* * * * *

Ciceron maanpako on murheellinen luku. Se esittää surullisen kuvan täydellisesti murtuneesta miehestä. Monta kertaa hän oli tekemäisillään itsemurhan, ja hänen kirjeensä ovat täynnä valituksia ja itsesyytöksiä. Hän tunsi itsensä kasviksi, joka on temmattu pois kasvupaikaltaan ja kuihtuu vähitellen.

Vuoden kuluttua päätettiin kuitenkin, että hän saisi palata Roomaan, saisi takaisin omaisuutensa ja korvauksen siitä, mitä oli hävitetty. Triumvirit olivat nimittäin tulleet siihen kokemukseen, että he olivat menetelleet epäviisaasti tehdessään hänestä marttyyrin. Kun Cæsar ja Crassus olivat jättäneet Rooman ja Pompeius oli siellä yksin, tämä huomasi piankin, että hän tarvitsi Ciceron taisteluvalmista kieltä avuksi Clodiusta, kadun parlamentin johtomiestä vastaan! Imperaattori oli nimittäin joutunut riitaan tämän hävyttömän miehen kanssa eikä ollut itse suinkaan mies, joka voi puhelahjallaan vaikuttaa sellaiseen herraan. Ennenkuin Pompeius salli Ciceron palata, hän oli kuitenkin varmuuden vuoksi hankkinut vakuuksia siitä, ettei hän tulisi nostattamaan vastustusta häntä kohtaan.

Nyt Ciceron synkkä epätoivo muuttui autuushurmioksi, joka kasvoi sitä mukaa, kuin hän läheni pääkaupunkia, ja saavutti huippunsa, kun kansanjoukot siellä ottivat »isänmaan isän» vastaan triumfaattorina. Cicero tunsi itsensä kuin kuolleista ylösnousseeksi, vieläpä »kuin olisi noussut ylös taivaaseen.»

Hän otti jälleen paikkansa senaatissa. Mutta Clodius teki voitavansa katkeroittaakseen ilonmaljan. Ciceroa uhkasi vaara, että hänen joukkueensa voisi kivittää häntä tai hyökätä hänen päällensä. Eikä hän tuntenut itseänsä enää vapaaksi mieheksi, sillä Pompeiushan määräsi hänen kielensä käytön. Useamman kuin kerran hänen täytyi esiintyä tuon mahtavan miehen sellaistenkin suojattien puolesta, jotka olivat hänelle itselleen vastenmielisiä.

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:

Charles Merivale, History of the romans under the empire: 7 n id.

Tähän lukuun:

Arthur Montgomery, Inrikespolitiska förhållanden i Rom år 60 och 59 f.Kr. (Historisk tidskrift 1915.)

CÆSAR GALLIASSA.

Cæsarin maaherrakunta käsitti cisalpiinisen Gallian lisäksi myöskin osan transalpiinista Galliaa. Vuonna 125 roomalaiset olivat nimittäin alkaneet muuttaa Lugudúnumin[35] (nykyinen Lyon) luona olevasta Rhône'in mutkasta etelään olevaa Galliaa provinssiksi. Muisto tästä elää vielä tänä päivänä nimessä Provence.[36] Täällä roomalaistaminen oli mennyt nopeasti eteenpäin vanhan helleenisen, Massiliasta käsin tapahtuneen kulttuurivaikutuksen helpottamana.

Gallialaisia oli kaikkina aikoina miellyttänyt enemmän taisteleminen kuin kylväminen ja niittäminen, mutta heidän uudet herransa pakottivat heidät vaihtamaan miekan aurankurkeen. Tietysti gallialaisten roomalaistuttaminen ei Alpeista länteen ollut ehtinyt niin pitkälle kuin Cisalpiinisessa Galliassa. Jo kansan vaatetustapa ilmaisi sen. Edellisiä roomalaiset nimittivät vielä »housugallialaisiksi», erotukseksi itään ja eteläänpäin Alpeista asuvista »togaa käyttävistä gallialaisista». Mutta nekin erosivat kuitenkin hyvin suuresti Rhône'in ja Cevennien pohjoispuolella asuvista »pitkätukkaisista gallialaisista».

Tämä osa Galliaa oli vielä Cæsarin saapuessa itsenäinen. Cæsarin päätehtäväksi tuli saattaa tämäkin maa roomalaisen hallinnon ja helleenisen kulttuurin vaikutuksen alaiseksi. Siitä ajasta lähtien, jolloin gallialaiset olivat olleet Italian kauhuna, he olivat ehtineet ruveta kiinteästi asumaan ja maata viljelemään. He olivat perustaneet useita suuria, lujasti linnoitettuja kaupunkeja ja harjoittivat aika merkitsevää kauppaa ja meriliikennettä Atlantin ja Pohjanmeren rannikoilla. He olivat myöskin tulleet kuuluisiksi kauniista kupari- ja kultateoksistaan, ja heidän sivistystasostaan ylipäänsä on todistuksena se asianlaita, että ainakin sivistyneimmät tunsivat kirjoitustaidon. Pääasiallisesti he käyttivät kreikkalaista kirjaimistoa, mutta Rooman maakuntiin rajoittuville alueille olivat roomalaisetkin kirjaimet levinneet.

Mutta kelteillä ei ollut valtiota muodostavaa kykyä, eivätkä he näin ollen kyenneet kauan säilyttämään kansallista itsenäisyyttään. He olivat liiaksi hetken lapsia kyetäkseen järjestelmällisiin, enemmän rauhallisiin kuin sotaisiinkaan, tehtäviin. Melkeinpä kenelle tahansa oli helppoa temmata heidät mukaansa uhkarohkeisiin yrityksiin, mutta rohkeus vaihtui pian arkuudeksi. Pieninkin heimo muodosti tässä maassa yksin oman yhteiskuntansa, ja »jokaisessa suuressa kaupungissa, jokaisessa suuressa linnassa, ja melkein jokaisessa perheessä oli kilpailevia puolueita», kertoo Cæsar. Ja kaiken lisäksi eri kansat olivat toistensa kanssa alituisissa sodissa. Ei mennyt vuottakaan, ettei sisäinen taistelu leimahtanut aina uusissa paikoissa.

Melkein kaikki kelttiläiset heimot olivat tähän aikaan suorittaneet sen poliittisen kehityksen ensi vaiheen, jonka tunnemme heidän rotuveljiensä helleenien historiasta: vanhan heimokuninkuuden tilalle oli tullut aatelisvalta. Kelttiläinen aatelisto oli kyllä urhoollista ja ritarillista, mutta liian hillitöntä alistuakseen lainalaisen yhteiskunnan vaatimuksiin. Aatelismiehet keräsivät ympärilleen suuria asestettuja seurueita ja hallitsivat vallan oikeudella häikäilemättömästi alempia yhteiskuntaluokkia. »Laki oli keihään kärjessä.» Porvaristosta ei ollut poliittista vastapainoa aatelistolle, sillä kelteillä, kuten Idässä, kaupungeilla oli vain kaupallista ja strategista, mutta ei poliittista merkitystä kuten kreikkalaisilla ja roomalaisilla kaupungeilla.

Hengellisiä asioita johtivat papit — druidit, kuten heitä nimitettiin. Heillä oli ympärillään oppilasjoukkoja, jotka hartaasti kuuntelivat druidien salaista viisautta tähtitaivaan ihmeistä ja niitä pyhiä lauluja, joihin druidien jumaluusoppi oli puettu. Sielunvaellususko näytteli suurta osaa kelttien keskuudessa. »Vakaumus sielun kuolemattomuudesta», Cæsar sanoo, »poisti heiltä kuolemanpelon,» Temppeleitä kelteillä ei ollut, mutta kyllä puusta karkeasti hakattuja jumalankuvia. Pyhien tammien alla ja yksinäisinä vuorilla toimittivat druidit, valkeisiin vaatteisiin puettuina ja tammenlehväseppele päässä, jumalanpalvelusta. Usein he jumalvoimia lepytelläkseen uhrasivat ihmisiä. Cæsar kertoo suunnattoman suurista pajuista punotuista jumalankuvista, joiden käsivarsiin uhrit olivat sullottuina liekkien ympäröidessä ja tuhotessa heidät.

Druidien käsissä oli myöskin lainkäyttö[37] suurelta osalta, ja heidän valtansa ulottui kaikille elämän aloille, myöskin politiikkaan. Voi sitä, jonka druidit pyhässä vihassaan kielsivät ottamasta osaa uhrimenoihin. Kuten ruttoista häntä kartettiin.

* * * * *

Sellaisia olivat ne kansat, joiden keskuuteen Cæsarin tuli nyt asevoimin levittää roomalais-kreikkalaista sivistystä. Ennen hänen legiooniaan olivat kuitenkin roomalaiset liikemiehet kulkeneet tienraivaajina. He olivat ennen kaikkea käyttäneet hyväksensä kelttiläisten himoa viinirypäleen mehuihin. Osa näistä kauppiaista oli kaiken lisäksi hankkinut itselleen maaomaisuuksia rajan toisella puolen. »Kuten Pohjois-Amerikan valtauksen aloittivat 'tulivettä' kaupittelevat liikemiehet ja uudisasukkaat, aivan samoin nämä roomalaiset viinikauppiaat ja tilanomistajat valmistelivat Gallian tulevaa valtausta», Mommsen sanoo.

Mutta voimakkaammin kuin roomalaiset etelästä tunkeutui pohjoisesta ja idästäpäin päälle toinen kansa.

* * * * *

»Gallia est omnis divisa in partes tres» — kuinka hartaina kerran, juuri yläluokkalaisiksi päässeinä — tavailtuamme kaksi vuotta jalon roomalaiskielen alkeita — teimmekään näiden sanojen välityksellä tuttavuutta Rooman suurimman sotapäällikön ja valtiomiehen kanssa! Eihän sellaisenaan ole mitään merkillistä noissa sanoissa, joilla Iulius Cæsar alkaa kirjansa gallialaissodasta: »De bello gallico». Ne merkitsevät yksinkertaisesti: Gallia on kokonaisuudessaan jaettu kolmeen osaan» — ja sitten luetellaan nuo osat — mutta kuitenkin… nehän ovat alkutahti urotekojen kirjaan, joka on kirjoitettu tavalla, mihin ainoastaan voimakas, aito roomalainen kykenee, käyden käsiksi suoraan asiaan, kuultavan kirkkaalla ja yksinkertaisella tyylillä, joka on arvokasta ja eloisaa samalla kertaa. »De bello gallico» on kirjoitettu »samalla» riemuisalla mielellä, samassa reippaassa hengessä, millä Cæsar saavutti voittonsa.»

