language: Finnish

KANSOJEN HISTORIA 4

Vanha aika IV: Roomalaiset vuodesta 133 e.Kr. vuoteen 180 j.Kr.

Kirj.

CARL GRIMBERG

Tekijän luvalla suomentanut

Weikko Pakarinen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1930.

SISÄLLYS:

Vanhin roomalainen kirjallisuus
   Roomalaisen kirjallisuuden alku.
Vallankumousaika.
   Gracchus veljekset.
   Marius ja Sulla.
   Crassus ja Pompeius.
   Cicero ja Catilinan salaliitto.
   Pompeius ja Cæsar.
   Cæsar Galliassa.
   Toinen kansalaissota.
   Cæsarin yksinvalta.
   Idus Martiæ.
   Toinen triumviraatti.
Vallankumousajan ajattelijat ja runoilijat.
   Lucretius.
   Catullus.
   Triumvirit voittavat Cæsarin viimeiset viholliset.
   Triumviraatin purkautuminen.
Rooman cæsareita ja heidän aikalaisiaan.
   Augustus.
   Latinalaisen runouden kulta-aika.
   Horatius.
   Propertius.
   Tibullus.
   Ovidius.
   Tiberius.
   Caligula.
   Claudius.
   Seneca.
   Nero.
   Romaani ja satiiri hopea-ajalla.
   Ensimmäiset kristityt.
   Flavius-sukuiset keisarit.
   Flavius Vespasianus.
   Titus.
   Domitianus.
   Pompejissa ja Herculaneumissa.
Keisarikunnan suuruusaika.
   Nerva ja Trajanus.
   Hadrianus.
   Antonius Pius ja Marcus Aurelius.
   Lukianos, antiikin viimeinen suuri kirjailija.

VANHIN ROOMALAINEN KIRJALLISUUS

ROOMALAISEN KIRJALLISUUDEN ALKU.

Vuonna 272 roomalaiset valloittivat kukoistavan Tarentumin, »Italian Ateenan». Runsaan sotasaaliin joukossa oli — roomalaisten itsensä sitä aavistamattakaan — roomalainen kirjallisuus.

Ainakin taru kertoo, että sotavankien joukossa oli Andrónikos niminen kreikkalainen poika. Hänet tehtiin orjaksi ja vietiin Roomaan, missä hänet herransa jonkin ajan kuluttua vapautti ja hän monen muun sivistyneen kreikkalaisen orjan tavoin joutui koulumestariksi. Roomalaisen tavan mukaan hän otti nimekseen Livius Andronicus. Toiminnallaan hän voimakkaasti auttoi hellenismin levenemistä Rooman nuorison keskuuteen. Hän ryhtyi myöskin uraa uurtavaan tehtävään, luomaan roomalaisille omaa kirjallisuutta. Aikaisemmin tämä luonteeltaan käytännöllinen ja proosallinen kansa, kuten Cato sanoo, »ei tuntenut vähintäkään kunnioitusta runoutta kohtaan». Jos joku antautui runouden palvelukseen, häntä pidettiin kuin kulkurina. Sattuvat ovat erään saksalaisen runoilijan sanat: »Roomalaiset eivät ole runoilleet kitaransointuisia lauluja, vaan aseidenkalskeisia urotöitä; ja tämän maanpiiriä vavahduttavan runouden rytmi oli maailmanvalloittaja-legioonain ja -kohorttien jymisevä marssintahti.»

Ennen Livius Andronicuksen aikaa oli olemassa vain n.s. kansanrunoutta, hyvin vähän ja kovin kankeasäkeistä. Tähän raakaan, kehkeytymättömään muotoon Tarentumista tullut muukalainen ryhtyi valamaan uudesti Odysseiaa. Ajan oloon koulumestarimme ahersi yhä edelleen ja onnellistutti roomalaisia myöskin kreikkalaisten näytelmien käännöksillä kreikkalaisin runomitoin. Näin roomalaisen kirjallisuuden perustus oli laskettu.

Mutta koulupoika parat, joiden täytyi päntätä päähänsä Livius
Andronicuksensa! Antiikin makutuomarit vakuuttavat, että paitsi näitä
lapsimarttyyreja ei ollut ketään, joka useamman kuin kerran otti Livius
Andronicuksen runot käteensä.

* * * * *

Jonkin verran itsenäisemmän työn suoritti Liviuksen nuorempi aikalainen Nævius, campanialainen, joka myöskin oli saanut kreikkalaisen kasvatuksen. Livius Andronicus oli kääntänyt Odysseian — Nævius tahtoi luoda Iliaan, mutta roomalaisen Iliaan. Hän kirjoitti homeroslaiseen tyyliin sankarieepoksen ensimmäisestä puunilaissodasta ja puhtaasti roomalaisaiheisia näytelmiä. Muodoltaan hänen tuotantonsa on huomattavasti Livius Andronicuksen tuotantoa parempaa. Säe alkaa vapautua jäykkyydestään; se sujuu vaivattomammin ja luontevammin.

* * * * *

Næviuksen runoilijaviitan heitti hartioilleen Calabriasta kotoisin oleva Ennius, joka kirjoitti Rooman historiasta suuren eepoksen troialaisesta Æneaasta[1] aina runoilijan omaan aikaan asti. Ennen kaikkia muita Scipio Africanus vanhempi oli hänen sankarinsa. Enniuksen eepoksesta tuli kuten Schück sanoo, tavallaan roomalainen »Vänrikki Stoolin tarinat». Hän on myöskin itse runorakennetta kehittänyt hyvän matkaa eteenpäin — hän nimittäin on luonut latinalaisen heksametrin. Syystä voidaan siis pitää Enniusta roomalaisen runotaiteen isänä.

