Melkein koko sen uljaan armeijan jäännös, jonka hän oli jättänyt pulaan, luovutti seuraavana päivänä aseensa. Rahvaan miehet pääsivät sillä, että heidät pistettiin Cæsarin legiooniin. Varakkaammat saivat ostaa elämänsä lunnailla tai omaisuutensa takavarikoinnilla. Mutta vangiksi otetut »kolmensadan» jäsenet ja muut ylhäiset mahtimiehet mestattiin. Armon aika oli ohi.
Pharsaloksen taistelu teki tosiasiallisesti lopun Rooman tasavallan olemassaolosta. Näin oli vuonna 49 e.Kr. suuri kaksintaistelu maailman herruudesta ratkaistu melkein samalla taistelutantereella, missä roomalaiset puolitoista vuosisataa aikaisemmin olivat laskeneet perustuksen Idän herruudelleen Flamininuksen voittaessa Makedonian Philippoksen.
* * * * *
Vaikka Pompeiuksen tappio oli niin ratkaiseva kuin mahdollista, hän oli kuitenkin päättänyt jatkaa taistelua Cæsaria vastaan toisella sotanäyttämöllä. Hän valitsi siksi Egyptin, Idän ainoan hellenistisen valtakunnan, joka enää oli riippumaton valtio — ainakin nimeksi. Että asianlaita oli näin, ei riippunut siitä, että roomalaiset olisivat pelänneet Egyptin vastustusvoimaa, sillä tämä maa oli melkein yhtä voimaton kuin Syyria. Mutta Ptolemaiokset olivat ymmärtäneet pelastaa horjuvan valtaistuimensa lahjomalla suuressa mitassa Rooman senaatin jäseniä. Tähän maahan pakeni nyt Pompeius, otettuaan laivaansa Lesbos-saarelta puolisonsa ja poikansa Sextuksen.
* * * * *
Niilinmaassa Pompeius luuli saavansa kiitollisen vastaanoton sentähden, että hän oli kerran valtansa päivinä auttanut erään Ptolemaioksen takaisin valtaistuimelleen. Tällä kuninkaalla oli liikanimi »huilunpuhaltaja». Hän oli nimittäin yhtä hyvä musikantti kuin huono hallitsija. Muutoin kerrotaan huilunpuhaltajalla olleen niin syvään juurtuneen vastenmielisyyden raittiutta kohtaan, että hän kerran uhkasi seurapiiriinsä kuuluvaa filosofia kuolemalla sentähden, että mies ei ollut juonut itseään päihinsä hänen kesteissään. Seuraavalla kerralla ajattelija-raukan täytyi ottaa oikein perinpohjainen humala, jottei panisi vaaraan kurjaa elämäänsä. Lopulta Ptolemaioksen uskolliset alamaiset olivat kyllästyneet Hänen Majesteettinsa huilunlurituksiin ja ajaneet hänet pois. Mutta Pompeius oli asevoimin auttanut hänet takaisin Egyptiin ja jättänyt osan roomalaisia joukkoja hänen suojakseen kapinahankkijoita vastaan.
Nyt tosin suuri huilunpuhaltajahallitsija oli kuollut, mutta hän oli jättänyt jälkeensä kauniin tyttären, nimeltään Kleopatra, ja pojan, jolla tietysti oli nimenä Ptolemaios. Pompeiuksen tullessa Egyptiin poika oli neljäntoista, tyttö kahdenkymmenenyhden vuoden vanha. Isänsä toivomuksen mukaan he olivat molemmat nousseet valtaistuimelle ja varmuuden vuoksi menneet naimisiin keskenään. Mutta sisarusavioliitto oli kaikkea muuta kuin onnellinen, ja lopuksi aviomies — tai oikeammin sanoen hänen holhoojansa — oli ajanut nuoren kuningattaren pois maasta.
Sisarusten keskisen riidan vallasta ei pitänyt toki huonontaa Pompeiuksen toiveita sekaantua asioiden kulkuun. Ja olihan hänellä, kuten sanottu, maassa valmiita sotaväenosastoja.
Mutta viekkaiden ja varovaisten egyptiläisten joukossa oli tuskin ketään, joka olisi uskaltanut panna nahkaansa alttiiksi voitetun miehen takia. Sitävastoin voitiin hänestä hyötyä hyvinkin paljon pyrittäessä hyviin väleihin voittajan kanssa. Juuri siihen aikaan, jolloin Pompeius tuli Egyptiin, olivat Ptolemaios ja hänen holhoojansa pakolaisen maihinnousupaikalla, itäisimmällä Niilin suulla suojelemassa valtakunnan itärajaa Kleopatraa vastaan. Kuningatar oli nimittäin paennut Syyriaan ja saanut sieltä aseellista apua. Pakolaiset näkivät rannalle leiriytyneen egyptiläisen armeijan, näkivät kuninkaallisen teltan ja itsensä kuninkaan purppuraviitassaan.
»Perinpohjaisen harkinnan perästä», Lindskog sanoo erinomaisessa Kleopatran elämäkerrassaan, »tultiin Egyptin hovissa siihen valtioviisaaseen tulokseen, että onneton pakolainen otettaisiin vastaan kunnioittavimmin juhlamenoin — ja sitten heti murhautettaisiin hänet.» Eräs kuninkaan ylimmistä päälliköistä otti siis kaksi Pompeiuksen entistä upseeria, toisen nimi oli Septimus, ja muutamia soutajia mukaansa venheeseen, soudatti pakolaisen laivan viereen, ja tarjoutui seuraamaan häntä kuninkaan luo, koskapa satama oli liian matala suuremmille aluksille.
Kun Pompeius laskeutui alas soutuvenheeseen, Septimus tervehti häntä, mutta oli kummallista, ettei kukaan muu aluksessa kohdellut häntä lainkaan huomaavaisesti ja ettei kukaan lausunut halaistua sanaa. Rikkoakseen painostavan äänettömyyden Pompeius kääntyi Septimuksen puoleen ja sanoi: »Ystäväni, emmekö me ole olleet sotatovereita?» Mies vastasi nyökäten vain äänettömästi. Mieliala venheessä oli kolea ja epäystävällinen kuin rannan autiot hiekkasärkät.
Kun vene oli laskenut rantaan ja Pompeius nousi ylös astuakseen maihin, survaisi Septimius takaapäin miekkansa hänen selkäänsä, ja samalla hetkellä onneton näki tikarien välähtävän vastaansa joka taholta. Vaieten hän peitti molemmin käsin togalla päänsä ja vaipui ähkäisten kuolleena maahan.
Alukselta hänen puolisonsa ja poikansa näkivät kauhean näytelmän, mutta eiväthän he kyenneet millään tavoin auttamaan. Miehistö nosti ankkurin ja vei valittavat poloiset turvaan. Siitä ei ollut monta vuotta kulunut, jolloin Cornelia kadotti ensimmäisen miehensä, kelpo Publius Crassuksen. Häntä oli hän surrut niin syvästi, että kun tieto miehen kuolemasta saapui, hän oli vähällä surmata itsensä. Ja nyt hänen oli täytynyt olla todistajana, kun hänen toinen miehensä murhattiin hänen silmäinsä edessä.
Sen päivän vuosipäivänä, jolloin Pompeius riemukulussa oli tullut Roomaan Idän valloituksen jälkeen, hän makasi nyt kuolleena autiolla rannalla erään veteraaninsa murhaamana. Kolmenkymmenen vuoden aikana onni oli alituisesti ollut hänelle myötäinen. Kunniaa ja menestystä se oli suonut tälle keskinkertaisen lahjakkaalle miehelle ja antanut hänen vaivatta korjata, mitä muut olivat kylväneet. On — käyttääksemme Mommsenin sanoja — kuin sama salaperäinen voima lopettamalla hänen uransa tällä hirveällä tavalla olisi Pompeiuksessa tahtonut näyttää historiassa vertaistaan vailla olevan esimerkin väärästä suuruudesta. Kuinka paljon onnellisempaa Pompeiukselle olisikaan ollut, jos hän olisi saanut Pharsaloksen luona kaatua sotilastensa keskeen! Mutta sillä kerralla, sillä hetkellä, joka ratkaisi hänen kohtalonsa, hän ei ollut oma itsensä.
Pompeiuksen onnettomuus oli se, että hän aina tahtoi lentää korkeammalle kuin siivet kantoivat. Hänen kunnianhimonsa oli niin määrätön, että sitä olisi riittänyt hyvinkin suurelle miehelle, mutta häneltä puuttuu oikean suuruuden tunnusmerkit, ennen kaikkea siksi, että hänellä ei ollut minkäänlaista ihannetta, jonka hyväksi hän olisi työskennellyt. Hänen päämääränsä oli päästä yhteiskunnan ylimmälle huipulle, mutta sitten hän tahtoi velton mielihyvän vallassa nauttia vallan makeutta. Hallita hän ei tahtonut. Sehän olisi ollut vain jokapäiväistä vaivaa ja huolta. Hän tahtoi paistatella kunnian loisteessa, mutta muutoin saada olla rauhassa.
Mutta kuinka arvoton Pompeius lienee ollutkin siihen korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, jota hän tavoitteli, täytyy toiselta puolen oikeuden ja kohtuuden nimessä sanoa, että hänessä ei ollut niitä piirteitä, jotka välistä alentavat lahjakkaimmatkin henkilöt eläimen tasolle tai sitäkin alemmaksi. Ennen muuta hänessä ilmenevä lempeys saa suosiolliseksi häntä kohtaan. Viaton veri ei ollut koskaan tahrannut hänen käsiään. Keskellä Mariuksen, Sullan, Catilinan ja Clodiuksen aikakautta hän pysytteli erillään tarpeettomista väkivaltaisuuksista. Hänen mielensä paloi vallan huipuille, mutta hän tahtoi, jos suinkin mahdollista, saavuttaa ne käyttämättä väkivaltaa: kunnialahjana tuli korkeimman vallan langeta hänen osakseen. »Hänessä oli», Ranke sanoo, »jotakin ylevää ja arvokasta; hän tavoitteli nuhteettomuuden mainetta ja saavutti sen myöskin.» Yksityiselämässään hän oli onnellinen puoliso ja harvinainen esikuva siveettömänä aikana. Suurin piirtein ilmenee hänen olennossaan onnellinen tasapainotila, joka varjeli häntä vastenmielisen luontoisista teoista.[59] Epämiellyttävää on hänessä turhamaisuus, joka aiheutti, ettei hän koskaan voinut kärsiä ketään rinnallaan, vielä vähemmin yläpuolellaan.
CÆSAR EGYPTISSÄ.
Kun Cæsar, seurassaan vain muutamia tuhansia miehiä, vähän Pompeiuksen kuoleman jälkeen saapui Aleksandreiaan, näytettiin liehakoivasti mielistellen vainajan irtihakattua päätä hänen voittajalleen. Mutta Cæsar kääntyi inhoten pois ja vuodatti kyyneleitä, kun hän katseli kuolleen vävynsä sinettisormusta. Cæsar oli olosuhteiden pakottamana joutunut sotimaan sitä miestä vastaan, joka oli kerran ollut hänen liittolaisensa ja hänen tyttärensä puoliso, mutta hän ei ollut koskaan vihannut tätä miestä ja hän puhui aina hänestä suurimmalla kunnioituksella. Cæsar osoitti nyt hänelle viimeistä kunnioitustaan pystyttämällä hautamuistomerkin sille paikalle, jonne hänen maalliset jäännöksensä haudattiin, erääseen pyhään lehtoon Aleksandreian edustalla. Ptolemaioksella ja hänen puolueellaan ei ilmeisestikään ollut kiitosta odotettavissa murhatyöstään. On myöskin kyseenalaista, eiköhän Pompeiuksen kuolemasta sittenkin ollut Cæsarille enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Hänen puolueensa johto joutui nimittäin hänen molempien poikiensa, Gnæus ja Sextus Pompeiuksen käsiin, jotka kumpikin olivat nuoria ja tarmokkaita. Gnæus oli sen lisäksi luonteeltaan kova ja kostonhimoinen.
