Kun Brutus oli saanut jonkin ajatuksen ahtaaseen kalloonsa, hän oli kokonaan sen vallassa. »Hänen raskaassa katseessaan kajasti Cæsarin kohtalo», Eitrem sanoo.

Sekä Cassius että Brutus olivat taistelleet Cæsaria vastaan Pharsaloksen luona, mutta sopineet sitten hauen kanssaan ja saaneet kokea paljon hyväntahtoisuutta voittajan puolelta. Vielä vuosi takaperin Cassius oli kirjoittanut Cicerolle luottavaisessa kirjeessä, että hän piti paljon parempana totella »vanhaa, lempeää hallitsijaa» kuin olla riippuvainen sellaisesta härkäpäästä kuin Gnæus Pompeius nuoremmasta, jonka mielestä »urhoollisuus oli kovuutta ja julmuutta.» Siksi hän toivoi, että Cæsar sillä kertaa voittaisi. Erotukselle Cæsar oli ollut kuin isä.[66] Mutta nuorukainen oli nyt kerta kaikkiaan saanut päähänsä, että hänestä piti tulla kuuluisan kaimansa ja appensa vertainen. Ja olikin sellaisia, jotka huolehtivat siitä, ettei epäröinti saanut valtaa hänessä. Muutamana päivänä hän löysi virkatuoliltaan lapun, johon oli kirjoitettu: »Sinä nukut Brutus!» Toisena päivänä kirjoitus kuului: »Sinä et ole oikea Brutus.»

Cæsar lienee epäillyt Brutusta ja Cassiusta. Kerran, kun häntä varoitettiin kahdesta huomatuimmasta ystävästään — toinen näistä oli Antonius, joka Cæsarin kuoleman jälkeen joutui näyttelemään suurta osaa — imperaattori vastasi: »Näitä reheviä ja huolellisesti kammattuja herroja en pelkää, vaan ennemminkin noita kalpeita ja laihoja», tarkoittaen tällä Cassiusta ja Brutusta.

Viimein salaliittolaiset määräsivät murhan suoritettavaksi senaatin kokouksessa maaliskuun 15. päivänä, Idus Martiæna, vuonna 44. Silloin, jos koskaan, täytyi murhan tapahtua, sillä tämä istunto oli viimeinen ennen Cæsarin lähtöä suurelle sotaretkelle parthialaisia vastaan, mikä kansa silloin oli Rooman vaarallisin vastustaja. Viime aikoina Cæsar oli tarmokkaasti varustautunut tähän sotaretkeen. Plutarkhoksen tietojen mukaan imperaattori aikoi valloittaa kaiken maan aina Kaspianmereen asti, jota siihen aikaan luultiin Valtameren lahdeksi. Kotimatkan hän aikoi tehdä Mustanmeren pohjoispuolella olevien arojen kautta voidakseen hyökätä germaanien selkään ja pakottaa heidätkin Rooman alamaisiksi. »Näin Rooman valtakuntaa ympäröisi kaikkialla Valtameri» ja — voimme lisätä — etelässä Afrikan erämaat.

Maaliskuun viidentenätoista piti siis Cæsarin kuolla. »Kokouksen edelliset päivät vierivät kauhean hitaasti», Ferrero sanoo. »Kahdeksassakymmenessä Rooman ylhäisimmässä talossa istui nyt joka ilta mies, joka varmasti useinkin oli reippaan rohkeasti katsonut kuolemaa silmiin, mutta joka nyt tuskaisena mietti; olisiko joku kavaltanut salaisuuden, ja veisikö Cæsar hänet tovereineen yön kuluessa mestauspaikalle. Mutta päivät kuluivat — Rooma pysyi levollisena, salaisuus pysyi salaisuutena. Ei Cæsar eikä hänen ystävänsä näyttäneet aavistavan mitään.

Neljästoista päivä oli loputtoman pitkä, mutta erikoista ei tapahtunut sen kuluessa. Kuinka usein onkaan katseiden täytynyt seuraavan yön kuluessa kohota kohti taivasta nähdäkseen sen päivän aamuruskon sarastavan, jolloin Cæsarin veri oli virtaava ja jolloin tasavalta olisi pelastettu!» Ja kun aamu koitti, niin levottomat murhamiehet ryhdistäytyivät tuntemaan olevansa entisajan vapaussankareita, Rooman pelastajia.

Muuan ennustaja oli varoittanut Cæsaria Idus Martiæ päivästä, ja murhapäivien edellisenä yönä sanotaan ilmenneen uhkaavia enteitä. Capitoliumin pyhät kilvet kumahtelivat, ja Cæsarin lempihevoset eivät tahtoneet syödä — sanottiinpa niiden vuodattaneen kyyneleitäkin. Diktaattori itse heräsi siihen, että hänen makuuhuoneensa ovet aukenivat itsestään, ja hän kuuli puolisonsa vaikeroivan unissaan. Tämä oli uneksinut, että hänen puolisonsa murhattaisiin, ja rukoili Cæsaria lykkäämään kokouksen. Uhrattaessa seuraavana päivänä osoittivat uhrieläinten sisukset onnettomuutta ennustavia merkkejä — ensiksi uhratun eläimen maksassa ei ollut »päätä». Mutta Cæsar ei säikähtänyt. Hän luotti nyt, kuten aina, onneensa. Ja muutenkin hänen elämänviisautensa oli se, että alituinen kuolemanpelko on paljon pahempi kuin itse kuolema, joka tulee odottamatta.

    »Monesti eläissänsä arka kuolee,
    Mies uljas maistaa kalmaa kerran vain»,

panee Shakespeare hänet sanomaan.

Hän lähtee siis kuuriaan, jonka Pompeius oli rakennuttanut. Matkalla tunkeutuu muuan kreikkalainen puhuja väkijoukon läpi imperaattorin luo ja ojentaa hänelle paperin, jossa koko salaliitto on paljastettu. »Lue se heti!» mies sanoo. Oliko nyt niin, että väentungos esti Cæsaria sitä lukemasta tahi ettei hän ottanut huomioon kohtalon viimeistä viittausta, kaikissa tapauksissa hän piteli paperia lukemattomana kädessään vielä silloin, kun hän astui sisälle kuuriaan. Sisäänkäytävän suulla seisoi sama ennustaja, joka jo oli kerran varoittanut häntä maaliskuun viidennestätoista päivästä. Piloillaan Cæsar sanoi: »No, Idus Martiæhan on tullut!» — »Kyllä, Cæsar, mutta se ei ole vielä lopussa», ennustaja vastasi.

Cæsar astuu siis kuuriaan ja istuutuu kultaiselle virkaistuimelleen Pompeiuksen kuvapatsaan juurelle, jonka Rooman roskaväki oli kaatanut kumoon, mutta jonka hän itse oli pystyttänyt jälleen osoittaakseen kunnioitustaan kaatuneelle vastustajalleen. Heti kuin imperaattori on istuutunut, salaliittolaiset kerääntyvät hänen ympärilleen tikarit kätkettyinä togien alle. Muuan heistä ojentaa anomuskirjeen ja tarttuu sitten Cæsarin togan liepeeseen, kuten anojilla on tapana. Se oli sovittu merkki. Muuan rikollinen, Casca nimeltään, pistää tikarinsa Cæsarin selkään. »Mitä sinä teet, roisto?» haavoittunut huudahtaa ja tarttuu Cascan käsivarteen. Mutta silloin koko vapaussankarien joukko tikarit kädessä heittäytyy turvattoman kimppuun. Kun Cæsar näkee Iunius Brutuksen murhamiesten joukossa, hän vaikeroiden huudahtaa: »Et tu, Brute (Sinäkin Brutukseni)!»

Nämä olivat imperaattorin viimeiset sanat. Hän verhosi päänsä togaansa ja vaipui kuolleena Pompeiuksen kuvapatsaan juurelle. Hänen hengetön ruumiinsa oli kahdenkymmenenkolmen tikarinpiston lävistämä. Kerrotaan, että Cassiuksen isku osui häntä kasvoihin, Brutuksen sääreen. Innoissaan murhaajat olivat haavoittaneet toisiaankin.

Näin oli, kuten Georg Brandes sanoo Cæsar-tutkielmassaan, »vallanhaluisten ja kateellisten houkkioiden joukkio silponut pitkillä puukoilla roomalaisen antiikin nerokkaimman miehen.» He olivat ennen aikojaan lopettaneet elämän, jolla oli vielä mitä suurimmat edellytykset hyödyttää ihmiskuntaa. Mitä kaikkea tämä mies vielä olisikaan voinut suorittaa, joka jo elämänsä keskipäivänä oli vienyt ihmiskuntaa kehityskulussa suuremman askelen eteenpäin kuin kukaan hallitsija ennen häntä tai hänen jälkeensä!

Kauhistuneina senaattorit hajaantuivat kaikille suunnille. Brutus oli valmistanut kauniin puheen, mutta kun hänen piti se pitää, ei ollut kuulijoita enempää kuuriassa kuin Forumillakaan. Mutta jotakin oli tehtävä. Brutuksen tovereineen oli tyydyttävä siihen, että he syöksyivät kaupungille hieman hermostuneesti verisiä tikareitaan heilutellen ja toistellen iskusanoja »tyrannin kuolemasta», vapaudesta ja tasavallasta. Mutta ei kukaan yhtynyt heidän riemuunsa. Kauhuissaan ihmiset juoksivat taloihinsa ja telkesivät porttinsa.

