Mutta Kriton ei voinut tyytyä siihen, että väärä tuomio pantaisiin täytäntöön. Hänen onnistui lahjoa vankilan vartijat, niin että he eräänä iltana jättivät oven lukitsematta. Hän oli huolehtinut siitäkin, että rakastettu opettaja saisi varman turvapaikan, sillä hänellä oli Thessaliassa hyviä ystäviä, jotka ilolla ottaisivat vastaan Sokrateen ja valmistaisivat hänelle siellä rauhallisen elämän. Mutta kun Kriton saapui ystävänsä luo kehoittaen häntä pakenemaan, niin viisas mies vastasi: »Rakas Kriton, emmekö ole yhtä mieltä siitä, ettei koskaan pidä palkita pahaa pahalla? Emmekö ole keskusteluissamme tulleet siihen tulokseen, että kansalaisen ensimmäinen velvollisuus on lakien noudattaminen? Olen näin kauan elänyt isänmaani lakien alaisena ja nauttinut sen etuja; välttäisinkö niitä nyt, siksi että muutamat henkilöt käyttävät niitä väärin minua vastaan?» Erään Pōlos-nimisen Gorgiaan oppilaan ja Sokrateen välisessä keskustelussa, jota Platon kuvaa »Gorgias»-dialogissa, Sokrates oli kerran lausunut: »Jos olisi välttämätöntä joko tehdä väärin tai kärsiä vääryyttä, valitsisin jälkimmäisen.» Ja hän jatkaa ajatusta esittämällä kysymyksen: »Onko pahantekijä onnellinen saadessaan oikeudenmukaisen rangaistuksensa?»
»Ei, hän on silloin mahdollisimman onneton», Polos vastasi.
»Mutta jollei häntä rangaista — onko hän silloin mielestäsi onnellinen?»
»On.»
»Mutta minun käsitykseni mukaan, Polos, väärämielinen ja rikollinen ihminen on kaikissa oloissa onneton. Kuitenkin hän on onnettomampi, jollei hän saa oikeudenmukaista rangaistusta rikoksestaan, ja vähemmän onneton, jos jumalat ja ihmiset häntä siitä rankaisevat.»
»Sinäpä vasta lausuit kummallisen ajatuksen, Sokrates.» Sokrates yrittää silloin selvitellä asiaa esittämällä seuraavan kysymyksen: »Jos ajattelemme kahta henkilöä, jotka ovat sairaita, olkootpa sitten ruumiiltaan tai sielultaan, kumpi on silloin onnettomampi: sekö, joka saa lääkärinhoitoa ja siten pääsee kivustaan, vaiko se, jota ei hoideta ja jonka on edelleen kärsittävä vaivansa?»
Polos vastaa: »Se, jota hoidetaan, niin minusta tuntuu.»
Sokrates kysyy silloin: »Eikö rangaistuksen saamiseen sisälly vapautus suurimmasta pahasta, sielun pahuudesta?»
»Kyllä.»
»Sillä», Sokrates jatkaa, »rangaistus palauttaa ihmisen järkiinsä, tekee hänet oikeamielisemmäksi ja parantaa pahuuden.»
Sen Polos myöntää, ja Sokrates jatkaa: »Mutta se, joka elää törkeässä pahuudessa ja vääryydessä saamatta rangaistusta, on miehen kaltainen, joka potee vaikeita tauteja, mutta jonka on onnistunut karttaa lääkärinhoitoa, siksi että hän — aivan kuin lapsi — on pelännyt polttamista ja leikkaamista, koska se tekee kipeää. Etkö sinäkin ole samaa mieltä?»
Kyllä, se Poloksen täytyi myöntää.
Periaatteelleen kärsiä mieluummin vääryyttä kuin tehdä väärin Sokrates pysyi uskollisena silloinkin, kun hänen oli valittava elämän ja kuoleman välillä. Hänen viimeisten hetkiensä kuvaus Platonin »Phaidōn»-dialogissa on ylevintä, mitä milloinkaan on kirjoitettu. Sen kieli on kauttaaltaan erinomaisen yksinkertaista ja hillityn arvokasta, ja nämä ominaisuudet vain lisäävät sen tehon voimakkuutta. Sokrates esiintyy miltei ylimaallisen kirkastetun hohteen ympäröimänä. Hänen oppilaansa Phaidon, jonka mukaan dialogi on saanut nimensä, kuvaa seuraavin sanoin muistojaan näistä mieltäylentävistä hetkistä: »Minusta tuntui tosiaankin varsin omituiselta ja ihmeelliseltä olla hänen luonaan. En nimittäin lainkaan tuntenut sääliä häntä kohtaan, kuten olisi odottanut, sillä olinhan rakkaan ystävän kuoleman todistajana. Hänhän oli onnellinen — sen huomasin selvästi hänen käytöksestään ja puheestaan. Pelotta ja pystypäin hän erosi elämästä vuorenvarmana siitä, että hyvälle ihmiselle ei voi tapahtua pahaa elämässä eikä kuolemassa, eikä hänen kohtalonsa ole jumalille yhdentekevä.»
Phaidon vie meidät Sokrateen vankilaan. On viimeinen päivä. Varhain aamulla ystävät saapuvat tervehdyskäynnille kuolemaantuomitun luo. Hänellä on silloin luonaan vaimonsa Ksanthippa, jolla on käsivarrellaan heidän pieni poikansa — nuorin kolmesta lapsesta. Mutta kun Sokrateen ystävät astuvat sisään, vaimo alkaa itkeä ja valittaa niin äänekkäästi, että Sokrateen täytyy lähettää hänet kotiin, jotta hän valituksillaan ei häiritsisi hänen keskusteluaan ystäviensä kanssa. Sokrateella on nimittäin vielä muutamia sanoja lausuttavana heille, ja ne ilmaisevat sitä luottamusta, jolla hän odottaa viimeistä matkaansa.
Hän koettaa lohduttaa heitä unohtamattomin sanoin, sellaisin kuin nämä: »Näyttää siltä, kuin ette pitäisi minua yhtä hyvänä tietäjänä kuin joutsenia: nehän laulavat koko ikänsä, mutta innokkaimmin huomatessaan loppunsa lähestyvän. Sillä ne iloitsevat siitä, että saavat lähteä sen jumalan luo, jonka palvelijoita ne ovat. Mutta ihmisten on tapana oman kuolemanpelkonsa perusteella väittää, että joutsenet valittavat kuolemaansa ja laulavat surusta. He eivät ajattele sitä, ettei mikään lintu laula nälissään tai viluissaan tai tuntiessaan jotakin muuta vaivaa, eivätpä edes satakieli tai pääskynen tai harjalintu, joiden juuri väitetään laulavan valitusvirsiä. Ei, surusta he eivät suinkaan laula, ja yhtä vähän joutsenetkaan tekevät sitä. Ne ovat Apollonin omia, ja siksi niillä on tietäjänlahja. Ja omasta puolestani pidän itseäni joutsenten palvelustoverina ja samalle jumalalle pyhitettynä. Uskon siis, että minäkin olen saanut herraltani tietäjänlahjan yhtä hyvin kuin ne, ja että minun on erottava elämästä yhtä iloisena kuin ne.»
Kun päivä kallistui iltaa kohti, tuli vanginvartija kuolemaantuomitun huoneeseen ilmoittaen, että nyt hänen on aika tyhjentää myrkkypikari. Mies purkaa samalla sanoiksi sen, mitä hän tänä hetkenä tuntee: »Olen tänä aikana oppinut tuntemaan sinut jaloimmaksi, lempeimmäksi ja parhaaksi mieheksi, joka milloinkaan on tänne joutunut.» Näin sanoen mies purskahtaa itkuun. Ja nyt seuraa ihmeellinen loppukohtaus, sellaisena kuin Platon antaa Phaidonin kuvata sen: »Miehelle, joka ojensi hänelle myrkkypikarin, Sokrates sanoi: 'Niin, ystäväni, sinä, joka olet selvillä tästä, sano, miten minun on meneteltävä?'
'Sinun on yksinkertaisesti vain juotava se', kuului vastaus, 'ja sitten käveltävä ympäri huonetta, kunnes jalkasi tuntuvat painavilta; silloin sinun on laskeuduttava makuulle, jolloin myrkky vaikuttaa itsestään.' Näin sanoen mies ojensi hänelle pikarin. Sokrates otti sen vastaan mitä ystävällisimmän näköisenä, käsien vapisematta, kasvojen värin muuttumatta tai ilmeenkään värähtämättä. Hän vain tapansa mukaan katsoi kiinteästi mieheen ja kysyi: 'Mitä arvelet, jos uhraisin tästä pikarista juomauhrin? Onko se luvallista?' Mies vastasi: 'Sokrates, me valmistamme vain juuri sen määrän, jota pidämme tarpeellisena juoda.' — 'Ymmärrän', Sokrates sanoi. 'Mutta on varmaan luvallista rukoilla jumalia — rukoilla, että muutto täältä tuolle puolen olisi onnellinen. Se on rukoukseni: Tapahtukoon siis niin!»
Näin sanoen hän vei pikarin huulilleen ja tyhjensi sen reippaasti ja helposti.
Tähän saakka useimmat meistä olivat kutakuinkin kyenneet pidättämään kyyneleitään. Mutta nähdessämme hänen juovan, nähdessämme, että hän oli tyhjentänyt pikarin — silloin olivat voimamme lopussa. Mitä minuun tulee, niin kyyneleeni valuivat virtanaan, niin paljon kuin koetinkin niitä hillitä, ja minun täytyi peittää kasvoni ja itkeä itsekseni. Sillä en minä häntä itkenyt, vaan omaa onnettomuuttani, kun olin menettänyt sellaisen ystävän. Kriton oli jo aikaisemmin noussut ja lähtenyt ulos, kun hän ei voinut pidättää kyyneleitään. Apollodoros oli koko ajan itkenyt lakkaamatta, mutta nyt hän puhkesi äänekkäisiin valituksiin ja voivotuksiin, niin että kaikki läsnäolijat paitsi Sokrates tulivat syvästi järkytetyiksi.
Sokrates sanoi: 'Mitä te teette, kummalliset ihmiset? Juuri senvuoksihan minä lähetin pois naiset, jotta he eivät käyttäytyisi tuolla tavoin. Olen myöskin kuullut sanottavan, että pitää saada kuolla rauhassa. Rauhoittukaa ja osoittakaa olevanne miehiä!'
