POMPEIUS, LIIKANIMELTÄ »SUURI».
Niistä, jotka auttoivat Sullaa voittamaan kansanpuolueen, oli Gnæus Pompeius se, joka vastaisuudessa antoi enimmän puheenaihetta itsestään. Hän oli vain 23-vuotias, kun hän Sullan palattua kotiin Mithradateen sodasta tarjosi sotapäällikölle palvelustaan. Ratsuväen päällikkönä hän ratsasti täyttä laukkaa urheasti joukkonsa etunenässä ja iski kiinni viholliseen. Sulla piti paljon nuoresta herrasta ja suostui tämän pyytelyihin saada viettää triumfi, ennenkuin oli vielä hoitanut mitään valtion virkaa. »Antaa hänen pitää triumfi! Antaa hänen se pitää!» hän huudahti. Ja kansa osoitti riemuiten suosiotaan. Sulla lienee kaiken lisäksi — hänelle ominaisella puolittain pilkallisella äänellä — nimittänyt Pompeiusta »suureksi». Tämä antoi aiheen Pompeiukselle verrata itseään Aleksanteriin! Se oli kuitenkin vähän liikaa keskimittaiselle kelpo miehelle — sillä sen ylistävämpää mainesanaa Gnæus Pompeius ei ansaitse historian tuomioistuimen edessä. Suuresta osastaan, jota hän kaikesta huolimatta joutui näyttelemään, hänen oli kiittäminen tavatonta moukanonneaan; jälkimaailman silmissä hän on, kuten Mommsen sanoo, »ein nachgemachter grosser Mann».[24] Hän oli hieno mies, jolla oli eräänlaista edustavaa pontta ja joka yhteiskunnan kannalta oli nuhteeton kansalainen; ja se vaikutti. Hänen lahjakkuutensa ilmeni yksinomaan sotilaallisissa toimissa. Sotilasammatin hän taisi perin pohjin ja päällikkönä hän ymmärsi soveltaa tietojaan, järjestelmällisen huolellisesti. Mutta uutta luovia aatteita hänellä ei ollut rahtuakaan, ja odottamattomissa tilanteissa hän helposti hämmentyi. Yksinomaan sellaisista aineksista ei synny valtiomiestä. Mutta oli onnetonta, että juuri valtiomieheksi tämä henkisesti köyhä, aatteeton sielu tahtoi tulla millä hinnalla tahansa.
On kahdenlaatuista kunnianhimoa: sellaista, joka tavoittelee valtaa suorittaakseen jonkin suurtyön, ja sellaista, joka haluaa valtaa vain vallan itsensä vuoksi. Gracchusten ja Cæsarin kunnianhimo oli edellistä, Mariuksen ja Pompeiuksen jälkimmäistä laatua.
Sanoimme äsken, että miehellämme oli tavaton moukanonni. Ensiksi se ilmeni siinä, että hän päätti asettua Sullan puolelle. Olihan se ensimmäinen edellytys hänen menestykselleen. Mutta seuratkaamme häntä eteenpäin hänen urallaan! Kun hänet vähän Sullan kuoleman jälkeen lähetettiin Espanjaan auttamaan siellä vaarallisen kapinan kukistamista, hän sai selkäänsä ja hänelle olisi käynyt hyvin hullusti, ellei komentava konsuli olisi rientänyt hänen avukseen. Mutta vähän tämän jälkeen onni hymyili taas Pompeiukselle, kun muuan omista miehistä surmasi kapinan johtajan. Useimmat kapinalliset yhteiskunnat luopuivat silloin itsestään taistelusta Roomaa vastaan, ja sitten oli Pompeiuksella jäljellä verraten helppo tehtävä kukistaa ne, jotka vielä jatkoivat taistelua. Tämän hän kykeni tekemään ja voi siis kehua saattaneensa vaarallisen sodan onnelliseen lopputulokseen.
Kun hän sitten palasi kotiin Espanjasta, sattui hänelle niin onnellisesti, että hän kohtasi 5.000 pakenevaa spartakuslaista, jotka koettivat pelastautua Alppien yli, ja nämä hän tuhosi viimeiseen mieheen asti. Täynnänsä ylpeyttä tämän urotyönsä takia hän kirjoitti senaatille, että Crassus oli tosin voittanut Spartacuksen, mutta että hän oli temmannut pahan juurineen irti maasta.
Näin hän tuli kotiin johtaen armeijaa, joka oli hänelle sokeasti uskollinen. Ja koska Sulla kerta kaikkiaan oli hemmoitellut hänet piloille laittomalla triumfilla, hän vaati nyt päästä konsuliksi, vaikka, ei vieläkään ollut hoitanut varsinaista valtionvirkaa. Koska hän ei voinut saada apua senaatin taholta, hän teki täyskäännöksen ja koetti onneaan kansanpuolueessa. Samalle tielle kääntyi myöskin entinen sullalainen Crassus, ja tällä tiellä molemmat kilpailijat tapasivat toisensa. He yhdistivät voimansa liittoutumalla vuonna 71 e.Kr. tarkoituksenaan jakaa keskenään Rooman valtakunnan hallitusvalta. Kiitos Pompeiuksen armeijan keskuudessa nauttimalle suosiolle ja Crassuksen rahoille he anastivat itselleen molemmat konsulinvirat vuodeksi 70. Näytelmään kuului, että Pompeiuksen ja Crassuksen armeijat olivat koko ajan leiriytyneinä kaupunginporttien edustalle.
Ennenkuin Pompeius astui virkaansa, hän kansankokoukselle antoi juhlallisen vakuutuksen luottamuksestaan kansanvaltaiseen ohjelmaan. Ja kun molemmat äskenleivotut demokraatit olivat astuneet korkeihin arvoasemiinsa, seurasi melkeinpä itsestään sarja puolueen ohjelman mukaisia valtiosäännönmuutoksia. Senaatin valtaa rajoitettiin jälleen, ja kansantribuunit saivat vanhat oikeutensa, jotka Sulla oli heiltä ottanut.
Sullan valtiosäännönmuutokset oli pääasiallisesti kumottu. Kansa riemuitsi takaisin saadusta vapaudestaan ja ylisti Pompeiusta hyväntekijäkseen. Vain 35 vuoden ikäisenä hänestä oli äkkiä tullut Rooman mahtavin mies.
»Mutta koskaan ei kansansankari ole ollut soveltumattomampi osaansa», Duruy sanoo. »Elää rahvaan keskuudessa, antaa kenen hyvänsä tuppautua likelleen, osoittaa lämmintä myötätuntoa vähäpätöisimmänkin kansalaisen sydämenasioille ja tuntea heidät kaikki nimeltään ja ulkonäöltään, osoittaa väsymätöntä harrastusta heidän ilojansa ja heidän oikeuksiansa kohtaan, puhua kaikkea ja laverrella kaikille — kas siinä oikean demagogin katkera kohtalo! Tämä osa sopi niin vähän kuin mahdollista Pompeiukselle, joka oli nuoruusvuosiltaan asti tottunut komentamaan. Hän inhosi rahvaan mielistelyä. Hänen kylmähkö ja kankea luonteensa oli täysin vailla kansanpuhujan tulta ja liekkejä. Hän näyttäytyi harvoin julkisesti ja silloin aina lukuisan seurueen kanssa, joka pidätti joukot matkan päässä, kuten kuninkaasta.
Hän huomasi kumminkin, että sellainen persoonaton kuninkuus ikävystytti kansaa ja että olisi viisasta lietsoa innostusta uusilla urotöillä. Sota tarjosi hänelle siihen tilaisuuden.
SOTA MERIROSVOJA VASTAAN.
Surkea ilmiö oli tähän aikaan se, että kansa, joka hallitsi maailmaa, ei kyennyt pitämään kurissa merirosvoja niillä aluevesillä, joita roomalaiset itsetuntoisesti kutsuivat »meidän omaksi mereksi». Merirosvous rasitti vanhastaan erittäinkin Välimeren itäisimpiä osia. Aleksanteri Suuren oli aikoinaan täytynyt käydä oikeaa sotaa merirosvoja vastaan. Hänen kuolemansa jälkeen merirosvous sai uutta vauhtia seurauksena siitä hajaannus- ja epävarmuustilasta, joka vallitsi Aleksanterin diadokien välisten taistelujen aikana. Roomalaisten sodat itäisen Välimeren rantamilla lisäsivät yhä yleistä villiytymistä. Äärettömästä, vapaasta merestä tuli kaikkien juurettomien olioitten turvapaikka. Ja vuosi vuodelta tulivat merisissit yhä julkeammiksi. Alkujaan oli vesillä ollut vaanimassa yksityisiä kaapparilaivoja. Mutta nyt järjestettiin kokonaisia laivastoja, jotka nopeakulkuisilla laivoillaan ryhtyivät varsinaisiin sotaretkiin omien amiraaliensa komennossa, kaappasivat aluksia, paloverottivat rannikkoa ja saaria, vangitsivat joukoittain ihmisiä ja myivät ne orjiksi. Orjakauppa oli siihen aikaan kaikkein tuottavin liiketoimintamuoto.
Useat muinoin kukoistavat rannikkokaupungit ponnistivat viimeiset voimansa torjuakseen merirosvojen hyökkäykset. Toisin paikoin tapahtui, että asukkaat hylkäsivät talonsa ja kotinsa välttääkseen vielä pahempaa kohtaloa joutua merirosvojen poislaahattaviksi. Kreikan ja Vähän-Aasian rannikkojen vanhoista temppeleistä ryöstettiin aarteet. Kaikkiin Välimeren osiin leveni merirosvous, ja sissit saivat ehtimiseen vahvistusta kaikkien kansojen hylkyaineksesta. Kukaan merenkävijä ei tuntenut enää itseään turvalliseksi.
Merirosvoilla oli varsinainen pesänsä Sisilian rannikolla. Sinne he rakensivat luoksepääsemättömiä kalliolinnoja, joihin keräsivät ryöväämänsä aarteet.
Oli tosiasia, että sittenkuin Karthago oli kukistunut, Välimerellä ei ollut enää merivaltaa, joka olisi ollut kyllin voimakas pitämään merirosvot kurissa. Roomalaiset eivät olleet lainkaan merikansaa. Aikoinaan he tuskin kykenivät käymään käsiksi Dalmatian rannikon merirosvoihin. Ja puunilaissodan jälkeen roomalaiset olivat päästäneet sotalaivastonsa rappeutumaan ja jättäneet voittamansa kansat omin voimin puolustautumaan kunkin kykynsä mukaan. Ja roomalaisten maaherrojen nylkemisjärjestelmästä johtui, että kukoistava merivalta toisensa jälkeen köyhtyi ja tuli kykenemättömäksi suojelemaan etujaan merirosvoilta. Lopulta oli tuskin jälkeäkään niistä uljaista sotalaivastoista, joilla Kreikan, Suur-Kreikan ja Vähän-Aasian kreikkalaiset merikaupungit olivat kerran hallinneet merta ja suojanneet rauhallista liikennettä.
Roomalaisten heikkoudesta ja puuttuvasta voimasta ei kuitenkaan yksinomaan riippunut, että merirosvous sai niin hillittömästi rehoittaa, se riippui myöskin peloittavalla tavalla vallassaolijain yksityisestä voitonhalusta. Merirosvous oli näet mitä likeisimmässä yhteydessä orjuuden kanssa, ei ainoastaan siten, että niin orjat kuin merirosvotkin oli sysätty vapaiden ihmisten yhteiskunnan ulkopuolelle, vaan siten, että merirosvot olivat sen elävän tavaran tuottajia, jota suurtilalliset ja tehtaanomistajat tarvitsivat. Kapitalisteilla ja kaappareilla oli yhteisiä liikeharrastuksia. Tästä selviää paljon, joka muuten näyttäisi kuvaamattomalta velttoudelta herroja merirosvoja kohtaan.