* * * * *

Näistä kolmesta hahmosta, jotka kohtaavat meitä roomalaisen kirjallisuuden muistojen temppeliin johtavassa käytävässä, voi täydellä syyllä sanoa, että ne ovat tuskin muuta kuin pelkkiä nimiä. Heidän teoksistaan on olemassa ainoastaan vähäpätöisiä katkelmia. Toisin on laita huvinäytelmäkirjailijain Plautuksen ja Terentiuksen, Enniuksen nuorempien aikalaisten. Plautus kuoli vuonna 184 noin 70 vuoden ikäisenä, ja Terentiuksen tempasi kuolema nuorena vuonna 159. Näiden molempain kirjailijain elämäntyö on uuden attikalaisen komedian siirtäminen roomalaiseen muotoon. On ymmärrettävää, että tämä ei merkinnyt suinkaan hienostumista alkuperäisteokseen nähden. Roomalaiset pitivät näyttelijäin voimakkaan leveistä otteista, joista selvästi voi tuntea ne tyypit, jotka esiintyivät heidän yksinkertaisissa kansanilveilyissään, kuten suursyömärin, lörpöttelijän ja hullunkurisen ukon, jota viekas, kyttyräselkäinen veijari petkuttaa.

Sellaiset olivat yleisön kannalta edellytykset, joiden perustalle Plautuksen oli rakennettava. Hänen oli näyteltävä ja kirjoitettava suurille lapsille. Eikä hän itsekään ollut suinkaan kirjallinen herkkusuu. Hän oli aivan oppimaton ja alhaissyntyinen ja näyttää aloittaneen näyttelijäuransa kiertelemällä ympäriinsä Campanian kaupungeissa näyttelijäjoukkueen mukana. Hänen tehtäväkseen tuli laatia ja muunnella kreikkalaisia komedioita roomalaisen yleisön yksinkertaisemman, jonkin verran raa'an maun mukaisiksi. Plautus tuli suosituksi repäisevän komiikkansa vuoksi, ja tämä komiikka onkin hänen itsenäisin osuutensa niissä näytelmissä, jotka hän mukaillen kirjoitti. Ne pursuavat elämäniloa. Hänen kielensä on voimakasta ja elävää. Siinä on mehua ja ydintä, ja vuorosanat putoilevat elävinä ja luontevina. Nævius ja Ennius olivat luoneet eepillisen runouden ylevän kielen — Plautus on komedian puhekielen luoja.

Plautuksen seurassa ei ole koskaan ikävä. Hänestä on pääasia saada yleisö nauramaan. Liian usein kuitenkin hänen meluisa naurunhohotuksensa kuolettaa hänen näytelmiensä pohjana olleissa alkuteoksissa ilmenevän hienon attikalaisen huumorin.

Useimmat Plautuksen huvinäytelmät ovat juonikomedioita, sellaisia kuin Mōstellāria (»Kummitus»), Holbergin »Abracadabran» esikuva. Siinä kuvataan nuorta miestä, joka isänsä ulkomaanmatkan kestäessä on juopotellut ja juhlinut juomaveikkojen ja hetairojen seurassa.

Mutta eräänä kauniina päivänä isäukko palaa takaisin kotiin.

    »Ma kolme vuolla viivyin mailla Egyptin,
    ja kotihini kyllä tervetullut oon»,

hän sanoo itsekseen. Mutta nuoren herran orja-veijari ajattelee toisin. Hän supisee syrjässä:

    »Mut vielä tervetulleemp' ois se, tottavie,
    mi tiedon tois, sa että kuolla kupsahdit!»

Julkean ja neuvokkaan orjariiviön onnistuukin uskotella vanhukselle, että talossa kummittelee, ja hän saa hänet näin pois sieltä. Sitten hän uskottelee ukolle toisen hullunkurisen jutun toisensa jälkeen, kunnes nuoren mässääjän uskollisimmista tovereista aika on sopiva pyytää talon isäntää antamaan anteeksi pojan nuorekas hurjastelu. Lopulta ukko sitten taipuu ja on valmis antamaan anteeksi sanoen:

»jos hän tuhlaustaan häpee, riittäköön se rangaistus!

Pojan ystävä:

Häpee kovin.

Orja:

Anteeks kun on saanut hän, kuink käypi minun?

Ukko:

Raipat saat ja hirtehen pääset.

Orja:

Mut jos häpeän minäkin?

Ukko:

Sinut, tottavie, minä kolkkaan kuoliaaksi.

Pojan ystävä:

                                   Maltahan!
      Anteeksantos täydeks tee, mun vuoksein
                             armo hälle suo!»

Ja koska ukko on sanonut A, niin on hänen tietysti sanottava myöskin B. Kaikkien selkkausten lopputuloksena on, että nokkela orja saa riemuita, vaikkakin koko hänen julkeutensa on tullut paljastetuksi.

Plautus on kirjoittanut myöskin luonnekomedioita, sellaisia kuin Miles Glōriōsus (»Kerskaileva soturi»), Holbergin »Jacob von Tyboen» ja Shakespearin »Falstaffin» esikuva, sekä Aululāria (»Ruukku»), jonka Molière on ottanut kuuluisan komediansa »Saiturin» malliksi. Saituri on kätkenyt kultansa saviruukkuun. Kuvaavin sanoin kirjailija maalaa hänen tuskansa ja epäluuloisuutensa. Mutta niin hellästi kuin hän vartioikin rakasta aarrettaan, hän joutuu lopulta kuitenkin petetyksi. Yhtä oikeudenmukaisesti päättyy »Miles gloriosus». Pöyhistelevän tarinamestarin, joka kerskuu niittäneensä vihollisia maahan kuin heinää ja sysäisseensä käsivartensa läpi elefanttien, lopuksi hänen rakastajattarensa pettää, ja kun uljas soturi antautuu uuteen rakkausseikkailuun, hän saa lujasti selkäänsä.