Mutta toiselta puolen ei saa unohtaa, että kirja tuo esiin vain toisen puolen, voittajan käsityksen sotatapahtumista. Se on myöskin propagandakirja, ja sitä on sellaisena arvosteltava. Se oli tarkoitettu ikuistamaan roomalaisten kesken muiston Cæsarin valtiolle tekemistä suurista palveluksista ja puolustamaan häntä syytöksiltä, että hän muka ilman aihetta oli alkanut gallialaissodan ja menetellyt petollisesti germaaneja kohtaan, syytöksiltä, joita Cato nuorempi ja muutkin tekivät häntä vastaan. Senvuoksi onkin »De bello gallico» kirjassa useita tietoja, jotka eivät kestä Stoffelin, Delbrückin ja muiden nykyaikaisempien sotahistorioitsijain terävää, joskin joskus hieman kovakätistä arvostelevaa tutkimusta. On välistä suorastaan ihmeellistä, kuinka nämä tiedemiehet filologien, arkeologien ja sotilashenkilöiden avulla ovat voineet pari tuhatta vuotta jälkeenpäin keksiä heikkoja kohtia: ristiriitaisuuksia ja liioitteluja silminnäkijän kertomuksessa.[38]

Kun Cæsar astui Transalpiinisen Gallian maaherranvirkaan, uhkasivat tätä maata, kuten Mariuksen aikana, vaellushaluiset germaanilaisjoukot, ja gallialaiset olivat itse liian heikkoja pitämään puoliaan näitä vastaan. Vaarallisinta oli, että germaanit saivat tilaisuuden sekaantua kelttiläisheimojen keskinäisiin, alituisiin kahakoihin. Muutamia vuosia ennen Cæsarin Galliaan saapumista oli muuan heimo kutsunut avukseen germaanilaisia palkkasoturijoukkoja soturikuningas Ariovistuksen johdolla. Tämä viihtyi niin hyvin Galliassa, että hän ei tehtävänsä suoritettuaan osoittanut pienintä merkkiäkään siitä, että aikoi lähteä jälleen kotimaahansa, vaan pakotti gallialaiset luovuttamaan maata — parasta koko Galliassa, kuten arvosteltiin — ei ainoastaan hänen sotureilleen, vaan myöskin uusille germaanijoukoille, joita yhä virtasi maahan. Näin perustettiin germaanilainen valtio kelttien maan sydämeen, ja jonkin ajan perästä oli melkein koko keskeisin Gallia Ariovistuksen vallassa. Kelttejä hän kohteli kuten voitettua kansaa, myöskin niitä, jotka oli äsken auttanut voittoon. Tämä germaanilaisten maahan tulo muistuttaa viikinkien taholta tapahtuneita pohjoisgermaanien retkeilyjä vuosituhat myöhemmin.

Huhu Ariovistuksen onnistuneesta yrityksestä lensi kuin nuoli germaaniheimosta toiseen, ja pian nämä olivat kaikkialla liikkeessä aina Reinin lähteiltä Pohjanmereen asti. Silloin Cæsar legioonineen tuli auttajaksi —, mutta auttajaksi, joka aikoi ottaa maksun vaivoistaan.

Mommsenin käsitys on, että Cæsar gallialaissodillaan tietoisesti tahtoi voittaa uutta maata kreikkalaisroomalaiselle sivistykselle. Mutta Eduard Meyer ja Ferrero ovat sitä mieltä, että Gallia oli yksinkertaisesti harjoituskenttä tulevaa kansalaissotaa varten ja niiden urotekojen suunniteltu tapahtumapaikka, jotka tulisivat tekemään hänet arvossa pidetyksi ja ihailluksi Roomassa. Luonnollisintahan onkin, että Cæsarin suunnitelmat ovat kehittyneet vähitellen, yhtä rintaa tapausten kehityksen kanssa. Cæsar oli täysiverinen reaalipoliitikko. Hänen nerokkuutensa ilmeni kyvyssä täysin käyttää hyväkseen jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta. Ei tarvitse edellyttää edeltäpäin laadittua suurta suunnitelmaa selittääkseen, mitä niin eloisan nerokas mies on toimittanut ja aikaansaanut.

Entinen hienostelija ja tuhlari esiintyy tuossa paikassa aikansa suurimpana sotapäällikkönä. Hänen luonnostaan heikossa ja hintelössä ruumiissaan uinui aavistamattomia voimia. Mitkään rasitukset eivät näyttäneet voivan väsyttää tätä rautaista tahdonvoimaa. Niin hämmästystäherättävän nopeita matkoja, kuin mitä hän teki, ei kukaan muu jaksanut suorittaa. Unesta hän näillä matkoilla suoriutui matkavaunuissa tai kantotuolissa. Marsseilla hän kulki päivänpaahteessa ja rankkasateessa avopäin legiooniansa edessä. Kun vesiesteitä tuli, hän ui kaikkein ensimmäisenä yli, ja kun legioona horjui, hän heittäytyi taistelun tuoksinaan taistellen kuin rivimies. Hän kykeni opettamaan ratsuiksi hevosia, joiden selkään kukaan muu koko armeijassa ei uskaltanut nousta. Sotilaat katselivat ihaillen tätä erinomaista päällikköä, jolla oli aina rohkaiseva sana sanottavana, kun sitä tarvittiin, joka kotkankatseellaan näytti seuraavan jokaista miestä taistelussa ja joka yhtä oikeaan osuen palkitsi urhoollisen ja kelvollisen, kuin rankaisi pelkuria ja uppiniskaista. Sellaisen miesten miehen edestä uhrasi mielellään elämänsä. »Tuskinpa lienee koskaan ollut armeijaa», Mommsen sanoo, »joka olisi ollut siinä määrin taipuvainen ja tarkoituksenmukainen välikappale mestarin kädessä.» Siinä määrin sotapäällikön joustavan tahdonvoiman elähdyttämät olivat Cæsarin sotilaat, että he tunsivat voivansa kamppailla kymmenkertaisenkin ylivoiman kanssa.

Kun nyt keskisen Gallian keltit kyynelsilmin rukoilivat Cæsarilta apua maahan tunkeutujia vastaan — Cæsar ainakin kertoo tapahtumat näin dramaattisesti — hän ryhtyi toimeen sillä ripeällä tarmokkuudella, mikä aina oli hänelle ominaista. Hän rupesi heti neuvotteluihin Ariovistuksen kanssa ja esitti henkilökohtaista tapaamista. Mutta germaanipäällikkö vastasi korskeasti: »Kuka on Cæsar? Jos häntä haluttaa, voi hän tulla minun luokseni. Mutta mitä se hänelle kuuluu, mitä me germaanit teemme? Enhän minäkään sekaannu roomalaisten asioihin?»

Cæsar lähetti silloin kuninkaalle terveiset, että hän sai jäädä Galliaan sillä ehdolla, että lupasi olla tuomatta enää lisää germaaneja Galliaan. Ariovistus lähetti sellaiset vastaterveiset, että hänellä oli yhtä suuri oikeus hallita keskistä kuin roomalaisilla eteläistä Galliaa. Silloin Cæsar päätti lopettaa jutun lyhyeen. Mutta kun hänen piti lähteä legioonineen liikkeelle, valtasi nämä samanlainen silmitön säikähdys kuin silloin, kun Mariuksen piti johtaa joukkonsa teutoneja ja kimbrejä vastaan. Roomalaiset olivat vallan suunniltaan suurikokoisten ja urhoollisten germaanien pelosta, joista kerrottiin, että ei kukaan kyennyt kestämään edes heidän terävää katsettaan. Päällystö ja alapäällystö päivitteli kohtaloaan, ja karkaaminen ja kapina oli ovella.

Mutta Cæsar oli kylmän levollinen. Hän muistutti sotilaitaan siitä, että germaanithan olivat samanlaatuisia vihollisia kuin ne, jotka Marius oli kerran lyönyt maahan. »Mutta», hän sanoi, »jos te olette liiaksi pelkureita seuraamaan minua niin menen yksin kymmenennen legioonan kanssa vihollista vastaan. Sillä minä tiedän, että siihen voin luottaa.»

Kymmenes legioona tuli perin onnelliseksi tästä kunnianosoituksesta ja olisi seurannut häntä läpi tulen ja veden. Ja muut joukko-osastot häpesivät eivätkä tahtoneet näyttää olevansa sen huonompia kuin hekään. Tätä mielialaa Cæsar käytti heti hyväkseen ja johti sotilaansa vihollista vastaan. Elsassissa kohdattiin vihollinen. Silloin pehmeni Ariovistus ja taipui henkilökohtaiseen tapaamiseen. Tällöin hän osoitti Cæsarille selvästi ymmärtävänsä, miten epävarmalle pohjalle roomalaisen sotaherran oma mahtiasema perustui. Hän kertoi nimittäin Cæsarille suoraan, että hän oli saanut Cæsarin vihamiehiltä Roomasta tarjouksen raivata hänet pois tieltä. Mutta sen sijan hän nyt teki sen tarjouksen, että jos Cæsar antaisi hänen toimia vapaasti keski- ja pohjois-Galliassa, hän vuorostaan tulisi auttamaan Cæsaria Rooman valtakunnan valtiuteen. Hän aikoi siis politiikassaan käyttää hyväkseen Roomassa vallitsevaa epäsopua.

Cæsar oli nyt kuitenkin saanut tarpeensa neuvotteluista. Hän ei tahtonut antautua siihen vaaraan, että sotilasten taisteluhalu vaihtuisi jälleen epäröinniksi, vaan antautui otteluun. Valtava taistelu syntyi, josta ainoastaan jotkut harvat Ariovistuksen väestä selvisivät elävinä pelastautuen uiden tai venheillä Reinin yli. Näiden joukossa oli itse kuningaskin, mutta hän kuoli vähän sen jälkeen, luultavasti haavoihinsa. Muut germaanilaiskansat, jotka olivat matkalla kohti Reininrajaa, kauhistuivat niin, että vetäytyivät takaisin jälleen Germaanian sisäosiin. Mutta ne germaanit, jotka tahtoivat, saivat jäädä Galliaan siirtolaisina, ja Cæsar antoi heille toimeksi vartioida Reininlinjaa entisiä maanmiehiään vastaan. Reinistä oli tullut lopullinen raja roomalaisten ja germaanien välille, ja tämä tulos Cæsarin Ariovistuksesta saamasta voitosta on aina siitä lähtien ollut tuntuvissa kautta aikojen.

Koko maailma alkoi huomata, että uusi voima oli tullut Rooman kohtaloitten johtoon, aivan kokonaan toisenlainen, kuin se, mitä horjuva senaatinhallitus oli osoittanut.

Pian Cæsar sai aiheen kääntää aseensa pohjois-Galliaakin vastaan. Siellä asui kauimpana koillisessa voimakkaita belgialaisia heimoja, joihin oli sekaantunut vahvasti germaanilaista verta ja jotka olivat läheisessä yhteydessä toisella puolen Reiniä olevien germaanien kanssa. Belgialaiset pelkäsivät vapautensa menettämistä ja nostattivat koko maanpuolustusväkensä — 300 000 miestä, sanottiin — Cæsaria vastaan.

Mutta yhtenäisyyden ja kelvollisen johdon puuttuessa tämä ylivoima oli valtavampi vaikutukseltaan kuin vaarallisuudeltaan, erittäinkin kun belgialaiset, kuten gallialaiset ylipäänsäkin eivät osanneet järjestää muonan varustamista suuremmille joukoille. Tässä taidossa sitävastoin loistavan järjestelykykyinen Cæsar oli mestari. Hänen sotilaallinen ylemmyytensä johtui suureksi osaksi hänen hyvin järjestetystä elintarvikehankinnastaan. Vihollisten ollessa useamman kuin kerran pakotettuja joko hyökkäämään ennen aikojaan tai hajaantumaan, kun eivät olleet huolehtineet välttämättömistä elintarvikkeista, Cæsar sen sijaan kykeni aina pitämään armeijansa koossa ja itse valitsemaan oikean ajankohdan taistelulle. Näin oli asianlaita nytkin. Näytti uhkaavan valtava taistelu, mutta se supistuikin pelkäksi ratsuväkikahakaksi, ja seuraavana päivänä kaikki 300 000 olivat jäljettömiin kadonneet. He olivat nähneet viisaimmaksi painua itse kukin kotiansa. Ja sitten kukistettiin eri heimot helposti kukin kotipaikoillaan.

