Capuan kohtalo ei ollut sen asukkaille rangaistus ainoastaan siitä, mitä he olivat tehneet luopuessaan Roomasta. Kaikki kaupungin roomalaiset oli näet silloin murhattu yhdellä kertaa.[211] Mutta roomalaisten menettely takaisin valloitettua kaupunkia kohtaan oli myöskin ilmaus siitä kilpailusta, joka oli kauan vallinnut näiden kahden Italian suurimman kaupungin välillä. Rooman asukkaille oli mieluista suunnata nyt surmanisku vihattuun ja kadehdittuun kilpailijaansa, ja he käyttivät hyväkseen voittoa riistääkseen kaupungilta sen itsehallinnon. Sillä ei saanut olla neuvostoa eikä kansankokousta, vaan porvaristoa oli hallitseva roomalainen esimies, jolla oli tuomio-oikeus.
* * * * *
Syrakusan ja Capuan takaisin valloituksella olivat roomalaiset riistäneet Hannibalilta Capuan valloituksen kauneimmat hedelmät. Capuan kukistuminen muodostui itse asiassa sodan tärkeäksi käännekohdaksi, joskin myöhemmin tuli ajankohta, jolloin kaikki näytti olevan hukassa roomalaisilta. Kaupungin surullinen perikato ei aiheuttanut Hannibalille ainoastaan muunkin Campanian menetystä — vaan, mikä vielä pahempi horjutti sitä luottamusta, jota hänen italialaiset liittolaisensa olivat tähän asti tunteneet hänen suurenmoiseen kykyynsä suojella heitä. Toinen toisensa perästä ne alkoivat kääntyä jälleen Rooman puolelle. Lopuksi Hannibal oli suljettu niemimaan lounaisimpaan kolkkaan.
Espanjan sotanäyttämö. Hasdrubal tulee veljellensä avuksi.
Muutamia vuosia aikaisemmin oli sitävastoin roomalaisten alkanut käydä huonosti Espanjassa. Publius ja Gnæus Scipio kaatuivat samassa onnettomassa taistelussa, ja Rooman Ebron pohjoispuolella valtaamat alueet menetettiin. Mutta aseonni palasi, kun miellyttävä, ritarillinen Publius Cornelius Scipio nuorempi, samannimisen kaatuneen kenraalin nuori poika sai ylipäällikkyyden[212]. Hänestä tuli pian Rooman kilpi ja miekka ja hänen nimensä oli kaikkien huulilla. Kuten Marcellus Sisiliassa, samoin Scipio Espanjassa sai sotaonnen kääntymään roomalaisten puolelle. Hän aloitti loistavan sotapäällikköuransa yllättämällä ja hämmästyttävän helposti valtaamalla karthagolaisten Espanjan pääkaupungin Cartagenan. Valtava saalis sotatarpeita, ruokavaroja ja rahaa joutui voittajan käsiin. Cartagenan valloituksen jälkeen hän samosi Andalusiaan ja voitti Hasdrubalin, mutta ei voinut estää tätä toteuttamasta suunnitelmaansa siirtyä jäljellä olevine joukkoinensa Italiaan auttamaan veljeänsä Hannibalia.
Kun Hasdrubal otti tämän askelen, hänen täytyi olla selvillä siitä, että Espanja pitkäksi aikaa oli annettava alttiiksi roomalaisille. Nuori Scipio ei ollut ainoastaan jumalanarmoittama sotapäällikkö, vaan kenties yhtä vaarallinen vihollisilleen harvinaisen persoonallisen lumousvoimansa vuoksi. Tällä ominaisuudellaan ja voittajana osoittamallaan lempeydellä hän pian valloitti iberiläisten kansojen sydämet. Ja peli oli hänelle sitäkin helpompi voittaa, kun karthagolaiset olivat herättäneet maassa yleistä vihaa kiristyksillään ja sillä hillittömällä, irstailevalla elämällä, mitä heidän upseerinsa viettivät.
* * * * *
Hasdrubalin yritystä auttaa Hannibalia helpotti se, että hän voi käyttää hyväkseen veljen alppiteistä saamia kokemuksia ja että alppikansat antoivat hänen häiritsemättä suorittaa marssinsa, kun ne nyt tiesivät, että karthagolaisten retki ei koskenut heitä. Syksyllä 208 Hasdrubal oli Gallia Cisalpinassa mukanaan suuret varastot ja sotajoukko, joka gallialaisten siihen liittymisen johdosta paisui 60 000 mieheksi.
Sanoma uudesta vaarasta, joka uhkasi Roomaa, tapasi kaupungin hetkellä, jolloin tilanne siellä oli käynyt vallan sietämättömäksi. Pahinta oli, että pellot, joiden oli tyydytettävä niin monen suun nälkä, olivat kaikkialla hoitamatta, sielläkin, missä sodan vyöry ei ollut hävittäen kulkenut. Sillä kyntämiseen ja elonkorjuuseen puuttui käsivarsia. Jos ei olisi saatu tuotetuksi viljaa Egyptistä ja Sisiliasta, niin olisi ihmisiä joukoittain kuollut nälkään.
Mutta kaikkein arveluttavinta oli, että roomalaisten liittolaiset alkoivat väsyä tähän iänikuiseen sotaan, joka imi heistä veren ja ytimen. Yksinpä latinalaisetkin yhteiskunnat alkoivat horjua uskollisuudessaan roomalaisia kohtaan. Vähän aikaa aikaisemmin yli kolmasosa heistä oli selittänyt epätoivoissaan, että enemmän joukoilla kuin rahallakaan he enää eivät voisi avustaa, vaan että he jättäisivät roomalaisten itsensä kannettaviksi kustannukset sodasta, jota käytiin näiden omaksi eduksi.
Jos tämä olisi tapahtunut muutamia vuosia aikaisemmin, jolloin Hannibalin tähti oli vielä nousemassa, se olisi merkinnyt Rooman tuhoa. Nyt sillä sen sijaan oli se vaikutus, että toiset latinalaiset siirtokunnat ponnistivat uhrimieltänsä sitäkin enemmän auttaakseen Roomaa ja voittaakseen sen suosion.
Roomalaisten asema oli joka tapauksessa hyvin arveluttava. He olivat saaneet kimppuunsa uuden vaarallisen vihollisen juuri samalla hetkellä, jolloin heidän paras päällikkönsä Italiassa oli kaatunut. Kuinka kävisikään, jos Hasdrubalin onnistuisi tuoda vahvistusjoukkonsa Hannibalille? Riittäisivätkö roomalaisten kovin ehtyneet voimat silloin häntä vastustamaan? Nyt, kuten aina suuren vaaran aikoina, tuskan vallassa oleva kansa näki kaikkialla jumalain vihan merkkejä.[213]
Lähimmässä tulevaisuudessa Rooman kohtalo riippui siitä, onnistuttaisiinko estää pohjoisesta marssiva Hasdrubal yhtymästä veljeensä etelä-italiassa. Voimakas armeija asettui päättävästi Hasdrubalin tielle ja pakotti hänet kenttätaisteluun, jota hän halusi välttää. Ottelu suoritettiin Senan seuduilla itäisimmässä Umbriassa vuonna 207. Hasdrubalilla oli siellä vastassaan kaksinkertainen ylivoima. Hänen ainoa pelastuksen toivonsa oli kohdistaa kaikki voimansa hyökkäykseen, jolla voisi murtautua läpi vihollisen rintaman.
Yritys raukesi roomalaisten jämerään vastarintaan, ja taistelusta tuli senvuoksi pitkällinen ja verinen. Se päättyi roomalaisten ratkaisevaan voittoon, joka oli heidän ensimmäinen suuri voittonsa koko sodassa. Puunilaisten armeija tuli melkein tuhotuksi. Kun Hasdrubal näki, että kaikki oli menetetty, »hän kannusti hevostansa, syöksyi keskelle roomalaista kohorttia[214] ja kaatui taistellen kuten sopi Hamilkarin pojan ja Hannibalin veljen», Livius sanoo.
Kohta voiton perästä toinen roomalaisten ylipäälliköistä, konsuli Claudius Nēro, riensi pikamarssissa eteläitaliaan kohdatakseen siellä Hannibalin. Ihmetellä täytyy vain sitä, etteivät molemmat konsulit yhdistynein voimin sinne marssineet koettaakseen voitosta ylpeine sotajoukkoineen päästä siellä lopulliseen ratkaisuun. Mutta tätä mahdollisuutta ei näytä ajatellunkaan. Niin valtavasti vaikuttava, niin suorastaan lamauttava oli suuren puunilaisen nimen tenhovoima. Ainoakaan Rooman senaikaisista valtiomiehistä tai sotapäälliköistä ei ollut koskaan voinut saada aivoihinsa edes ajatusta, että Hannibal voitaisiin voittaa. Korkeinta, mitä voitiin ajatella, oli välttää hänen musertava iskunsa. Tarvittiin tavallisia mittoja suurempaa miestä, joka vasta voi kohota siihen ajatukseen, että näännyttävästä sodasta voitaisiin tehdä loppu roomalaisten saavuttamalla voitolla. Tämä mies olikin ilmestyvä aikanaan.
* * * * *
Hannibalilla ei ollut vielä varmaa tietoa veljen marssista. Neron tulosta hän sai varmuuden kamalalla tavalla. Konsuli oli nimittäin kuljettanut mukanaan Hasdrubalin irtileikatun pään ja heitätti sen nyt Hannibalin etuvartijoille. Tämän nähdessään sanotaan Hannibalin epätoivosta suunniltaan huudahtaneen: »Nyt aavistan Karthagon kohtalon.»
