KOLMAS PUUNILAISSOTA.

Muutamia kuukausia ennen Korinthoksen hävitystä oli näytelty vieläkin kauhistavampi hävitysnäytelmä, näytelmä, joka oli viimeinen näytös roomalaisten ja karthagolaisten välisessä katkerassa kamppailussa.

Karthagon valtakunnan ruumis oli merkillisen helppo lääkitä. Kiitos asukkaidensa ahkeruuden ja yritteliäisyyden se tointui Hannibalin viisaan ja voimakkaan johdon alaisena ihmeteltävän nopeasti. Puunilaisten ikuiset kilpailijat tunsivat epämiellyttävää hämmästystä, kun nämä kymmenen vuotta rauhanteon perästä tarjoutuivat maksamaan koko jäljellä olevan osan vahingonkorvausta samalla kertaa. Sen paremmin ei siis ollutkaan onnistuttu vaarallisen kilpailijan tuhoamisaikomuksessa! Vai niin! Perusteellisestipa oli antauduttu kavalain puunilaisten nenästä vedettäviksi!

Luonnollisesti roomalaiset kiittäen kieltäytyivät hyväksymästä tarjousta. Rahat sellaisenaan eivät olleet likimainkaan niin suuriarvoisia kuin Karthagon verovelvollisuus.

Pian Rooma täyttyi huhuista, jotka kertoivat petollisten puunilaisten aikeista. Puhuttiin salaisista hyökkäyssuunnitelmista Italiaa vastaan, valtavista laivastovarusteluista; ja se ajatus alkoi vakiintua roomalaisiin, että vähemmällä ei päästäisi kuin kolmannella puunilaissodalla.

Ja kumminkin on tosiasia, että karthagolaiset olivat täydellisesti alistuneet ylivoiman edessä ja ilmitoivat kaikin mahdollisin tavoin vilpittömyyttään entistä verivihollista kohtaan. Roomalaisten taistellessa Philipposta, Antiokhosta ja Perseusta vastaan he antoivat armeijan tarpeiksi tai Rooman muonittamiseksi suuret määrät viljaa eivätkä tahtoneet maksusta tietääkään — vaikka luonnollisesti se lopuksi otettiin vastaan.

Roomalaisten viha ja epäluuloisuus lyötyä vihollista kohtaan kuitenkin aivan kuin ruumistui Cato Censoriuksessa. Vuonna 157 hän oli tutkimustoimikunnan mukana Afrikassa. Otsa synkissä rypyissä hän huomasi, että hänen pahinkin pelkonsa oli ylitetty. Oliko tämä muserrettu Karthago, tämä rikas kaupunki, jossa vilisi väkeä, jolla oli varushuoneissaan valtavat asevarastot ja suuri laivasto! Hän näki jo hengessään uuden Hannibalin näitä rikkaita apuneuvoja käyttämässä. Ei, Rooma ei koskaan voisi tuntea itseään turvalliseksi, ennenkuin Karthago olisi hävinnyt maan pinnalta. Tästä ajatuksesta tuli hänelle päähänpiintymä, ja heti kotiin palattuaan hän alkoi tehdä kiihoitustyötä Karthagon tuhoamiseksi. Havaintovälineinään hänellä oli mukanansa m.m. muutamia tavattoman hyviä viikunoita, joita hän näytteli senaattoreille. »Maa, joka tuottaa näitä ihania hedelmiä», hän sanoi senaattoreille, »on vain kolmen päivän merimatkan päässä Roomasta.» Hänelle tuli tavaksi lopettaa kaikki lausuntonsa senaatissa, oli asia mikä hyvänsä, sanoilla: »Ceterum censeo Carthaginem esse delendam» (Muutoin olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä). Ja lopuksi itsepäinen ukko sai tahtonsa toteutetuksi. Ei mitään tulta ole niin helppo puhaltaa vireille kuin kansallisvihan, varsinkin, jos siihen liittyy saaliinhimo. Eikä mikään intohimo voi niin helposti pukeutua hyveen koreimpaan pukuun. Caton alinomainen vaatimus, »kova ja kuiva kuin dogmi»,[226] tuli lopuksi Rooman kansallekin päähänpiintymäksi. Erityisesti se saavutti kannatusta Rooman pankkiirien ja suurkauppiaiden taholta. Nämä näkivät jo hengessään itsensä rikkaan raha- ja kauppakaupungin perijinä. Karthagon kohtalo oli päätetty. Mutta säädyllisyyden vuoksi roomalaisten täytyi viivytellä surmaniskun antamista, kunnes saivat sopivan tekosyyn sotaan. Eihän voinut sentään ilman muuta mennä ja hajoittaa kaupunkia maan tasalle.

Silloin Masinissa tuli pulassa avuksi. Hän oli jo niin kauan ollut karthagolaisten kiusanhenkenä, että heidän kärsivällisyytensä oli piankin oleva lopussa. Vertaansa vailla olevalla häikäilemättömyydellä hän oli käyttänyt hyväkseen rauhansopimuksen määräystä, että hänen piti saada takaisin »kaikki alueet, jotka aikaisemmin olivat kuuluneet hänelle tai hänen esi-isilleen.» Tämän pykälän nojalla hän oli vaatinut toista Karthagon aluetta toisensa perästä ja muitta mutkitta miehittänyt ne joukoillaan. Hänhän tiesi, että karthagolaiset eivät saaneet alkaa sotaa ilman Rooman suostumusta. Ja kun he alistivat asiansa roomalaisten harkintaan, Masinissa sai melkein aina toivomansa päätöksen. Vain silloin, kun roomalaisille ei oikein sopinut kiristää Karthagoa äärimmilleen, kuten valmistauduttaessa sotaan Perseusta vastaan, he kiristivät Masinissan suitsia. Roomalaiset olivat liian ovelia ajaakseen karthagolaiset liittoutumaan Rooman vihollisten kanssa. Historia ei kerro, miltä heistä tuntui, kun maahan nöyryytetty kansa-parka osoitti tunnustustaan mahtavalle »suojelijalleen» lähettämällä viljaa Rooman armeijalle Makedoniaan.

Masinissan »yritteliäisyys» kasvatti kuitenkin hänen alueistaan suuren valtakunnan, joka ulottui Marokon rajoilla lännessä Isoon Syrttiin idässä ja jonka etelärajana oli erämaa. Se kiersi maan puolelta joka taholla Karthagon valtakuntaa kuin pakkopaita. Masinissan alamaiset eivät suinkaan olleet höllässä yhteydessä olevia aavikon paimentolaisia. Hän opetti beduiinit viljelemään maata ja asettumaan vakinaisesti asumaan. Ja niinkuin hän teki paimentolaiskansastaan porvareita ja talonpoikia, samoin hän loi ryövärilaumojensa miehistä sotilaita, jotka olivat kyllin arvokkaita taistelemaan roomalaisten legioonain soturien rinnalla.

Lopuksi vanhan vehkeilijän onnistui ärsyttää karthagolaiset ryhtymään aseelliseen vastarintaan ja tuhota täydellisesti heidän sotajoukkonsa. Ei ole epäilystäkään siitä, että hän toivoi pian saavansa tehdä Karthagon pääkaupungikseen ja levittää valtansa yli koko pohjois-Afrikan. Mutta silloin kajahti Roomasta voimakas: »Seis!» Roomalaiset olivat päättäneet Karthagon tuhon, mutta ei sen sulautumista Numidiaan.[227] Sitä myöten oli kuitenkin kaikki hyvin, että tilanne oli kypsytetty Rooman aseellista sekaantumista varten: Karthagolaiset olivat rikkoneet rauhan. Ja kaiken lisäksi heidät oli jo lyöty. Pyövelin tehtävän roomalaiset ottivat itselleen. Se uskottiin molemmille vuoden 149 konsuleille. Mukanaan vahva sotajoukko ja laivasto he laskivat maihin Afrikan rannikolle..

* * * * *

Jo kuullessaan huhuja siitä, mitä heille aiottiin, karthagolaiset olivat tehneet kaikkensa hellyttääkseen verivihollisensa inhimillisyyteen ja lähettäneet lähetystöjä Roomaan tarjoamaan täydellistä alistumista. Mutta ne tulivat liian myöhään voidakseen edes neuvotella. Roomalainen maihinnousuarmeija oli jo matkalla päämääräänsä kohti. Lähettiläät saivat kuitenkin vastauksen, että karthagolaiset saisivat pitää alueensa vapaana ja loukkaamattomana, jos he jättäisivät 300 ylhäistä nuorukaista panttivangeiksi ja sitten täyttäisivät ne lisämääräykset, joita Rooman konsulit antaisivat Afrikkaan saavuttuaan.

Epätoivoon joutuneet ihmiset suostuivat kaikkeen. Ensiksi konsulit vaativat täydellistä aseista riisuntaa. »Mihinkä tarvitsikaan aseita kansa, joka oli päättänyt elää rauhassa, ja jota Rooman voimakas käsivarsi suojeli kaikkia vihollisia vastaan?» Karthagolaiset tottelivat ja antautuivat vihollisen armoille, vihollisen, joka ei tuntenut armoa. Vaatetavaratalot, laivaveistämöt ja kodit tyhjennettiin kaikesta aseen nimellisestä. Pitkä jono vankkureita kuljetti 2 000 heittokonetta ja 200 000 täydellistä varustusta roomalaisten leiriin.

Nyt kai vihollisen viha oli lepytetty!

Mutta karthagolaiset eivät tunteneet pohjaa myöten roomalaisten luihuutta. Rooman valtiomiehet hykertelivät tyytyväisinä käsiään: veretön valtaus. Sittenkuin konsulit olivat saaneet vastapuolen täysin aseettomaksi, toinen heistä ilmoitti Rooman senaatin määräysten mukaisesti vaativansa, että karthagolaiset repisivät kaupunkinsa hajalle. He saisivat sitten asettua asumaan, minne haluaisivat, kuitenkin vähintään 15 km päähän meren rannikosta.

Karthagolaiset oli siis erotettava sen elementin yhteydestä, joka oli heidän elinehtonsa. Ja rakas kaupunki, jossa he ja heidän esi-isänsä vuosisatoja olivat eläneet ja kuolleet, kaupunki, jonka he työllään olivat tehneet suureksi ja kunnioitetuksi, se oli nyt muuttuva tuhaksi ja soraksi ja jumalain asunnot sen mukana. »Tämä kauhistava käsky», Mommsen sanoo, »herätti puunilaisissa eloon samanlaisen — sanoisinko ihailtavan vaiko mielipuolisen — innostuksen, jota kerran tyroslaiset osoittivat Aleksanteria ja myöhemmin juutalaiset Vespasianusta vastaan taistellessaan. Yhtä vertaansa vailla kuin tämän kansan kärsivällisyys orjuuden ja sorron päivinä oli nyt sen intohimoinen uhma, kun oma rakas isien kaupunki oli kysymyksessä. Pelastuksen toivosta ei voinut olla puhettakaan. Poliittinen viisaus kehoitti epäilemättä tätä kansaa nytkin taipumaan. Mutta niiden ääni, jotka neuvoivat alistumaan välttämättömään, hukkui suunniltaan joutuneen kansan mielipuolisen raivon ulvontaan, niinkuin perämiehen komentohuudot hirmumyrskyn pauhinaan.» Kokonainen kansa päätti kuolla uhrikuoleman.