Nykyisen Ranskan ja Belgian välisellä rajalla Cæsar kohtasi huomattavasti voimakkaampaa vastarintaa ja vasta verisen taistelun jälkeen hän pääsi koko koillisen Gallian herraksi. Tästä taistelusta Cæsar on antanut kuvauksen, jossa hänen tyylinsä esiintyy kaikessa reippaudessaan ja havainnollisessa voimassaan. Esitämme otteen siitä: »Kun Cæsar» — hän ei kirjoita koskaan »minä» — »näki oikealta sivustalta, että kahdennentoista legioonan sotilaat seisoivat liian tiheään ryhmittyneinä, niin että he olivat toistensa tiellä taistelussa, ja että neljännestä kohortista kaikki centuriot olivat kaatuneet ja lipunkantaja surmattu ja menettänyt lippunsa sekä että muistakin kohorteista melkein kaikki centuriot olivat joko kaatuneet tai haavoittuneet, näiden joukossa ensimmäinen centurio, erinomaisen urhea mies, joka nyt oli menehtynyt monista, vaikeista haavoista, niin ettei kauemmin kyennyt pysymään pystyssä — kun Cæsar edelleen huomasi, että muilla alkoi rohkeus pettää ja että nuoremmat jättivät paikkansa sekä vetäytyivät pois taistelusta välttääkseen vihollisen aseita, mutta että viholliset sitävastoin suoraan edestä lakkaamatta ahdistivat alhaalta päin ja myöskin uhkasivat molempia siipiä sekä että suuri vaara oli uhkaamassa, mutta ei ollut olemassa varaväkeä lähettää avuksi, niin hän tempasi kilven eräältä jäljemmäksi jääneeltä sotilaalta ja syöksyi ensimmäiselle linjalle, huusi centurioita kutakin nimeltään, rohkaisi muita sotilaita sekä käski heitä käymään hyökkäykseen ja levittämään manipelejä[39] jotta miehet voisivat helpommin käyttää miekkojaan. Tulollaan hän herätti sotilaissa toivoa ja rohkeutta; ja koska itsekukin heistä ylipäällikön nähdessä tahtoi tässäkin vaaranpaikassa tehdä parhaansa, niin vihollisen hyökkäystä saatiin hieman hillityksi.» Pian tuli myöskin apua. Silloin roomalaisten rohkeus kohosi yhä enemmän: »Vieläpä nekin väestämme, jotka haavoistansa uupuneina olivat nääntyneet maahan, nousivat kilpiinsä nojaten ja alkoivat uudestaan taistelun. Mutta vaikka viholliset näkivät pelastuksen toivon häipyvän, he osoittivat niin suurta urhoollisuutta, että kun etumaiset heistä olivat kaatuneet, lähimpänä seisovat asettuivat kaatuneiden päälle taistelemaan. Ja kun nämäkin olivat kaatuneet ja kuolleitten ruumiita virui paikalla röykkiöissä, niin jäljellä olevat ampuivat nuolensa näiden röykkiöiden päältä kuten kukkuloilta meidän joukkojamme vastaan sekä sieppasivat meikäläisten heittämät keihäät ja lennättivät ne takaisin.» Lopuksi kuitenkin urhoollisimpienkin gallialaisten vastarinta murtui.

Koillisen Gallian kukistamisen jälkeen tuli rannikkokansojen vuoro; ja kolmessa vuodessa Cæsar oli laskenut suunnilleen koko Gallian valtansa alle. Vähintään puoleksi hän saa kiittää mestarillista diplomatiaansa gallialaisten kukistamisesta. Kaikkialla hän käytti häikäilemättä hyväkseen kelttiläisheimojen välisiä riitaisuuksia. »Hajoita ja hallitse!» oli hänen tunnuslauseensa. Yleensä hän asettui heikompien kansojen puolelle ja jokaisessa kaupungissa hän haki itselleen tukea aatelistosta. Samalla kertaa hän vältti kaikkea, mikä vain voi loukata gallialaisten arkaa kansallistuntoa ja heidän uskonnollisia käsityksiään.

* * * * *

Herättääkseen germaaneissa yhäkin suurempaa kauhua Cæsar kulki seuraavana vuonna Reinin yli paalusiltaa myöten, jonka hän oli tätä tarkoitusta varten rakennuttanut.[40] Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin Rooman sotajoukot tunkeutuivat Germaanian metsiin. Jo kahdeksantoista päivän kuluttua hän kuitenkin palasi takaisin ja revitti Reinin yli teettämänsä sillan. Hänen tarkoituksensa oli vain ollut näyttää germaaneille, että jos he eivät jättäisi Galliaa rauhaan, voitaisiin sieltä hyökätä heidän omaan maahansa.[41]

Samasta syystä hän teki kaksi kertaa meriretken Britanniaan. Hän tahtoi pelästyttää brittiläiset enää tukemasta kelttiläisiä heimoveljiään. Brittiläiset puolustautuivat urhoollisesti, ja tuhansine nopeine sotavaunuineen[42] heitä oli vaikea lyödä hajalle. Toisella Britannianretkellään Cæsar meni Thamesin yli ja pakotti brittiläisruhtinaan tunnustamaan Rooman yliherruuden. Mutta pysyväistä valloitusta hän ei Britanniassa suorittanut.

Brittiläisten uskollisuudesta Roomaa kohtaan ei luonnollisesti voinut juuri puhua, heti kuin Cæsar oli poissa. Enimmän nämä sotaretket vaikuttivat satumaisella hohteellaan, mikä ympäröi päällikköä, joka oli uskaltanut viedä legioonansa tuntemattomaan maahan meren keskelle. Vastaisuutta varten näillä sotaretkillä oli merkitystä sikäli, että Cæsar oli näyttänyt seuraajilleen tien, osoittanut heille, kuinka helppoa olisi tämän maan valloittaminen. Vuosisata myöhemmin etelä-Britannia liitettiinkin Rooman maailmanvaltakuntaan.

* * * * *

Olisi ollut luonnotonta, jos Cæsarin hämmästyttävän nopea menestys olisi yhä vain sellaisenaan jatkunut. Usein on, kuten Mommsen huomauttaa, helpompi kukistaa vapaa kansakunta, kuin pitää kukistettu kuuliaisuudessa. Kun gallialaiset ehtivät vain tointua äkkiyllätyksestä, alkoi kapinaliikkeitä ilmetä kaikkialla. Näitä Galliassa ilmeneviä kapinaliikkeitä voidaan pitää osaksi myös sen tappion seurauksena, jonka roomalaiset kärsivät taistelussa parthialaisia vastaan idässä vuonna 53 e.Kr. Parthialaisten voitto nostatti kelttiläisissä rohkeutta. Yleinen Gallian kapina puhkesi urhoollisen ja lahjakkaan Vercingétorixin johdolla. »Laajalle kuuluvana ja komeana kuten ukkosenjyrinä oli hänen nimensä pian vyöryvä yli Gallian», sanoo Georg Brandes Cæsarin elämäkerrassa. Häneen katsoivat kaikki keltit kuten vapaussankariinsa, kuten ainoaan, joka kykeni pelastamaan heidän kansallisen itsenäisyytensä. Verraton oli hänen kykynsä innostuttaa gallialaiset taisteluun — ja mikä merkitsi vielä enemmän — pitää heidät koossa ja terästää vastoinkäymisen päivinä näitä hetkenlapsia, jotka epätoivon puuskassa voivat ahdistaa johtajaansa ja sanoa häntä kavaltajaksi, joka oli uhrannut kansansa voittaakseen Cæsarin suosion. Monta sanaa heidän jumaloidun vapaussankarinsa ei tarvinnut sellaisissa tapauksissa sanoa, ennenkuin vastahakoiset aseitaan kalistellen äänekkäästi julistivat, että Vercingetorix oli suurin sotapäällikkö ja miehistä viisain ja rehellisin. Kelttiläiselle luonteelle kuvaavaa on myöskin, mitä sattui kerran paljon myöhemmin, kun gallialaiset olivat jo kauan olleet Rooman alamaisia. Kun muutamat kansanjohtajat koettivat yllyttää heitä, ei viipynyt kauan, ennenkuin he paloivat kiihkosta vapauden pyhän asian puolesta. Laulettiin hehkuvia vapauslauluja, taputettiin käsiä agitaattoreille ja oltiin kaikin tavoin innostuneita. Mutta kun kapinan piti puhjeta, ei osanottajia ilmestynytkään.

Ylipäänsä kelttiläiset muistuttavat hyvin paljon homeroslaisen ajan kreikkalaisia. Kummallakin kansalla on sama vilkas luonteenlaatu, sama rakkaus runouteen ja lauluun. Suurmiesten hoveissa oleilevilla kreikkalaisilla laulajilla on vastineensa kelttiläisten bardeissa. Iliaan sankarien ja sen tavallisten ihmisten kuvakokoelma on hämmästyttävän likeistä sukua kelttiläisille ihmistyypeille. Nämä kansat ovat kuin kaksi veljestä, jotka ovat kehittyneet eri nopeasti, toinen nopeammin senvuoksi, että on joutunut suotuisampaan ilmanalaan ja tullut kosketuksiin valveutuneempien ja sivistyneempien kansojen kanssa, sillävälin kun toinen on saanut pysyä kylmemmissä ja karummissa seuduissa hitaammat kansanrodut ympärillään.

Vercingetorix, joka tunsi kansansa, oli kyllin viisas välttääkseen taistelua. Hänen sodankäyntitapansa oli sen sijaan oman maan hävittämistä ja kaupunkien polttamista tarkoituksena näännyttää vihollinen nälkään, samalla kuin gallialaisen ritariston oivallinen ratsuväki hyökkäili roomalaisten niskaan näiden ollessa muonan- ja rehunhankintaretkillä. Muutoin Vercingetorix kokosi sotavoimansa muutamiin harvoihin, erittäin lujasti linnoitettuihin kaupunkeihin. Näiden ympärille keskittyi taistelu hänen ja Cæsarin välillä. Taistelusta tuli ankara, ja pitkän aikaa voitto kallistui gallialaisten puolelle. Alēsian luona, aivan Gallian sydämessä, riehui viisi päivää valtaisa taistelu, joka ratkaisi Gallian kohtalon. Voitto jäi lopulta roomalaisille. Kun Vercingetorix huomasi, että kaikki toivo oli mennyt, hän kutsui koolle gallialaisten ylhäisimmät miehet ja ehdotti, että nämä luovuttaisivat hänet roomalaisille, jotta siten säästettäisiin toisten elämä. Silloin ryhdyttiin neuvotteluihin Cæsarin kanssa. Hän vaati, että gallialaiset luovuttaisivat aseensa ja johtajansa. Gallialaiset hyväksyivät silloin päällikkönsä jalomielisen tarjouksen uhrautua kansansa puolesta.