* * * * *
Cæsar ei ollut kumminkaan tullut Egyptiin vain ajamaan takaa Pompeiusta — hän oli myöskin päättänyt tulla rikkaan Niilinmaan herraksi, tosin ei nimellisesti, vaan tosiasiallisesti. Kenellä oli käytettävinään Egyptin viljavarat, hän hallitsi myöskin samalla kertaa Rooman väestöä. Keinona päästä määräämään Egyptin politiikasta hän käytti esiintymistä erotuomarina juuri parhaillaan käynnissä olevissa kruununperimysriidoissa. Hänellä oli myöskin hyvin oleellisena sivutarkoituksena periä vanha velka, joka triumvireillä oli saatavana »huilunpuhaltajalta». Kuningas oli nimittäin luvannut maksaa 10 000 talenttia aseellisesta avusta, joka palautti hänelle hänen kruununsa, mutta ei ollut kyennyt suorittamaan enempää kuin puolet siitä.
Cæsar asettui siis Aleksandreiaan ja otti pääkortteerikseen itse kuninkaanlinnan. Mutta pian hän sai huomata, että hän ei ollut tervetullut vieras väestön mielestä. Mitä olikaan roomalaisilla liktoreilla vitsakimppuineen tekemistä faaraoitten ikivanhassa maassa! Salaliitot ja murhahankkeet hänen sotilaitaan vastaan osoittivat, mikä vaara täällä väijyikään häntä ja hänen pientä joukkoansa keskellä vihamielisiä ihmisjoukkoja. Hän lähetti sentähden hakemaan apujoukkoja Syyriasta, Vähästä-Aasiasta ja Aigeian meren saarilta. Odotellessaan näitä hän järjesti maan hallituksen. Hän kehoitti riiteleviä kuninkaanlapsia lopettamaan vihollisuudet ja alistamaan asiansa hänen ratkaistavakseen.
Ptolemaioksen puolue teki nyt kaikkensa estääkseen, ettei Kleopatra saisi tavata Cæsaria ja saada tätä ihastumaan. Mutta pikku prinsessa oli liian viisas heidän estettäväkseen. »Kuninkaallisen linnan edustalle», Lindskog kertoo, »pysähtyy eräänä pimeänä iltana pieni, kehno kalastajavenhe, jonka on onnistunut pujahtaa vartioketjun läpi, ja venheestä nousee yksinäinen mies, remmeillä kiedottu matto kainalossaan. Hän kulkee portin kautta sisään palatsiin ja suoraan Iulius Cæsarin huoneeseen, jossa käärö muuttuu eläväksi — ja kaunis Kleopatra seisoo Iulius Cæsarin edessä.
Iulius Cæsar oli aina ollut heikko naiselliselle kauneudelle. Jo seuraavana aamuna hän voi ilmoittaa hämmästyneelle hoville, että riita sisarusten välillä oli sovittu ja Kleopatra asetettu »laillisiin oikeuksiinsa Egyptin kunningattarena.» — »Yhtenä yönä», eräs vanhan ajan historioitsija sanoo, »oli Cæsar muuttunut Kleopatran tuomarista hänen asianajajakseen.»
Kun kruununperimyskysymys näin oli järjestetty, oli kuninkaan ja kuningattaren tehtävänä maksaa pappansa, huilunpuhaltajan velat. Cæsar ilmoitti tyytyvänsä 2 000 talenttiin siinä tapauksessa, että summa suoritettaisiin heti.
Mutta Egypti oli tällä hetkellä perin pohjin köyhdytetty, niin että täytyi anastaa temppelien kalleudet, jos mieli kyetä maksamaan velka. Sellainen toimenpide kiihdytti väestön vimmaan. Mikä oikeus noilla kopeilla roomalaisilla olikaan sekaantua Egyptin asioihin ja viedä maan kultavarat mennessään? Pian oli Cæsarilla yleinen kapina vastassaan. Ärsytetty kansanjoukko piti häntä ja hänen kourallista väkeään suoranaisessa piirityksessä linnassa, ja nuori Ptolemaios liittyi puoluelaisineen hänen vihollisiinsa.
Sen taistelun kestäessä, joka nyt syttyi, Cæsar antoi muun muassa pistää tuleen satamassa olevan Egyptin laivaston. Tällöin sattui palamaan useita rakennuksia satamassa, näiden joukossa kuuluisa kirjasto, jonka korvaamattomista kirjastoaarteista ainakin osa joutui liekkien saaliiksi.[60]
Tänä vaikeana aikana Cæsar sai liittolaisekseen — ja tavattoman ihastuttavaksi kaiken lisäksi — Kleopatran. Pieni, viehättävä prinsessa oli aivan lumonnut suuren sekä armeijojen että naissydänten voittajan. Cæsarin lemmenseikkailujen luku oli legio. »Hän oli», sanoo eräs englantilainen historioitsija, »välttämätön vastaaja jokaisessa muodinmukaisessa avioerojutussa». Hän ei kavahtanut edes ystäviäänkään, kun oli kysymyksessä naisen valloittaminen. Hänen sanotaan olleen yhtäaikaa rakkausseikkailuissa Pompeiuksen ja Crassuksen vaimojen kanssa. Hän oli nyt muutamia vuosia yli viidenkymmenen vanha, mutta seurustelu pienen egyptittären kanssa oli hänelle aivan uudenlaatuinen elämys. Plutarkhos sanoo, että Kleopatra ei ollut varsinaisesti kaunis, mutta hän oli enemmän: hän oli hurmaava. »Niilin seireeni» oli verrattoman kiehtova — hän oli leikkisän viehkeä kuin kissanpoikanen. Hän oli samalla kertaa hienosti sivistynyt ja kykenevä pitämään vireillä henkevää keskustelua, joka oli erittäin ihastuttavaa, kiitos äänelle, hyväilevälle kuin musiikki.
Politiikassa Kleopatra ei kuitenkaan hallinnut Cæsaria, niin poliittisesti lahjakas ja määrätietoinen kuin olikin, vaan suhde oli päinvastainen. Cæsar ei antanut naisten vaikuttaa itseensä kuin määrättyyn rajaan asti. Hän oli, Mommsen sanoo, »intohimoinen luonne, sillä ilman intohimoa ei ole nerokkuutta. Mutta hänen intohimonsa ei saanut häntä koskaan valtoihinsa; se ei tunkeutunut koskaan hänen sisimmän olemuksensa ytimeen. Hän oli kauttaaltaan reaalipoliitikko ja järki-ihminen, ja kaikki, mihin hän ryhtyi, oli tuon nerokkaan, terveen järjen läpitunkemaa, joka on pohjimmaltaan hänen pääominaisuutensa. Se antoi hänelle kyvyn elää voimakkaasti hetkessä, kyvyn joka silmänräpäys toimia kootuin voimin. Se soi hänelle ihmeellisen valoisan luonteen, joka kesti hyvinä ja pahoina päivinä. Mutta tästä teräväjärkisyydestä johtuu, ettei Cæsarilla ollut koskaan minkäänlaatuisia harhakuvitelmia ihmisistä ja olosuhteista.» Näiden ominaisuuksiensa perusteella hän oli synnynnäinen valtiomies. Hän osoitti myöskin senlaatuista sotapäällikkölahjakkuutta, jota sotataidon mestarit ovat kaikkina aikoina ihmetelleet: kyvyn »kaavoihin ja perintätapoihin eksymättä keksiä aina se taistelutapa, jolla vihollinen voitettiin jokaisessa erilaisessa tilanteessa ja joka aina oli oikea tapa juuri siinä tapauksessa!» Ennen kaikkea Cæsar kuitenkin oli ja tuli aina olemaan valtiomies, joka taivutti kaikkein erilaisimmat ihmiset tahtoonsa: »yksinkertaisen porvarin ja tuiman aliupseerin, loistavan ratsuväenpäällikön ja kylmästi laskevan rahamiehen, Rooman ylhäiset naiset ja Egyptin ihanat ruhtinattaret.»
Hänen neronsa ja päällikkölahjansa joutuivat erittäin kovalle koetukselle sen puolivuoden aikana, joka kului, ennenkuin apujoukot ehtivät Aleksandreiaan. Cæsarin pelastus ja perikato riippui lopulta jo hiuskarvan varassa. Mutta kun apu viimeinkin joutui, hän voi käydä epätoivoisesta puolustuksesta voimakkaaseen hyökkäykseen ja kukistaa vastarinnan. Hän luovutti nyt hallituksen Kleopatralle ja eräälle hänen nuoremmalle veljelleen sekä antoi hänelle tueksi kolme roomalaista legioonaa. Vanhempi veli oli sotatapausten aikana hukkunut Niiliin, aikoessaan hypätä venheeseen päästäkseen pakoon vainoojiaan.
Cæsarin oleskelu faaraoiden maassa päättyi loistavaan juhlasarjaan, jonka kuningatar järjesti hänen kunniakseen. Ensimmäisen kerran Rubicon ylikulun perästä hän soi itselleen pienen lepohetken. M.m. tehtiin matka Niilin kuuluisimpiin pyhättöihin ja muihin näkemisen arvoisiin paikkoihin. Cæsar ja Kleopatra asuivat kuningattaren loistokaleerissa, joka oli useampikerroksinen, mahdottoman suuri uiva palatsi, jota seurasi koko parvi pieniä huvialuksia. Oltuaan kolme kuukautta Niilinmaassa Cæsar vasta kykeni irroittautumaan kauniista Kirkestään. Tämä oli vähän ennen synnyttänyt pojan, joka isänsä mukaan sai nimen Cæsárion.
* * * * *
Cæsarin pitkäaikainen oleskelu Egyptissä ei ollut ollut eduksi hänen poliittiselle asemalleen. Pompeiuslaiset ja toisetkin viholliset olivat jälleen saaneet ilmaa siipiensä alle. Aasiassa Mithradateen ylimielinen poika Pharnakes oli saanut aikaan uusia selkkauksia. Hän oli isänsä kuoleman jälkeen tehnyt rauhan Rooman kanssa ja saanut pitää perintömaansa Pontoksen; mutta niin pian kuin sisällissota Pompeiuksen ja Cæsarin välillä puhkesi, hän käytti hyväkseen vallitsevaa levotonta aikaa, alkoi sodan ja tuotti Rooman Aasiassa olevalle maaherralle tuntuvan tappion. Hän ryösti koko Vähän-Aasian, tuhosi temppelit, murhasi ja häpäisi tuhansittain roomalaisia ja roomattaria.
Mutta nopeammin kuin viekas itämaalainen itsevaltias aavistikaan, Cæsar oli hänen kimpussaan, löi hänet perin pohjin, otti häneltä hänen valtakuntansa ja antoi sen hänen veljelleen kiitokseksi siitä, että tämä oli tuonut Cæsarille apujoukkoja Egyptiin. Sotaretkensä tuloksesta Cæsar ilmoitti Rooman senaatille lakonisessa muodossa: »Veni, vidi, vici (Tulin, näin, voitin).»
