittenkin vähäistä. Ei ainoakaan italialainen kansa halunnut liittyä valloittajaan, joka oli solminut aseveljeyden heidän muinaisten verivihollistensa, noiden puolivillien gallialaisten kanssa, jotka olivat tehneet heille niin paljon pahaa. Kaikkialla, minne Hannibal tulikin, suljettiin häneltä kaupungin portit. Kaikkialla pidettiin roomalaisia suojelijoina puunilaisia ja gallialaisia vastaan. Rotuviha oli hyvä liittolainen roomalaisille.
Hannibal oli kuten Pyrrhoskin tehnyt laskuvirheen arvioidessaan Rooman valtion lujuutta ja puolustusvoimaa. Pyrrhoksen aikana kirvelivät vielä sellaisissa maankolkissa kuin Sammumissa sodan jälkeiset kaiken koetun kärsimyksen ja häväistyksen haavat. Nyt oli siitä kulunut kuusikymmentä vuotta, ja kaikkialla Italiassa oli kasvanut uusi sukupolvi, joka tunsi itsensä yhdeksi roomalaisen kansanaineksen kanssa ja joka piti koko olemassaoloansa uhattuna, jos Rooma sortuisi. Italialainen kansallistunne oli tullut niemimaan kansojen kesken aikaisemmin vallinneen kilpailun tilalle. Hannibal oli Italiassa saanut tekemisiä lujuudeltaan aivan toisenlaatuisen valtiorakenteen kanssa kuin Karthagon, jonka alamaiset olivat vastahakoisia ja liittolaiset epäluotettavia.
Rooman pelastumista auttoi myöskin uuden diktaattorin viisas ja varovainen sodankäyntitapa. Hän oli yhtä lujasti päättänyt välttää ratkaisevaa taistelua, kuin hänen edeltäjänsä ja poliittinen vastustajansa Flaminius oli ollut siihen halukas. Fabius Maximuksen suunnitelmana oli tyytyä alituisilla pikkukahakoilla häiritsemään ja uuvuttamaan vihollista sen joukkojen ollessa muonavarojen hankintamatkoilla ja muissakin sopivissa tilanteissa. Sillä tavoin hän vähitellen hankkisi alokasjoukoilleen sotatottumusta ja menestysten avulla kohottaisi heidän rohkeuttaan, samalla kuin hän vaikeuttaisi vihollisen olemassaolon mahdollisuutta vieraassa maassa. Oikein hyvin hänen tuumansa luonnistivat, kun hänen onnistui miehittää eräs kampanialainen vuorisola, jonka läpi Hannibal oli kulkemassa. Tässä oli siis vähällä käydä karthagolaisille samoin kuin roomalaisille oli käynyt samalla seudulla vuosisata aikaisemmin. Näytti siltä kuin saataisiin hyvitys Trasimenuksen taistelusta.
Mutta Hannibal oli viekkaampi kuin roomalaiset. Kun hän huomasi, että oli joutunut väijytyksiin, hän teetti kuivista puista soihtuja ja sidotti ne yön pimeydessä sotasaaliina saamainsa 2.000 vetohärän sarviin. Sittenkuin soihdut oli sytytetty, eräs sotilasosasto sai lakkaamatta kilpiänsä rämistäen ajaa eläimet ylös erästä niistä vuorenkukkuloista, jotka ympäröivät solaa.
Roomalainen sotavoima, joka piti solan suuta hallussaan, näki äkkiä suuren joukon soihtuja liikkuvan kohti tunturin lakea ja luuli, että karthagolaiset aikoivat sitä tietä luikkia tiehensä ja kiiruhti sinne. Mutta kun sitten roomalaiset saivat selville, kuinka asianlaita oikein oli, Hannibal oli jo ehtinyt viedä joukkonsa solasta.
Jos Fabius olisi onnistunut suunnitelmassaan, häntä olisi luonnollisesti tervehditty maansa pelastajana. Nyt sen sijaan purkautui ilmoille koko se suuttumus, jonka hänen sodankäyntitapansa oli synnyttänyt. Eikö hän ollutkin antanut sotilaittensa aseet käsissä seisoa toimettomina katselijoina, sillä aikaa kuin numidialaiset ratsumiehet ylt'ympäriinsä ryöstivät putipuhtaiksi uskollisia liittolaisia ja tuhosivat heidän kotinsa tulella! Yleisesti alettiin olla sitä mieltä, että vanha diktaattori oli tolkuton, että hän oli päähänpiston vallassa, ja hänelle annettiin haukkumanimi Cūnctātor (Kuhnustelija).