* * * * *

Suurin roomalainen oli päättänyt päivänsä. Mutta ennen kuolemaansa hän oli ehtinyt viitoittaa Rooman maailmanvallan kehityksen suunnan vuosisadoiksi eteenpäin ja laskea sen lujan valtiomuodostuman perustan, jonka suojassa helleeniläinen sivistys voi vallata uusia osia maailmaa. Cæsarin elämäntyön voi lyhyesti sisällyttää sanoihin, että hän täytti sen, minkä Aleksanteri suuri aloitti: silloisen sivistysmaailman yhdistämisen. Siihen sisältyy myöskin Rooman valtakunnan koko kehityksen historiallinen merkitys, tuon kehityksen, joka Iulius Cæsarissa saavutti huippunsa. Cæsar-tuntija Veith sanoo, että on kuin Rooman koko edellinen historia olisi vain tämän hallitsijahahmon valtavan suuri jalusta.

Kirjallisuutta:

Hugo Willenbücher, Cäsars Ermordung.

Friedrich Gundolf, Cæsar im neunzehnten Jahrhundert.

Friedrich Gundolf, Cæsar. Geschichte seines Ruhms.

TOINEN TRIUMVIRAATTI.

Cæsarin murhaajat eivät olleet tehneet mitään järjestääksensä Rooman hallituksen. He elivät siinä uskossa, että kun vain »tyranni» raivattaisiin tieltä, vanha tasavaltalainen hallitusmuoto palautuisi itsestään. Mutta Cascan tikari ei ollut oikea pelastamaan kuolevaa tasavaltaa. Kun Brutus tekonsa tehtyään kehoitti kansalaisia ottamaan takaisin entiset oikeutensa, ei hänelle kukaan vastannut — sillä kansalaisia ei ollut enää olemassakaan. Salaliittolaiset eivät olleet kyenneet käsittämään, että tasavalta oli tosiasiallisesti elänyt yli aikansa ja että yksinvaltias kyllä voitiin tuhota, mutta ei yksinvaltiutta.

Cæsarin kanssa oli Rooman valtioruumis menettänyt sielunsa. Uuden voiman asemesta yleinen lamaannus valtasi sen jäsenet. Cæsarin kuollessa pysähtyi koko valtiokoneisto. Salaliittolaiset olivat pelkkiä mitättömiä miehiä. Ainoastaan niin kauan he olivat kyenneet näyttelemään jotakin osaa, kuin Cæsar oli käyttänyt heitä suurenmoisen lahjakkuutensa välikappaleina. Mutta nyt he kauhistuen huomasivat oman kykenemättömyytensä. Ei umpimielinen, vaivoin siedettävä Cassius, eikä teorioiva, epäkäytännöllinen fanaatikko Brutus kelvanneet positiivisen, uutta luovan työnjohtajiksi. Heidän täytyi alakuloisina todeta, että Rooman kansa ja tasavalta ei ollut ollenkaan halukas siihen, että tyranninmurhaajat pelastaisivat sen. Salaliittolaiset olivat toivoneet, että senaatti itsestään ottaisi johdon käsiinsä, mutta sekä senaatti että kansankokous olivat kuin pelästynyt lammaslauma.

Sillä aikaa kuin nämä monipäiset kokoukset olivat ymmällä tietämättä kenen olisi toimittava ja odottivat suurta kansannousua vapauden vahvistamiseksi, tulevat hallitsijat astuivat areenalle.

Se mies, joka ensiksi ryhtyi toimimaan, ei kuulunut murhaajien, vaan Cæsarin piiriin. Hän oli Cæsarin konsulivirkatoveri Antonius, mies, joka oli kuuluisa suunnattomista ruumiinvoimistaan, mutta myöskin rajusta terveytensä turmelemisesta. Hän oli suurenmoinen juomaveikko ja naishurmaaja, mies, jolla oli voimakaslihaksinen vartalo, häränniska ja leveä rinta, Herkules, joka ei kuitenkaan ollut valinnut hyveen jumalatarta ohjaajakseen elon tiellään. Antonius ei ylipäänsä ymmärtänyt, mitä kohtuus merkitsee. Keskellä valoisaa päivää voi hän esiintyä niin päihtyneenä, että se herätti kiusallista huomiota. Moraalisista epäilyistä hän oli kyynillisen vapaa.

Antonius ei kuitenkaan ollut suurenmoinen ainoastaan juomaurhona, vaan myöskin taistelukentällä. Cæsarilla oli ollut hänestä paljon hyötyä, ja hän oli puolestaan ollut ylipäällikölleen järkkymättömän uskollinen, vaikkakin hänen kanssaan ajoittain — erittäinkin hänen alituisen rahapulansa takia — oli vaikea tulla toimeen ja koska hän vihapäissään voi tehdä tyhmyyksiä. Antonius aikoi nyt ruveta Cæsarin kostajaksi, toivoen pääsevänsä myöskin hänen seuraajakseen. Hänen ensimmäinen tekonsa oli luonnollisesti valtiokassan anastaminen.

Antoniuksen suuri hetki oli se, jolloin hän kansankokoukselle luki julki Cæsarin testamentin ja siitä kävi ilmi, että vainaja oli lahjoittanut puutarhansa kansanpuistoksi ja määrännyt annettavaksi jokaiselle Rooman köyhälle kansalaiselle, kaikkiaan 250.OOO:lle, summan, joka vastasi noin 500 markkaa. Sellainen sanoma ei ollut tekemättä vaikutustaan rahvaaseen. Mikä kansanystävä olikaan vainajassa menetetty! Ja tunteet niitä miehiä kohtaan, jotka olivat lyhentäneet tämän isällisen hyväntekijän elämän, muuttuivat suuttumuksen myrskyksi, kun ilmeni, että vainaja oli testamentissaan muistanut useita murhaajiaan suurilla summilla. Hän oli siis viime hetkiinsä asti elänyt siinä vakaumuksessa, että he olivat hänen ystäviään, nuo miehet, jotka vakain tuumin olivat pistäneet tikarinsa hänen ruumiiseensa.

Kun Antonius sitten Cæsarin hautajaisissa mukaansa tempaavassa puheessaan muistutti vainajan Rooman valtakunnalle tekemistä kuolemattomista teoista, ja kertoi, kuinka hän oli pelastanut roomalaiset pohjoisesta uhkaavasta gallialaisvaarasta, ja sen jälkeen tempasi peitteen ruumiin päältä ja kohotti kaiken kansan nähtäväksi hänen lävistetyn, verentahraaman togansa, silloin kaikui koko Forum kansanjoukon itkusta ja valituksesta, aivan kuten kuoro klassillisessa murhenäytelmässä ilmentää toimivien henkilöiden tunteita.

Hautajaislaulujen kaikuessa rahvas saa nähdä surmatun sankarin nousevan seisoalleen. Voidaan nähdä hänen haavansa yli koko ruumiin ja tuskan vääristämissä kasvoissa. — Se on vain vahakuva, mutta niin luonnollisesti tehty, että se vaikuttaa ilmestykseltä toisesta maailmasta. Nyt kohoaa tuhatääninen kostonhuuto niitä vastaan, jotka ovat suorittaneet häpeällisen ilkityön.

Oli ollut aikomus polttaa Cæsarin ruumis Marskentällä, mutta kansan tahto olikin, että yhteiskunnan hyväntekijän jäännökset jäisivät kaupungin keskukseen. Ei mikään kyennyt hillitsemään kiihtyneitä kansanjoukkoja, kun ne pinosivat valtavan ruumisrovion itse Forumille. Siihen raahattiin penkkejä ja pöytiä, ja kun liekit leimahtivat, heitti jokainen siihen, mitä sattui olemaan käsillä: aseita, talouskaluja ja koristeita. Leimuavasta roviosta kansa tempasi kekäleitä ja riensi pistämään tuleen Brutuksen, Cassiuksen ja toisten »vapaussankarien» talot. Murhaajat olivat kuitenkin jo rientäneet turvaan nähdessään, minne päin kansan mieliala kallistui.

Ilmeni siis, että kansan mieliala oli Cæsarin puolueen puolella, ja sen nojalla ja sotilaspäällikkyytensä vuoksi Antoniuksella oli tällä hetkellä suurin sananvalta Rooman valtakunnassa.[67]

Tilanne muuttui kuitenkin, kun yhdeksäntoistavuotias Octavianus, Cæsarin sisarentyttären poika, astui näyttämölle diktaattorin pääperillisenä ja ottopoikana — laillisia lapsia Cæsarilla ei ollut.

Antoniukselle oli ilmestynyt kilpailija korkeimmasta vallasta. Saatuaan tiedon Cæsarin kuolemasta Octavianus oli palannut kotiin Kreikasta. Hän oli siellä juuri päättänyt opintonsa ja hänen olisi pitänyt aloittaa sotilaallinen kasvatuksensa seuraamalla Cæsaria hänen sotaretkellään parthialaisia vastaan. Antonius tervehti häntä alentuvan ylhäisesti, melkeinpä karkean epäkohteliaasti. Tällaisia nuoria keltanokkia tuli pitää kurissa ja herättää heissä kunnioitusta. Mutta nuorukaisen puolelle meni suuri osa Cæsarin veteraaneja sekä muita kannattajia ja nämä tervehtivät häntä Cæsarin poikana ja kostajana.