Ylväänä kuin nuori jumala Vercingetorix ratsasti kalleimmissa sotavarusteissaan roomalaisten leiriin kohtaamaan kohtaloaan. »Ne roomalaiset, jotka olivat Cæsarin ympärillä, vapisivat hetkisen ihailun väristyksestä, melkeinpä pelosta, kun he näkivät sen miehen ratsastavan heitä kohti, joka niin usein oli saanut heidät vapisemaan henkensä puolesta» — näillä sanoilla kuvailee ranskalainen historioitsija Jullian tätä erikoista historiallista hetkeä. »Vercingetorixin vaikuttava olemus ja hänen kullasta ja hopeasta loistava, komea vartalonsa näytti heistä yli-inhimilliseltä, kunnioitusta vaativalta kuin muinaisajan sankari, kuten Decius, kun hän vihkiytyi manalan jumalille pelastaakseen legioonansa ja senjälkeen syöksyi vihollisparven keskelle.»

Kun nuori sankari oli tullut Cæsarin parvekkeen luo, hän jätti voittajalle hevosensa ja aseensa sanoen: »Ota vastaan nämä, sinä sankareista urhoollisin! Urhean miehen olet sinä voittanut.» Sitten istuutui hän vaieten Cæsarin jalkojen juureen.

Tämä tapahtui vuonna 52 e.Kr. Viisi vuotta Vercingetorixia pidettiin vankina Roomassa odottamassa hetkeä, jolloin hän lopuksi sai koristaa Cæsarin triumfia. Sen jälkeen hänet roomalaisnimen ikuiseksi häpeäksi mestattiin maankavaltajana. Näin traagillisen lopun sai kelttiläisten suurin mies, heidän »viimeinen ritarinsa». Mutta kuinka kuohuttava tämä julmuus olikin — tarkoituksettomaksi sitä ei kuitenkaan voi sanoa. Sillä olihan Vercingetorix roomalaisille vaarallisempi kuin kukaan muu ihminen. Häntä Rooma sai pelätä uutena Hannibalina, joka voi ratkaisevalla hetkellä vielä kerran sytyttää kapinaliekin Galliassa ja tuhota Cæsarin elämäntyön.

* * * * *

Vercingetorix oli ollut kelttiläisten vastarinnan sieluna; yhdistävää voimaa ei ollut enää olemassa. Seuraavan vuoden kuluessa Cæsar mursi viimeisenkin vastarinnan Galliassa. Vapaustaistelijain viimeisessä linnassa hän rankaisi kaikkia puolustajia muille varoitukseksi hakkauttamalla heiltä poikki oikean käden ja lähettämällä heidät tässä kunnossa kotiin.

Kahdeksanvuotisen taistelun jälkeen Gallia oli pakotettu kuuliaisuuteen. Siellä pantiin voimaan roomalainen hallinto, ja kiitos Cæsarin lempeän voitettujen kohtelun koko maa oli pian roomalaistutettu. Rooman kieli, tavat ja lait voittivat yhä enemmän ja enemmän jalansijaa. Vaikka kyllähän se kieli, jota gallialaiset mongersivat, oli useinkin kauheata lampaanlatinaa.

Kun Cæsar palasi Cisalpiiniseen Galliaan, tervehdittiin kaikkialla riemuiten kelttiläisten kukistajaa. Cæsar oli laajentanut Rooman valtakuntaa alueella, joka oli kaksi kertaa niin suuri kuin Italia, ja oli lisännyt Rooman väkilukua 5 miljoonalla ihmisellä eli melkein yhtä suurella lukumäärällä, kuin mitä Italian oma silloinen väestö oli.

Cæsarin Galliassa suorittaman työn maailmanhistoriallinen merkitys ei ole niinkään paljon itsessään Gallian valloituksessa kuin siinä, että hän loi suojamuurin maahan tunkeutuvia germaanilaisjoukkoja vastaan. Ellei hänen voimakasta käsivarttaan olisi ollut olemassa, vaan Rooman maailmanvallan kohtaloiden ratkaisu olisi ollut heikon senaatinhallituksen käsissä, ei olisi, kuten Mommsen sanoo, epäilystäkään siitä, että n.s. kansainvaellus olisi tapahtunut neljä vuosisataa aikaisemmin kuin se tapahtui, siis ennenkuin roomalais-helleeniläinen sivistys oli ennättänyt vielä juurtua Galliaan, Espanjaan ja Tonavan rantamille. Valtiollisesti pirstoutuneet ja epävakaiset gallialaiset eivät olisi omin voimin kyenneet patoamaan germaanilaiskansojen tulvaa. Siihen kykeni vain Cæsarin tapainen voimamies. Hän on tässä suhteessa Mariuksen perillinen. Kiitos Cæsarin roomalaiset saivat aikaa sivistää myöskin Länsimaat, kuten kreikkalaiset olivat helleenistäneet Idän. Samoinkuin Aleksanteri ei ainoastaan perustanut Itään suurta kuningaskuntaa, vaan vei myöskin hellenismin Aasiaan, samoin ei Cæsar Galliassa ainoastaan valloittanut roomalaisille valtavan suurta provinssia, vaan laski myöskin perustuksen nykyisen Ranskan ja Belgian kehittymiselle romaanilaisiksi maiksi. Siinä määrin Gallia ajan oloon roomalaistui, että se vielä tänäpäivänäkin on roomalaisen sivistyksen emämaa. Uusi — keski- ja pohjoiseurooppalaisten kansojen — maailma joutui Cæsarin gallialaissotaretken suoranaisena seuraamuksena välimerenkansojen kulttuuripiiriin.

Jos sitävastoin Ariovistus — historian ensimmäinen germaanilaisverta oleva sotapäällikkö ja valtiomies — olisi onnistunut aikeissaan, niin olisi, Mommsen jatkaa, »meidän sivistyksemme tuskin muodostunut läheisemmäksi kreikkalais-roomalaiselle kuin assyrialaiselle tai intialaiselle sivistykselle. Että silta johtaa Hellaan ja Rooman muinaisesta kukoistuksesta uuden ajan maailmanhistorian ylvääseen rakennukseen, että Länsi-Eurooppa on romaanilainen ja että germaanilainen Eurooppa on päässyt osalliseksi klassillisesta sivistyksestä, että Themistokleen ja Scipion nimillä on meidän korvissamme toinen kaiku kuin Salmanassarin[43] ja Asokan[44] nimillä, ettei Homeroksella ja Sophokleella ole kuten Vedalla[45] ja Kalidasalla[46] vetovoimaa vain kirjallisuushistorian botanisteihin, vaan että ne kukkivat meidän omissa puutarhoissamme, se on Cæsarin ansio.»

Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:

Gaius Julius Cæsar, Gallian sota, Gunnar Ranckenin suomennos.

T. Rice Holmes, Cæsar's Conquest of Gaul.

T. Rice Holmes, Ancient Britain and the invasion of Julius Cæsar.

Camille Jullian, Histoire de la Gaule: nid. I—III.

Napoleon (III), Histoire de Jules César.

Camille Jullian, Vercingetorix.

Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

G. Veith, Geschichte der Feldzüge C. Julius Cäsars: 2 nid.

W. Rústow, Heerwesen und Kriegführung C. Julius Cäsars. Franz de
Champigny, Les Césars.

James Anthony Froude, Cæsar. A sketch.

Matthias Gelzer, Cæsar und Augustus (Marcks und Müller, Meister der
Politik).

Alfred Klotz, Cäsarstudien.

Adolf von Mess, Cæsar.

E.C. Sihler, C. Julius Caesar.

Eugène Stoffel, Histoire de Jules César: 2 nid.

Georg Veith, Cäsar.

E.O. Almqvist, C. Julius Caesar.

Georg Brandes, Gajus Julius Caesar. Tanskasta suomentanut Jaakko
Tuomikoski. 2 nid.

Johannes Kromayer und Georg Veith, Heerwesen und Kriegführung der
Griechen und Römer.

Lars Tingsten, Huvuddragen av forntidens krigskonst.

Sveton,[47] Kejsarbiografier, udgivne af Selskabet til historiske
Kildeskrifters Overstettelse, København.

TOINEN KANSALAISSOTA.

CRASSUKSEN KUOLEMA.

Vuonna 56 optimaatit tahtoivat riistää Cæsarilta hänen päällikkyytensä Galliassa. Cæsar huomasi myöskin, ettei Pompeius ollut oikein luotettava. Mihin hintaan hyvänsä Cæsar tahtoi estää, ettei Ciceron onnistuisi taivuttaa hänen vävyänsä siirtymään senaatin puolueen puolelle. Pyytämällä Pompeiusta ja Crassusta kohtaukseen kanssansa Cæsarin onnistuikin paikkailla hajoamaisillaan oleva triumviraatti. Kolme mahtimiestä sopi valtakunnan tärkeimpien provinssien keskinäisestä jaosta viideksi vuodeksi eteenpäin. Cæsar sai pitää edelleen Gallian, Pompeius sai Espanjan ja Crassus Syyrian. Täten tuli rikkaimmasta triumviristä Cæsarin luotettava tuki. Hän oli nyt saanut mellastuskentän tyydyttääkseen rajatonta voitonhimoaan, joka oli tullut tuon kuusikymmenvuotiaan miehen toiseksi luonnoksi.

Syyria parka! Crassus ei jättänyt mitään koskematta, minne vain tuli. Hän ei edes empinyt ryöstää Jerusalemin temppelistä ja muista pyhätöistä niiden aarteita. Päiväkaudet hän voi istua ja punnita vain kultaa.

Mutta kuinka mittaamaton Crassuksen kullanjano olikin, niin oli hänen sielussaan tilaa kunnianhimonkin demonille. Nähtyään jo kauan kuningaskruunun viittovan luokseen hän huomasi nyt joutuneensa varjoon ensin Pompeiuksen ja sitten Cæsarin takia. Ja tämän oli aiheuttanut sama Cæsar, joka oli kerran ollut niin rutivelkainen, että kun hänen piti matkustaa provinssiinsa Espanjaan, hänen velkojansa tahtoivat väkisin pidättää hänet Roomassa pelosta, että hän jättäisi velkansa maksamatta. Jollei Crassus sillä kertaa olisi ystävällisyydessään mennyt hänen puolestaan takaukseen, hän ei koskaan olisi päässyt matkaan eikä kenties koskaan voinut päästä velattomaksi. Monta kertaa jälkeenpäin rikas Crassus varmaankin arveli, että olisi ollut paljon parempi, jos hän ei olisi esiintynyt nuoren tuhlarin pelastajana.