Tämän kuultuamme häpesimme ja pidätimme kyyneleitämme. Sokrates käveli nyt edestakaisin huoneessa. Hetken kuluttua hän sanoi, että hänen jalkansa alkoivat nyt tuntua painavilta, ja laskeutui senvuoksi selälleen. Sillä niinhän mies, joka antoi hänelle myrkyn, oli käskenyt hänen tehdä.»
Pian kuolemaatuottava juoma oli vaikuttanut, ja Kriton sulki vainajan silmät.
»Sellaisen lopun sai ystävämme. Voimme ainoastaan sanoa, että hän oli paras, viisain ja oikeamielisin ihminen, jonka milloinkaan olemme tunteneet.»
Tämä tapahtui vuonna 399 e.Kr. Vasta liian myöhään ateenalaiset huomasivat, miten väärin he olivat kohdelleet jaloa ihmisystävää, joka itse oli elänyt köyhyydessä ja niukoissa oloissa auttaakseen lähimmäisiään henkisesti rikkaampaan, enemmän ihmisarvon mukaiseen elämään, ollen aina valmiina sinetöimään rakkaudentyönsä marttyyrikuolemalla.
Lämminsydämisiä luonteita on ollut kaikkina aikoina ja samaten teräväjärkisiä, mutta on miltei ainutlaatuista, että samassa henkilössä niin hehkuvan lämpöinen sydän on yhtynyt niin ihmeellisen terävään järkeen. Sellainen selvän järjen innostus kuin Sokrateella ylittää ihmisen tavalliset mitat, sillä innostuksen omaan luonteeseenhan sisältyy se, että tunteet hämmentävät arvostelevan järjen. Mutta Sokrateen suuri innostus pyrki tekemään sekä hänet itsensä että muut ihmiset selvänäköisemmiksi. Haaveilijan koko hehkulla tämä mies janosi selvyyttä, eivätkä hänen arvostelukykyään ikinä hämmentäneet intohimot, ei viha eikä rakkaus. Ja kuitenkin hän oli luonnostaan intohimoinen. Muuan kuuluisa syyrialainen fysiognomi luki sen hänen kasvonpiirteistään. Kun Sokrateen ympärille kokoontunut oppilasjoukko kiivaasti väitti syyrialaisen arvostelua vastaan, mestari itse saattoi heidät vaikenemaan sanoen: »Hän on nähnyt aivan oikein: minulla on voimakkaat intohimot. Mutta olen päässyt niiden herraksi.»
* * * * *
Kullan puhtaus koetellaan tulessa. Mitä Sokrates oli, sen osoitti täysin vasta se kiirastuli, joka lopetti hänen maallisen elämänsä, mutta teki hänet kuolemattomaksi, hänen tuomionsa ja kuolemansa. Tämän koetuksen tuloksena oli yksinkertaisen ihmisen mieltäylentävä kuva, ihmisen, joka on alistanut koko sielunelämänsä järjen johdettavaksi ja joka sen nojalla seisoo koskemattomana kaikissa kohtalon vaiheissa. Elämässä ja kuolemassa hänen sielunrauhansa on häiriintymätön. Onnellisena hän elää; onnellisena hän vaeltaa viimeisen matkansa. Sokrateen kuolema on ihmishengen kauneimpia riemuvoittoja vastoinkäymisistä ja kärsimyksistä. Tämä kohtaus on ylevän kaunis ja kuitenkin niin puhtaasti inhimillinen. Näemme siinä vain köyhän ihmisen, joka hiljaa ja tyynesti eroaa elämästä, marttyyrin, jolta puuttuu marttyyrien kouristuksen tapainen kiihko, mutta jonka kestävyys juuri sen vuoksi on sitäkin ihailtavampaa.
Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:
Theidir Gomperz, Griechische Denker: nide II.
Tähän lukuun:
Heinrich Maier, Sokrates.
Karl Joel: Der echte und der Xeonphontische Sokrates: 2 nid.
(Kirjallisuusviittauksin.)
Sven Lönborg, Dike och Eros: osa II.
C.J. Dahlbäck, Sokrates.
Xenophons Hågkomster om Sokrates. Ruotsint. S. Ljungdahl.
Robert v. Pöhlmann, Sokrates und sein Volk.
Robert v. Pöhlmann, Das Sokratesproblem.
SOKRATESLAISET KOULUKUNNAT.
Suuren miehen julistus käsitetään aina enemmän tai vähemmän yksipuolisesti. Se kuuluu neron tragiikkaan tässä vajavaisuuksien maailmassa. Tavalliset ihmiset eivät täytä neron hengen mittaa, eikä hän kykene kohottamaan heitä luokseen muuta kuin pienen matkan. Jokainen suuren mestarin oppilaista ottaa vaarin siitä, mikä parhaiten sopii hänen omalle lahjakkuudelleen ja henkiselle suunnalleen. Jokainen voi ainoastaan sirpaleittain omaksua mestarin julistuksen selittäen sen omalla pienellä tavallaan. Ihmishengen rajoittuneisuudesta johtuu, että suurten julistajien opit niin usein ovat olleet alkuna erilaisille koulukunnille, jotka monesti ovat olleet ja yhä vieläkin ovat sotakannalla keskenään.
Sokrateenkin oppilaat hajaantuivat ajan mittaan koulukuntiin, jotka yksipuolisesti takertuivat mikä mihinkin puoleen suuren oppi-isän julistuksessa.
KYYNIKOT JA STOALAISET.
Sokrateen oppilaista yksipuolisimpia olivat kyynikot. He kehittivät kiihkomielisyyteen saakka Sokrateen opin kohtuullisuuden hyveestä ja velvollisuudesta hillitä himojaan.[7] He eivät pysähtyneet vaatimaan kohtuullisuutta, vaan opettivat hyveen olevan täydellistä vieroittautumista mahdollisimman monista tarpeista. Ainoastaan siten tulee todella vapaaksi. »Kernaammin tahdon olla mieletön kuin nauttia», sanoi oppi-isä Antisthénēs. Kyynikkojen opin kehitti huippuunsa kuuluisa Diogēnēs. Hänestä perimätieto kertoo, että hän asui tynnyrissä ja tuli toimeen ilman muita talouskaluja paitsi maljaa, josta hän joi vettä. Mutta kun hän tuli ajatelleeksi, että voihan juoda kourastaankin, hän hylkäsi tämän viimeisenkin sivistyselämän jäännöksen. Aleksanteri Suuren kerrotaan kerran käyneen kuuluisan aikalaisensa luona ja kehoittaneen tätä pyytämään häneltä suosionosoitusta, mitä hyvänsä. Diogeneen pyyntö kuului: »Olepa ystävällinen ja väisty hiukan, niin että aurinko pääsee paistamaan minuun!»[8]
Juuri »koiramaisesta» elämäntavasta johtui, että rahvas alkoi nimittää tämän suunnan kannattajia kyynikoiksi, jonka nimen kantana on kreikkalainen sana kýōn: koira. Ja vaikka useimmat kyynikot eivät luontoon palaamisessaan menneetkään niin pitkälle, että olisivat pitäneet eläimiä tai villi-ihmisiä esikuvanaan, niin he kuitenkin kaikkea hienostunutta sivistyselämää halveksiessaan olivat sivistykselle vihamielisiä, vaikkakin heidän itsehillintänsä on ihailtava. He pitivät kunnianaan vapautumista sellaisista harhaluuloista, jotka tavallisilla ihmisillä ilmenevät pyrkimyksenä hyvinvointiin ja arvoasemaan. Jonkinlaisten kerjäläismunkkien tavoin takkuisin hiuksin ja parroin ilman kotia ja enimmäkseen ilman perhettä he vaelsivat ympäri maata kerjuusauva ja kerjuupussi mukanaan ja julistivat oppejaan. Varmasti he olivat siunaukseksi monelle köyhälle ja kärsivälle ihmiselle, mutta paikoittain heistä tuli oikea maanvaiva, etenkin sen epämiellyttävän tunkeilevaisen tavan vuoksi, jolla he sanoivat lähimmäisilleen »totuuden». Muuten on kuvaavaa, mitä Platon sanoi Antistheneelle hänen tavastaan olla huolehtimatta ulkonaisesta ihmisestään ja huomiontavoittelustaan esiintymällä hirvittävän risaisessa viitassa. »Ystäväni», sanoi viisas, »turhamaisuus paistaa viittasi reiästä!»
Kyynikot ovat särkeneet kreikkalaisen sivistyksen sopusoinnun. Aikaisemmin ruumiillisesti terveet ja voimakkaat olivat myöskin henkisiä johtajia. Kaunis ihminen oli hyvä ja hyvä ihminen kaunis. »Sielu helkkyi ruumiin soittimesta kuin sävel.» Nyt on kaikki muuttunut. Hyve pukeutuu rumuuteen, ja kauneutta pidetään melkein syntisenä. Ja ihmiset tulevat yksipuolisiksi. Muutamat rupeavat ammattisotureiksi ja antautuvat niiden palvelukseen, jotka parhaiten maksavat; toisista tulee filosofisten oppituntien tai oikeammin lakkojen johtajia. Palkkasoturi on taitava ammatissaan mutta jalostavasti se ei vaikuta. Filosofikoulukunnan kannattajalla ja huoltajalla on varma vakaumus, mutta yksipuolisuus on hänenkin tunnusmerkkinsä.
Kyynikkojen teorioilla oli sama vaikutus kuin niin monilla muilla kielteisillä »opeilla»: ne olivat hyödyllisiä arvostellessaan ihmiselämän epäkohtia — tässä tapauksessa ahneutta, nautinnon- ja vallanhimoa — mutta ne tarjosivat liian heikon perustuksen oleellisesti uuden rakentamiselle. Näiden oppien kaikkea sovinnaisuutta, jopa kaikkea säädyllisyyttäkin halveksivasta hengestä muistuttaa sanojen »kyynikko» ja »kyynillinen» nykyjään tavallinen merkitys.