Kuvaamaton oli sitävastoin voitonsanoman Roomassa herättämä riemu. Kaikki hengähtivät jälleen kauhean jännityksen perästä ja kiittivät jumalia, että suuri vaara oli vältetty. Mielet täytti lohdutus ja toivo, että pian saataisiin loppu kauheasta sodasta. Kauppa ja muut elinkeinot heräsivät taas eloon.
Molemmilla tahoilla tunnettiin, että sota oli itse asiassa ratkaistu Senan taistelulla. Niin uupuneita roomalaiset tosin olivat, etteivät he kyenneet ajamaan Hannibalia pois Italiasta; mutta hänkään ei kyennyt aikaansaamaan muuta kuin pysyttelemään sitkeästi Bruttiumissa, jonne hän oli peräytynyt, että hänellä tarvittaessa olisi tie vapaana sopivaan lähtösatamaan. Että hän vielä neljä vuotta kykeni omin päin jatkamaan taistelua, on tosin loistava todistus hänen sotilasnerostaan, mutta sekään ei enää voinut muuttaa sodan lopputulosta.
* * * * *
Eduard Meyer on sitä mieltä, että Hannibalin yritys olisi ollut tuomittu epäonnistumaan siinäkin tapauksessa, että Hasdrubalin olisi onnistunut tuoda joukkonsa vaurioitta veljensä avuksi vuonna 207. Hänen mielestään apu silloisissa oloissa joka tapauksessa oli jo myöhästynyt. Sodan ratkaiseva käänne oli jo kauan aikaisemmin tapahtunut. Scipio voi Roomalle uudestaan valtaamastaan Espanjasta levollisena katsella, kuinka Hasdrubal riensi kohtaloansa kohti, »sillä hänen retkensä», Meyer sanoo, »ei ollut enää kuolinisku Roomalle, mitä se olisi voinut olla kahdeksan vuolta aikaisemmin. Se oli nyt vain kuolettavasti haavoitetun vastustajan epätoivoinen yritys.»
Vaikka suuren tiedemiehen päättelyt eivät tuntuisikaan vakuuttavilta kauemmas kuin siihen saakka, että Hasdrubalin toiveet antaa Roomalle surmanisku vähenivät joka vuosi, mikä kului Hannibalin saavuttaman Cannæn voiton perästä, niin ne antavat kuitenkin vastauksen siihen aikaisemmin viritettyyn kysymykseen, menettelikö vanhempi Scipio viisaasti vai harkitsemattomasti, kun hän salli veljensä joukkoineen jatkaa matkaansa Espanjaan. Itse asiassa hänen silloin tekemänsä päätös tuli ratkaisevaksi koko sodalle. Italiassa oli aina riittävästi väkeä sotakentälle vietäväksi, välttämätön oli siellä vain päällikkö. Jos Scipio olisi luopunut sotaretkestä Espanjaa vastaan, hän olisi jättänyt Hannibalin rintamantakaiset liikenneyhteydet rauhaan, ja Hasdrubal olisi pian voinut tuoda toisen armeijan veljensä jälkiä. Mutta kun Rooman sotajoukko asettui asemiin Ebron rannoille, silloin Hannibalilta oli katkaistu yhteys toimintakeskuksensa kanssa. Ja kaikki Hasdrubalin yritykset karkoittaa roomalaiset sieltä pois olivat tuloksettomia. Näin Hasdrubalin avustusretkikunta myöhästyi vuosi vuodelta, ja voidaankin senvuoksi täydellä syyllä sanoa, että Scipion toimenpiteet vuonna 218 olivat ratkaisevimpana syynä siihen, että »Libyan jalopeuran» veren täytyi verkalleen juosta kuiviin.
Ratkaisu.
Hasdrubalin lähdettyä Espanjasta Scipio oli vallannut kaikki sikäläiset Karthagon alueet. Mitä hän ei asevoimin kukistanut, sen hän voitti lempeydellä ja jalomielisyydellä. Karthagolaisten ei maksanut enää vaivaa pitää joukkoja tässä maassa, vaan jäljellä olevan miehistön, alukset ja varastot he siirsivät sieltä pois. Espanja oli muuttunut Rooman maakunnaksi.
Näin oli sota onnistunut ensiksi Sisiliassa, sitten Espanjassa ja Makedoniassa; ja itse Italiassakin se oli vaimentunut. Saadakseen sen kokonaan loppumaan Scipio teki rohkean suunnitelman yrittää nousta maihin Afrikkaan ja suunnata ratkaiseva isku itseänsä Karthagoa vastaan.
Hänen suunnitelmansa eivät kuitenkaan miellyttäneet senaattia. Maan isät olivat sitä mieltä, että oli saatu jo enemmän kuin tarpeeksi rohkeasta uhkapelistä. Miehellä, jolla tuskin kolmikymmenvuotiaana oli niin tavaton menestys takanaan, täytyi luonnollisesti olla myöskin paljon kadehtijoita, ja kuiskuteltiin, että Scipio voisi käydä vaaralliseksi Rooman kansan vapaudelle, jos hän saisi liian suuren vallan käsiinsä. Kansansuosionsa nojalla hänen onnistui kuitenkin hyvin myrskyisten senaatin keskustelujen jälkeen saada tämä korkea kokous antamaan hänelle lupa siirtää sota Karthagon omalle alueelle. Mutta vain kaksi legioonaa senaatti asetti hänen käytettäväkseen ja rahavaroja se ei tahtonut hänelle lainkaan myöntää. Varustukset täytyi suorittaa pääasiallisesti vapaaehtoisuuden tietä. Mutta sekin onnistui, kiitos Scipion lujan uskon asiaansa ja hänen koskaan pettämättömän toimintatarmonsa. Hän oli huimaavan paljoa korkeammalla kaikkia Rooman senaattoreja valtiollisessa selvänäköisyydessä, samoinkuin hän solapäällikönlahjoissa oli kaikkia muita Rooman sotaherroja verrattomasti etevämpi. Kaikilta tahoilta keräytyi vapaaehtoisia hänen kotkiensa — Rooman legioonain sotamerkkien — alle, Sisilian satamissa rakennettiin sotalaivoja, ja eräänä päivänä Rooman sotajoukko nousi Afrikan rannikolle. Karthagon sota Roomaa vastaan oli päättynyt. Rooman sota Karthagoa vastaan alkaa.
Tuskin Scipio oli noussut Afrikan maaperälle, kun hänen luoksensa tuli numidialainen hallitsija Masinissa. Jo aikaisemmin, kun Scipio oli Espanjassa, tämä erämaan poika oli luvannut, että roomalaiset voisivat luottaa häneen, jos halusivat siirtää sodan Afrikkaan. Masinissa oli hallinnut valtakuntaa, joka oli länteen Karthagon alueesta, ja hänen hallituskaupunkinansa oli ollut nykyinen Constantine, mutta hänet oli karkoittanut kilpaileva numidialainen kuningas Syphaks. Tämän karthagolaiset olivat ottaneet siipiensä suojaan, koska hän oli kilpailijoista mahtavampi. Houkuttimena Karthagon neuvosto oli käyttänyt ihmeen ihanaa ylhäistä karthagolaisnaista Sophonisbea, joka oli annettu hänelle puolisoksi. Masinissa oli myöskin kosiskellut häntä, mutta tullut häpeällisesti laudalta lyödyksi, kun rakkausasioilla ruvettiin harjoittamaan politiikkaa. Karthagon avulla Syphaks karkoitti Masinissan valtaistuimelta. Siitä saakka tämä harhaili pakolaisena erämaassa pieni ratsastajaparvi seuranaan. Hän ei siis ollut juuri paljon arvoinen tuolla hetkellä, jolloin hän tarjosi Scipiolle apuaan, mutta apua hänestä voi olla, sillä hän oli tavattoman tarmokas mies ja taitava ratsuväen päällikkö.
Afrikassa, kuten Espanjassakin, Scipiolla oli onni puolellaan, vaikka vihollinen oli hänen joukkojansa paljoa mieslukuisempi. Voidakseen tätä »jumalten suosikkia» vastaan asettaa samanveroisen vastustajan, karthagolaisten täytyi kutsua Hannibal Italiasta. Käsky ei tullut hänelle odottamatta. Krotonin sataman edustalla hänellä oli jo kauan ollut valmiina kuljetuslaivasto. Hän nousi nyt joukkoineen laivoihin tapettuaan hevoset. Niille ei näet ollut tilaa laivoissa.[215]
Hammasta purren Hannibal näki aluksestansa voittojensa näyttämön häipyvän näköpiirin taakse. Hän jätti Italian sellaisen mahdin voittamana, joka oli hänen neroaankin voimakkaampi. Se mahti oli roomalaishenki.
On kysytty, miksi Scipio ei käynyt Hannibalin kimppuun Italiassa, vaan sen sijaan antautui paljoa uskalletumpaan yritykseen mennä Afrikkaan. Tähän vaikuttivat seuraavat seikat. Ratkaisu oli saavutettavissa vain uhkaamalla Karthagoa itseänsä. Tosin Scipio olisi ehkä voinut pakottaa Hannibalin vetäytymän pois ja palaamaan Afrikkaan; mutta jos Hannibal olisi tullut sinne ennen häntä, olisi roomalaisille käynyt vaikeaksi saada siellä lujaa jalansijaa ja voittaa numidialaisia puolellensa.
Mutta miksi Hannibal ei sitten jättänyt Italiaa, niin pian kuin oli selvää, ettei hän enää voinut saada siellä mitään merkitsevää aikaan? Varmastikin senvuoksi, että hän luuli helpommin voivansa saada uupuneet roomalaiset tekemään rauhan, jos hän itsepintaisesti piti osan heidän maastaan miehitettynä. Olihan toki luultavaa, että roomalaiset maksaisivat yhtä ja toista vapauttaakseen Italian vihollisjoukoista. Luultavasti päätteli Hannibal, ja kaipa yleensä Karthagon hallituskin, että niin kauan kuin vihollisjoukkoja oli Italian rajojen sisällä, roomalaiset eivät uskaltaisi siirtää sotaa Afrikkaan. Mutta karthagolaiset laskivat väärin molemmissa suhteissa.