Niin kauan kuin merirosvot kurittivat vain kreikkalaisia ja sisilialaisia. Rooman kapitalistit jättivät siis heidät rauhaan, hieroskelivatpa tyytyväisinä käsiäänkin, sillä jokaisen kaappauksen jälkeen, jonka merirosvot tekivät, orjien hinta aleni Delos saarella. Mutta ajan pitkään merirosvot tulivat niin hävyttömiksi, että ryöstelivät myöskin Italian rannikoilla, vieläpä Ostiassakin, Rooman satamakaupungissa. He kaappasivat roomalaisten omia kauppa-aluksia ja anastivat Roomaan menossa olevat elintarvikelastit, niin että kaupungin väestöä uhkasi nälänhätä. He tekivät ryöstöretkiä syvälle sisämaahankin ja veivät mennessään joukoittain ihmisiä vankeuteen. Roomalaiset eivät vallinneet enää omia meriään. Jokainen liikkeen- ja kaupanharjoittaja, vieläpä jokainen, jonka täytyi ostaa vaikkapa vain kapallinen viljaa, sai suoranaisesti tuntea, kuinka syvälle Rooman valtiomahdin voima ja arvo oli vajonnut. Merirosvoista oli tullut valtiollinen mahti, joka Rooman oli otettava lukuun laskelmissaan.
Silloin Rooman kansa alkoi huutaa apua, ja vallanpitäjät totesivat, että nuo hävyttömät ryövärit olivat loukanneet valtakunnan arvoa. Tehdäkseen lopun häpeällisestä tilanteesta, sen valtion julkisesta pilkkaamisesta, joka nimitti itseään maailman valtijattareksi, eräs kansantribuuni esitti vuonna 67, että suurelle Pompeiukselle annettaisiin kolmen vuoden ajaksi rajaton valta sekä merellä että myöskin kaikissa Rooman valtakunnan rantamaissa. Hänen käytettäväkseen oli annettava lähes 130 000 mieheen nouseva sotavoima sekä 500 sotalaivaa. Pääkaupungin ja maakuntain kaikki tulolähteet oli myös jätettävä hänen käytettävikseen.
Senaatti vastusteli niin suuren vallan luovuttamista yhden miehen käsiin ja koetti kaikin keinoin saada sen estetyksi. Eräs innokkaimmista optimaateista puhui hyvin kauniisti kansankokouksessa, ettei pitäisi panna Pompeiuksen kallista henkeä vaaralle alttiiksi. »Kuinka kävisikään», hän huudahti liikutuksesta väräjävin äänin, »jos te kadottaisitte hänet? Kuka toinen ylipäällikkö voisikaan korvata hänet?» — »Sinä itse», kirkui koko kansankokous.
Puhuja vaikeni. Huolimatta senaatin kiivaasta vastustuksesta hyväksyttiin ehdotus, ja melkeinpä kuninkaan valta annettiin Pompeiuksen käsiin. Sillä kansallahan oli nälkä.
Tämän päätöksen seuraukset ilmenivät heti. Liikemiehet käsittivät, että niin pian kuin merenkulkijain ei enää tarvinnut pelätä merirosvoja, alkaisi uusia viljalasteja saapua maakunnista. Parasta sentähden panna vanhat viljavarastot markkinoille!
* * * * *
Pompeius ylitti kaikki toiveet. Oli laskettu sodan kestävän kolme vuotta — kolmessa kuukaudessa hän puhdisti Välimeren merirosvoista aina Hellespontokseen asti. Perusteellisesti ja järjestelmällisesti hän menetteli tässä työssään. Hän aloitti lännestä ja jakoi laivastonsa alapäällikköjen kesken, niin että merirosvot voitiin karkoittaa rosvopesistään ja järjestää oikea meren hurjien poikain ajojahti aina itse heidän Vähän-Aasian etelärannikolla olevaan keskustukikohtaansa asti. Mutta vieläkin voimakkaammin kuin kauhu, minkä hän herätti merirosvoissa, vaikutti — ainakin hetkiseksi — hänen lempeytensä. Merirosvot olivat tottuneet siihen, että kaikki vangeiksi joutuneet merisissit olivat saaneet päättää päivänsä ristillä. Pompeius sitävastoin antoi heidän pitää henkensä ja kohteli alhaison miehiä hienotunteisuudella, jollaista he eivät olleet osanneet uneksiakaan. Pompeius tyytyi siihen, että poltti heidän laivansa ja hajoitti heidät itsensä siirtolaisiksi eri kaupunkeihin. Senvuoksi ainoastaan hurjapäiset Sisilian rosvokuninkaat koettivat yhdistynein voimin käydä taisteluun vainoojansa kanssa. Mutta heidän raivokas urhoollisuutensa ei voinut mitään roomalaisten kiinteälle järjestelmällisyydelle ja erinomaisesti asestetuille sota-aluksille. Vihdoin voittaja nousi rannikolle ja joko piirityskoneilla tai väkirynnäköllä hajoitti kaikki vuorilinnat ja ryöväripesät. Lopputulos oli, että 10 000 merirosvoa oli kaatunut ja 20 000 oli elävänä joutunut voittajan käsiin. Kauppa ja liike kävi taas säännöllistä kulkuaan, ja kallista aikaa seurasi Roomassa elintarpeiden liikatuotanto.
VIIMEINEN MITHRADATEEN SOTA. POMPEIUS VETÄÄ ROOMAN VALTAKUNNAN ITÄISET RAJAT.
Merellä suoritetun suuren ajojahdin jälkeen Pompeiuksen erikoisten valtuuksien olisi pitänyt oikeastaan päättyä. Mutta niin ei käynyt — valtuudet muutettiin vain koskevaksi Mithradatesta.
Niin kauan kuin Sulla eli, Mithradates pysytteli alallaan. Mutta kukaan ei Roomassa uskaltanut oikein luottaa viekkaaseen itämaalaiseen; ja tuskin suuri Sulla oli kaatunut, kun jo Pontoksen kuningas puuhaili uutta sotaa roomalaisia vastaan. Hän solmi liittoja merirosvojen ja muiden Rooman vihollisten kanssa. Sodan aiheen hän sai siitä, että Bithynian, hänen läntisen naapurimaansa viimeinen kuningas, Attalos III:n esimerkin mukaan testamentissaan määräsi valtakuntansa roomalaisille. Tuskin nämä olivat ottaneet maan haltuunsa, kun Mithradates julisti heille sodan ja valtasi heidän alueensa Vähässä-Aasiassa.
Roomalaisten puolella johti sotaa tarmokkaasti ja menestyksellisesti Lucullus, eräs senaatinpuolueen etevimpiä miehiä. Osoittaen suurta strategista taitavuutta hän voitti moninaiset maastovaikeudet. Mithradateen täytyi kaikkialta vetäytyä takaisin ja viimein hänet voitettiin. Silloin hän jätti oman maansa ja pakeni vävynsä, Armeenian kuninkaan Tigraneen luo, joka valloituksillaan oli luonut itselleen etu-Aasian mahtavimman valtakunnan. Ylpeästi voimaansa luottaen Tigranes kieltäytyi luovuttamasta appeaan. Mutta silloin Luculluskin painuu Armeeniaan — ensimmäisen kerran roomalainen sotajoukko kulki Eufratin ja Tigriksen yli —, voitti Tigraneen suunnattoman sotajoukon ja valtasi hänen pääkaupunkinsa, jossa määrättömät varastot ja aarteet joutuivat hänen saaliikseen.
Mutta roomalaiset sotilaat kävivät pian tyytymättömiksi Luculluksen ankaraan sotakuriin. Hän hillitsi heidän ryöstönhaluaan — mikä ei estänyt häntä itseään, omaan lukuunsa kuormaamasta vaunuja ja kameeleita Idän rikkauksilla. Itse hän oli tunnettu ylellisestä elämästään, ja syvä juopa vallitsi ylpeän, loistoa rakastavan sotapäällikön ja alhaison miesten välillä. »Sotilaat nurisivat», Ferrero sanoo, »ettei hän koskaan lähestynyt heitä toverina, ei koskaan kuljeksinut teltasta teltalle ystävällisesti puhellen, ei koskaan tervehtinyt heitä eikä koskaan puheellaan rohkaissut heitä. Silmiään ja ääntään hän käytti vain keksiäkseen ja rangaistakseen rikkomuksia ja vaatiakseen toinen toistaan vaarallisempia uhkayrityksiä. Kärsimättömät käskyt seurasivat taajaan toisiaan, ikäänkuin hänen alaisensa olisivat olleet rautaa eikä lihaa ja luuta.»
Kun talvi tuli lumineen ja jäineen, hänen sotilaansa kyllästyivät peräti rasituksiin, joita saivat kärsiä kolkossa alppiseudussa, jonka jylhät vuoren huiput kohosivat aina 5 000 metrin korkeuteen. Roomalaiset kärsivät kauheasti jokapäiväisestä marssimisesta läpimärkinä sateesta ja lumesta leiriytyäkseen sitten yöksi kylmälle, kostealle maaperälle. Lopulta he tekivät kapinan ja vaativat päästä kotiin. Sotapäällikkö saisi huvitteleida käymällä yksin sotaa, josta hänellä yksin vain oli etua.
Luculluksen täytyi vetäytyä takaisin Mesopotamiaan ja sieltä
Vähään-Aasiaan. Voimattomana hän katseli, kuinka Mithradates ja
Tigranes pala palalta valtasivat takaisin valtakuntansa.
Eivätkä Luculluksella olleet ainoastaan sotamiehet vastassaan. Hän oli myöskin kovistellut Vähän-Aasian roomalaisia virkamiehiä ja kapitalisteja ja koettanut ehkäistä heidän mielivaltaansa ja rosvouksiaan. Näin hän oli tämänkin yhteiskuntaluokan keskuudesta hankkinut itselleen mahtavia vihollisia, ja nämä käyttivät kaiken vaikutusvaltansa saadakseen pois tuon vaivalloisen miehen, joka turmeli heidän hyvät hommansa. Heidän onnistuikin lahjomalla kansantribuunit saada kansankokous erottamaan Lucullus päällikkyydestä. Näin heillä oli jälleen vapaat kädet siinä maakunnassa, josta oli tullut heidän kultakaivoksensa. Mutta Luculluksen vastustuspuolueen tukena oli —ja oli jo kauan ollut — Pompeius. Merirosvosodan johto ei ollut koskaan ollut hänen kunnianhimonsa varsinainen päämäärä. Se tähtäsi paljon suuremmassa määrässä houkuttelevaan Idän valtioita vastaan tehtävän suuren sotaretken päällikkyyteen. Merirosvosota oli imperaattorille oikeastaan vain välikappale, jonka avulla hän voi voittaa kansan suosion hankkimalla nälkää näkeville leipää. Sittenkuin hän tätä tietä oli saanut erikoislaatuisen sotilaallisen mahdin, seuraava askel oli käyttää sitä suuren päämäärän toteuttamiseen. Ja se onnistui. Luculluksen seuraajaksi määrättiin Gnæus Pompeius.