* * * * *

Cæsarin puolue oli siis jakaantunut sisäisten riitaisuuksien vuoksi kahtia. Hänen murhaajiensa ja vihollistensa mielihyväksi! Täten ja ainoastaan täten heille oli mahdollista jatkuvasti näytellä osaansa. Tasavaltalaiset päättivät asettua Octavianuksen puolelle — niin kauaksi aikaa kuin he tarvitsisivat häntä. Syy siihen oli se, että he pelkäsivät ennen kaikkea väkivaltaista ja vallanhimoista Antoniusta. Kopealla ja loukkaavalla käytöksellään hän oli saattanut Ciceron, senaatin puolueen etevimmän miehen, persoonalliseksi vihamiehekseen. Mutta kenen tasavaltalaiset asettaisivat vaarallista Antoniusta vastaan? Tietysti sen, jolla oli armeija käytettävänään, sillä sitähän senaatilla ei ollut. Siis Octavianuksen! Turhaan Brutus varoitti Ciceroa liittymästä kunnianhimoiseen nuorukaiseen. Olihan, hän arveli, tasavaltalaisen puolueen taholta mielettömyyttä hyväksyä Cæsarin oma poika, että puolue voisi pitää aisoissa suhteellisesti niin vaaratonta vastustajaa kuin Antoniusta. Ciceron viha Antoniusta kohtaan voitti kuitenkin kaikki epäilykset. Suuri puhuja oli muutoin varma siitä, että »poika», kuten Cicero nimitti häntä, tulisi olemaan helposti käsiteltävä välikappale puolueen käsissä. Samalla tavoin olivat tasavaltalaiset aikoinaan arvostelleet Pompeiusta. Pian oli ilmenevä, olivatko he laskeneet oikein tälläkin kertaa.

Ensimmäisenä kävi Antoniuksen kimppuun Cicero, joka tunsi myöskin hienosti sivistyneen miehen vastenmielisyyttä raakaa »gladiaattoria» kohtaan, kuten hän nimitti Antoniusta. Hän kohdisti Antoniusta vastaan joukon jyriseviä syytöspuheita, joita hän itse vertasi Demostheneen hyökkäyksiin kuningas Philipposta vastaan ja nimitti niitä sen vuoksi filippiikeiksi. Ciceron filippiläisissä puheissa ei ilmene ainoastaan lämmin isänmaanrakkaus, vaan myöskin kiihkeä viha. Cicero raivosi, kuten hän itse sanoo, toivoen, että Antonius »tulisi ikuisiksi ajoiksi jälkimaailman silmissä kunniattomaksi ja häväistyksi.»

Neljässätoista filippiläisessä puheessaan hän hyökkäsi vihatun vastustajansa kimppuun ja kuvasi hänet raivoissaan verenhimoiseksi pedoksi. Erikoisesti kuuluisa on toinen filippiläinen puhe, jonka hän piti sen jälkeen, kun Antonius oli vuorostaan antanut voimakkaan vastauksen hänen puheeseensa. Ciceron purkaukset tässä puheessa eivät jätä vähääkään toivomisen varaa, mikäli on kysymyksessä selvät ja suorat sanat. Mutta puhujan kiukku ilmaisee, että hänen piirroksensa on irvi- eikä muotokuva. Hän kuvailee Antoniuksen Cæsarin pahana henkenä ja onnettoman kansalaissodan todellisena alkuunpanijana. »Kuten Helenasta tuli troialaisten, samoin on tuosta miehestä tullut meidän valtiomme perikadon aihe», hän väittää. »Sinä olet osoittautunut julkeammaksi kuin Catilina, mielettömämmäksi kuin Clodius», hän huudahtaa. Ja yhtä mieltäkuohuttavan rikoksen tuo mies oli tehnyt silloin, kun hän koetti panna diadeeman Cæsarin päähän. »Sinä, senkin roisto», puhuja puhkeaa sanomaan, »olet siis koettanut panna voimaan yksinvallan ja tällöin pannut Rooman kansan koetteelle huomataksesi, kuinka pitkälle se sieti kylmää terästä.»

Cæsarin kuoleman jälkeen Antonius oli ottanut huostaansa valtion rahaston ja hävittänyt sen. »Millä tavoin», Cicero kysyy tähän tapahtumaan viitaten, »sinä olet voinut ennen huhtikuun 1. päivää vapautua siitä 40 miljoonan sestertin[68] suuruisesta velasta, johonka jouduit viidentenätoista maaliskuuta?» Ja hän jatkaa sanoen: »Sinä olet juoppouden ja haureellisen elämän kokonaan turmelema. Siveettömässä talossasi sinä olet joka päivä tehnyt itsesi syypääksi kaikkiin mahdollisiin irstailuihin. Häpeällisillä teoillasi sinä olet tahrannut kaikki Italian kaupungit ja maakunnat.» Kas tässä eräs näyte niistä kauniista todistuksista, joita Cicero antaa Antoniuksesta.

Puheen jatkuessa Cicero tulistuu yhä enemmän ja enemmän ja sinkoaa vastustajalleen vasten kasvoja sellaisia kehoituksia kuin seuraavankin: »Nuku pois humala itsestäsi, ja koeta hetkikin ajatella raittiin ihmisen tavoin!» Lopuksi hän uhkaa Antoniusta Cæsarin kohtalolla. »Uskotko sinä tosiaankin», hän kysyy, »että se kansa, joka ei sietänyt häntä, kärsisi sinua? Ei, ole varma siitä, että tämän jälkeen tullaan kilpailemaan siitä, kuka ensiksi tekee tyrannimurhan! Ei odoteta, että tilaisuus siihen tarjoutuisi jolloinkin kaukaisessa tulevaisuudessa.» Ja minua sinä et säikytä, arvelee Cicero. »Nuorena miehenä minä suojelin valtiota — enkä minä nytkään, vanhaksi tultuani, jätä sitä pulaan. Minä halveksin Catilinan tikareja — minä en pelkää sinunkaan tikarejasi.»

* * * * *

Kilpailijoiden, Antoniuksen ja Octavianuksen välillä mieliala myöskin katkeroitui. Antonius kohteli kilpailijaansa, niinkuin tämä ei olisi ollut vielä täysikasvuinen. Kun nuorukainen muutamana päivänä piti puhetta kansalle, syöksähtivät Antoniuksen liktorit esiin ja tempasivat hänet pois puhujapaikalta. Vähitellen heidän keskeinen vihansa kasvoi niin suureksi, että he syyttivät toisiansa murha-aikeista.

Kun Cicero oli ehtinyt kolmanteentoista filippiläiseen puheeseensa, joka oli »raivoisan ja karjuvan kaunopuheisuuden mestariteos», hän kehoitti senaattia sotaan Antoniusta vastaan. Näin puhkesi uusi sisällissota, toisella puolella Antonius, toisella senaatti ja Octavianus. Antonius voitettiin, hänen täytyi perääntyä ja hän pakeni Transalpiiniseen Galliaan.

Nyt Cæsarin murhaajat ja viholliset tunsivat istuvansa varmasti satulassa. Eihän Antoniusta tarvinnut enää ottaa lukuun ja Octavianushan oli vain poikanen. Brutus ja Cassius olivat tosin paenneet tiehensä, mutta kun Brutuksen onnistui ottaa haltuunsa Makedonia ja Cassiuksen Syyria, jotka Cæsar oli antanut heille maakunniksi, niin koko Itä kaikkine runsaine apulähteineen oli tasavaltalaisten vallassa. Ja Octavianusta, joka varsinaisesti oli aiheuttanut voiton Antoniuksesta, senaatti ei ottanut ollenkaan huomioon jakaessaan ylipäällikönpaikkoja ja muita korkeita virkoja. Oltiin niinkuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Hän oli tehnyt tehtävänsä, häntä ei tarvittu enää. Hänet oli nyt vain erotettava sotajoukoistansa.

Mutta »poikapa» ei suvainnutkaan, että häntä kohdeltiin kuin nollaa. Hän ei aikonut antaa kasvatti-isänsä murhaajien riemuita — hän oli päinvastoin päättänyt kostaa heille. Saadakseen ratkaisun aikaan hän vaati senaatilta, että hän nuoruudestaan huolimatta saisi hakea toista vapaina olevista konsulin viroista. Hän lähetti lähetystön samoista legioonista, joita senaatinpuolue oli turhaan koettanut houkutella luopumaan hänestä, Roomaan vaatimaan konsulinvirkaa päällikölleen. Senaatti luonnollisesti esteli ja selitti, että Octavianus oli aivan liian nuori. Mutta silloin kerrotaan sen centurion, joka johti puhetta, uhkaavasti kopauttaneen miekkaansa sanoen: »No, jos te ette halua tehdä hänestä konsulia, niin tämä on tekevä hänet siksi.» Silloin Cicero huomautti: »Jos tällaista sanotaan konsulinviran hakemiseksi, niin ei luonnollisesti voida tehdä muuta kuin suostua hänen pyyntöönsä.» Hänellä ei ollut enää samaa ylitsevuotavaista uskoa kaunopuheisuuden voimaan kuin vielä äskettäin filippiläispuheiden aikana, jolloin hän kirjoitti Cassiukselle: »Jos vain voisi pitää useammin puheita, niin ei olisi ollenkaan vaikeaa palauttaa tasavaltaa ja vapautta.»

Mutta senaatti toivoi apua toiselta taholta ja kieltäytyi antamasta Octavianukselle, mitä tämä vaati. Silloin nuori sotapäällikkö marssi joukkojensa etunenässä Roomaan ja valtasi kaupungin sekä valitutti itsensä aseellisen voimansa painostuksella konsuliksi ja julistutti Cæsarin murhaajat valtiokiroukseen. Satakunta Rooman ylhäisintä miestä vihittiin näin Iulius Cæsarin kuolinuhreiksi.