Mutta koska tehtyä ei voinut saada tekemättömäksi, täytti hänet paljon käytännöllisempi ajatus koettaa itse hankkia sotaista kunniaa, jota molemmilla toisilla triumvireillä, hänen liittolaisillaan ja kilpailijoillaan oli yllin kyllin. Sopivaksi keinoksi tähän hän arveli sotaretken parthialaisia vastaan, joista Pompeiuksen Aasiassa suorittamain valloitusten jälkeen oli tullut Rooman itäisiä naapureita. Parthialaiset olivat persialaissukuista kansaa, joka kaksi vuosisataa aikaisemmin oli irroittautunut seleukidien valtakunnasta. Heidän valtakuntansa oli ajan kuluessa suuresti laajentunut ja ulottui nyt Eufratista lännessä aina Indukseen asti idässä ja rajoittui pohjoisessa Oksus-virtaan. Parthialaiset olivat voimakasta soturikansaa. Erittäin pelättyjä olivat heidän ratsastavat jousimiehensä. Juuri kun he syöksyivät pois täydessä paossa — kuten näytti —, he voivat lähettää vainoojiansa vastaan nuolikuuron, jonka he lennättivät taaksensa. Eivätkä he erehtyneet juuri koskaan maalistaan. Sotaan he ottivat mukaansa kaikki hevosensa, niin että he aina voivat karauttaa esiin täyttä laukkaa levänneillä hevosilla. Senvuoksi oli mahdotonta päästä heitä pakoon, kun he ajoivat takaa, tai saavuttaa heitä, kun he pakenivat. Kun he olivat ampuneet viinensä tyhjiksi, sanotaan heidän hakeneen uudet varastot aseita kameelien kuormista, jotka seurasivat sotajoukko-osastoja.

Tällaisen vastustajan voittaminen pitäisi olla vähintään yhtä kunniakasta kuin gallialaisten kukistaminen, Crassus ajatteli, kun hän suuren roomalaisen armeijan kanssa meni Eufratin yli. Hän hekumoi ajatellessaan parthialaisten valtakunnan ryöstämistä, vieläpä Intiankin, vaikka roomalaisilla ei totta tosiaan ollut lainkaan kostovelkaa kummallekaan maalle. Pelkkä kunnianhimo ja ahneus sai miljoonikon ryhtymään tähän sotaan.

Mutta uusi Aleksanteri alkoi ajatella asioita toisin, kun hän tuli todellisuuden kanssa tekemisiin. Roomalaisten kulku pohjoisen Mesopotamian erämaitten halki muodostui hyvin vaivalloiseksi. Päivä päivän jälkeen kului näkemättä jälkeäkään vihollisesta. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näkyi vain loppumatonta erämaata.

Mutta eräänä päivänä, kun oli ehditty Carrhæn kaupungin lähelle, vihollisen ratsuosastoja ilmestyy äkkiä Crassuksen etujoukon ympärille, jota komensi aikaisemmin Cæsarin alaisena Galliassa kunnostautunut ylipäällikön poika Publius Crassus. Keskipäivänauringon säteet heijastelivat parthialaisten kypäristä ja panssareista. Pian viuhuivat heidän nuolensa sakeina kuuroina roomalaisten rivejä kohti. Pieni joukko hakataan maahan melkein viimeiseen mieheen asti. Nuori Crassus itse ja kaikki hänen päällikkönsä poikkeuksetta surmaavat itsensä välttääkseen joutumasta elävinä vihollisen käsiin. Riemuiten parthialaiset näyttävät tangon nenässä hänen irtihakattua päätänsä onnettomalle isälle.

Sen jälkeen alkaa samanlainen ankara hyökkäys roomalaisten päävoiman kimppuun, kunnes yöpimeä tekee lopun kauheasta murhaamisesta. Näin onnettomasti ei olisi käynyt, jos Crassus ei olisi erehtynyt ottaessaan mukaansa liian vähän ratsuväkeä. Jalkasotilaat olivat nimittäin liian raskasliikkeisiä pitääkseen nopeita parthialaisia soveliaan välimatkan päässä.

Epätoivoissaan Crassus koettaa nyt ylvään armeijansa jäännösten kanssa pelastautua Armeenian vuoristoihin, mutta joukkojen kuri on täydellisesti höltynyt, ja ne melkein pakottavat päällikkönsä neuvotteluihin vihollisen kanssa. Pahaa aavistaen tämä ratsastaa vain muutamien harvojen miesten seurassa kohtaamaan vihollisen ylipäällikköä. Mutta tuskin parthialaiset ovat saaneet Crassuksen valtoihinsa, kun he jo ympäröivät ja hakkaavat hänet ja hänen seuralaisensa maahan. Ja sitten tulee Crassuksen sotilasten vuoro jakaa vanhan sotapäällikkönsä kohtalo tai joutua parthialaisten vangiksi. Kovasti he saavat kärsiä johtajansa määrättömästä saaliin- ja »kunnian»himosta.

Crassuksen irtihakattu pää viedään parthialaisten kuninkaalle, jonka sanotaan kaataneen sulaa kultaa kuolleen suuhun sanoen: »Sammuta nyt kullanjanosi!»

Carrhæn luona vuonna 53 e.Kr. Itä ensimmäisen kerran Persian suurkuninkaan ajoista lähtien sai voiton Länsimaista. Rooman arvo oli kärsinyt Idässä arveluttavan vaurion, ja juuri sillä hetkellä, jolloin kansalaissota oli puhkeamaisillaan Roomassa. Tosin Crassuksen kelpo alipäällikön Cassiuksen onnistui säilyttää Syyria roomalaisille, mutta ajatuksista laajentaa Rooman aluetta Eufrat-rajan toiselle puolen täytyi luopua.

TRIUMVIRAATIN PURKAUTUMINEN.

Sillä aikaa kuin Cæsar taisteli Galliassa ja Crassus Aasiassa, Pompeius pysyi Roomassa. Täällä olosuhteet kehittyivät nyt täydelliseen anarkiaan. »Tosin triumviraatti hallitsi vielä maailman kohtaloita, mutta ei Rooman katuja», käyttääksemme Mommsenin sattuvaa paradoksia olosuhteita luonnehtiessaan. »Elettiin interregnumin aikaa rikkoutuneen ylimystöhallituksen ja lähestyvän sotilasdiktatuurin välillä. Tiheämmiksi ja tiheämmiksi kerääntyivät pilvet, jotka ennustivat rajuilmaa. Vielä ne eivät olleet purkautuneet, mutta yksityiset ukkosenjyrähdykset kiersivät jo tukahduttavassa, painostavassa ilmassa.»

Kaikki, jotka antoivat arvoa lainmukaiselle vapaudelle ja järjestykselle, olivat kyllästyneet tällaiseen asiaintilaan, mutta roskaväellä — »ylhäissukuisella» yhtähyvin kuin »alhaissukuisellakin» — ei ollut koskaan ollut iloisempia päiviä, ei koskaan hauskempaa temmellyspaikkaa. Ja kaduilla ja toreilla komeili »suuria miehiä» laumoittain, suuria miehiä surkuteltavan pienin mittasuhtein. »Demagogiasta tuli», Mommsen jatkaa, oikea ammatti, eikä siltä suinkaan puuttunut asianmukaisia tunnusmerkkejä: nukkavieru viitta, pörröinen parta, pitkät, liehuvat hiukset, heleä ääni. Kreikkalaiset ja juutalaiset, vapautetut ja orjat, olivat säännöllisimmät julkisissa kokouksissa kävijät ja myös kovaäänisimmät kirkujat. Mutta varsinaisia hetken herroja olivat ylhäisten seikkailijani värväämät ja ylläpitämät asestetut joukot, gladiaattoreista ja orjista kootut anarkian pataljoonat, jotka osasivat tappelemisen taidon.» Ja kun tällaisilta herroilta loppuivat rahat, niin etteivät he enää voineet maksaa palkkaa joukoilleen, heitä ei ujostuttanut tarjota niitä kaupaksi. Niin teki esimerkiksi eräs Clodiuksen puoluelainen, ja roistot osti sattumalta — Clodiuksen kiivain vastustaja, muutoin mies, joka voi hyvin lyödä kättä häpeämättömälle vastustajalleen.

»Jokainen puoluepukari harjoitti politiikkaa omin päin. Mieluimmin nämä joukkueet taistelivat vapauden lipun alla, mutta itse asiassa ne eivät olleet demokraattisia enemmän kuin ylimysmielisiäkään. Vain siinä suhteessa näillä roistopäälliköillä oli pysyvä väri, että he aina yhtä kiivaasti vainosivat henkilökohtaisia vihamiehiään, kuten Clodius Ciceroa. — Voi aivan yhtä hyvin koettaa nuoteilla merkitä kissamusiikkia kuin kirjoittaa tämän poliittisen hiidenkirnun historiaa. Mitä muutoin hyödyttäisikään luetella kaikkia keskellä maailmankaupunkia suoritettuja tekoja, kotirauhan rikkomisia, murhapolttoja ja muita ryövärielämänkohtauksia taikka laskea, kuinka usein koko asteikko käytiin läpi alkaen rähinästä ja vihellyksistä ja kehittyen sylkemiseen ja potkimiseen, kivittämiseen ja miekaniskuihin asti?»

Mutta mitä Pompeius teki? Hän istui toimettomana katselijana — siinä määrin passiivisena, että Clodius voi viikkomäärin pitää häntä piiritettynä hänen omassa talossaan. Kun Pompeiuksen piti pitää puhe Clodiusta vastaan kansankokouksessa, niin demagogin joukkue järjesti silloin niin valtavan rähinän ja hukutti puhujan sellaiseen parjaustulvaan, että hänen äänensä hukkui meluun. Mutta nyt kuten aina imperaattorin ohjeena oli olla ryhtymättä mihinkään, ennenkuin senaatti antaisi sen hänelle toimeksi. Luultavasti hän tahtoi tällä tavoin pakottaa senaatin antamaan hänelle erikoiset valtuudet itse pääkaupungissa. Mutta passiivisen käytöksensä takia hän joutui monen silmissä tragikoomilliseksi henkilöksi. Kiitolliseksi pila-aiheeksi tuli sotasankari, joka uskottoman vaimonsa tilalle otti aviovaimokseen — viettelijän tyttären.

Kuitenkin on antiikin kirjallisuudessakin viittauksia siitä, että Pompeiukselle, entiselle Välimeren ja Aasian hallitsijalle Iulian lempi oli siinä määrin riittänyt, että hän näinä vuosina välitti viis kaikesta muusta.

Pääosaa Rooman suuressa konnateatterissa näytteli Clodius. Hän suojeli kaikkea vintiömäisyyttä, kaikkea, mikä kuuluu roistonolemukseen, kaikkea senlaatuista »vapautta ja tasa-arvoisuutta», joka oli yhteiskunnan pohjakerroksille tullut niin rakkaaksi. Lopuksi kuitenkin hänen elämänsä päättyi tavalla, joka parhaiten soveltui tälle kujien urhealle Akhilleukselle: hänet lyötiin kuoliaaksi eräässä maantietappelussa. Kaupungin huonoin roskaväki, joka hänessä suri suojelijaansa, vei hänen ruumiinsa Forumille ja asetti sen nähtäväksi puhujakorokkeelle. Sittenkuin siellä oli pidetty koko joukko kiihoituspuheita, kannettiin ruumis sen tiensä kuuriaan, vihatun senaatin Forumin varrella olevaan kokoushuoneeseen, joka vallattiin, minkä jälkeen penkeistä, pöydistä ja asiakirjapapereista tehtiin ruumisrovio kuolleelle. Koko rakennus ja useita ympärillä olevia taloja paloi tällöin poroksi. Tämä oli jo liikaa Pompeiuksellekin. Hänen täytyi ryhtyä aseellisin voimin lopettamaan hurjasteluja, mutta hän teki sen kuitenkin vasta sitten, kun senaatti oli muodollisesti antanut hänen tehtäväkseen sotajoukoilla suojella pääkaupunkia.