Mutta vähintään yhtä tyytymätön »kuhnustelijaan» oli — Hannibal. Sellaisesta ajan tuhlauksesta, joka ei antanut tilaisuutta urotekoihin eikä sotasaaliin saantiin, ei pitänyt hän eivätkä hänen sotilaansa. Hän teki kaikkensa houkutellakseen vastustajansa ratkaisevaan taisteluun. Hän teki partioretkiä pitkin ja poikki, hävitti maata laajalti ja lavealti ja liikehti tavalla, joka näytti ylen salaperäiseltä ja teki sen vaikutuksen, kuin jotakin suurenmoista olisi tekeillä hänen puoleltaan. Mutta Fabiukseen nähden kaikki nämä taktilliset temput olivat turhaa vaivaa. Hän ei koskaan antanut houkutella itseään varomattomaan manööveriin, hän ei koskaan pannut armeijaa liikkeelle, ennenkuin oli huolellisesti tutkituttanut maaston.
Niiden joukkoon, jotka katkerimmin moittivat diktaattoria, kuului hänen oma ratsuväenpäällikkönsä Minuciūs. Hänen kanssansa oli kansankokous samaa mieltä; ja kun Minucius oli voittanut pienen, vähäpätöisen kahakan, päätettiin, että ratsuväen päällikkö saisi samanlaisen vallan ja voiman kuin diktaattorikin. Minucius kerskui saaneensa voiton sekä Hannibalista että Rooman diktaattorista.
Molemmat ylipäälliköt ottivat nyt komentoonsa puolet armeijaa kumpikin ja erosivat sitten toisistaan. Niin oli Rooman armeija taasen jaettu kahden ylipäällikön kesken ja nämä seurasivat kumpikin omia, aivan vastakkaisia sodankäyntiperiaatteitaan.
Minuciuksen täytyi luonnollisesti käyttää ensimmäistä tilaisuutta hyväkseen näyttääkseen, kuinka kyvykäs hän oli. Tulos oli se, että hänen sotajoukkonsa olisi tullut täydellisesti tuhotuksi, jollei Fabius olisi saapunut viime hetkessä apuun. Silloin haukkumanimi Kuhnustelija muuttui kunnianimeksi »Rooman kilpi»; ja runoilija Ennius, joka pian tämän jälkeen kirjoitti runomittaisen Rooman historian, lausui siinä Fabiuksesta:
»Unus homo nobis cunctando restituit rem.»
(Vitkuilullapa mies yks’ ainoa valtion turvas.)
Cannæn taistelu.
Vuosi 216 tuli kuitenkin roomalaisille vielä pahemmaksi onnettomuuden vuodeksi kuin kaksi lähinnä edellistä huolimatta suurenmoisista ponnistuksista, joita nyt tehtiin suuremman armeijan luomiseksi kuin koskaan aikaisemmin. Lähemmä 90 000 miestä voivat roomalaiset keväällä lähettää sotaan.
Näitä vastaan Hannibal kykeni gallialaisten liittolaistensa avulla asettamaan korkeintaan 50 000 [208] miestä. Mutta vastapainoksi hän jos kenkään osasi taidon johtaa sodan kulkua tahtonsa mukaan ja sijoittaa sotanäyttämön sinne, minkä piti itselleen edullisimpana. Roomalaisilta ei puuttunut, kuten de Sanctis sanoo, ei miehistöä, ei kuria, eikä voimaa, mutta heillä ei ollut vieläkään oikeaa päällikköä. He olivat jälleen jättäneet armeijan johdon kahden konsulin, Æmilius Pauluksen ja Terentius Varron käsiin. Nämä olivat sotapäällikköinä uusia painoksia, edellinen diktaattori Fabius Cunctatorista, jälkimmäinen tämän ratsuväen päälliköstä tai pikemminkin Flaminiuksesta. Järjestelmällisestä sodankäynnistä kaikkine moninaisine toimenpiteineen Terentius ymmärsi suunnilleen sen verran, että hän nimitti koko puuhaa sotilaalliseksi saivarteluksi. Sotaan ei oltu ryhdytty, hän arveli, vain siksi, että varovasti toimitettaisiin tiedusteluja ja asetettaisiin vartijoita ja vartiostoja, vaan siinä mielessä, että miekkaa käytettäisiin. Sillä senaatti ja kansankokous olivat lausuneet sen toivomuksen, että konsulit uskaltautuisivat taisteluun. Mutta tarkoitus ei suinkaan ollut, että oli hyökättävä suoraa päätä vihollisen kimppuun, missä tahansa se tavattaisiin, joka oli ainoa sääntö, mitä Terentius tahtoi soveltaa. Senaatti oli päinvastoin painostanut konsulien suurta edesvastuuta, minkä ylipäällikkyys aiheutti, ja huomauttanut, miten tärkeää oli, että ratkaisevalle taistelulle valittaisiin sopiva ajankohta.