Oli vain hankittava aseita, sitten myytäisiin elämä kalliista. Ajan voittamiseksi pyydettiin konsuleilta kuukauden lykkäystä sillä tekosyyllä, että haluttiin lähettää lähetystö Roomaan. Tähän ei tosin suostuttu — enempää kuin mihinkään muuhunkaan —, mutta konsulit viivyttelivät joka tapauksessa surmaniskuansa, sillä he halusivat antaa kiihtyneen kansan tyyntyä ja päästä tajuamaan, kuinka toivotonta oli yrittää tehdä vastarintaa.

Siten kuolemaantuomitut joka tapauksessa saivat hetken hengähdysaikaa.
Se käytettiin hyväksi äärimmäistä myöten.

Ja epätoivon rohkeus sai ihmeitä aikaan. Vanhat ja nuoret, miehet, vaimot ja lapset tekivät työtä yötä päivää valmistaen aseita, aseita, aseita. Koko kaupunki muuttui asepajaksi. Saadakseen parruja heitto- ja linkoamiskoneisiin revittiin julkisia rakennuksia ja metallia hankkiakseen turvauduttiin temppelien aarteisiinkin. Naiset leikkasivat hiuksensa ja punoivat niistä jänteitä jousiin ja heittokoneisiin.

Kun roomalaiset lopuksi kyllästyivät odottamiseen ja marssivat Karthagoa vastaan, he huomasivat hämmästyksekseen muurien olevan täynnä uusia heittokoneita ja muurien takana väestön, joka oli lujasti päättänyt taistella viimeiseen saakka. Se vuosi ja seuraavakin kuluivat roomalaisten pääsemättä päämääräänsä. Piiritysarmeija ei voinut estää kaupunkia saamasta muonavaroja sekä ympärillä olevalta maaseudulta että meren puolelta. Paljon vastusta oli roomalaisilla myöskin siitä kenttäarmeijasta, jonka karthagolaiset olivat saaneet pystyyn ja joka sai apujoukkoja ystävällismielisiltä numidialaisilta päälliköiltä. Piirittäjiä itseään ahdistelivat sitäpaitsi kuumaan kesäaikaan ankarasti kulkutaudit. Ei Cato enempää kuin Mastoissakaan saanut nähdä Karthagon häviötä. He kuolivat molemmat vuonna 149, Numidian kuningas yhdeksännelläkymmenennellä ikävuodellaan. Aivan viimeiseen asti hän oli säilyttänyt ruumiin- ja sielunvoimansa murtumattomina. Sitä todistaa sekin, että hän jätti jälkeensä nelivuotiaankin pojan järjestyksessä 44:nnen miespuolisista jälkeläisistään, kuten kerrotaan.[228]

Vuonna 147 tuli roomalaisten sodankäyntiin uutta vauhtia, kun nuori Publius Cornelius Scipio Æmilianus valittiin konsuliksi. Hän oli nuoremman Æmilius Pauluksen poika ja Scipio Africanuksen pojan ottopoika. Isäänsä hän muistutti omanvoitonpyytämättömyydessä ja rehellisyydessä, mutta kenties vieläkin enemmän hän muistutti suurta kaimaansa.

Scipiotakin vastaan karthagolaiset puolustautuivat epätoivon raivolla, mutta kun hänen lopuksi onnistui estää kaikki muonantuonti kaupunkiin, niin nälänhätä teki vaikutuksensa. Scipio antoi ryntäysmerkin. Nälkiintynyt miehistö ei kyennyt paljoakaan tekemään vastarintaa. Roomalaiset pääsivät helposti yli kaupunginmuurin. Mutta sitten alkoi katkera kamppailu ahtaista kaduista ja rakennuksista. Teurastus ja hävitys kesti useita päiviä. Lopuksi ahdistettiin vielä elossa olevat karthagolaiset — 50 000 miestä, naista ja lasta — korkealla sijaitsevaan linnaan, ja seitsemäntenä päivänä urhoollisen kansan jätteiden oli anottava armoa. Elämänsä he saivat säilyttää, mutta suurin osa heistä myytiin orjiksi.

Itsensä kaupungin roomalaiset perin pohjin ryöstivät. Mutta vielä olivat useimmat rakennukset jäljellä. Silloin Scipio sai senaatilta käskyn hävittää Karthagon maan tasalle. Seitsemäntoista päivää liekit raivosivat raunioissa. Mutta Scipio katseli kauhistuen hänen tehtäväkseen uskotun pyövelintyön loppunäytöstä. Hänessä välähti kamala aavistus, että koston päivä oli kerran koittava ylpeälle Roomalle. Hänen ystävänsä Polybios[229] kuuli hänen silmät kyynelissä toistavan Iliaan sanat:

»Joutuvi päivä se myös, jona sortuva on pyhä Troia.»

Kerran maailmaa vallinneen kaupungin tuhan ympärille kynnettiin auralla vako merkiksi siitä, että koskaan enää eivät ihmiset saisi siellä asua ja elää, ja roomalaiset papit kirosivat itse maankin. Rooman ei tarvinnut enää pelätä kerran niin mahtavaa kilpailijaansa.

Minkä Aleksanteri Suuri pani alulle idässä vuonna 332 hävittäessään Tyroksen ja sen merivallan, sen Scipio oli täyttänyt lännessä. Foinikialainen kansanaines, joka kaupallaan ja siirtolaisuudellaan oli vaikuttanut niin kiihoketta antavasti Länsimaihin, oli nyt pois pyyhitty maailmankehityksestä.

Karthagon entinen alue muutettiin Africa-nimiseksi Rooman maakunnaksi. Scipio sai saman kunnianimen kuin suuri kaimansa.

NUMANTIA — TOINEN KARTHAGO.

Historian tragiikkaa on siinä, että mies, joka oli Rooman suurimpia, kaksi kertaa sai valtiolta tehtäväkseen suorittaa pyövelinteon. Kolmetoista vuotta Karthagon hävityksen jälkeen hänen oli päästettävä hävityksen kauhistus kulkemaan espanjalaisen Numántian kaupungin ylitse.

Pyreneitten niemimaa näyttäytyi paljoa vaikeammaksi pitää hallussa kuin valloittaa. Scipio Africanus vanhemman oli helppo päästä lähelle ylpeitä iberejä. Mutta hänen jälkeisensä maaherrat eivät kukaan olleet hänen veroisiaan. Voitettuaan Hannibalin ja Idän hallitsijat roomalaiset eivät enää olleet samoja kuin ennen. Menestys nousi heille päähän, ja siksi voittosaalis herätti heissä uinuneen saaliinhimon eloon. Monet Espanjan roomalaisista maaherroista saivat pian yhtä huonon maineen kuin aikaisemmin karthagolaiset. Ja roomalaisten sotilaiden sotakuri ei ollut enää sama kuin entisaikoina. He omaksuivat tapoja, jotka räikeästi erosivat maan omien asukkaiden yksinkertaisesta, tyytyväisestä elintavasta.

Iberiläiset kansat olivat ottaneet roomalaiset vastaan vapauttajina karthagolaisten sorrosta. Kun maahan tunkeutuneet oli karkoitettu, alkuperäiset asukkaat saivat pian tuntea, että he olivat ainoastaan vaihtaneet herraa. Roomalaisten virkamiesten kiristykset ja muut väkivallanteot nostattivat kapinoita, jotka maksoivat paljon verta, sillä asukkaat olivat mestareita sissisodassa, ja vuorinen maasto oli kuin luotu siihen. Erikoisen vaaralliseksi tuli nykyisen Portugalin asukkaiden, lusitanien kapina. Vuonna 150 roomalainen maaherra Galba teki häpeällisen teon: hän houkutteli luoksensa 7 000 lusitanien soturia muka neuvotteluun, mutta antoi sitten äkkiä heidät piirittää ja ryösti osan orjiksi ja surmautti melkein kaikki muut. Lurjus joutui kyllä Roomassa syytteeseen rikoksestaan, mutta kansankokous ei hävennyt vapauttaa häntä ja teki siten koko kansakunnan hänen kanssarikollisekseen. »Galban itkevät lapset ja kulta, jonka hän oli tuonut mukanansa, todistivat Rooman kansalle hänen viattomuutensa», Mommsen sanoo.

Yksi niitä harvoja, jotka olivat pelastuneet joutumasta Galban pauloihin, oli Viriāthus-niminen köyhä paimen. Ennen hän oli puolustanut laumojansa pedoilta ja ryöväreiltä. Nyt hän asettui maanmiestensä johtoon ja kehoitti heitä leppymättömään taisteluun valansa rikkojia vastaan. Hän kokosi ympärilleen joukon vapaaehtoisia ja taisteli niin menestyksellisesti roomalaisia vastaan, että lusitanit valitsivat hänet kuninkaaksensa. Mutta senkin jälkeen hän eli tavallisen vuoristolaisen elämää ja jakoi toverillisesti kaiken saaliin miestensä kesken, vaikkakin hän taistelukentällä vastasi kymmentä tavallista soturia. Kun roomalaiset päälliköt luulivat olevansa kaikkein parhaimmassa turvassa, hän oli tavallisesti heidän niskassaan; ja hän oli mestari houkuttelemaan heidät sellaiseen maastoon, missä vihollisen tuho oli varma. Legioona toisensa perästä sortui Espanjan vuorten rotkoihin. Mutta kun roomalaiset saivat tilaisuuden, he kostivat kamalasti hakkauttamalla pään tai kädet kaikilta sotavangeilta. Niin epäinhimillisesti ei menetellyt »barbaari» Viriathus. Hän laski kerrankin vapaaksi koko valtaansa joutuneen roomalaisen armeijan toivoen lempeydellä ja jaloudella voittavansa rauhan.

Sen hän saikin, mutta roomalaiset rikkoivat pian sopimuksen, eikä roomalainen ylipäällikkö häikäillyt salamurhalla vapautua vapaussankarista, jota hän ei kunniallisessa aseottelussa ollut voinut lannistaa. Tämän tihutyön perästä lusitanit eivät enää kyenneet puolustamaan vapauttaan.

Viriathuksen menestys oli kuitenkin eräissä nykyisen Kastilian heimoissa herättänyt rohkeuden nousta kapinaan. Taistelua käytiin pääasiallisesti maakunnan koillisessa kolkassa sijaitsevasta Numantiasta. Sijaiten jyrkällä kukkulalla kaupunki oli melkein valloittamaton. Roomalaiset kärsivät täällä tappion toisensa perästä. Olihan häpeä Karthagon, Makedonian, Kreikan ja Vähän-Aasian voittajille, että he saivat ponnistella lähes kymmenen vuotta saadakseen pienen espanjalaisen kaupungin lannistumaan. Lopuksi he eivät nähneet muuta keinoa saada loppua häpeälliseksi käyvästä näytelmästä kuin lähettää sinne Karthagon kukistajan.