* * * * *

Yhdeksäntoistavuotias oli miekan iskutta tehnyt itsensä kaikkivaltiaaksi, Roomassa. Ja kuitenkaan hän ei hetkeäkään tuntenut huimausta. Hän osoitti kaikessa esiintymisessään itsetietoisuuden ohella sävyisyyttä ja maltillisuutta, joka olisi tuottanut kunniaa vanhemmallekin miehelle. Hän käsitti täydellisesti, että ajan pitkään olisi aivan liian uskallettua kokeilua koettaa vastustaa Antoniusta. Sotapäällikkönä yhdeksäntoistavuotiaalla ei ollut ollenkaan edellytyksiä kilpailla Iulius Cæsarin lähimmän miehen kanssa. Lisäksi Antonius Transalpiinisessa Galliassa oli saanut tukea sikäläiseltä maaherralta, Cæsarin entiseltä ratsuväenpäälliköltä Lepidukselta, jolla oli käytettävissään kaikki tärkeimmät sotajoukko-osastot Italian ympäristöllä. Hänen komennossaan oli m.m. kuuluisa kymmenes legioona. Mutta ei siinä kyllin: Antonius uhkasi myöskin Octavianusta sillä, että hän tekisi liiton Brutuksen ja Cassiuksen kanssa, jollei nuorukainen luopuisi kaikkivallastaan. Viisaus neuvoi Octavianusta taipumaan. Kolme Rooman mahtavinta miestä kohtasivat toisensa ja heittäytyivät, hetken vakavuuden liikuttamina, toistensa syliin. Kuitenkin kerrotaan, ettei enemmän Octavianus kuin Antoniuskaan hellien syleilyjen kestäessä jättänyt tunnustelematta, olisiko »ystävällä» sattumoisin tikari kätkössä togan poimujen alla. Kun sitä ei ollut, oli seurauksena, että nämä kolme miestä vuonna 43 e.Kr. tekivät triumviraatin hallitaksensa rajattomalla vallalla Rooman valtakuntaa. Tällä liitolla ei saanut olla yksityissopimuksen luonnetta kuten ensimmäisellä triumviraatilla, vaan se oli vahvistettava lailla ja sen tarkoituksena sanottiin kauniisti olevan »tasavallan jälleen voimaan saattaminen»!

Triumvirien ensimmäisiä tekoja oli oleva vihollistensa rankaiseminen. Sullahan oli saanut elää ja hallita rauhassa henkipattojulistuksiensa jälkeen, mutta Cæsarin lempeys oli palkittu murhalla. Miksi ei siis seurattaisi Sullan esimerkkiä? Ja että voitaisiin käydä sotaa Brutusta ja Cassiusta vastaan, tarvittiin rahaa. Kaikkien yhteiskunnan rikkaimpien henkipatoiksi julistaminen oli ainoa mahdollinen keino hankkia välttämättömät varat. Näin puhkesi uusi kauhun aika loppumattomme henkipattojulistuksineen. Cæsarin kuolemasta ei siis suinkaan ollut seurauksena vapauden palauttaminen, vaan hänen kuolemansa jälkeen seurasi kauhun aika. Cæsar oli kruunannut elämäntyönsä hankkimalla Rooman yhteiskunnalle levon ja rauhan. Hänen murhansa välitön ja välttämätön seuraus oli, että Rooman yhteiskunta joutui uuteen kansalaissotaan, joka muutamin harvoin keskeytyksin kesti viisitoista vuotta. Tämä kansalaissota oli kolmas järjestyksessä ja niistä kaikista kauhein. Mutta niinpä se muodostuikin tasavallan kuolinkamppailuksi.

Henkipatoksi julistetun surmaaja sai palkkiona 150 000 markkaa, jos hän oli vapaasukuinen, ja 60 000 ja vapauden, jos hän oli orja. Lähes 2 500 ylhäistä tai rikasta miestä lienee kaatunut triumvirien politiikan uhreina. Henkipattoisten omaisuus otettiin valtion rahastoon. Nyt toistuivat kaikki ne häpeälliset teot, joita oli tehty Sullan henkipattojulistusten seurauksena. Muutamalla miehellä oli esimerkiksi huvila, jossa oli ihana puutarha, jota Antonius halusi itselleen, eräällä toisella oli taas tavattoman kaunis jalokivi, joka kiihoitti hänen saaliinhimoaan. Seurauksena oli, että molemmat murhattiin.[69] Eräällä naimisissa olevalla naisella oli suhde Antoniuksen ystävän kanssa. Heille oli leikintekoa saada naisen mies julistetuksi henkipatoksi. Hänen kuolinpäivänään nainen vietti häitä rakastajansa kanssa.

Oli harvinainen onni, jos joku rikas ja ylhäinen mies säilytti henkensä näinä kauhun päivinä. Niiden, jotka Antonius, tuo himokas sulttaani, armahti, täytyi olla naimisissa kauniin naisen kanssa, joka uhrasi siveytensä pelastaaksensa puolisonsa.

Kauhea ihmismetsästys raivosi yli koko Italian. Rooma kylpi veressä. Taasen osoittautui todeksi, kuten Plutarkhos sanoo, vanha kokemus, »ettei villipeto ole niin julma kuin ihminen, kun hän saa tilaisuuden päästää intohimonsa valloilleen.»

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen sekä keisariaikaan:

Alfred von Domaszewski, Geschichte der römischen Kaiser: 2 nid.

V. Gardthausen, Augustus und seine Zeit: 2 osaa.

Otto Seeck, Kaiser Augustus.

Hermann Schiller, Geschichte der römischen Kaiserzeit: 2 nid.

J.P. Weisse, Populaere forelaesninger, nid. II.

VALLANKUMOUSAJAN AJATTELIJAT JA RUNOILIJAT.

CICERON VIIMEISET VUODET.

Ciceron murha herätti kaikista henkipattomurhista suurinta huomiota. Octavianus oli tahtonut pelastaa hänen henkensä, mutta oli taipunut lopuksi, ja niin julistettiin suuri kaunopuhuja itse ja koko hänen sukunsa ja kaikki hänen kannattajansa valtiokiroukseen. Cicero yritti paeta Brutuksen luo Makedoniaan, mutta hänen pyövelinsä saavuttivat hänet matkalla. Hän kohtasi kuoleman kuin mies. Hän istui kantotuolissaan, »kuten tavallista» — Plutarkhos kertoo — »leuka vasemman käden tukemana ja katsoi murhaajiaan tiukasti kasvoihin. Hän oli pölyinen ja parta ajamatta, hiukset epäjärjestyksessä ja kasvojen piirteet kärsimysten runtelemat — kamala näky, joka sai useimmat peittämään kasvonsa, kun toinen pyöveleistä antoi hänelle surmaniskun. Murhaajat hakkasivat hänen päänsä irti, ja Antoniuksen erikoisesta määräyksestä myöskin 'ne kädet, jotka olivat kirjoittaneet filippiläiset puheet'.» Livius lausuu: »Cicero ei kantanut mitään onnettomuuttaan niin miehuullisella rohkeudella — kuin kuolemansa.»

Antonius riemuitsi, kun hänelle tuotiin todisteet siitä, ettei hänen vastustajansa ollut enää elävien joukossa. Sen jälkeen hän puhkesi mitä karkeimmin häväisemään vainajaa ja asetutti hänen päänsä ja naulautti hänen kätensä Forumin puhujalavalle, jossa hänen kaunopuheisuutensa oli viettänyt monia triumfeja. Inhoittava ilkityö »isänmaan isää» kohtaan tuntui sekä ylhäisistä että alhaisista koko valtion onnettomuudelta.

Elämänsä loppuajan Cicero oli omistanut kirjalliselle toiminnalle. Hänen filosofisen kirjailijatoimintansa huipun muodostavat hänen kirjansa »Velvollisuuksista» ja »Vanhuudesta», kirja, joka Ciceron kaikista teoksista on meidänkin ajallamme enimmän ajatuksia antava ja nautittavin. Siinä kuvataan vuonna 150 e.Kr. vanhan Marcus Porcius Caton kodissa suoritettua keskustelua tämän ja kahden häntä nuoremman ystävän välillä, joista toinen oli myöhemmin niin kuuluisa Scipio Africanus nuorempi. 84-vuotias Cato kuvataan onnellisen vanhuksen ihanteena, jota vuodet eivät paina. Vanhuus ei ole hänelle toimettomuuden ajanjakso, ei ole tyhjä ja iloton, vaan kypsyyden ja hiljaisten ajatusten aikaa, valmistusta ikuiseen rauhaan ja lepoon, jota hän odottaa kuolemaa pelkäämättä. Cato esittää lyhyesti sanoen vanhuuden sinä elämän ajankohtana, jolloin ihminen saavuttaa korkeimman kehityksensä täällä maan päällä. Cicero kohoaa tässä kirjassaan niin korkealle, että mieleen johtuvat ne keskustelut, joilla Sokrates kerran, kuolema silmiensä edessä, koetti vahvistaa oppilastensa sielunvoimaa.

Cato kumoaa toisen toisensa jälkeen vanhuuteen tavallisesti kohdistetuista valituksista. Tapanahan on ennen muuta väittää, että vanhuus tekee meidät työhön kelpaamattomiksi. Tällainen puhe on, vanhus arvelee, yhtä mieletöntä kuin väite, ettei perämiehestä ole purjehdittaessa mitään hyötyä sentähden, että hän ei kiipeä ylös mastoihin, ei juokse ympäriinsä sinne ja tänne kannella tai ammenna vettä, vaan istuu perässä käsi peräsimen varressa. Edellyttäähän hänen toimensa harkitsevaa viisautta, ja sen ominaisuuden vanhuus antaa paljon runsaammassa määrin kuin nuoruusvuodet. Viisaus ja harkitsemiskyky ovat välttämättömiä ominaisuuksia kaikissa johtoasemissa, yhtä hyvin sille, jonka tulee hoitaa maatilaa, kuin valtiomiehelle ja sotapäällikölle.

Sitävastoin on totta, että ruumiinvoimat vähenevät elämän ehtoopuolella. Mutta mitäpä siinä on suremista? »Minä en surrut nuoruudessani sitä, ettei minulla ollut härän tai elefantin voimia», Cato sanoo. »Se, mitä tehdään, pitää tehdä voimiensa mukaan.» Ukko ei tietysti voi pitää puhetta nuorukaisen malmikaikuisella äänellä, »mutta kaikissa tapauksissa vanhan miehen lempeä ja pehmeä-ääninen esitys on tavallaan kaunista, ja kaunopuheisen vanhuksen hienosti muovaillut ja selkeästi esitetyt ajatukset voittavat useasti omilla ansioillaan kuulijain mielenkiinnon puolelleen. Ja jollei itse kykene esittämään ajatuksiaan, niin voihan innostuttaa nuorempia puhujia; ja mikähän onkaan miellyttävämpää kuin vanhuus, nuorten, eteenpäinpyrkivien miesten ympäröimänä?