Eräänä päivänä, jolloin Terentiuksella oli korkein päällikkyys — se vaihteli nimittäin konsulien kesken päivittäin —, hän ryhtyi hyökkäykseen Cannæen luona Apuliassa. Vaikka itse asiassa Hannibal se päätti asiasta. Apulian kentät tarjosivat hänelle mitä parhaimman tilaisuuden käyttää täydellisesti hyväkseen ratsuväkensä ylivoimaisuutta. Æmilius oli samasta syystä vaalinut, että roomalaiset taisteluun antautumatta odottaisivat, kunnes vihollinen olisi saatu maastoon, jossa ratkaisu riippuisi pääasiallisesti jalkaväestä. Mutta Terentius hylkäsi ylimielisesti kaikki sellaiset ajatukset. Lopulta hän aivan raivostui; hän repi hiuksiansa, puhkesi herjaamaan virkatoveriaan ja syytti häntä kateudesta. Tilanne päämajassa tuli niin kiusalliseksi, että Æmilius lopuksi suostui tolkuttoman virkaveljensä vaatimuksiin. Niin jouduttiin sitten suureen, ratkaisevaan taisteluun Cannæn luona.
Hannibalin armeija oli suuruudeltaan vain puolet Rooman armeijasta, hiukan suurempi, mutta kuitenkin sen onnistui täydellisesti kiertää vihollinen ja sen lisäksi pitää se rautaotteessaan tämän onnistumatta murtautua sen ehkäisen ketjun läpi, joka sitä ympäröi. Boakäärmeen sitkeällä voimalla karthagolaisten ketju puristi vastustajansa yhä enemmän ja enemmän kokoon, muutti sen järjestyksettömäksi joukoksi ja tuhosi sen lopulta melkein kokonaan.
50 000 roomalaista, niistä 80 senaattoria, peitti taistelukentän, ja 20 000 miestä joutui sotavangeiksi. Siis melkein neljä viidesosaa niistä legioonista, jotka Rooma kirveltävin ponnistuksin oli saanut kokoon, oli menetetty. Milloinkaan ei liene niin suuri ja samalla kertaa itsessään niin kelpo armeija tullut tuhotuksi itse taistelukentällä niin vähäisin vastapuolen tappioin. Voitto ei maksanut Hannibalille enempää kuin 6 000 miestä, josta määrästä kaksi kolmasosaa oli gallialaisia.
Niiden joukossa, jotka Cannæn luona taistelukentällä saivat surmansa, oli myös Æmilius Paulus. Vaikeasti haavoittuneena hän oli tehnyt velvollisuutensa loppuun asti, sillä välin kuin hänen virkaveljensä pelasti nahkansa, kiitos hyvän hevosensa — ja reippaan päättäväisyytensä, joka ei nytkään häntä pettänyt. Kukapa voikaan ihmetellä, että hän sellaisessa tilanteessa kuin tämä, unohti sen lupauksen, jonka hän ylpeänä hetkenä oli rintaman edessä antanut, nimittäin jakaa kaikki vaarat sotilastansa kanssa! Urheuttaan hän osoitti nyt toisella tavalla: hänellä oli otsaa elää senkin jälkeen, mitä oli aiheuttanut.
* * * * *
Cannæn taistelu on tyypillinen tuhoamistaistelu, taktillisen mestaruuden saavutus. Tämä Hannibalin sotapäällikkönerouden triumfi oli mahdollinen siten, että hän itse oli kehittänyt armeijansa kykeneväksi korkeampilaatuiseen sotataitoon kuin oli se, jonka roomalaiset osasivat. Hannibalin ammattisoturit ja upseerit olivat harjaantuneet yhtä hyvin yhteistoimintaan kuin itsenäisestikin liikehtimään pienempinä osastoina. Roomalaiset olivat sitävastoin tottuneet toimimaan ainoastaan yhtenäisen komennon mukaan. Tiheään ryhmittyneinä eri osastot tunkeutuivat eteenpäin taistelussa, eivätkä tahtoneet eritä toisistaan. Roomalaiset sotapäälliköt eivät yleensä tunteneet muuta sotataitoa kuin johtaa joukot kohti vihollista ja urheasti iskeä häneen kiinni. Senvuoksi he eivät myöskään kyenneet täysin käyttämään hyväkseen lukumääräistä etevämmyyttään. Se selittää sen, että Hannibal heikommalla armeijalla sai saarretuksi melkein kaksi kertaa omaansa suuremman ja kykeni tuhoamaankin sen, kuten Trasimenuksen ja Cannæn luona.
Hänen voittonsa riippui kuitenkin taistelun alussa hiuskarvan varassa. Hän tiesi vallan hyvin, että hänen oma, heikko keskustansa ei jaksaisi kauan pitää puoliaan 70 miehen syvyisen roomalaisen keskustan valtavaa iskuhyökkäystä vastaan. Täytyi senvuoksi ratsuväen saartoliikkeillä koettaa saada tilaisuus pidättää roomalaisten keskustaa, häiritä sitä tekemällä hyökkäyksiä sivustoihin ja selkään, tehdä se epävarmaksi ja siten lamaannuttaa sen valtava iskuvoima. Jos tämä onnistui, olisi koko Rooman armeija pian saarrettu ja tuhon oma. Mutta jos karthagolaisten ratsuväenhyökkäys vain hetkenkin myöhästyisi, roomalaiset ehtisivät murtautua läpi ja heittää nurin niskoin Hannibalin keskustan. Ja jos taitehikas verkko roomalaisen armeijan ympärillä kerrankin repeäisi, sitä ei enää voisi paikata.