Scipio toimeenpani heti ankaramman sotakurin veltostuneessa armeijassa. Hän lähetti pois joukoittain kaupustelijoita, ilotyttöjä ja muuta irtainta väkeä. Kaikki tarpeeton tavara sotamiesten tuli myydä. He eivät tästä alkaen saaneet kuljettaa mukanaan muuta, kuin mikä oli tarpeen sotatoimiin. Scipio teki lopun myöskin heidän huonosta tottumuksestaan istua marssittaessa kuormajuhtien selässä, »sillä», hän sanoi, »mitä voikaan sodassa odottaa mieheltä, joka ei jaksa edes kävellä?» Päivästä päivään hän harjoitti sotilaitaan ja piti heitä hellittämättä työssä. Ja hän herätti kauhua pahimmassa roskaväessä ottamalla jälleen raipparangaistuksen käytäntöön. — Itse hän oli esikuvallinen yksinkertaisessa soturielämässään. Hänellä ei ollut vuodetta, vaan hän nukkui olkikuvolla.

Mutta ei edes Scipio saanut hävitetyksi kaikkia niitä pahoja tapoja, jotka olivat päässeet juurtumaan joukkoihin. Rynnäköllä Numantiaa valloittamaan nämä turmeltuneet sotilaat eivät kelvanneet. Scipiolla ei ollut muuta keinoa kuin se, joka oli saanut Karthagonkin antautumaan: piiritys ja nälkään näännyttäminen. Kuudellakymmenellätuhannella miehellä hän saarsi kaupungin, jossa oli korkeintaan 8 000 asukasta. Yötä päivää hän ratsasteli ympäriinsä ja valvoi, että jokainen mies täytti velvollisuutensa.

Numantiassa kävi tilanne lopulta niin kauhistavaksi, että ihmiset söivät toisiansa. Silloin murtui vihdoin numantialaisten uhmaileva rohkeus, ja he antautuivat ehdoitta vuonna 133 e.Kr. Mutta suuri osa asukkaista päätti kernaammin itse päivänsä kuin joutui roomalaisten käsiin. Numantia hävitettiin maan tasalle, ja voittaja sai nimiinsä Publius Cornelius Scipio Æmilianus Africanus minor vielä lisäyksen Numantinus. Koko Pyreneitten niemimaa lukuunottamatta pohjoisimman[230] osan luoksepääsemättömiä vuoristoseutuja, joutui nyt roomalaisten haltuun. Rooma oli levittänyt valtansa Atlantin valtamereen saakka. Roomalainen sivistys ja rooman kieli tunkeutui yhä enemmän ja enemmän myöskin Pyreneitten niemimaalle ja juurtui sinne pian syvälti.

Kirjallisuutta:

Richard Büttner, Der jüngere Scipio.

VIITTEET

[1] Ks. esim. Svenska folkets underbara öden, nide VI ja VII.

[2] Tätä kiintoisaa aihetta käsittelee Esaias Tegnér nuoremman nerokas ja henkevä samanniminen tutkielma.

[3] Eräillä intiaaneilla raja kulkee jo lukujen kahden ja kolmen välillä. Heidän täytyy nimittäin ottaa sormet avukseen, kun on laskettava kahta pitemmälle. Heidän mielestään siis jo kolme hiekkajyvää on hiekkakasa.

[4] Drakma oli siihen, aikaan noin 7 mk. nykyistä rahaamme.

[5] Perimätieto on antanut Sokrateelle hirvittävän kotiristin nimeltä Ksantippa. Mutta oikeuden nimessä on sanottava, että hänen kuvansa riidanhaluisena kiusanhenkenä on myöhemmän perimätiedon mielikuvituksen luoma. Se esittää hänet meille sentapaisissa kohtauksissa kuin siinäkin, jossa hän kiukuissaan kaataa ruukullisen vettä herransa ja miehensä niskaan, mutta viisaampi puolisko toteaa tyynesti, että »ukkosta seuraa sade». Hänelläkin on ritarinsa myöhempien aikojen tiedemiesten joukossa, eikä meillä ole mitään aihetta otaksua muuta, kuin että hän oli samanlainen kuin sen ajan useimmat kreikkalaiset naiset. Heidän henkinen näköpiirinsä oli yleensä ahdas, eikä ole syytä moittia Ksantippaa, vaikka hän ei kyennytkään seuraamaan miestään korkeampiin ajatuspiireihin. Oikeastaan ei ole ihmeteltävää, että hänestä ei tuntunut hauskalta, kun mies päivät pääksytyksin ajelehti kaduilla ja turuilla — paitsi milloin hän jäi. seisomaan liikkumattomana paikoilleen ajatuksiinsa vaipuneena. Eikä hän tuonut toiminnallaan penniäkään taloon. Sellainen koettelee ajan pitkään perheenemännän kärsivällisyyttä.

[6] Tyranni Kritias oli myöskin ollut Sokrateen oppilaana.

[7] Nähdessään kaikenlaista rihkamaa täyteen sullotun kauppapuodin Sokrateen sanotaan kerran lausuneen ilmi onnentunteensa sen johdosta, että hän oli vapautunut keinotekoisista tarpeista: »Ajatelkaa, miten paljon onkaan sellaista, mitä en tarvitse!»

[8] Saman miehen lausumina pidetään toisia sanoja, jotka julkeudessa voittavat hänen vastauksensa Aleksanterille. Kerrotaan hänen eräänä päivänä nähneen puuhun hirttäytyneen naisen ja huudahtaneen: »Oi, jospa kaikki puut kantaisivat moisia hedelmiä!»

[9] Sitä vastaan, että yksilön kohtaloa täten pidetään kokonaisvaikutuksen rinnalla aivan epäoleellisena, on saksalainen pessimistinen filosofi Schopenhauer huomauttanut: »Onko maailmankaikkeus siis vain kuvakaappi? Tosin kaikki, myöskin onnettomuudet ja kärsimykset, voivat olla mielenkiintoista katseltavaa, mutta niiden uhriksi joutuminen on aivan toista.»

[10] Platon on ainoa Kreikan suurista ajattelijoista, jonka teoksista on tallella — mikäli tiedetään — kaikki, mitä hän on kirjoittanut. Kaikki ja vielä koko joukon enemmänkin!

Kysymystä Platonin dialogien keskinäisestä aikajärjestyksestä samoinkuin niiden aitoudesta on tutkittu, ja siitä on kirjoitettu tavattoman paljon. Edellistä kysymystä ratkaistaessa on otettu huomioon osaksi sisällön laatu — sen henkinen kehitysaste j.n.e. — osaksi kielellisiä näkökohtia, kuten muutamia hänen tuotantokautensa eri jaksoille tunnusmerkillisiä sanontatapoja. Dialogien aitoperäisyyttä arvosteltaessa on joissakin tapauksissa voitu nojautua oppilasien — ennen kaikkea Aristoteleen — todistuksiin, ja muuten on koeteltu harkita, esiintyykö epäluulonalaisissa teoksissa niitä tyylillisiä piirteitä, jotka kiistämällä aitoperäisissä dialogeissa osoittautuvat olevan ominaisia juuri Platonille. Ratkaisu on kuitenkin erittäin vaikea tällaisessa tapauksessa, kun kysymyksessä on kirjailija, jonka tuotantokausi kestää ainakin puoli vuosisataa ja jossa siis täytyy esiintyä useita kehitysasteita.

Ratkaiseva todistus dialogin aitoperäisyyttä vastaan on luonnollisesti se, että se on ristiriidassa historiallisien tosiseikkojen kanssa, esim., jos se sisältää viittauksia tapauksiin ja oloihin, joita Platon mitenkään ei ole voinut tuntea.

[11] Dialogissa »Timaios» — joka on hämärin ja laadultaan omituisin Platonin teoksista — missä Platon esittää arvelujaan kaiken synnystä, hän antaa erään iäkkään egyptiläisen papin sanoa viisaalle Solonille, jonka myöskin sanotaan kerran käyneen Egyptin maassa: »Oi Solon, Solon, te helleenit pysytte aina lapsina, vanhaa helleeniä ei ole.» Tämän kuullessaan Solon kysyi: »Mitenkä niin? Mitä tarkoitat?» Egyptiläinen vastasi: »Kaikki te olette lapsia sielultanne. Teillä ei ole vanhaa perimätietoa tai mitään tietoa, joka olisi ehtinyt harmaantua aikojen vieriessä.» Sitten vanhus kertoi ikimuistoisista ajoista, jotka olivat helleeneille aivan tuntemattomia, Atlantiksen satusaaresta, joka oli sijainnut Herkuleen patsaitten (Gibraltarin salmen) toisella puolen muodostaen rikkaan ja mahtavan kuningaskunnan pelättyinä sotajoukkoineen, mutta eräänä päivänä yhtäkkiä hirvittävien maanjäristysten ja tulvien vaikutuksesta vajonnut meren pohjaan.

Dialogissa »Kritias» Platon kertoo enemmän tästä ihmemaasta ja tekee sen niin mukaansatempaavasti, että sittemmin kaikkina aikoina on ollut ihmisiä, jotka ovat luulleet voivansa määrätä Atlantiksen aseman kartalla. Muun muassa sitä on tahdottu väittää samaksi kuin Azoreita, Kanarian saaria ja Amerikkaa. Ruotsin historiasta muistamme Olavi Rudbeckin haaveelliset yritykset tehdä omasta rakkaasta synnyinmaastaan Atlantis (ks. Svenska folkets underbara öden, IV: 86).

Järjellisemmiltä tuntuvat geologien selitykset, joiden mukaan itse Atlantis-taru — luonnollisesti ilman niitä yksityiskohtia, joilla Platonin mielikuvitus on sen koristanut — on muisto mantereesta, joka on kerran muodostanut sillan Euroopan ja Amerikan välille, tai toisesta, joka on yhdistänyt Aasian ja Austraalian, mutta jonka raju luonnonmullistus on tuhonnut. Dogger-matalikko muka on ensinmainitun mantereen jäännös.

[12] Muitakin harhaluuloja hän koettaa poistaa, kuten paimenien uskoa, että vuohet hengittävät korvillaan, tai yleistä kansanuskomusta, että korppikotkat ovat pelkkiä naaraita, jotka hedelmöittyvät lentämällä vastatuuleen.

Aristoteles ei ryhmittele eläimiä yksinomaan niiden ruumiinrakenteen perusteella. Hän tutkii, mitkä eläimet syövät lihaa, ja luettelee ne. »Mitkä eläimet elävät laumoissa ja mitkä yksinään?» hän kysyy itseltään. »Mitkä ovat kuljeksivia? Mitkä nukkuvat talviunta?» Hän jakaa myöskin eläimet ottaen huomioon jalkojen muodon, onko niillä käpälät vai kaviot j.n.e.

[13] Tehoisa esimerkki tästä on se, että hän arveli todenneensa ihmisen pääkallossa olevan enemmän saumoja kuin muilla olennoilla, ja että miehen kallossa on enemmän kuin naisen. Siitä hän teki sen virheellisen johtopäätöksen, että näiden saumojen tarkoituksena on aivojen tuulettaminen ja jäähdyttäminen. Niitä täytyy siis olla eniten sellaisilla olennoilla, jotka ovat runsasverisimpiä.