Kolmas laji Plautuksen näytelmiä ovat komediat, sellaiset kuin Menæchmi eli Kaksoiset, jossa pari syrakusalaisia kaksoisveljeksiä saa aikaan koomillista sekaannusta, kun ovat niin toistensa näköisiä kuin kaksi marjaa. Toinen heistä on pienenä poikana kadonnut kotoa. Kummallakaan veljellä ei senvuoksi ole aavistustakaan toisen olemassaolosta, kun toinen heistä, Menæchmus I, eräänä päivänä tulee samaan kaupunkiin, missä ryöstetty Menaechmus II asuu naineena ja hyvissä varoissa olevana miehenä. Menæchmus I hämmästyy hieman, kun eräs kaunis nainen — veljen rakastajatar — ottaa hänet vastaan avosylin, mutta hän mukautuu helposti uuteen osaansa. Mielihyvää hän sitä vastoin ei tunne, kun veljen armas vaimo haukkuu hänet pahanpäiväisesti, kun hän kohtaa tämän ja hänen isänsä. Se, mitä oletetulla aviomiehellä on sanottavaa puolustuksekseen, vaikuttaa niin sekavalta ja ihmeelliseltä, että mies, joka luulee olevansa hänen appiukkonsa, arvelee olevan syytä kiiruhtaa hakemaan lääkäriä.

Mutta kun ukko palaa lääkäri mukanaan, Menæchmus I on kadonnut ja hänen sijastaan kohtaavat miehet naineen veljen. Tällä välin on tämäkin puolestaan saanut kokea pelkkää mieliharmia kaikesta siitä, mitä hänen kaksoisveljensä on aikaan saanut. Kun nyt lääkäri kaiken lisäksi alkaa tutkia häntä, hän raivostuu. Nyt on päivänselvää, että hän on tullut sekopäiseksi. Ei ole muuta neuvoa, kuin sitoa hänet kiinni! Neljä orjaa kutsutaan paikalle, ja nämä käyvät hänen kimppuunsa; hämminki käy yhä pahemmaksi, kunnes Menæchmus I tulee näyttämölle — ja seisoo kasvot vasten kasvoja miehen kanssa, joka on aivan hänen näköisensä.

Nyt kaikki selkkaukset selviävät. Menaechmus II ihastuu niin jälleennäkemisestä, että myy kaiken, mitä omistaa — irtaimen ja kiinteän ja vaimonsakin — ja seuraa veljeään Syrakusaan.

* * * * *

Teréntius, liikanimeltään Afrikkalainen, oli pienenä lapsena tullut Afrikasta Roomaan, missä hän joutui erään senaattorin orjaksi, joka antoi lahjakkaalle pojalle huolellisen kasvatuksen ja pian vapautti hänet. Terentiuksen hieno kirjallinen maku raivasi hänelle pääsyn Rooman sivistyneimpään seurapiiriin, jonka Scipio Africanus nuorempi keräsi ympärilleen. Terentiuksen hienostunut kieliasu, joka ei tunne Plautuksen karkeapuheisuutta, todistaa myöskin, että hän kuului ylhäisempään yhteiskuntaluokkaan. Hän esittääkin yleisölleen paljon edustavampaa väkeä kuin Plautuksen rivokieliset oliot. Tästä johtuu myöskin Terentiuksen huolitellen suoritettu luonteenkuvaus, joka on tulos paljon syvällisemmästä ihmisluonteen tutkimisesta kuin Plautuksen kirveellä karkeasti veistetyt vapaat tyypit. Plautuksen näytelmäkappaleissa olivat koomilliset tilanteet ja selkkaukset olleet pääasiana. Terentiukselle on päinvastoin psykologinen mielenkiinto tärkeämpi kuin toiminta. Tältä näkökannalta katsoen myöhempi aika on arvioinut ne taiteellisesti paljon korkeammiksi kuin Plautuksen näytelmät, huolimatta siitä, että jälkimmäiset ovat verrattomasti elävämpiä ja mehevämpiä.

Terentiuksen huomattavin näytelmä lienee Adelphoe (»Veljekset»). Sekin, kuten suurin osa hänen komedioistaan, on Ménandroksen mukailua. Näytelmä kuvaa kahta veljestä, jotka ovat saaneet erilaisen kasvatuksen, toisen on kasvattanut ankara ja kärtyinen isä, Demea, toisen kiltti setä, Micio, joka on ottanut pojan lapsekseen. Hyvästä kasvatusisästä on selvää, että nuorison täytyy huvitella ja että sen välistä täytyy hypätä yli aitojen. Hän luonnehtii kasvatusmenetelmäänsä itse näin:

    »Niin poikaani ma totutin,
     hän ettei kepposiaan multa salannut
    kuin tekee toiset taattons' selän takana.
    Se, joka ensin valheen syötti isälleen,
    myös valmiimpi on häntä pettämään.
    Ma toivon, että poikaan' aina hillitsis
     vain tunto kunnian, ei pelko, rangaistus.
    Mielt' toista veljeni on tästä seikasta.
    Näin alinomaa hokee hän: 'Mut Micio,
    sa aivan pojan pilaathan! Hän hakkailee
    ja juo, saa rahoja hän sulta mihin vain.
     Ja moinen vaatetus! Sä liian heikko oot!'»

Demea saa vettä myllyynsä, kun ilmenee, että Micion kasvattipoika on suhteissa erääseen hetairaan ja että hän on aiheuttanut suuren häväistyshälinän. Sellaista ei toki voisi tapahtua sille pojalle, josta hän itse on huolehtinut. Hän pöyhistyy ylpeydestä ajatellessaan, kuinka mahdotonta tuollainen olisi:

    »Hän! Sen oisin vainunnut
    Kuus kuukautta ennen, pelkän aatoksen.»

Ja hän paisuu itsetyytyväisyydestä, kun liehakoiva orja kertoo hänelle, millainen hyveen esikuva tämä poika näyttäytyi olevan, kun hän sai tietää veljensä harha-askeleesta, kuinka liikutetuksi hän tuli ja kuinka kauniisti hän saarnasi siveellisyyttä hairahtuneelle. Täynnä siveellistä harmia tämä jalo nuorukainen oli huudahtanut:

      »'Mi mielettömyys? Häpeäks se koko
      Sukumme nyt koituu!'»

Demea:

Melkein riemust' itken ma.

Orja:

'Sa itses tuhoot etkä yksin rahoja.'

Demea:

Se kelpo poika! Häpeää ei luota —

Orja:

Ah!

Demea:

Hän täys on elonviisautta.

Orja:

      Totta maar!
      Sen oppi kotona hän.