* * * * *
Mitä kyynillisen suunnan vastenmielisen ulkokuoren peitossa kuitenkin piili ihailtavaa, se kehittyi stoalaisessa oppikunnassa kunnioitusta herättäväksi. Stoalaisuus piti tehtävänään opettaa ihmisille itsensähillitsemista ja vapauttaa heidät siten kiivaista mielenliikutuksista, niin pelosta ja surusta kuin säälistä, suuttumuksesta ja vihasta yhtä hyvin kuin hillittömästä ilostakin. Sillä stoalaiset pitivät näitä kaikkia sielun sairaustilana. Ainoastaan vapautumalla kaikista sellaisista häiritsevistä vaikutteista ja seuraamalla järkeä saavutetaan »stoalainen tyyneys», joka on hyveen tunnusmerkki. »Ole rauhallinen!» — niin kuuluisi stoalaisten tunnuslause tavalliselle kielelle käännettynä. Suhtaudu rauhallisesti kaikkeen, mitä ei voi välttää: sairauteen ja kipuun, köyhyyteen ja puutteeseen! Kaikki sellainen on vain ulkonaista ja sen vuoksi ajattelevalle ihmiselle yhdentekevää. Ainoastaan sisäinen elämämme on tärkeä. Se, joka on päässyt tälle korkealle tasolle, on viisas; hänellä on silloin kaikki hyveet ja hän on jumalien kaltainen. Mikään ei voi järkyttää viisaan mielenrauhaa. Onnen päivinä hän ei joudu ihastuksen valtaan, vastoinkäymisen aikoina hän ei sure, sillä se mitä, tietämätön rahvas pitää arvossa, on hänelle enimmäkseen yhdentekevää.
Viisas näkee myöskin olemassaolon pintaa syvemmälle. Hänen silmänsä ovat avautuneet näkemään maailmassa suuren yhteenkuuluvaisuuden, ja hän tajuaa, että yksityisen täytyy joskus kärsiä kokonaisuuden hyväksi. »Osan ei sovi olla tyytymätön siihen, mikä tapahtuu kokonaisuuden vuoksi», sanoo Rooman keisari Marcus Aurelius, kruunupää filosofi.[9] Hän painostaa edelleen yksilöitten yhteenkuuluvaisuuden tunnetta vertaamalla meitä kaikkia »saman puun oksiin». Jokaisen ihmisen velvollisuus on palvella kokonaisuutta, ja sitä, joka pettää lähimmäisensä, hän nimittää karkuriksi.
Stoalainen oppikunta on, kuten myöhemmin tulemme näkemään, syvästi vaikuttanut roomalaiseen kansanluonteeseen. Sen vaatima raudanluja mielenlaadun ja luonteen johdonmukaisuus ja sen ankara velvollisuudentunto olivat sopusoinnussa roomalaishengen kanssa. »Käy tietäsi suoraan eteenpäin arvelematta!» oli stoalainen velvollisuuskäsky. »Ole aina oma itsesi!» Viisas ei milloinkaan saa olla epävarma päämäärästään, ei milloinkaan kiusata itseään epäilyksellä ja epävarmuudella. Myöskään ei hänen ikinä tarvitse katua tekojaan.
Useat Rooman stoalaiset paitsi Marcus Aureliusta ovat voimakkaasti tehostaneet sitä, että kaikki ihmiset ovat veljiä, sillä jokainen sielu on jumaluuden osa. Kaikilla meillä on sama ihmisarvo, köyhillä samoinkuin rikkailla, orjalla yhtä hyvin kuin hänen herrallaan. Stoalaiset ovat ensimmäisinä tunnustaneet orjien ihmisarvon. He ovat myöskin ensimmäisiä, jotka ovat pitäneet velvollisuutenaan osoittaa vihollisillekin hyvyyttä. Heitäkin kohtaan viisas on lempeä ja ystävällinen seuraten jumalien esimerkkiä, jotka antavat aurinkonsa nousta arvottomillekin. Sellaisia sanoja lausuu arvossa pidetty roomalainen stoalainen Sēneca. Hän julistaa myös, että on unohdettava, mitä muut ovat rikkoneet meitä vastaan: »Anna heille anteeksi, jotta sinulle itsellesi anteeksi annettaisiin!» Huomaamme siis roomalaisessa stoalaisuudessa erinäisiä kosketuskohtia kristinuskon kanssa. Palaamme myöhemmin tähän kysymykseen.
KYRENELÄISET JA EPIKUROLAISET.
Sokrateen oppihan on, että hyve on onnea. Kyreneläisen Aristippoksen, hänen oppilaansa, opin perusajatus on, että hyve johtaa onneen. Tuntuisi, kuten eräs ruotsalainen filosofi on sanonut, että näiden oppien välillä on vain hiuksenhieno ero.
Sokrates oli julistanut, että hyve sinänsä on todellinen onni. Se on toisin sanoen siinä, että tekee hyvää kaikissa elämän vaiheissa, vaikkakin se maksaisi asianomaisen hengen. Hyveeseen itseensä sisältyy korkein onni. Hyvälle ihmiselle ei voi tapahtua mitään pahaa elämässä eikä kuolemassa, vaikka lyhytnäköisten ihmisten mielestä voi siltä näyttääkin. Hänet voidaan surmata tai karkoittaa maanpakoon, häntä voidaan ruoskia tai panna hänet kahleisiin, puhkaista hänen silmänsä tai ristiinnaulita hänet — hänen onnensa ei riipu siitä. Sillä hyve tekee hänet onnelliseksi. Sitävastoin mahtavinkin tyranni, joka voi kaikessa noudattaa mielitekojaan, on onneton, jos hän ei ole hyveellinen.
Mutta useimmat ihmiset ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia, että hyvän tekeminen sen itsensä vuoksi on heille liian korkea ihanne. Tämän korkean siveysopillisen katsantokannan mukainen elämä edellyttää perinpohjaista mielenmuutosta, jonka Sokrates koetti saada aikaan oppilaissaan, sielunkriisiä, jota kristillinen kielenkäyttö nimittää »kääntymykseksi». Johtaakseen kuulijansa siihen Sokrateen täytyi astua askel kerrallaan. Ollen erinomainen pedagogi hän ei laiminlyönyt rohkaista yksinkertaisia kuulijoitaan sillä, että jo pyrkimys ihannetta kohti, pyrkimys paremmaksi ihmiseksi, saa palkakseen siitä johtuvan puhtaan, ylevän ilon. Mutta mitä korkeammalle suurta ihanuutta kohti hänen onnistui oppilaansa johtaa, sitä voimakkaammin hän tehosti, että tosi onni ei ole tyydytyksentunne, joka seuraa hyvettä, vaan itse elämä hyveessä. Hyve ei suinkaan ole ainoastaan onnen tie, ei, vaan hyveen omistaminen itsessään on korkein, vieläpä ainoa todellinen onni.
Sokrateen oppilas Aristippos takertui kuitenkin mestarin puheeseen mielihyväntunteista, jotka seuraavat tietoisuutta siitä, että kehittyy paremmaksi ihmiseksi, ja hän opetti, että nämä mielihyväntunteet ovat hyveen oleellinen osa, että se ihminen elää parhaiten, joka saavuttaa suurimman mahdollisen mielihyvän.
Aristippos erosi Antistheneestä niin paljon, kuin yleensä on mahdollista. Hänen kotiseutunsa oli rikas ja ihmeen ihanalla paikalla sijaitseva Kyrene Afrikan pohjoisrannikolla Ison-Syrtin poukamassa. Siellä hän oli tottunut ylelliseen ja hienostuneeseen elämään ja hänestä oli kehittynyt täydellinen maailmanmies, elämäntaituri ja miellyttävä seuraihminen. Elämä oli hänelle olemassa nauttimista varten. Miksikä — hän kysyy — pitäisi tehdä kyynikkojen tavoin ja kääntää selkänsä kaikelle tämän elämän hyvyydelle pitäen sitä arvottomana? Elämä on antavampaa, jos siitä nauttii niin kauan kuin se kestää; sillä kukaan ei tiedä, mitä epävarma tulevaisuus kantaa helmassaan. Mutta — huomaa — on nautittava järkevästi ja kohtuullisesti. Tähän lisäykseen sisältyy Aristippoksen opin sokratesmainen piirre. Hän ei julistanut lihan evankeliumia, vaan kohtuullista elämäniloa. Mielihyväntunne, jota hän pitää hyveen päämääränä, ei ole laadultaan myrskyisää, vaan sen aateloi aito helleeninen vaatimus: »Kohtuus kaikessa!» On suurempi taito nauttia kohtuullisesti kuin kieltäytyä. Aristippos itse luonnehtii mielihyvän »lempeäksi ja tasaiseksi sielun liikkeeksi», joka toisin sanoin lausuttuna voisi olla elämää sopusoinnussa olemassaolon kanssa.
»Ainoastaan se mielihyväntunne on hyvä, jota ei seuraa katumus», hänen myöskin kerrotaan sanoneen. Älä senvuoksi antaudu nautinnon orjaksi, vaan opi hallitsemaan sitä! »Minä omistan, mutta minua ei omisteta», oli muuan Aristippoksen ajatelma.
Mutta kuulkaamme nyt, miten Aristippos perustelee varoituksensa kohtuuttomuutta vastaan! Sitä on vältettävä — hän sanoo — siksi, että se johtaa nautinnon vastakohtaan, siksi, että sitä seuraa tuska, pahin kaikesta pahasta. Kohtuuton nautinto voi myöskin lopulta kokonaan turmella ihraisen kyvyn nauttia edelleen. Sellaisista syistä intohimot ovat korkeimman hyvän vihollisia. — Perustelu osoittaa kaikkein selvimmin, miten Aristippos on pysähtynyt paljoa alemmalle asteelle kuin korkeinta ihannetta ikävöivä Sokrates.
* * * * *
Varoittavana esimerkkinä siitä, mihin joudutaan, kun kyreneläisten tavoin asetetaan hetken mieliteko kunniasijalle, mainitaan tavallisesti muuan kolmannen vuosisadan kyreneläinen nimeltä Hēgēsías. Hänen mielestään elämä oli niin täynnä tuskaa ja kärsimystä, että hän ei uskonut voivansa saavuttaa sitä autuutta, jonka hänen oppikuntansa asetti elämän korkeimmaksi päämääräksi. Senvuoksi hän piti parhaana vapautua kaikista kärsimyksistä riistämällä henkensä. Hän sai sen johdosta nimen Peisithánatos: »kuolemaan houkuttelija». Tätä pessimististä elämänkatsomustaan hän kehitteli osittain suullisissa esityksissä, osittain kirjoitelmassa, jolla oli kaunis nimi »Itsemurhaaja». Ja hän saarnasi oppiaan niin varmalla vakaumuksella, että Aleksandreiassa, kaupungissa, jossa hän toimi, syntyi oikea itsemurhakulkutauti. Viranomaisten täytyi puuttua asiaan ja kieltää häntä esitelmöimästä.