Tietysti hälistiin taas suuriäänisesti siitä vaarallisesta valta-asemasta, joka oli annettu yhdelle miehelle, mutta Pompeius oli kyllin viisas valitellakseen sitä raskasta kuormaa, joka laskettiin hänen hartioilleen. Hänhän toivoi vain saada palata yksityiselämän rauhaan perheensä piiriin! Mutta hyväntahtoisesti hän otti kaikissa tapauksissa uuden kuorman kantaakseen »ajaaksensa», kuten Ferrero jotensakin vahvasti värittäen sanoo, »riistaa, joka jo oli kuolettavasti haavoitettu.»
Virkaanastuvan ja eroavan ylipäällikön kohtaus tapahtui eräässä Galatian kylässä. Siitä tuli draamallisen eloisa kohtaus. Pompeius syytti Lucullusta ahneudesta ja voitonhimosta ja sai vuorostaan kuulla, kuinka rajattoman kunnianhimoinen hän itse oli. »Aivan kuin hidas ja arka haaskalintu sinä käyt aina toisten riistan kimppuun», Lucullus sanoi. Mutta Pompeius väitti, ettei otusta vielä oltu kaadettu. — Sittenhän ei heillä enää voinut olla paljon sanottavaa toisilleen. Taistelupukarien yhteiset ystävät erottivat heidät, ja Lucullus matkusti kotiin hekumoidakseen rikkauksillaan. Hän vietti niin ylellistä ja nautiskelevaa elämää, että se enemmän kuin hänen voittonsa on säilyttänyt hänen nimensä jälkimaailmalle. Hänen huvilansa ja puutarhansa olivat upeuden ja kauneuden ihmeluomia. Ja entä sitten hänen ateriansa! Kerrotaan, että hänen luokseen kerran aivan odottamatta saapui kaksi ystävää vierailulle ja että Lucullus pyysi heitä jäämään päivälliselle. Tätä ystävät eivät olleet ajatelleet, mutta he lupasivat jäädä sillä ehdolla, että hän ei ryhtyisi erikoisiin järjestelyihin heidän tähtensä. Eihän toki, pöydässä tulisi olemaan vain sitä, mitä meillä tarkoitetaan, kun pyydetään »haukkaamaan voileipää». Tämä voileipäateria lienee maksanut Lucullukselle 300 000 markkaa. Palveluskunta tiesi näet, että siinä talon monista ruokasaleista, jonka isäntä oli valinnut sen päivän ateriaa varten, tuli aina tarjota näin kalliita aterioita.
Mutta kuinka oli mahdollista tuhlata sellaisia summia yhteen ainoaan ateriaan muutamille harvoille henkilöille? Ainoastaan siten, että herrat herkkusuut pitivät kunnianaan tarjota vierailleen mitä vaikeimmin saatavissa olevia makupaloja. Loistettiin riikinkukonaivoilla ja satakielenkielillä, eikä kukaan luonnontutkija voisi innokkaammin perin pohjin tutkia vieraita maita ja meriä keksiäkseen uusia eläin- ja kasvilajeja kuin roomalaiset herkkutaiturit.
Erään toisen kerran häiriintyi Luculluksen erinomainen päivällismieliala arveluttavalla tavalla. Ateria ei ollut kyllin herkullinen hänelle. Hänen hovimestarinsa koetti puhdistautua sillä, etteihän ketään vieraita ollut kutsuttu. »Etkö tiennyt, että Lucullus aterioitsisi tänä päivänä Luculluksen luona?» talon herra kysyi suuttuneena.
Luculluksen herkuttelijaelämää jalosti kuitenkin hänen hieno sivistyksensä ja taiderakkautensa. Hän keräsi ympärilleen seurueen kirjallisia makumestareita, tiedemiehiä ja taiteilijoita ja uhrasi suuria summia taideaarteisiin ja kirjakokoelmiin, jotka hän piti yleisön nähtävinä.
* * * * *
Kun Pompeius ryhtyi siihen tehtävään, jota Lucullus ei saanut loppuunsuorittaa, tulee muistaa, että Lucullus oli jo suorittanut karkeistyön. Hänen seuraajallaan oli sitäpaitsi käytettävänään verrattoman paljon suurempi sotavoima ja valtuudet kuin hänellä, ja toiselta puolen Mithradateen apuneuvot olivat niin loppumaisillaan, että hän pyysi rauhaa. Mutta Pompeius oli tullut Aasiaan käymään suurenmoista sotaa eikä päättämään rauhaa, joka paljastaisi kaikelle maailmalle, että Lucullus oli Mithradateen todellinen voittaja. Sentähden hän asetti sellaiset rauhanehdot, joita oli mahdoton hyväksyä. Hän vaati yksinkertaisesti, että Mithradateen oli jättäydyttävä voittajan armoille. Kuningas oli liiankin hyvin perillä roomalaisten tavoista ollakseen epätietoinen siitä, mitä tämä merkitsi. Se merkitsi sitä, että hän saisi kahleissa kulkea voittajan triumfivaunujen edellä ja sitten menehtyä pimeässä kellariluolassa Capitoliumin juurella ja loppua kuten Perseus taisteltuaan ensin kuin Hannibal. Kun oli valittava häpeällisen kuoleman ja epätoivoisen sodan välillä, Mithradates tarttui jälleen miekkaan ja vannoi pyhän valan olla tekemättä koskaan rauhaa roomalaisten kanssa.
Silloin osoittautui, ettei ollut niinkään helppoa suoriutua vanhasta ketusta. Pompeius etsi häntä pesästään, itsestään Pontoksesta, mutta hänen ei mitenkään onnistunut saada häntä taisteluun. Hän pakeni aina vuorille ja etsi säännöllisesti kaikkein luoksepääsemättömimpiä seutuja. Viimein kuitenkin Pompeiuksen eräänä yönä onnistui väijytyksistä saada hänet satimeen ja tuhota hänen viimeinen sotajoukkonsa. Hädin tuskin vanha kuningas itse pääsi hengissä pakenemaan. Hän toivoi saavansa turvapaikan Tigraneen luona, mutta huomasi hämmästyksekseen, että hän oli erehtynyt. Hänen vävynsä oli nähnyt viisaimmaksi heittäytyä voittajan jalkoihin ja luovuttaa kuninkaallinen tiaara voittajan käsiin. Alistumisensa palkkioksi Tigranes sai pitää perintömaansa, varsinaisen Armeenian, roomalaisena vasalliruhtinaana. Mithradates sai kaiken lisäksi kokea senkin, että vävypoika ollakseen roomalaisten mieliksi, lupasi hänen päästänsä suuren palkinnon. Vanha kuningas pakeni silloin Asovan meren rannoilla oleville alueilleen. Pompeius seurasi vähitellen perästä ja tunkeutui Kolkhikseen, tuohon Mustanmeren itärannalla sijaitsevaan satumaahan, jonne argonautit olivat kerran suunnanneet matkansa noutaakseen kultaisen oinaantaljan. Mutta täällä hän keskeytti takaa-ajon, sillä olihan järjetöntä panna armeija vaaranalaiseksi pitkittämällä marssia näihin tuntemattomiin seutuihin, joissa asui villejä, sotaisia kansoja. Sen sijaan hän kääntyi takaisin Vähään-Aasiaan ja Syyriaan järjestääkseen näiden maiden olot. Rajat, jotka hän asetti Rooman vallalle, pysyivät pääasiallisesti muuttumattomina vuosisadan eteen päin. Syyriassa, joka roomalaisten Antiokhos III:sta vuonna 190 saaman voiton jälkeen oli ollut hajoamistilassa, hän teki lopun anarkiasta ja muodosti valtakunnasta Rooman maakunnan.
Maan eteläisessä osassa olivat juutalaiset alkaneet näytellä jälleen valtiollista osaa sotaisen makkabealaisheimon johdolla, tuon heimon, joka kehui uudelleen perustaneensa kuningas Daavidin valtakunnan. Mutta juutalainen yhteiskunta oli sisäisten riitojen rikkirepimä, ja tästä Pompeius sai tervetulleen aiheen sekaantua heidän asioihinsa. Itsensä pääkaupungin, Jerusalemin, hän valtasi helposti, mutta ylhäällä, vahvasti varustetulla temppelivuorella juutalaiset tekivät uskonkiihkoista vastarintaa, luottaen siihen, että Jahve tulisi heidän avuksensa. Kauan he eivät kyenneet kuitenkaan vastustamaan roomalaisten piiritystaitoa. Kauheaan verilöylyyn heidän rohkea taistelunsa päättyi. Monet lävistivät itsensä epätoivoissaan omilla miekoillaan, toiset syöksyivät alas jyrkältä kalliolta. Mutta papit eivät antaneet kauheiden kohtausten, joita näyteltiin heidän ympärillään, häiritä itseään jumalanpalveluksensa suorituksessa. Kun roomalaiset sotilaat paljastetuin miekoin tunkeutuivat temppeliin, he näkivät papit alttarin ääressä vaipuneina niin syvästi rukoilemaan Jumalaansa, että antoivat surmata itsensä ajattelemattakaan pakoa.
Mikään ei kuitenkaan haavoittanut juutalaisia niin syvästi kuin se, että Pompeius seurueineen tunkeutui sisälle »Kaikkein pyhimpään», jonne muuten vain ylipapilla oli lupa mennä, ja hänelläkin vain kerran vuodessa: sovituspäivänä. »Pompeius katseli», roomalainen historioitsija Florus[25] kertoo, »sen esiripun taakse, joka kätki juutalaisten pyhän huoneen.» Imperaattoria kummastutti, ettei hän nähnyt ainoatakaan jumalankuvaa »jumalattoman kansan suuressa pyhätössä», kuten sama kirjailija aito roomalaisen ylimielisesti sitä nimittää. Hän näki ainoastaan kultaisen seitsenhaaraisen kynttiläjalan, kultaisen pöydän näkyleipineen ja pyhät kirjat. »Mutta hän katseli», käyttääksemme Ranken sanoja, »näitä aarteita ojentamattakaan kättänsä saadakseen ne. Pompeius otti kaikissa tilanteissa huomioon sen arvokkuuden, mikä sopi roomalaisten legioonani päällikölle ja miehelle, joka vei voittoisat kotkansa läpi maailman.
Palestiinan Pompeius luovutti eräälle makkabealaiselle, jonka tuli hallita sitä ylipappina Rooman herruuden alaisena.
* * * * *
Sillä aikaa kuin Pompeius oli Syyriassa, onni valvoi hänen etujaan, kuten monta kertaa ennenkin. Jerikon muurien edustalla hän sai tiedon, että Rooma oli vapautunut itsepäisimmästä vihollisestaan. Vanha Mithradates oli tällävälin asettunut vakinaisesti Asovan meren rannoille. Yhden kapinallisista pojistaan, joka oli sinne perustanut valtakunnan, hän syöksi valtaistuimelta ja pakotti hänet tekemään itsemurhan. Sen jälkeen hän koetti vielä kerran neuvotella Pompeiuksen kanssa. Hän tarjoutui tunnustamaan roomalaisten yliherruuden ja maksamaan heille veroa, jos hän saisi takaisin perintövaltakuntansa. Mutta Pompeiuksella ei ollut lainkaan halua auttaa vanhaa juonittelijaa jälleen jaloilleen. Suuttuneena Mithradates silloin käytti aarteitaan, jotka hänen oli onnistunut pelastaa, voimakkaaseen varustautumiseen roomalaisia vastaan. Hänellä oli myöskin haaveellisia suunnitelmia yleisestä skyyttalaisten ja gallialaisten hyökkäyksestä Italiaan, sillä aikaa kuin Pompeius armeijoineen oli kaukana Aasiassa.