Demea:

      Kaikkein koetan,
      en mitään laiminlyö, vaan häntä opetan
      ma vahingosta toisten viisastumahan
      ja toista tarkkaamalla itse oppimaan:
       'Tee näin!'

Orja:

Niin aivan.

Demea:

'Varo tätä taas.'

Orja:

Niin, niin.

Demea:

'Tää kiitosi' tuottaa.'

Orja:

Hyvä!

Demea:

'Tämä häpeää.'

Orja:

Kuink' oivaa!

Demea:

Ja niin —

Orja:

Nyt en enää kuulla ehdi enempää.

Täynnänsä siveellistä närkästystä Demea rientää veljensä luo. Silloin hän saa tietää, että häväistysjutun hetairan kanssa onkin aiheuttanut — hänen mallihyveellinen poikansa ja että Micion kasvattipoika on ollut kyllin jalo ja uhrautuvainen ottaakseen syyn niskoilleen.

Tämän kasvatusperiaatteidensa laiskanläksyn jälkeen Demea muuttaa kokonaan mielensä.

Viekkaalla orjalla on luonnollisesti tärkeä tehtävä tässäkin komediassa. Kun hän on aivan liian kauan pitänyt Demeaa narrinaan, hän joutuu lopuksi pahaan pulaan. Ukko tulee häntä vastaan sähisten kiukusta. Mutta julkea orjariiviö kysyy viattomin naamoin hyvin lempeästi:

»No mitä kuuluu? Allapäinkö?

Demea:

Riiviö!

Orja:

Nyt viisauksiltasi meitä säästää voit!

Demea:

Jos omain oisit —

Orja:

Aarre sull' ois verraton ja olos oivaks tuntisit.

Demea:

— ma varoitukseks sun ripustaisin.

Orja:

Miksi? Ma niitä teinkään?

Demea:

      Kun kaikk' on hullusti, kun suuri häväistys
      töin tuskin villaisella saatiin painetuks,
       sa, roisto, pidät hauskaa.

Orja:

Tein pahoin poistuissain.»

Kohtaus keskeytyy syyllisen orjan onneksi siten, että hänen herransa kutsuu häntä. Siten rajuilma menee ohi, ja viimeisessä näytöksessä orja riemuitsee kuten tavallista, ja hänet vapautetaan palkinnoksi taitavasta juonittelujen hoitamisesta.

* * * * *

Onnistuneesti punoo juoniaan myöskin kuokkavieras Phormio samannimisessä komediassa. Phormio kuuluu siihen tyhjäntoimittajani luokkaan, jotka aina selviytyvät, kiitos hyvän päänsä ja taipumustensa, »voittamaan» ihmiset puolelleen huvittamalla heitä ja imartelemalla heidän heikkouksiaan. Perintönsä ja omaisuutensa hän on antanut mennä kuin tuhkan tuuleen, mutta yhä hän elelee hyvin niiden turvin, joiden kanssa hän on ymmärtänyt päästä hyviin suhteisiin. Tässä kappaleessa hän järjestää niin, että talon nuori herra vastoin vanhan, saidan isänsä tahtoa saa köyhän tytön, jota hän rakastaa.

Vain 26-vuotisena elinkautenaan Terentius ehti kirjoittaa ainakin kuusi komediaa — niin monta on ainakin säilynyt. Järjestyksessä toinen roomalaisista huvinäytelmänkirjoittajista jäi myöskin viimeiseksi Rooman näytelmäkirjailijaksi, jolla on merkitystä. Sivistynyt yläluokka, joka pian täydellisesti helleeniläistyi, luki ihastuksella Terentiustaan, mutta kansan suuri joukko virtaili sirkukseen katsomaan gladiaattoreita, nyrkkeilijöitä, miekkailijoita ja nuorallatanssijoita tai meni mielenylennyksekseen katsomaan ilveilyjä, sellaisia kuin »Aasi», »Emäsika», »Sairas sika» ja »Terve sika». Näistä näytelmistä ovat ainoastaan nimet säilyneet jälkimaailmalle, mutta ne ilmaisevat kyllä riittävän selvästi kappaleitten henkevyystason. Kirjallisuuteen näitä draamallisia ilveilyjä ei voitu lukea. Näitä kappaleita esittivät diletantit melkein niinkuin heille pisti päähän, eivätkä ne milloinkaan pukeutuneet varsinaiseen kirjalliseen muotoon. Draaman elinikä oli lyhyt Roomassa. Eikähän se koskaan ollut ollutkaan muuta kuin kreikkalainen kukka, joka oli istutettu karumpaan maaperään ja kovempaan henkiseen ilmastoon. Täysin alkuperäistä roomalaista komediaa ei ole olemassa. Vielä suurempi on ero roomalaisten ja kreikkalaisten välillä murhenäytelmän alalla. Roomalaisen psyyke oli liian harvasäikeinen, liian luoksepääsemätön syvemmille ja hienommille sielun ristiriidoille synnyttääkseen itämispohjan sellaisille draamallisille neroille kuin Aiskhylos, Sophokles ja Euripides.

* * * * *

Runouden laji, jossa roomalaisilla sitävastoin on täysin itsenäinen osuutensa, on satiiri. Siihen oli heillä aivan erikoiset edellytykset. Cicero ei aiheettomasti nimittänyt Roomaa »parjaushaluiseksi kaupungiksi», ja Horatius puhui kuvaannollisesti »italialaisesta etikasta» —joka varmasti oli muuta kuin attikalainen suola. Roomalaisen satiirin varsinainen luoja on latinalainen Lúcilius. Hän oli, päinvastoin kuin muut Rooman vanhimmat runoilijat, rikas ja ylhäinen mies. Kuten Terentius kuului hänkin Scipion seurapiiriin.