* * * * *
Roomalaiset huoahtivat helpotuksesta, kun »Libyan jalopeura» vapaaehtoisesti jätti Italian maan. Iloissaan he kunnioittivat kunniaseppeleellä ainoata elossa olevaa niistä sotapäälliköistä, jotka kunnialla olivat kestäneet vaikeimman koettelemusten ajan, lähemmä yhdeksänkymmenvuotiasta Fabius Maximusta. Sitä pidettiin suurimpana kunnianosoituksena, mitä koskaan oli tullut Rooman kansalaisen osaksi. Siitä tulikin vanhan sotaherran viimeinen suuri hetki, sillä kohta sen perästä hän erosi elämästä.
Samaan aikaan Hannibal palasi kotiseudulleen, jonka hän 34 vuotta sitten oli poikasena jättänyt. Tuloksettomaksi oli jäänyt se loistava voitonrata, jonka hän tuona aikana oli ympäri läntisen Välimeren piirtänyt. Mutta hänen kotiinpaluunsa valoi karthagolaisiin uutta rohkeutta. Mitenkä hän, jota ei vielä koskaan oltu voitettu, ei voisi lyödä maahan Scipiotakin!
Mutta kotimaan mantereella odotti Hannibalia katkerin kaikesta, mitä hän oli kokenut. Hänen kansansa ei ollutkaan nyt miteltävä voimiansa juuri kokoonhaalittujen legioonain kanssa, vaan sillä oli vastustajanaan veteraaniarmeija. Roomalaisille olivat Espanjan sotaretket ja ahkerat harjoitukset olleet erinomaista sotakoulua. Scipion alipäälliköt ja sotilaat olivat siellä oppineet toimimaan itsenäisinä osastoina ja ratkaisevalla hetkellä tekemään päätöksen omalla vastuullaan. Se aika oli ohi, jolloin Rooman armeijat antoivat saartaa itsensä avoimella kentällä ollen kyvyttömiä kohtaamaan vihollisen taktillisia liikkeitä tarpeellisilla vastaliikkeillä. Scipio voi käyttää Hannibalia vastaan tämän omaa voittoisaa taktiikkaa. Hän kykeni nyt tarvittaessa ohentamaan taistelurintamaansa ja sen sijaan leventämään sitä, niin ettei sitä voitu saartaa. Hannibal oli ennen ollut ylivoimainen ratsuväessä; tämän edun tasoitti nyt Scipion liitto numidialaisten kanssa. Zaman seuduilla, 20 peninkulmaa Karthagosta lounaaseen, nykyisen Tuniksen ja Algerian rajalla onnellisempi vastustaja vuonna 202 löi perin pohjin Hannibalin. Paetessaan puunilainen armeija perin pohjin hajoitettiin ja tuhottiin. Vain pienen ratsastajaparven seuraamana Hannibal pelasti henkensä.
Zama merkitsi karthagolaisille samaa, mitä Cannæ oli ollut roomalaisille. Rooman sotajoukot olivat tämän jälkeen tunnustetusti maailman parhaat. Roomalaisten käyttämä uusi sotataito oli niin paljon toisten kansojen sotatapoja parempi, että se kahden sukupolven aikana oli antava heille koko maailman herruuden. Senvuoksi Zaman taistelu merkitsee käännettä sotahistoriassa.
* * * * *
Karthagolaisten täytyi nyt alistua roomalaisten koviin ja nöyryyttäviin rauhanehtoihin, sillä heidän pääkaupungillansa ei ollut muonavarastoja ja se ei voinut senvuoksi kestää piiritystä. Heidän täytyi sitoutua viitenäkymmenenä vuotena suorittamaan vuotuista sotaveroa 200 talenttia ja olla ryhtymättä sotaan, edes puolustussotaan, ilman roomalaisten suostumusta. Karthago oli siis tosiasiallisesti joutunut Rooman veronalaiseksi ja alistunut sen valtiolliseen holhontaan. Sitäpaitsi karthagolaisten täytyi luovuttaa Roomalle kaikki espanjalaiset alueensa, jättää heille kaikki sotalaivansa paitsi kymmentä ja kaikki sotaelefanttinsa ja sitoutua olemaan harjoittamatta näitä uusia.
Karthagon osa maailmanhistoriassa oli loppuun näytelty.
Kovin vikisten ja vaikeroiden Karthagon neuvosherrat suorittivat ensimmäisen määräajan vahingonkorvauksen. Mutta Hannibalin sanotaan ivallisesti nauraneen heidän voivottelulleen. Eivätkö nämä kauppasaksasielut kyenneet ymmärtämään, että rahanmenetys oli vähäisintä niistä onnettomuuksista, joita nyt kokoontui heidän onnettoman isänmaansa ylle!
Jo ennen karthagolaisten lopullista voittamista Masinissa oli lyönyt Syphaksin, ottanut hänet vangiksi ja riemukulussa marssinut entiseen pääkaupunkiinsa. Sophonisbe heittäytyi voittajan jalkoihin ja anoi häneltä turvaa roomalaisia vastaan. Kuka voikaan vastustaa hänen viehätysvoimaansa? Ainakaan ei arojen poika, joka rakastui niin, että samana päivänä vietti häitä hänen kanssaan.
Mutta kun Scipio sai kuulla, että Masinissa oli nainut Rooman kansan leppymättömän vihollisen, hän antoi tämän kuulla suoria sanoja. Murheissaan arojen poika vetäytyi telttaansa, yksinäisyyteen ja epätoivoonsa. Kun hän jonkin verran oli tointunut, hän oli päättänyt olla sallimatta jumaloidun Sophonisben elävänä joutua roomalaisten valtaan. Hän ojennutti hänelle myrkkymaljan, jonka Sophonisbe epäröimättä tyhjensi.
Roomalaiset palkitsivat Masinissaa hänen liittolaisuudestaan antamalla hänelle melkein koko Syphaksin valtakunnan kuningaskunnaksi ja uskoivat hänen tehtäväkseen valvoa, etteivät karthagolaiset ryhtyisi mihinkään, mikä olisi Rooman etujen vastaista. Syphaks kuoli roomalaisten vankeudessa.
* * * * *
Kun Scipio palasi kotiin, hän vietti loistavimman triumfin, mitä Rooma siihen saakka oli nähnyt, ja hän sai kunnianiinen Āfricánus.
* * * * *
Niin oli päättynyt tämä valtava taistelu, joka 18 vuoden ajan oli pitänyt koko läntistä Välimerenmaailmaa ja suurta osaa itäisestäkin henkeä salpaavassa jännityksessä. Sota oli ollut rikas draamallisista kohtauksista, ja vielä viime hetkellä ei kukaan ollut voinut ennustaa lopputulosta. Kun päätös vihdoin tuli, se merkitsi ratkaisevaa käännettä Välimerenmaiden kohtaloissa. Yksi toisensa perästä sen maat kukistuvat voittoisan Rooman alaisiksi. Mutta tämä on jälkimaailman silmissä vain välttämätön seuraus Hannibalinsodan suurista, ratkaisevista tapahtumista.
Italialle oli sodalla ollut se merkitys, että se oli sulattanut niemimaan kansat yhdeksi kansallisuudeksi. »Yhtä suuressa määrin kuin yhteinen voitto vaikuttivat myöskin sen vaatimat äärettömät uhrit siihen, että roomalaiset ja heidän liittolaisensa veljistyivät ja että syntyi italialainen kansakunta», sanoo De Sanctis.
Rooman aikakirjoissa toinen puunilaissota on myöskin toisessa suhteessa rajapyykkinä. Vasta tutkijan tullessa tähän aikaan Rooman kohtaloita verhoava tarujen hämärä täydellisesti haihtuu ja, kiitos ennen kaikkea Polybioksen, historian kirkas valo lankeaa sen ylle. Vastakkaisten ja puolueellisesti väritettyjen tiedonantojen lomitse historioitsijan täytyy tosin edelleenkin eteenpäin pujotteleutua — niinhän täytyy tehdä senkin, joka kerran on muodostava itselleen käsityksen siitä, mitä meidän päivinämme todella tapahtuu — ja täydellisten tietojen puutteessa hänen on monesti tyydyttävä todennäköisyyspäätelmiin, mutta hänen vaelluksensa halki aikojen ei kuitenkaan ole enää »yöllisen kulkijan, joka varovaisesti haparoitsee eteenpäin.»
Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:
J. Kromayer, Roms Kampf um die Weltherrsshaft.
Theodor Birt, Römische Charakterköpfe, Weikko Pakarisen ja Lauri
Pelkosen suomentamana nimellä »Rooman miehiä».
T.A. Dodge, Hannibal.
Gottlob Egelhaaf, Hannibal.
Eugene Hennebert, Histoire d'Hannibal: 3 osaa.
J. Kromayer, Hannibal als Staatsman (Historische Zeitschrift 1909).
Eduard Meyer, Hannibal und Scipio (Erich Marcks und K.A. von Müller,
Meister der Politik I).
Tähän lukuun:
Hermann Hesselbarth, Historisch-kritische Untersuchungen zur dritten
Dekade des Livius.
Eugen Täubler, Die Vorgeschichte des zweiten punischen Krieges
J.F. Liljeblad, Var gick Hannibal över Alperna?
Wilh. Lundström, C. Flaminius och Hannibal.
W. Streit, Zur Geschichte des zweiten punischen Krieges in Italien nach der Schlacht von Cannæ.
ROOMALAISET PÄÄSEVÄT ITÄISENKIN VÄLIMERENMAAILMAN VALTIAIKSI.