Kreikkalaisesta atleetista Milonista kerrotaan, että hän kulki yli koko Olympian kilpa-ajoradan elävä härkä hartioillaan. Tuskinpa kuitenkaan uskon, että sinä mieluummin tahtoisit itselläsi olevan hänen ruumiin voimansa kuin Pythagoraan sielunlahjat.

Appius Claudius oli sekä sokea että vanha, mutta hän herätti kuitenkin kunnioitusta neljässä voimakkaassa pojassa, viidessä tyttäressä, suuressa sukulaisjoukossa ja melkoisessa käskyläislaumassa. Sillä hänen sielunsa oli joustava kuin jousi, ja vaikka hän iän karttuessa menetti osan voimiaan, vanhuus ei kyennyt häntä kuitenkaan masentamaan.»

On kyllä totta, että on niin tylsiä ja raihnaisia ukkoja, etteivät he mihinkään kelpaa, mutta onhan heikkoja ja sairaalloisia yksilöitä jokaisessa ikäkaudessa.

»Katselkaamme nyt kolmatta huomautusta, joka on tapana tehdä vanhuutta vastaan, nimittäin, että sillä on niin vähän nautintoja. Ihaninta, mitä ihminen on saanut perintönä vanhemmiltaan tai lahjana Jumalalta, on järki, mutta tälle taivaalliselle kipinälle ja jumallahjalle ei ole mikään niin vaarallista kuin nautinto. Sillä kun himo hallitsee, on itsehillintä mahdotonta.» Meidän ei pidä senvuoksi valitella vanhuuden saapumista, vaan olla sille päinvastoin kiitollisia siksi, että se vapauttaa sielumme moisilta tahraantumisilta. »Vanhus kieltäytyy mielellään juhlapäivällisistä monine ruokineen ja viininpaljouksineen. Mutta niinpä hän välttääkin humalan, vatsanvaivat ja unettomuuden.»

»'Mutta', sanotaan, 'vanhojen nautintojahan ei seuraa miellyttävä tunnehuumaus.' Eipä kylläkään, ymmärrettävästi, mutta sitä ei kaivatakaan. Ja mitä ei kaivata, sitä vailla oleminen ei herätä vastenmielisiä tunteitakaan. Kun Sophokleelta vanhoilla päivillään kysyttiin, vieläkö hän tunsi nautintoa rakkauden riemuista, hän vastasi: 'Jumalat minua varjelkoot! Minä olen iloiten paennut niitä kuten raakaa ja mieletöntä isäntää!'

Mitä nautintoa sielu sitävastoin tunteekaan, kun se on suorittanut vuotensa rakkauden, kunnian- ja vallanhimon, vihan ja kaikkien muiden intohimojen palveluksessa, ja saa sitten olla rauhassa ja elää sisäistä elämäänsä! Jos on ihanteellisia harrastuksia mitä varten elää, ei varmastikaan ole ihanampaa olotilaa kuin vanhuus, joka omistautuu tieteelliselle toiminnalle.»

Ja kuinka paljon iloa vanhuudella voi olla maanviljelyksestä ja puutarhanhoidosta ja siitä, että se joka vuosi uudelleen saa seurata versovan viljan oraan kehitystä jyvääkantavaksi tähkäksi, saa seurata viiniköynnöksen kukintaa ja hedelmänkantoa, ja nauttia kukkien loistosta ja mehiläisten surinasta!

Mutta, väitetään lopuksi, vanhuuteen kuuluu joka tapauksessa se varjopuoli, että silloin voi odottaa kuolemaa millä hetkellä hyvänsä. Mutta huomioonottamatta sitä, että tämä syytös kohdistuu kaikkiin ikäkausiin, on tavallista, että kuolema nuoruuden keväimessä on raskaampaa kuin vanhuuden syksyn aikana. Ja sille, joka on vakuutettu sielun kuolemattomuudesta, on itse kuolema onni. Tämän uskon tueksi Cicero panee vanhan Caton käyttämään Pythagoraan, Sokrateen ja muiden ajattelijain sanoja. »Itse puolestani», Cato sanoo, »en tahdo valittaen erota tästä maailmasta. Minä poistun täältä kuin majatalosta, en niinkuin kodista, ja kuinka ihana onkaan päivä, jolloin saan matkata henkien taivaalliseen seuraan, jolloin saan jättää tämän alhaisen ja turmeltuneen maailman.»

* * * * *

Ciceron filosofisilla kirjoituksilla ei ole suurta tieteellistä arvoa. Hän tunnustaa itse, että hän on lainannut ajatukset kreikkalaisilta, ja vertaa filosofisia teoksiaan vanhojen roomalaisten runoilijain kreikkalaisten näytelmien mukailutöihin. Mutta hän on kuitenkin kirjoillaan vaikuttanut jalostavasti sekä roomalaisiin että moniin lukijapolviin kauan Rooman valtakunnan häviön jälkeenkin.

* * * * *

Ciceroa on sekä hänen oma aikansa että jälkimaailma arvostellut ihmisenä hyvin eri lailla. Muutamat ihailevat rajattomasti »suurinta roomalaista, jossa kreikkalainen inhimillisyys todellakin on tunkeutunut vereen, ensimmäistä, joka kykeni sopusointuiseksi kokonaisuudeksi sulattamaan roomalaisen ja kreikkalaisen sivistyksen», Schückin sanoja käyttääksemme. Toiset ovat sitävastoin tuijottaneet itsensä sokeiksi miehen heikkoihin puoliin, erittäinkin hänen touhukkaaseen intoonsa saada näytellä huomattavaa osaa, hänen horjuvaisuutensa ja hänen välistä epämiehekkääseen valitukseensa onnettomuuden päivinä. Nämä ovat kuvanneet hänet turhamaiseksi narriksi ja loruilijaksi.

Helppoa onkin käydä Ciceron kimppuun. Hänen heikkoutensa johtuvat hänen asianajajamaisesta luonteenlaadustaan. Kovin usein näemme hänen yksityissyistä tai poliittisesta painostuksesta puolustavan väärää asiaa. Vastenmielistä on tällaisissa tapauksissa todeta, kuinka hän vastoin parempaa tietoaan pauhaa paatoksella, joka kajahtaa teeskennellyltä ja ontolta. Paitsi niitä syytöksiä hänen luonnettansa vastaan, jollaisia hänen useimmat julkiset puheensa ovat, meillä on käytettävissämme vielä joukko muita raskauttavia todisteita häntä vastaan: hänen omat kirjeensä. Näissä hän on paljastanut itsensä rehellisemmin, arkailemattomammin kuin kukaan muu muinaisajan ihminen, jonka tunnemme. Mutta onkohan oikein punnita kultavaa'alla sanoja, joita eloisa ja kiihkeä luonne hetken mielialan vallassa piirtelee ainoastaan uskollisimpain ystäväinsä luettavaksi? Cicero on itse luonnehtinut nämä epistolansa »kahdenkeskisiksi keskusteluiksi», eikä hänellä ole koskaan ollut ajatustakaan saattaa niitä julkisuuteen. Eihän kukaan ole suuri kamaripalvelijansa edessä, emmekä saa, kuten norjalainen filologi Eitrem henkevästi sanoo, »odottaa saavamme Cicerosta samaa vaikutusta, kun me kurkistelemme hänen olkapäänsä yli hänen kirjoituspöytänsä ääressä, kuin silloin, kun kuulemme hänen äänensä kumisevan läpi senaatin istuntosalin tai yli Forumin.» Nopeasti kuin auringonpaiste ja sade huhtikuun päivänä vaihtelevat mielialat noissa vanhoissa papereissa. Yhtenä hetkenä valtaa hänet itku, niin ettei hän voi kirjoittaa enempää, toisena hetkenä hän on rohkaistunut ja filosofoi, että on kuitenkin parasta elää toivossa silloinkin, kun se ei voi olla valoisinta lajia. Seuraavana päivänä on toivo kohonnut ylimmilleen.

»Ei ole olemassa», Ihne sanoo, »yhtä ainoata muinaisajan miestä, joka on antanut meille tilaisuuden silmätä niin syvälle luonteensa sisimpiin lymypaikkoihin, joka on antanut meidän kohottaa tuota enemmän tai vähemmän läpinäkyvää naamiota, jonka muut julkisuuden miehet ovat pukeneet päälleen. Hän on kuvannut itse itsensä sellaisena kuin hän oli, puheissaan ja vielä enemmän kirjeissään. Muista tunnemme vain sen kuvan, jonka ystävät tai viholliset ovat piirtäneet — Ciceron me sitävastoin näemme siinä kuvastimessa, jota hän itse pitää edessämme katseltavanamme. On totta, että siinä kuvassa on monta piirrettä, jotka eivät ole omiaan herättämään kovinkaan suurta ihailua, mutta jos tahdomme olla oikeudenmukaisia, meidän täytyy myöntää, että samoin olisi laita useimpien historian suurimpien sankarihahmojen, jos saisimme katsella yhtä suoraan heidän sieluihinsa kaikkine yksilöllisine heikkouksineen kuin olemme saaneet silmätä Ciceron sieluun.» — »Moitteettomia ihmisiä esiintyy ainoastaan romaaneissa», Boissier toteaa, »mutta viekkailla ja harkitsevilla luonteilla on kyky huolellisesti salata kaikki tunteensa, jotka eivät kärsi päivänvaloa. Myöskin suurimpia kunnianmiehiä voivat välistä kiusata himot ja kateus, mitä he seuraavassa hetkessä häpeävät. Mutta kirjoitettuina sellaiset haihtuvat ajatukset saavat enemmän kiinteyttä, enemmän arvoa ja merkitystä, kuin niillä itse asiassa oli hetkenä, jolloin ne syntyivät. Maltittomuudet, jotka tarkempi ajattelu pian taltuttaa, suuruushaaveet, jotka järkisyistä pian lauhtuvat, eivät ole poispyyhittävissä, kun ne vain kerran on uskottu paperille. Kun utelias tulkitsija alkaa tutkia tällaisia liian avomielisiä tunnustuksia, hän halkoo niitä kenties siinä määrin hiuksenhienosti, että jälkimaailma saa epämiellyttävän kuvan miehestä, joka on ne lausunut. Tarkoilla ja jääväämättömillä otteilla hän silloin todistaa, että tuo mies oli huono kansalainen ja petollinen ystävä, että hän oli pohjaltaan kateellinen ja toimi vilpillisesti kaikkia puolueita kohtaan.»