Pääasiallisesti Rooman yltyvää tapainturmelusta vastaan Lucilius läksi sotaretkelle satiirin nuolilla eikä hän empinyt käydä yhteiskunnan tukipylväittenkään kimppuun. »Hän ruoski koko kaupunkia julkisesti», sanoo satiirirunoilija Persius. Satiiri alkaa jossakin määrin merkitä Roomalle samaa, mitä Aristophaneen komediat kerran merkitsivät Ateenalle. Luciliuksen vaikutuksesta kirjallisuus alkaa kehittyä vaikuttavaksi mahdiksi roomalaisessa yhteiskunnassa. Valitettavasti on säilynyt vain katkelmia hänen runoistaan. Niiden mukana on jälkimaailmalta hävinnyt sivistyshistoriallinen kultakaivos. Kuinka paljon elävämpinä Kristuksen edellisen toisen vuosisadan ihmiset esiintyisivätkään meille, jos meillä olisi jäljellä Luciliuksen terävästi havaitut huomiot aikalaisistaan! »Kaikista roomalaisista runoilijoista», sanoo eräs etevä ranskalainen kulttuurihistorioitsija, »Lucilius on kenties se, jonka menetystä meillä on enimmän syytä harmitella».

Kirjallisuutta, paitsi Schückin kirjallisuushistorioita:

Bonnierin kuvitettu kirjallisuushistoria, kirjoittajina Claes Lindskog,
Otto Sylwan ja Fredrik Böök, osa I.

Friedrich Leo, Geschichte der römischen Literatur.

Martin Schanz und Carl Hosius, Geschichte der römischen Literatur: 4 osaa (laajat kirjallisuusluettelot).

Th. Birt, Eine römische Literaturgeschichte in fünf Vorträgen.

E. Norden, Römische Literatur (Alfred Gercke und Eduard Norden,
Einleitung in die Altertumswissenschaft, nid. I).

W.Y. Sellar, The roman poets of the republic.

G. Michaut, Histoire de la comédie romaine: 2 nid.

Georgia Williams Leffingwell, Social and private life at Rome in the time of Plautus and Terence.

T. Plautus, Spöket, Wilh. Lundströmin ruotsinnos.

Terentius, Adelphi, Hilding Anderssonin ruotsinnos.

Terentii lustspel, A.F. Wimmercranzin ruotsinnos.

VALLANKUMOUSAIKA

GRACCHUS VELJEKSET.

»Italian villieläimilläkin on luolansa, joissa ne voivat levähtää, mutta niillä miehillä, jotka taistelevat ja kuolevat Italian puolesta, ei ole osuutta muuhun kuin ilmaan ja valoon. Kodittomina ja konnuttomina he kiertelevät ympäriinsä vaimoineen ja lapsineen. Sotapäälliköt valehtelevat, kun he kehoittavat sotilaitaan puolustamaan isien hautoja ja kotiliettä, sillä legioonalaisella ei ole kotiliettä, ei isän hautaa. He taistelevat ja vuodattavat vertaan toisten nautinnonhalun ja rikkauden puolesta, ja ne, joita sanotaan maailman herroiksi, eivät voi sanoa maatilkkuakaan omakseen.»

Näissä sydäntä vihlovissa sanoissa kajahtaa hätähuuto, kaikkien aikojen irtolaisväestön parahdus. Mies, joka sinkosi nämä sanat täpötäydestä rinnastaan, oli lämminsydäminen isänmaanystävä, nimeltään Tiberius Gracchus, yksi niitä yhteiskunnan uudistajia, jotka ovat verellään vahvistaneet elämäntyönsä. Hän näki surukseen ja mieliharmikseen, kuinka ytimeltään terve Rooman kansa oli jakautumaisillaan köyhälistöön ja sen nylkijöihin.

Kuinka oli voitu joutua näin pitkälle?

Pohjimmaisena syynä niihin yhteiskunnallisiin epäkohtiin, joista kerran oli aiheutuva Rooman tasavallan perikato, oli sota, ensin Hannibalin sota ja sitten itäiset valloitussodat.

Muistiaisitta ei kukaan pääse kuoleman kidasta. Hannibalin sota oli roomalaisille ollut taistelua elämästä ja kuolemasta. Kauhea oli se suonenisku, jonka Rooman valtioruumis sai kärsiä. Säilyneet censusluettelot[2] osoittavat, että Rooman asevelvollisten miesten lukumäärä, sen sijaan, että olisi kasvanut, väheni seitsemäntoista sotavuoden kuluessa neljännellä osalla. Senaatin 300 jäsenestä oli Cannæn taistelun jälkeen tuskin puolet elossa. On laskettu, että 300 000 italialaista kaatui Hannihalin sotien aikana. Hirmuinen ihmisaineksen kulutus jatkui itäisten valloitussotien aikana puunilaissotien päätyttyä.

Mutta sodan onnettomuutta tuottavat vaikutukset eivät lopu tähän. Siitä sanomattomasta kurjuudesta, minkä hävitys toisen puunilaissodan aikana aiheutti, ei ole numeroita todistamassa. Hävitystä, joka oli käynyt yli Italian, roomalaiset itse vertasivat jättiläissuuren lohikäärmeen tuhotyöhön, lohikäärmeen, joka oli vyörytellyt itseään läpi maan, kumonnut puut ja talot ja tuhonnut peltojen sadon.

Olisi tarvittu kärsivällistä viljelystyötä kaiken sen uudelleen rakentamiseksi, minkä monet sotavuodet olivat hävittäneet. Mutta sitkeä kestävyys, jota tämä tehtävä vaati, oli sotaelämän aikana hävinnyt roomalaisilta verestä. Se, että sota oli vaatinut lukemattomia ihmishenkiä ja tuhonnut kukoistavia koteja, ei ollut kuitenkaan kaikkein pahinta. Jos vain yhteiskuntaruumis on terve, parantuvat sellaiset haavat usein nopeammin kuin luullaankaan. Mutta Rooman yhteiskunta ei ollut enää pitkään aikaan ollut terve — itse elinhermo oli vioittunut. Sota oli tehnyt suuret joukot nuoria miehiä kelvottomiksi rauhallisiin ammatteihin. Ken jo nuorukaisiästään asti vuosi vuoden perästä on tottunut leirielämään pitkine, toimettomine kausineen, tulee vähitellen järjestelmälliseen työhön kykenemättömäksi. Joka on tottunut ahmien käyttämään sen, mitä on muilta ryöstänyt, häntä ei houkuttele hikiotsin pellolla tai työhuoneessa ahertaminen saadakseen niukan jokapäiväisen leipänsä. — Mutta »väärin saatu helposti haihtuu». Rutiköyhänä palasi roomalainen sotamies jälleen kotiin lisäämään varattomien suurta lukumäärää.