Kuulumattoman jännittävä ja ponnistuksia kysynyt sota oli saatettu päätökseen vuonna 201. Ja kuitenkin roomalaiset jo seuraavana vuonna alkoivat uuden sodan. Tosin tämä sellaisenaan oli vallan mitätön Hannibalinsodan rinnalla, mutta sillä oli kuitenkin maailmanhistoriallinen merkitys. Sillä Rooma näet alkoi omin asein sekaantua myöskin itäisen Välimerenmaailman asioihin. Jo Polybiokselle aikoinaan oli täysin selvänä Hannibalinsodan merkitys maailmanhistoriallisena rajapyykkinä. »Aikaisemmin», hän sanoo, »maailman tapahtumat olivat aivan kuin hajallaan ja vailla keskinäistä yhteyttä. Mutta tästä ajasta alkaen historia muodostaa elimellisen kokonaisuuden: Italian ja Libyan tapahtumat punoutuvat Aasian ja Hellaan tapahtumiin ja kaikki tähtää yhteen ja samaan päämäärään.» Hannibalinsodan jälkeen roomalaiset vaihtavat poliittista rintamaa. Mutta koska he ovat järjestelmällisiä — tai ainakin perästäpäin näyttävät olevan — kaikessa mihin he ryhtyvät, niin he tekevät tämän täyskäännöksen vasta sitten, kun he Karthagon kukistamisella ja Espanjan valtauksella ovat täysin turvanneet selkäpuolensa.
Lopullinen menestys taistelussa Karthagon voittoon tottuneita, sen ajan suurimman sotapäällikön johtamia sotajoukkoja vastaan oli täyttänyt roomalaiset itsetunnolla, ylpeällä varmuudella, ettei mikään mahti maailmassa enää voisi heitä vastustaa. Roomalaiset olivat heränneet täyteen tietoisuuteen voimastansa. Ja Itä houkutteli heitä, Itä rikkauksineen ja hienoine helleeniläiskulttuureineen, jota roomalaiset yhä enemmän oppivat ihailemaan.[215] Toinen toisensa perästä Idän kulttuurimaat tulivat vedetyiksi Rooman verkkoon. Ensimmäinen vuorossaan oli Makedonia.
MAKEDONIAN VALTAKUNTA.
Makedonia oli fyysillisesti voimakkain hellenistisistä valtiomuodostumista. Isänmaanrakkaudessa ja sitkeässä kestävyydessä makedonialaiset olivat sen ajan kansoista ainoat, joita voitiin verrata roomalaisiin. Olisipa heillä vain ollut johdossa kunnioitusta herättävämpiä ja laajakatseisempia miehiä kuin väkivaltainen, tolkuton Philippos V ja hänen jälkeensä hänen vähäpätöinen poikansa Perseus!
Syynä Philippoksen joutumiseen sotaan roomalaisten kanssa oli hänen kunnianhimoinen ja ahnas politiikkansa, joka teki hänestä koko Kreikan kauhun. Monet niin Euroopan kuin Aasiankin kreikkalaiset valtiot etsivät senvuoksi suojaa Roomalta. Ja roomalaiset muistivat hyvin hänen liittonsa Hannibalin kanssa.
Tuskin tarvinnee kuitenkaan edes sanoa, että Rooman kansa ei halunnut taas sotaa sen jälkeen, mitä se viimeisinä seitsemänätoista kauhun vuotena oli saanut kärsiä. Rooman senaatti se, ja se yksin, päästi sodan puhkeamaan. Asioihin oli sopiva tilaisuus sekaantua, kun Philippoksen liittolainen, seleukidien hallitsijasukuun kuuluva mahtava Antíokhos vielä oli sodassa Egyptin kanssa; ja juuri nyt, äsken päättyneen sodan kovan koulun jälkeen, Rooman legioonilla oli iskuvoimaa, jota ne kenties koskaan myöhemmin eivät saavuttaisi. Myöskin oli, kuten sanottu, kauniilta kajahtava sodan syy: Rooma esiintyi helleenien vapauden suojelijana makedonialaisten tyranniutta vastaan.
Samaan aikaan kuin päätettiin ryhtyä sotaan Philipposta vastaan, meni Antiokhoksen luo lähetystö ottamaan selvää hänen suunnitelmistaan ja pidättämään häntä auttamasta Philipposta. Siinä tarkoituksessa lähettilästen tuli imarrella perin omahyväistä kuningasta, koettaa saada hänet vakuutetuksi Rooman senaatin ystävällisyydestä sekä saada hänen sodanhalunsa kohdistumaan Egyptin syyrialaisiin alueisiin.
Roomalaisten onnistui helposti eristää Philippos, ja he saivat siis toisten häiritsemättä käydä sotaa häntä vastaan. Näyttääkin muutoin siltä, ettei Anliokhos ollut aikonutkaan auttaa häntä roomalaisia vastaan. Kolmessa vuodessa konsuli Flāminínuksen johtamat Rooman legioonat olivat voittaneet makedonialaisen falangin, ja rauhanpäätöksessä typistettiin Makedonian alue samaksi, mitä se oli ollut ennen suuren Philippoksen sekaantumista Kreikan kohtaloihin.[217] Sitäpaitsi Philippoksen täytyi jättää Roomalaisille koko laivastonsa paitsi viittä alusta ja kaikki elefanttinsa, maksaa 1.000 talenttia ja sitoutua olemaan solmimatta liittoja Rooman tietämättä eikä käymään sotaa sen suostumuksetta — kaikki luonteeltaan vallan samanlaisia rauhanehtoja, kuin mihin Karthagon oli täytynyt alistua neljä vuotta aikaisemmin.
Kolme vuotta oli riittänyt pyyhkäisemään Makedonian kuningaskunnan pois suurvaltojen joukosta. Että Philippos sai pitää varsinaisen Makedonian, riippui siitä, että roomalaiset eivät halunneet pakottaa häntä syöksymään epätoivoissaan Antiokhoksen syliin. Merkillistä on, että itselleen roomalaiset eivät ottaneet mitään vallatuista maista. Se johtui siitä, että he tajusivat selvästi, miten vaivalloista oli hoidella meren toisella puolen olevia alueita. Pelättiin, että liian kaukaisten maakuntain maaherrat omaksuisivat pahoja tapoja, jotka voisivat käydä vaarallisiksi Rooman tasavallan rauhalliselle kehitykselle. Historian opetusten tutkijoille voi Pausaniaan tapaus olla peloittavana esimerkkinä. Että roomalaiset eivät ottaneet Kreikkaa itselleen, riippui myöskin siitä, että helleenien kaltaiset tuittupäät olivat varmasti erikoisen vaikeita hallittavia Roomasta käsin. Sen sijaan, että olisivat tehneet heidät alamaisikseen, jotka sitten tavan takaa olisivat yrittäneet päästä jälleen vapaiksi, roomalaiset olivat kyllin viisaita avokätisesti lahjoittaakseen heille kaivatun vapauden. He laskivat näet täten hankkivansa vastaisen varalle Balkanin niemimaalle turvallisuusvahdin, joka ei hinnasta mistään päästäisi maahan valloitushaluista naapuriruhtinasta. Kreikkalaisten kaltainen kansa oli viisaampaa sitoa kiitollisuuden siteillä kuin kahleilla. Niin roomalaiset laskeskelivat. Vastaisuus oli pian osoittava, pitivätkö heidän laskelmansa paikkansa.
Suurissa juhlissa, jotka pidettiin Korinthoksessa vuonna 196 e.Kr., Flamininus sai julistaa ilosanoman. Kun kaikki katselijat olivat kokoontuneet, juhlat avattiin tavanmukaisella tavalla siten, että airut torvensoittajan seuraamana astui keskelle Stadionia. Sittenkuin hän torventoitotuksin oli pyytänyt hiljaisuutta, eivät seuranneetkaan juhlain tavanmukaiset avajaismenot, vaan sen sijaan hän kuulutti seuraavan ilosanoman: »Rooman senaatti ja sen voittoisa sotapäällikkö julistavat Makedonian kukistumisen jälkeen kaikki kreikkalaiset valtiot, jotka ovat olleet kuningas Philippoksen alaisia, itsenäisiksi ja vapaiksi kaikesta verovelvollisuudesta ja toisten alaisuudesta.»
Kreikkalaisten ilo oli niin suuri, etteivät he aluksi olleet uskoa korviaan. »Hämmästyksissään, aivan kuin kaikki olisi ollut unta, he tuijottivat toinen toisiinsa», kertoo Livius. »Vielä kerran airueen oli astuttava esiin, sillä jokainen paloi halusta ei ainoastaan kuulla, vaan myöskin nähdä vapauden julistajan. Kun airut sitten toisen kerran oli kuuluttanut senaatin tiedonannon, silloin puhkesi valloilleen sellainen riemu ja sellainen kättentaputuksen pauke, että selvästi näki, että kaikesta elämän hyvyydestä vapaus on rakkain.»[218] Mutta itse juhlaleikit pääteltiin sinä päivänä nopeammin kuin koskaan, sillä kukaan ei kyennyt näkemään eikä ajattelemaan sitä, mitä kilparadalla tapahtui.
Kun päivän kilpailut olivat päättyneet, koko katselijalauma syöksyi roomalaisen päällikön luo ja oli ihastuksissaan vähällä repiä hänet kappaleiksi.
Flamininuksen Philippos V:stä saavuttama voitto ja kreikkalaisten itsenäisyyden julistaminen on vastaisku sille voitolle, jonka suuri Philippos kerran Khaironeian luona oli saanut helleeneistä.