Aristoteles luulee myöskin heinäsirkan elävän pelkästä aamukasteesta; ja selitykseksi rottien hedelmällisyyteen hän kertoo, että Persiassa on muuan seutu, missä nämä eläimet jo maailmaan syntyessään ovat tiineitä.

[14] Vieläpä kerrotaan, että eräs nainen, joka oli ollut raskaana viisi vuotta, vihdoin vapautui taakastaan Epidauroksessa. Vastasyntynyt nelivuotias meni ensitöikseen ottamaan kylmän kylvyn ja lähti sitten pontevin askelin kävelemään äitinsä seurassa.

[15] Tämän suunnan suurin nimi oli krotonilainen Alkmaiōn, Leikkelemällä ruumiita — tosin ei vielä ihmisten, vaan eläinten — hänestä tuli anatomian perustaja. Hän huomasi aistimien, hermojen ja aivojen välillä vallitsevan yhteyden ja teki sen käänteentekevän keksinnön, että aivot ovat sielunelämän keskuselin.

[16] C.J. Engström Svenska Dagbladetissa elokuun 30 p:nä 1927.

[17] Siitä sanat demokraatti (kansanvallan kannattaja) ja demagogi (kansan villitsijä).

[18] Yksi oboli vastasi noin yhtä meidän markkaamme.

[19] Ivar Harrie.

[20] Sophokles ja Euripides olivat kuolleet edellisenä vuonna.

[21] Ainoa, joka alusta alkaen oli tietänyt salaisuuden, oli muuan sparttalainen upseeri nimeltä Klearkhos, kova ja raaka ammattisoturi, joka mielivaltaisuutensa ja julkeutensa vuoksi oli karkoitettu Spartasta ja jolla siis ei ollut mitään menetettävää. Häntä pelkäsivät sekä ystävät että viholliset. Tällä miehellä oli tuikea ulkomuoto ja karkea komentoääni, ja hän oli peloittava kurinpitäjä, joka »aina rankaisi ankarasti, joskus vihapäissään niin, että hän useammin kuin kerran jälkeenpäin katui», sanoo historioitsija Ksenophon. Klearkhoksella oli tapana sanoa, että vain se sotajoukko kelpasi johonkin, missä jokainen mies pelkäsi päällikköä enemmän kuin vihollista. Hän rakasti vaaraa. Sota ja taistelu oli hänelle elinehto. Mutta kukaan ei ilman suoranaisia pakkoa pysynyt hänen päällikkyytensä alaisena. Sentähden tuli hänen arvovallalleen koetuksen hetki, kun kreikkalaiset huomasivat, että heitä oli houkuteltu väärillä uskotteluilla, ja että yritys itse asiassa koski suurkuningasta. Ei ole ihme, että heitä peloitti kolmen kuukauden marssi Aasian sydämeen, tuntemattomia vaiheita kohti. Kuinka moni heisiä palaisi milloinkaan kotiin? Yksimielisesti he selittivät, elleivät aikoneet kulkea eteenpäin, sillä heitä ei oltu pestattu taistelemaan suurkuningasta vastaan.

Tätä Klearkhos oli aavistanut, mutta hän oli myöskin vakuuttanut Kyyrokselle, että hän kyllä saisi maanmiehensä jatkamaan marssia. Aluksi hän tavalliseen tapaansa karskilla äänellä käski oman osastonsa marssia eteenpäin, uhaten sitä hirvittävillä rangaistuksilla, jos se kieltäytyisi. Mutta nyt eivät mitkään hirmukeinot enää auttaneet. Miehistön mieliala oli päättäväinen ja uhkaava. He alkoivat kivittää Klearkhosta, ja töin tuskin hän säilytti henkensä.

Tässä täytyi koettaa toista keinoa: hän kutsui sotilaat kansankokoukseen. Kun hän nyt astui heidän eteensä, hän oli kotvan aikaa aivan ääneti, ja sitten tämä tyly ja hirmuvaltainen mies purskahti itkuun — aito kreikkalainen kohtaus, joka meistä tuntuu kovin vieraalta, muita joka teki järkyttävän vaikutuksen herkkiin helleeneihin. Kun hän vihdoin puhkesi puhumaan, hän sanoi: »Älkää hämmästykö, soturit, että näette minun näin syvästi loukkaantuneen! Kyyroshan on aina ollut ystäväni ja hyväntekijäni. Hän on palkinnut minua runsailla rahoilla, mutta sitä, minkä hän on minulle antanut, en ole käyttänyt omaksi edukseni tai huvikseni, vaan teidän parhaaksenne.» Olikin yleisesti tunnustettu totuus, että ankara Klearkhos aina piti hyvää huolta sotilaittensa elatuksesta. »Kun te nyt», hän jatkoi, »ette enää tahdo marssia minun kanssani, minun on joko luovuttava teistä tai petettävä uskollisuuteni Kyyrosta kohtaan. En tiedä, teenkö oikein vai väärin, mutta olen lujasti päättänyt pysyä teidän luonanne ja jakaa kohtalonne. Kellään ei saa olla oikeutta sanoa minulle, että olen johtanut kreikkalaisia joukkoja vieraaseen maahan ja sitten kavaltanut maanmieheni pitäen parempana muukalaisten ystävyyttä. Te olette isänmaani, ystäväni, toverini. Minä kuljen, mihin te kuljette, ja teidän kohtalonne on oleva myöskin minun.»

Klearkhos oli saanut valtin käteensä, sillä yksikään toinen sotapäällikkö ei ollut vielä ehtinyt julkisesti selittää olevansa sotilaittensa kanssa yhteisvastuullinen. Hänen päättäväinen esiintymisensä vaikutti senvuoksi niin tehoisasti, että pari tuhatta miestä muitten päälliköitten joukoista liittyi heti häneen.

Sillä aikaa Kyyros oli kuitenkin saanut kuulla, mitä kreikkalaisten leirissä tapahtui, ja kauhuissaan sotilaitten uhkaavasta esiintymisestä lähettänyt sanansaattajan Klearkhoksen luo ilmoittamaan, että Kyyros halusi tavata häntä. Mutta Klearkhos, joka hyvin tiesi, miten hänen oli näyteltävä osansa, vastasi, että hän ei enää välittänyt prinssin määräyksistä. Samaan aikaan hän kuitenkin lähetti Kyyrokselle salaisen viestin selittäen, miksi hän julkisesti kieltäytyi häntä tottelemasta, ja vakuuttaen, että kaikki vähitellen järjestyisi — kunhan Kyyros vain suostuisi lähettämään hänelle uusia määräyksiä ja tyytyisi kieltäviin vastauksiin.

Myöhemmin Klearkhos kutsui joukkonsa uuteen kokoukseen, jossa hän selitti heille, ellei hänellä enää ollut määräämisvaltaa maanmiehiinsä nähden, vaan että hän oli ainoastaan yksi heistä. Nyt oli siis toimittava yhteisesti ja keksittävä hyviä neuvoja, mihin matka suunnattaisiin sekä miten voitaisiin hankkia elintarpeita ja ryhtyä tarpeellisiin turvallisuustoimenpiteisiin persialaisten taholta uhkaavan vaaran torjumiseksi. »Sillä», hän sanoi, »Kyyros on tosin hyvä ystävä, mutta myöskin peloittava vihollinen, ja hänellä on, kuten te kaikki näette, valtava sotajoukko käytettävänään. Kuuntelen ilolla, mitä toimenpiteitä teillä on ehdolla.»

Tämän jälkeen tuntui siltä, kuin sotajoukon itseluottamus ja yksimielisyys olisi särkynyt. Muutamat rohkeimmat uskalsivat tosin avata suunsa ja ehdottivat useanlaisia toimenpiteitä, mutta toiset kumosivat heidän esityksensä huomauttaen, että mitä hyvänsä tehtiinkin, niin tilanne oli melko arveluttava. Tarvinneeko sanoa, että nämä puhujat olivat etukäteen saaneet Klearkhokselta ohjeita. Muuan näistä etevistä näyttelijöistä meni niin pitkälle ilveilyssään, että 'kääntyi suuttuneena Klearkhoksen puoleen ja huudahti: »Jos sinulla ei ole halua johtaa joukkoamme kotiin, niin voimmehan valita itsellemme toisia johtajia, ostaa muonaa ja pyytää Kyyrokselta oppaita. Jos Kyyros silloin kieltäytyy, niin asettukaamme marssijärjestykseen puolustamaan ase kädessä paluumatkaamme! Yksi osasto meidän täytyy kuitenkin viipymättä lähettää matkaan miehittämään kaikki solat paluumatkan varrella.»

Tämähän ei kuulunut varsin houkuttelevalta. Eikä mieliala suinkaan parantunut, kun Klearkhos itse silloin vakuutti, että hänen oli mahdotonta ryhtyä edelleen hoitamaan päällikkyyttä, mutta että hän kernaasti totteli ketä tahansa muuta johtajaa, jonka he suvaitsivat valita. Tänä hetkenä, jonka »mietinnän kalvas karva sairaaks muutti»[Hamlet, Cajanderin käännös. (Suoment, huomautus.)], muuan toinen soturi puhui niille, jotka eivät olleet sattuneet sitä edeltäpäin arvaamaan, miten mieletöntä olisi mennä pyytämään oppaita mieheltä, jonka suunnitelmat he itse olivat tehneet tyhjäksi. Toiselta puolen oli kuitenkin mahdotonta päästä hengissä kotiin ilman Kyyroksen suostumusta. Ainoa oikea ja viisas keino oli senvuoksi lähettää Kyyroksen luo lähetystö, johon kuuluisi Klearkhos ja muutamia muita, kuulemaan mitä aikeita ruhtinaalla oli — sillä niitähän ei itse asiassa kukaan varmuudella tietänyt. Vasta kuin kreikkalaiset olivat saaneet selvyyden siihen kysymykseen, he saattoivat hänen mielestään tehdä päätöksen.

Tämä ehdotus miellytti neuvottomia sotureita, sillä näin heidän ajatuksenvaihtonsa päättyi ainakin jonkinlaiseen — joskin melko laihaan — tulokseen. Lähetystö siis valittiin, se lähti matkaan ja palasi tuoden vastauksen, että prinssin todellinen tarkoitus sotaretkeen nähden oli kurittaa erästä uppiniskaista persialaista suurmiestä, joka nyt oleskeli Eufratin seuduilla kahdentoista päivänmatkan päässä. Mutta jos ei onnistuttaisi kohtaamaan häntä siellä, saisivat kreikkalaiset itse päättää, miten silloin oli meneteltävä.

Tämän kaiken tuloksena oli kuitenkin se, että kreikkalaisten leirissä oli yleensä alettu ymmärtää, että kotimatkalle lähtö ei suinkaan ollut niin yksinkertaista kuin oli luultu. Olihan tosin matkan jatkamisellakin yhä edelleen vaaransa, mutta silloisissa oloissa se kuitenkin oli kahdesta pahasta vähemmin vaarallista. Lisäksi vaikutti se, että Kyyros juuri psykologisesti oikealla hetkellä lupasi koroittaa joukkojen palkan enemmällä kuin puolella. Näin oli ainakin Klearkhoksen osaston matkan suunta määrätty. Ja toisilla ei oikeastaan ollut muuta valintamahdollisuutta kuin noudattaa toveriensa esimerkkiä.