* * * * *
Mutta nyt olikin jo aivan välttämätöntä, että Cæsar palasi Italiaan, sillä siellä oli jo vaara lähellä. Kun Cæsar viimeinkin saapui Italiaan, hän tapasi pari Campaniaan sijoitettua, vanhaa, koeteltua legioonaansa täydessä kapinassa. Cæsar oli luvannut sotilaille runsaat palkkiot sodan loputtua. Mutta sotahan ei loppunut koskaan! Sotilailla ei ollut enää halua odottaa kauemmin. He selittivät avoimesti, etteivät he aikoneet totella kauemmin, jolleivät he saisi luvattuja lahjojaan.
Cæsar lähetti ensin muutamia päälliköitä rauhoittamaan heitä, mutta sotilaat tervehtivät näitä ivallisin soimauksin ja kivisatein. Yhteen menoon he läksivät marssimaan pääkaupunkia kohti päästäkseen puheisiin itsensä ylipäällikön kanssa. Osan päälliköitä, jotka koettivat ehkäistä yritystä, kapinalliset löivät kuoliaiksi.
Cæsar miehitytti kaupungin portit ja astui itse vaaraa pelkäämättä keskelle raivoisaa joukkoa. »Mitä te tahdotte?» hän kysyi heiltä. »Eroa», mylvivät nämä luottaen siihen, että he olivat aivan välttämättömiä Cæsarille. »Kansalaiset», huusi Cæsar heille, »eronne hyväksytään. Palkkionne tulette te siitä huolimatta saamaan vähentämättöminä, niin pian kuin minä uskollisten sotilasteni kanssa olen viettänyt triumfin.»
Pikku sana »kansalaiset» odotetun »sotatoverit» sanan asemesta vaikutti kuten kylmä suihku näihin koviin miehiin. He nolostuivat heti, ja jo ajatuskin, etteivät he saisi olla mukana triumfikulkueessa, kaikkien heidän kärsimystensä ylväässä lopettajaistilaisuudessa, sai heidän nenänpäänsä kalpenemaan. He taivuttivat uhmailevat niskansa hänen edessään, joka oli johtanut heitä niin moniin voittoihin. He häpesivät sellaisen ylipäällikön edessä, joka piti sanansa niillekin, jotka olivat rikkoneet uskollisuudenvalansa. Pian kuului joka taholta huuto: »Ota meidät jälleen armoihisi! Salli meitä sanottavan Cæsarin sotilaiksi! Me seuraamme sinua minne tahdot.»
Ja Cæsar ei ollut koskaan pitkävihainen. Hän vaati vain sen rangaistuksen, että kapinan alkuunpanijat saivat palkkionsa kolmannella osalla vähennettyinä. Siitä hetkestä hänellä oli taas koko armeijansa käsissään. Tällainen esiintyminen oli Cæsarin puolelta psykologinen mestarinäyte, joka vetää vertoja Aleksanterin menettelylle samankaltaisessa tilanteessa. Mutta tuolla kertaa oli tarvittu useampia sanoja vuodattamaan öljyä kuohuvaan kansanmereen, sentähden että silloin oli kysymys kreikkalaisista eikä roomalaisista.
CATO NUOREMPI JA KANSALAISSODAN LOPPUNÄYTÖS.
Tämän jälkeen tasavallan päivät olivat luetut. »Kunniatta ei kuitenkaan ollut se valtiomuoto kaatuva, joka oli luonut Rooman maailmaahallitsevan aseman, ja jonka turvin roomalaiskansa oli kehittänyt niin jaloja hyveitä», ruotsalainen historioitsija S.J. Boëthius sanoo. »Keskellä yleistä turmelusta eli vielä yhdessä miehessä muinaisroomalainen henki. Se mies oli Marcus Porcius Cāto, Cato Censoriuksen pojanpojan poika. Kuten vanha samoin nuorempikin Cato ihaili rajattomasti tasavallan kukoistusaikaa, joka tarjosi miehekkään voiman ja valtiolle uhrautuvan velvollisuudentunnon mieltäylentäviä esikuvia. Hän palvoi tätä suurta aikaa haaveilijan kiihkoisalla rakkaudella. Hänelle merkitsivät muinaisroomalaiset hyveet ja tasavaltainen hallitusmuoto samaa käsitettä. Koko hänen elämäntehtävänsä suuntautui sentähden tämän valtiomuodon pelastamiseen ja suojelemiseen. Hänelle ei koskaan hetkeksikään juolahtanut mieleen — tai kenties hän pikemminkin oli liian itsepäinen tahtoakseen huomata —, että muinaisroomalaiset hyveet eivät niinkään paljon olleet tasavaltaisen hallitusmuodon hedelmiä, kuin varmastikin tämän hallitusmuodon perusedellytyksiä. Hän teki sen tavallisen ajatusvirheen, että vaihtoi perustan ja tuloksen, syyn ja seurauksen. Caton suuri suru oli, ettei hänen oman aikansa roomalaisilla ollut sitä luonteenlujuutta, sitä horjumatonta velvollisuudentuntoa, sitä omaa voittoa tavoittelematonta uhrimieltä valtion hyväksi, jota olisi tarvittu tasavallan ja vapauden turvaamiseksi. Hän koetti uskotella itselleen, että jos vain palattaisiin vanhaan »turmeltumattomaan» tasavaltaiseen hallitusmuotoon, niin nämä hyveet palautuisivat itsestään. Hän oli myöskin sokea huomaamaan sitä, miten erilainen täytyi olla Rooman pienenä italialaisena yhteiskuntana olon kuin Rooman, joka hallitsi maailmaa. Hän ei tahtonut käsittää, että maailman valtakunta vaati kokonaan toisenlaisia valtiosääntömuotoja kuin jokin pikkuvaltio. »Siksipä tuli», Boëthius sanoo, »hänen yrityksestään pitää pystyssä ylimyksellistä tasavaltaa traagillinen kamppailu vääjäämätöntä kohtaloa vastaan.»
Henkilökohtaisesti Cato nuorempi tahtoi käydä kuuluisan kaimansa uudesta painoksesta ja vaelsi ympäri, kuten Mommsen sanoo, »mallikansalaisena ja hyveenpeilinä syntisessä pääkaupungissa valitellen ajan pahuutta.» Aitona filosofina ja stoalaisena hän käytteli mielellään abstraktisia viisaussääntöjä ja iloitsi singotessaan nuhdesaarnoja turmeltuneelle ajalleen. Mutta tässä miehessä oli vakavuutta, hänen arastelemattomassa rohkeudessaan ja töykeässä epäitsekkyydessään. Hänelle elämä oli niin kauhean vakavaa, että tuskin koskaan nähtiin hymyn kirkastavan hänen melkein kivettyneiltä vaikuttavia kasvojaan. Cato oli kaikissa tapauksissa eheä luonne, joka ei tiennyt tinkimisistä itsensä kanssa. Ja aina hän oli valmis asettumaan taisteluasentoon — »sekä silloin, kun sitä tarvittiin, että silloinkin, kun sitä ei tarvittu», Mommsen lisää. Sellaiset ominaisuudet olivat harvinaisia läpeensä raukkamaisena ja surkuteltavana aikana. Senpävuoksi hän tulikin pian optimaattipuolueen tunnustetuksi johtajaksi. Mutta se ei suinkaan kuitenkaan merkinnyt henkistä johtoasemaa. Sillä ei Cato eikä kukaan muukaan kyennyt enää hallitsemaan sitä itsekkyyden ja velvollisuuksien laiminlyömisen henkeä, joka tuona aikana oli ominaista Rooman yläluokalle. Siihen olisi tarvittu voimakkaampaa lipeää — käyttääksemme Kustaa Vaasan lausetapaa.
Reformaattoriksi Cato ei muutoin kelvannut — siihen hänen ohjelmansa oli aivan liiaksi kielteinen. »Koko hänen taktiikkansa oli siinä, että hän asettui vastarintaan jokaista vastaan, joka poikkesi tai näytti hänestä poikkeavan ylimystön perinnäisestä moraalipolitiittisesta katekismuksesta.» Kuvaavaa sille, kuinka joustava Cæsar arvioi yksipuolisesti teorioivaa vastustajaansa, on se lempeän ivainen tapa, millä hän, käytännöllisen toiminnan mies, kohteli Catoa silloin, kun triumvirit ajoivat Ciceron maanpakoon. Tahtoivathan he myöskin päästä eroon vaivalloisesta tasavaltalaisesta Catosta. Mutta koska mies oli siinä määrin rehellinen, että häneen ei päässyt käsiksi oikeudellista tietä, niin selvittiin hänestä — antamalla hänelle kunniatehtävä: hänen piti mennä Kyprokseen liittämään saari Rooman valtakuntaan ja takavarikoimaan viimeisen hallitsijan aarteet. Tehtävä annettiin hänelle sillä perusteella, että hänen »ainutlaatuinen kunniallisuutensa» teki hänet ennen muita sopivaksi toimittamaan tehtävän, joka oli niin houkutteleva varastamiseen. Cato ponnisteli tietysti kaikin keinoin tarjottua kunnianosoitusta vastaan, mutta triumvirit hallitsivat kansankokousta, kansankokous päätti, ja silloinhan olisi ollut rikos korkeinta roomalaista hyvelakia vastaan olla tottelematta.
* * * * *
Nyt, kun Cæsar järkähtämättömän varmasti kulki uraansa yksinvaltaa kohti, Cato johti viimeistä, epätoivoista kamppailua tasavallan olemassaolon puolesta. Mutta hän taisteli tuskin enää tasavallan voiton puolesta, vaan siksi, että se kaatuisi kunnialla. Traagillisinta Caton elämänkohtalossa ei ole kuitenkaan se, että hän ei enää voinut toivoa menestystä asialle, jonka hyväksi hän oli koko elämäntyönsä uhrannut — vieläkin synkempää oli, että hän tuskin toivoi puolueensa voittoa. Hänen silmänsä olivat auenneet näkemään, kuinka toivotonta olisi ollut jättää korkein yhteiskunnallinen valta miehille, joilla tuskin oli muuta ajatusta, kuin mitenkä he perusteellisesti kostaisivat vastustajalleen voiton saatuaan.
Afrikassa suoritettiin taistelu niitä Pompeiuksen puoluelaisia vastaan, jotka eivät vielä tahtoneet laskea aseitaan. Sinne he olivat kaikki kokoontuneet Pharsaloksen taistelun jälkeen. Jo vanhastaan oli pompeiuslaisilla liittolaisena Numidian kuningas Iuba. Yhdistyneitten sotavoimien päällikkönä ei saanut kuitenkaan olla afrikkalainen, vaan annettiin ylipäällikkyys eräälle Scipiolle. Sillä nimellähän oli valtava kaiku Afrikan nimen yhteydessä. Mutta tällä kertaa se oli vain tyhjä nimi. Sitä nimeä kantoi nyt mies, jonka pääasiallisin ansio oli se, että hän oli Pompeiuksen appi.
* * * * *
Kun Cæsar nousi Afrikan rannalle, sattui tapaus, jota pidettiin onnettomana enteenä. Sotapäällikkö lipesi ja kaatui. Mutta hänen tunnettu mielenmalttinsa ei pettänyt häntä nytkään. Hän antoi enteelle suotuisan selvityksen teeskennellen heittäytyneensä maahan ja huudahti: Minä syleilen sinua, Afrikka!»