Tarkkanäköinen ei anna kuitenkaan tällaisten näytteiden johtaa itseään harhaan. »Hän tietää, ettei kiihkeitä ja arvostelukyvyttömiä ihmisiä pidä ottaa kovin vakavalta kannalta eikä uskoa kaikkea, mitä he sanovat. Heitä tulee puolustaa heitä itseänsä vastaan eikä kuunnella heitä, kun intohimo vie heidät harhateille, ja ennen kaikkea tulee erottaa heidän todellinen ja vakiintunut käsityksensä asioista siitä, mitä he hetkellisesti liioittelevat. Jokaisella ei ole kykyä voida oikein käsittää eikä lukiessaan oikealla tavalla eläytyä Ciceron kirjeisiin. Minä epäilen noita oppineita, jotka ihmistuntemuksetta ja elämänkokemuksetta kuvittelevat voivansa arvostella niitä. He pitävät täytenä totena kaikkia niitä kuluneita kohteliaisuuslauseparsia, joita seuraelämä vaatii ja jotka kaikkein vähimmin ovat omiaan pettämään niitä, joille ne sanotaan. He takertuvat riemuiten joihinkin kirjeenkirjoittajan ajattelemattomiin tunnustuksiin tahi hänen saamastansa kiitoksesta johtuvaan turhamaisuuteensa, mutta eivät käsitä hänen hienoa, sovittavaa ironiaansa. Voidaksensa oikein ymmärtää kaikkia näitä vivahduksia ja oikein arvostella, mitä nuo puheenparret oikeastaan merkitsevät, jotka hymyillen sanotaan, mutta jotka eivät aina sisällä sitä, mitä ne näennäisesti ilmaisevat, kamarioppineella täytyisi olla enemmän elämänkokemusta, kuin mitä hän yleensä on kyennyt itselleen hankkimaan. Ja puhuakseni nyt suoraan tässä arkaluontoisessa asiassa, minä luotan tässä suhteessa enemmän maailmanmieheen kuin oppineeseen.»

Sen, joka tahtoo arvostella Ciceroa oikeudenmukaisesti, ei pidä olla kuuro eikä ummistaa silmiänsä siltä, mitä Boissier sanoo »lumoavaksi suloksi hänen intiimeissä tunnustuksissaan. Ne herättävät meissä ihailua kirjeenkirjoittajaa kohtaan ja rakkautta mieheen hänen heikkouksistaan huolimatta.» Hieno saksalainen psykologi kirjallisuudenhistorian alalla, Eduard Schwartz lopettaakin Cicero-kuvauksensa seuraavin sanoin: »Jokaisen, joka tosiaankin tahtoo kuulla, valtaa samalla kertaa kauhu ja myötätunto tuota miellyttävää ihmissielua kohtaan, kun se purkaa sieluntuskaansa. Tuon miehen tuskanparahduksissa tuntee samalla kertaa maailmantuomion raudankovat askelet ja koko sen onnettomuuden, jonka syvälle käyneiden mullistusten paino on pusertanut heikosta, rakastettavasta ja tunneherkästä ihmislapsesta, joka ei voinut aavistaa, että jälkimaailma tulisi höristelemään korviaan hänen tunnustuksilleen.»

On säilynyt lähes 900 kirjettä, jotka ovat Ciceron kirjoittamia tai hänelle kirjoitettuja. Ne ovat korvaamaton lähde sekä Ciceron itsensä että koko hänen aikansa elämän tuntemiselle. »Me teemme», Eitrem sanoo, »näiden kirjeiden välityksellä tuttavuutta suuren aikakauden suurimpien miesten kanssa. Näemme ainutlaatuisen kuvasarjan valtiomiehiä ja asianajajia, puhujia ja kynäilijöitä, sotapäälliköitä ja kirjallisia merkkimiehiä: Cæsarin ja Ciceron, Pompeiuksen ja Caton. Mutta me saamme elää myöskin uudelleen värittömät arkipäivät harmaine hetkineen ja vähäpätöisine miehineen, kaikki kirjavana sekoituksena. Näyttämö vaihtuu alinomaa. Milloin olemme läsnä senaatin kokouksessa, milloin kuuntelemme päivän tapahtumia koskevaa salonkikeskustelua. Milloin olemme Forumilla, milloin provinssissa… On kuin noista vanhoista papereista milloin ilo riemuitsisi, milloin suru nyyhkyttäisi. Kuivinkin asiatieto muodostuu niissä usein voimakkaasti suoritetuksi siveltimen vedoksi ajankuvaan ja psykologiseen kuvasarjaan. Me näemme ihmiset sellaisina, kuin he olivat, eikä sellaisina, kuin minä he tahtoivat esiintyä omalle ajalleen ja jälkimaailmalle. Siksipä muodostuukin näiden kirjeiden lukeminen kuin vaellukseksi halki Pompeijin. Erotus on vain siinä, että Pompeiji tuo nähtäväksemme taloja ja katuja, kirjeet ihmisiä ja elämänkohtalolta.»[70]

* * * * *

Perhe-elämässään Cicero sai kokea paljon suruja. Hänen vaimonsa Terentia oli nainen, jonka kanssa naimisiin menoa sanotaan hyväksi kaupaksi. Hän toi tullessaan aika suuren omaisuuden ja aluksi hän hoiti sitä kelvollisesti — myöhemmin hän näyttää antautuneen vaarallisiin keinotteluihin, ja Cicero valitti, että vaimo oli pettänyt häntä raha-asioissa. Mutta tästäkin huolimatta ei ollut helppoa tulla toimeen tuon lujatahtoisen vaimon kanssa, ja miehen kirjeistä voikin huomata, kuinka rakkaus vuosien kuluessa haihtui. Viimeisissä säilyneissä kirjeissä puhutaankin vain liikeasioista ja taloustoimista. Kolmikymmenvuotisen avioliiton jälkeen Cicero erosi Terentiasta.[71] Kuudestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta hän meni uudelleen naimisiin nuoren, Publilia nimisen tytön kanssa, jonka tämän isä oli kuolinvuoteellaan uskonut hänen hoitoonsa. Myöskin Publilia oli hyvin varakas. Mutta vanhuksen sydäntä likin oli hänen tyttärensä Tullia, »pikku Tullia», kuten hän aina sanoo. Tullia oli henkisestikin isänsä lapsi, ja hänellä oli myöskin isänsä kirjallisia harrastuksia. Mutta Tullia-raukka! Hän ihastui nuoreen, ylhäissukuiseen Dolabella nimiseen elostelijaan. Miehellä oli hyvä pää, mutta hän hoiti huonosti sekä henkistä että aineellista leiviskäänsä. Pieni, kiharatukkainen ja hyvin ruokittu Dolabella oli Catilina pienemmässä mittakaavassa. Hän oli vasta vain yhdeksäntoistavuotias, kun hänestä tuli Ciceron vävypoika. Mutta hän oli jo silloin ennättänyt tehdä joukon pahoja tekoja ja rumia kepposia. Voidakseen mennä naimisiin yhdeksän vuotta vanhemman Tullian kanssa hän hylkäsi ensimmäisen vaimonsa, naisen, joka olisi voinut olla hänen äitinsä, mutta jolla oli — tai oikeammin sanoen oli ollut — paljon rahaa. Cicero sanoi tämän iästä ivallisesti, että kahdenkymmenen vuoden ajan hän oli kuullut tämän naisen olevan kolmenkymmenen vuoden vanhan.

Kun Dolabella sai Tullian, hän lupasi ruveta vakiintuneeksi mieheksi, mutta se oli vain kielenpieksäntää. Nopeasti ja hauskasti hän kulutti loppuun Tulliankin omaisuuden; ja kun Tullia uskalsi valitella, hän uhkasi ajaa hänet pellolle. Mutta Tullian rakkaus oli sokea. Viimeiseen asti hän antoi puolisolleen anteeksi tämän hairahdukset. Lopuksi kuitenkin mies loukkosi häntä niin syvästi, ettei sovinto ollut enää mahdollinen. Tullia pakeni silloin vanhan isänsä kotiin. Siellä hän vähän sen jälkeen kuoli lapsivuoteeseen. Tullian kuolema oli kovin isku, mikä kohtasi Ciceroa koko hänen elämänsä aikana.

Sitävastoin Publilia, joka oli Tulliaa nuorempi, ei ollut koskaan pitänyt tytärpuolestaan. Nyt hän toivoi, että hänen puolisonsa rakkaus kääntyisi tyttären asemesta häneen. Mutta kun Cicero näki, kuinka iloinen hän oli Tullian kuolemasta, hän sai sellaisen inhon häntä kohtaan, että hän ei enää tahtonut nähdä häntä silmissään, ja kaikki vaimon yritykset saada palata vanhan miehensä luo raukesivat turhaan. Cicero oli saanut kylliksi aviollisista ristiriidoista.