Mutta siitä ei tullut mitään. Vanhus oli tullut siinä määrin epäluuloiseksi, että kukaan hänen ympäristöstään ei kauemmin tuntenut olevansa varma elämästään. »Parempi yllättää kuin tulla itse yllätetyksi», ajatteli silloin hänen lemmikkipoikansa Pharnakes ja nostatti kapinan hirmuhallitsijaa vastaan. Hän sulki isänsä kuninkaanlinnaan. Linnanmuurilta vanhus rukoili poikaansa, ettei tämä tahraisi käsiään isänverellä. Näytelmästä ei tullut kuitenkaan niin sydäntäliikuttavaa, kuin oli tarkoitus, sillä ukko oli itse tahrannut itsensä äitinsä, neljän poikansa ja useiden muiden läheisten sukulaistensa verellä. Kaikissa tapauksissa näytelmä ei vaikuttanut Pharnakeeseen. Kun vanhus siis pääsi varmuuteen, ettei ollut enää lainkaan toivoa, hän tahtoi kuitenkin hankkia itselleen seuraa toiseen maailmaan — hänen vaimojensa, hänen rakastajattarensa, joka koko pakomatkan ajan oli seurannut häntä miehen valepuvussa, ja hänen tyttäriensä, joukossa Egyptin ja Kyproksen kuningasten nuoret morsiamet, täytyi kaikkien tyhjentää myrkkypikari, ennenkuin hän sen kohotti omille huulilleen. Kun myrkky ei tuntunut häneen itseensä vaikuttavan, hän käski erään sotilaansa lyömään herraltaan pään poikki.
Näin Mithradates kuoli vuonna 63 e.Kr. 68:nnella ikävuodellaan. Koko roomalainen maailma päästi helpotuksen huokauksen. Hannibalin päivien jälkeen Roomalla ei ollut ollut niin vaarallista ja uupumatonta vastustajaa. Yhdellä iskulla hän oli tuhonnut Rooman herruuden Aasiassa ja levittänyt sen jälkeen sodan liekin Eurooppaan. 25 vuoden aikana hän oli pitänyt puolensa maailman hallitsijaa vastaan, ja aiheuttanut sen ajan suurimmille sotapäälliköille, sellaisille kuin Sullalle, Lucullukselle ja Pompeiukselle, suuria vaikeuksia. Rooman kestävimpien vihollisten joukossa hän on ainoastaan Hannibalista jäljellä, mutta on samanarvoinen kuin Pyrrhos ja Jugurtha.
Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:
H. Wallon, Histoire de l'esclavage dans l'antiquité: 3 nid.
Leon Halkin, Les esclaves publics chez les romains.
Gaston Boissier, Slafvarne i Rom. Ruotsinnos ranskan kielestä.
Eduard Meyer, Die Sklaverei im Altertum (Kleine Schriften I).
Carl Lundberg, Slafveriet i forntiden.
Ivar Hjertén, Den romerske gladiatorn.
Henry A. Ormerod, Piracy in the ancient World.
Paul Stein, Über Piraterie im Altertum.
Paul Stein, Zur Geschichte der Piraterie im Altertum.
Kurt Eckhardt, Die armenischen Feldzüge des Lukullus (Klio 1909—1910).
Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:
Eduard Meyer, Cæsars Monarchie und das Principal des Pompejus.
CICERO JA CATILINAN SALALIITTO.
Catilina oli roomalainen ylimys[26], joka varhaisesta nuoruudestaan oli ollut suurkaupungin läpi turmeltuneen kultaisen nuorison perikuva. Paheissa yhtä hyvin kuin lahjakkuudessa hän oli Alkibiadeen uusi, mutta huononnettu painos. Tämän hirmuisen ihmisen kuva on painunut syvälle jälkimaailman muistiin hänen syyttäjänsä Ciceron ja historioitsija Sallustiuksen kuvausten välityksellä. Kenties he ovat maalanneet liian hirvittävillä väreillä. Tällä ei tahdota sanoa, että eräiden nykyaikaisten historioitsijani »kunnianpelastus»-koe —jopa suorastaan kilvoittelu esittää Catilina vakavamielisenä Gracchusten seuraajana — suinkaan tuntuisi vakuuttavalta. Sallustiusta ei ainakaan kernaasti voi epäillä puolueellisuudesta Catilinaa kohtaan, koskapa hän itsekin kuului kansanpuolueeseen, ja hänellä näin ollen olisi ollut kaikki syy maalata hänen kuvansa pikemmin valoisin kuin mustin värein. Sallustius sanoo m.m. hänestä: »Läpiturmeltuneessa mielessään tuntien veristä vihaa jumalia ja ihmisiä vastaan hän ei voinut koskaan saada rauhaa, nukkuipa tai valvoi — siihen määrään paha omatuntonsa tuskastutti ja vaivasi häntä. Senvuoksi hänen kasvojensa väri oli kalman kalpea, hänen katseensa harhaileva ja hänen käyntinsä milloin kiihtynyttä, milloin velttoa — lyhyesti sanoen: epätoivon mielettömyys ilmeni selvästi hänen liikkeissään ja ulkonäössään.»
Catilina oli sukuylpeä ja halusi kiihkeästi saada näytellä maailmassa suurta osaa, joka olisi hänen sukuperänsä arvoinen — mutta hänellä ei ollut rahaa. Hän oli rajattoman himokas elämän nautintoihin ja sentähden valmis uskaltamaan kaikki, tekemään mitä häpeämättömyyksiä tahansa, kunhan vain pääsi rikkauksiin käsiksi. Sellaiselle luonteelle Sullan henkipattojulistukset tarjosivat suuria mahdollisuuksia, ja hän käyttikin niitä hyväkseen. Hänestä tuli diktaattorin kaikkein innokkain kätyri. Tiedetään useimpien hänen huomatuimpien uhriensa nimet. Näihin kuului eräs Rooman jaloimmista miehistä, jota tuhannet sydämellisesti rakastivat ja palvoivat hänen hyväntekeväisyytensä takia. Ei siinä kyllin, että Catilina surmautti hänet, hän teki sen kammottavan tuskallisella tavalla. »Näytti siltä», eräs muinainen historioitsija kertoo, »kuin olisi tahdottu antaa hänen kärsiä kuoleman tuskaa useampia kertoja perättäin». Hänen irti hakattua päätään, josta vielä tippui verta, Catilina kantoi riemuiten läpi kaupungin ja laski sen Sullan jalkojen juureen.
Proskriptioiden levottomuuksien aikana Catilina murhasi kaiken lisäksi oman veljensä, mutta hänen onnistui välttää lain koura hankkimalla murhateon perästä veljensä nimen henkipattoluetteloihin. Catilinan julmuus vietti orgioitaan, samoin hänen ryöstönhalunsa. Olihan Sullan kätyrinä toimiminen tuloja tuottavaa. Mutta Catilinalla ei ollut, kuten Crassuksella, kykyä kerätä rahoja ja antaa niiden kasvaa korkoa — hän antoi niiden vieriä yhtä nopeasti kuin ne tulivatkin. »Enemmän kultaa, enemmän nautintoja!» oli se ajatus, joka häntä ajoi eteenpäin veren tahraamalla tiellään; ja hänen hurjuutensa ja julkeutensa ylittivät kaikki rajat. Mutta senvuoksi kukaan ei uskaltanutkaan tehdä hänelle mitään. Kaikki olivat kuin kauhun lyömiä kuullessaan vain Catilinan nimen. Ja se kauhu, joka häntä ympäröi, antoi hänelle pirullisen vaikutusvallan niihin kevytmielisiin ja nautinnonhimoisiin naisiin, joita oli niin paljon maailmankaupungin korkeimman ylimystön piirissä tänä läpiturmeltuneena aikana. Sillä Catilina ei olisi ollut se, mikä oli, jolleivät eroottiset seikkailut olisi näytelleet tärkeää osaa hänen elämässään. Huomiotaherättävimpiä häväistysjuttuja oli se, että hänet yllätettiin erään Vestan neitsyen luona. Hän lienee murhannut oman, vaimonsa mennäkseen naimisiin toisen naisen kanssa, joka oli yhtä tunnettu kauneudestaan kuin kevytmielisyydestäänkin. Kaiken lisäksi väitettiin yleisesti, että hänen uusi vaimonsa oli hedelmä hänen omasta suhteestansa erään ylhäisen roomalaisen puolisoon, naiseen, josta Sallustius vertaansa vailla olevalla kärkevällä kielellään sanoo, että »sittenkuin oli puhuttu hänen kauneudestaan, hänessä ei ollutkaan enää muuta ylistettävää.»
Kaikenlaatuisissa irstailuissa Catilina oli numero yksi, ja hänelle tuotti nautintoa saattaa Rooman ylhäiset nuorukaiset yhtä turmeltuneiksi, kuin hän itsekin oli. Tämä rikollisluonne veti puoleensa suurkaupungin kaiken heikkoluonteisen nuorison. Jotka eivät ennestään olleet turmeltuneet, turmeltuivat seurustellessaan hänen kanssaan, ja sitten he olivat valmiit tottelemaan hänen pienintäkin viittaustaan. Sallustius väittää, että Catilina piti suorastaan koulua, missä sai oppia todistamaan väärin, väärentämään nimikirjoituksia ja raivaamaan — usein vain harjoituksen takia — ihmisiä tieltään tulematta ilmi. Tällaisen ylhäissyntyisten nuorten rikollisten joukon Catilina keräsi ympärilleen. Cicero puhuu painokkaasti niistä luonnonvastaisista taipumuksista, mitä näillä hänen kultapojillaan oli, kun hän kertoo, kuinka nämä pitkän matkan päähän tuoksuivat hajuvesiltä ja kuinka he kävivät melkein naisten tapaan vaatetettuina. Mutta »nämä kauniit ja veltostuneet pojat», hän sanoo, eivät kunnostautuneet vain Terpsikhoreen ja Venuksen palveluksessa, vaan voivat myöskin tarpeen tullen sekoittaa myrkkyä ja käsitellä tikaria.
Perin vaaralliseksi yleiselle turvallisuudelle Catilina tuli silloin, kun hän vakavasti antautui politiikkaan. »Tämä aika äkillisine valtiollisine mullistuksineen», Ihne sanoo, »oli kasvattanut kansalaisluokan, joka piti politiikkaa uhkapelinä. Onnistuneella nopanheitolla he toivoivat voittavansa kaiken, ja siinä toivossa he uskalsivat kaikki. Catilina oli näiden poliittisten pelurien selväpiirteisin tyyppi. Nyt hän odotti vain tilaisuutta saada itse laatia uusia henkipattoluetteloita voidakseen siten hankkia itselleen rajattomat varat irstailuihinsa. Päästäkseen valtaan hän haki konsulin virkaa vuosi vuoden jälkeen, mutta ei koskaan tullut valituksi. Silloin hän teki salaliiton toisten samanmielisten kanssa hankkiutuaksensa Rooman diktaattoriksi ja jakaaksensa valtion virat ja rikkaudet toveriensa kanssa.[27] Salaliittolaisten riveissä oli paljon Rooman ylhäisimpiin sukuihin kuuluvia, joukossa sangen useita naisiakin. Nämä ylhäiset naiset olivat arvokkaita liittolaisia sentähden, että he elivät leveästi, heillä oli paljon ystäviä ja kokonaiset laumat orjia, joita voitiin panna toimimaan vallankumousmiesten hyväksi. Ja paitsi näitä salaliiton suoranaisia jäseniä oli lukemattomia muita, jotka olivat valmiit tottelemaan johtajien käskyjä, jos vain vallankumouksella näytti olevan onnistumisen mahdollisuuksia. Suuri vaara piili oikeastaan juuri tässä asiaintilassa.