Kuukautta myöhemmin, kun sotajoukko läheni Mesopotamiaa, oli Kyyroksen mielestä aika virallisesti ilmoittaa upseereilleen, että retken tarkoituksena oli Babylonin ja hänen veljensä kukistaminen. Silloin tosin kuultiin kreikkalaisten soturien keskuudessa äänekästä nurkumista, ja heidän johtajalleen sateli syytöksiä petollisesta menettelystä; mutta sotilaat rauhoittuivat taas pian — itse asiassa he olivat jo ennakolta aavistaneet asian oikean laidan. Pian heidän ruikutuksensa muuttui vaatimukseksi, että joka miehelle oli annettava lahja heti Babyloniin päästyä. Ja Kyyros lupaili niin runsaskätisesti, että sotilaat aivan riemastuivat ja kahlasivat arkailematta Eufratin poikki, vaikka vesi ulottui heidän kainaloihinsa asti.

[22] Parysatis kosti sittemmin verisesti niille, jotka olivat uskaltaneet koskea hänen lemmikkipoikaansa. Hän pakotti Artakserkseen luovuttamaan hänelle näistä toisen toisensa jälkeen, ensinnä sen miehen, joka kuninkaan käskystä oli hakannut pään irti Kyyroksen ruumiista. Hänet Parysatis ristiinnaulitutti. Samoin miehen, jolle Artakserkses oli osoittanut suurta suosiota, koska tämä väitti haavoittaneensa kapinoitsijaa. Tuskallisen kuoleman hän valmisti myöskin ylhäiselle persialaiselle, joka kerskaili olevansa Kyyroksen surmaaja. Vihdoin hän tyydytti kostonhimoaan myrkyttämällä Artakserkseen puolison.

[23] »Kun helleenit», Ksenophon kertoo, »leiristään näkivät persialaisten ratsastajien karahuttavan kentän poikki, he tuumivat, mitä se mahtoi merkitä, kunnes arkadialainen Nikarkhos tuli paeten, haavoitettuna vatsaan ja sisälmykset käsissään, ja kertoi heille kaiken, mitä oli tapahtunut. Kaikki tarttuivat silloin kauhistuneina aseisiinsa ajatellen, että persialaiset heti tekisivät rynnäkön heidän leiriinsä.»

[24] Armeenian pohjoispuolella alkoivat kuitenkin samat vaivat kuin kardukhien maassa. Täälläkin vuoriston asukkaat olivat miehittäneet solan ja siis sulkeneet helleeneiltä tien. Mutta nämä olivat jo ehtineet hieman tottua salaisten teiden ja polkujen löytämiseen, niin että he saattoivat huomaamatta hyökätä vihollisen kimppuun takaapäin. Kun he nyt tällä tavoin olivat jälleen avanneet solatien, oli edessä kuitenkin muita vaikeuksia: väestö oli pelastanut itsensä ja kaikki muonavaransa luoksepääsemättömälle kalliolle, niin että kreikkalaiset eivät viiden päivänmatkan aikana voineet saada lainkaan ruokatavaraa. Heidän varastonsa olivat typötyhjät, kun he huomasivat kallionkielekkeellä alkuasukkaat karjoineen. Sekä urhoollisuuden että viekkauden avulla kreikkalaisten onnistui vallata kukkula. Sitä seuraava kohtaus oli pöyristyttävä. Alkuasukkaat eivät tahtoneet antautua vangiksi, vaan naiset ottivat lapsensa ja heittivät ne kuiluun, jonka jälkeen he itse syöksyivät suin päin jyrkännettä alas, ja miehet seurasivat heitä kuolemaan. Muuan arkadialainen upseeri huomasi erään harvinaisen kaunispukuisen miehen, joka oli juuri syöksymäisillään alas kalliolta, ja tarttui kiinni häneen estääkseen sen. Muita mies tempasi hänet mukaansa, ja molemmat suistuivat kuilun jyrkännettä alas.

[25] Kolkhis-maassa he ilomielin virvoittivat itseään ruoalla ja juomalla. Muun muassa he nauttivat ihastuneina erinomaisen herkullista hunajaa, joka ei kuitenkaan jälkeenpäin vaikuttanut hyvää. Ne, jotka olivat tyytyneet vähään, juopuivat kuin väkevästä viinistä, mutta ne, jotka olivat syöneet paljon tätä petollista herkkua, saivat ankaria oksennuskohtauksia ja ripulin ja makasivat aivan houreissaan.

Monet meidän aikamme matkustajat kertovat, että näillä seuduilla tosiaankin on tällaista myrkyllistä ja huumaavaa hunajaa. he arvelevat sen johtuvan eräästä Azalea-lajista, jonka kukkia mehiläiset imevät.

[26] Konon oli ollut mukana Aigospotamoin kauheassa tappiossa, mutta pelastunut hengissä ja mennyt sitten Persian palvelukseen toivoen voivansa käyttää suurkuninkaan kultaa Ateenan hyväksi. Ja koska Persia näihin aikoihin tarvitsi muita ystäviä kuin viekkaat sparttalaiset, Artakserkses otti Kononin avosylin, vastaan. Suurkuningas antoi hänelle tehtäväksi muodostaa laivaston, jota käytettäisiin sparttalaisia vastaan. Juuri sillä hän nyt sai voiton.

[27] Boiotialaisen sivistyksen näytteitä ovat myöskin lukuisat pienet, ihastuttavat terrakottapatsaat, joita on löydetty suoritettaessa kaivaustöitä Tánagrassa, runoilijatar Kórinnan kotikaupungissa.

[28] Suunnitelma oli vähällä epäonnistua erään pelkurimaisen thebalaisen tähden, jolle salaliittolaiset varomattomasti kylläkin olivat uskoneet aikomaksensa. Kun sen täytäntöönpanon hetki lähestyi, tämä hermostunut raukka joutui sellaisen hädän ja pelon valtaan, että hän omin päin käski erään salaliittolaisen orjan ratsastaa isäntäänsä vastaan, ennenkuin tämä oli ehtinyt kaupunkiin, pyytämään, että hän tovereineen kaikin mokomin palaisi Ateenaan, koska oli tapahtunut jotakin, jonka vuoksi suunnitelmaa oli tällä hetkellä mahdoton toteuttaa.

Orja lähti kotiinsa noutamaan suitsia, mutta ei löytänyt niitä. Hän kysyi vaimoltaan, mihin ne olivat joutuneet. Vaimo vastasi ensin aikovansa etsiä niitä; mutta kun hakemisesta ei ollut apua, hän vihdoin tunnusti lainanneensa ne eräälle naapurille. Nyt seurasi kaikkea muuta kuin mieltäylentävä perhekohtaus. Vaimo toivotti miehelleen onnetonta matkaa, mies löi häntä, ja vihdoin naapurien täytyi rientää avuksi erottamaan tappelijat.

Mutta tällä tavoin uskollinen orja pääsi lähtemään niin myöhään, että salaliittolaiset eivät milloinkaan saaneet kuulla horjuvaisen toverinsa peruutussanomaa.

[29] Tämä mies oli antanut aiheita rajattomaan vihaan hirmutöillään, julmuudellaan valtiollisia vastustajia kohtaan ja erikoisesti käytöksellään Theban naisia kohtaan, jotka sparttalaiset olivat ottaneet panttivangeiksi valloittaessaan linnan. Mikään ei todista kouraantuntuvammin, kuinka sanomattomasti tätä hirmuvallan kätyriä inhottiin, kuin seuraava kammottava kohtaus. Muuten niin ujot thebalaisnaiset, jotka, tavallisissa oloissa tuskin näyttäytyivät kotinsa ovien ulkopuolella, kokoontuivat nyt kurjan vainajan ympärille ja hurjan kostonhimon vallassa sylkivät ja polkivat ruumista.

[30] Takimmaiset rivit eivät tietenkään voineet ottaa osaa käsikahakkaan, vaan niiden tehtävänä oli työntää esille ja tukea eturivejä sekä toimia varamiehistönä.

[31] Kerran aikaisemmin, ensimmäisellä Peloponnesoksen-retkellään, hän oli uhannut Sparttaa uskaltamatta kuitenkaan ryhtyä hyökkäykseen.

[32] Omituisen urotyön suoritti tällöin muuan nuori sparttalainen, sen sotapäällikön poika, joka kerran valloitti Theban linnan. Nuorukainen, joka oli ulkomuodoltaan harvinaisen kaunis, teki kaupungista hyökkäyksen ilman kilpeä ja alastomana kuin kilparadalla. Oikeassa kädessä keihäs ja vasemmassa miekka hän hyökkäsi keskelle vihollisjoukkoa levittäen ympärilleen tuhoa ja kuolemaa. Mutta itse hän palasi takaisin aivan vahingoittumattomana — niin suurta hämmästystä ja kauhua herätti kaikkialla tämän hurjapään soturin omituinen esiintyminen. Taistelun jälkeen eforit kaunistivat hänet kunniaseppeleellä, mutta tuomitsivat hänet samalla maksamaan sakkoja, koska hän oli antautunut vaaralle alttiiksi ilman puolustusasetta.

[33] Olympialaisissa kisoissa muuan Akragaan kansalainen oli saanut palkinnon kilpa-ajoissa. Voittajan palatessa kotiin ystävät saapuivat häntä vastaan juhlasaattueessa, johon kuului kolmesataa kahden päistärikön vetämää vaunua.

[34] Karthagolaisten ylipäällikkö antoi silloin sotilailleen käskyn hajoittaa lukuisat hautamuistomerkit, joita oli kaupungin alapuolella sijaitsevalla tasangolla. Useat näistä oli rakenneltu valtavista kivilohkareista. Aikomuksena oli latoa ne päällekkäin ja luomalla niiden päälle multaa muodostaa kaupungin muurin korkuisia kumpuja sille puolelle, missä kallio oli matalin, ja tehdä sitten hyökkäys kaupunkiin.

Kun sotilaat parhaillaan hajoittivat erästä valtavaa muistomerkkiä, salama iski yhtäkkiä kiveen ja sotilaat lamautuivat pelästyksestä. Karthagolaisten leirissä olevat merkkienselittäjät julistivat, että rangaistus uhkasi, koska oli tehty pyhäkönryöstö. Vahdissa olevat sotilaat joutuivat öisin kauhun valtaan, kun vainajien henget ilmestyivät heille, ja jumalat osoittivat suuttumustaan hautojen häpäisyn johdosta lähettämällä sotajoukon keskuuteen ruton. Paljon karthagolaisia kuoli, niiden joukossa itse ylipäällikkö. Jumalien viha voitiin lepyttää ainoastaan juhlallisella uhrilla. Kun oli uhrattu lapsi, niin kauhu asettui ja kulkutautikin alkoi hellittää otettaan — ainakin tuntui siltä.

[35] Ensinnä muuan 800 miehen suuruinen osasto huomasi olevan edullista siirtyä karthagolaisien puolelle. Hinta oli 15 talenttia. Saman verran maksoi yhden ainoan ylipäällikön ostaminen — mutta tämä olikin sparttalainen. Mies kiiruhti heti huomauttamaan muutamille johtajatovereilleen, että oli turhaa koettaa puolustaa niin huonosti muonitettua kaupunkia kuin Akragas oli. Ja niin he jokainen marssivat matkaansa toinen toisensa jälkeen.