* * * * *
Kuten stoalainen koulukunta oli kyynikkojen jalostunut jälkeläinen, samoin olivat kyreneläisen suunnan ylevämpiä seuraajia epikurolaiset, jotka ovat saaneet nimensä oppi-isänsä Epikūroksen mukaan. — Epikurolaisella tarkoitetaan nykyjään ihmistä, joka on asettanut hienostuneet nautinnot elämäntehtäväkseen.
Epikurolaisuutta ollaan yleensä kärkkäitä pitämään pelkkänä lihan evankeliumina. Epikuros oli kuitenkin korkeammalla kannalla. Elämän korkeimmaksi hyväksi hän asetti sen nautinnon, joka johtuu siitä, että hiljaisen sielunrauhan tunnelma leviää koko elämän ylle. Hän selittää itse seuraavin sanoin tarkoituksensa: »Sanoessamme, että mielihyväntunne on elämän päämäärä, emme tarkoita sitä hekumaa, jota irstailijat tavoittelevat; vaan me ymmärrämme mielihyvän käsitteellä sitä, että ruumis ei tunne tuskaa eikä sielu levottomuutta.» Henkilökohtaisesti Epikuros oli hyvä ja helläsydäminen ihminen, joka keskellä sairautta ja puutettakin ylläpiti sekä omaansa että muidenkin rohkeutta. Ollen oppilaittensa rakastama ja ihailema ja kuolemansa jälkeen jumaloitu hän tosiaankin oli nimensä veroinen. Se nimittäin merkitsee »auttajaa» tai »lohduttajaa».
Voidakseen elää siinä häiritsemättömän onnen ja hyvinvoinnin tilassa, joka on Epikuroksen ihanne, ihmisen täytyy vapautua kaikesta, mikä voi vaikuttaa häiritsevästi, ei ainoastaan maallisen kärsimyksen pelosta, vaan myöskin kostavien jumaluusolentojen ja kuoleman jälkeisen rangaistuksen herättämästä taikauskoisesta pelosta. Ruumiillista kipua vastaan Epikuros esittää sen lohdutuksen, että »se ei viivy pitkää aikaa lihassamme»; ja sielullisia kärsimyksiä vastaan, joita toiset ihmiset voivat meille aiheuttaa, hän suosittelee sen lauseen noudattamista, joka roomalaisten kielellä kuuluu: »Bene vixit, qui bene latuit: Onnellisena on elänyt se ihminen, joka on elänyt hiljaa ja huomaamatta.» Älköön sentähden kukaan vapaaehtoisesti astuko esiin ja pyrkikö johtaville paikoille yhteiskunnassa! Oikein hyvien ystävien muodostama piiri, joka on perehtynyt totuuden oppiin, on paras suoja kaikkea ulkomaailman taholta uhkaavaa pahaa vastaan. Juuri samoinajattelevien välinen uskollinen ystävyys on todellisen onnen syvin salaisuus.
Ihmisten on kaikkina aikoina ollut vaikeinta, Epikuros sanoo, vapautua jumalien pelosta. Mutta se on vain johtunut siitä, että ihmiset eivät ole tunteneet ilmiöitten luonnollisia syitä ja sentähden ovat etsineet yliluonnollisten olentojen asioihin sekaantumisesta selitystä kaikelle, mitä maailmassa tapahtuu, »aivan kuin arat lapset hämärissä pelkäävät kummituksia».
Onkin kyllä totta, että tieto luonnonilmiöitten todellisesta kulusta on paras taikauskon ja sen aiheuttaman kauhun parannuskeino. Mutta Epikuros menee paljoa pitemmälle: hän tahtoo poistaa kaiken yliluonnollisen, koska se häiritsee rauhaamme.
Tämän tehtävän parhaiten täyttävä maailmanselitys on hänen mielestään Demokritoksen atomioppi. Sekä Epikuros että Demokritos pitivät kaiken pohjana atomien liikkeitä. Jumalilla ei ole mitään tekemistä meidän maailmamme kanssa, Epikuros sanoo. He elävät korkealla eetterissä, omassa maailmassaan, »ylevässä rauhassa, kaukana ihmisten kilvoittelusta.»
Jos meidän siis ei tarvitse pelätä jumalia, niin kuolema on vielä vähemmän kauhistava. Epikuros ei näe kuolemassa mitään kaameata, sillä se on vain hävitys, palaaminen tyhjyydeksi, jota olimme ennen syntymäämme. Molemmat ovat yhtä vähän peloittavia. Hänen saarnojaan kuolemanpelkoa vastaan kannattaa juhlallinen, miltei uskonnollinen paatos, ja koko vakaumuksensa voimalla hän huudahtaa: »Sinä kuolema, sinä et minua liikuta, sillä missä sinä olet, ei minua ole; ja missä minä olen, siellä et ole sinä.»
* * * * *
Painavin epikurolaisuutta vastaan tähdätty moite on sen itsekkyys. Epikuros ei ole milloinkaan jaksanut kohota yksilöllisestä onnenmoraalistaan yleisen onnen aatteeseen. Korkeintaan hän ulottaa sen käsittämään oikeauskoisten epikurolaisten yhdyskunnan. Hän ei milloinkaan stoalaisten tavoin puhu ihmisrakkaudesta; ja ystävyydellekin hän antaa arvoa ainoastaan, mikäli se edistää elämän rauhallisuutta ja miellyttävyyttä. Rakastaessaan ystävää rakastaa itseään eikä toista.
Mutta toiselta puolen Epikuros ei milloinkaan kehoita suvaitsemattomuuteen ja vihaan toisinajattelevia kohtaan. Viisas välittää ainoastaan siitä, mikä voi edistää hänen omaa onneansa. Epikuroksen sävy ei lainkaan ole taisteluunhaastavan tuikea kuten monien kyynikkojen ja stoalaisten. Hänen ihanteensa on elämäniloisempi, eikä hän saarnaa hyvettä omahyväisin ilmein ja otsa synkästi rypyssä.
Ihminen, jota epikurolaiset pitävät viisaana, pakenee rakkautta ja karttaa ystävyyssuhteita hengenheimolaistensa pienen piirin ulkopuolelta, sillä ne vain tekevät hänen onnensa epävarmaksi. Hän ei milloinkaan mene naimisiin, sillä avioliitto tuo mukanaan monenlaisia huolia ja ristiriitoja, joita aiheuttaa yhdyselämä eriluonteisen yksilön kanssa, lasten kiittämättömyys ja heidän särkemänsä toiveet, heidän sairaudestaan tai kuolemastaan aiheutuvat huolet. Naimaton on kaiken sellaisen kärsimyksen ulkopuolella. Epikurolaisuus tarjosi kannattajilleen turvapaikan, johon elämän myrskyjä voi paeta; stoalaisuus sitävastoin oli luja linnoitus sille, joka tahtoi taistella turmeltunutta ajanhenkeä vastaan.
Samasta syystä, josta aito epikurolainen, »viisas» vältti avioliittoa, samasta syystä hänen ei pitänyt milloinkaan puuttua politiikkaan. Siitä seuraa vain loppumattomia rettelöitä. Ei ole toista intohimoa, joka voisi tehdä ihmisen niin onnettomaksi kuin kunnianhimo, ei yhtäkään, joka asettaa onnettoman uhrinsa alttiiksi niin äkillisille muutoksille. Ja valta ja kunnia — mitä siunausta onkaan näin ollen niiden omistamisesta? »Ainoa kruunu, jolla on jotakin arvoa, on viisauden kruunu.» Kuitenkin Epikuros myöntää, että henkilö, joka suorastaan palaa valtiollisesta kunnianhimosta, tekee parhaiten jättäessään sen hillitsemättä ja antautuessaan leikkiin. Ja aikoina, jolloin valtion etu vaatii, että kaikkien kansalaisten on kannettava kortensa kekoon, on viisaankin velvollisuus uhrata rauhansa yhteiseksi hyväksi.
Kirjallisuutta:
Eduard Schwartz, Charakterköpfe aus der antiken Literatur: II Reihe.
Paul Barth, Die Stoa.
Adolf Dyroff, Die Ethik der alten Stoa.
H. von Arnim, Epikur.
Ivar Harrie, Athenare.
E. Joyau, Epicure.
PLATON.
Ehjimmän kuvan Sokrateesta on jälkimaailmalle antanut Platon, verrattomasti suurin hänen oppilaistaan. Jo aikalaisiltaan hän sai kunnianimen »filosofian ruhtinas». Suurella mestarilla ei milloinkaan ole ollut niin arvokasta seuraajaa.
Platon oli syntynyt vuonna 427 e.Kr. suuren peloponnesolaissodan viidentenä vuotena. Hän kuului erääseen Ateenan ylhäisimpiä ja varakkaimpia sukuja. Hänen isänsä sukujuuret ulottuivat aina Ateenan viimeiseen kuninkaaseen asti. Syntyperänsä nojalla tällä kunnianhimoisella, runsaslahjaisella nuorukaisella oli kaikki edellytykset kohota valtiomiehenä johtavaan asemaan. Mutta niihin aikoihin, jolloin hän astui elämään, sattui tapahtuma, joka antoi hänen elämänuralleen aivan toisen suunnan: hän oppi tuntemaan Sokrateen. Ja hänet valtasi ihailu, jota eheä persoonallisuus aina herättää intomielisessä nuorukaissydämessä. Elämä oli jo opettanut nuorelle idealistille niin paljon, että hän oli huomannut sekä ylimysvallan että kansanvallan heikot ja turmiolliset puolet. Molemmat olivat tehneet politiikasta väkivallan ja puolueellisuuden välikappaleen. Mutta ajan kiistojen keskellä Sokrates esiintyi ihmisyyden ja oikeamielisyyden lipunkantajana väkivallan ja vääryyden pahoja voimia vastaan. Mitä arvoa olikaan valtio- ja puoluemielien uralla sellaisen henkilön siunauksellisen elämäntyön rinnalla? Mitä auttoikaan kaikki maailman valtiotaito, niin kauan kuin yhteiskunta oli muodostunut ihmisistä, joiden silmät olivat sokeat näkemään hyvän ja oikean? Mitä enemmän onnettomuudet saartoivat Platonin maanmiehiä, sitä selvemmin hän tajusi, että ainoa todellinen valtiotaito on ihmisten tekeminen paremmiksi ja onnellisemmiksi. »Hän näki», kuten muuan ruotsalainen Platonin kuvaaja lausuu, »vain yhden mahdollisuuden paremman valtion aikaansaamiseksi: sen, että ihmiset muuttuisivat paremmiksi.» Siihen Sokrates oli työllään pyrkinyt koko ikänsä, ja Platon tahtoi nyt jatkaa hänen elämäntyötään.