Mutta kuinka oli mahdollista, että Catilina voi saada niin paljon kannattajia? Hänellä oli varmasti erikoinen kyky lumota ihmisiä. Tämän aidon tyranniluonteen onnistui ympäröidä itsensä vakavien kansanvaltaisten pyrkimysten sädekehällä. Hän ei säästänyt suuria lupauksia »katkaista sorrettujen kahleet», vapauttaa heidät veloista ja antaa heidän nauttia valtion rikkauksia. Näin soinnutteli hän kauniisti ja liikuttavasti kuulijainsa sydämen kieliä, mutta ei myötätunnosta yhteiskunnan onnettomia kohtaan, vaan yksinomaan siksi, että hän itse oli rappiolle joutunut mies. Ja mitä velkoihin tuli, hän »yhteiskunnan kovanonnen lapsilla» tarkoitti juuri kaltaisiaan: yläluokan rappiolle joutuneita, jotka olivat velkaantuneet korviansa myöten, mutta joiden ei ollut onnistunut saada korkeita virkapaikkoja tai hankkia itselleen muita mahdollisuuksia voidakseen korjata huono taloudellinen asemansa.
Salaliitto levisi yli koko Italian.
Catilinaa vastaan ryhtyi kuitenkin toimimaan suuressa arvossa pidetty asianajaja Marcus Tullius Cicero, suurin kaunopuhuja, mitä Roomalla koskaan on ollut. Hän oli samanikäinen kuin Pompeius, syntynyt vuonna 106 e.Kr. Cicero oli oman onnensa seppä. Hän oli tosin syntyisin varakkaasta ja sivistyneestä kodista, mutta syntynyt ja kasvanut maaseutukaupungissa, mies, jolla ei ollut ylhäisiä esivanhempia eikä ylhäisiä suojelijoita, joihin turvautua, kun hän alkoi pääkaupungissa kilvoittelunsa yhteiskunnallisesta asemasta. Mutta innostunut ja rikaslahjainen nuorukainen oli isänmaanrakkauden läpitunkema ja oli vakaasti päättänyt osoittautua ylpeän roomalaisnimen arvoiseksi. Sivistyksensä hän sai kreikkalaisissa filosofi- ja kansanpuhujakouluissa ja voittamattoman hienosti hän käytti kreikkalaisen kuosin mukaan komeaa roomalaiskieltä. »Ciceron latina» on ollut kaikkina aikoina lajissaan esikuvallista »klassillista latinaa».
Kaksikymmentäkuusivuotiaana Cicero Sullan diktatuurin aikana piti ensimmäisen kuuluisan puheensa. Se oli Sextus Rosciuksen puolustuspuhe. Oikeudenkäynti mainittua miestä vastaan antaa meille iljettävän kuvan siitä, minkälaisia rikoksia diktaattorin suosikit voivat tehdä.
Oikeusjutun esihistoria oli se, että Roscius oli samannimiseltä isältään perinyt lähes kymmenen miljoonan markan arvoisen omaisuuden. Eräs Sullan vapautettu orja, rikas ja nautinnonhaluinen kreikkalaissukuinen lurjus nimeltään Khrysógonos, katselee himokkain silmin näitä rikkauksia; ja päästäkseen niihin käsiksi hän toimii niin, että vanhemman Rosciuksen nimi merkitään henkipattojulistuksiin. Sitten hän ostaa koko henkipaton omaisuuden noin 3 000 markalla. Jottei hänen tarvitsisi pelätä jälkiseurauksia Khrysogonos koettaa kanssarikollistensa avulla raivata nuoremman Rosciuksen tieltään; ja kun tämä yritys epäonnistuu, hän ryhtyy siihen konnankoukkuun, että lahjottujen todistajain avulla syyttää häntä isänmurhasta. Vanhempi Roscius oli nimittäin murhattu.
Cicero osoitti nyt, ettei inhoittavaan syytökseen Roscius raukkaa kohtaan ollut pienintäkään aihetta olemassa, mutta sitäkin enemmän syitä, jotka osoittivat, että Khrysogonoksen kätyrit olivat suorittaneet ilkityön.
Ciceron onnistuikin saada Roscius parka vapautetuksi. Täten syytetty oli saanut kunniallisen miehen maineensa takaisin. Mutta köyhäksi täytyi hänen jäädä. Ajateltavissakaan ei ollut, että henkipatto voisi saada takaisin vähääkään omaisuuttaan.
Cicero oli uskaltanut paljon ruvetessaan esiintymään kaikkivaltiaan Sullan kätyriä vastaan ja ylipäänsäkin rohjetessaan puhua aikana, jolloin kaikkien kieli oli kauhun lamauttama, vaikkakin hän tietysti varoi sanomasta kaikkia niitä rohkeita sanoja, jotka hän myöhemmin sovitti puheen kirjoitettuun tekstiin.[28]
Sittenkuin Cicero tällä rohkealla esiintymisellään oli tehnyt nimensä asianajajana tunnetuksi, hän antautui virkamiesuralle ja voitti kaunopuheisuudellaan voiton toisensa perästä Forumilla. Hän paljasti suuria ja pieniä rikollisia, kiristyksiä ja muita hävyttömyyksiä vastaan hän kävi säälimätöntä sotaa, ja yhteiskunta voi olla hänelle kiitollinen uskollisesta vartiopalveluksesta. Vuonna 64 hän Catilinan vastaehdokkaana pyrki konsuliksi seuraavaksi vuodeksi, ja hänen onnistui kiivaan vaalitaistelun jälkeen lyödä Catilina laudalta. Itse vaalipäivänä Cicero oli pukenut päällensä panssarin ja piti huolen siitä, että se pisti näkyviin togan alta. Kuinka monta ääntä hän voitti näyttämällä kansalle, että hänen henkensä oli uhattu, ei ole tietysti laskettavissa.
Konsulina Ciceron täytyi käyttää kaikkia niitä keinoja, jotka virka soi hänelle, pitääkseen puolensa vaarallista vihollistaan vastaan. Salaliittolaisten joukossa hänellä oli tiedustelijoita, jotka ilmoittivat hänelle kaikki, mitä näillä oli hankkeissa, m.m. että nämä aikoivat murhata hänet. Kiitos näille varovaisuustoimenpiteille hän vältti salaliittolaisten tikarit.
Kun hankkeet Ciceron henkeä vastaan olivat tulleet ilmi, hän kutsui senaatin koolle neuvotteluun. Catilina oli kyllin julkea tullakseen siihen myös ja näytelläkseen viattoman osaa. Mutta kun hän astui sisälle, kukaan ei vastannut hänen tervehdykseensä. Kaikki vetäytyivät pois hänen luotansa kuten ruttotautisen läheisyydestä, ja yksin hän sai istua penkillään. Leimuavassa puheessaan — kuuluisassa ensimmäisessä puheessaan Catilinaa vastaan — Cicero tempasi naamion roiston kasvoilta. Hän sinkautti aluksi kuuluisat sanansa Quousque tandem? »Kuinka kauan sinä Catilina», hän huudahti, »aiot käyttää väärin meidän kärsivällisyyttämme? Kuinka kauan sinun ilmeinen mielettömyytesi saa jatkaa vehkeilyjään? Milloinkahan sinun hillitsemättömän julkeutesi korkeat aallot viimeinkin asettuvat? Mitä tämä merkitsee: ei varmuusvartio, joka yöllä asetettiin Palatinus kukkulalle, eivät ne patrullit, jotka pitävät vartiota kaupungissa, ei koko kansan vallannut hämminki, ei kaikkien kunnon kansalaisten paikalle rientäminen, ei tämän varustetun paikan[29] valitseminen senaatin kokousta varten, eivät ne kiukkuiset silmäykset, joilla kaikki tänne kokoontuneet sinua katselevat, näytä sinuun lainkaan vaikuttavan! Etkö huomaa, että sinun rikolliset aikeesi on paljastettu? Uskotko sinä todellakin, että ainoakaan meistä on tietämätön siitä, mitä sinä puuhailit viime yönä ja toissa yönä, missä sinä olit, keitä oli kanssasi ja mitä päätöksiä sinä teit? Oi aikoja, oi tapoja! Senaatti tuntee kaikki sinun salahankkeesi, konsuli näkee ne — ja kuitenkin saat elää! Mitä minä sanonkaan: elää? Hän uskaltaa kaiken lisäksi tulla senaattiin ja ottaa osaa julkiseen neuvotteluun, samalla kuin hän silmäyksillään ilmaisee, ketkä hän meistä valitsee teuraikseen.
Kyllähän sinä saat elää, mutta et ilmeisesti aio lakata olemasta julkea, vaan paaduttaa itsesi vieläkin enemmän. Minä viivyttelen vielä, sillä minä tahdon, että sinä kuolet vasta sitten, kun ei ole enää niin läpiturmeltunutta ihmistä, että hän ryhtyisi sinua puolustamaan. Aina siihen asti saat elää; mutta elät kuten nytkin: minun laajain ja tehokkaiden varovaisuustoimenpiteitteni ympäröimänä, niin ettet sinä voi ryhtyä mihinkään voimassa olevaa järjestystä vastaan. Monet silmät ja korvat seuraavat tästä lähtien, kuten tähänkin asti, sinun jokaista edesottamistasi, ilman että sinä itse sitä lainkaan huomaat.» Ja sitten Cicero paljastaa Catilinan rikolliset puuhat yksityiskohdittain, päivä päivältä ja mainitsee varovaisuustoimenpiteet, joiden avulla hän ne oli tehnyt tyhjiksi, osoittaakseen, ettei mitään ollut tapahtunut häneltä salassa.
Catilina vastasi hävyttömyyksillä, mutta hänen äänensä hukkui paheksumishuutojen pauhuun, joka vapisutti neuvottelusalia. Suunniltaan raivosta hän syöksyi viimein ulos senaatista uhkaillen hirmuisesti tuhota kaiken. Seuraavana yönä hän jätti Rooman. Pakolaisena hän kaupungista poistui, tietoisena siitä, että hänen rikolliset aikeensa oli paljastettu ja että kaikki kunnialliset ihmiset halveksivat ja kirosivat häntä. Cicero voi hengittää levollisemmin. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa ensimmäisellä catilinalaispuheellaan.
* * * * *
Catilina läksi Etruriaan, sinne kerääntyneen kapinallisarmeijan luo. Tämän armeijan muodostivat muinaiset Mariuksen kannattajat, rappiolle joutuneet Sullan armeijan veteraanit sekä muut tyytymättömät henkilöt. Tällä armeijalla Catilina huudatti itsensä konsuliksi. Senaatti vastasi tähän toimenpiteeseen julistamalla hänet ja hänen kannattajansa valtiokiroukseen. Mutta salaliittolaisia oli vielä paljon Roomassa jäljellä, ja näillä olisi pitänyt Ciceron ilmoitusten mukaan olla tarkoituksena surmata hänet ja samalla sytyttää kaupunki tuleen.