Thapsuksen luona, itärannikolla, Karthagosta eteläänpäin, syntyi ratkaiseva taistelu Pompeiuksen molempien appien välillä. Se oli pian ratkaistu. Ensimmäisen vastoinkäymisen sattuessa pompeiuslaiset upseerit menettivät harkintakykynsä ja ajattelivat vain itsensä pelastamista. Kuvaavaa heidän raukkamaisuudelleen on, ettei kukaan heistä kuollut taistelukentälle. He pääsivät kaikki pakoon vahingoittumattomina. Ylvästelevä Iuba lienee ensimmäisenä pötkinyt pakoon. Kun hylätyillä sotilailla ei ollut mahdollisuutta puolustautua, niin he heittivät aseensa ja pyysivät armoa. Mutta Cæsarin sotilaat olivat nyt suunnattomasti katkeroituneita siitä, että sota rasituksineen ei näyttänyt koskaan tahtovan loppua. Tuskin he olivat kukistaneet vastarinnan yhdessä paikassa, ennenkuin se ilmeni toisaalla. Olihan sellainen kuin taistelua lohikäärmeen kanssa. Ja syynä tähän he pitivät Cæsarin lempeyttä voitettuja kohtaan. Mutta nyt olisi käyvä toisin! Jokainen mies, joka tuli kiukustuneiden legioonalaisten aseitten ulottuville, hakattiin armotta maahan. He eivät aikoneet taistella samaa vihollista vastaan enää toista kertaa. Eivät Cæsarin kehoitukset enempää kuin uhkauksetkaan kyenneet hillitsemään heidän verenjanoaan. Taistelu muuttui kaameaksi teurastukseksi. Vaikka viholliselta kerrottiin kaatuneen 100 000 miestä, ilmoitetaan Cæsarin tappiot vain 50 mieheksi, mikä olosuhteisiin katsoen ei kenties ole niin mahdotonta, kuin miltä se ensi silmänräpäykseltä voi näyttää.
Cato ei ollut mukana taistelussa. Hänet oli jätetty Utican kaupungin päälliköksi, pohjoiseen Karthagosta. Kun hän sai kuulla, kuinka taistelussa oli käynyt, hänen päätöksensä oli valmis. »En tahdo», hän sanoi, »joutua Cæsarille kiitollisuuden velkaan teosta, johon hänellä ei ole oikeutta. Sillä hänellä ei ole määräysvaltaa minuun nähden, eikä siis myöskään oikeutta lahjoittaa minulle elämääni.» Muutoin ei elämä hänestä ollutkaan minkään arvoinen tasavallan kukistumisen jälkeen. Mutta ennenkuin hän surmasi itsensä, hän teki kaikki, mitä kykeni, pelastaakseen kaupungin asukkaat vihollisen raivolta ja onnistuikin hankkimaan heille armahduksen. Tämän jalon työnsä tehtyään hän vetäytyi makuusuojaansa ja syventyi lukemaan Platonin Phaidonia, missä on ylevän ihana kuvaus Sokrateen viime hetkistä. Sen jälkeen hän pisti miekan rintaansa. Hänen ystävänsä kiiruhtivat hänen luoksensa ja sidotuttivat haavan. Mutta niin pian kuin ystävät olivat poistuneet antaaksensa hänen levätä, hän tempasi siteen pois ja kuoli veren vuotoon. Cato ei ollut vielä täyttänyt 50 vuotta, kun hän surmasi itsensä.
Se huomio, minkä hänen Uticassa tapahtunut kuolemansa herätti, ilmenee Caton liikanimessä Uticensis, Uticalainen. Saatuaan tiedon, että taipumaton tasavaltalainen oli päättänyt päivänsä, Cæsar puhkesi sanomaan: »Minä en suo sinulle, Cato, anteeksi kuolemaasi, sentähden ettet suonut minun lahjoittaa sinulle elämääsi.»
Itse asiassa kuollut Cato oli Cæsarille vaarallisempi kuin elävä, sillä nyt tasavaltalaiset olivat saaneet marttyyriinsä. Hänen nimestään tuli uusi taistelumerkki kaikille tyytymättömille. Kaikki tasavaltalaiset ihailivat häntä, kuten ainoastaan sitä ihaillaan, joka on todistanut uskonsa kuolemallaan. Kaikkina aikoina Cato Uticalainen esiintyy aidon tasavaltalaisen ihanteena. Kaikista hänen inhimillisistä heikkouksistaan huolimatta »tekee», kuten Boëthius sanoo, »hänen jalo innostuksensa ylentävän vaikutuksen keskellä kaikkea vapaudenrakkauden viittaan verhoutunutta omanvoitonpyyntiä ja henkilökohtaisia intohimoja; ja se luo Rooman tasavallan perikadon ylle kajasteen sen muinoisilta loistavilta päiviltä.» Caton virhe oli, kuten eräs samanaikainen roomalainen kirjailija huomauttaa, siinä, että hän uskoi elävänsä Platonin ihannevaltiossa ja unohti, että hän elikin Rooman katuloassa.
* * * * *
Useimmat muutkin pompeiuslaisten johtajat saivat surmansa. Scipio surmasi itsensä, kun hänet aiottiin vangita, ja Iuba lävistytti itsensä orjalla hurjan juomingin jälkeen. Hänen sorretut alamaisraukkansa päästivät helpotuksen huokauksen.[61]
* * * * *
Näin oli kolme maanosaa ollut Rooman herruudesta käydyn valtavan kaksintaistelun näyttämönä.
Kun Cæsar palasi pääkaupunkiin, hän voi voitonseppelöimien legioonainsa etunenässä viettää nelinkertaista triumfia voittojensa takia Rooman valtakunnan vihollisista Galliassa, Egyptissä, Pontoksessa ja Numidiassa. Triumfikulkueen edellä kannettiin kuvapatsaita, jotka esittivät Reiniä, Rhône'ia, Niiliä ja kahleisiin lyötyä Valtamerta. Kulkueessa voitiin laskea lähemmä 3 000 kultaista seppelettä, kulta- ja hopea-astioita sekä lukemattomia muita kalleuksia. Niiden yhteenlaskettu hinta arvioitiin siihen asti kuulumattoman suureen 65 000 talentin summaan, eli 3 000 miljoonaan markkaan. Vankien suuressa joukossa nähtiin kultaisissa kahleissa onneton Vercingetorix, prinsessa Kleopatran sisar Arsinoë, joka oli tarmokkaasti taistellut Cæsaria vastaan ja kuningas Iuban nuori poika. Voittoisa sotapäällikkö itse seisoi valkoisten hevosten vetämissä kultaisissa vaunuissa edellään kuusi kahdentoista liktorin joukkuetta, ja sitten seurasivat legioonat. Vanhan tavan mukaan sotilaat tuon tuostakin virittivät pilalaulun triumfin viettäjän heikkouksista, erittäinkin hänen monista lemmenseikkailuistaan:
»Varokaatte vaimojanne! Kaljupää saapuu kaupunkiin!»
»Vieläkin pahempaa», Victor Rydberg sanoo, »he lauloivat samassa tilaisuudessa jumaloidusta päälliköstään, mutta ei mitään, joka olisi koskettanut häntä niin arkaan paikkaan. Akhilleuksen arka paikka oli kantapää, Cæsarin päälaki. Ennen aikojaan nuo kerran hyvin hoidetut kiharat harvenivat, ja se oli turmiollinen ennemerkki roomalaisten mielestä. Sillä enemmän kuin Aleksanterinpatsas, jonka hän näki Gadeksessa kiihoitti se häntä asettamaansa päämäärään; hän ei voinut kädellä koskettaa päätänsä muistamatta, että hänellä oli jo takanaan se ikä, minkä ikäisenä Makedonian sankari oli asein valloittanut maailman. Hän koetti korjata asiaa »diskonttauksella»: kampa lainasi pään takaosasta hiuksia peittämään päälaen paistetta, mutta lopuksi oli lainanantajakin paljastunut. Cæsarin historioitsijat väittävät, että niistä kunnianosoituksista, joita senaatti hänelle tuhlasi, hänestä oli mieluisin se, että hän sai aina pitää laakeriseppelettä, koska seppele verhosi hänen kaljupäisyyttään.»
Triumfin perästä tapahtui toivottu lahjojen jako legioonalaisille. Ei koskaan ennen ollut nähty sellaista anteliaisuutta: jokainen soturi sai lähes talentin verran, ja päällystö kaksinkertaisesta aina nelinkertaiseen määrään asti. Näytelmät ja kaikenlaatuiset kansanhuvit sekä suurenmoinen juhla-ateria päättivät tämän voittojuhlan. Viini virtasi ja köyhimmätkin voivat herkutella ankeriailla. Marius ja Sulla olivat alkaneet diktatuurinsa antamalla kansalaisveren virrata — Cæsar juhli falernolaisviinin tulvalla Rooman historian uuden vaiheen alkua: Cæsarien aikakautta.
* * * * *
Kansalaissodan jälkimainingit oli vielä kuitenkin asetettava, ennenkuin Cæsar sai rauhassa ja levossa omistautua rauhalliseen uudistustyöhön. Pompeiuslaisen lohikäärmeen uusi pää pisti taas esille. Ne harvat puolueen johtajat, jotka jäivät eloon Tapsuksen taistelun jälkeen, näiden joukossa Gnæus ja Sextus Pompeius, olivat paenneet Espanjaan ja yllyttäneet tämän maan jälleen Cæsaria vastaan. Vaati paljon verta, ennenkuin Cæsarin onnistui masentaa viimeinen vastarinta. Mundan luona, niemimaan eteläkärjessä[62] näyteltiin vuonna 45 e.Kr. kansalaissodan loppunäytös. Pompeiuslaiset taistelivat epätoivon rohkeudella, tietoisina siitä, että tämä taistelu oli heidän viimeinen toivonsa ja ettei armoa ollut odotettavissa. Eräs muinaisajan historioitsija sanoo, että viha, millä taistelevat nyt kävivät toistensa kimppuun, oli kolkonkammottavaa. Kenelläkään ei ollut halua virittää tavallisia sotalauluja. Äänettömällä raivolla iskettiin kiinni toisiinsa, ja kuului vain huutoja »Iske ja surmaa, iske ja surmaa!» Hetkisen Cæsarin legioonat horjuivat. Silloin — kerrotaan — hän heittäytyi itse taistelevien ensi riviin, huudahtaen: »Tahdotteko te tosiaankin jättää minut Pompeiuksen pojalle?» Se vaikutti. Sotilaat hyökkäsivät hurjemmalla raivolla kuin koskaan ennen, ja vihollisen rivit alkoivat harveta. Armoa ei annettu. Gnæus Pompeius pakeni, mutta sai surmansa sitkeän taistelun jälkeen. Muista johtajista oli sitten enää elossa vain Sextus Pompeius, joka ei ollut mukana Mundan luona. Hän pakeni Espanjan vuoristoihin, kunnes hänen aikansa tuli vielä kerran näytellä osaa roomalaisen maailman näyttämöllä.
Cæsar lausui tämän taistelun perästä, että hän oli usein taistellut voiton takia, mutta Mundan luona hän oli taistellut elämästään. Mutta nyt »hän oli viimeinkin vääntänyt miekan vastustajainsa käsistä», sotahistorioitsija Veith sanoo. »Nyt heille jäi ainoastaan tikari…»
Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:
Cajus Julius Cæsar, Borgerkrigen, oversat af Joh. B. Koch.
Eugène Stoffel, Histoire de Jules César. 2 nid.
L. Holzapfel, Die Anfänge des Bürgerkriegs zwischen Cäsar und Pompejus
(Klio 1903).
Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:
Georg Wittroek, Cæsar och Augustus (Historisk tidskrift 1908).