* * * * *
Vallanhimoinen, hurjaluontoinen Philippos tunsi elämänsä suuren tappion perästä olevansa kuin häkkiin suljettu metsän otus. Kaikki ne pikkukansat, joita hän ennen oli halveksinut ja häikäilemättömästi sortanut, olivat nyt häkin ympärillä ja iloitsivat ristikon lujuudesta. Ei ollut määrää heidän Rooman senaatille lähettämillään valituksilla, niin pian kuin vangittu villipeto uskalsi näyttää kynsiänsä. Silloin sukelsi heti esille roomalaisia toimikuntia tutkimaan, oliko kaikki niin kuin olla piti. Nämä Philippos sai luvan ottaa vastaan erinomaisen kohteliaasti; ja korkean senaatin tuomioihin hänen oli alistuttava napisematta.
Mutta salaisesti hän valmistautui kerran murtautumaan ulos ja lyömään maahan kaikki nuo raukat, jotka riemuitsivat hänen häkkiin sulkemisestaan; ja kun kuolema yllätti hänet, hän jätti suunnitelmansa perinnöksi pojalleen. Perseus varustautui kaikin voimin, mutta hänen urhoolliset makedonialaisensa olisivat tarvinneet toisen johtajan. Hyvin verisessä taistelussa löi heidät vuonna 168 Æmilius Paulus, sen konsulin vertainen kaima ja poika, joka kaatui Cannæn taistelussa. Perseus kuoli roomalaisten vankeudessa.[219] Että tällaiset tapaukset eivät enää voisi uudistua, Makedonian kuningaskunta jaettiin neljään pieneen tasavaltaan, jotka tulivat Roomasta riippuvaisiksi. Koko kansa riisuttiin aseista. Kuparikilvet vietiin Roomaan, mutta kaikki muut aseet poltettiin tai sulatettiin.
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kun makedonialaisten keskuudessa puhkesi kapina, Rooma muutti poliittista järjestelmää, otti maan suoranaiseen hallintaansa ja muutti sen Rooman maakunnaksi.
SELEUKIDIEN VALTAKUNTA.
Helleenien holhoojan asemastaan roomalaiset saivat aiheen turvata heitä ei yksin Makedonian kuningasta, vaan myöskin Antiokhos III:ta vastaan. Kohta sen jälkeen kuin senaatti oli julistanut Kreikan valtiot vapaiksi ja riippumattomiksi, Antiokhos alkoi ahdistaa eräitä niistä. Roomalaisten mielestä se todisti suurkuninkaan »määrätöntä vallanhimoa». Sellaista luonnetta ei luonnollisestikaan tyydyttäisi vähempi kuin koko maailman herruus, jos se vain pääsisi tarkoituksiaan toteuttamaan. Kuninkaan olisi helppo saada sekä Makedonian Philippos että karthagolaiset kostosotaan Roomaa vastaan. Ainakin sodan kannattajat koettivat Roomassa herättää kansassa sellaista pelkoa. Nyt, kuten Philippostakin vastaan, oli siis toimittava tosin kreikkalaisten suojelijana, mutta ennen kaikkea omassa asiassa.
Itse asiassa Antiokhoksella ei ollut lainkaan sellaisia koko maailmaa käsittäviä suunnitelmia, mistä roomalaiset häntä epäilivät. Hänen valloitussuunnitelmansa rajoittuivat melkein kokonaan Aasiaan. Siellä hän halusi kulkea entisten suurkuninkaiden jälkiä.
Kuitenkin roomalaiset veivät armeijan Makedoniasta Hellespontoksen yli Vähään-Aasiaan. He voittivat Antiokhoksen perin pohjin vuonna 190 e.Kr. Tämä taistelu riitti lopettamaan seleukidien valtakunnan suurvaltasadun. »Koskaan vielä», Mommsen sanoo, »suurvalta ei ole niin perin pohjin ja kunniattomasti kukistunut.» Rauhassa Antiokhoksen täytyi luovuttaa melkein koko Vähä-Aasia ja muutoin alistua samanlaisiin ehtoihin kuin aikaisemmin Karthagon ja Makedonian: jättää koko laivastonsa paitsi 10 alusta sekä kaikki sotaelefanttinsa, maksaa 15 000 talentin huikea summa ja sitoutua olemaan ahdistamatta läntisiä naapureitansa. Laiha oli se lohdutus, että suurkuninkaalle suotiin arvonimi »Rooman kansan ystävä». Hänen kärsimänsä nöyryytyksen perästä oli alamaisten kunnioitus häntä kohtaan lopussa. Hänen valtakuntaansa tärisyttivät kapinat, ja se kärsi taloudellisia vaikeuksia. Koettaessaan kukistaa Persian lahden rantamilla puhjennutta kapinaa hänet surmattiin, kun hän oli ryöstämässä Baalin temppeliä, jonka aarteilla hän aikoi täyttää tyhjät kassansa. Sitten heikkeni hänen valtakuntansa yhä enemmän ja enemmän valtaistuinriidoista, kapinoista ja itäisten naapurikansojen kanssa käydyistä sodista ja ensimmäisellä vuosisadalla e.Kr. se lopullisesti hajaantui.
Sitä ennen — vuonna 133 e.Kr. — oli osa seleukidien valtakuntaa liitetty Rooman alueisiin. Tämän asian laita oli seuraava. Kun roomalaiset ottivat Antiokhokselta Vähän-Aasian, he lahjoittivat suurimman osan siitä uskolliselle liittolaiselleen Pergamonin kuninkaalle. Tästä attalidien valtakunnasta tuli siten itäisissä Välimerenmaissa Rooman vahti, kuten Numidia oli Afrikassa. Kuten Masinissan tuli pitää silmällä karthagolaisia, samoin oli Pergamonin tehtävänä roomalaisten laskuun pitää aisoissa Makedoniaa ja seleukidien valtakuntaa. Vielä roomalaiset eivät halunneet sitä rasitusta, mitä merentakaiset alueet aiheuttaisivat. Mutta ajan oloon he vapautuivat tästä vanhanaikaisesta käsityksestään. Vuonna 133 attalidien suku loppui kuningas Attalos III:een. Hänen poismenonsa jälkeen huomattiin, että hän oli jälkisäädöksessään määrännyt valtakuntansa roomalaisille. Perintöoikeus ei kyllä ollut vallan riidaton, mutta mitä se merkitsi, kun Rooma halusi saada maan? Vähä-Aasia tuli Rooman ensimmäiseksi suoranaiseksi alusmaaksi toisella puolen itäistä Välimerta. Siitä muodostettiin Aasia-niminen Rooman maakunta.
ROOMA JA KREIKKA.
Kreikkalaiset olivat jälleen päässeet »vapaiksi» vuonna 196 e.Kr. Ennenkuin Flamininus jätti Kreikan, hän kutsui lähettiläitä kaikista Kreikan kaupungeista Korinthokseen ja piti heille jäähyväispuheen, jossa hän teroitti heidän mieliinsä, että vapautta oli nautittava kohtuudella. »Jos te olette yksimielisiä», hän sanoi, »ei mikään kuningas, ei mikään tyranni voi kukistaa teitä; mutta riita ja eripuraisuus raivaavat tietä niille, jotka vaanivat perikatoanne. Vapauden ovat hankkineet teille vieraat aseet; se on lahjoitettu teille toisen kansan luottamuksen osoituksena. Teidän oma asianne on suojella sitä ja säilyttää se. Osoittakaa nyt Rooman kansalle, että te ansaitsette vapauden lahjan, että se on jättänyt lahjansa hyviin käsiin.»
»Ilonkyynelet silmissään kreikkalaiset kuuntelivat, kuinka roomalainen puhui heille kuin isä», Livius kertoo; »ja liikutus valtasi puhujan itsensä. Häntä keskeytettiin hyväksymishuudoilla, ja toinen kehoitti toistansa painamaan hänen sanansa syvälle sydämeen aivan kuin oraakkelin lausuman.» Kaunis näytelmä! Ja varmasti se näyteltiin tunteella ja vakaumuksella —, niin kauan kuin se kesti. Mutta keskellä tätä innostusta ne, jotka näkivät syvemmälle, kysyivät: »Onko vapaus sellaista, jota voidaan lahjoittaa? Ja minkä arvoista on vapaus ilman sopua?»
Vastaus kysymyksiin saatiin pian. Kreikkalaiset eivät saaneet vapautta, vaan anarkian, ja kiitollisuus antajaa kohtaan muuttui pian kiittämättömyydeksi. Kävi vallan sietämättömäksi kuunnella noita parantumattomia rettelöitsijöitä, kun he tottuivat kääntymään Rooman puoleen vaikerruksineen ja valituksineen toinen toisestansa. Mitä piti senaatin tehdä, kun kerrankin yksistään Spartasta tuli samalla kertaa neljän keskenään riitelevän puolueen edustajia, jotka rähisivät kunnianarvoisan kokouksen edessä antamatta toisilleen suunvuoroa? Ja minkä moisia olivatkaan ne »valtiomiehet», jotka nyt Roomassa edustivat Aristeideen, Leonidaan ja Perikleen maata. Sellainenkin erikoinen helleenien ystävä kuin Flamininus pudisteli miettiväisenä päätään, kun eräs näistä arvon herroista yhtenä päivänä puhui valtionasioista ja toisena antoi kaikelle piu pauta esiintymällä juomingeissa tanssijattarena ja laulajattarena naisvaatteisiin pukeutuneena. Lopulta roomalaiset menettivät kokonaan kärsivällisyytensä ja pyysivät kreikkalaisia hoitamaan asiansa parhaan taitonsa mukaan. Mutta samalla oli myöskin tipotiessään viimeinenkin jäte helleenien mieltymyksestä vuoden 196 suuren hetken ajoilta, ja roomalaisille kuuliaisia he eivät enää olleet rakkaudesta, vaan pelosta.