Mutta väsymättömästi Cicero valvoi kaupungin turvallisuutta. Tehdäkseen Catilinan rikostoverit vaarattomiksi hän piti kansankokoukselle toisen catilinalaispuheensa, jossa hän paljasti heidät kaikki tyynni. »Voimmeko sietää sitä», hän huudahti, »että nämä raukkamaiset ihmiset väijyvät urhoollisten miesten henkeä, että miehet, joiden on tapana lojua pöytien ääressä hurjissa juomingeissa syleillen haureellisia naisia, viinistä herpaantuneina, ruoan turvottamina, kukilla seppelöityinä, voiteilla hierottuina, intohimojen heikontamina nikotellen uhkailevat surmata kunnon kansalaiset ja sytyttää kaupungin tuleen?»
Niin kauan kuin näitä yhteiskunnalle vaarallisia olioita oli kaupungissa, piti kaikkien kunnon kansalaisten vartioida yötä päivää kotejaan. Cicero puolestaan lupasi edelleenkin huolehtia itsensä Rooman puolustamisesta: »Ken koettaa panna toimeen levottomuuksia kaupungissa, ken hommailee rikollisessa puuhassa, saa kyllä kokea, että Roomassa on valppaat konsulit, kelvollisia virkamiehiä ja toimintatarmoinen senaatti, että täällä on aseita ja teloituspaikka, missä isämme ovat säätäneet sellaiset rikokset sovitettaviksi.»
Muutamia viikkoja myöhemmin Cicerolla oli kirjallisia todisteita salaliittolaisten rikollisista suunnitelmista. Hän kiiruhti vangitsemaan alkuunpanijat ja esittämään senaatille salaliittolaiset syyllisiksi todistavat paperit. Näistä kävi selville, että rikolliset olivat suunnitelleet nostattaa Galliassa kapinan, jonka he toivoivat sitten leviävän myöskin Espanjaan.
Neuvottelut kestivät senaatissa koko päivän, ja konsulia kiiteltiin lämpimästi hänen valppaudestaan. Hätääntyneitä kansanjoukkoja tungeksi kuurian ympärillä saadakseen kuulla viimeisiä uutisia, ja kun Cicero illan suussa, neuvottelujen päättyessä näyttäytyi, häntä tervehdittiin vilkkain suosionhuudoin. Forumin edustalle kokoontuneelle yleisölle hän piti kolmannen catilinarisen puheensa, jossa hän selosti niitä toimenpiteitä, joihin hän oli ryhtynyt, ja senaatin kiitollisuutta siitä, että hän oli pelastanut isänmaan.
Cicero ei ollut suinkaan sellainen mies, joka asetti kynttilänsä vakan alle. Liikaa kainoutta ei ilmene suinkaan seuraavista sanoista, joilla hän vertasi itseään Romulukseen: »Kun me roomalaiset kiitollisuudesta ja ihaillen olemme koroittaneet kaupunkimme perustajan kuolemattomien jumalien joukkoon, eiköhän silloin sitä, joka on pelastanut perustajan uljaan työn, pitäisi sekä nykyisen että tulevan maailman kunnioittaa? Olenhan minä katkaissut kärjen siitä miekasta, joka paljastettiin tasavaltaa vastaan, ja torjunut tikarinpistot teidän kurkuistanne. Senaatti on kunnioittanut minua päättämällä viettää minun kunniakseni kiitosjuhlan kuolemattomille jumalille, 'sentähden, että minä' — niin kuului senaatin päätös — 'olen pelastanut kaupungin murhista ja palosta, sen asukkaat varmasta kuolemasta, koko Italian sodan hävityksiltä.' Tämä on ensimmäinen kerta kaupunkimme perustamisesta saakka, jolloin tällainen kunnia on tullut muun kuin voittoisan sotapäällikön osaksi», hän selitti paremmaksi vakuudeksi.
Heti sen jälkeen hän oli kuitenkin kyllin vaatimaton antaakseen kunnian korkeammille valloille. »Jos sanoin» — näin kuuluivat hänen sanansa — »että minä olen estänyt rikolliset suorittamasta häpeällisiä aikeitaan, niin olen tehnyt itseni syylliseksi suunnattomaan julkeuteen. Iuppiter se torjui heidät; hän se on suvainnut suojella ja varjella Capitoliumia, tätä temppeliä, koko tätä kaupunkia ja teitä kaikkia. Kuolemattomat jumalat ne ovat antaneet minulle ajatuksen ja tahdon tarttua asioiden kulkuun; heidän avullaan minä olen saanut näin sitovat todistukset rikollisia vastaan.»
Kaksi päivää myöhemmin Cicero kutsui jälleen senaatin koolle neuvottelemaan vangittujen rangaistuksesta. Hän piti nyt neljännen catilinarisen puheensa, jossa hän kehoitti valtion isiä tekemään rikolliset vaarattomiksi. Catilinan puoluelaiset ansaitsivat saman kohtelun, mihin rangaistukseen perheenisä tuomitsisi orjan, joka on lyönyt kuoliaaksi hänen vaimonsa ja pistänyt hänen talonsa tuleen. Mukaansa tempaavin sanoin konsuli vetosi kaupungin isiin: »Jumalattoman salaliiton tulisoihtujen ja murha-aseitten saartamana meidän kaikkien äiti, isänmaa, ojentaa rukoillen kätensä teitä kohti. Teille hän uskoo oman ja kaikkien lastensa elämän, teille linnan ja Capitoliumin, teille kotijumalien alttarit ja Vestan ikuisen tulen, teille kaikkien jumalien temppelin ja pyhätöt, teille kaupungin muurit ja talot. Päätöksestähän, jonka tänä päivänä teette, riippuu teidän oma elämänne, puolisojenne ja lastenne olemassaolo, kaikki ajallinen hyvinvointi, paikka, jossa asutte ja elätte, kotiliesi, jota sanotte omaksenne. Ajatelkaa, mitä suunnattomia ponnistuksia on kysynyt meidän valtamme perustaminen, kuinka paljon rohkeutta vapauden vakiinnuttaminen, ja muistakaa, että yksi ainoa yö on ollut vähällä tuhota tämän kaiken! Tänä päivänä teidän täytyy ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, ettei tällaista enää milloinkaan voida panna toimeen ja etteivät kansalaiset voi edes suunnitella sellaista.»
Tälläkin kertaa Ciceron kaunopuheisuus tempaa senaatin mukaansa. Päätökseksi tuli, että kaikki rikolliset oli tehtävä vaarattomiksi mestaamalla heidät. Myöhään illalla heidät vietiin Capitoliumin juurella olevaan vankilaan, joka oli määrätty kuolemaantuomituille. Täällä heidät mestattiin, toinen toisensa jälkeen. Konsuli odotti vankilan portin edustalla; ja kun kammottava toimitus oli lopussa, hän huusi valtavalla äänellä Forumilla olevalle väkijoukolle yhden ainoan sanan: »Vixérunt (He ovat eläneet)». Syvän hiljaisuuden vallitessa otettiin vastaan tärisyttävä ilmoitus.
Mutta kotimatkalla vankilasta kotiin saattoi häntä riemuitseva kansanjoukko.
Osa salaliittolaisista oli kuitenkin ehtinyt pudistaa Rooman tomut jaloistaan ja paeta Catilinan luo Etruriaan. Mutta senaatin joukot ympäröivät hänet ja hänen sotajoukkonsa, ja epätoivoisen taistelun jälkeen kapinoitsijat saivat melkein viimeiseen mieheen surmansa. Kun Catilina näki, että kaikki oli hukassa, hän syöksyi upseeriansa seuraamana keskelle vihollisjoukkoja ja kaatui osoittaen urhoollisuutta, joka olisi ollut paremmankin asian arvoinen. Vielä kuollessaankin hänellä oli sama hurja kasvojenilme kuin eläessään.
Cicero sai senaatilta kunniakkaan nimen »pater patrise (isänmaan isä).»
Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:
Gaston Boissier, La conjuration de Catilina.
P. Merimée, Conjuration de Catilina.
Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:
Marcus Tullius Cicero, Valda tal. Julius Centerwallin ruotsinnos.
Otto Eduard Schmidt, Der Briefwechsel M. Tullius Ciceros.
Friedrich Aly, Cicero, sein Leben und seine Schriften.
Gaston Boissier, Cicero och hans vänner. Ernst Apiarien ruotsinnos ranskasta. 2 osaa.
Axel Dahlman, Cicero.
S. Eitrem, Cicero og hans tid.
Otto Plasberg, Cicero in seinen Werken und Briefen.
Th. Zielinski, Cicero im Wandel der Jahrhunderte.
W. Drumann, Geschichte Roms in seinem Übergange von der republikaniscben zur monarchischen Verfassung: 6 nid.
POMPEIUS JA CÆSAR.
ENSIMMÄINEN TRIUMVIRAATTI.
Vuoden vaihteessa 62—61 e.Kr. Idän voittaja palasi Roomaan. Sen perusteella, mitä aikaisemmin vuonna 62 oli tapahtunut, oli selvempää kuin milloinkaan, että valtakunnassa piti vallan olla koottuna yksiin käsiin. Muuten oli vaara tarjolla, että milloin tahansa valtion ja kansalaisten turvallisuus voi joutua kyvykkään seikkailijan leikkikaluksi. Nyt oli lähestymässä mies, jolla oli aseellinen valta käytettävänään. Kuningaskruunu oli kypsä hedelmä, valmis poimittavaksi. Oli useita, jotka ennustivat, että vuosi 691 valtion perustamisesta[30] tulisi olemaan tasavallan viimeinen.
Kaikki tasavaltaisen hallitusmuodon kannattajat, niin senaatin kuin kansanpuolueessakin, elivät senvuoksi alituisessa jännityksessä odottaen vain, mitähän tapahtuisi silloin, kun Pompeius tulisi jälleen kotiin. Vähäinen lohdutus oli kansanpuolueelle, että Pompeius oli julkisesti tehnyt demokraattisen uskontunnustuksen. Oli varmasti viisainta hankkia itselleen vastapaino Idän herraa vastaan. Samoin ajatteli Crassus. Ja niin kävi joka päivä selvemmäksi, että hänestä tulisi kansanpuolueen turva. Sullan henkipattojulistusten aiheuttaman suuren mieshukan jälkeen demokraateilla oli puute johtaja-aineksista.
Yksinään Crassus ei kuitenkaan kyennyt sellaiseen tehtävään kuin puolensa pitämiseen miestä vastaan, joka komensi taisteluvalmista armeijaa. Mutta auttajaksi tarjoutui demokraattien piiristä nouseva uusi tähti: Iulius Cæsar. Hän oli syntynyt luultavasti vuonna 100[31] ja kuului ylhäiseen Iuliusten sukuun, joka kehui polveutuvansa Æneaan pojasta Iuluksesta ja saaneensa sukunimensä hänen mukaansa. Mutta sukulaisuussuhteittensa johdosta Cæsar oli tullut yhteyteen myöskin kansanpuolueen kanssa. Marius oli nimittäin naimisissa hänen tätinsä kanssa, ja Cæsar itse meni naimisiin erään kiivaan demokraatin tyttären kanssa.
Kun Sulla tuli valtaan, Cæsar ei kuten monet muut, vaihtanut puolueväriä. Uskalsipa hän uhmata kaikkivaltiaan käskyä erota nuoresta vaimostaan ja mennä naimisiin erään »oikeamielisen» naisen kanssa.