Erinomainen roomalainen kansanaines muuttui näin yhä suuremmassa ja suuremmassa määrin laiskaksi kaupungin roskaväeksi. Rooma veti näet puoleensa vetelehtijöitä kaikilta ilmansuunnilta kuten valo hyttysiä. Siellä putosi aina osa muruja rikasten pöydiltä. Kaupungin toimesta jaettiin Roomassa kansalle viljaa huokeampaan hintaan kuin missään muualla, ja pitääkseen levotonta rahvasta hyvällä tuulella hallitus järjesti näytäntöjä ja muita kansanhuveja. Idässä saatu sotasaalis, ennen kaikkea kuningas Perseuksen täysinäinen aarrekammio aiheutti, että kaupunki kykeni sellaisiin ylettömiin menoihin.

Vielä arveluttavampaa oli, että joukko yksityishenkilöitä, käyttäen samoja keinoja kuin valtiokin, kilpaili kansan suosion saavuttamisesta. Nämä olivat niitä miehiä, jotka pyrkivät korkeihin valtionvirkoihin saadakseen sitten hyvätuloisen maaherranviran jossakin maakunnassa ja vihdoin päästäkseen senaattiin. Oli vanha totuttu tapa Roomassa, että virkaan pyrkivät kävelivät ympäriinsä kansan keskuudessa päästäkseen kansan suosikeiksi kädenpuristuksilla ja muilla tempuilla, jotka voivat imarrella yksinkertaista kansalaista. Tällöin heillä oli tapana pukeutua silmäänpistävän loistavaan valkoiseen togaan, toga candidaan, kuten sen nimi oli latinaksi. Siitä johtuu nimi candidatus (meidän »kandidaatti»), jota käytettiin vaaliehdokkaiksi asettuvista. Oli tapana, että virkamieskandidaattia varmuuden vuoksi seurasi orja, joka oli hankkinut itselleen laajan henkilötuntemuksen pieneläjien keskuudessa ja voi niin ollen ajoissa kuiskata herransa korvaan niiden nimet, jotka tämä kohtasi ja joita kohtaan hän tahtoi osoittaa olevansa »tuttavallinen».

Äänten värväämistaidosta oli kehittynyt erikoinen tiede, jota voimme tutkistella Cicerolle hänen nuoremman veljensä lähettämästä, tätä ainetta yhtä perinpohjaisesti valaisevasta kuin pitkäpiimäisestä kirjeestä. Ei tahdo tulla loppuakaan opastuksista, kuinka virkamieskandidaatin tulee työskennellä voittaakseen puolelleen kannattajia: siroitella ympärilleen rahoja, pitää vieraspitoja ja talonsa kaikelle maailmalle avoinna, lupailla ummet ja lammet tietäen, etteivät suuret sanat suuta halkaise — eihän tarvitse sanoa, kuinka pian aikoo lupauksensa täyttää! — imarrella, teeskennellä »tuttavallisuutta» ja houkutella lupauksilla, uskotteluilla ja viittailuilla. Ennen kaikkea on tärkeää, — kirjeenkirjoittaja selittää — että näyttelee osansa niin, ettei rakastettavuus vaikuta teennäiseltä, vaan aivan luonnolliselta. Paljon riippuu senvuoksi siitä, että hallitsee hyvin ilmeensä ja äänensä. Ja tulee olla kestävä eikä antaa koskaan uupumuksen voittaa. Jos seuraat näitä neuvoja — veli arvelee —, niin saat pian nähdä, kuinka uskolliset tervehdykselläkävijät täyttävät talosi ja seuraavat sinua kaduilla ja torilla ja täten nostavat sinut kovin merkitsevän miehen maineeseen. Jos sinä sen lisäksi koetat niin paljon kuin mahdollista saada kilpailijaisi huonot puolet tulemaan tunnetuiksi ja saat aikaan sen, »että yleisesti puhutaan heidän halpamaisuudestaan, heidän huikentelevaisuudestaan ja lahjottavuudestaan», niin olet hyvin hoitanut asiasi.

Kaikki tämä oli tosin sellaisenaan vaaratonta. Mutta kun kädenpuristuksia seurasivat erilaatuiset lahjukset, silloin oli jouduttu kaltevalle pinnalle. Lahjukset olivat osaksi salaisia, osaksi ne suoritettiin, kuten sanottu, viljanjakeluna ja toinen toistaan upeampina näytelminä ja kansanhuveina. »Panem et circenses (leipää ja näytelmiä)!» Rooman kaupungin roskaväki vaati. Sellaisesta se myi mielellään äänensä.

Kandidaatilla, joka oli päässyt kansaa kohtaan anteliaan ja köyhille avuliaan maineeseen, oli suurimmat edellytykset tulla valituksi. Mutta kun hän vain oli saanut virkansa, voi tapahtua, että hän ei enää tervehtinytkään yhtä tuttavallisesti niitä, joita sattui kohtaamaan. Kävipä niinkin — surullista sanoa —, että hän kokonaan unohti kyseen tullen muinaiset, rakkaat ystävänsä.»

Onnen suosimat kandidaatit ottivat moninkertaisesti takaisin vaalikiihoituksen kulut, kun he virka-ajan loputtua saivat tuottoisan maakunnan hallittavakseen. Maaherrain kiristykset ovat surullisin kappale Rooman historiaa.