[36] Oltiin sotaretkellä Dionysioksen johtaessa armeijaa, jossa oli enimmäkseen hänen kannattajiaan. Eräänä yönä hän antoi hälytysmerkin, käski sytyttää tulia telttansa ympärille ja kutsui luokseen uskollisimmat ystävänsä aivan kuin etsien heiltä suojaa. Seuraavana aamuna hän kutsui sotajoukon jonkinlaiseen asestettuun kansankokoukseen ja selitti, että yöllä muka oli tehty murhayritys häntä vastaan. Liikutuksesta vapisevalla äänellä hän kehoitti uskollisia sotilaitaan puolustamaan häntä vihollisen pahoja juonia vastaan ja ehdotti, että hänelle tätä tarkoitusta varten annettaisiin vakinainen henkivartiosto. Se tietenkin myönnettiin ja määrättiin 600 miehen vahvuiseksi.

Mutta heti kuin itse järjestö oli hyväksytty, Dionysios ei välittänyt lainkaan määrätystä miesluvun rajoituksesta. Hän valitsi heti toista tuhatta miestä, sellaisia, jotka samalla kertaa olivat tunnettuja urhoollisuudestaan ja köyhyytensä takia olivat epäitsenäisessä asemassa. Näille hän antoi komeat aseet ja runsaan palkan. Eikä siinä kyllin: hän perusti myös pestatun joukon, joka oli melkein yhtä täydellisesti hänen valtansa alainen kuin henkivartijatkin. Mieluimmin hän valitsi siihen orjia ja linnavankeja saadakseen sellaisia palkkasotureita, joiden kiitollisuuteen hän voi luottaa.

Kun tämä oli tapahtunut, selvisi kaikille, että n.s. sotaretki oli vain Dionysioksen sortovallan vahvistamiseksi keksitty veruke. Henkivartioston ja palkkajoukkojen etupäässä hän palasi Syrakusaan, leiriytyi Akropoliille ja esiintyi joka suhteessa yksinvaltiaan tavoin.

[37] Todistuksena hänen viekkaudestaan, kun oli hankittava rahaa sodankäyntiä varten, kerrotaan seuraava juttu. Kerran hänen vaatiessaan sotaveroa kaikki Syrakusan porvarit selittivät yhteen ääneen, ettei heillä ollut rahaa. »Vai niin», Dionysios vastasi, »siinä tapauksessa ei asialle voi mitään.» Mutta kun oli kulunut vähän aikaa ja tapaus oli unohtunut, hän antoi myydä huutokaupalla oman asuntonsa kallisarvoisen sisustuksen. Kunnon syrakusalaiset ostivat mielihyvin ja maksoivat myöskin. Mutta mitään huonekaluja he eivät niillä rahoilla ikinä saaneet. Ne käytettiin sen sijaan sotavarustuksiin.

[38] Peloponnesolaissodan aikana oli tosin myöskin tehty sopimuksia Kreikan ja Sisilian välillä. Mutta silloin ateenalaiset ja sparttalaiset lähettivät joukkoja sinne —, nyt Syrakusa vuorostaan lähetti apujoukkoja Kreikkaan. Tämä osoittaa, mitenkä mullistavasti rasittava peloponnesolaissota oli vaikuttanut emämaan ja siirtokuntien voimasuhteisiin. Ateenalaiset koettivat turhaan houkutella Dionysiosta puolelleen — hän pysyi uskollisena Spartalle. Ja eräänä ratkaisevana hetkenä hän teki sparttalaisille verrattoman palveluksen. Se tapahtui vuonna 387, kun heidän rauhanvälittäjänsä palasivat Aasiasta mukanaan kuninkaanrauhan julistus. Juuri silloin Kreikan vesille ilmestyi joukko sisilialaisia ja italialaisia sotalaivoja, jotka Dionysios oli lähettänyt Spartan avuksi. Asian ratkaisi Spartan sekä idästä että lännestä saama apu. Ateena ja muut sotaakäyvät Kreikan valtiot huomasivat parhaaksi suostua rauhaan, joka takasi Spartalle Kreikan johtoaseman.

Pari muutakin kertaa Syrakusan tyranni auttoi Kreikan emämaassa olevia liittolaisiaan.

[39] Dionysioksen sanotaan myöskin intohimoisesti harrastaneen lääketiedettä ja kirurgiaa; ja jos on totta, mitä kerrotaan, että hän huvikseen suoritti leikkauksia, leikkeli ja poltti, niin on tuskin aiheita kadehtia niitä, joilla oli kunnia joutua tyrannikirurgin koekaniineiksi.

[40] Kerrotaan, että kun hänen veljensä kerran piti selittää hänelle, missä jokin paikka sijaitsi, hän lainasi eräältä Dionysioksen henkivartijalta keihään voidakseen sillä piirustaa hiekkaan. Siitä tyranni sai tarpeeksi aiheita heti mestauttaakseen kallisarvoisen henkensä varomattoman vartijan.

[41] Hän ei pitänyt mitään pyhänä. Eräällä Zeuksen patsaalla hän riisti kultaisen viitan, joka painoi 85 talenttia, selittäen että talvella tämä vaatekappale oli liian kylmä ja kesällä liian kuuma. Sen sijaan hän puetti jumalankuvan villaiseen vaippaan.

Eräältä Asklepioksen, lääketieteen jumalan, patsaalta hän leikkautti parran — se oli näet puhdasta kultaa — sillä perusteella, että jumalan ei sopinut olla parrakas, kun hänen isällään, Apollonilla, ei ollut partaa.

Muitakin kalleuksia, joita jumalankuvilla oli päässään tai käsissään, kuten kultaisia seppeleitä, hän otti »talteen». Jumalat olivat luovuttaneet ne hänelle, hän väitti, »sillä mitä he muuten tekisivät lahjoillaan, jolleivät onnellistuttaisi niillä jotakin ihmistä?»

[42] Olympoksen pohjoispuolella öljypuut ja muut etelän kasvit viihtyivät vain erikoisen aurinkoisilla ja hyvin suojaisilla rannikkokaistaleilla sekä muilla yhtä suotuisilla paikoilla.

[43] Makedonian silloisten vallanperimystaisteluiden aikana hänet oli viety panttivangiksi Thebaan.

[44] Sanaa »filipiikki» käytetään siitä alkaen merkitsemään intohimoista valtiollista hyökkäyspuhetta.

[45] Muutamia viikkoja myöhemmin Demosthenes jälleen esiintyi maanmiehilleen ja kehoitti heitä toimintaan. »Traakiassa», hän sanoi, »Philippos on hävittänyt enemmän kuin kolmekymmentä kaupunkia niin perinpohjaisesti, että nyt voi kulkea sen paikan yli, missä ne ovat sijainneet, aavistamatta lainkaan, että ne kerran ovat olleet olemassa. Delphoissa hän on ottanut käsiinsä Kreikan yhteisten asioitten ylijohdon ja antaa erään kätyrinsä siellä toimia hänen edustajanaan. Thermopylain hänen joukkonsa ovat miehittäneet, Phokis-maakunta on hävitetty, Thessalia pirstaleina ja orjuudessa; Euboiaan hän on asettanut tyranneja, Megaraa hän uhkaa, Elis ja muita Peloponnesoksen kaupunkeja hänellä on vallassaan j.n.e. j.n.e. Ja samalla kuin hän toiselta puolen himokkaasti tavoittelee Joonian meren herruutta, hän kurkottaa toisen kätensä Hellespontosta ja Bysantionia kohti. Mutta helleenit katselevat rauhallisina, kuinka hän täten levittää valtaansa aivan kuin olisi kysymyksessä vastustamaton luonnonvoima, raekuuro, johon nähden jokainen vain toivoo, että se säästäisi hänen peltonsa. Nämä samat helleenit, jotka muinoin olivat niin herkkätuntoisia ja kateellisia, heti kuin helleeninen valtio oli saavuttanut ylivoimaisen aseman, nämä helleenit alistuvat nyt kärsivällisesti kaikkiin arvottoman makedonialaisen loukkauksiin. Valtion maineen ja kunnian tunto on helleenien keskuudesta kadonnut. Kavaluus vallitsee, eikä ihmisillä ole enää voimaa vihata pahuutta.»

[46] Vrt. Gallipolin taisteluita viime maailmansodassa.

[47] — Alkujaan Artakserkses II oli nimittänyt vanhimman poikansa, Dareioksen, seuraajakseen. Tähän juhlalliseen toimitukseen liittyi Persiassa tapa, että kruununperillinen sai esittää isälleen pyynnön, ja kuninkaan velvollisuus oli suostua siihen, olipa se mitä hyvänsä. Dareios käytti tätä etuoikeutta pyytäen omakseen erästä isänsä lemmikkivaimoa, johon hän oli sattunut intohimoisesti rakastumaan. Mutta Artakserkses julmistui niin poikansa pyynnöstä, että hän tuntuu päättäneen tämän asemesta nimittää kruununperilliseksi nuorimman poikansa Artakserkseen. Muuan hovimies, joka oli tyytymätön suurkuninkaaseen, houkutteli silloin Dareioksen ottamaan osaa erääseen hänen isänsä henkeä vastaan tehtyyn salahankkeeseen. Juoni paljastui kuitenkin, ja kuningas mestautti sekä poikansa että tämän avustajan.

Näin Dareios oli tehty vaarattomaksi. Mutta Artakserkses nuoremmalla oli kaksi muuta veljeä, jotka olivat häntä vanhempia. Nämä molemmat hän kuitenkin raivasi tieltään. Pian senjälkeen kuoli myöskin kuningas Artakserkses II.

Verenhimo, jota Artakserkses III oli prinssinä osoittanut, esiintyi hänessä myös hänen kuninkaana ollessaan. Hänen kaksikymmenvuotinen hallituksensa oli melkein katkeamatonta veritöiden sarjaa. Hän raivosi hirvittävästi etenkin Egyptissä ja Foinikiassa, joiden oli joksikin aikaa onnistunut päästä itsenäisiksi. Sanomatonta kauhua herätti hänen herjaava ilkityönsä, kun hän teurastutti Apis-härän ja antoi valmistaa siitä itselleen aterian.

[48] Philippos lausuikin ironisesti ateenalaisista, jotka joka vuosi valitsivat kymmenen 'strategia': »Kylläpä nuo ateenalaiset ovat onnellisia, kun he vuosi vuodella voivat valita kokonaista kymmenen sotapäällikköä. Omasta puolestani minun ei ole moneen vuoteen onnistunut saada käsiini muuta kuin yksi ainoa: Parmenion.»

[49] Bukephalos kaatui eräässä, taistelussa Aleksanterin Intian-retkellä, ja ratsunsa muistoksi kuningas antoi eräälle sinne perustamalleen kaupungille nimeksi Bukephala.

[50] Albanialaisia pidetään Balkanin niemimaan vanhimpana kotimaisena kansana, ja he polveutuvat ensimmäisistä maahanmuuttaneista arjalaisista. He ovat tunnettuja vaarallisiksi rosvoiksi, ja vielä tänä päivänä he pitävät verikostoa pyhänä velvollisuutena.