CÆSARIN YKSINVALTA.
Cæsarin Pharsaloksen luona saama voitto oli, kuten sanottu, tehnyt lopun tasavallan olemassaolosta.
Tulos todettiin varmentaen siten, että senaatti ja kansankokous nimittivät Cæsarin diktaattoriksi ja antoivat hänelle siten samanlaisen valta-aseman, kuin aikoinaan oli ollut Sullalla. Cæsar oli itse asiassa Rooman yksinvaltias. Hänen arvonimensä »imperator», joka aikaisemmin oli ollut ainoastaan ylipäälliköillä sodassa, on ranskalaisessa muodossaan »empereur»[63] vielä meidän päivinämme käytetty merkitsemään korkeinta yksinvallan arvoasemaa. Germaanilaiset ja slaavilaiset vastikkeet, »Kaiser», kejsare» (keisari) ja »tsaari», jotka arvonimet kantajiensa mukana toinen toisensa jälkeen hävisivät maailmansodan aikana, eivät ole muuta kuin nimi Cæsar, joka senaikaisen latinan mukaan lausuttiin »Kaisar». Muinaisajan historioitsijat pitivätkin Cæsaria Rooman ensimmäisenä keisarina. Rooman senaatti ei ollut enää se elin, joka johti valtakunnan politiikkaa ja hallitusta. Tämä kunnianarvoisa laitos oli muuttunut hallitsevasta senaatista yksinvaltiaan valtioneuvostoksi. Ja kansankokouksen toimivalta rajoittui siihen, että sen tuli vahvistaa ne lait, jotka diktaattori sille esitti, sekä valita ne virkamiehet, joita tämä ehdotti. Täten oli viimeinkin loppunut rappeuttava vaalikiihoitus, raivoisa taistelu valtion viroista vastenmielisine, häpeällisine lahjomisineen ja katutaisteluineen.
Valtiollisen »vapauden» tällaisten ilmenemismuotojen loppumista voivat valittaa vain ne, joilta oli kadonnut tyystin poliittisen säädyllisyyden tunto. Vaikeampaa oli mukautua siihen, että kansankokous sellaisenaan menetti toimintavapautensa, mutta tämä menetys ei itse asiassa kohdannut enää Rooman valtakuntaa, vaan ainoastaan Rooman kaupunkia lähimpine ympäristöineen. Sillä ainoastaan niillä roomalaisilla, jotka asuivat tässä pienen pienessä valtakunnan kolkassa, oli oikeus ottaa osaa kansankokoukseen. Muinaisen ajan ihmiset eivät koskaan keksineet sitä ratkaisua, että olisivat valinneet edustajia valtakunnankokouksiin. Siten kauempana asuva väestö joutui aina raskaaseen riippuvaisuuteen pääkaupungista. Niin oli ollut attikalaisessa valtakunnassa — niin oli käynyt Rooman valtakunnassa.
Ja kuta kauempana keskipisteestä, sitä kurjempi kohtalo. Mitä maakuntain väestö sai kärsiä roomalaisten maaherrojen ja liikemiesten nylkemisjärjestelmästä, on kenties pahin häpeäpilkku Rooman tasavallan historiassa. Provinsseja pidettiin, pääkaupungin näkökannalta katsoen »Rooman kansan saaliina». Niin niitä nimitettiin aivan julkeasti virallisellakin kielellä. Ne olivat olemassa ruokkiakseen ja vaatettaakseen »oikeata» Rooman kansaa. Antiikin aikoina oli se käsitys kaikkialla aivan tavallinen, että voitetun täytyi kuolla tahi joutua orjaksi ja että koko hänen omaisuutensa joutui voittajan saaliiksi. Puhuminen yhteenkuuluvaisuuden tunteesta valloitettujen provinssien väestön kanssa olisi vaikuttanut naurettavalta sen ajan roomalaisista. Ne ent. konsulit tai preetorit, jotka saivat provinssin maaherrakunnakseen, olivat liian harvoin hyvän maanisän perikuvia, mutta sitäkin useammin oikeita verenimijöitä, jotka tahtoivat vain koota mahdollisimman suuren rikkauden lyhyenä maaherrakautenaan. Ei ollut monta maaherraa, jotka olisivat voineet Tiberius Gracchuksen tavoin sanoa itsestään: »Kun läksin Roomasta provinssiini, otin mukaani kukkaron täynnä rahoja — se oli tyhjä takaisin tullessani. Toiset ovat sitävastoin vieneet mukanaan provinsseihin suuria astioita täynnä viiniä ja laahanneet ne mukanaan kotiinsa rahoista raskaina.» Nyt oli toinen henki Rooman virkamiesmaailmassa kuin siihen aikaan, jolloin Cato Censorius oli Sardinian maaherrana ja vaelsi ympäriinsä jalkaisin yhden ainoan palvelijan seurassa tahi kun hän ennen kotimatkaansa espanjalaisesta provinssistaan myi hevosen, joka oli uskollisesti kantanut häntä kaikissa sodissa, sentähden, että hänellä ei mielestään ollut oikeutta rasittaa valtion kassaa kuljetuskustannuksilla. Maaherrana toimiminen rappeutti kauhistavan nopeasti roomalaisen yläluokan. Ajan pitkään ei mitenkään käynyt päinsä olla samalla kertaa tasavaltalainen ja suurien maiden yksinvaltias.
Maaherrojen valta-asema antoi heille lukemattomia mahdollisuuksia hirmuvaltaan ja ryöväyksiin. Jo vanha totunnaistapa, että provinssin asukkaitten tuli kestitä maaherraa »kunniaviinillä» ja muilla »vapaaehtoisilla» lahjoilla, antoi aihetta mielivaltaisiin kiristyksiin. Samoin virkamiesten oikeus vapaisiin matkoihin ja yösijaan itselleen ja seurueelleen provinssin asukkaitten kustannuksella. Voi olla varma, että oli vieraita, jotka tekivät puhdasta jälkeä taloissa, joita he kunnioittivat käynnillään!
Maaherrojen kiskomisia auttoi liikekumppanuus voitonhimoisten liikemiesten kanssa, jotka käyttivät provinsseja riista-alueinaan. Pahimmat näistä tunnemme me nimellä »publikaanit ja syntiset». Publikaaneiksi nimitettiin valtiontulojen vuokraajia sekä yleisten töiden urakoitsijoita ja heidän palvelusmiehiään. Publikaanit saivat nimensä sanasta publicum, jolla tarkoitettiin valtionmonopolia. Säästääkseen valtiolta menoja ja vaivaa roomalaisilla oli nimittäin tapana vuokrata enimmän tarjoavalle sellaisia valtiontuloja kuin maakuntain tullit ja verot sekä antaa julkisten rakennusten-, teiden- ja satamanperustamistöiden suorittaminen sille urakoitsijalle, joka tarjoutui suorittamaan työn halvimmalla. Tästä seurasi, että syntyi vauraita vuokraajayhtymiä, jotka maksoivat valtiolle määrätyn summan oikeudesta kantaa maakunnista eräät verot ja joilla sitten oli vapaat kädet, kun tuli kysymykseen saada takaisin kapitaalinsa voittoineen. Plutarkhos vertaa heitä raivottariin, jotka ryöstivät ruoan maan asukkailta.
Ainoastaan siinä tapauksessa, että maaherra tai paikkakunnan korkein virkamies piti silmällä vuokraajia, provinssin asukasraukat voivat toivoa, että publikaanien voitto pysyisi kohtuuden rajoissa. Mutta olemme nähneet, kuinka kapitalistien pyyteet olivat mahtavat Roomassa. Ei edes niin voimakas mies kuin Lucullus kyennyt ajan oloon pitämään puoliaan rahamiehiä vastaan. Hän oli heidän silmissään tehnyt anteeksiantamattoman rikoksen, kun hän suojeli Rooman aasialaisten alueiden väestöä roomalaisia vuokraajia ja koronkiskojia vastaan.
Kun Sulla jätti Aasian, hän oli määrännyt maakunnan suorittamaan mahdottoman suuren sotaveron, 900 miljoonaa markkaa. Heti palvelushaluiset roomalaiset kapitalistit olivat olleet tarjolla ja lainanneet valtiolle tämän summan saaden oikeuden periä verot ja kantaa tullit. Kymmenessä vuodessa nämä vuokraajien vaatimukset provinssilta olivat kiskurikoroilla kohonneet kuusinkertaisiksi. Koko maakunta oli tosiasiallisesti ryöstetty puti puhtaaksi, ja sydäntäsärkevää oli nähdä, kuinka koronkiskurit menettelivät.
Silloin Lucullus sekaantui asiaan ja alensi velkasumman 1.800 miljoonaan. Tämä oli hyvätyö ei ainoastaan maakunnan väestöä, vaan kansantaloudelliselta näkökannalta myöskin Roomaa kohtaan. Ja Lucullus sai kiitokseksi — luopua päällikön toimestaan. Täten oli silloinen Rooman tasavalta antanut mitä selvimmän ala-arvoisuustodistuksen kyvystään hallita muita kansoja. Hallitusmuodon oli muututtava, jottei koko valtakunta joutuisi perikatoon. »Ei ollut niin kaukaista tai syrjäistä paikkaa, ettei roomalaisten mielivalta ja sorto sinne tunkeutunut», Cicero sanoi yhdessä niistä kuuluisista puheistaan, jotka hän piti verenimijä Verrestä vastaan, joka oli ollut kolme vuotta Sisilian maaherrana ja kiusanhenkenä. »Meidän ei tarvitse pelätä asevoimaa eikä sotaa, mutta kaikkien toisten kansojen surkeus, itku, kyyneleet ja valitus on pelkoa herättävää. Ne ovat paisuneet siihen määrään, että emme voi kauemmin kestää sitä.»
Jos haluamme nähdä, kuinka pitkälle roomalainen maaherra voi mennä valtansa väärinkäytössä hyvässä yhteisymmärryksessä publikaanien ja koronkiskurien kanssa, voimme lukea ne valitukset, jotka Cicero vuonna 70 koko Sisilian nimessä teki Verrestä vastaan.
Veronkantajiksi tuottavimmille alueille tämä oli hankkinut kumppaneitaan ja suosikkejaan, luonnollisesti sopien siitä, että hän itse sai olla osallisena saaliinjaossa. Laillinen vero olisi ollut kymmenes osa pellon kasvusta ja viides osa hedelmistä, mutta todellisuudessa oli veronkantajan mielivalta liian usein korkein laki. Cicero kertoo maanviljelijöistä, joita pideltiin pahoin nyrkin iskuin ja potkuin, kunnes he lupasivat maksaa kaksi kertaa niin paljon, kuin olivat velvolliset; ja hän kertoo esimerkkejä talonpojista, joilta vuokraajat vaativat kymmenyksinä enemmän kuin koko heidän satonsa arvon. Mies parat joutuivat suunniltaan ja läksivät taloistaan ja mailtaan ja asianomainen publikaani anasti heidän karjansa, orjansa ja maanviljelyskalustonsa. Mitä hyödyttikään muutoin valittaminen, kun tuomarit olivat maaherran kätyreitä! Ja ylipäänsä oli monia metkuja, joita verojenvuokraaja voi käyttää hyväkseen välttyäkseen joutumasta tekemisiin lain kanssa. Oli esim. kielletty talonpoikaa korjaamasta satoansa, ennenkuin hän oli sopinut vuokraajan kanssa tämän osuudesta. Ennemmin maamies toki antoi ryöstää kohtuuttoman osan sadosta, kuin uskalsi jättää koko sadon sattuvan huonon ilman takia turmeltumaan. Ja olihan niitä lukemattomia muitakin keinoja järjestelmällisesti nylkeä puhtaiksi Sisilian työteliäät ja uskomattoman kärsivälliset talonpojat. Verres kätyreineen teki sen niin perusteellisesti, että saari hänen luovuttuaan maaherrantoimesta näytti siltä, kuin sitä olisi rangaistu sodan hävityksellä. Kertomamme tapaukset, että maanviljelijät hylkäsivät kotinsa, eivät suinkaan olleet harvinaisia. Monet sen lisäksi epätoivoissaan surmasivat itsensä. Cicero luettelee koko joukon paikkakuntia, joissa huomattavasti yli puolet taloista oli autioina. Vaara uhkasi, että Sisilia, kaukana siitä, että se olisi ollut Rooman vilja-aittana, pian ei olisi voinut tulla toimeen omilla viljavaroillaan.