Roomalaiset olivat aikaisemmin nähneet kreikkalaisia matkan päästä, ja heitä olivat ihastuttaneet heidän kauniit puolensa, heidän suurenmoiset tieteelliset saavutuksensa, heidän taiteensa, kirjallisuutensa ja ylipäänsä heidän hienostunut kulttuurinsa. Nyt heidän silmänsä olivat avautuneet näkemään nurjat puolet, varsinkin heidän kyvyttömyytensä pitää yllä rauhaa keskuudessaan. Uudet sisäiset riidat saivat vanhastaan tunnettuun tapaan roomalaiset sekaantumaan asioihin. Mutta kun he lähettivät sovintotuomioistuimen Korinthokseen, kaupungin roskaväki sitä loukkasi. Ja sitten kreikkalaiset alkoivat jälleen tapella.
Mutta silloin kävi hullusti. Makedonian roomalainen maaherra marssi Kreikkaan ja löi hajalle rettelöitsijäin sotavoimat vuonna 146 e.Kr. Kreikkalaisten viimeinen, epätoivoinen vapaustaistelu päättyi siihen, että he joutuivat Makedonian roomalaisen maaherran alaisiksi siihen sijaan, että heidän valvojanaan oli aikaisemmin ollut suoraan Rooman senaatti. Mutta kunnallisen itsehallintonsa he saivat säilyttää — vaikka muovailtuna aristokraattiseen suuntaan — ja heitä pidettiin Rooman liittolaisina. Ainoastaan rakkaan oikeuden käydä sotaa, tehdä rauhoja ja solmia liittoja roomalaiset heiltä ottivat, ja siitä aseellisesta turvasta, jota helleenit saivat nauttia, heidän täytyi maksaa veroa Roomalle.
Kreikka pääsi nyt lepoon ja rauhaan. Sen monet lukemattomat itsenäiset pikkuvaltiot olivat vuosisatojen ajan olleet maailman helpoimmin kiihtyvän kansan intohimojen temmellyspaikkana. Nyt niistä tuli merkityksettömiä maaseutukaupunkeja, joissa elämä kulki yksitoikkoisen tyyntä kulkuaan.
Roomalaiset käsittelivät siis hyvin lempeästi sitä kansaa, jota heidän oli kiittäminen kulttuuristaan. Korinthoksen kohtelu on kumminkin häpeäpilkku Rooman aikakirjoissa. Rooman senaatin käskystä voittoisa sotapäällikkö kosti julmasti sen häväistyksen, joka tässä kaupungissa oli tullut Rooman majesteetin osaksi. Korinthos ryöstettiin puhtaaksi ja hävitettiin sitten maan tasalle. Asukkaat tehtiin orjiksi. Joukoittain kallisarvoisia taideteoksia sotapäällikkö lähetti Roomaan.
Rangaistus ei ollut oikeassa suhteessa rikokseen. Monet historioitsijat pitävätkin senvuoksi sitä kostotoimenpiteenä, kuten Karthagon hävitystä vähän aikaisemmin ja aikoinaan Capuan osaksi tullutta kohtelua, Rooman kauppiasylimystön työnä, joka tahtoi käyttää hyväkseen sopivaa tilaisuutta päästäkseen vapaaksi vaarallisesta kilpailijasta. Sillä ei kyllin siinä, että hävitettiin silloinen Korinthos —, vastaiseksikin kiellettiin asutuksen muodostuminen kaupungin entiselle paikalle, paikalle, joka oli liikennenäkökannalta niin erinomaisen suotuisa.
Mutta Korinthoksen kohtaloa lukuunottamatta kreikkalaisilla oli, kuten sanottu, tyyntä ja rauhallista Rooman herruuden alaisina, ja tällainen tila jatkui senkin jälkeen, kun keisari Augustus oli muuttanut Kreikan Akhaia-nimiseksi Rooman maakunnaksi.
* * * * *
Rooma oli nyt hellenistisen maailman valtias.
Että seleukidien valtakunta, hellenistisistä valtioista suurin, oli niin helppo kukistaa, selittyy siitä, että sen väestö ei ollut yhtenäistä kuten Rooman valtakunnassa. Vallitsevat kreikkalaiset ja makedonialaiset olivat Antiokhoksen valtakunnassa vain hyvin ohuena ylempänä kansankerroksena. Kansan suuri itämaalainen ydinjoukko totteli heitä vain pakosta, eikä sillä vaaran hetkellä ollut vähintäkään halua uhrata elämäänsä ja omaisuuttansa vieraan herruuden säilyttämiseksi. »Niinkuin ohut rappaus rakennuksen muuripinnalla vallitsevain kreikkalaisten kansakerros oli aasialaisen muurin kiinteässä rakenteessa», Kromayer sanoo. »Voimakas ravistus —ja koko kaunis pintakerros rapisi maahan.» Sama oli laita Persian valtakunnan, silloin kuin Aleksanteri sen kukisti. Molemmissa tapauksissa mahtava valtakunta oli savijalkajättiläinen. Ainoastaan erinomaisen lahjakas hallitsija voi pitää jättiläisen pystyssä.
Toisin oli laita Makedonian ja Kreikan. Ne olivat todellakin kansallisvaltioita, joiden väestö alhaalta ylös saakka oli yhtenäistä. Mutta näissä valtioissa oli muita heikkouksia. Aleksanteri Suuren sotaretkiä ja hänen Aasiassa tekemiänsä valtauksia oli seurannut suuri väestön siirtyminen Balkanin niemimaalta, ja siirtyjät olivat suureksi osaksi väestön kelvollisinta, yritteliäintä. Gallialaisten hyökkäys oli vieläkin harventanut väestöä. Ja sitten kreikkalaisten ikuinen kansallispahe: kaikkien sota kaikkia vastaan! Tämä ainainen epäsopu seurasi heitä kaikkialle, minne he asettuivat Se myrkytti, kuten olemme nähneet hellenististen valtioiden keskinäiset suhteet ja oli syynä siihen, etteivät nämä koskaan tunteneet vastuunyhteyden tunnetta, eivät koskaan voineet esiintyä kootuin voimin ulkonaista vaaraa vastaan. Roomalaiset voivat senvuoksi houkutella toisen valtion toista vastaan, murskata heidät yhden kerrallaan ja kohota siten itäisen Välimerenmaailman valtiaiksi.
Kirjallisuutta:
Maurice Holleaux, Rome, la Grèce et les monarchies helénistiques. 270—285.
G. Collin, Rome et la Grèce de 200 à 146 avant Jesus Christ.
SCIPIO JA CĀTO.
Karthagolaisten kukistamisen perästä Scipio Africanus oli viettänyt komeimman triumfin, mitä siihen saakka oli Roomassa nähty.
Triumfi oli hurmion päivää koko kansalle. Triumfikulkue lähti tavallisesti Marskentältä. Ensimmäisinä virkamiehet ja senaattorit valkoisissa viitoissaan astuivat arvokkaasti päät seppelöityinä. Sitten seurasi torvensoittaja, joka puhalsi merkkitoitotuksia ja marsseja. Hänen perässään tulivat orjat kantaen paareja, joille sotasaalis oli levitetty katseltavaksi. Siinä oli erilaisia aseita, taideteoksia ja kallisarvoisia kulta- ja hopea-astioita. Ja raskaissa kuormavaunuissa vyöryi eteenpäin kulta- ja hopeaharkkoja, kultahietaa ja rahoja säkeissä ja koreissa. Toiset orjat kantoivat suuria tauluja, kuvia taisteluista ja piirityksistä, valloitetuista kaupungeista ja linnoituksista. Toisissa tauluissa lueteltiin triumfaattorin kukistamain kansain ja kaupunkien nimet. Laivain ja piirityskoneiden pienoiskuvat antoivat lisäksi havainnollisen kuvan sodasta. Voittosaaliina kuljetettiin myös elefantteja ja muita valloitettujen maiden ihmeellisiä eläimiä joko kultaisissa häkeissä tai kirjavapukuisten kuljettajain taluttamina. Siellä täällä kulkueessa näkyi uhrieläimiä kullatuin sarvin, valkoiset uhrisiteet otsalla ja valkoiset tai kirjavat peitot selässä. Jalkaisin ja kahleissa voitetut kuninkaat tai sotapäälliköt vaimoineen ja lapsineen kulkivat katkeran nöyryytyksen tietä väkijoukon ivan ja pilkan hohotuksen saattamina. Jotkut säilyttivät näinä vaikeina hetkinäkin kunnioitusta herättävän arvokkuutensa, toiset, kiihkeämmät luonteet eivät voineet hillitä epätoivoansa tai raivoansa, vaan puhkesivat tunnepurkauksiin, jotka riemastuttivat sydämetöntä rahvasta.
Lopuksi, seisoen korkealla toisten yläpuolella neljän valkoisen hevosen vetämissä kullatuissa vaunuissaan, tuli triumfaattori itse purppuratogassaan, ylt'yleensä tähditettynä, laakeriseppele otsallansa. Hänen päänsä yläpuolella piti orja Iuppiterin kultaista kruunua. Mutta joukon puhjetessa riemuhuutoihin tämä kuiskasi juhlitulle: »Muista, että olet kuolevainen!»
Viimeisinä marssivat sotilaat laakerin oksat käsissään. Heillä oli oikeus tänä päivänä vapaasti ilmaista ajatuksensa päälliköstään ja upseereistaan. Ja he käyttivät tätä vapauttaan laulaakseen pila- ja ivalauluja. Milloin oli aiheena sotatapahtuma, jossa päällikkö oli tehnyt tyhmyyksiä, milloin löylytettiin päällikköä hänen ankaruudestaan tai sai hän moitteita ahneudestaan. Mutta tuon tuostakin he kohottivat voittajan kunniaksi huudon: »Io triumphe!»[220]
Halki tiheään sulloutuneiden väkijoukkojen, kansan riemuitessa ja kukkia heitellessä triumfisaattue solui eteenpäin triumfiportista pitkin Via sacraa (»Pyhää katua»), jota reunustivat Vestan temppeli ja muut kunnianarvoisat pyhätöt. Temppelit oli päivän kunniaksi koristettu kukkaköynnöksillä. Juhlapuvuissaan papit seisoivat pyhättöjen edustalla, ja kukitetuilta alttareilta savusivat uhritulet.