* * * * *

Samalla aikaa, jolloin Pompeius käyttäytyi näin vähän kunniakkaalla tavalla valtakunnan pääkaupungissa, hän oli kasvavalla kateudella seurannut appensa menestystä Galliassa. Cæsarista, entisestä velttiöstä, oli tullut armeijan epäjumala, ja koko kansa tervehti häntä päivän sankarina. Pompeius oli myöskin huomannut, kuinka hänen liittoveljensä ymmärsi aineellisestikin lujittaa kansansuosiotaan. Galliasta virtasi hänen kultansa Roomaan. Mutta runsaasti sitä tarvittiinkin. Eräs konsuli lienee kerran saanut 40 miljoonaa markkaa maksuksi vaikenemisestaan, eräs kansantribuuni 70 miljoonaa siitä, että hän puhuisi. Muutoin Cæsarin asiamiehet jakelivat kultaa suurelle joukolle ihmisiä, joiden kiitollisuudenvelka voi olla hyvä ottaa laskuihin. Tätä kaikkea Pompeiuksen ei ollut hauska todeta.

Mutta sukulaisuusside apen ja vävyn välillä? Se oli katkennut Iulian kuoleman kautta.[48] Crassuksen kuolema katkaisi poliittisenkin siteen jäljelle jääneiden triumvirien väliltä. Crassus oli ollut vaa'an kielenä. Niin kauan kuin hän eli, Pompeius ei ollut uskaltanut päästää välejä jännittymään äärimmäisyyksiin, koska hän pelkäsi, että rikas mies silloin menisi Cæsarin puolelle vanhaa kilpailijaansa vastaan. Crassuksen kuolema oli senvuoksi ankara isku Cæsarille. Triumviraatti oli tosiasiallisesti hajonnut, ja Pompeiuksella oli nyt mielestään vapaat kädet. Oli rajoitettava Cæsarin vallanhimoa, joka ilmeni valtiosäännönvastaisissa suunnitelmissa päästä konsuliksi vuodeksi 48, mutta kuitenkin pysyä Gallian maaherranvirassa.

Voidakseen pitää puoliaan onnellisempaa kilpailijaansa vastaan. Pompeius tarvitsi kuitenkin virallista, joskin ruostunutta hallituskoneistoa käytettäväkseen. Siinä hän onnistuikin muuttamalla jälleen karvaansa ja menemällä senaatinpuolueen puolelle. Sillä kansanpuolueelta hänellä ei ollut enää mitään toivottavaa. Siinä puolueessa oli Cæsarin kotiutumista odoteltaessa johto siirtynyt Clodiuksen tapaisille henkilöille.

Ei auttanut, vaikka Pompeius kuinka koetti pitää kansanjoukkoa hyvällä tuulella näytelmillä ja muilla julkisilla huveilla. Cæsar voitti hänet tässäkin suhteessa. Mutta senaatin avulla Pompeius toivoi voivansa vastustaa Cæsaria. Samaa senaattikin toivoi. Tosin ei optimaattipiireissä nytkään oltu erityisen ihastuneita Pompeiukseen, mutta kun oli kysymyksessä tasavallan olemassaololle niin vaarallinen mies kuin Cæsar, autettiin mielellään vaarattomampaa miestä. Pompeius oli nimittäin antanut niin useita todisteita poliittisesta kyvyttömyydestään, että ei voinut olla vaikeata selvitä hänestä, niin pian kuin oli voitettu peli Gallian voittajan kanssa. Ja jollei vastoin oletusta olisi onnistuttu toista kertaa sysäämään Pompeiusta syrjään, niin tasavallalla oli ainakin se lohdutus, että tämän miehen kunnianhimo oli paljon suuremmassa määrässä halua saada kunnianosoituksia, kuin itse valtaa ja kunniaa. Hänet voi pahimmassa tapauksessa palkita komeilla kiitospuheilla ja komeilta kalskahtavilla arvonimillä, laakeriseppeleellä ja koreaksi kirjaillulla togalla.

* * * * *

Pyyntöönsä saada hakea konsulinvirkaa Cæsar sai senaatilta vastaukseksi vaatimuksen saapua yksityishenkilönä Roomaan. Tarkoituksena oli siinä tapauksessa antaa Gallian maaherranvirka jollekin hänen katkerimmista vihamiehistään.

Jos Cæsar olisi ollut lauhkea lammas, hän olisi totellut senaatin käskyä, päästänyt sotilaansa hajalle — ja jättäytynyt kokemaan Gracchusten kohtalon. Mutta Cæsarpa ei ollutkaan lammas. Hän ei aikonut antautua saman nolon kohtalon alaiseksi kuin Pompeius merirosvo- ja Mithradates-voittojensa jälkeen. Hän ei aikonut erota armeijastaan, joka oli hänelle henkilökohtaisesti uskollinen, joka sokeasti seurasi päällikkönsä pienintäkin viittausta. Kun hänen vastustajansa koettivat voittaa puolelleen hänen vanhoja centurioitaan ja pyysivät näitä etusijassa ajattelemaan valtion etua, nämä vastasivat: »Hylkäisimmekö päällikkömme, joka on meidät ylentänyt? Tarttuisimmeko aseisiin sitä sotajoukkoa vastaan, jossa olemme palvelleet ja jonka kanssa olemme voittaneet kolmenkymmenenkuuden vuoden aikana? Ei koskaan.» Nämä miehet eivät olleet enää kansalaisia — he olivat yksinomaan sotilaita. Vuosikymmeniä kestäneen aseellisia urotöitä vaatineen elämän jälkeen heitä ei miellyttänyt porvarillinen elämä.

Kun Cæsar tuli Rubicolle, hänen provinssinsa ja varsinaisen Italian rajavirralle[49], hän huudahti: »Arpa on heitetty»[50] ja kulki joen yli vuonna 49 e.Kr.[51] Kansalaissodan tulisoihtu oli taas sytytetty.

Voiko olla epäilystä siitä, millä puolella oli etevämmyys tässä voimainmittelyssä: meren imperaattorin ja Aasian voittajan vaiko sen puolella, joka oli voittanut vain kelttiläiset barbaarit? Vastaus olisi ollut selvä, jos vastustajat olisivat itse olleet tasavertaiset. Mutta nyt oli asianlaita niin, että toinen oli nero, toinen vain tavallinen keskimitan mies.

CÆSAR VOITTAA IDÄSSÄ JA LÄNNESSÄ.

Cæsar oli vain viikon marssin päässä Roomasta. Kuten ateenalaiset seisoivat hartaasti kuunnellen kansanpuhujiaan, silloin kuin Makedonian Philippos kulki läpi Thermopylain solan, samoin piti Rooman senaatti vielä vain kiistelykokouksia, kun Cæsar jo kulki yli Rubicon. Pompeius oli koko ajan ollut niin varma vanhoista veteraaneistaan, että hän oli vannonut senaatissa: »Minun tarvitsee vain polkea maahan jalallani ja armeijat kasvavat maasta.» Mutta Cæsar oli hänelle liian nopeatuumainen. »Pompeiuksella oli», kuten hieno norjalainen antiikintuntija Eitrem sanoo, »ylen vaikeata pujotteleutuminen salaisen politiikan labyrinteissä, mutta Cæsar ui kuin kala kaikissa poliittisissa virranvaihteluissa.» Ja kun Pompeiuksen joukot oli parahiksi saatu kutsutuiksi kokoon, ne menivät joukoittain Cæsarin puolelle. Gallian voittajalla oli ratkaiseva yliote kansansuosionsa perusteella. Se ei riippunut vain siitä, että hän esiintyi kansanvaltaisten periaatteiden puolesta, vaan yhtä paljon samalla kertaa etevän ja kansanomaisen henkilöllisyytensä viehätysvoimasta. Hänen lempeytensä ja ystävällisyytensä kansaa kohtaan ilmeni sitäkin miellyttävämpänä, kun sillä oli vastakohtanaan vihatun ylimystön ylimielisyys ja häikäilemättömyys.

Kun Cæsar lähestyi Roomaa, täytyi Pompeiuksen ja isoisinten senaattorien päätä pahkaa jättää kaupunki.

Kansalaissodan ensimmäisiltä kuukausilta on meille säilynyt muutamia draaman päähenkilöiden kirjeiden jäljennöksiä. Ne luovat mielenkiintoista valaistusta kummallakin puolen vallitsevaan mielialaan ja toimiviin henkilöihin tänä kuumeisen kiihkon aikana. Jäljennöksistä saamme kiittää Ciceroa. Hän on lähettänyt ne kirjeidensä mukana Roomaan ystävälleen Atticukselle pysytellessään itse poissa levottomasta pääkaupungista Roomasta etelään omistamallansa maatilalla. Hän toivoi nimittäin tällä tavoin voivansa saada aikaan rauhan Pompeiuksen ja Cæsarin kesken.

Kun Pompeius jätti Rooman, hän aikoi koota sotavoimansa Apuliaan. Mutta se kävi hitaasti. Erittäinkin hänen lähin alipäällikkönsä Lucius Domitius, sai yhä uudistuvia kehoituksia jättää Abruzzit ja puolustamansa Corfiniumin kaupungin[52] ja liittyä pääarmeijaan. Näin sotapäällikkö kirjoittaa hänelle: »Minua kummastuttaa suuresti, että sinä et kirjoita minulle ja että minä saan ilmoituksen asioista, jotka koskevat valtiota, nopeammin muilta kuin sinulta itseltäsi. Niin kauan kuin meidän sotavoimamme ovat hajallaan, emme voi vertaillakaan itseämme vastustajaamme. Jos me sitävastoin saamme joukkomme kootuiksi, minä toivon, että me voimme sekä pelastaa valtion että toimia kaikkien hyväksi. Minä en sentähden ymmärrä, minkä vuoksi sinä et jo ole jättänyt Corfiniumia ja tullut minun luokseni. Kuta enemmän vihollinen on alkanut lähestyä, sitä nopeammin sinun olisi pitänyt koettaa yhtyä minuun, ennenkuin Cæsar sulkee tiet meidän väliltämme. Sentähden minä vaadin ja kehoitan sinua taas ja taas uudestaan siihen, jota minä alituisesti olen pyytänyt sinulta aikaisemmissa kirjeissäni, nimittäin, että sinä koettaisit mahdollisimman pian tulla tänne. Mutta jos muut henkilöt pidättävät sinua siellä suojelemassa heidän tiluksiaan hävitykseltä[53], on kuitenkin minun kohtuullista vaatia, että sinä lähetät minulle ainakin ne kohortit, jotka ovat tulleet Picenumista ja Camerinumista ja luopuneet siellä olevien omaisuuksiensa puolustamisesta.