Mutta Verreen ryöstöjärjestelmä ei pysähtynyt näihin häpeämättömiin tekoihin. Hänellä on myöskin Sisilian rikkaitten taideaarteiden ryövärin huono maine. Cicero esittää lukemattomia esimerkkejä, jotka kuvaavat hänen »taiderakkauttaan». Hän »lainasi» taideteoksia, luovuttamatta niitä takaisin, hän pakotti ihmiset myymään niitä hänelle pilkkahinnalla tahi käytti muita ajateltavissa olevia keinoja saadakseen sen, mitä halusi. Yhtä häikäilemättömästi hän ryösti yksityisiä kuin julkisia rakennuksia ja paikkoja. Eivät edes temppelien aarteet säilyneet hänen ryöstönhimoltaan. Koska Verres itse, »tämä hieno taiteentuntija», kuten Cicero häntä nimittää, ei ymmärtänyt rahtuakaan taideteosten arvosta, hän käytti kahta kreikkalaista asiantuntijaa, kahta täysiveristä roistoa, ottamaan selon kaikesta, mikä oli erittäin arvokasta. Taiteenrakastajan ainoa pelastus oli lahjoa nämä vainukoirat kuvailemaan Verreelle parhaimmatkin taideteokset arvottomiksi. Määrätä taide-esineille korkea myyntihinta oli tyhmintä, mitä voi tehdä. Silloin joutui niin monin eri tavoin rettelöihin maaherran kanssa, että lopulta osoittautui viisaimmaksi lahjoittaa hänelle taideteokset.
Yhtä paljon kuin Verres rakasti kauniita taideteoksia, yhtä paljon hän oli mieltynyt kauniisiin naisiinkin. »Jokaiseen kaupunkiin, minne hän tuli», Cicero sanoo, »hän jätti enemmän siveettömyytensä kuin jalkainsa jälkiä». Voi sitä naista, johon tämä hirviö oli iskenyt silmänsä, ja voi sitä puolisoa tai veljeä, joka uskalsi koettaa suojella hänen siveyttään!
* * * * *
»Yksityinen ihminen ei», kuten Ferrero sanoo, »ollut yksin syyllinen, vaan puolue, hallitussuunta, kokonainen aikakausi. Kaikki viha, mikä kymmenen vuoden aikana oli patoutunut suuren yleisön mieliin Sullaa, taantumusta ja vanhoillista puoluetta vastaan, purkautui nyt rajuilman voimalla.»
Verreen syntiluettelo oli tosiaankin niin raskas, että Ciceron onnistui saada hänet tuomituksi. Hänet tuomittiin 60 miljoonan markan sakkoihin. Ennen tuomion langettamista hän oli kuitenkin ehtinyt pudistaa Rooman tomut jaloistaan ja päästä turvaan vieden mukanaan suuren osan ryöstösaaliistaan.
Nuoren asianajajan kaunopuheisuuden voitto oli suuri, tavaton triumfi. Sillä yleensä oli toivotonta koettaa saada oikeutta maakuntain verenimijöitä vastaan. Jolleivät he suorastaan olleet lahjoneetkaan tuomioistuimia, niin olivathan heidän omat säätyveljensä ja ystävänsä tuomareina. Monet oikeudenjäsenet olivat muutoin tehneet samanlaatuisia rikoksia kuin syytetyt, tai aikoivat tehdä, niin pian kuin vain saisivat maakunnan hallittavakseen.
Verreen ilmeisestä rikollisuudesta huolimatta optimaatit kuitenkin olivat ponnistaneet kaikki voimansa pelastaakseen hänet. Senaatin paras puhuja oli esiintynyt hänen asianajajanaan, ja Ciceroa oli alinomaa koetettu kaataa jalkakammilla. Tällainen menettely osoittaa parhaiten, kuinka yleisesti pahe oli levinnyt. Ja kuinka läpimätä silloinen roomalainen yhteiskunta oli, ilmenee siitä, että valtion ensimmäiset miehet voivat ruveta puolustamaan henkilöä, josta Cicero julkisesti huudahti hänen puolustusasianajajalleen seuraavat sanat: »Voithan käyttää vanhaa, koeteltua keinoa tuoda Verres esille ja paljastaa hänen rintansa, niin että Rooman kansa saa nähdä arvet, jotka ovat syntyneet — naisten puremisesta irstasten nautintojen aikana!»
Rooman valtakunta tarvitsi voimakasta kättä, joka voi pitää maakuntain rosvoritarit kurissa ja panna rajan optimaattien mielivallalle. Tärkeimpiä tehtäviä, mihin Cæsar ryhtyi käsiksi kaikella arvovallallaan, olikin kaikenlaatuisten yhteiskuntaloisten tuhoaminen. Panemalla toimeen vakinaisen veronkannon hän ehkäisi publikaanien kiristykset maakunnissa ja säilyttämällä itselleen korkeimman tuomiovallan hän antoi vääryyttä kärsineille suuremman mahdollisuuden saada oikeutta tuomioistuimissa. Hän teki oikeudenkäytön riippumattomaksi puoluepolitiikasta ja vapautti sen kadun terrorista. Henkilökohtaisesti hän korkeimpana tuomarina sekaantui sekä suuriin poliittisiin oikeudenkäynteihin että myöskin pienempiin oikeusjuttuihin. Viljanjakeluja Cæsar rajoitti erittäin huomattavasti ja muutti ne köyhäinavustukseksi. Apuanauttivien luku vähennettiin kolmestasadastakahdestakymmenestätuhannesta sataanviiteenkymmeneentuhanteen.
Cæsarin sisäpolitiikka ei ollut eri yhteiskuntaluokkien tai valtakunnan jonkin erikoisen osan suosimista, vaan sen tarkoituksena oli koko valtakunnan paras sen kaikissa eri osissa. Maailmanhallitsija voi yhtä vähän olla enää roomalainen vanhassa ja ahtaassa merkityksessä, kuin Aleksanteri voi pysyä makedonialaisena ja helleeninä, kun hän Issoksen taistelun jälkeen hylkäsi Dareioksen rauhantarjouksen ja ryhtyi luomaan maailmanherruuttaan. Cæsar on aloittanut Rooman muuttamisen ryöväystä harjoittavasta ylimystötasavallasta yhtenäiseksi yhteishyvänvaltioksi. Tässä ennen muuta on Cæsarin suuruus, korkeampilaatuinen kuin taistelukenttien voitonhohde, joka on vain hänen maailmanhistoriallisen merkityksensä yksi edellytys. Cæsarille ja Aleksanteri Suurelle kuuluu molemmille se ikuinen kunnia, että he ovat alkaneet sivistää ihmiskuntaa, kohdella inhimillisesti voitettuja. Näin monarkia tuli siunaukseksi lukemattomille sorretuille. Sadoittain optimaattiperheitä joutui tietysti täten kärsimään häviöitä, mutta 80 miljoonaa ihmistä siitä hyötyi.
Mutta kansanpuolue? Se oli nyt jo niin rappeutunut, että Catilinasta oli tullut sen sankari. Hänen hautansa, kuten muinoin Gracchusten, koristeltiin kukin ja seppelein. Sellainen demokratia oli valmis uhraamaan näennäisen valtansa »leivästä ja näytelmistä». Ei kukaan selvemmin kuin Cæsar älynnyt, että Forumin roskaväki — »valtakunnan iilimato» — kuten Cicero sitä nimitti — ei ollut Rooman kansa.
Cæsar oli siis ottanut suorittaakseen valtavan suuren tehtävän muuttaa Rooman valtio yhtenäiseksi valtakunnaksi. Hän oli valtakunnanrakentaja, joka tahtoi tehdä arvokkaan ja ajanmukaisen asunnon kreikkalais-roomalaiselle sivistykselle. Tämä koko maailmaa hallitseva sivistys hänellä oli silmämääränään kaikissa uudistuksissaan. Tämän suurisuuntaisen yrityksen loppuun suorittamiseen oli yksi ihmiselämä kuitenkin liian lyhyt. Se vaati vuosisatojen työn. Cæsar voi vain aloittaa sen. »Perikatoon tuomitun tasavallan raunioista kohosi uuden, voimakkaan yhteiskuntarakennuksen perusta, rakennuksen, joka vuosisatojen aikana kykeni suomaan kansoille viihtymyksen ja suojan. Tämän perustan luominen on Cæsarin työtä, ja sen työnsä vuoksi historia häntä pitääkin yhtenä ihmiskunnan suurimmista ja nerokkaimmista miehistä», Boëthius sanoo.
Cæsarin yksinvalta on luotu Perikleen valtion mallin ja niiden aatteiden mukaiseksi, joita Gaius Gracchus ajoi, mutta joita hän ei armeijan tuen puuttuessa voinut toteuttaa. Sen perusajatus on, että kansaa pitää sen etevimpien luottamusmiesten edustaa ja hallita.
Gracchusten suurta roomalaisen talonpoikaissäädyn uudelleen luomisen ajatusta Cæsar myöskin koetti toteuttaa jakamalla veteraaneilleen maata. Gaius Gracchuksen ajatuksia oli m.m. ollut Karthagon entisen paikan asuttaminen; mutta jo ajatuskin sen maan asuttamisesta, jonka papit olivat kironneet, oli ollut oivallinen kiihoitus väline optimaateille. Mikä ei ollut onnistunut Gracchukselle, sen Cæsar aloitti menestyksellisesti ja keisari Augustus sitten työn lopetti. Useita tuhansia siirtolaisia muutti tuohon autioon maahan, ja hämmästyttävän pian roomalainen Karthago alkoi kukoistaa foinikialaisen raunioilla. Kaupunki sai ajan kuluessa yhä suuremman merkityksen Rooman parhaimman vilja-aitan vientisatamana. Ja sen erinomaista vaurastumista todistavat tänäkin päivänä monet muinaislöydöt.
Vuosisadan maata painanut kirous oli menettänyt voimansa.
Roomassa Cæsar jatkoi tarmokkaasti sitä kaupungin uudistamista hellenistiseksi suurkaupungiksi, josta Sulla suurella harrastuksella oli huolehtinut. Suunnitelmatta kasvanut latinalais-etruskilainen seitsemän kukkulan kaupunki kapeine, mutkaisine kujineen ja ahtaine, sotkuisine asemakaavoineen saa nyt yhä voimakkaampia hellenistisiä piirteitä, esikuvana sellaiset klassillisen selvästi suunnitellut kaupungit kuin Miletos, Priene, Pergamon ja Aleksanteri Suuren oma luomus Aleksandreia. Näiden kaupunkien suoria, leveitä katuja komeine perspektiiveineen ja varjoisine pilarikäytävineen pidetään malleina, kun tahdotaan päästää valoa ja ilmaa vanhaan, epäterveelliseen Tiberin kaupunkiin ja kaunistaa sen synkkiä kasvoja.