Kulkue kävi yli Forumin ja sieltä Capitoliumille, Iuppiterin temppeliin. Siellä voittaja suoritti hartautensa ja laski laakeriseppeleen ja kultaisen kruunun korkean jumalan huomaan kiitokseksi hänen avustaan. Lopuksi hän soturiensa ympäröimänä toimitti juhlallisen uhrin jumalille koko sotajoukon puolesta, ja juhlallisuudet päättyivät yleiseen, Capitoliumilla nautittuun juhla-ateriaan.
* * * * *
Scipiolle oli koko kotiinmarssi halki Italian yhtä triumfiretkeä. Tuhansittain roomalaisia, jotka hän oli vapauttanut karthagolaisten vankeudesta, kulki hänen edellänsä ylistäen vapauttajaansa. Ja kun hän saapui Roomaan, senaatti tervehti häntä nimellä »onnellinen». Onni oli hänen puolellaan — ei Hannibalin. Hänen esiintymisensä olikin kuin kuninkaan. Aina oli hänen ympärillään ylhäisiä nuorukaisia kunniavartiostona. Ja sanottiin, että »Scipion vihjaus oli samanarvoinen kuin senaatin päätös».
* * * * *
Mutta triumfin nurja puoli on kateus. Sen Scipio sai runsain määrin kokea. Hänen leppymättömin vihamiehensä oli samanikäinen senaattori Marcus Porcius Cāto. Hän oli entisajan äreän roomalaisen tyypillinen edustaja, viimeinen lajiansa. Hän ei tahtonut tietää kreikkalaisesta sivistyksestä eikä muista »uusista muodeista». Urhoollinen soturi ja kelpo maanviljelijä hän oli, ja sitä hän piti kunnianaan. Valtiomiestehtävien lomassa hän, kuten toinen Cincinnatus, otti omin käsin osaa tilallansa maanviljelystöihin. Taloudellisella kunnollaan ja säästäväisyydellään — ettemme sanoisi ahneudellaan[221] — hän ansaitsi suuren omaisuuden. Mutta yhtä sparttalaisen yksinkertaisesti hän eli siitä huolimatta. Kohtuullisuutta ja pidättäväisyyttä hän piti velvollisuutena yhteiskuntaa kohtaan, sillä hyväin päivien pitohan teki miehen kelvottomaksi kestämään sotaretken vaivoja ja kieltäymyksiä. Hän säilyikin koko elämänsä ajan peräti terveen roomalaisen tyyppinä. Vielä 80-vuotiaana hän oli murtumaton sekä ruumiiltaan että sielultaan.
Mutta hän oli ahdas luonne, joka ei voinut käsittää, että Rooma maailmanvaltana ei voinut pysyä samana kuin se Rooma, jonka muodostivat muutamat talonpoikaiskylät. Senvuoksi hänen taistelunsa »uuden ajan turmelusta» vastaan oli taistelua itse kehitystä vastaan. Koomillisen kuuluisaksi hän tuli pukeutuessaan 39-vuotiaana konsulina sotisopaan naisten »turhamaisuutta ja loistonhalua» vastaan.
Cannæn tappion perästä, jolloin oli uhrattava kaikki valtion pelastukseksi, oli näet säädetty laki, »että nainen ei saanut pitää koristuksia enemmän kuin puolen kultaunssin[222] arvosta eikä pukeutua moniväriseen pukuun. Niin ikään hän ei saanut Roomassa eikä muuallakaan kaupungissa eikä kaupungin lähimmässä ympäristössä ajaa parivaljakon vetämissä vaunuissa.» Näyttää siltä, että niin kauan kuin hätäaika kesti, Rooman tyttäret napisematta alistuivat näihin määräyksiin, jotka rajoittivat heidän vapauttaan pukeutua ja liikkua säätynsä mukaisesti. Mutta kun sodan paino vähitellen helpotti ja yleinen hyvinvointi alkoi nousta, niin silloin naisen luonto vähitellen pyrki oikeuksiinsa. Kaunis sukupuoli alkoi yhä enemmän ja enemmän unohtaa sota-ajan lait, ja virkamiehet olivat kyllin ritarillisia katsoakseen läpi sormiensa ihastuttavien lainrikkojattarien tekoja. Vuonna 195 e.Kr. keskusteltiin kansankokouksessa yli aikansa eläneiden kieltojen muodollisesta kumoamisesta. Mutta niiden keskuudessa, joilla oli valta yhteiskunnassa, kävivät mielipiteet hajalle.
Kun naiset saivat kuulla, mistä oli kysymys, he virtasivat joka taholta niille kaduille, jotka veivät Forumille, ja harjoittivat kiihkeätä agitatiota kansankokoukseen meneväin miesten keskuudessa. Naisten loistonhalun vastustuksen ruumistuma oli toinen konsuleista, Marcus Porcius Cato. Hän esiintyi ja puhui miehekkään ylväitä sanoja »naisten julkeasta rohkeudesta.» Olihan sekin laitaa, että he »sekaantuivat siihen, mitä lakeja olisi hyväksyttävä!» Hän höysti puhettansa m.m. seuraavilla mehevillä paloilla: »Minä luulin silkaksi taruksi, että kerran muinoin Lemnos-saaren naiset olivat tehneet salaliiton perin pohjin hävittääkseen koko miessuvun ja myöskin toteuttaneet suunnitelmansa. Mutta nyt olen huomannut, että sellainen ei ole mahdotonta! Päästäkää vain», hän huudahti, »ohjat höllälleen sellainen olio, joka luonnostaan ei tunne ohjia eikä kuria — luuleeko tosiaankin kukaan, että tämä olio sitten tuntee mitään rajoja hillittömyydelleen? Esi-isämme ovat lainmääräyksillä pakottaneet naiset olemaan miehille alamaisia. Antakaa heidän repiä rikki nämä lain käskyt, toinen toisensa perästä, ja lopuksi päästä tasa-arvoisiksi miesten kanssa, silloin saatte nähdä, miten käy! Totta totisesti, samassa hetkessä, jolloin he pääsevät tasa-arvoisiksi kanssanne, heistä tulee teidän herranne.
Mutta mikä naisten elinehto nyt onkaan kysymyksessä, koska he ovat tulleet vallan hourupäisiksi ja syöksyvät julkisille paikoille? Onko isänmaan onni ja onnettomuus kyseessä? Kuulkaamme, mitä he itse sanovat: 'Haluamme loistaa kullassa ja purppurassa. Pyhät, arjet tahdomme ajaa läpi kaupungin juhla-ajopeleissä. Meille on annettava oikeus suurentaa menomme aina tuhlaavaisuuteen saakka.'
Tietäkää, kansalaiset, mikä on oleva seurauksena, jos annatte vaimoillenne tilaisuuden kilpailla keskenänsä ylellisyydessä! On käyvä niin, että ne, jotka ovat köyhiä, eivät arastele mitään keinoja, kunhan vain rikkaat eivät voi katsella heitä olkainsa yli. Jos mies ei anna vaimolleen kaikkea, mitä tämä tahtoo, niin vaimo annattaa sen toisella miehellä.» Ja jos nyt ylellisyys päästettäisiin vallan vapaaksi, niin himo tulisi vain pahemmaksi, kuin jos kieltoa ei olisi koskaan ollut, sillä »villipeto, joka joutuu vankeuteen, tulee irti päästyään entistäänkin villimmäksi.»
Naisilla oli kuitenkin ritarinsa ja puolustajansa. Eräs lain kumoamisen ehdottajista, kansantribuuni, muistutti tuimaa Catoa siitä, että naiset olivat monta kertaa pelastaneet Rooman. Hehän vähän jälkeen sabiinitarten ryöstön heittäytyivät taistelevien sotajoukkojen väliin. Naislähetystö sai Coriolanuksen luopumaan kostoaikeistaan. Ja kun kaupunki oli joutunut gallialaisten valtaan, niin naiset ne lunastivat sen vapaaksi uhraamalla koristuksensa ja kalleutensa. Samaa uhrimieltä he olivat osoittaneet viimeisessä vaarallisessa puunilaissodassa. »Kun me», puhuja jatkoi, »annamme naisten vertaisinamme jakaa kanssamme valtion onnettomuudet, niin onhan enemmän kuin kohtuullista, että he saavat mielensä mukaan toimia asiassa, joka ei koske valtiota, vaan ainoastaan heitä itseänsä.»
Ritarillisen kansantribuunin puheella oli varmasti vaikutuksensa. Kaikissa tapauksissa naiset itse tarttuivat asiaan. Seuraavana päivänä, jolloin kiellon kohtalo piti ratkaistaman, he panivat liikkeelle ylivoimaiset voimat niitä kansantribuuneja vastaan, jotka aikoivat ehkäistä lain kumoamisen. Valtava naisarmeija kokoontui naisille vihamielisten kansantribuunien asuntojen edustalle eikä luopunut piirityksestä, ennenkuin tribuunit olivat luvanneet alistua naisten tahtoon.
Tällainen oli tapahtumain kulku, kun naisemansiopatioliike voitti ensimmäisen tunnetun voittonsa.
* * * * *
Yhtä hellittämättömästi kuin Cato vastusti naisten oikeutta saada pukeutua mielensä mukaan, yhtä hellittämättömästi hän taisteli Scipio Africanusta vastaan. Sillä hänessä ja hänen suvussaan hän näki ruumistuneena uuden, pahan ajan ja sen ihailun kreikkalaisten hienompaa sivistystä kohtaan. Caton mielestä voitiin tulla toimeen ilman ulkonaisia metkuja. Ankara siveystuomari ei ollut oppinut ymmärtämään, että
»sivistys kaikki vierast' pohjaltaan on; Kotoista barbarius vain oli kerran.»