Pari päivää myöhemmin uusi kirje, joka todistaa, että Pompeiuksen pelko vastaisiin tapahtumiin nähden oli kasvanut! »Voidaksemme pysyä edelleen Italiassa» — hän kirjoittaa — »täytyy meillä olla joko niin vahva armeija, että voimme olla varmat siitä, että kykenemme ajamaan vihollisen takaisin, tahi meidän täytyy miehittää sellaiset paikat, että me niistä käsin voimme lyödä takaisin kaikki hyökkäykset. Mutta nykyisin ei ole kumpainenkaan mahdollista, sillä Cæsar on vallannut suuren osan Italiaa, ja se armeija, joka meillä on täällä, ei ole niin suuri eikä niin voimakas kuin hänen. Ja seuraavana päivänä on sävy vielä toivottomampi. »Täällä olevien legioonain hyvään tahtoon minulla ei ole niin paljon luottamusta, että minä uskaltaisin niiden kanssa ryhtyä taisteluun, josta koko valtion menestys riippuu.» Odotettavissa olevat apujoukot olivat äskettäin muodostettuja joukko-osastoja. »Sinä tiedät kyllä parhaiten itse», sotapäällikkö jatkaa, »kuinka paljon suunnilleen voi odottaa veteraanilegioonia vastaan miehiltä, jotka eivät edes tunne toisiaan.»

Mutta Domitius kieltäytyi itsepäisesti yhtymästä ylipäällikköön. Kuria sekin! Seuraus oli, että Cæsar ympäröi Corfiniumin ja siellä olevat 12 000 miestä ja kaupunki antautui. Mutta kaikille voitetuille hän lahjoitti vapauden. Ja sotilaista hän otti palvelukseensa kaikki, jotka halusivat. Hänen lempeytensä herätti suunnatonta huomiota ja tuli pian puheenparreksi. Hän kirjoittaakin itse kuukautta myöhemmin marssiessaan Brundisiumiin eräälle uskolliselle apulaiselleen Roomaan: »Neuvosi lempeyteen ja sovinnollisuuteen minä otan mielelläni vastaan, sitäkin mieluummin, kun itsekin olin lujasti päättänyt esiintyä niin sääliväisesti kuin mahdollista, ja tehdä kaikki, mitä tehdä voitiin, sopiakseni Pompeiuksen kanssa. Koettakaamme, voimmeko tällä tavalla voittaa kaikkien myötätunnon ja varmistautua pysyväisemmästä voitosta! Sillä julmuuksillahan toiset[54] eivät ole voineet muuta kuin tehdä itsensä vihatuiksi eivätkä ole kyenneet tekemään voittoaan kestäväksi, jos emme ota lukuun Sullaa — ja häntä minä en ajattelekaan pitää esikuvanani. Olkoon tämä sitten uusi tapa saavuttaa voitto: etsiä voimamme sääliväisyydessä ja jalomielisessä kohtelussa!» Cæsar kertoo edelleen, että hän on laskenut vapaaksi kaksi Pompeiuksen korkeata päällikköä, jotka hän oli ottanut vangiksi, ja lisää: »Jos he nyt tahtovat osoittaa kiitollisuuttaan, heidän tulee neuvoa Pompeiusta pitämään minun ystävyyttäni parempana kuin niiden miesten, jotka aina perimmältä pohjaltaan ovat olleet sekä hänen että minun pahimpia vihollisia, ja jotka juoniensa takia kantavat edesvastuun siitä, että valtio on joutunut tähän onnettomaan tilaan.»

Cæsar oli siis julistanut: »Ken ei ole minua vastaan, hän on minun puolellani», kun taas Pompeius selitti: »Ken ei ole minun puolellani, hän on minua vastaan.»

Cæsar oli laskenut oikein. Optimaattien täytyi pian miekan iskutta jättää Italia ja siirtyä Kreikkaan mukanaan ne joukot, jotka olivat pysyneet Pompeiukselle uskollisina. Idässä Pompeius oli saanut loistavat voittonsa ja siellä pidettiin häntä Rooman suuruuden edustajana. Siellä hänen piti helposti kyetä järjestämään ylivoimainen vastarinta Rooman tasavallan kukistajalle.

Mutta kahdessa kuukaudessa Cæsar melkein miekan iskutta tuli Italian herraksi.

Kun hän sen jälkeen marssi Roomaan, pelättiin, että hän, joka oli Mariuksen sukulainen ja jonka epäiltiin olleen Catilinan salaliitossa mukana, uudistaisi Mariuksen päivien verinäytelmät. Hänen kannattajiensa joukossa olikin useita, jotka hekumoivat mielessään henkipattojulistus- ja takavarikoimissuunnitelmista.

Mutta Cæsar ei ollut kostonhimoinen eikä verenjanoinen kuten Marius eikä kylmän kyynillinen kuten Sulla. Hänen valtiotaitonsa pyrki, kuten ainakin oikean yksinvaltiaan, asettumaan puolueiden yläpuolelle, sovittelevaan ja rakentavaan työhön. Hänen kiivaimmatkin vastustajansa saivat armahduksen.

* * * * *

Kansalaissota oli kuitenkin vasta vain alussa. Makedoniasta oli tullut Cæsarin vastustajain suuri kokoontumispaikka. Täällä Pompeius ja huomattavimmat senaattorit puuhasivat taistelukelpoisen armeijan muodostamista. Tämän armeijan ytimenä olivat ne joukko-osastot, jotka he olivat tuoneet tullessaan Italiasta.

Cæsar olisi mielellään heti seurannut Pompeiusta Adrianmeren yli; mutta se oli sillä kertaa mahdotonta, sillä pakolainen oli takavarikoinut kaikki meren ylikulkuun käyttökelpoiset alukset. Ja joskin Cæsar olisi voinut päästä Kreikkaan, olisi siinä piillyt se vaara, että hän olisi voinut joutua vaarallisen hyökkäyksen alaiseksi selkäpuoleltaan. Asianlaita oli nimittäin niin, että Pompeiuksella oli vahvimmat sotavoimansa Espanjassa, jonka hän oli saanut maaherrakunnakseen, samaan aikaan kuin Crassus sai Syyrian. Tosin Pompeius ei ollut henkilökohtaisesti huolehtinut näiden maakuntainsa hallinnosta — Pyreneitten niemimaa oli nimittäin jaettu kahteen maakuntaan —, vaan pysynyt Roomassa, mutta hänellä oli luotettavia ja kokeneita alapäälliköitä Espanjassa; ja ne legioonat, jotka näillä oli siellä koossa, olivat ylipäällikölleen järkkymättömän uskollisia. Ne olivat jonkinlaisia henkilökohtaisia turvajoukkoja samaa laatua kuin Cæsarin Galliassa komentama sotavoima; Jos Cæsar olisi lähtenyt itäänpäin, olisi siis se vaara ollut tarjona, että Pompeiuksen alapäälliköt olisivat voineet viedä espanjalaiset legioonat Galliaa ja Italiaa vastaan. Tätä silmällä pitäen Cæsar päätti ensiksi mennä Espanjaan ja lyödä »päälliköttömän sotajoukon» sekä vasta sen jälkeen kääntyä »sotajoukotonta päällikköä» vastaan. Tällä välin hän nimittäin toivoi ehtivänsä koota riittävän suuren kuljetuslaivaston Brundisiumiin.

Parhaimpien Galliasta tuomainsa legioonain kanssa Cæsar siis kulkee Pyreneitten yli ja kohtaa vähän sen jälkeen Pompeiuksen joukot hänen parhaimpien päällikköjensä komennossa, lujasti varustetussa asemassa Ebrosta pohjoiseen. Näitä on kaksi kertaa niin paljon kuin Cæsarin väkeä, mutta ne eivät tahdo kuitenkaan antautua taisteluun, vaan pitävät edullisempana pysyä varustuksissaan.

Silloin Cæsar panee ratsuväkensä toimimaan, parveilemaan vihollisen ympärillä ja estämään heidän muonantuontinsa. Seuraus on se, että viholliset alkavat kärsiä puutetta, ja eräänä aamuna he ovat tipo tiessään. He ovat vetäytyneet takaisin joen yli.

Mutta Cæsarin ratsuväki seuraa itsepäisesti heidän kintereillään, ja hänen jalkaväkensä kahlaa urheasti perässä virran — Ebron sivujoen — yli, vaikka vesi nousee aina miesten olkapäihin asti. Ei hetkeäkään vihollinen saa rauhassa huoahtaa. Lopuksi Cæsar on valmis mestarillisesti suoritetuilla liikkeillä saartamaan vihollisen. Pompeiuslaiset ovat silloin niin perin uuvuksissa, että heidän täytyy teurastaa kuormaeläimensä, kun he eivät voi hankkia niille rehua. Kun he nyt näkevät, että he ovat strategisesti hukassa, he antautuvat miekan iskutta; ja täällä, kuten Italiassakin, heistä suurin osa astuu voittajan palvelukseen. Mutta niiden, jotka eivät halua vaihtaa herraa, tarvitsee ainoastaan luovuttaa aseensa ja saavat sitten loukkaamattomina palata kotiseuduilleen.

Neljässäkymmenessä päivässä Cæsar oli epäsuotuisista maastosuhteista huolimatta melkein tappioitta murtanut valiojoukkoisen armeijan vastustusvoiman, armeijan, joka oli kaksi kertaa niin suuri kuin hänen omansa ja jota johtivat kokeneet päälliköt. Se oli melkein vertaistaan vailla oleva strateginen mestarisuoritus. Vain vaivoin Cæsarin oli onnistunut hillitä joukkojensa taisteluhalua. Hän ei tahtonut tarpeettomalla verenvuodatuksella heikontaa omaa armeijaansa eikä vaikeuttaa sovinnon mahdollisuuksia. Olivathan ne miehet, jotka täällä seisoivat vastakkain, kuitenkin kaikki roomalaisia.

Saatuaan tietää tästä Pompeiusta kohdanneesta ratkaisevasta vastoinkäymisestä hänen etelä-Espanjassa olevat joukkonsakin antautuivat, ja näin oli koko niemimaa voittajan hallussa. Cæsar voi hyvin suoritetun työnsä jälkeen palata takaisin Roomaan. Suoritettuaan täällä välttämättömimmät hallitustoimet hän kiiruhti Brundisiumiin, missä nyt suunnilleen niin monta alusta oli valmiina, että ne voivat viedä puolet hänen armeijaansa Balkanin niemimaalle.

* * * * *

Niin nopeasti Cæsar oli saanut Espanjasta päin uhkaavan vaaran torjutuksi, että Pompeius ei ollut Makedoniassa ehtinyt järjestää minkäänmoista säännöllistä armeijaa. Hänen tehtävänsä ei muutoin ollut siellä helpointa ja hauskinta laatua. Hän oli kaikissa tapauksissa pakolainen ja sen hän sai päivittäin tietää — toisilta ylhäisiltä pakolaisilta, jotka täällä Makedonian maaperällä koettivat uskotella itselleen ja muille, että he olivat tuoneet pääkaupungin meren yli tullessaan. He valitsivat senaatin kunnianarvoisista harmaahapsisista vanhuksista ja entisistä virkamiehistä — s.o. senaatin nimeä siitä ei kylläkään käytetty, koskapa nyt kerran kuitenkin oltiin Rooman pyhän maan ulkopuolella, vaan sitä nimitettiin varovaisesti ja hienotunteisesti »kolmeksisadaksi». Ei koskaan olisi voinut kuulla keskusteltavan juhlallisemmin valtiosääntökysymyksistä ja lainopillisista hienouksista, kuin millä sen tekivät nuo hiuksenhalkaisijat, jotka eivät olleet mitään oppineet eivätkä mitään unohtaneet. »Sillä aikaa kuin vanha valtiorakennus luhistui kokoon, he turhantarkasti pitivät huolta valtiosäännön jokaisesta vanhasta kiemurasta ja patinoidusta kohdasta», jäljentääksemme Mommsenia. Kenties he koettivat uskotella itselleen ja muille, että ateenalaisten sankarillinen uhraus, kun he jättivät kaupunkinsa puolustautuakseen Salamiissa puumuurien takana, nyt uusiutui heidän puuhissaan. Pompeius oli koskettanut juuri tätä kieltä, kun hän sai senaatin lähtemään Italiasta. Hän oli silloin loihtinut esiin Themistokleen kuvan ja puhunut kauniita sanoja siitä, että kaupunkiahan eivät muodosta talojen seinät.