Platonin päätökseen seurata opettajansa jälkiä vaikutti peruuttamattomasti se, että Sokrates ihailtavalla tavalla sinetöi kuolemallaan elämäntyönsä. Niihin aikoihin, jolloin Platon ainaiseksi jätti hyvästi nuoruudenaikaiset valtiomiesunelmansa, jolloin hän uhrasi kunniansa velvollisuuden ja todellisen onnen hyväksi, hän oli 28-vuotias mies.
Platon tuntee nyt, että hänen lähin tehtävänsä on kaiken maailman edessä sovittaa poismenneen mestarinsa muisto. Ja hän tarttuu kynään ja kirjoittaa ne kaksi teosta, jotka ovat nimeltään »Sokrateen puolustuspuhe» ja »Kriton». Kaikesta päättäen ne eivät olleet Platonin teosten pitkän sarjan ensimmäisiä. Asiantuntijat pitävät aivan yleisesti vanhempina ainakin paria niistä dialogeista, jotka esittävät Sokratesta kiistelemässä sofistojen kanssa, erikoisesti »Protagorasta» ja »Hippiasta». Sitävastoin muuan toinen Platonin kuuluisimpia dialogeja, joka käsittelee samaa aihetta, nimittäin se, jonka nimenä on »Gorgias» ja jota on sanottu »oikeamielisyyden korkeaksi veisuksi», on ilmeisesti kirjoitettu unohtumattoman mestarin kuolemasta saatujen voimakkaitten vaikutusten alaisena.[10]
Platon oli aloittanut kirjailijauransa näytelmänkirjoittajana. Nuoruudenteoksensa hän oli polttanut päättäessään vihkiä elämänsä filosofialle, mutta draamallinen kipinä kyti vielä hänen dialogeissaan. Ne eivät ole ainoastaan saaneet sisältöään suurella ajattelijalta — ne ovat myöskin suuren taiteilijan muovailemia. Dialogit, jotka Platon kirjoitti voimansa päivinä, ovat jännitystä ja elämää uhkuvia mestariteoksia, ja niissä vaeltaa silmiemme editse runsas kokoelma mielenkiintoisia henkilöitä. Ja kun vielä tänä päivänä puhumme attikalaisesta siroudesta, attikalaisesta suolasta esityksen mausteena, silloin ajattelemme etupäässä Platonin dialogien valikoidun hienoa, taiteellisesti viimeisteltyä kieltä.
* * * * *
Ennenkuin Platon ryhtyi jatkamaan edesmenneen mestarinsa rakkaudentyötä, hänen täytyi saada toipua musertavasta iskusta. Hänelle oli tarpeellista päästä joksikin aikaa pois kansan keskuudesta, joka oli palkinnut jaloimman ja parhaan miehensä kuolemalla. Platon kaipasi maahan, missä helleenisen maailman valtiollinen levottomuus ja kilvoittelu oli pannaanjulistettu, valtioon, jolla oli luja perustus ja ikivanhat perimätiedot. Ja niin hän lähti Egyptiin, salaisen viisauden ihmemaahan.[11]
Hänen hiljaisuuden ja rauhan kaipuunsa ei pettynyt. Täällä tuntui siltä, kuin ajan kello olisi pysähtynyt ja ikuisuuden muuttumaton maailma astunut alas ajalliseen elämään. Heijastaen iäisyyden suurta rauhaa ja sielu syventyneenä Hellaan suurin ajattelija palasi faaraoitten maasta.
Kotimatkalla hän kävi etelä-Italiassa, jossa tapasi Pythagoraan opin kannattajia. Näiden esimerkkiä hän noudatti monessa suhteessa, kun hän kotiin palattuaan itse perusti filosofisen yhdyskunnan. Luultavasti hän myöskin oli pythagoralaisilta saanut elämänkatsomukseensa sellaisia piirteitä kuin uskon sielunvaellukseen.
Syrakusassa Platoniin liittyi muuan hänen uskollisimpia ja huomattavimpia oppilaitaan, yksinvaltias Dionysioksen lanko Díōn, joka silloin oli kaksikymmenvuotias nuorukainen. »Hän omaksui», Platon itse sanoo, »esittämäni opit suuremmalla innolla ja terävyydellä kuin yksikään siihen asti tapaamani nuorukainen.» Mutta itsevaltias Dionysios ei suinkaan yhtynyt Platonin ihastukseen. Hän piti huolen siitä, että mahdollisimman pian päästiin eroon filosofista, joka julkisesti paheksui väkivaltaa ja raakuutta, ja panetti tämän laivaan, joka vei hänet takaisin kotimaahansa.
Oltuaan poissa kymmenkunnan vuotta Platon palaa koliinsa Ateenaan rikkaana uusista vaikutelmista ja kokemuksista. Hän on kypsynyt mieheksi ja filosofiksi. Nyt hän tahtoo käydä käsiksi suureen elämäntehtäväänsä, ryhtyä uudistamaan yhteiskuntaa jalostamalla ihmisiä. Ja niin hän kokoaa ympärilleen joukon ihanteellisia luonteita veljeskunnaksi pythagoralaiseen tapaan. He asuvat puutarhan kaunistamassa maatalossa, joka sijaitsi Ateenan ulkopuolella Akádēmos-nimiselle satusankarille pyhitetyllä paikalla ja oli siitä saanut nimen Akadēmeia. Luonnonihailija Kimon oli täällä keinotekoisen kastelun avulla saanut aikaan tuuhean puiston ja vihreitä nurmikenttiä. Platon oli itse ostanut maatilan.
Viileissä pylväiköissä tapahtui varsinainen opetus, ja Akademeian hiljaisessa ja tyynessä lehdossa Platon käyskenteli oppilasparvineen keskustellen filosofisista ja muista tieteellisistä kysymyksistä. Niin syntyi maailman ensimmäinen akatemia. Se sai nimensä paikasta, jossa se sijaitsi, ja se on antanut nimensä myöhempien aikojen korkeammille opetuslaitoksille sekä oppineille, kaunokirjallisille ja taiteellisille yhdyskunnille.
Platonin akatemia oli laatuaan pitkäikäisin opetuslaitos, mikä milloinkaan on ollut olemassa. Kun keisari Justinianus vuonna 529 j.Kr. hajoitti sen, se oli pysynyt pystyssä enemmän kuin yhdeksän vuosisataa.
Mutta akatemia ei ollut ainoastaan koulu, vaan myös tieteellinen tutkimuslaitos — sitä voisi nimittää maailman ensimmäiseksi yliopistoksi. Täällä opiskeltiin miltei kaikkia silloisia tieteitä, ja Platon antoi herätteitä eri alojen tutkimukselle.
Ennen kaikkea harrastettiin luonnollisesti filosofian eri aloja. Täällä laskettiin perustus sekä psykologialle, joka on oppi ihmisen sielunelämästä, että logiikalle, joka tutkii ajattelun lakeja. Etiikka oli kuitenkin kaikista filosofian haaroista lähinnä Platonin sydäntä. Kaikkien hänen filosofisten mietiskelyjensä lopullisena tarkoituksena oli sen elämäntehtävän toteuttaminen, jonka hän oli perinyt omalta opettajaltaan ja mestariltaan: ihmisten tekeminen hyviksi ja oikeamielisiksi. Todellisena Hellaan poikana hän ei milloinkaan väsynyt saarnaamaan kohtuullisuutta ja mielenmalttia kaikkia muita etevämpinä hyveinä.
Tämä Platonin siveysopillinen harrastus on ollut alkuna m.m. tutkimukselle, jota voisi pitää alkoholikysymyksen ensimmäisenä tunnettuna tieteellisenä käsittelynä. Hän tutkii ensin, millainen käsitys eri kansoilla on juovutusjuomista alkaen skyyttalaisista ja traakialaisista, joiden keskuudessa sekä miehet että naiset juovat viiniä, tai Tarentumin asukkaista, missä voi Dionysoksen juhlana nähdä koko kaupungin juopuneena, aina sparttalaisiin saakka, jotka ovat kieltäneet kaiken viinin käytön ja rankaisevat ankarasti juopunutta henkilöä. Platon tutkii edelleen humalan seurauksia ja huomaa, että ne osoittautuvat halujen ja intohimojen voimakkaana nousuna, kun sitävastoin huomiokyky, ymmärrys ja muisti tylsistyvät, vieläpä kokonaan katoavat. Juopuneesta tulee kuin pieni lapsi, hän menettää itsehallintansa ja muuttuu »todella viheliäiseksi olennoksi.» Platon on kuitenkin varma siitä, että vanhoihin ihmisiin viini voi vaikuttaa hyväätekevästi. Sentähden sallittakoon heidän kutsua Dionysos »juhlallisuuteen ja riemuun, jonka hän on antanut ihmisille avuksi vanhuuden ankeutta vastaan. Sillä hän antoi meille viinin siten nuorentaakseen meidät uudelleen, saadakseen meidät unohtamaan murheemme ja pehmittääkseen kovan mielemme kuten raudan, kun se pannaan tuleen ja muuttuu silloin taipuisaksi.»
Sitävastoin ei »poikien tule ollenkaan saada maistaa viiniä, ennenkuin he ovat kahdeksantoista vuoden ikäisiä. Sillä ei ole lisättävä tulta tuleen ruumiissa enempää kuin sielussakaan. Ja ennenkuin nuoret ovat alkaneet tehdä kovaa työtä, on tarkoin varottava heidän kiivaita intohimojaan.» Platon puoltaa myöskin karthagolaisten keskuudessa voimassa olevaa lakia, jonka mukaan »kukaan ei saa maistaa viiniä ollessaan sodassa, kukaan virkamies ei saa juoda viiniä virkavuotenaan, samoin eivät myöskään perämiehet ja tuomarit virkaansa toimittaessaan eikä henkilö, joka aikoo ottaa osaa johonkin tärkeään neuvotteluun. On myöskin», hän lisää, »joukoittain muita tapauksia, jolloin ei tule juoda viiniä, jos tahtoo säilyttää hyvän ymmärryksen ja arvostelukyvyn.»