* * * * *
Hannibalin voittoretkeä Cartagenasta Cannæseen voi verrata ainoastaan Aleksanterin retkeen. Mutta Hannibalin tarkoitusperä ei ollut, kuten Aleksanterin, kukistaa sitä valtakuntaa, jonka kanssa hän soti, vaan ainoastaan pakottaa vastustaja hänen omaa maataan turvaavaan rauhaan. Tämä käy ilmi tyydyttävän selvästi siitä sopimuksesta, jonka Hannibal vuonna 215 teki Makedonian kuninkaan Philippoksen kanssa. Niihin aikoihin, jolloin Hannibal oli menestystensä huipulla, hänellä ei ollut aikomustakaan tuhota roomalaisvaltaa, vaan hän suunnitteli sodan loputtua solmita ystävyysliiton Rooman kanssa. Hän tahtoi vain luoda sen ajan kahden merkitsevimmän valtion välille tasapainotilanteen ja saada Makedonian sen takaajaksi. Philippos saisi tyytyä siihen, että saisi takaisin ne alueet, jotka roomalaiset olivat vallanneet Adrianmeressä ja sen rantamilla.
Hannibalin tarkoituksena lienee ollut palauttaa isänmaalleen, mitä roomalaiset olivat siltä ottaneet, siis Sisilia, Sardinia ja Ebron pohjoispuolella oleva Espanja, antaa pohjois-Italia kelteille ja etelä-Italia kreikkalaisille ja siten rajoittaa Rooman valtakunta keskiseen Italiaan. Sen jälkeen voisivat karthagolaiset tuntea itsensä rauhallisiksi. Rooma ei voisi enää riidellä heiltä läntisen Välimeren herruutta.
Mutta sellaista sodan tulosta vastaan nousi kaikki se, mitä voi kutsua roomalaishengeksi. Tässä oli Hannibalilla vastassaan kansakunta, joka oli päättänyt järkähtämättömästi puolustaa Rooman herruutta koko Italiassa. Ennemmin joutua perikatoon kuin tulla jälleen pieneksi, mitättömäksi kansaksi! — siinä mielessä taisteli Tiberin kaupungin kansa ja sen uskolliset liittolaiset; ja tämä mielenlaatu teki heidät historiallisesti oikeutetuiksi tulemaan maailman herroiksi.
Rooman ihmeellinen elinvoima.
Roomalaiset eivät unohtaneet koskaan Cannæn onnettomuuden jälkeisiä kauheita päiviä. Ikäänkuin tulikirjaimin oli niiden päiväin muisto mieliin piirretty ei ainoastaan surumuistona, vaan myöskin kehoituksena ja varoituksena. Toisilla kansoilla on tapana vahvistaa kansallistuntoaan viettämällä suurien voittojensa muistoa. Roomalaisten suuruus ilmenee paljoa suurempana siinä, että he alituisesti pitivät myöskin kansalliset onnettomuudet mielessään ja viettivät tappioidensa vuosipäiviä kansallisina muisto- ja katumuspäivinä. Gallialaisia vastaan taisteltaessa kärsityn tappion, Gaudiumin solan häpeän ja Cannæn onnettomuuden päivä olivat jokaisen roomalaisen mielikuvituksessa yhtä eläviä kuin voitonpäivätkin.
Cannæn taistelun muisto ei kuulunut kuitenkaan ainoastaan Rooman aikakirjojen surullisimpiin, vaan samalla sen ylväimpiin.
Inhimillisesti katsoen Rooman olisi pitänyt sellaisen verenvuodatuksen jälkeen olla mennyttä. Ne legioonat, joihin luottaen kaupunki oli toivonut pelastuvansa, olivat tuhotut. »Jokainen muu kansa», Livius sanoo, »olisi murtunut sellaisesta onnettomuudesta.»
Tosin roomalaisetkin horjuivat surusanoman saapuessa, mutta vain hetkisen. Ensimmäistä hämmästystä seurasi pian raudanluja päättäväisyys. Ei koskaan roomalaisvoima ole esiintynyt niin ihailtavana kuin onnettomuuden päivinä.