* * * * *

Yhteiskuntaruumista kalvava vamma olisi voitu parantaa, jos vallassaolijat olisivat ajoissa tahtoneet käyttää oikeaa lääkettä. Oli olemassa yksi sellainen lääke, joka oli sopusoinnussa Rooman vanhojen traditioitten kanssa. Valtio oli näet etelä-Italiassa ottanut haltuunsa suuria maa-alueita, jotka se oli riistänyt Capualta ja muilta yhteiskunnilta rangaistukseksi siitä, että ne olivat liittyneet Hannibaliin. Luonnollista olisi ollut paloitella nämä valtiontilukset pien viljelykselle ja entisen tavan mukaan siirtää niille uudisasukkaina häviöön joutuneita talonpoikia ja muita toimettomia. Näin menetellen olisi vielä voitu pelastaa perikadosta Italian omavarainen maataomistava talonpoikaissääty, Rooman valtiorakenteen ydin. Mutta tämä pahan parantamistilaisuus jätettiin käyttämättä. Sen sijaan rikkaat ja ylhäiset roomalaiset olivat rajattoman ahneita saamaan haltuunsa valtion maita. Heille ei riittänyt, että he sekä sodan kestäessä että sen jälkeen olivat pitäneet varansa saadakseen pilahinnoilla ostaa häviöön joutuneiden pienviljelijäin tilukset.

Suurtilanomistajat jättivät suurimman osan tiluksistaan laidunmaiksi ja hankkivat itselleen halpaa työvoimaa antamalla orjien viljellä maatansa ja hoitaa karjaansa. Sota aiheutti orjaluokan kauhistuttavan kasvamisen. Nuo n.s. sotaretket — erikoisesti Espanjaan tehdyt — olivat useasti itse asiassa vain orjametsästyksiä. Suurten kaupunkien, kuten Karthagon ja Korinthoksen valtaukset olivat tuoneet joukoittain orjia markkinoille. Æmilius Paulus myi Makedonian kukistamisen jälkeen 150 000 ja Scipio nuorempi karthagolaiset voitettuaan 55 000 orjaa. Merirosvous, jota harjoitettiin erikoisesti Aigeian merellä ja Aasian rannikoilla, lisäsi yhä orjajoukkojen lukumäärää. Delos saarella, missä suurimmat orjamarkkinat pidettiin, »laskettiin liikkeeseen» eräinä päivinä jopa 10 000 orjaa. Yhä enemmän ja enemmän orjat tunkivat vapaat työläiset syrjään. Suurtilojen kasvun ja orjajoukkojen alituisen lisääntymisen vuoksi pienviljelijä joutui kuin ruuvipuristimen väliin.

* * * * *

Yhteiskunnallinen pulma oli kuitenkin tullut vielä vaikeammaksi ratkaista senvuoksi, että oli olemassa myöskin puhtaasti taloudellisia syitä, jotka vaikuttivat samaan suuntaan kuin sodan tuho ja sen aiheuttama rappeutuminen. Asianlaita oli niin, että Sisilian valtaus myöskin koitui italialaisen talonpoikaisväestön turmioksi.

Mutta kuinka sellainen oli mahdollista? Siten, että hedelmällisestä saaresta tuli vaarallinen kilpailija elintarvikemarkkinoilla. Muistamme, että Rooman hallitus tarkoituksellisesti ajetulla elintarvikepolitiikallaan teki Sisiliasta Rooman vilja-aitan. Sellaisena saari pysyi siihen asti, kunnes sen tilalle tuli vieläkin viljavampi Niilinmaa ja muitakin Afrikan osia. Ei ollut siinä kyllin, että viljaa näissä maissa tuotettiin paljon halvemmalla kuin Roomassa — Rooman valtio sai sen tosiallisesti ilmaiseksi veroina varastoihinsa tuoduksi. Hallitus voi senvuoksi myydä viljaa polkuhintaan tahi suorastaan — kuten myöhemmin tapahtui — jakaa sitä ilmaiseksi Rooman köyhille, mutta äänioikeutetuille asukkaille. Huokea sisilialainen vilja kuljetettiin Roomaan vesiteitse. Se kävi joutuisammin ja maksoi vähemmän kuin italialaisen viljan kuljetus, joka melkein poikkeuksetta täytyi kuljettaa maanteitä pitkin, koska Italiassa ei ollut purjehdittavia jokia eikä kunnollisia satamia.

Tästä johtui, että Italian niemimaalla ei enää kannattanut viljellä viljaa muuta kuin kotitarpeiksi. Siitä selvenee myöskin, miksi suurtilan omistajat yleisesti jättivät peltonsa laitumiksi. Jo vanha Cato Censorius, joka kirjoitti käsikirjan maanviljelyksestä, pitää viljantuotantoa paljon vähäisempänä kuin viinin- ja öljypuunviljelystä.

Mutta viiniköynnökset ja öljypuut voivat kyllä olla hyödyksi suurten tilojen omistajille — pienviljelijälle niistä sitävastoin ei ollut apua, ennen kaikkea siitä syystä, että kestää vuosia, ennenkuin niistä saa sadon. Erikoisesti tämä pitää paikkansa hitaasti kasvavaan öljypuuhun nähden, joka kantaa hedelmän vasta 8—10 vuoden jälkeen.[3] Viiniköynnöksen suhteen on taas huomattava, että kaikki peltomaa ei suinkaan sovellu viinin viljelykseen ja että tämä kasvi vaatii vahvan lannoituksen ja melkein päivittäistä hoitoa. Se vaatii siis suurempaa pääomaa ja työvoimaa, kuin mitä pienviljelijällä yleensä oli käytettävissään. Lopuksi täytyy ottaa huomioon, että öljypuun ja viiniköynnöksen sadon jalostaminen on kallista ja vaivalloista ja että sen oppii oikein vasta pitkäaikaisen kokemuksen perästä, mikä melkein välttämättömästi edellyttää suorastaan perintätapaa.

Olosuhteet olivat siis kehittyneet sellaisiksi, että maanviljelyksen harjoittaminen vaati paljon enemmän pääomaa kuin aikaisemmin. Taloudelliset ja maanviljelysteknilliset olosuhteet olivat sellaiset, että ne, molemmat huomioon ottaen, olivat edulliset tilanomistajalle pienviljelijän kustannuksella. Ja olemme nähneet, kuinka häikäilemättömästi Rooman kapitalistit käyttivät hyväkseen sekä näitä oloja että muitakin seikkoja, kuinka he anastivat itselleen niin paljon kuin mahdollista Italian maata välittämättä valmistaa työmahdollisuutta niille monille tuhansille, joilta sota oli riistänyt omaisuuden. Eikä sodan rappeuttava vaikutus tuntunut ainoastaan kansan syvissä kerroksissa, vaan myöskin siinä yhteiskuntaluokassa, jolle on luettava ikuiseksi kunniaksi, että se aiemmin oli hallinnut koko yhteiskunnan paras silmämääränään. Huonosti se oli kestänyt sen kokeen, jonka Rooman maailmanvalta oli asettanut johtajiensa suoritettavaksi.