Sotasaaliina saatuja kreikkalaisia taideaarteita oli toisen puunilaissodan ajoista asti kerätty siihen kaupunkiin, josta vähitellen kehittyi maailman pääkaupunki. Taideaarteiden tuonti alkoi silloin, kun Marcellus valloitti Syrakusan, vuonna 212 e.Kr., ja sitten seurasi laivalasti laivalastin perästä kreikkalaisia pronssi- ja marmoriveistoksia siitä tyhjentymättömän rikkaasta varastosta, minkä kreikkalainen kaupunkielämä oli synnyttänyt. Kalleuksia toivat Roomaan tullessaan sellaiset valloittajat kuin Flamininus, Æmilius Paulus ja Korinthoksen hävittäjä Mummius. Ja kun mieltymys kreikkalaiseen taiteeseen oli täten levinnyt Rooman ylhäiseen maailmaan, se alkoi esiintyä kreikkalaisten taideteosten ostajana. Vielä ei kuitenkaan erikoisesti välitetty siitä, olivatko ostettavat esineet kuuluisia alkuperäisteoksia. Jäljennöksetkin kävivät hyvin kaupaksi; ja niin syntyi oikea kreikkalainen suurteollisuus, jonka tehtävänä oli jäljentää kuuluisia taideteoksia ja viedä niitä Roomaan.
Itse Rooma ei kyennyt synnyttämään Pheidiasta eikä Praksitelesta yhtä vähän kuin se oli kyennyt synnyttämään Sokratesta tai Platoniakaan. Mutta valloittajakansa oppi pitämään arvossa heidän teoksiaan, oppi kunnioittamaan vanhempaa ja korkeampaa kulttuuria ja hyvä niinkin. Sillä vasta täten se kehittyi ottamaan hoiviinsa tämän sivistyksen ja pelastamaan sen täydelliseltä barbaarien tuhoamiselta.
Roomalaisissa herännyt halu koristaa kotinsa ja kaupunkinsa taideteoksilla aiheutti myöskin sen, että he tahtoivat luoda kauniimman ympäristön näille koristuksille ja alkoivat ajatella kaupunkinsa kaunistamista rakennustaiteelliselta näkökannalta. Lukemalla Liviuksen Rooman historiaa voi vuosi vuodelta seurata, kuinka yhteen kasaan rakennettuja Rooman kortteleita purettiin ja uusia, kauniita rakennuksia syntyi entisten sijalle. Hellenismi kulkee voittokulkuaan huolimatta siitä, rähisivätpä tylyt ja narisevat »vanhanaikaisten yksinkertaisten tapain» vaalijat kuinka paljon tahansa uusmuotisuutta ja »ylellisyyttä» vastaan.
Suuret, ratkaisevasti hellenistiseen henkeen vaikuttavat panokset Rooman kehityksessä ovat kuitenkin kuten sanottu, Sullan ja Cæsarin ansiota. He kaunistivat vanhan Forumin ja loivat sille kauniimman ympäristön. He koristivat kaupunkia muutoinkin helleeniläistyylisillä temppeleillä ja muilla monumentaalisilla rakennuksilla. Rooma ei kuitenkaan vielä kaikesta huolimatta kyennyt kilpailemaan esikuvallisimpien helleeniläisten kaupunkien kanssa kauneudessa, niin kauan kuin tiilen ja karstakiven käyttö oli vallitsevana rakennustaiteessa. Vasta keisariaika muutti Rooman tiilikaupungin marmorikaupungiksi.
* * * * *
Eräs niitä suuria suunnitelmia, joita Cæsar hautoi mielessään, mutta jotka hänen täytyi jättää tulevien sukupolvien toteutettaviksi, oli kanavan kaivaminen Korinthoksen kannaksen poikki, jotteivät Italian ja Aasian väliä purjehtivat tarvitsisi suorittaa vaarallista matkaa Peloponnesoksen ympäri.
Vielä nykyisiin päiviin asti säilynyt suoranainen näyte Julius Cæsarin uudistusinnosta on hänen _kalenteri_korjauksensa, minkä hän suoritti muutaman aleksandrialaisen tähtitieteilijän avulla. Uutta kalenteria nimitetäänkin senvuoksi juliaaniseksi. Roomalaisilla oli vanhastaan käytännössä kuuvuosi. Jotta tämä saataisiin käymään yksiin aurinkovuoden kanssa, lisättiin siihen aina tuon tuostakin karkauspäiviä. Mutta tämä oli tapahtunut niin huolimattomasti, että uudenvuoden päivä sattui Cæsarin aikana syksyksi ja »elonkorjuuaika» kevääksi. Vuosi 45 e.Kr. täytyi pidentää 446 päivää sisältäväksi, jotta vuodenajat saataisiin taas oikeille paikoilleen kalenteriin. Cæsarin kalenterissa määrättiin vuoden pituus 365 päiväksi, yksi karkauspäivä joka neljäs vuosi lisäksi. Cæsarin kunniaksi muutettiin sittemmin sen kuukauden nimi, missä hän oli syntynyt, Liliukseksi, kuten sitä seuraava kuukausi myöhemmin sai nimensä keisari Augustuksen mukaan.
Vuosien vieriessä osoittautui kumminkin juliaaninenkin ajanlasku epätarkaksi. Paavi Gregorius XIII pani senvuoksi vuonna 1582 toimeen sen uudistuksen, että karkauspäivää ei lisätty vuosisatavuosiin, paitsi niihin, joiden kahden ensimmäisen numeron ilmaisema luku on jaollinen luvulla 4. Esimerkiksi vuodet 1600 ja 2000 ovat siis karkausvuosia, mutta vuodet 1700, 1800 ja 1900 eivät ole. Meidän maassamme otettiin gregoriaaninen kalenteri käytäntöön vasta vuonna 1753. Kreikassa on käytännössä vielä tänäkin päivänä juliaaninen kalenteri, eli vanha ajanlasku, joka on nykyisin 13 päivää meidän ajanlaskustamme jäljessä.
Kirjallisuutta:
W. Warde Fowler, Social Life at Rome in the age of Cicero.
Jérōme Carcopino, La Sicile agricole au dernier siècle de la république romaine.
Axel Boëthius, Från Gracchernas, Sullas och Ciceros Rom (Svensk tidskrift 1929).
IDUS MARTIÆ.
Cæsar oli päässyt valtaan sotajoukon avulla, mutta hänen aikomuksensa ei ollut vastaisuudessakin perustaa valtaansa armeijaan. Hänen valtiossaan sotilaallisen vallan ei pitänyt hallita siviilivaltaa, vaan päinvastoin. Kun sota oli loppunut, hän hajoitti voitonkruunaamat legioonansa. Ainoastaan rajaseuduilla pidettiin osa niistä linnueissa turvaamassa maailmanvaltaa sen ulkoisia vihollisia vastaan. Muuten vanhojen legioonien nimi eli vain niiden uusien kaupunkien ja siirtokuntien nimissä, joita legioonalaiset olivat perustaneet. Cæsar ei pitänyt edes henkivartiostoa, vaikkakin sellaiset miehet kuin Tiberius ja Gaius Gracchus, Scipio Africanus nuorempi ja Pompeius olivat saaneet surmansa murhamiehen kädestä. Cæsar oli kylliksi optimistinen uskoakseen, että oikeudenmukainen hallitus, joka tuotti koko Rooman kansalle onnea, olisi hänen yksinvaltansa varmin perusta ja hänen henkilöllisyytensä paras suoja. Kun milloin murhahanke häntä vastaan tuli ilmi, hän teki sen vain tunnetuksi yleisillä julistuksilla. Ei kukaan ole koskaan käyttänyt asevoimin saamaansa valtaa jalomielisemmin kuin Cæsar. Hänen ylhäiseen asemaansa ei ulottunut puolueviha. Entiset katkerat taistelut oli unohdettu. Ei kukaan vanhan ajan hallitsija ole siinä määrin kuin hän kohonnut yläpuolelle sen antiikin käsityskannan, että voitettu vihollinen oli tuhottava. Yleisesti oli tapana, että kuta vaarallisempi vihollinen oli, sitä kauheammin voittaja raivosi. Etelän intohimoiset ihmisluonteet eivät keksineet muuta keinoa vapautua valtiollisista vastustajistaan kuin joko murhata tai lyödä heidät kuoliaiksi kuten ulkoiset vihollisetkin. Loputtomat henkipattojulistukset ovat vain yksi niistä muodoista, joiden varjolla voittaja lujitti valtaansa. Seuraus oli se, että melkein jokaisen suurenpuoleisen taistelun jälkeen jotkut ihmiskunnan parhaat miehet joutuivat kuolonuhreiksi. Maailma tuli jokaisen voiton jälkeen voimakkaita persoonallisuuksia köyhemmäksi, persoonallisuuksia, jotka olisivat voineet viedä kehitystä eteenpäin ja jalostaa ihmiskuntaa. — Cæsar luo tässäkin suhteessa, kuten useilla muillakin aloilla, uuden vaiheen ihmiskunnan kehityksessä. Pharsaloksen taistelun jälkeen jätettiin hänelle Pompeiuksen salainen kirjeenvaihto, jota pakolainen ei ollut kerinnyt ottaa mukaansa. Mutta Cæsar poltatti heti kaikki tyynni. Hän ei edes tahtonut lukea näitä salaisuuksia, jottei hänen olisi ollut pakko ryhtyä ankariin toimenpiteisiin vihollisiaan vastaan. Parempi olla tietämätön siitä, missä niitä oli. Cicero kirjoittikin hänelle kerran kuvaavasti: »Sinullahan ei ole tapana unohtaa muuta kuin loukkaukset.»
Mistä tämä Cæsarin jalomielisyys pohjimmaltaan johtui? Se on erittäin kiinnostava psykologinen kysymys, johon on eri tavoin vastattu. Oliko se yksinomaan tai pääasiallisesti valtioviisautta? Vai oliko se vain yksi puoli hänen »iloista kevytmielisyyttään», tämän sanan miellyttävimmässä merkityksessä? Voidaan kysyä, eiköhän George Shaw komediassaan »Cæsar ja Kleopatra» ole osunut naulan kantaan, kun hän panee Potheinoksen, nuoren Ptolemaioksen holhoojan, ihmettelemään, kuinka välinpitämätön Cæsar on erään hänen henkeänsä vastaan tähdätyn hankkeen ilmitulosta. Cæsariin kääntyen Potheinos puhkeaa sanomaan: »Sinua ei siis edes kavallus suututa?» Cæsar vastaa: »Suututa?! Oi, sinä mieletön egyptiläinen — mitä minulla on sellaisen tunteen kanssa tekemistä? Suutunko minä pohjoistuuleen siksi, että se panee minut palelemaan, tai yöhön siksi, että se saa minut haparoimaan ympäri pimeässä? Kaikesta tuollaisesta kuin kavalluksesta minulle puhuminen on aivan samaa kuin ilmoittaa minulle, että aurinko nousee jälleen huomenna.»
Shaw sanoo luonnekuvahahmoittelussaan: »Cæsar ei ollut anteeksiantavainen eikä avomielinen, koska miehellä, joka on kyllin suuri ollakseen loukkaamaton, ei myöskään ole mitään anteeksiannettavaa.»