Mutta jos Rooman liittolaiset olisivat pettäneet tällä hetkellä, sen historia olisi ollut silloin kaikissa tapauksissa lopussa. Vasta nyt oli Hannibalin mielestä tullut aika suunnata kuolinisku pääkaupunkiin. Tosin Cannæn onnettomuuden perästä italialainen liittovaltiokin järkkyi siksi voimakkaasti, että useimmat etelä-italialaiset yhteiskunnat ja Italian toiseksi suurin kaupunki, rikas ja mahtava Capua heti sen jälkeen antautuivat karthagolaisille. Ja näiden esimerkkiä seurasi pian Syrakusa. Mutta melkein koko keski-Italia pysyi Roomalle uskollisena. Lujine kaupunkeineen ja melkein ehtymättömine väestövarastoineen nämä liittolaiset olivat roomalaisvallan vahvana turvana. Sen, joka pyrki tuhoamaan Rooman valta-aseman, täytyi ensiksi rajattomin ponnistuksin murtaa irti kivi kiven jälkeen keski-italialaisten kaupunkien linnoitusvöistä. Mutta tämän roomalaisvallan suojamuurin läpi tunkeutumista varten tarvittiin sekä piirityskoneita että paljoa suurempia sotajoukkoja, kuin mitä Hannibalilla oli käytettävänään.
Sen hän myöskin itse tiesi parhaiten. Hänen sotajoukkonsa oli luonnollisesti — joskin vitkallisesti — vähentynyt yhä enemmän ja enemmän sairauksien ja niiden tappioiden johdosta, jotka aina kohtaavat voittajaakin taistelukentällä. Hannibalin heikkous oli siinä, että hänellä oli ainoastaan tämä yksi korvaamaton armeija ja hänen täytyi sentähden säästää sitä niin paljon kuin mahdollista. Näin ollen hän ei voinut ajatellakaan kiinteitten asemien piirittämistä, vielä vähemmin niiden valtaamista väkirynnäköllä. Tosin hänen onnistui lopulta saada aikaan, että apujoukko läksi Karthagosta, mutta suurin osa siitä täytyi lähettää Espanjaan. Ticinuksen taistelun jälkeen Publius Scipio oli näet lähtenyt sinne vahvistusjoukkoja mukanaan ja yhdessä veljensä Gnæuksen kanssa saavuttanut niin suurta menestystä, että he uhkasivat ryöstää Karthagolta koko tämän rikkaan maan. Rooman sotavoimat tunkeutuivat voittoisina aina Herkuleen patsaille saakka. Senvuoksi Hannibal ei voinut nyt, jolloin olisi kipeimmin tarvinnut, ottaa laskelmissaan huomioon niitä apujoukkoja, jotka hänen veljensä Hasdrubal muuten olisi voinut tuoda hänelle Espanjasta.
Myöskin Hannibalin toiveet aseveljeydestä Makedonian kuninkaan kanssa haihtuivat kuin tuhka tuuleen. Tosin Philippos rohkaistui karthagolaisten voitoista niin paljon, että hän uskalsi tehdä hyökkäys- ja puolustusliiton Hannibalin kanssa, mutta hän ei kyennyt koskaan täyttämään lupauksiaan. Sillä roomalaiset hyökkäsivät hänen kimppuunsa Balkanin niemimaalla ja yllyttivät häntä vastaan sekä kreikkalaiset että Pergamonin kuninkaan Attaloksen, joka ajoissa huomasi edulliseksi olla hyvissä väleissä roomalaisten kanssa. Kymmenvuotisessa, epäinhimillisellä julmuudella käydyssä sodassa Balkanin valtiot raatelivat toisiansa viimeisetkin voimansa ponnistaen. Ja kun rauha viimeinkin lopetti kurjuuden, Kreikan varallisuus oli perin pohjin hävitetty.
Hannibalin suuri suunnitelma yhdistää Idän ja Lännen sotavoimat Roomaa vastaan jäi vain suureksi haaveeksi.
Niiden esteiden lisäksi, jotka nyt kohtasivat Hannibalia, tuli vielä yksi: etelä-Italian kreikkalaiset kaupungit pysyivät yleensä Roomalle uskollisina. Heitä ei elähdyttänyt vain perinnöllinen puunilaisviha, vaan myöskin todellinen uskollisuuden tunne valloittajakansaa kohtaan, joka osoitti heille silmäänpistävää lempeyttä ja koetti aina osoittaa mieltymystään helleeniläiseen sivistykseen. Mitä taas tulee niihin suurkreikkalaisiin, jotka olivat julistautuneet Hannibalin kannattajiksi, olisi väärin sanoa, että he olisivat osoittaneet olevansa vähääkään innostuneita häntä auttamaan. Pelättiin Hannibalia, kuten oli pelätty Pyrrhoksen komentosävyä. Liityttiin Rooman voittajaan siksi, että Rooma nyt kerta kaikkiaan näytti olevan auttamattomasti hukassa, mutta se ei tapahtunut tunteen ja vakaumuksen pakosta, vaan pelosta.