* * * * *
Platonin innokkaasti harrastama tiede oli myöskin matematiikka. Tällä alalla hän oli Pythagoraan hengenheimolainen ja yhtyi lukujen maailman tässä herättämään innostukseen. Erikoisen suurena hän piti matematiikan pedagogista arvoa: se selvittää ajatusta ja tekee käsityskyvyn nopeammaksi. Tähtitieteessä Platon itse antoi loistavan näytteen intuitiivisesta tieteellisestä neroudestaan lausuessaan sen vakaumuksen, että kiertotähtien liikkeitten itse asiassa täytyy olla lainalaisia, vaikka ne meistä näyttävät säännöttömiltä. Oli vain osattava laskea nämä lait. Muutaman akatemian jäsenen, kuuluisan matemaatikon ja tähtitieteilijän, Eūdoksoksen, onnistuikin laskea kiertotähtien radat ja kiertoaika, ja hän vahvisti siten suuren mestarin tieteellisen aavistuksen.
* * * * *
Ystävien ja oppilasten piirissä, jonka Platon oli kerännyt ympärilleen Akatemiaan, hän oli täysin löytänyt itsensä, ja täällä hän laskee filosofisen oppirakennelmansa perustuksen neljällä dialogillaan »Sympōsion», »Phaidon», »Phaidros» ja »Valtio». Ne ovat draamallisen eloisia mestariteoksia, jotka merkitsevät hänen tuotantonsa huippukohtaa. Näissä dialogeissa hän johtaa lukijan valtaiseen ajatusrakennelmaansa, ideaoppiin. Tämän sisällön Platon on havainnollistuttanut suurpiirteisellä kuvalla »Valtio»-dialogissa, teoksessa, joka on hänen filosofiansa korkeimpia saavutuksia. Hän sanoo siinä lukijalle suunnilleen näin: »Kuvittele maanalaista luolaa, missä istuu ihmisiä kahleet jaloissa ja kaulan ympärillä sillä tavoin, että he eivät ikinä ole saaneet nähdä luolan ulkopuolella olevasta elämästä muuta kuin varjokuvia, jotka piirtyvät luolan seinään ja liikkuvat siinä ikäänkuin ne olisivat eläviä olentoja! Jos nämä ihmiset kykenisivät ilmaisemaan toisilleen ajatuksiaan, etkö silloin luule heidän kaikkien tulevan siihen käsitykseen, että nämä varjot olivat todellisia esineitä. Nämä ihmiset eivät siis yleensä pitäisi totena muuta kuin asioitten varjoja.
Kuvittele edelleen, että heidän kahleensa irroitetaan ja heidät vapautetaan harhaluulostaan — mikä on seurauksena? Oleta, että yksi heistä päästetään vapaaksi ja hänet pakotetaan äkkiä nousemaan, tekemään täyskäännös ja katsomaan valoa kohti. Hän ei voi tehdä tätä tuntemalta tuskaa, ja päivänvalon sokaisemana hän ei voi käsittää kaikkia todellisia esineitä, joiden varjoja hän aikaisemmin näki. Mitä arvelet hänen sanovan, jos joku selittäisi hänelle, että hän ennen oli nähnyt vain silmänlumetta, mutta nyt sitävastoin näkee oikeammin? Etkö luule hänen hämmentyvän ja pitävän ennen näkemäänsä todellisempana kuin sitä, mitä hänelle nyt näytetään?» Samalla tavalla — Platon arvelee — käy meidän ihmisten, kun me yritämme kohota aistimaailmasta, jossa joka päivä elämme, järjen ja aatteitten katoamattomaan maailmaan. Vain vähitellen me maan asujaimet totumme yläilmojen valkeuteen. Vain asteittain meidän katseemme voi avautua näkemään oikean todellisuuden. Mutta kun se tapahtuu, me tajuamme, että tämän aistimaailman esineet ovat vain aatteitten kalpeita muistoja.
Korkeimpia aatteita ovat hyvyyden ja kauneuden idea sekä oikeamielisyyden ja rohkeuden eli urhoollisuuden idea. Mitä sitten on esimerkiksi kauneuden idea? Se on, Platon sanoo, jotakin muuta ja korkeampaa kuin kauniit esineet, mutta se on läsnäolevana jokaisessa kauniissa esineessä. Kauniit kasvot vaihtelevat ja muuttuvat, mutta kauneus itsessään pysyy samana. Näin on myöskin hyvyyden idean laita. Sen maalliset muodot vaihtelevat, mutta itse idea on ikuinen ja muuttumaton. Sentähden se onkin todellisempi kuin ne muodot, joissa se esiintyy täällä maan päällä. Yksityiset esineet ja ilmiöt täällä maailmassa ovat vain kalpeita varjokuvia ideoitten maailmasta — se yksinään on oikea todellisuus. Se on alkuperäinen. Yksityisten esineitten olemassaolo perustuu itse asiassa aatteeseen. Kauniit esineet ovat kauniita vain siitä syystä, että ne ovat osallisia kauneuden aatteesta.
Tällöin johtuu helposti mieleen Johan Olof Wallinin ihana virsi:
Oi, ylen paljon kauneutta kätkee
elämän, luomakunnan virranuomat.
Vaan alkulähteen aallot, jotka soittaa,
ne virrat voittaa.
Jos laskeudumme ideoitten maailman asteikkoa alaspäin, on laita sama kuin kauneuden idean: kaikkialla muodostaa oikean todellisuuden yleinen tyyppi, lajikäsite, yleinen laki. Paino on oikea todellisuus — ei putoava kivi. Yksityinen hevonen ei ole oikea todellisuus, vaan hevosen lajikäsite — s.o. niiden tunnusmerkkien yhtymä, jotka ovat yhteisiä kaikille hevosille ottamatta huomioon väriä, kokoa, ikää, sukupuolta. Yksilöt tulevat ja menevät, syntyvät ja kuolevat, mutta lajityyppi säilyy. Senvuoksi — Platon arvelee — se on oikea todellisuus eli idea. Esineitten tilapäisiä ominaisuuksia me näemme silmillämme, kuulemme korvillamme ja havaitsemme muilla aistimillamme; idean sitävastoin tajuamme ainoastaan ajatuksellamme — vain se antaa täydellistä tietoa. Tosi filosofi on se, jonka katse kykenee tunkeutumaan vaihtelevien varjojen harson läpi, jota useimmat ihmiset nimittävät todellisuudeksi, aina olioitten olemukseen asti, kirkkaitten, läpikuultavien aatteitten maailmaan, »maahan, joka on tehty karneolista, jaspiksesta ja smaragdista». Mutta vain harvat voivat nähdä petollista ulkokuorta syvemmälle.
Hyvyyden idea on kaikista korkein. »On ilmeistä», Lindskog sanoo, »että Platon pitää sitä melkein persoonallisena olentona. Se on hänelle todellisuudessa korkein jumala ja ainoa jumala.» Toisinaan hän puhuu muistakin korkeimmista aatteista aivan kuin elävistä ja ajatuskykyisistä hengistä. Tällä tavoin niistä tulee paljoa enemmän kuin pelkkiä lajikäsitteitä — niistä tulee järjellisiä olentoja, jotka ovat läheisessä yhteydessä jumalallisen hengen kanssa.
Platonin tien oli johtanut ideaopin huipuille hänen elämäntarpeensa löytää ehdottomasti todellista tietoa, saavuttaa kiinteä tukikohta tässä katoavassa ja vaihtelevassa maailmassa.
Elämä aatteitten maailmassa on korkeinta autuutta, ja niiden näkemisen tulee siksi olla kaikkien ajattelevien ihmisten pyrkimyksen päämääränä. Mutta useimmat ihmiset eivät ymmärrä sitä, jonka silmät ovat täten avautuneet näkemään korkeamman todellisuuden. Asian laita on aivan sama, kuin jos joku noista luolaihmisistä äkkiä pakotettaisiin päivänvalosta palaamaan luolan pimeyteen. »Oleta», Platon sanoo, »että hänen tällöin on heti kilpailtava entisten vankitoveriensa kanssa noiden varjokuvien arvostelemisessa, ennenkuin hänen silmänsä vielä ovat ehtineet uudelleen tottua pimeyteen. Eikö hänelle silloin ilkkuen naurettaisi sanoen, että hän on palannut vaellukseltaan yläilmoista tärveltynein silmin, ja että siis ei ollut hyvä lähteä sinne? Ja voi sitä, joka tämän jälkeen yrittäisi vapauttaa vangit ja viedä heidät ylös valoon.» Sokrates oli saanut kokea, miten sen asian laita oli. Luolaihmiset olivat hänet surmanneet.
Platonkin joutui monta kertaa tekemään sen katkeran kokemuksen, että ihmiset eivät tahtoneet vapautua vankeudestaan eivätkä antaneet viedä itseään ylös päivänvaloon. Pettyneenä hän yhä enemmän luopui kaikista yrityksistä vaikuttaa yleisiin asioihin ja sulkeutui yhä ahtaammin kuoreensa ja uskollisten ystäviensä ja oppilaittensa pieneen piiriin. Valtiolliset ihanteensa, hän esitti suuressa »Valtio»-nimisessä teoksessa. Siinä hän piirsi ihannevaltion suuntaviivat, valtion, jonka tuli astua »vääristeltyjen ja turmeltuneitten valtiomuotojen tilalle, joita hän itse masentuneena oli paennut». Vain sille valtiomuodolle hän antaa jotakin arvoa, joka yhteiskuntansa johtajiksi asettaa sellaisia miehiä, jotka voivat vaikuttaa kansankasvattajina, jotka voivat tehdä ihmiset hyviksi ja onnellisiksi, koska he vaeltavat katse kiinnitettynä korkeampaan, katoamattomaan maailmaan. Tätä Platon tarkoittaa sanoillaan, että »ainoa hyvä valtiomuoto on se, jonka vallassaolijat ovat todellisia filosofeja.» Platon painostaa kuitenkin itse nimenomaan sitä, että valtiomuoto, jonka hän ajatusmaailmassaan on luonut, on mittapuuksi tarkoitettu ihanne, jonka mukaan muita valtiomuotoja on arvosteltava.
Minkä verran hänen onnistui toteuttaa tätä teoriaansa käytännössä?