Taikka jos hän sen älysi, hän kuitenkin piti barbariutta ja sen raakaa voimaa parempana kuin sivistystä, joka hänen vilpittömän vakaumuksensa mukaan välttämättömästi veltostutti. Ja tässä hän oli oikeassa siinä määrin, kuin kreikkalaisten paheet kotiutuivat kreikkalaisen sivistyksen ja elämän hienostuksen mukana; mutta Cato kuului niihin, jotka haluavat heittää lapsen pois kylpyveden mukana. Häntä ärsytti nähdä, kuinka heikkoja roomalaiset olivat kaikkea kreikkalaista kohtaan, kuinka sellaisetkin henkilöt, jotka eivät voineet syventyä kreikkalaisen sivistyksen henkeen, kuitenkin koettivat hankkia itselleen jonkinmoisen kreikkalaisen ulkokiillon välttyäkseen kuulumasta »barbaareihin». Häntä kiihoitti myöskin Scipion loistava esiintyminen, hänen »kuninkaalliset eleensä», jotka liian räikeästi erosivat tasavaltalaisesta yksinkertaisuudesta ja niukkuudesta. »Tasavallan kumoamisen ajatuskin oli kuitenkin Scipiosta kaukana», sanoo Eduard Meyer. »Mutta hänestä oli tullut liian suuri, että aristokraattinen yhteiskunta olisi kauemmin voinut sietää häntä.» Yritettyään useita kertoja turhaan päästä hänen kimppuunsa Caton lopuksi onnistui saada eräs kansantribuuni esittämään Hannibalin voittajaa vastaan se julkea syytös, että tämä olisi ottanut vastaan lahjuksia Antiokhokselta suodakseen hänelle kohtuullisen rauhan. Scipio oli nimittäin johtanut sotaa kuningasta vastaan.
Sattui olemaan juuri Zaman taistelun vuosipäivä, kun Scipion asia piti ratkaistaman. Syytetty oli liian korkealla alistuakseen puolustautumaan häpeällisiä syytöksiä vastaan. Sen sijaan hän muistutti kansalle päivän merkitystä. »Sellaisena päivänä», hän sanoi, »ei roomalaisten sovi kuunnella herjauksia sitä miestä vastaan, jota hänen syyttäjiensä on kiittäminen siitä, että he ylipäänsä voivat puhua. Päinvastoin kaikkien velvollisuus on viettää suuren voiton muistoa menemällä Capitoliumille kiittämään jumalia isänmaan pelastuksesta. Sen minä teen nyt», hän sanoi, »ja ken ajattelee samoin kuin minä, seuratkoon minua!»
Silloin kaikki kansa lähti hänen perässänsä, ja syyttäjä jäi yksin seisomaan Forumille. Scipio oli taasen viettänyt triumfin.
Mutta hän oli saanut kylläkseen julkisesta elämästä. Loukatussa ylpeydessään hän vetäytyi maatilalleen Campaniaan ja antoi kadehtijainsa parjata häntä niin hyvin kuin taisivat. Paljon ei ollutkaan hänellä enää päiviä jäljellä. Loistava voittaja oli kuollessaan vain 51-vuotias.
* * * * *
Mutta hänen vastustajansa Cato sai kauan elää ja vallita. Vuonna 184 hänet valittiin sensoriksi, ja hän hoiti virkaansa vääjäämättömän ankarasti. Arvottomat senaattorit hän syntyperästä ja sukulaissuhteista piittaamatta erotti korkeasta neuvostosta. Eräs näistä oli Flamininuksen oma veli, mies, joka itse oli ollut konsulina, mutta tullut tunnetuksi irstaisuudestaan ja julmuudestaan. Cato vertasi itseään lääkäriin, joka leikkaa ja polttaa pois pahan yhteiskuntaruumiista. Ylellisyyttä vastaan hän ryhtyi jälleen taisteluun, jota hän oli käynyt yksitoista vuotta aikaisemmin, ja nyt suuremmalla menestyksellä. Hän käytti näet asemaansa ja valtuuksiansa hyväkseen määrätäkseen veron juuri sellaisille esineille, joita käyttämästä hänen ei vuonna 195 ollut onnistunut naisia kieltää.
»Punatukkainen, harmaasilmäinen pureva susi» sai paljon vihollisia, mutta Rooman kansa antoi hänelle kunnianimen Censōrius ja pystytti hänelle kuvapatsaan, johon kaiverrettiin, että hän oli nostattanut Rooman valtion rappiosta. Hänen nimestään on tullut ankaran oikeamielisyyden symboli. Mutta hän sai tehdä sen aina uusiutuvan havainnon, että laeilla ja poliisitoimenpiteillä voidaan ajanhengen virtaa pysäyttää korkeintaan lyhyeksi hetkeksi.
Kirjallisuutta:
E. Pohlmey, Der römische Triumph.
F.D. Gerlach, Marcus Porcius Cato.
Oskar Jäger, Marcus Porcius Cato.
W. De Vries, De vita M. Porcii Catonis Majoris.
Johannes Paulson, Cato och fruarna (teoksessa »Från antiken och från senare tider»).
HANNIBALIN VIIMEISET VAIHEET.
Vuoden 201 rauhanpäätöksellä Karthago oli muuttunut mahtavasta kauppavaltiosta suojattomaksi kauppakaupungiksi. Murskattu oli Hannibalin ylpeä unelma tehdä isänmaastaan suuri ja mahtava. Mutta tuon tavattoman miehen sielunvoimat olivat vieläkin murtumattomat. Ja se koitui, vaikkakin toisella tavalla kuin aikaisemmin, hänen maansa hyväksi. Kansan luottamuksen turvin hän otti kotikaupungissa vallan ohjat käsiinsä ja työskenteli menestyksellä uudistusten ja parannusten aikaansaamiseksi. Sodan haavat alkoivat arpeutua. Pian hän voimakkaalla kädellä oli saanut valtion raha-asiat sellaiseen kuntoon, että vuotuiset sotakorvaukset voitiin maksaa Roomalle, ilman että tarvittiin ylimääräisillä veroilla rasittaa kansaa. Hannibal näyttäytyi olevan yhtä suuri rauhan kuin sodan toimissa.
Mutta tärkeämpää kuin koko maan onni ja onnettomuus oli valta niille, joilta Hannibal oli sen riistänyt, nimittäin kauppiasylimystölle. Hänen vastustajansa eivät kavahtaneet juoruamasta Rooman senaatille, että Hannibal yhäkin hautoi pahoja suunnitelmia Roomaa vastaan ja koetti nostattaa idästä myrskyn perivihollista vastaan. Vuonna 195 tämä kavala kirjoittelu kantoi hedelmiä: Roomasta tuli lähetystö tutkimaan asiaa ja vaatimaan ehkä Hannibalin erottamista vallasta tai luovuttamista.
Hannibal säästi kansalaisiltaan kiusallisen ratkaisun reippaasti tarttumalla asiaan ja pakenemalla Aasiaan[223], Antiokhos III:n luo, joka otti kuuluisan sotapäällikön vastaan suurin kunnianosoituksin. Mutta Karthagossa hänet julistettiin valtiokiroukseen, hänen omaisuutensa takavarikoitiin ja hänen kotinsa hajoitettiin maan tasalle. Hänen kotoiset vihollisensa olivat perivihollisen avulla saaneet voiton hänestä.
Kun sota oli syttymässä roomalaisten ja Antiokhoksen välille, Hannibal teki suunnitelman kaikkien niiden valtioiden suureksi liitoksi, joilla oli aihetta pelätä roomalaisia. Mutta suunnitelma kävi yli Antiokhoksen ymmärryksen. Hänen hovikamarillansa[224] kadehti muutoin suurta karthagolaista ja sen onnistui uskotella kuninkaalle, ettei hän millään muotoa saisi antaa muukalaisen himmentää suurta nimeänsä. Hannibalia käytettiin sodassa vain alempiarvoisiin tehtäviin ja antamaan hyviä neuvoja —, joita kukaan ei noudattanut.
Kun Antiokhoksen suurvalta-asema oli luhistunut ja hänen oli pakko tehdä nöyryyttävä rauha roomalaisten kanssa, hänen täytyi myöskin sitoutua jättämään vihattu karthagolainen heidän käsiinsä. Mutta koditon vältti tälläkin kertaa vaaran. Hän pelastautui kuningas Prusiaan luo Bithyniaan Vähän-Aasian pohjoisrannikolle. Häntä Hannibal auttoi hyvällä menestyksellä hänen taistellessaan Pergamonin kuningasta vastaan. Mutta kun Flamininus, makedonialaisten voittaja, tuli sinne Rooman lähettiläänä, niin Prusias, »viheliäisin kaikista Aasian viheliäisistä hallitsijoista»[225], oli heti valmis kavaltamaan auttajansa. Hannibal oli heti huomannut, missä aikeissa hänen »suojelijansa» oli, ja ollut senvuoksi kyllin varovainen varustaakseen asuntonsa salakäytävillä. Mutta kun hänen tällaista salatietä piti paeta, se olikin kuninkaan sotilaiden miehittämä. Kun Hannibal huomasi, että pelastus oli mahdoton, hän otti myrkkyä, jota hänellä oli aina mukanaan sinettisormuksessa. »Tahdon vapauttaa roomalaiset pelosta», hän sanoi, »koska he eivät suo vanhan miehen saada kuolla rauhassa.» Tämä tapahtui todennäköisesti vuonna 183 e.Kr., samana vuonna, jolloin hänen suuri vastustajansa erosi elämästä.