Senvuoksi hänenkin nimensä merkittiin henkipattoluetteloihin. Diktaattori armahti kuitenkin hänet vaikutusvaltaisten ystävien rukouksista, mutta huomautti kuitenkin: »Te ette tiedä, mitä teette, sillä tässä nuoressa miehessä piilee enemmän kuin yksi Marius.» Tällainen lausunto oli tietysti demokraattien mielestä vastaisuutta varten paras suositus, minkä nuori Cæsar voi saada.
Siivitetyksi sanaksi muodostui ajatus, jonka Cæsar itse kerran lausui, kun hän matkusti erään pikkukaupungin läpi pohjois-Italiassa. Kun hänen seurueensa kesken puoliksi piloilla oli puhetta siitä, voisiko tällaisessakin luolassa olla puoluetaisteluita ja tilaa poliittiselle kunnianhimolle, Cæsar tokaisi: »Aivan varmasti. Ja minä puolestani tahtoisin mieluummin olla täällä ensimmäinen kuin Roomassa toinen.»
Kun hän 34 vuoden vanhana tuli maaherraksi Espanjaan, hänen kerrottiin nähneen Herkuleen temppelissä Gadeksessa Aleksanterin kuvapatsaan ja tällöin huoanneen: »Minun ikäisenäni hän jo oli valloittanut maailman, ja minä en ole vielä saanut aikaan mitään!»
Aluksi oli kuitenkin näyttänyt siltä, kuin Cæsarin ainoa kunnianhimo olisi ollut soittaa ensimmäistä viulua Rooman elostelevien nuorten keikarien kesken. »Hän teki itsensä kuuluisaksi enemmän hulluilla päähänpistoillaan ja suurenmoisilla veloillaan kuin tulisella demokraattisella kaunopuheisuudellaan», Mommsen sanoo. Cicero pani kyllä huolehtien merkille hänen kunnianhimoisuutensa, mutta väitti toiselta puolen: »Kun näen hänen huolellisesti käherretyt suortuvansa, en kuitenkaan voi uskoa, että tuolle miehelle juolahtaisi mieleen kumota Rooman valtiosääntö.»
Mutta kyllä leijonan kynsi pisti välistä esille. Erään kerran Cæsar joutui merirosvojen vangiksi; ja kun nämä älysivät, että heidän saaliinsa oli ylhäinen mies, niin he vaativat hänestä lunnaita 20 talenttia.[32] Mutta kun Cæsar kuuli summan, hän äyhkäisi: »Kaksikymmentä talenttia sellaisesta miehestä kuin Julius Cæsarista! Haha! Viisikymmentä talenttia pitää teidän saada. — Mutta sitten minä kerran ristiinnaulitsenkin teidät kaikki tyynni.»
Sillä aikaa kuin hänen ystävänsä puuhasivat hankkiakseen kokoon lunastussumman, hän kohteli herroja merirosvoja mitä ylimielisimmällä tavalla. Plutarkhos sanoo, että hän »eli näiden hurjain miesten keskuudessa, niinkuin he eivät vartioitsisikaan häntä, vaan olisivat hänen lakeijoitaan. Kun hän kirjoitti runoja ja puheita, heidän täytyi olla hänen kuulijoinaan; ja niitä, jotka, eivät näyttäneet ihastuneilta, hän haukkui sivistymättömiksi barbaareiksi.» Ja kun häntä halutti nukkua, hän käski heitä mitä ankarimmin olemaan hiljaa. Merirosvoilla oli mahdottoman hauskaa hupaisan nuoren miehen kaikkien päähänpistojen kustannuksella. Tuskin hän kuitenkin oli päässyt vapaaksi, kun hän jo miehitti parisen laivaa, otti merirosvot vangiksi, pakotti heidät luovuttamaan lunastussumman takaisin — ja ristiinnaulitsi heidät jok'ikisen.
Ken näki pintaa syvemmälle, voi kylläkin huomata tarkoituksellisuutta Cæsarin tavassa tuhlata rahoja, ainakin hänen viljanjakeluissaan ja niissä upeissa kestityksissä ja näytännöissä, joita hän järjesti kansalle. Näiden kalliiden tilaisuuksien vertaisia roomalaiset eivät olleet koskaan nähneet. Kerran hän yhdellä haavaa pani esiintymään 320 gladiaattoria täyshopeisissa varustuksissa. Toisen kerran hän järjesti näytännön, jossa 1.200 miestä suoritti 40 elefantin metsästyksen. Mitäpä häntä huolettikaan, jos hänen velkansa nousivat 50 miljoonaan markkaan! Hän oli kyllä laskenut, että ajan oloon kannatti tuhlata tällä tavoin. Kiitos suuren kansansuosionsa hän tulikin ennen pitkää hopearikkaan Espanjan maaherraksi. Ja silloin hän voi pian maksaa takaisin jokaisen pennin.
Kansansuosiotaan Cæsar lujitti lisäksi mainostamalla kaikin mahdollisin keinoin sukulaisuuttaan vanhan Mariuksen kanssa. Kun hänen tätinsä kuoli ja oli haudattava, hän käytti tilaisuutta hyväkseen antaen kuljettaa hautajaissaatossa vainajan puolison kuvaa. Tämä oli senaatille isku vasten kasvoja, sillä olihan senaatti julistanut Mariuksen ikipäiviksi valtiokiroukseen. Mutta kansan riemu oli rajaton, kun se kuvassa tunsi unohtumattoman sankarinsa jumaloidut kasvojenpiirteet, ja halvinkin tunsi itseään kunnioitettavan Mariuksen mukana. Olipa Iulius Cæsar totta totisesti jymymies!
Pari vuotta myöhemmin roomalaiset hämmästyivät eräänä aamuna huomatessaan äkkiä, että Mariuksen kuvapatsas ja voittomerkit oli kullasta ja marmorista loistavina pystytetty jälleen Forumille, niinkuin ei Sulla olisi niitä koskaan kumonnutkaan. Silloin Mariuksen afrikkalais- ja kimbriläissotaretkien invaliidit — olisiko Cæsar mahdollisesti vihjaissut heille? — kerääntyivät kyynelet silmissä jumaloidun sotapäällikön kuvapatsaan ympärille. Ja voi sitä optimaattia, joka olisi uskaltanut käydä käsiksi näihin voitonmerkkeihin!
Voidaan pitää aivan varmana — vaikkakaan ei ole olemassa laillisesti päteviä todisteita siitä — että Cæsarilla ja Crassuksella oli sormet pelissä Catilinan salaliitossa. On olemassa paljon asianhaaroja, jotka viittaavat siihen suuntaan, että nämä liittolaiset olivat aikoneet Pompeiuksen poissa ollessa anastaa itselleen korkeimman vallan Roomassa ja että he ainakin johonkin aikaan olivat ajatelleet käyttää Catilinaa välikappaleenaan. Tosiasia on, että ne nuoret optimaatit, jotka olivat mukana torjumassa murhapolttajien aikeita olivat niin kiihdyksissään Cæsarille, että he kerran tämän poistuessa senaatista uhkasivat surmata hänet. Ja paljon myöhemmin, kun Cicero uskalsi puhua vapaammin siitä, mitä oli tapahtunut kulissien takana, hän mainitsi nimenomaan Cæsarin yhtenä niistä, jotka olivat sekaantuneet Catilinan salahankkeeseen. Luonnollisesti sekä Cæsar että Crassus pysyttelivät taka-alalla. He aikoivat vain antaa Catilinan ja hänen kannattajainsa tehdä ensimmäisen otteen ja suorittaa likaisen työn, jota tarvittiin anarkian ja hirmuvallan luomiseksi. Kunhan vain olisi tähän asti päästy, olisi heidän itsensä vuoro tullut tarttua asioiden kulkuun ja luoda uusi olojen järjestely. Mutta kun vallankumouskoe epäonnistui, Cæsar ja Crassus osasivat lakaista jälkensä umpeen.
Kun Pompeiuksen kotiintulon aika lähestyi, Cæsar ja Crassus tunsivat tarvitsevansa toisiansa. Yhteisestä vaarasta tuli se side, joka yhdisti Rooman rikkaimman ja sen velkaisimman miehen.
* * * * *
Kun Pompeius tuli kotiin, tasavaltainen hallitusmuoto oli siis yhä voimassa. Mutta Catilinan salaliitto oli, kuten sanottu, herättänyt laajoissa yhteiskuntapiireissä toiveen, että voimakas käsi tarttuisi valtiolaivan peräsimeen. Koskaan ei ollut Rooman kuningaskruunun tavoittelijalla ollut parempia onnistumisen edellytyksiä kuin Pompeiuksella vuonna 61. Mutta oliko hänessä miestä käyttämään suotuisaa tilannetta hyväkseen?
Tuskin hän oli Brundisiumissa astunut kotimaan kamaralle, kun hän jo yleiseksi hämmästykseksi laski armeijansa hajalle ja päästi itsekunkin kotiinsa. Mutta hän sai pian kokea, kuinka vähän sotilaaton sotaherra tosiaankin merkitsi sellaisessa yhteiskunnassa kuin silloisessa Roomassa. Lucullus teki tietysti kaikki, mitä hän voi, tehdäkseen elämän katkeraksi sille miehelle, joka oli vääntänyt sotapäällikönsauvan hänen käsistään, ja niittänyt sen, minkä hän oli kylvänyt. Ja hän onnistuikin hyvin. Kun Pompeius haki konsulinvirkaa, hän ei tullut valituksi. Kun hän pyysi, että hänen Aasian olojen järjestelynsä hyväksyttäisiin, hyväksymistä vastustettiin. Ja kun hän teki esityksen maan jakamisesta sotilailleen, vastattiin, ettei ollut maata jaettavaksi. Senaatti kauhistui uusia peltolakeja. Olihan jo peltolakisanakin kietoutunut Gracchus-levottomuuksien muistoon. Vai niin! Pompeiuksesta oli siis tullut samanlainen demagogi kuin nuo Gracchuksetkin!
Oli ihmeellistä, kuinka mahdotonta oli saada ketään puhumaan Pompeiuksen puolesta. Mutta komean triumfin hän sai viettää, puettuna pukuun, jonka sanottiin kuuluneen Aleksanteri Suurelle. Triumfivaunu oli runsaasti koristeltu jalokivillä, ja sen edellä kulki kuusi prinssiä, voitettujen kuninkaiden, Mithradateen ja Tigraneen poikia, kaksi Mithradateen tytärtä, kaikki ruhtinaallisissa juhlapuvuissa, sekä yli 300 muuta ylhäissukuista itämaalaista. Mainittiin liki 900 kaupunkia ja tuhat lujaa linnaa, jotka hän oli valloittanut. Niin kallisarvoisesta sotasaaliista kuin se, mikä tässä triumfissa nähtiin, eivät roomalaiset koskaan olleet voineet uneksiakaan. Valtiokassa rikastui lähes 900 miljoonan markan arvoisilla aarteilla.