Ottaen maan tilanteen huomioon Hannibalista oli viisainta käyttää hyväkseen vahvaa yliotettaan koettaakseen saada aikaan rauhan toistaiseksi, että sillä aikaa voisi vahvistaa asemaansa. Mutta lähetystö, jonka hän lähetti Roomaan esittämään rauhaa ja vankien vaihtoa, ajettiin häpeällisesti kaupungin porttien ulkopuolelle. Roomalaiset pitivät järkähtämättömästi kiinni siitä Appius Claudiuksen periaatteesta, että ei tullut kuunnella Italian maaperällä olevan vihollisen rauhantarjousta. Kieltäytyminen vankien vaihdosta keskustelemasta merkitsi tosin samaa kuin jättää tuhansittain roomalaisia, jotka olivat viimeiseen asti täyttäneet velvollisuutensa isänmaataan kohtaan, alttiiksi kuolemalle ja orjuudelle. Mutta tarkoitus oli, että sotilaille ei tulevissa taisteluissa jätettäisi muuta vaihtoehtoa kuin joko voittaa tai kuolla. Valtion hyväksi oli kaikki uhrattava, armotta, säälimättä.
Uusi armeija pantiin pystyyn kutsumalla lippujen alle kaikki asekuntoiset miehet aina poikaikään asti, asestamalla vangitut ja rikolliset ja sijoittamalla legiooniin valtion ostamat 8 000 voimakasta orjaa. Rohkaistakseen heitä korkein ylipäällikkö lupasi palkita jokaista, joka taisteli urhoollisesti, suomalla hänelle vapauden. Mutta jokaista, joka väistyisi paikaltaan, odottaisi rangaistus, joka oli säädetty orjille. Saadakseen tyydytetyksi aseiden tarpeensa roomalaiset eivät kavahtaneet riistämästä varusteita, jotka oli sotasaaliina sijoitettu temppeleihin.
Roomalaiset näyttivät olevansa yhtä murtumattoman uhmamielisiä kuin entisinäkin aikoina.
Tällaisten olosuhteitten vallitessa Cannæn taistelusta tuli sodan käännekohta, mutta ei sillä tavoin, kuin olisi voinut luulla todetessa tämän hirmuisen onnettomuuden suuruuden. Kun Hannibal ei voitollaan kyennyt saamaan aikaan edes väliaikaista rauhaa, vaan käsitti, että voimakas liitto oli yhäkin esteenä hänen tiellään, hänen täytyi ennen kaikkea ajatella omien joukkojensa säästämistä. Suurten voittojen aika oli lopussa. Hänen oli pakko muuttaa sodankäyntitapansa enemmän puolustussodan luontoiseksi koettaakseen säilyttää sen, mitä oli voittanut.
Roomalaiset kävivät nyt myöskin paljoa vaikeammin käsiteltäviksi kuin ennen. Kolmesta hirveästä tappiostaan viisastuneina he olivat oppineet asettamaan armeijainsa johtoon ainoastaan kokeneita sotapäälliköitä ja valitsemaan heidät aina uudelleen vuodeksi toisensa perästä. Tällaisia miehiä näyttäytyi olevan mahdotonta petkuttaa ryhtymään harkitsemattomiin tekoihin. He pysyttelivät sitkeän puolustuksen kannalla ja ainoastaan siinä tapauksessa, että tilanne näytti heille itselleen erittäin suotuisalta, he antautuivat aseelliseen taisteluun. Palattiin Fabius Maximuksen strategiaan. Vallitetuille leireille, joihin roomalaiset sotajoukot aina sulkeutuivat marssien ja liikkeitten välillä, ei Hannibalin ratsuväki voinut mitään, enempää kuin linnoitetuille kaupungeillekaan.
* * * * *
Cannæn taisteluun on suurten taistelujen aikajakso päättynyt ja sota muuttuu näännytyssodaksi. Näännyttämällä roomalaiset lopultakin voittivat yhden kaikkien aikojen suurimmista sotapäälliköistä. Järkähtämättömän johdonmukaisesti roomalaiset seurasivat nyt tätä heille itselleenkin äärettömän uuvuttavaa ja rasittavaa sodankäyntitapaa antamatta silmänräpäykseksikään — kuten etevä sotahistorioitsija Kromayer sanoo — houkutella itseään »sallimaan kernaammin kaiken päättyä kauheaan loppuun, kuin kärsiä kauhua loputtomasti. Tämä osoittaa» — hän sanoo — »vielä korkeamman laatuista luonteenlujuutta ja on raittiissa järjellisyydessään korkeampaa kuin rohkein hyökkäys hetken hurmiossa. Se on varmasti, kaiken huomioonottaen, suurin urotyö, minkä Rooman kansa on suorittanut pitkän historiansa kuluessa.»
Mutta yhtä ihailtava on yhä edelleenkin Hannibalkin. Sama sotapäällikkö, joka on aikaisemmin johtanut hyökkäyssotaa rohkeammin ja tulisemmin kuin kenties kukaan muu, johtaa nyt yhtä etevästi puolustusta. Kunnioitusta herättävä on myöskin hänen kykynsä kokonaan muuttuneiden olosuhteiden vallitessa kokonaisten kolmentoista vuoden kuluessa yhä edelleenkin pitää koossa sekalainen palkkasoturiarmeijansa ja saada se nurisematta seuraamaan itseään minne tahansa, vaikka hän ei enää voinutkaan heitä urotöillä kiihoittaa. Ei Cæsarilla eikä Napoleonilla ole ollut tällaista vaikeata sotapäällikkönerouden koetta suoritettavanaan.