[51] Ensimmäisenä kaikista, jotka olivat laivaston mukana, Aleksanteri astui loistavissa varusteissa Aasian maankamaralle. Keskellä salmea hän oli uhrannut härän Poseidonille ja lahjoittanut hänelle kultapikarista juomauhrin. Maihin tultuaan hän lähti entisen Troian paikalle, nousi kummulle, jolla vielä pieni Ilion-niminen kaupunki oli jäljellä, ja uhrasi Pallas Athenelle. Hänen temppelissään hän riisui varusteensa ja puki päälleen muutamia kertoman mukaan Troian sodan sankareiden käyttämiä aseita; ja kaikissa sen jälkeen käymissään taisteluissa hän kannatti näitä aseita edellään. Akhilleuksen haudalle hän laski seppeleen, voiteli sitten tavan mukaan itsensä öljyllä ja juoksi alastomana ympäri haudan huutaen kovalla äänellä, että hän kadehti tätä sankariaan, jolla eläessään oli ollut niin uskollinen ystävä kuin Patroklos ja joka kuoltuaan oli saanut sellaisen urotöillensä laulajan kuin Homeroksen.

[52] Aleksanteri soi nyt ateenalaisille erityisen kunnian. 300 anastettua persialaista asevarustusta hän näet lähetti Ateenan akropoliille Athenen temppelilahjaksi, eikä kotiin Makedoniaan. Ja hän oli kyllin hienotunteinen ollakseen muistokirjoituksessa mainitsematta makedonialaisia, vaan ilmoitti vain, että »Aleksanteri, Philippoksen poika, ja kaikki helleenit lukuunottamatta sparttalaisia ovat lahjoittaneet jumalattarelle tämän osan saaliista, joka on saatu Aasiassa asuvilta barbaareilta.» Aleksanterilla oli taistelussaan tietoisena ohjelmana, että sodan ei tullut olla makedonialainen yritys, vaan yleishelleeninen, ja hän halusi, että hänet tämän nojalla yleisesti tunnustettaisiin täysiveriseksi helleeniksi. Se oli kuin vastaus Demostheneen puheisiin, kun hän filippiikeissään oli käsitellyt makedonialaisten kuningasta halveksittuna barbaarina.

[53] Kun piti vallata Miletos, vanha merikaupunki, joka oli Persian laivaston tärkeimpiä tukikohtia, neuvoi vieläpä varovainen Parmenionkin Aleksanteria antautumaan meritaisteluun. Helleenithän olivat aina voittaneet barbaarit merellä. Parmenion tarjoutui itse astumaan laivaan ja jakamaan vaaran maanmiestensä kanssa. Mutta kuningas hylkäsi ehdotuksen, koska hänen laivastonsa oli alusten lukuun nähden ratkaisevasti persialaista heikompi ja koska hänen makedonialaisensa merikuntoisuudessa eivät lainkaan olleet Persian laivaston foinikialaisten veroisia. Hän ei saanut antautua ainoallekaan vastoinkäymiselle alttiiksi, sillä sellainen olisi ollut Kreikassa yleisen kapinan alkumerkki.

On mielenkiintoista nähdä, miten eri lailla tulinen Aleksanteri ja varovainen Parmenion tässä arvostelivat vaaraa, mutta yhtä kiintoisa on heidän keskustelunsa jatko, joka selvittää, minkä arvon sen ajan ihmiset panivat enteisiin. Mutta myös erään toisen seikan vuoksi.

Sattui näet jotakin, joka sai Parmenionin toivomaan kuitenkin voivansa saada Aleksanterin taipumaan. »Katso tuonne», hän sanoi ja osoitti kotkaa, joka oli laskeutunut rannalle juuri makedonialaisten laivain taa, »siinä on merkki, että voitto on laivojamme seuraava.» — »Olet oikeassa», vastasi Aleksanteri, »sikäli, että kotka varmasti tietää meille voittoa. Mutta ota huomioon, että kotka on laskeutunut, maahan! Se merkitsee, että me maalla suoritettujen sotaliikkeiden avulla tulemme voittamaan Persian laivaston.»

Tällainen keskustelu kahden käytännöllisen ja oivan sotilaan kesken, joista toinen erikoisen lahjakas, suo meille valaisevan silmäyksen sen ajan ihmisten meidän käsityksellemme niin vieraaseen tapaan ajatella ja arvostella ilmiöitä. Mutta se antaa meille myös mielenkiintoisen esimerkin siitä, kuinka samat ennemerkit voitiin aina kunkin oman tarpeen mukaan selittää vastakkaiseen tapaan. Terävänäköisen ja heikompilahjaisen ennemerkkien selittäjän välinen erotus merkitsi varmastikin ennen aikaan hyvin paljon, kun oli tehtävä johtopäätökset kaksimielisistä enteistä. Suuri kyky on kaikkina aikoina kyennyt selviytymään; sille ei tarvitse muotoseikan olla esteenä, kunhan se vain on yhtyneenä älylliseen notkeuteen.

[54] Kilikian Tarsoksen luona hän joutui odottamatta pysähtymään pitkäksi aikaa. Hän näet vilustui eräänä päivänä, kun hän palavissaan meni kylpemään kaupungin ohi virtaavaan jääkylmään Kydnos-virtaan. Äkillinen jäähtyminen teki hänelle pahaa. Hän sai kouristuskohtauksen, kävi aivan kalpeaksi ja menetti tajuntansa, niin että hänet oli kannettava pois. Sitten tuli kova kuume, ja lääkärit pitivät tilaa toivottomana. Koko sotajoukko oli murheesta ja tuskasta lamassa. Ei kukaan lääkäri uskaltanut määrätä lääkkeitä peläten jouduttavansa korkean potilaan kuolemaa. Vain yksi heistä. Philippos-niminen mies, oli täynnä luottamusta ja lupasi parantaa sairaan voimakkaasti vaikuttavalla juomalla.

Aleksanteri oli aina lujasti luottanut Philippokseen ja käski hänen valmistaa lääkkeen. Mutta juuri samassa kuningas saa kirjeen Parmemonilta, joka hartaasti pyytää häntä varomaan Philipposta, sillä väitettiin, että Dareios oli lahjonut tämän myrkyttämään Aleksanterin. Sairas antaa rauhallisena kirjeen Philippokselle, ja sillä välin kuin lääkäri lukee sen — Aleksanteri juo tyhjäksi lääkepikarin.

Muutamain päiväin päästä kuningas oli taas terve ja voi jälleen asettua sotajoukkonsa johtoon.

[55] Mutta pelkin numeroin ei mitata sotajoukkojen arvoa. Sen tiesi parhaiten sotia kokenut ateenalainen, jonka mielipidettä Dareios suvaitsi kysyä luullen, että saisi kuulla omaa voitonvarmuuttansa heijastavan vastauksen. Mies oli yksi Aleksanterin maanpakoon ajamia ylhäissukuisia, eikä hän siksi toivonut mitään kiihkeämmin, kuin että Makedonian kuningas saisi perusteellisen kurituksen. Mutta hän ei voinut yhtyä Dareioksen toiveisiin. Hän lausui rohkeasti mielipiteenään, että vaikka hänen sotajoukkonsa olisivat kuinka suuria, ne eivät kuitenkaan vetäisi vertoja viholliselle. Hän neuvoi Dareiosta olemaan luottamalla aasialaisiinsa, vaan käyttämään äärettömiä aarteitaan kreikkalaisien palkkajoukkojen lisäämiseen.

Tuollaisia puhetta Dareios ja hänen ylpeät hoviherransa eivät voineet sulattaa. Mitä! Uskalsiko joku leimata persialaiset tyhjän arvoisiksi makedonialaisien rinnalla! Ja kuinka julkeata uskotella suurkuninkaalle, että vain kreikkalaiset kykenisivät puolustamaan hänen valtaansa! Dareios kiihtyi sellaiseen raivoon, että hän tarttui miestä vyöhön ja antoi hänet vartijalle teloitettavaksi. Silloin huudahti ateenalainen: »Liian myöhään tulette huomaamaan sanojeni totuuden. Pian kostajani teidät kohtaavat.»

[56] Tyroslaiset olivat mestareita rakentamaan sotakoneita, ja Aleksanterin piiritystornit samoinkuin hänen linko- ja heittokoneensa tuntuivat kauan voimattomilta heidän puolustustoimenpiteitään vastaan. Vasta kuin kreikkalaisten valmistelut olivat päässeet niin pitkälle, että heidän muurinsärkijänsä voitiin kuljettaa aivan mahtavien muurien juureen, vasta sitten voitiin suorittaa loppuun tämän verisen draaman loppunäytös. Siitä tuli teknillisten keksintöjen kilpakamppailu, jonka vertaista eivät helleenit eivätkä barbaarit olleet nähneet. Molemmin puolin olikin viha ja raivo kasvanut rinnan vaaran kanssa. Se ilmeni siinäkin, että tyroslaiset veivät vangit muurinharjalle, uhrasivat heidät heidän toveriensa nähden Molokille ja heittivät ruumiit mereen.

Monen monta kertaa tyroslaiset olivat hylänneet Aleksanterin antautumisehdotukset. Kun hän arveli, että oli jo aika käydä väkirynnäkköön, ryhdyttiin hyökkäämään joka suunnalta, sekä meren että maan puolelta. Kaupunkiin satoi niin valtava määrä heittokoneitten kiviä ja jousimiesten nuolia, että asukkaat ensi hätäännyksissään eivät lainkaan voineet käsittää, missä vaara oli suurin. Yhtäkkiä makedonialaiset muurinmurtajat särkivät valtavan aukon muuriin. Piirityskoneista laskettiin hyökkäyssiltoja, ja kreikkalaiset ryntäsivät kaupunkiin.

[57] Niin esimerkiksi Kimon ja Lysandros, niin ateenalaiset Sisilian retken aikana.

[58] Tuollainen vielä eläväin ihmisten jumalana pitäminen ei ollut aivan vieras kreikkalaiselle käsitykselle.

[59] Aleksanteri kuitenkin sittemmin katui menettelyään. Teko lienee johtunut sen itämaalaisen julmuuden näkemisen vaikutuksesta, mikä häntä oli kohdannut tullessaan kaupunkiin. Hän näet tapasi useita satoja kreikkalaisia, jotka kaikki oli itämaiseen tapaan silvottu. Oli kauheata nähdä näitä kurjia raukkoja, muutamat kädettöminä, toiset jalattomina, toiset korvat pois leikattuina tai sokeina. Aleksanteri heltyi itse itkemään nämä onnettomat nähdessään ja otti heidät huomaansa. Hän tarjoutui toimittamaan heidät takaisin kotiinsa ja huolehtimaan vastedes heidän elatuksestaan. Mutta useimmat heistä häpesivät näyttäytyä kotona kurjassa kunnossa ja pyysivät, että heille sen sijaan jaettaisiin maapalstoja orjineen, jotka voisivat tehdä työtä heidän puolestaan. Aleksanteri täytti heidän toivomuksensa ja lahjoitti heille myös runsaasti rahaa, vaatteita ja karjaa.