Mutta tätä kaunista kuvittelua ei ollut niinkään helppo säilyttää. Rooma oli kaikissa tapauksissa jäljellä ja Rooma pysyi maailmanvaltakunnan sydämenä. Ainoastaan Rooman kunnassa, Rooman Forumilla ja Marskentällä voitiin tehdä sellaisia päätöksiä, joilla oli lain voima. Cæsar osasikin käyttää sitä tosiasiaa hyväkseen, että hän oli Rooman herra. Se seikka, että joukko senaattoreja ja virkamiehiä oli poistunut paikkakunnalta, ei merkinnyt mitään — hän selitti vakuuttavalla voimalla —; sekä senaatti että kansankokous olivat kaikissa tapauksissa jäljellä!

Samaan aikaan näytteli »kolmesataa» Adrianmeren toisella puolen osaansa tunteella ja vakaumuksella. Että nämä »valtion isät» puuhakkaasti sekaantuivat Pompeiuksen toimiin, on itsestään selvää. »Tällä hidasajatuksisella ja harvapuheisella miehellä», kuten hänen kannattajansa Cicero häntä nimittää, ei ollut sellaista lahjakkuutta ja sanavalmiutta, joka olisi kyennyt vaikuttamaan näihin kunnianarvoisiin miehiin, ja voinut pitää heitä tarpeellisen välimatkan päässä. Mutta sitä varmasti olisi tarvittu.

Tosin oli pakolaisten keskuudessa koko joukko kelvollista sotilaspäällystöä ja päällystöainesta. Mutta niitä, jotka tottelivat ylipäällikköä ja tosiaankin tekivät palvelusta, oli huolestuttavan vähäinen joukko verrattuna niihin, jotka aikaisempien sotilasvirkojensa nojalla pitivät itseänsä Pompeiuksen vertaisina tai olivat vain nimellisesti hänen upseereitaan. Mommsen antaa eloisan kuvauksen siitä kenttäelämästä, jota tällaiset herrat pinttyneine pääkaupunkilaistapoineen viettivät: »Heidän telttansa olivat ihania huvihuoneita, joiden seinät olivat vihreiden köynnöskasvien peitossa. Pöydällä oli hopeisia pöytäkalustoja, ja usein alkoi näissä teltoissa pikari kiertää ympäri jo valoisalla päivällä. Nämä hienot soturit olivat jyrkkä vastakohta Cæsarin valiojoukoille, jotka söivät niin karkeaa leipää, että toiset kauhistuivat sitä, ja jotka leivän puutteessa voivat syödä juuria[55] ja vannoivat kalliin valan mieluummin pureksivansa puunkuoria kuin sallivansa Pompeiuksen päästä pakoon.

Pompeiuksen armeijan sotakelpoisuus ei kohonnut siitä, että Pompeiusta esti hänen parantumaton kateutensa käyttämästä useaa kelpo miestä oikealla paikallaan, mihin hän sen sijaan asetti lalluksia miehikseen.

* * * * *

Sitä toimintatarmoa ja yhtenäistä johtoa, jota Pompeiuksen armeijalta puuttui, oli sitävastoin vihollisen puolella. Cæsar ja hänen sotajoukkonsa olivat kuin yksi ruumis ja yksi sielu. Sillä ruumiilla oli yksi pää, mutta tuhat käsivartta.

Kun Cæsar lähestyi Epeiroksen rannikkoa, oli Pompeiuksen laivasto ylivoimainen. Sillä oli ainoastaan yksi vika: se ei ollut purjehdusvalmis. Vihollisen nenän edessä Cæsar nousi rannikolle. Täällä kuten Espanjassakin hän oli lyönyt vihollisen hämmästyksellä. Mutta hänellä ei ollut likimainkaan riittävästi laivoja voidakseen kuljettaa yhdellä kertaa koko armeijansa meren yli. Hänen asemansa oli sentähden mitä suurimmassa määrin vaarallinen, ennenkuin hän sai ylikuljetetuksi jäljellä olevat legioonat. Tämäkin onnistui lopuksi, pitkän ja piinallisen odotuksen jälkeen[56], huolimatta siitä, että Pompeiuksen laivasto hallitsi Adrianmertä. Rohkeus ja onni yhdessä tekivät yrityksen mahdolliseksi. Olivathan vanhan ajan sotalaivastot purje- ja soutualuksia ja senvuoksi suuressa määrin riippuvaisia sääsuhteista. Odotusaikana Pompeiuksen perinpohjainen ja liioitellun järjestelmällinen sodankäyntitapa koitui rajun Cæsarin onneksi. Pompeius tahtoi nimittäin omasta puolestaan odottaa lisäjoukkojen saapumista Aasiasta.

Niin pian kuin Cæsar oli saanut lisäjoukkonsa meren yli, hän koetti kiertää ja saartaa Pompeiuksen samalla tapaa, kuin oli tehnyt hänen joukoilleen Espanjassa. Mutta vihollisen onnistui yön pimeydessä murtautua läpi Cæsarin ketjun eräässä sen heikossa paikassa, ja taistelu, joka tällöin suoritettiin, päättyi Cæsarille onnettomasti. Sellainen lopputulos oli ensimmäisellä vakavalla voimainmittelyllä sen ajan etevimpinä pidettyjen sotapäälliköiden välillä. Pompeiuslaisten riemu oli suuri. Mikäpä heitä nyt estikään täydentämästä voittoaan ja täydellisesti tuhoamasta »lyötyä» vihollista? He toivoivat vain nopeaa ratkaisua. Mutta sinä päivänä, jolloin onni näytti Pompeiukselle suopeimmin hymyilevän, hän ei ymmärtänyt käyttää yliotettaan hyväkseen, vaan menetti aloitteen ja osoitti täten, kuinka liioiteltu hänen sotapäällikkömaineensa itse asiassa oli. Cæsar päätti vetäytyä takaisin ja siirtää ratkaisevan taistelun Kreikan sisempiin osiin, missä Pompeiuksella ei ollut laivastoansa apunaan ja hänet siis ehkäistiin tuottamasta muonavaroja meriteitse. Cæsar sai häiritsemättä kulkea Thessaliaan. Tässä viljavassa maassa oli hänenkin perin rasittuneille joukoilleen mahdollista kerätä uusia voimia. Pompeiuksen varovainen strategia oli jo kauan herättänyt paheksumista siinä »senaattori-sotapäällikkö»-piirissä, joka häntä ympäröi. Hän sai huomata, että häntä pidettiin aivan liian avuttomana miehekseen; ja kuuluipa jo viittauksia pelkuruudestakin. Kun nämä salonkistrategit näkivät Cæsarin »perääntyvän», he olivat heti selvillä, että nyt oli vain korjattava hedelmät aikaisemmin saadusta voitosta, s.o. etsiä »lyöty» armeija ja ottaa se vangiksi. Sitten sopi vain poimia voiton hedelmät. Hekumoitiin valmistelemalla henkipattoluetteloita ja riideltiin jo valtion virkojen ja arvojen jaosta.

Kaikki kiistelivät nahasta, ennenkuin karhu vielä oli kaadettu. Ja kävikin niin, että he nahan takia unohtivat koko karhun kaatamisen. Pharsáloksen luona syntyi taistelu. Että helposti saatu voitto odotti täällä Pompeiusta oli selvää jokaiselle hänen armeijassaan, sillä se oli lukumäärältään Cæsarin armeijaa voimakkaampi, erityisesti ratsuväkensä[57] puolesta. Ja kuitenkin oli lopputulos kokonaan toinen, kuin mitä voitostaan varmat olivat odottaneet. Cæsarin nerokas taktiikka ja hänen veteraaniensa kuoleman halveksuminen saivat tällöin ihmeitä aikaan.[58] Cæsarin sotataito ei perustunut kuten Pompeiuksen ylivoimaisten sotalaumojen kokoamiseen, vaan nopeisiin sotaliikkeisiin. Sille ei ollut ominaista pitkät valmistelut, vaan neron lahjakkuus käsittää salamannopeasti, mitä piti tehdä, ja ripeästi suorittaa se. Cæsarin sotataito oli mielijohteisia, rohkeita iskuja oikeaan paikkaan, myöskin lukumäärältään vähäisemmillä sotavoimilla. Ja kuitenkaan Cæsar ei pannut kaikkea yhden kortin varaan. Hän piti aina reservin varalla, voidakseen viedä sen oikealla hetkellä siihen kohtaan, missä ratkaisu oli voitettavissa. Niinpä voikin, kuten nyt Pharsaloksen luona, uskomaton tapahtua. Kun Pompeius lähetti ylivoimaisen ratsuväkensä hyökkäykseen, se ponnahti voimattomana takaisin Cæsarin jalkaväestä, ja kun jalkasotilaat olivat kyllin julkeita käydäkseen yleiseen hyökkäykseen vihollisen ratsuväkeä vastaan, joutuivat nämä täydelleen ymmälle nähdessään tämän kaikkien sodansääntöjen vastaisen ilmiön. Cæsar sitävastoin ohjasi legioonainsa liikkeitä niin taitavasti, että vihollisen ratsuväki saarrettiin. Kun ratsuväelle selveni, mitä oli tekeillä, se joutui pakokauhun valtaan ja läksi täydessä laukassa pakoon.

Vähän hidasajatuksinen Pompeius oli saanut aivan uuden kokemuksen. Kun tämän miehen vain oli taisteltava heikompivoimaista vihollista vastaan, hän kykeni suorittamaan kaikkein kauneimpia, järjestelmällisesti viimeistellyimpiä liikkeitä, mutta vastassaan vihollinen, joka valmisti hänelle tällaisia julkeita yllätyksiä, hän joutui auttamattomasti alakynteen. Hänestä tuntui koko maailmanjärjestys kääntyneen nurinpäin — hän ei voinut ajatella yhtä selvää ajatusta. Täydellisesti masentuneena hän piti kaikkea menetettynä ja ratsasti takaisin leiriinsä.

Nyt oli sotajoukko — s.o. jalkaväki — tosiaankin päälliköttä. Pian jalkaväki seurasi ratsuväen esimerkkiä. Kun Pompeius näki armeijansa jäännösten epäjärjestyksessä syöksyvän leiriin, hän tempautui irti siitä epätoivoon puutumisesta, johon hän tähän asti oli ollut vajonnut, mutta hän vapautui siitä vain niin paljon, että ajatteli henkilökohtaista turvallisuuttaan. Hän heitti päällensä purppuranpunaisen ylipäällikön viitan, oikaisi suorinta tietä alas lähimpään satamaan ja pelastautui erääseen alukseen. Hän sai kiittää nopeaa hevostaan siitä, että hän pääsi pakoon ehein nahoin. Hän oli kärsinyt ensimmäisen tappionsa, ja se oli täydellisesti musertava.