Tilanne näytti jo kerran varsin lupaavalta. Kuten pilvien lomitse tunkeutuva auringonsäde tuli Platonille äkkiä kutsu matkustaa Sisiliaan julistamaan oppejaan Syrakusan yksinvaltiaan hovissa. Se tapahtui vuonna 366. Edellisenä vuonna Dionysios oli äkkiä kuollut, ja Platonin ihailija Dion oli saanut suuren vaikutusvallan. Hän toivoi nyt voivansa suuren filosofin avulla käännyttää nuoren Dionysios II:n.
Platon oli tällöin yli kuudenkymmenen vuoden ikäinen ja hänestä tuntui sangen arveluttavalta niin iäkkäänä lähteä pitkälle ja vaivalloiselle merimatkalle, mutta — kuten hän eräässä kirjeessään sanoo — »jos yleensä milloinkaan aiottiin yrittää toteuttaa ajatuksiani laeista ja asetuksista, niin sen täytyi tapahtua nyt. En tahtoisi olla omasta mielestäni vain sanataituri, joka ei koskaan omasta aloitteestaan ole ryhtynyt tositoimiin.»
Kaikki aikalaiset odottivat jännityksellä, miten mahtavan hallitsijan ja koko Hellaan suurimman viisauden opettajan kohtaus sujuisi. Alku näytti varsin lupaavalta. Dionysios otti Platonin vastaan ruhtinaallisin. kunnianosoituksin, ja kuuluisan vieraansa mieliksi yksinvaltias pani toimeen perinpohjaisia uudistuksia hovielämässä. Meluisten juominkien sijaan, jotka voivat kestää »kolme kuukautta yhteen menoon», astui voimaan ankara kohtuullisuus ruoan ja juoman suhteen. Mutta pian filosofin oppien herättämä ensimmäinen innostus haihtui, ja varsinaiselle mielenmuutokselle Dionysios oli yhtä vähän altis kuin aikoinaan Alkibiades. Molemmat ihailivat opettajaansa ja tunsivat hänen rinnallaan jonkinlaista häpeää hairahdustensa vuoksi, mutta hyviä päätöksiä tai korkeintaan hyviä yrityksiä pitemmälle he eivät ikinä päässeet. Platonin ei milloinkaan onnistunut muuttaa tyrannia hallitsija-filosofiksi.
Yksinvaltiaan hovissa oli luonnollisesti myöskin sellaisia henkilöitä, jotka olivat huolissaan Dionin ja Platonin vaikutusvallasta ja pelkäsivät oman asemansa senvuoksi sortuvan. Platoniin he eivät alussa uskaltaneet käydä käsiksi, mutta sitä kiivaammin he hyökkäsivät Dionin kimppuun. Heidän onnistui uskotella Dionysiokselle, että hänen enonsa aikoi itse pyrkiä tyranniksi, ja vihdoin eräänä päivänä Dion ajettiin maanpakoon. Pian myöskin Dionysioksen ja Platonin ystävyys katkesi, ja filosofi palasi kotiin.
Muutamien vuosien kuluttua oikullisen tyrannin mieleen tosin juolahti ajatus kutsua filosofi uudelleen luokseen. Platonin sai varmaankin suostumaan tarjoukseen se seikka, että Dionysios lupasi sopia Dionin kanssa ja uskotteli, että hänessä oli uudelleen herännyt innokas harrastus filosofiaan. Mutta kun tosi oli kyseessä, ei kummastakaan tullut mitään, ja Platonin itsensä sallittiin töin tuskin lähteä Sisiliasta. Dionysios koetti pidättää häntä siellä mahdollisimman kauan — jonkinlaisena panttivankina. Sillä niin kauan kuin Platonin kohtalo oli yksinvaltiaan määrättävissä, ei tämän ystävä Dion uskaltanut kostaa sukulaiselleen.
Joitakin vuosia myöhemmin tilanne kuitenkin jälleen muuttui lupaavaksi. Dion karkoitti Dionysioksen Syrakusasta. Tämä asettui Korinthokseen, missä hänen kerrotaan ansainneen elatuksensa koulumestarina. Mutta toimiessaan parhaillaan Syrakusan valtiomuodon uudistamiseksi Dion joutui salamurhaajan uhriksi. Näin Platonin kaikki toiveet saada käytännössä toteuttaa valtiollisia oppejaan olivat ainaiseksi sortuneet. Hän suri syvästi ystävänsä kuolemaa. Platonin viimeinen suuri teos, »Lait», onkin alistumisen tuote, osoittaen »vanhuksen alistumista todellisuuteen, jota hän ei voinut hallita.» Ja kuitenkin tämä teos ei ilmaise katkeruutta. Siitä huokuu vain elämänviisautta ja lisäksi tunteen lämpöä, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta. Vanhus ei ole katkera, sillä hän ymmärtää, mistä syystä hän on epäonnistunut valtiollisena opettajana. Ja hänellä on se kaunis lohdutus, että vaikka hän ei ole voinutkaan luoda uusia yhteiskuntia, hän on kuitenkin kyennyt tekemään lukemattomia ihmisiä paremmiksi.
* * * * *
Platon oli kahdeksankymmenvuotias muuttaessaan pois tästä raihnaisuuden ja pettymysten maailmasta. Hän erosi elämästä lujasti luottaen toiseen olemassaoloon, missä ruumiillinen heikkous ei haitannut sielun pyrkimystä »puhtauden, ikuisuuden ja kuolemattomuuden maailmaan», hyvyyden ja kauneuden iäiseen valtakuntaan, jonne hänen sielunsa innoituksen hetkinä oli kaipauksen siivin kohonnut. Platonin ruumis kätkettiin viimeiseen leposijaansa Akatemian läheisyyteen, mutta hänen henkensä elää ja vaikuttaa vielä tänä päivänä kuolemattomissa teoksissa kuten ennen kaikkea »Sokrateen puolustuspuhe», »Symposion», »Phaidon», »Gorgias» ja »Valtio».
»Platon on ensimmäisenä yrittänyt ratkaista länsimaisen ihmisen elämänongelmaa kokonaisuudessaan, ja hänen jälkeensä tähän probleemaan sisältyvät ristiriidat ovat taukoamatta askarruttaneet länsimaista ihmiskuntaa» — suunnilleen tällaisen yleisarvostelun muuan Platonin tuntija lausuu suuren filosofin elämäntyöstä. »Tämä ihmiskunta on yksilön sisäisen täydellistymisen suureksi välikappaleeksi koroittanut maailmasta pakenemisen, mutta toiselta puolen se on sankarina palvonut niitä, jotka ovat vihkineet elämänsä työlle ihanteen toteuttamiseksi maailmassa.
Intian viisaan silmissä elämänongelma on jo vuosituhansia näyttänyt sangen yksinkertaiselta: elämä maailmassa on vain valmistusta eroon maailmasta. Länsimaalainen sitävastoin pitää näitä molempia, sisäistä persoonallista kehitystä ja työtä maailmassa, samanarvoisina, välttämättöminä vaatimuksina, ja ne tekevät hänestä sen rikkiraastetun ihmisen, jollainen hän on, ellei hän surmaa toista, puolta sielustaan. Hänen ikuinen ihanteenkaipuunsa ja ikuinen tarve muuttaa maailma ihanteitten kaltaiseksi — näitten molempien päämäärien välillä häilyy länsimaalaisen ajatus- ja tunne-elämä, ja tuloksena on ainainen levottomuus, lakkaamaton vaikeus löytää oikeata tietä, löytää elämän keskeistä painopistettä — olemassaolon tuska. Voimakkaammin kuin kukaan muu on Platon lausunut julki elämämme ylevimmät pyrkimykset ja oman elämämme tragiikan. »Platonin filosofian voi sanalla sanoen lausua sisältävän länsimaisen ihmisen koko aatemaailman. Hänessä tapaamme Euroopan kaikkien ajatusten idut. Ja hänessä löydämme länsimaisen sielumme suuren vapahduksen ja levon — kaikki sovittavan huumorin.»
Kaikki idealismi on erottamattomasti liittynyt ideaopin suuren julistajan muistoon. Jokaisen suuren ihanteellisen uudestisyntymisen, niin renessanssin kuin romantiikankin päivinä, — kuten kirjallisuushistorioitsija Albert Nilsson sanoo — »henget ovat palanneet takaisin Platonin ajatusmaailmaan sytyttääkseen soihtunsa hänen tulestaan.» Skandinavialaisessa sivistyspiirissä ilmenee Platonin vaikutus voimakkaana Atterbomin lujassa uskossa aatteitten ja kauneuden iäisyysarvoon. Sitä todistaa myöskin Stagneliuksen usko, että aistimaailma on syntynyt ideoitten luopuessa Jumalasta. Tegnér nimittää aistimaailmaan laskeutunutta aatetta langenneeksi enkeliksi, joka kaipaa takaisin alkulähteeseensä. Hänen ihanteellisuutensa viittaa myöskin, samoinkuin Platonin, aistimaailmasta totuuden, hyvyyden ja kauneuden katoamattomaan maailmaan, ja hänen runollinen aatemaailman kuvailunsa muistuttaa usein suuresti Platonia. Saman hengen lapsia on Vihtori Rydberg, joka pitää maailmankehityksen keskeisimpänä asiana jumaluuden toteuttamista täällä maan päällä ihmisten ihanteellisten pyrkimysten avulla.
* * * * *
Kirjallisuutta:
Platon, — Skrifter, ruotsiksi kääntänyt Claes Lindskog: 6 osaa.
Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Platon: 2 nid.
N. Bergius, Platons livssyn.
Hugo Bergstedt, Samhällsstrider och samhällsutopier i det forntida
Grekland.
Ivar A. Heikel, Platon (sarjassa »Merkkimiehiä»).
Malte Jacobsson, Platon som politiker.
Hans Larsson, Platon och vår tid.
Sven Lönborg, Det sjunde Platonsbrevet och Erosdialogerna (Svensk tidskrift 1927).
Paul Natorp, Platos Ideenlehre.
Vitalis Norström, Till Platos idélära.
Gunnar Rudberg, Ur Platons brevväxling.
Gunnar Rudberg, Platon.
Pontus Wikner, Platon.
Albert Nilsson, Svensk romantik. Den platonska strömningen.
ARISTOTÉLĒS.