Mutta vaikka Cæsar käyttäytyi kuinkakin jalomielisesti ja sovinnollisesti vastustajiaan kohtaan — tyytymättömyyttä ilmestyi kuitenkin — se kuuluu ihmisluonteen omaan olemukseen. Cæsar tahtoi pysyä puolueitten yläpuolella, mutta hän ei voinut tehdä olemattomaksi sitä tosiasiaa, että hän oli voittoonsa asti ollut puoluejohtaja. Tällaisissa tapauksissa käy aina niin, että kiihkeät puoluemiehet, ei ainoastaan voitetun puolueen, vaan omankin, tulevat tyytymättömiksi. »Mitä hyötyä oli voitosta?» he huudahtavat, kun kaikki ei mene juuri heidän tahtonsa mukaan. Monet Cæsarin parhaat ystävät nurisivat, kun heidän toivomastaan puoluehirmuhallituksesta, joka olisi antanut heille runsaan saaliin ja tilaisuuden soittaa ensi viulua, ei tullutkaan mitään. Heille oli katkera pettymys huomata sen sijasta kehittyvän yksinvallan, jonka ohjelmana oli »Oikeutta kaikille!» ja joka soi kilpailumahdollisuuden jokaiselle kelpo miehelle, olipa hän ennen kuulunut mihin puolueeseen tahansa.
Kysymys »Cæsarinko puolesta vai häntä vastaan?» ei kuitenkaan ollut yksinomaan puoluekysymys — nythän oli kysymyksessä myöskin tasavallan jatkuminen tai sen sortuminen. Tasavaltainen hallitustapa oli kylläkin siihen määrin rappeutunut, että tasavalta oli enää vain »ruumiiton varjo», Cæsarin sanoja käyttääksemme, mutta kuitenkin oli itse tasavaltainen valtiomuoto suuren enemmistön silmissä tottumuksen voimasta melkein uskonnollisen pyhyyden ympäröimä. Kaikki roomalaisten ylpeät muistot liittyivät tasavaltaan, ja melkein puolen vuosituhannen aikana oli vanhempi polvi istuttanut nousevaan sukupolveen hehkuvan vihan kuningasnimeä ja yksinvaltaista hallitusmuotoa kohtaan. Aidon roomalaisen oli, kuten Ihne sanoo, »mahdotonta mukautua ajatukseen, että korkea Rooman senaatti, jota Kineas oli kerran nimittänyt ’kuningasten kokoukseksi'», alennettaisiin nyt yksinvaltiaan neuvonantajaksi ja palvelijaksi. Hän ei voinut tottua siihen, että 'tyrannin' mahtisana vaientaisi vapaan sanan käyttöoikeuden kuuriassa ja Forumilla ja että rikkaitten patriisiperheiden kunniapaikat nyt tulisivat olemaan riippuvaiset yhden ainoan miehen armosta. Olla alamainen merkitsi sen ajan tasavaltalaiskielellä samaa kuin olla »orja». »Nöyryyttävää oli taipua itsevaltiaan tahtoon ja palvella ja imarrella häntä, se oli häpeällisempää ja alentavampaa kuin kansan palveleminen ja imarteleminen — sillä tästä oli jo tullut totunnaistapa.»
Piintyneelle tasavaltalaiselle ei merkinnyt mitään se seikka, että Cæsarilla ei kerta kaikkiaan ollut tyranninelkeitä. »Hän on», Mommsen sanoo, »kenties ainoa Herran voideltu, joka ei ole koskaan toiminut pienessä eikä suuressa oikun tai mielenpurkauksen vallassa, vaan poikkeuksettomasti hallitsijavelvollisuutensa mukaisesti. Cæsarin historiassa ei tapaa vertauskohtia suuren Aleksanterin runollisen aistillisille intohimonpurkauksille, kuten Kleitoksen murhalle ja Persepoliin poltolle.» Hän ei koskaan Aleksanterin tavoin kurkistellut pikarin pohjaan. Eikä Cæsarissa myöskään ole havaittavissa romanttisen haaveellisuuden piirrettä, joka selittää, joskaan ei puolusta, Aleksanterin hairahduksia. Hän on selvästi harkitseva roomalainen korkeinta luokkaa. Mutta, kuten Delbrück sanoo, »tämäkin ymmärryksen selkeys saa runollisen hohteen, kun näemme hänen tarumaisen rohkeutensa ja sen itsensäunohtavan varmuuden, jonka vallassa hän hallitsijana kulkee voitetun kansanjoukon keskellä ja vetää siten turmion oman päänsä päälle.»
Mommsenin mielestä Cæsar on myöskin ainoa maailmanhallitsija, jota ei koskaan huimannut vallan huipuilla, vaan joka aina itse huomasi, missä mahdollisuuden raja kulki. »Aleksanteri kääntyi takaisin Hydaspeen rannalta ja Napoleon Moskovasta, koska heidän täytyi kääntyä, ja olivat vihoissaan kohtalolle siksi että se panee rajan suosikkiensakin menestykselle — Cæsar sitävastoin kääntyi Thamesiltä ja Reiniltä vapaaehtoisesti takaisin.»[64] Mommsenin mielipide on, ettei Cæsar koskaan ollut tavoitellut kuningaskruunua, vaan oli vain tahtonut olla ensimmäinen vertaistensa joukossa. Toiset historioitsijat ovat keksineet painavia syitä tästä poikkeavan käsityskannan tueksi ja arvelevat, että hän sopivan tilaisuuden sattuessa aikoi huudattaa itsensä kuninkaaksi. Muutamat hänen innokkaimmat kannattajansa koettivat houkutella häntä useita kertoja ottamaan tämän askelen. Vieläpä muuan heistä, Marcus Antonius uskalsi ollessaan konsulina vuonna 44 e.Kr. eräässä juhlallisessa tilaisuudessa asettaa kruunun hänen päähänsä kaiken kansan nähden. Arvellaan riippuneen vain kansan pidättyväisyydestä, että Cæsar sillä kertaa torjui kruunun, ja yleisesti luultiin, että Antonius tuskin olisi uskaltanut ottaa tällaista askelta, jollei Cæsar edeltäkäsin olisi sitä hyväksynyt. Kieltämättä tuntuukin hyvin uskomattomalta, että Antonius olisi omin luvin rohjennut ryhtyä niin vaaralliseen tekoon.
Se kuninkuus, joka näyttää kangastelleen Cæsarille, ei kuitenkaan varmasti ollut vanha roomalainen, vaan Aleksanterin, suurkuninkaan ja maailmanhallitsijan. Tosiasia kaikissa tapauksissa on, että alkoi ilmetä pyrkimystä osoittaa Cæsarillekin jumalallista kunnioitusta, mikä kuului likeisesti itämaiseen kuningasarvoon. Päätettiin m.m. pystyttää hänelle temppeli erityisine papistoineen.
Kuningasajatus oli joka tapauksessa ilmassa, ja kaukokatseisemmille roomalaisille valtiomiehille kuningaskunnan kummitus oli ilmestynyt jo paljon ennemmin kuin Cæsar oli korjannut voittojensa viimeiset hedelmät», Ihne sanoo. »Cato Uticensis oli nähnyt sen, ja se oli saattanut hänet kuolemaan.» Ja mitä oikea tasavaltalainen ajatteli, kun Cæsar avoimesti esiintyi Rooman yksinvaltiaana, sen näemme parhaiten Ciceron kirjeistä. Cæsarin lempeyden ja suurisuuntaisuuden hänessä herättämä ensi ihastus muuttui pian katkerimmaksi valitukseksi. Elämä on hänestä menettänyt kaiken viehätyksensä sen jälkeen, kun vapaus on menetetty. Hänen toimintansa senaatissa, Forumilla, lyhyesti sanoen: kaikki se, mikä oli ollut ennen hänen ylpeytensä ja tuonut hänelle arvonantoa, se ei viehätä häntä enää. Demosthenes ja Aleksanteri uutena painoisena, kuten näemme! »Isänmaan isä» lohduttaa erästä maasta karkoitettua ystäväänsä sillä, että »tämän ei tarvitse olla Roomassa eikä siten olla pakotettu sanomaan, mitä ei ajattele, ja tekemään, mitä ei hyväksy.» Hänellä on »ainakin oikeus vaieta.» — Jo siihen aikaan, jolloin Pompeius vielä oli elossa, Cicero oli eräässä kirjeessään muutamalle hyvälle ystävälleen uskonut, että hän aavisti, mikä vaara uhkasi tasavaltaa, niin kauan kuin Pompeius tai Cæsar eli. Nyt oli Pompeius kaatunut murhaajan käden kautta — vain Cæsar siis oli jäljellä.
Cicero ei ollut kuitenkaan se mies, joka aikoi muuttaa toivomuksensa teoksi — mutta oli muita, jotka sen tekivät. Heidän kiihtymyksensä suureni, kun Egyptin kaunis kuningatar tuli Roomaan ja piti hovia eräässä Cæsarin huvilassa. Kun diktaattori tunnusti julkisesti olevansa hänen poikansa isä, alettiin kuiskailla, että hän aikoi mennä naimisiin Kleopatran kanssa, ja että Kleopatra aikoi viedä Cæsarin mukanaan Egyptiin. Täällä hän tulisi kuninkaaksi ja tekisi Aleksandreian Rooman valtakunnan hallituskaupungiksi. Rooma vajoaisi siis maaseutukaupungiksi. Se oli estettävä.
Joissakin huimapäissä heräsi kreikkalaisten kesken niin tavallinen tyrannimurhan ajatus, ja se saavutti kannatusta rauhallisesti ja kylmästi ajattelevienkin tasavaltalaisten mielissä. Olihan Roomalla muutoin Iunius Brutus asettaa Ateenan Harmodioksen ja Aristogeitonin rinnalle. Kuutisenkymmentä miestä[65] teki salaliiton »tyrannin» henkeä vastaan. Näiden joukossa oli monta Cæsarin vanhaa ystävää. Heitä ei kiihoittanut henkilökohtainen koston himo. Kunnianarvoisimmat heistä ryhtyivät toimimaan valtiollisista vaikutteista. Toiset olivat ensiksi hankkineet »tyrannilta» itselleen niin paljon armonosoituksia kuin mahdollista, mutta liittyivät sitten murhaajiin, kun olivat äkkiä tehneet sen huomion, että he »panivat enemmän arvoa Rooman kansan vapaudelle kuin yksityisen miehen ystävyydelle», kuten Cicero kaunistellen ilmaisi heidän ajatuksenjuoksunsa. Liittolaisten pahahenki oli Cassius, luihu ja kiukkuinen luonne. Hän oli saanut mukaansa yltiöpäisen, nuoren vapauskiihkoilijan Iunius Brutuksen, joka ylpeili sillä, että hänen arveltiin polveutuvan siitä Iunius Brutuksesta, joka kerran vapautti Rooman sen pahimmasta tyrannista. Hänen vapauskiihkoiluunsa vaikutti myöskin paljon hänen avioliittonsa Cato nuoremman tyttären Porcian kanssa, joka tunsi samaa hehkuvan kiihkeää ihailua tasavaltaa kohtaan kuin isänsäkin. Brutus ei ollut vain opillinen kiihkoilija, vaan myöskin kova ja säälimätön luonne. Erikoisesti hän oli tunnettu säälimättömänä velkansaperijänä ja koronkiskurina, joka ei häikäillyt vaatia aina 48 prosenttia korkoa. Mutta ne, joita kohtaan hän näin menetteli, olivat provinssiasukkaita, ja ne nyt olivat kerta kaikkiaan aitoroomalaisen mielestä alemman luokan ihmisiä kuin hän itse.