Cicerolla oli myöskin poika. Hän oli sotilas sielultaan ja sydämeltään, mutta isä oli kylliksi ymmärtämätön tahtoakseen kuitenkin tehdä hänestä filosofin ja puhujan, joka luonnollisesti oli turhaa vaivaa. Sen sijaan, että olisi antanut nuorukaisen mennä sotaan Cæsarin kanssa, kuten hän itse halusi, isä lähetti hänet Ateenaan opiskelemaan puhetaitoa. Ylläpidostaan nuori Cicero ei voinut valittaa, sillä isä antoi hänelle 150 000 markkaa vuodessa, jonka olisi luullut riittävän fil. ylioppilaalle. Mutta sen sijaan, että olisi istunut kuuntelemassa oppineita ja kaunopuheisia luentoja, nuori Cicero piti hienoja päivällisiä ja kehitti enemmän makuaan Falernum- ja Kios-viinin tuntemisessa kuin tietojaan Platonin ja Aristoteleen ajatusjärjestelmistä. Hänen elämänsä suurin ylpeys oli kehittyä aikansa suurimmaksi juomasankariksi. Täksi hän pääsikin niin suurella menestyksellä, että hänen onnistui voittaa itse Antoniuskin juomisessa.

Ettei hän aivan raaistunut, johtui siitä, että hän kuitenkin vihdoin viimein sai tilaisuuden seurata taipumustaan. Kun Brutus marssi Ateenan läpi, hän otti nuoren Ciceron mukaansa Makedoniaan. Ja nyt hänestä tuli yksi vapausintoilijain urhoollisimpia ja taitavimpia alipäälliköitä. Brutuksen tappion jälkeen Octavianus tunsi tarvetta sovittaa Ciceron pojalle, mitä oli rikkonut isää vastaan. Hän antoi hänelle armon ja nimitti hänet konsuliksi, mutta hänen ei onnistunut lopettaa hänen taipumustaan kallistella liian paljon pikaria. Ainoa urotyö, mikä nuoremman Ciceron tiedetään tehneen, oli se, että hän kerran humalan hämmingissä heitti lasinsa Augustuksen sotapäällikön ja ystävän Agrippan päähän.

Kirjallisuutta:

Marcus Tullius Cicero, Samtalen på Tusculum.[72] S.G. Dahlin ruotsinnos.

Marcus Tullius Cicero, Om pligterna. J.O. Lindforsin ruotsinnos.

Marcus Tullius Cicero, En väns tankar om vänskapen. En åldrings tankar om ålderdomen. P.G. Lythin

Marcus Tullius Cicero, Vanhuudesta. K.J. Hidénin suomennos.

LUCRETIUS.

Samaan aikaan kuin Cicero eli Roomassa toinenkin filosofi, jonka elämäntyö on tullut kuolemattomaksi.

Hän oli nimeltään Lucretius, ja hänen elämäntyönsä on suuripiirteinen filosofinen opetusrunoelma »De rerum natura», »Maailmankaikkeudesta» eli »Kaiken olevaisen olemuksesta».

Lucretius on, paitsi Cæsaria, ainoa kirjailija, jonka maailmankaupunki Rooma on itse synnyttänyt. Kaikki muut kirjallisuuden suurmiehet ovat tulleet Roomaan maaseudulta taikka provinsseista, jotka, kuten henkevä ranskalainen esseisti Martha sanoo, »toivat maailman hallitsijattarelle neronsa, kuten he sinne lähettivät kultansa».

Lucretius kuului aikakauteen, jolloin Rooman valtakunta järkkyi perustuksiaan myöten. Lapsena hän oli nähnyt Mariuksen ja Sullan valtataistelun aikaiset kauhunäytelmät ja oli nuorukaisena elänyt suuren orjakapinan hirmut. Hänen miehuusikänsä oli täynnä vaikutteita Catilinan katalasta kumousyrityksestä ja Pompeiuksen ja Cæsarin kunnianhimoisesta vallantavoittelusta, samalla aikaa kuin Clodius ja muut roistot terrorisoivat pääkaupunkia.

Hän oli kasvanut intohimoisen puoluevihan aikana, aikana, jolloin jokainen epäili lähimmäisensä vaanivan hänen henkeään ja kaikki olemassaolon ilo oli hävinnyt.

Päinvastoin kuin Cicero hän ei heittäytynyt politiikan kiihkeään ajometsästykseen. Ei ole ollenkaan kadehtittavaa antautua kilvan kapuamaan vallan tikapuita, hän itse sanoo:

    Kuumentaa kateus yläilmat laill' ukonliekin;
    ain' enin huippuihin sen nuolet iskeä mielii.
    Paljon on oivempaa alamaisena tyynenä olla
     kuin maan mahtajaks, herraks, kansan käskijäks nousta.

Hän tunsi syvän luonteen ja tunteellisen mielen inhoa nähdessään, kuinka ihmiset voivat muuttaa maan helvetiksi. Hän kääntyi pois näistä kurjista näyistä ja vetäytyi omaan sisäiseen maailmaansa, jossa hän toivoi löytävänsä levon, mitä ulkomaailman myrskyt eivät saavuta, hän antautui maailmanarvoituksia mietiskelevään elämään, aivan kuten keskiajalla monet ihmiset etsivät luostarin muurien sisältä itselleen pakopaikkaa maailmalta, joka kävi heille liian raskaaksi. Hän sanoo tästä itse näin:

    Mieluist' ompi, kun käy meren aavall' ankara myrsky,
     katsoa rannalta päin, miten toisell' on kovat paikat,
    ei siks, ett' ilahuttais mielt' olo ankea toisen,
    vaan kosk' itse et oo samanlaiseen joutunut tuskaan.
    Mieluist' on samaten sotakenttää katsoa, jolla
    riehuvat toiset, mutta sa vaarast' oot etähällä.
     Mieluisinapa on pyhäköst' ikiloistavan tiedon,
    jonk' ovat korkeuteen lujaks luoneet viisahat miehet,
    katsoa kuink' alahall' eri suuntiin harhata täytyy
    toisien, etsien tiet' elon, heiltä mi umpehen peittyy,
     kuinka he ottelevat neron, uljuuden asehilla,
    päivät puuhaillen kuni yötkin uupumatonna,
    rikkaiks tullakseen sekä saadakseen sananvaltaa.
    Oi, miten houkkia on nuo ihmiset, kuin sokeoita!
     Kuinka on koitoa, kuinka on vaarantäytt' elämämme
    parhaimmillaankin! Miks' ei toki huomata, ettei
    luonto se ensinkään pane ehdoks muut' elononnen
    kuin ett' ihminen, jolla on ruumis terve ja raitis,
     mieleltäänkin yht' olis terve ja pois pelon torjuis?

    Kuumeen poltto se ei nopeammin kaikkoa luotas,
     jos koruompelinen, kuvikas on purppurapielus
    taikka sun allasi vain ovat vuodevaattehet rahvaan.
    Kun siis ruumist' ei lain hyödytä aartehet eikä
    korkeasyntyisyys, ei hyödytä ruhtinasvalta,
     on ajateltava; eipä ne sielua hyödytä myöskään.
    Jos leluks näämme me siis nämä, niille vain hymyämme,
    jos ei ihmisien pelot, huolet vainoavaiset
    kaikkoa ensinkään, vaikk' kuinkakin kiiltävät kullat,
    piittaa en mitäkään puvun purppurakirjaeluista,
     niin käsitämme jo, että on ainoa auttaja järki,
    kun elo synkistyypi ja tuskaan taipuvi mieli.
    Niinkuin pelkää laps pimeässä, mi peikkoja täynnään
    on muka, päivinkin mehän itse pelkäelemme
     joskus muuta, mi ei ole rahtuakaan vakavampaa,
    kuin mitä kauhistuu tai vartoelee pojat pienet.
    Pelko ja aatosten pimeys tuo täytyvi poistaa.
    Ei sitä aikaansaa valo koin, ei päivyen nuolet,
     vaan valo järjen, ymmärrys vain oikea luonnon.

Ja tämän »selvemmän luonnon käsittämisen», tämän kaikesta tuskasta, kaikesta kuolemanpelosta ja monien veriuhreja vaativien, vihollisten ja julmien jumalien pelonalaisuudesta vapautumisen Lucretius keksi atomiopissa, jollaisena me jo olemme kuulleet Demokritoksen ja hänen henkisen perillisensä Epikuroksen sitä esittävän. Korkeampana, mahtavampana ja johdonmukaisempana kuin vanha jumalmaailma esiintyivät hänelle luonnon voimat. Mitä sanomattomia kärsimyksiä ihmiset ovatkaan itselleen tuottaneet luomalla mielikuvituksessaan itselleen sellaisia jumaluusvoimia, hän huudahtaa:

    Kuin monet tuskanhuokaukset, monet kyyneleveetkin,
     kestää itse he sai ja me, myöhemmät sukupolvet!
    Hurskautt' eipä se oo, ett' astutahan kiven ääreen,
    viittaan peittäen pään, tahi alttarilt’ alttarin luokse,
     maahan heitytähän tai nostetahan käsivarret
    puoleen temppelien, tahi alttarin peittyä suodaan
    teurahan hurmeeseen, lupauksia uusia tehdään;
     hurskas on hän, joka aina sit' aatoksissakin ompi.