Mutta varmastikin sodankäynnin lamaantumisen on täytynyt sen ajan ihmisistä näyttää aivan selittämättömältä. Sama sotapäällikkönero, joka ennen kerta kerran perästä voitti ja tuhosi Rooman armeijat, lamaantuu äkkiä kunniansa kukkulalla toimintavoimassaan. Samalla hetkellä, jolloin hänen inhimillisesti arvostellen tarvitsi vain astua askel täydellisesti musertaakseen Rooman, hänet sen sijaan tungetaan yhä kauemmaksi eteläänpäin.[209]
Roomalaisten uuden — tai paremminkin vanhan — sodankäyntitavan sieluna oli sotakokemusta omaava Marcellus, »Rooman miekka»; ja tukenaan hänellä oli Rooman senaatti, joka ei koskaan ole osoittautunut niin ihailtavan lujaksi ja viisaaksi, ei koskaan tuonut ilmi sellaista kylmäveristä järjestelykykyistä voimaa kuin näinä vaikeina aikoina. Pian Marcellus ja hänen alapäällikkönsä voivat tiedoittaa useista saavuttamistaan voitoista. Olkoon, että nämä olivat pieniä[210] ja että karthagolaisten voitot vielä ylittivät roomalaisten saamat. Mutta ne osoittivat kuitenkin selvästi, että pahin aika oli nyt roomalaisilta ohi, ja toivo alkoi jälleen syttyä heidän mielissään. Hannibal sai alkaa pitää veteraaneilleen rohkaisupuheitten asemesta nuhdesaarnoja, senvuoksi että nämä saivat selkäänsä alokkailta ja äsken värvätyllä väeltä. »Ovatko miekkanne tylstyneet ja kätenne puutuneet, vai oletteko tulleet lumotuiksi?» hän puhkesi kysymään.
Ennen pitkää Hannibalin täytyi joutua tappiolle, ellei hän saanut huomattavia apujoukkoja. Mutta niitä ei saapunut. Karthagon ahnailla kauppaherroilla ei ollut vähintäkään halua uhrata rahoja niin epävarmoihin yrityksiin kuin Hannibalin sotahankkeisiin. Jos hän oli aikaisemmin kyennyt sotimaan omin voimin, niin piti hänen nyt vielä helpommin kyetä tekemään se, koskapa hän oli saanut ratkaisevan voiton, raharuhtinaat tuumailivat.
Syrakusan piiritys.
Sillävälin Marcellus suunnitteli itselleen yhden positiivisen tehtävän kerrallaan. Vuonna 214 hän purjehti senaatin käskystä Sisiliaan valloittaakseen takaisin Syrakusan ja tehdäkseen roomalaiset yksin arvokkaan saaren, Euroopan ja Afrikan välisen sillan valtiaiksi. Täten joutui Sisilia joksikin aikaa huomatuimmaksi sotanäyttämöksi.
Kaupunki teki äärimmäisen sitkeää vastarintaa niiden sotakoneiden avulla, joita sen suurin poika, nerokas Arkhimédēs keksi. Sellaisia olivat heittokoneet, jotka sinkauttivat valtavia kivilohkareita roomalaisten piirityskoneita kohti, ja toiset, jotka valoivat heidän päällensä kokonaiset nuoli- ja heittokeihäskuurot. Ja jos roomalaisten alukset uskalsivat tulla kaupungin muurin lähelle, työntyi sieltä äkisti esiin suunnattoman suuria nostokurkia koukkuihin päättyvine ketjuineen. Nämä tarttuivat alusten keulaan, nostivat ne ylös ja päästivät ne sitten äkisti jälleen putoamaan alas, niin että ne musertuivat kallioihin tahi täyttyivät vedellä ja upposivat. Lopulta roomalaiset pelkäsivät siinä määrin Arkhimedeen salaperäisiä vehkeitä, että heissä heräsi pahoja aavistuksia, kun vain puunpalanen tai ketju näkyi muurilla, eivätkä uskaltaneet lähestyä sitä.
Kaupunkia, joka oli kerran uhmannut ateenalaisten uljasta laivastoa ja lukemattomia kertoja vastustanut karthagolaisten sotavoimaa, ei nytkään voitu kukistaa väkivallalla. Kahdeksan kuukautta kestäneen piirityksen jälkeen Marcelluksen täytyi rajoittaa toimintansa pitämään vain kaupunkia saarroksissa. Mutta kerrotaan, että tämäkään ei saanut tapahtua Arkhimedeen häiritsemättä, vaan että suuri mekaanikko suunnattoman suurilla polttopeileillä maalta käsin sytytti tuleen roomalaisten alukset. Vasta kolmantena vuonna Marcellus kavaltajan avulla pääsi kaupungin herraksi. Rangaistukseksi se jätettiin alttiiksi yleiselle ryöstölle, jolloin Arkhimedes ja monta muuta porvaria surmattiin. Kerrotaan että roomalainen sotilas tunkeutui Arkhimedeen puutarhaan, juuri kuin oppinut mies istui syventyneenä joidenkin geometristen kuvioiden tutkimiseen, jotka hän oli piirustanut santaan. Hän ei kuullut eikä nähnyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. »Älä liikuta minun ympyröitäni!» hän huudahti roomalaiselle. Mutta sotilas, joka ei tiennyt, kuka kummallinen mies oli, lävisti hänet miekallaan.