[60] Vaikeimpia ja rasittavimpia kohtia tällä sotaretkellä oli meno Hindukushin yli, työ, joka rohkeuteen ja tarmoon nähden on Hannibalin ja Napoleonin Alppien yli tekemien retkien veroinen. Niukkaa oli ruokavarain saanti ylhäällä näissä autioissa vuoristoissa. Polttopuita ei siellä ollut, vaan sotilaitten täytyi kestää öiden jäätävä kylmyys ilman leiritulia; ja lihan, minkä he köyhistä pikku kylistä voivat saada käsiinsä, he saivat syödä raakana ja ilman leipää. Lopulta heidän täytyi ruveta teurastamaan omia vetojuhtiaan, jolta eivät itse nääntyisi nälkään.

[61] Hänen kerrotaan olleen 2 1/2 metriä pitkä.

[62] Aleksanterilla oli yhteen aikaan se käsitys, että Niili oli Induksen jatko, ja että hän nyt oli löytänyt Niilin lähteet. Hän perusti tämän käsityksen m.m. siihen tosiasiaan, että Indus oli ainoa virta, missä hän oli nähnyt krokotiilejä, ja että hän eräästä Induksen lisäjoesta oli löytänyt samanlajisia lootuskasveja kuin Egyptissä oli.

[63] Mutta ei hän antanut myöten sotilasten uhmalle, ainoastaan korkeampien voimien tahdolle. Hän uhrasi uhriteuraita joen rannalla ja antoi pappien selittää uhrieläinten sisälmyksien merkit. Tarpeetonta sanoa, että ne olivat eteenpäinmarssille epäsuotuisat. Jumalan käskylle Aleksanteri oli siis antanut myöten! Muistoksi retkestään maan ääreen ja lahjaksi jumalille, jotka olivat johtaneet hänet näin kauaksi aina voittaen, hän antoi pystyttää joen rannalle kaksitoista alttaria, »suurta kuin valtavimmat tornit». Kerrotaan myös, että hän ryhtyi muutamiin muihin toimenpiteisiin herättääkseen intialaisissa pelkoa hänen kauhistuttavia mahtikeinojaan kohtaan. Muun muassa hänen kerrotaan aitauttaneen leiripaikat, joissa sotilasten makuusijat olivat, niin suuriksi, kuin hänen sotajoukkonsa olisi ollut jättiläisiä, ja jättäneen jälkeensä jättiläismäisiä asevarustuksia, hevosenseimiä ja riimunvarsia, paksuja kuin köysi.

Tällaisiin taruihin on tietysti parasta olla liikaa uskomatta.

[64] Ei tiedetä, kuinka suuret tappiot olivat. Varmasti ovat kuitenkin suuresti liioiteltuja eräiden muinaisajan historioitsijani antamat tiedot, ettei edes neljäs osa armeijasta päässyt hengissä seikkailusta.

[65] Kun Aleksanteri lähestyi Babylonia, hänen kerrotaan aivan kuin aavistaneen onnettomuutta. Kaldealaisten pappien sanotaan varoittaneen häntä marssimasta itäpuolelta kaupunkiin, koska siitä koituisi hänelle vaaraa. Aluksi hän olikin taipuvainen seuraamaan heidän neuvoaan ja kiertämään jättiläiskaupungin, kunnes näkisi sen muurinharjan kuvastuvan itäistä taivasta vasten; mutta se olisi merkinnyt suurta ajanhukkaa, sillä silloin hänen olisi täytynyt kuljettaa laivoilla väkensä. Eufrat nimittäin oli tulvinut yli äyräittensä ja muuttanut suuret alueet järviksi. Pelko, että näyttäisi arkailevan — ehkä suurin pelko, mitä vastaan urhoollinen mies saa taistella — vaikutti kai myös osaltaan.

Aleksanterilla oli myös syytä epäillä, että kaldealaisilla oli omat itsekkäät tarkoituksensa pitäessään häntä poissa kaupungista. He näet olivat saaneet tietää, että hänellä oli aikomuksena rakentaa uudelleen »Baabelin torni». Silloin tietenkin tulot niistä rikkaista maatiloista, jotka alkujaan olivat varatut Mardukin temppelin ylläpitoon, menisivät uudisrakennukseen. Temppelirakennusten päästyä rappeutumaan papit olivat tottuneet elämään itse herkutellen näillä rikkailla tuloilla. Nyt he pelkäsivät, että tulisi loppu makeanleivän-päivistä.

Joka tapauksessa, Aleksanteri tunsi mielensä kolkoksi, kun hän sai kuulla, että myös eräs kuulu kreikkalainen ennustaja, joka samoihin aikoihin oli Babylonissa, oli nähnyt pahaenteisiä merkkejä uhrieläinten sisuksissa.

Raskas varjo lankesi myös Aleksanterin loppuajalle, kun hänen paras ystävänsä ja neuvonantajansa Hephaistion äkkiä meni manan majoille. Hänen surunsa jalon toverin ja aseveikon menettämisen johdosta, jota hän itse sanoi toiseksi minäkseen. on verrattavissa Akhilleuksen epätoivoon Patrokloksen kuoltua. Tämän jälkeen Aleksanterilla ei koskaan ollut oikeata ilonpäivää.

[66] Tämä tapahtui Poseidonin temppelissä Poros-saarella Argoliin rannikon edustalla. Temppelin ovat kaivaneet esiin ruotsalaiset tutkijat Lennart Kjellberg ja Sam Wide.

[67] Industrialismi (lat. industria = toimeliaisuus), teollisuuden ja teollisuusharrastusten vallitsema yhteiskuntatila. —Suomentajan huomautus.

[68] Siellä oli monia laajoilla alueilla asuvia kansoja, jotka vain nimellisesti tunnustivat suurkuninkaan ja hänen satraappinsa, mutta todellisuudessa olivat melkein itsenäisiä. Fryygiassa. Armeeniassa. Pontoksessa ja Kappadokiassa oli mahtavia ylimyksiä, jotka lujista linnoistaan vallitsivat lukuista orja- ja maaorjaväestöä. Muutamilla seuduin oli temppeleitä, joiden tilukset muodostivat oikeita hengellisiä ruhtinaskuntia, joilla oli omat, maaorjista ja temppeliorjista muodostetut sotajoukkonsa. Strabon mainitsee useita tuollaisia pappisvaltioita — niistä yhden Kappadokiassa, jossa oli tuhansittain temppeliporttoja — ja hänellä on paljon kerrottavaa ylipappien rikkauksista ja kuninkaallisesta käyttäytymisestä.

[69] Hellenistisen maailman pankkilaitos on huomattavasti omaa aikaansa vanhempi. Ateenassa se suuresti edistyi 5:nnen vuosisadan lopulla e.Kr. Eräs kaupungin huomattavimpia pankkiireja 4:nnellä vuosisadalla e.Kr. jätti jälkeensä aikansa olosuhteisiin nähden melkoisen omaisuuden, n. 2 500 000 mk. meidän rahassamme. Voi siis jo silloin puhua todellisesta kapitalismista.

[70] Yhdellä heistä, järjestyksessä seitsemännellä, ei syyttä ollut nimi »Ihramaha».

[71] Amerikkalaiset ovat esim. toimittaneet Kroisoksen vanhassa kuninkaanlinnassa kaivauksia.

[72] Jos kulkee teatterin, rivien välissä, huomaa penkeissä useita kirjoituksia, jotka ilmoittavat, että yksityiset tai ammattikunnat, kuten kultasepät, olivat ennakolta tilanneet määrätyt paikkansa. Oli olemassa myös keisarillinen aitio. Keskellä ensi riviä, jokseenkin lähellä keisarillista aitiota, on kirjoitus: »Juutalaisten, joita myös kutsutaan jumalaapelkääviksi, paikat.» Kirjoituksen arvo on siinä, että se osoittaa, ettei Miletoksen juutalaisilla ollut teatteria kohtaan sitä vastenmielisyyttä, mikä valliisi heidän ankarasti lainkuuliaisissa uskonveljissään. Siis esimerkki siitä, kuinka hellenistyminen oli tunkeutunut myös Israelin lasten keskuuteen!

Samaa vapautuneisuutta osoitti myös hienosti sivistynyt kreikkalais-juutalainen filosofi Philōn, joka eli Aleksandriassa aikana vähän ennen ja jälkeen Kristuksen syntymisen. Hän oli tosin oikeauskoinen juutalainen, mutta tulkitsi israelilaisten pyhiä kirjoja Platonin ja stoalaisen filosofian avulla ja vaikutti paljon kristittyihin kirkkoisiin. Teatteriin nähden hän tunnusti parhaille näytelmille kasvattavan merkityksen.

[73] Nämä patsaat vietiin 1800-luvun puolivälissä turvaan British Museumiin. Pariisin Louvre-museossa on eräs sali täynnä muita löytöjä tästä kuuluisasta temppelistä.

[74] Omituisen kohtalon salliman johdosta ryhdyttiin yhtäaikaa Miletoksen ja Apollonin temppelin kaivausten kanssa arkeologisesti tutkimaan Persian kuninkaan uljasta linnaa hänen pääkaupungissaan Susassa, jonne Dareios kerran oli kasannut Vähän-Aasian kreikkalaisista kaupungeista saamansa saaliin. Osa siitä löydettiinkin, muun muassa 90 kg. painava kuparimöhkäle, joka esitti punnusta kaksine kädensijoineen. Vanhoilla miletoslaisilla kirjaimilla kirjoitettu kirjoitus kertoo kahden miletoslaisen soturin sen kerran lahjoittaneen voittosaaliinsa kymmenyksenä Apollonille.

[75] Kiviin hakattujen temppelin rakennusta koskevien tiedonantojen ansiosta tunnemme tämän pyhäkön rakennushistorian paremmin kuin minkään muun antiikin rakennustaiteen luomuksen. Näkee, kuinka työtä on tehty hitaammassa tai nopeammassa tahdissa sen mukaan, onko Miletoksen valtiokassassa vallinnut luode vai vuoksi, ja kuinka se toisinaan on melkein kokonaan tauonnut, kun kassa oli tyhjä.

Kalleimpina yksityisien antamista lahjoista voisi mainita 34 yhteensä lähes 500 kg. painavaa norsunhammasta, jotka eräs Miletoksen lähettiläs Ptolemaioksen luona noin v. 50 e.Kr. lähetti Aleksandriasta suuren sisäänkäyntioven koristamiseksi norsunluuuportein. Runsaita temppelilahjoja tuli myös Egyptin ja Aasian kuninkailta. Sillä temppeli oli laajalti kuulu. Todella kuninkaalliset olivat Seleukos II:n v. 246 e.Kr. antamat lahjat. Temppelin kalustoluettelot mainitsevat mainioita kultasepäntaidon tuotteita. Niissä puhutaan taiteellisesti tehdyistä kultamaljoista, pikareista, viinituopeista ja juomasarvista rikkain kauriinpää- tai muun aiheisin koristeluin ja jalokiviupottein. Näiden lahjoin lisäksi tuli vielä runsaita suitsukelahjoja sekä uhrilahjana kaksitoista härkää ja tuhat lammasta.