Aristoteles oli Platonin suurin oppilas. Hän on Platonin akatemian toiminnan tieteellisen puolen etevin edustaja. Platon oli samalla kertaa ajattelija ja runoilija — Aristoteles on sitävastoin tiedemies kiireestä kantapäähän. Hänellä ei ole suuren mestarinsa mielikuvitusta ja kykyä ajatella kuvissa tuottaen lukijoilleen puhtaasti taiteellista nautintoa. »Milloinkaan», Wilamowitz sanoo, »eivät laulunjumalattaret ole suudelleet hänen huuliaan.» Hän on kuiva ja abstraktinen luonne, mutta sen sijaan hänellä on tiedemiehen perinpohjaisuutta, huolellisuutta ja varovaisesti harkitseva arvostelukyky. Kuitenkin voi myöskin Aristoteleessa havaita erinäisiä piirteitä Sokrateen ironiasta ja huumorista, vaikka ne ovatkin hänessä kuivuneet satiiriksi. Niinpä pidetään seuraavaa arvostelua hänen lausumanaan: »Ateenalaiset ovat keksineet kaksi asiaa: maanviljelyksen ja oivalliset lait. Pellon viljasta he elävät, mutta lakeja he eivät käytä mihinkään.»
Aristoteleen ajattelu on analysoivaa: hän erittelee kaiken yksityisiin osiinsa, kun taas Platonin ajatustoiminnan kohteena on kokonaiskuva. Aristoteleen ajattelu on Platonin rinnalla kuin anatominen kartasto verrattuna elävään ihmisolentoon.
Aristoteles oli seitsemäntoistavuotias nuorukainen tullessaan Platonin oppilaaksi — se tapahtui vuonna 367 — ja kuului sitten akatemiaan kaksikymmentä vuotta, aina mestarin kuolemaan asti. Niin arvosteleva kuin Aristoteles olikin taipumuksiltaan, vieläpä suhtautuen kriitillisesti muutamiin puoliin mestarin filosofiassa, hän ihaili kuitenkin lämpimästi verratonta opettajaansa. Pitipä hän suurta ajattelijaa niin suuressa arvossa, että selitti jo senkin »liian suureksi kunniaksi, että kuka tahansa saisi edes puhua hänestä, vaikkapa se olisi tapahtunut mitä ylistävimmin sanoin».
Viisi vuotta Platonin kuoleman jälkeen Aristoteles ryhtyi Makedonian Philippos kuninkaan pyynnöstä hänen poikansa Aleksanterin opettajaksi ja kasvattajaksi tämän ollessa silloin kolmentoistavuotias nuorukainen. Näin oli sen ajan etevimmällä filosofilla parin vuoden aikana tilaisuus henkisesti vaikuttaa runsaslahjaiseen nuorukaiseen, jolle historia kerran oli antava nimen Suuri. Aristoteleen ansiota on varmaankin se kiihkeä mieltymys kreikkalaiseen sivistykseen, jota nuori makedonialainen ruhtinas jo varhain osoitti, ja jonka hän kerran lausui julki intomielisin sanoin: »Eivätkö teistä tosiaankin kreikkalaiset makedonialaisten parissa näytä olevan kuin puolijumalia villien eläinten keskellä!» Kun Aleksanteri sitten maailmaasyleilevillä valloitusretkillään tunkeutui syvälle idän maihin, hän muisti lähettää vanhan opettajansa tutkittavaksi kiintoisia luonnonesineitä ja myönsi suuria summia Itämaitten rikkauksista hänen tutkimuksiaan varten.
Vuonna 335 Aleksanteri astui Makedonian valtaistuimelle. Samana vuonna Aristoteles lähti Ateenaan ja perusti sinne filosofikoulun. Se sijaitsi erään Lykeion nimisen voimisteluhallin läheisyydessä, ja tämän nimen latinalainen muoto, Lyceum, toistuu vielä tänä päivänä monien korkeampien oppilaitosten nimissä. Täällä harrastettiin voimaperäisesti ei ainoastaan filosofian eri aloja, vaan myös kaikkia muita tieteitä, ja Aristoteleen suuruus perustuu enimmältä osalta hänen miltei ainutlaatuiseen kykyynsä hallita aikansa koko tietoa.
Aristoteleen filosofisen kasvatuksen pohjanahan oli Platonin ideaoppi. Ajattelussaan hän onkin pysynyt ideaopin kannalla, mutta on muodostellut sitä, niin että se on muuttunut niin sanoaksemme enemmän turpeeseen sidotuksi. Platon kuvitteli ideoita itsenäisiksi olioiksi, jonkinlaisiksi yliaistillisiksi henkiolennoiksi, jotka elivät toisessa maailmassa kuin aistilliset esineet. Aristoteles toi ideat alas aistimaailmaan ja opetti, että ne asuvat yksityisissä esineissä, aivan kuin taiteilija valmistaa aatteelleen asunnon marmorilohkareeseen, josta hän luo taideteoksen.
Aristoteles ei kuitenkaan ole suorittanut filosofista suurtyötään metafysiikan vaan logiikan alalla. Sekä Sokrates että Platon olivat uutterasti harrastaneet loogillisia tutkimuksia varsinkin päästäkseen selville oikeista käsitteistä ja ajattelun säännöistä, mutta vasta Aristoteles on luonut järjestelmällisen logiikan ja aikaansaanut siten erinomaisen arvokkaan älyllisen apuneuvon. Hän on antanut ajattelijoille, puhujille ja kirjailijoille ajatusten koetinkiven, keinon, jonka avulla voidaan erottaa toisistaan väärät ja oikeat johtopäätökset. Hänen oma ajattelunsa todistaa myöskin hienoa ja terävää logiikkaa. Hänen kirjoituksensa logiikan alalta olivat keskiaikana yliopistojen tärkeimpiä oppikirjoja, ja niillä oli suuri vaikutus myöskin muhamettilaiseen sivistykseen.
Muitten tieteitten alalla Aristoteleen vahvoja puolia on toisaalta hänen perusteellinen yksityiskohtien tutkimuksensa. Toisaalta hänen mestarillinen järjestely- ja luokittelukykynsä: taito, osoittaa tämän maailman ilmiöitten lainalaisuutta ja yhteenkuuluvaisuutta.
Sanomattoman paljon vaivaa hän on varmaankin nähnyt ohjatessaan oppilaitaan suorittamaan kärsivällisyyttä koettelevia tieteellisiä erikoistutkimuksia, opettaessaan heitä tieteellisellä harrastuksella tarkastelemaan hyönteisiä tai onkimatoja taikka ilman esteettistä vastenmielisyyttä käsittelemään eläinten sisälmyksiä. Yhä uudelleen hänen oli pakko teroittaa opiskelijoille, että luonnossa kaikki, vähäpätöisin ja halveksituinkin, on ihmeellistä ja omassa lajissaan kaunista.
Aristoteles on ensimmäisenä luokitellut eläinkunnan ja jakanut sen selkärankaisiin ja selkärangattomiin eläimiin ja selkärankaiset edelleen imettäväisiin, lintuihin, kaloihin, matelijoihin ja sammakkoeläimiin. Hän tietää, että valas ei ole kala eikä lepakko lintu, vaan molemmat ovat imettäväisiä.[12]
Miellyttävä piirre Aristoteleessa on se, että hänessä ilmenee todellisen tiedemiehen nöyryys. Oman tutkimuksemme »rajoitettujen apulähteitten» vuoksi — hän sanoo — »täytyy usein tyytyä pieniin tuloksiin yrittäessään ratkaista maailmanarvoituksia; ja lohdutuksena on se, että tulevaisuus runsaampine mahdollisuuksineen on saavuttava parempia tuloksia. Meidän on vain tehtävä parhaamme, vaikka toisinaan pakostakin tulisimme tehneeksi vääriä johtopäätöksiä.»
Ja tuskin tarvinnee mainita, että niin teräväjärkistä kuin Aristoteleen tieteellinen menettely hänen oman aikansa kannalta olikin, se ei aina täytä nykyajan tieteellisiä mittoja. Lisäksi hän oli useinkin liian herkkäuskoinen, ja ennakkokannat ovat aivan liian paljon päässeet vaikuttamaan hänen tosiseikkojen selityksiinsä.[13]
* * * * *
Kaksitoista vuotta Aristoteles sai häiritsemättömässä rauhassa toimia Lykeionissa. Mutta Aleksanterin äkkiä kuoltua vuonna 323 e.Kr. helleenien keskuudessa syttyi vapaussota makedonialaisia vastaan, jotka aina Philippoksen ajoista asti olivat olleet heidän isäntiään. Aristoteleen suhteet Makedonian kuningashuoneeseen olivat jo aikaisemmin saattaneet hänet epäluulonalaiseksi »vapaudenystävien» silmissä, ja nämä vihjailivat, että Lykeion muka oli makedonialainen vakoilukeskus. Vanhan tutun kaavan mukaan häntä vihdoin syytettiin »jumalattomuudesta». Mutta ennenkuin kuolemantuomiota oli ehditty julistaa Aristoteles käänsi Ateenalle selkänsä sanoen: »Ateenalaiset eivät saa toista kertaa tehdä syntiä filosofiaa vastaan.» Euboiasta hän löysi turvapaikan, mutta kuoli siellä jo seuraa vana vuonna 62 vuoden ikäisenä.
Aristoteleen vaikutus sivistyksen edistymiseen on valtava, suurempi kuin yhdenkään toisen tiedemiehen. Vielä puolitoista vuosituhatta hänen kuolemansa jälkeen muuan keskiajan suurimpia henkiä nimittää häntä »kaikkien tieteitten mestariksi». »Muhamettilaiset samoinkuin kristityt kunnioittavat häntä, ja ristiretkeilijä ja islamilainen unohtavat kiistansa kilpaillessaan keskenään kreikkalaisen viisaan ylistämisessä», Gomperz sanoo. Aristoteles on kaikista ensimmäisenä asettanut tieteen kunniapaikalleen ihmiskunnan kehityksessä. Ja tämän kunniasijan se on suureksi osaksi saavuttanut Aristoteleen luomien varmojen tutkimusmenetelmien avulla. Niiden voima on ennen kaikkea siinä, että hän on perustanut tutkimuksensa kokemuksen kiinteälle maaperälle.
Kirjallisuutta:
Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Aristoteles und Athen: 2 nid.
Theodor Gomperz, Griechische Denker: nide III.
Werner Jaeger, Aristoteles.
Richard Nordin, Aristoteles, den grekiska antikens mångsidigaste forskare.