Tuon samalla kertaa tunteellisen ja selvästi harkitsevan runoilijan oli vallannut kauhu ja inho nähdessään ne salaperäiset, kauhistaviin orgioihin yhdistetyt itämaalaiset jumalanpalvelustavat, jotka yhä enemmän ja enemmän tunkeutuivat roomalaisten keskuuteen. Hän tunsi voimakkaan omakohtaisen tarpeen vapautua siitä taikauskon painajaisesta, joka raivoisien demonien pelkona oli vallannut hänet ja oli myrkyttämäisillään koko hänen olemuksensa. Silloin hän löysi Epikuroksen ajatusjärjestelmästä sen raikkaan maailmankatsomuksen, joka rauhoitti hänen selvyyden tarvettaan ja antoi hänen kiusatulle sielulleen levon. Tästä syystä Epikuros tuli hänen ihailluksi oppi-isäkseen. Runoilija on väsymätön osoittaessaan hänelle lämmintä kunnioitustaan ja ilmaistakseen sen kiitollisuuden, johon ihmiskunta on hänelle velkapää; ja seuraavan laatuisin säkein hän omistaa jumaloidulle mestarille oikean riemuvirren:

    Kurjaks näyttäytyi elontaival ihmisen silmun,
     kammokas usko kun sen oli maahan sortanut ennen;
    taivahan palloillen se ol' loihtinut hirveän hahmon,
    kaamean ihmisenpään, joka kaikkien uhkana nousi.
    Ensin Kreikan mies hän ihmiskatsehen tohti
     nostaa hahmoa päin sekä ensin tarttua taistoon.
    Hänt' ei lannistaa jumalmaineet voinehet eikä
    ukkosennuolet, ei jyly, vaan nepä sankari-intoon
    uuteen vain hänet sai, ens' miehenä käymähän kohti
     luonnon portteja, murtamahan niist' ahtahat teljet.

Niissä »tuo valtava henki» löysi maailmankaikkeuden lait.

    Uskon taikaisen näin tallannut hän on maahan;
    Verraks taivaisten tämä voitto on nostanut meidät.

Runoilija on itse saman naiivin uskon vallassa, joka oli niin luonteenomainen 1700-luvulle: tuon uskon, jonka mukaan ihmiskunnan kaikki onnettomuudet voidaan parantaa »valistuksella» tahi — kuten Lucretius sen ilmaisee »selvemmällä luonnon ymmärtämisellä.» Ja hän hehkuu innosta julistaa tätä uskoaan ja vapauttaa sen avulla kärsivä ihmiskunta taikauskon painajaisesta. Järjen voitto, kas siinä toivo, joka innostaa ja inspiroi häntä. Mutta raskasta ori työ saada ihmiset luopumaan erehdyksestään. Huomaa, kuten Levertin sanoo, kuinka »käsi puristuu lujana kynään», kun hän kuvailee, kuinka maailmat syntyvät ja tuhoutuvat vain atomien sokeasta leikistä, ja tämä lähtökohtanaan tahtoo lyödä rikki uskon kuoleman jälkeiseen elämään. Hän tahtoo juurittaa pois uskon »säälittävään elämisen haluun». Mitäpä arvoa olisikaan elämällä tyhjään raukeamisen suloiseen, ikuiseen lepoon verraten! — Tällöin Lucretius ei ole kuitenkaan huomannut suurta eroa olla kuollut ja kuolla.

Runoilija tahtoo ennen kaikkea juurittaa pois uskon, että kuollut ruumis merkitsisi mitään vainajan kohtalolle toisessa maailmassa. Hän tahtoo vapauttaa ihmiskunnan hautaamatta jäämisen kammosta, jota muinaisajan urheimmatkin miehet tunsivat. Uljas Hektor, joka kalpenematta katsoo kuolemaa silmästä silmään ja on liian ylpeä pyytääkseen voittajalta armoa, parkaisee kuitenkin Akhilleuksen keihään surmaniskun sattuessa kauhuntäyteisen kuolinkirkaisun: »Älä jätä minua koirille!» Tästä pelosta aiheutuvista kuolleitten uhrilahjoista ja muiden hautausmenojen tuskallisen tarkasta seuraamisesta Lucretius on mielestään velvollinen vapauttamaan jäljelle jäävät omaiset. Kuolleelle ei ole sen pahempi, jos villipedon leuat repivät hänet kappaleiksi, kuin jos hänet roviolla poltetaan, hän sanoo,

taikka jos kangistuu hän kylmään marmoriarkkuun, Taikka jos tuntevi hän kasat multien raskahat yllään.[73]

Äläkä usko, mitä tarut kertovat manalan valtakunnasta ja kuolleitten maailmasta, Hadeesta ja Kerberoksesta, Tantaloksen tuskista ja Sisyphoksen turhasta työstä! Helvetti on täällä maan päällä, sillä syntinen ja rikollinen saa jo täällä kärsiä rangaistuksensa, jos ei muuten, niin kiduttavien ja moittivien omantunnon tuskien muodossa.

    Sisyphon kaltaisen elämässäkin nähdä me saamme:
     pyrkii pyrkineistään hän virkaan, käskijävaltaan,
    mut valituks' ei vain tule, synkkänä käy kotihinsa.
    Virkaa noin havitella ja saada sit' ei ikänänsä,
    kestää toistamiseen samat vastoinkäymiset, vaivat —
    tuo samanlaista on vain kuin vierittää yhä paatta,
     jolla on raskas ja vauhdikas pyrkimys pohjahan laakson.

Agitaattorin hehku täyttää runoilijan koko esityksen ja tempaa meidät mukaansa runoelman kuivimmissakin ja abstraktisimmissakin osissa, siksi, että me silloinkin tunnemme hänen palavan innostuksensa tehtäväänsä ja hänen nöyrän ihailunsa muuttumattomia luonnonlakeja kohtaan. Tämä mies kirjoittaa sydänverellään ja varmasti hän ei lausuile tyhjiä sanoja, kun hän lukijalle puhuu siitä, kuinka hän tuntee ehdottomaksi velvollisuudekseen uhmata kaikkea vaivannäköä saattaakseen tehtävänsä päätökseen.

    Kaikkeni ponnistan, jopa valvon selkeät yötkin
    löytääksein sanaparsiston, niin myös runomuodot,
    henkesi silmälle niin valonnäyttäjän jotta ma saisin,
     tuntea antaisin salaseikat pohjia myöten.

Englantilainen Lucretius-tuntija Masson sanoo: »Niin vuolas ja kuohuisa on se virta, joka pauhaa maailmankaikkeusrunoelman ensimmäisestä säkeestä sen viimeiseen asti, että voi hyvin käsittää, kuinka runoilijan koko elinvoiman on täytynyt tuhoutua tässä voimakkaassa, alati kuohuvassa tulvassa.»

Mutta hehkuvinkaan into ei olisi riittänyt kiehtomaan lukijaa, jollei Lucretiuksella olisi myöskin ollut runoilijan mielikuvitusta. Alinomaa elävöittävät esitystä ihailtavat luonnonkuvaukset, jotka on piirretty tavalla, mihin vain taiteilija kykenee. Sillä Lucretius on tosin ajattelija, mutta hänellä on runoilijan temperamentti. Melkein hurmioituneella innostuksella hän kuvailee maailman luomisen kulkua — Levertin sanoo — »ajattomasta alusta, jolloin atomit pyörivät tyhjyydessä kuten tomuhiukkaset auringossa, siihen hetkeen asti, jolloin se maa ja taivas, jonka ne olivat muodostaneet, jälleen hajoavat ja pyörivät avaruuksien läpi kuten kuivat akanat pohtimesta jääkirkkaana syyspäivänä. — Lakkaamatta hänen ajatuksensa työskentelee varastoidakseen huomioita ja todisteita siitä, että ihmisellä ei ole mitään pelkäämistä eikä mitään toivomista, vaan hän elää lyhyen hääpäivänsä itse atomina atomien pyörremaailmassa.»[74]

Lucretius on näin taiteilijan innoituksella antanut siivet Epikuroksen ajatukselle. Hän on, kuten Masson sanoo, »luovan mielikuvituksensa voimalla rakentanut ihanan palatsin oppi-isänsä tiilikivistä», ja lukiessaan hänen ylvästä teostaan maailman kaikkeudesta kokee ihmeellisen huimauksen tunnetta äärettömyysprobleeman edessä, samanlaista, joka on vallannut itsensä runoilijankin.

* * * * *

Jälkimaailmalle itse Lucretius on suuri tuntematon. Meillä on hänestä vain muutamia tietoja kirkkoisä Hieronymuksen »Maailmankronikassa», siis kolmisensataa vuotta myöhäisemmältä ajalta. Rakkaudenjuomasta kerrotaan runoilijan tulleen mielisairaaksi, mutta valoisampina väliaikoina runoilleen ja lopuksi itse lopettaneen päivänsä noin vuonna 55 e.Kr. Hän lienee silloin ollut noin nelikymmenvuotias. On epävarmaa, kuinka paljon totta on näissä tiedoissa. Schückin mielestä tieto itsemurhasta näyttää todennäköiseltä. »Ken on niin innostunein sanoin kuin Lucretius ihannoinut kuolema-vapauttajaa, ei liene säikkynyt tätä, joka teki olemattomiksi kaikki tuskat, kuten kaiken turhan toivonkin.»

Hämärän peitossa, mutta suuren suurena esiintyy meille »maailmankaikkeuden» runoilija, tuo suuri yksinäinen, joka kiihkeämmin kuin yksikään hänen kansastaan on syventynyt tutkimaan luonnon suurta kirjaa.

Kirjallisuutta:

Om världsalltet. Lucretii De rerum natura. Axel Jacobssonin ruotsinnos.

Clemens Cavallin, En materialistisk skald i forntiden (»Från Lundagård och Helgonabacken» 1892).

Emil Fehr, T. Lucretius Carus' Om naturen.

Fr. A. Lange, Materialismens historia, nid. I.

Constans Martha, Le poème de Lucrèce.

John Masson, Lucretius: epicurean and poet: 2 nid.

Lothar Volkman, T. Lucretius Carus.