Mutta kun loistava triumfi oli ohi, oli koko näytelmäkin lopussa. Pompeius oli kartuttanut Rooman valtakunnan alamaisten lukumäärää 12 miljoonalla eli koko Italian silloisen väestön kaksinkertaisella määrällä. Gnæus Pompeius oli tehnyt tehtävänsä — Gnæus Pompeius sai mennä. Aasiassa hän oli määräillyt kuningaskruunuista, perustanut kaupunkeja ja asettanut uudet rajat valloille ja valtioille — sanalla sanoen: hän oli itsevaltiaan vallalla ja voimalla ohjannut ja määrännyt kaikkialla Aigeian meren ja Kaukasuksen, Hellespontoksen ja Punaisen meren välillä. Saada nämä toimenpiteensä senaatin vahvistamiksi oli hänelle kunnian asia. Samalla tavoin maanjako hänen vanhoille veteraaneilleen. Senaatin kieltäytyminen oli hänen häpäisemistänsä hänen sotilastensa ja koko Aasian edessä. Nyt hän katui, että oli laskenut armeijansa hajalle, mutta se oli jo myöhäistä. Kun senaatti oli kääntänyt hänelle selkänsä, hänellä ei ollut muuta keinoa jäljellä kuin aloittaa uudelleen näytellä demagogin osaa, johon hänellä oli niin huonot edellytykset. Mutta demokraattisessa puolueessa oli ensimmäinen paikka nyt toisella — Pompeiuksen täytyi tyytyä toiseen sijaan. Cæsar oli valmis antamaan sen hänelle. Olihan Pompeius kaikissa tapauksissa siinä määrin merkitsevä mies, että oli parempi pitää hänet ystävänään kuin vihamiehenään, ajattelivat sekä Cæsar että Crassus.
Molemmin puolin ymmärrettiin toisiaan puolesta sanasta, ja vuonna 60 nämä kolme miestä tekivät liiton, jota on sanottu ensimmäiseksi triumviraatiksi. Triumviraatti oli, voi sanoa, sen liiton laajentamista, jonka Pompeius ja Crassus olivat tehneet yksitoista vuotta aikaisemmin. Triumvirit sopivat molemminpuolisesta toistensa tukemisesta ja Rooman valtakunnan hallitusvallan jakamisesta. Ensiksi oli yhteisin voimin tehtävä työtä konsulinviran hankkimiseksi Cæsarille seuraavaksi vuodeksi. Triumvireillä oli yhteisesti käytettävinään niin monta kannattajaa, että jos nämä kaikki yhtyivät, he voivat määrätä päätökset sekä senaatissa että kansankokouksessa. Triumviraatti oli, eräs historioitsija sanoo, »kuuluisuuden, neron ja rikkauden liitto». Vahvistaakseen triumvirien välistä sidettä, Pompeius meni naimisiin Cæsarin sisaren, kauniin ja viehättävän Iulian kanssa.[33]
Mitä Pompeius ei ollut omin voimin kyennyt aikaansaamaan, se onnistui nyt hänelle toisten triumvirien, ennen kaikkea Cæsarin avulla, joka oli tullut valituksi konsuliksi vuodeksi 59. Kiivaan vastarinnan jälkeen senaattorien taholta hänen onnistui saada kansankokous päättämään toimeenpantavaksi maanjako Pompeiuksen sotilaille ja vahvistamaan hänen järjestelynsä Aasiassa. Omalle osalleen Cæsar hankki konsuliajan loputtua Gallian maaherranviran. Maaherranviran mukana seurasi neljän legioonan päällikkyys. Gracchusten esimerkki oli osoittanut, kuinka mahdotonta oli toimittaa mitään Roomassa ilman armeijaa, ja saadaksensa armeijan, täytyi olla hallittavana maakunta.
Näin Pompeius oli joutunut sellaiseen tilanteeseen, että hän oli auttanut verrattomasti lahjakkaamman ja toimintatarmoisemman miehen korkeaan sotilas virkaan. Se oli itse asiassa, kuten Mommsen sanoo, »poliittinen itsemurha».
Oli jouduttu siihen, että Rooman valtakuntaa hallitsi »kolme tyrannia», ja senaatti oli tosiasiallisesti muuttunut monarkkiseksi valtioneuvostoksi. Ei auttanut vuodattivatpa tasavaltalaiset kuinka paljon tahansa vihansa maljoja »kolmipäisen hirviön» päälle. Pompeius sai kuitenkin enimmän tuntea heidän katkeruuttaan, sillä hän jäi Italiaan huolehtimaan maan jaosta ja olemaan käsillä siltä varalta, että jotakin sattuisi tapahtumaan. Hänestä ja olosuhteista ylimalkaan lausui Cicero, joka, se huomattakoon, oli hänen ystävänsä, mielipiteensä tuttavallisessa kirjeessä vuonna 59 seuraavin kuvaavin sanoin: »Ei koskaan ole tilanne täällä ollut niin häpeällinen, ei koskaan niin kaikkien yhteiskunta- ja ikäluokkien inhoama kuin nyt. Pompeius, minun epäjumalani, on minun rajattomaksi surukseni perin pohjin turmellut asemansa. Ei ole ketään, joka enää tuntisi luottamusta häneen.»
Ciceron taholta triumvireillä oli odotettavissa mitä ankarinta suunnitelmiensa vastustusta. Cæsar, joka piti hänen kaunopuheisuuttaan ja kirjallista lahjakkuuttaan suuressa arvossa, koetti voittaa lahjakkaan miehen triumvirien puolelle ja teki hänelle edullisen tarjouksen toisensa jälkeen. Cæsar tiesi, että tämä vilkasverinen optimaatti voi käydä kiusalliseksi triumvireille, sillä aikaa kuin hän itse oli poissa Galliassa. Mutta Cicero torjui kaikki yritykset saada hänet »kolmen tyrannin» asian puolelle ja hän varoitti Pompeiusta ottamasta osaa Cæsarin ja Crassuksen kunnianhimoisiin hankkeisiin. Silloin triumvirit päättivät tehdä »isänmaan isän» vaarattomaksi. Hänen kimppuunsa pantiin hyökkäämään eräs Clodius niminen kansantribuuni, joka oli hänen leppymätön vihamiehensä ja yhtä julkea ja turmeltunut mies kuin Catilina, mies, joka vaikutusvaltansa kansanjoukkoihin myi enimmän tarjoavalle.
Clodius syytti Ciceroa siitä, että tämä oli mestauttanut Catilinan kanssarikolliset vastoin voimassa olevaa lakia laillisen tuomioistuimen tutkimatta ja tuomitsematta. Ainoastaan kansankokouksella — ei senaatilla — oli valta tuomita Rooman kansalainen menettämään henkensä. Mutta on huomattava, että tämä laki koski ainoastaan säännöllisiä olosuhteita. Nyt oli kysymys tilanteesta, jolloin yhteiskuntaa uhkasi kapinalipun kohottanut aseellinen liitto. Väkivallan käyttö valtiota vastaan kohdistuvan väkivallan tukahduttamiseksi, ennenkuin on liian myöhäistä, on ja tulee aina olemaan niiden velvollisuus, joiden tehtävänä on valvoa kansalaisten turvallisuutta. Jokainen yhteiskunnan kumoaja on itse asettunut lain ulkopuolelle. Hän ei ole, kuten Cicero itse esitti, enää »kansalainen», eikä hänellä siis ole enää kansalaisoikeuksiakaan, joihin vedota. Hän on vihollinen, ja häntä tulee kohdella samalla tavoin kuin jokaista valtakunnan ulkoista vihollista. Itse asiassa senaatti olikin antanut Cicerolle ja hänen konsulitoverilleen diktaattorin vallan ja oikeudet määräämällä tavallisen kaavan mukaan, että heidän »tuli pitää huolta siitä, ettei valtiolle tapahdu mitään vahinkoa.»
Kun Cicero luopui konsulinvirasta, hän ei voinut vannoa tavanmukaista valaa, ettei hän ollut virka-aikanaan rikkonut tasavallan lakeja. »Minä vannon», hän sen sijaan sanoi, »että olen pelastanut tasavallan». Mutta sehän ei ollut »laillinen» toimenpide.
Clodiuksen onnistui todellakin saada kansankokous ajamaan »isänmaan isä» maanpakoon sekä määräämään, että hänen omaisuutensa oli otettava valtiolle. Cicero läksi Kreikkaan. Hänen talonsa Roomassa poltettiin, ja hänen rakas huvilansa Tusculumissa[34] hävitettiin.
Ciceron osaksi tullut kohtalo johtui suureksi osaksi siitä, että hän oli hankkinut tarpeettoman monta vihamiestä niskaansa sietämättömällä itsensä kehumisellaan. »Ei voinut», Plutarkhos sanoo, »tulla enää senaattiin, ei kansan kokoukseen eikä oikeudenkäyntihuoneistoihin olematta pakotettu yhä ja yhä kuulemaan samaa vanhaa virttä Catilinasta.» Sen lisäksi Cicero ei koskaan voinut olla lausumatta kompiansa, vaikka saikin siten elinkautisen vihollisen. Kas tässä muutamia esimerkkejä hänen purevasta pisteliäisyydestään! Kun Cornelius Sullan poika oli tuhlannut suurimman osan perintöään, niin että hänen oli pakko tarjota omaisuutensa jäännös julkisella huutokaupalla myytäväksi, Cicero sanoi: »Tästä kuulutuksesta minä pidän paljon enemmän kuin niistä, joita hänen isällään oli tapana laatia.» — Kerran oli Cicerolla ollut suuri menestys kansankokouksessa Crassuksen ylistykseksi pitämänsä puheen johdosta. Mutta pari päivää myöhemmin hänen kuultiin hukuttavan saman miehen herjauksensa. Crassus puhkesi silloin kysymään: »Etkö sinä, sama mies, muutama päivä sitten laulanut ylistystäni tältä samalta puhujapaikalta?» Hän sai vastaukseksi: »Kyllä, harjoituksen vuoksi minä koettelin puhujalahjojani puhumalla epäkiitollisesta aineesta.» — Eräs nuori mies, jonka joltisenkin varmasti epäiltiin antaneen isälleen myrkkyä kakussa, rupesi jossakin tilaisuudessa moittimaan Ciceroa ja uhkasi antaa tälle pahanpäiväisesti selkään. Silloin tämä vastasi: »Sinulta minä otan mieluummin selkäsaunan kuin kakkuja.» Muutaman hyvin sivistymättömän ja heikkolahjaisen miehen, joka tahtoi esiintyä lakiasiain suurena tuntijana, Cicero manuutti kerran todistajaksi eräässä oikeusjutussa. Kun todistaja selitti, ettei hän tiennyt mitään, laukaisi Cicero: »Sinä kai luulet, että minä kysyn sinulta jotakin, joka koskee laintuntemista.» Toisen kerran taas, kun Cicero esiintyi asianajajana, vastapuolen asiamies, Metellus Nepos, koetti hämmentää häntä kysymällä yhä ja yhä uudestaan ivallisesti: »Kuka oikeastaan olikaan isäsi, Cicero?» Cicero ei aluksi huolinut vastata, mutta lopulta tuli seuraava vastaus: »Äitisi laita on niin, että sinun itsesi on siihen kysymykseen vaikeampi vastata.» Metelluksen äiti oli nimittäin kuuluisa kevytmielisyydestään. — Samasta Metelluksesta kerrotaan, että hän järjesti opettajalleen komeat hautajaiset ja teetti hänen hautakiveensä korpin mustasta marmorista. »Oikea ajatus», huomautti Cicero, »siipiäsi räpyttelemään on hän sinua opettanut, mutta eipä juuri voi väittää, että hän olisi opettanut sinua puhumaan.» Eräs toinen asianajaja alkoi kerran puolustuspuheensa vakuuttamalla rintaäänellä, että hänen suojattinsa oli vedonnut hänen omantunnontarkkuuteensa, kaunopuheisuuteensa ja luotettavuuteensa. Tällöin Cicero tokaisi: »Ja sinä olet tosiaankin niin kovasydäminen, ettet henno ystävällesi antaa kerrassaan mitään siitä, mitä hän on sinulta pyytänyt!»