Niin sammui yksi ihmiskunnan kirkkaimmin loistavia neroja, samalla kertaa kuin yksi kaikkein uljaimpia helleeniläisiä kaupunkeja kukistui kykenemättä enää koskaan saavuttamaan entistä loistoaan. Ne taideaarteet, jotka Syrakusan rikas porvaristo oli vuosisatain kuluessa haalinut kokoon, vietiin nyt pois koristamaan Tiberin rannan kaupunkia. Sisilia oli taas roomalaisten omaisuutta, ja roomalaisilla oli jälleen hallussaan mahdollisuus uhata karthagolaisia maihinnousulla heidän omalle rannikolleen.
»Hannibal ante porras!»
Siihen aikaan, jolloin Syrakusan kukistuminen oli odotettavissa, roomalaiset ryhtyivät lähimpään päätehtäväänsä: valloittamaan takaisin Kapuaa. Hannibal riensi kaupungin avuksi. Mutta piiritysarmeijan vahvoja vallituksia vastaan hän ei voinut mitään.
Oli liian kärsivällisyyttä koettelevaa, ettei hän enää voinut mitään roomalaisille. Mitähän, jos hän koettelisi jotakin yllätystä, joka saisi heidät hätäilemään.
Eräänä päivänä hän lähti äkisti kohti Roomaa. Näin hän varmasti saa roomalaisen piiritysarmeijan seuraamaan itseään ja saa sen siten taas houkutelluksi liikkuvaan sotaan. Täytyisihän heidän ennen kaikkea ajatella oman pääkaupunkinsa pelastamista!
Roomassa täytti pelko ja kauhu mielet, kun saapui tieto siitä, että Hannibal oli tulossa. Voihan tuo peljätty puunilainen, jonka murhaava miekka oli niittänyt Rooman nuorison kukan kuten viikate viljaa ja jota ei nykyisin kukaan roomalainen sotapäällikkö uskaltanut vastustaa, voihan hän minä hetkenä tahansa olla Roomassa. »Naisten tuskanhuutoja ei kuulunut ainoastaan yksityisistä taloista, vaan kaikkialta riensivät perheenäidit kaduille ja juoksentelivat edes takaisin temppelien välillä», Livius kertoo. »Hajalla hapsin he polvistuivat alttarien ääreen ja rukoilivat kädet koholla jumalia pelastamaan Rooman kaupungin vihollisen hävitykseltä sekä suojelemaan Rooman äitejä ja pikkulapsia väkivaltaisuuksilta.» Eivät koskaan roomalaiset unohtaneet näitä kauhun hetkiä. Vielä lastenlasten lastenlapset värisivät kauhusta, kun kerrottiin siitä ajasta, jolloin Roomassa kuultiin kauhistuttava huuto: »Hannibal ante porras!» (Hannibal on kaupungin porttien edustalla!)
Itse asiassa ei vaara kuitenkaan ollut niin suuri, kuin roomalaiset luulivat. Hannibalin tarkoituksena ei ollut vallata Roomaa — kaupunki oli liian lujasti linnoitettu —, vaan ainoastaan houkutella roomalainen piiritysarmeija pois Capuasta. Mutta tämä ei onnistunut. Roomalaiset legioonat eivät antaneet pettää itseään, vaan pysyivät edelleen piiritysasemissaan, ja ainoastaan pieni osasto lähetettiin Roomaan. Capuan kohtalo oli varma. Kun ei enää mitään avun toivoa ollut, valtasi kaikki kaupunkilaiset epätoivo. Kaksikymmentäkahdeksan neuvosherraa kokoontui viimeisiin kemuihin ja jättivät sen jälkeen kaikki yhdessä elämälle jäähyväiset tyhjentäen myrkkymaljat. He olivat jo kuolleet, kun roomalaiset Iuppiterin portin kautta marssivat perikatoon tuomittuun kaupunkiin. Toiset antautuivat leppymättömän vihollisen armoille. Kaupungin kohtalo oli hirmuinen. Roomalainen ylipäällikkö ruoski tutti ensin julkisesti noin viittäkymmentä Capuan ylhäisintä miestä ja mestautti heidät sitten. Ne, jotka jätettiin elämään, suljettiin vankiloihin. Suuri joukko kaupungin asukkaista myytiin orjiksi, ja kaikkien varakkaiden kansalaisten omaisuus takavarikoitiin. Tämä tapahtui vuonna 211.