Mutta nämä kokeet olivatkin tavattomia. Suuret valloitukset oli suoritettu raivoisalla vauhdilla. Tuskin kahden miespolven aikana Rooman rajat oli ulotettu yli koko Apenniinien niemimaan, niin että ne kaikkialta päättyivät Välimeren rannikkoon. Köyhä, yksinkertainen ja sivistymätön kansakunta sai näin yhdellä kertaa kestettäväkseen ne kiusaukset, jotka seuraavat äkkiä saavutettua onnea, onnea, joka tuo tullessaan vallan, kunnian ja rikkauden. Rooman ylimystö ei kyennyt näitä kiusauksia vastustamaan. Se lankesi kiusaukseen hyötyä itsekkäissä tarkoituksissa Rooman maailmaa hallitsevasta asemasta ja siitä kunnioituksesta, joka kaikkialla ympäröi roomalaisnimeä. Yläluokka antautui yhä enemmän harrastamaan ryöstöpolitiikkaa anastaakseen itselleen, mitä suinkin oli mahdollista. Sen ahneus ja ylimielisyys paisui idän menestyksellisen valloituspolitiikan jälkeen rajattomaksi.

Turmeluksen kukkuroitsi ylimystön muuttuminen yhä enemmän ja enemmän suljetuksi luokaksi, joka ei päästänyt piiriinsä ketään alhaissyntyistä, olipa hän kuinka kunnollinen tahansa. Uusi yläluokka oli syntynyt vanhojen patriisi- ja huomatuimpien plebeijisukujen yhteensulautumisesta. Sen jäsenet nimittivät itseään optimaateiksi (»parhaimmat»), joka on latinalainen vastine kreikkalaisperäiselle aristokraatti nimelle. Optimaatteihin kuulumisen ehdoksi vaadittiin, että ainakin esi-isät olivat hoitaneet jotakin valtion korkeimmista viroista; ja pääsy näihin virkoihin muodostui tosiasiallisesti uuden yläluokan etuoikeudeksi. Siitä seurasi myöskin, että ylhäiset hallitsivat senaattia, sillä tähän mahtavaan kokoukseen siirtyivät korkeammat virkamiehet virka-aikansa päätyttyä. Senaatin käsissä oli valtakunnan sekä uiko-, että sisäpolitiikan johto. Demokraattinen vastustus, jota oli esiintynyt ennen toista puunilaissotaa ja sen alussa, oli melkein mykistynyt, kun kansanliikkeen johtajat Flaminius ja Terentius Varro olivat kärsineet ratkaisevan tappion taistelussa. Kansanvalta menetti näissä tappioissa luottamuksen itseensä ja johtajiinsa, ja senaatti hallitsi melkein vastarintaa kohtaamatta. Sen valta-asema lujittui vieläkin siitä, että tuon kunnianarvoisan laitoksen onnistui viimein lopettaa sota voitokkaasti.

Senaatti edustikin todella kaikkea, millä Roomassa oli poliittista kokeneisuutta. »Tämän kokouksen melkein jokainen jäsen», eräs tutkija sanoo, »oli hoitanut jotakin korkeaa valtionvirkaa, johtanut armeijaa, hallinnut maakuntaa.» Aina pienuudesta pitäen nämä miehet oli kasvatettu yhteiskunnallisiin toimiin. »Kuinka olisikaan roomalainen pikkuporvari tai talonpoika kyennyt kansankokouksessa vastustamaan sellaista valtiollista asiainymmärtämystä, mitä senaatin kokous edusti? Niin kauan kuin politiikka oli rajoittunut käsittelemään pelkästään Italian olosuhteita, olivat ehkä yhteiskunnan pienimmätkin kyenneet muodostamaan itselleen oman käsityksensä. Mutta nyt oli kysymys kaukaisista, merentakaisista maista, jotka alhaiso tunsi tuskin muuten kuin nimeltä. Niiden vaarallisuutta tai hyödyllisyyttä valtiolle hänen oli mahdotonta arvostella. Eihän tähän aikaan ollut edes sanomalehtiä, jotka olisivat voineet valaista vieraitten maiden luontoa, väestöä, puolustusvoimaa j.n.e.» Senpä vuoksi ei ollutkaan yhtään kummeksuttavaa, että kansankokous tuntien kyvyttömyytensä hoitamaan yksityiskohtaisesti ulkopolitiikkaa, jätti sen hoitamisen senaatille — onnettomuus oli siinä, että korkea neuvosto yksin ottaa haltuunsa Rooman valtakunnan koko ulkoasiain johdon juuri aikana, jolloin se ei enää kykene hallitsemaan itseään, pitämään kurissa omia jäseniään. Se valtiokokous, jolla ennen oli ollut koko yhteiskunnan etu silmämääränään, pirstautuu yksityisetuja ajaviksi yksilöiksi ja ryhmäkunniksi.

Niin kauan kuin Rooman tasavallan virkamiesten hallintoalueet rajoittuivat Italiaan, heidän toimintansa oli ollut helposti senaatin tarkastettavissa. Nyt, kun nämä hallintoalueet olivat siirtyneet kaukaisiin maihin, he välttyivät tältä valvonnalta ja omaksuivat tapoja, joista heidän oli sitten vaikea luopua. Kuinka olisikaan voinut odottaa nöyryyttä ja malttia miehiltä, jotka olivat kukistaneet suurvaltoja ja hallinneet itsevaltaisesti, jotka olivat nähneet kaupunkien, kuningaskuntien ja hallitsijasukujen melkein ryömivän tomussa edessään ja jotka palasivat kotiin Idän kullasta korviansa myöten rikkaina?

Kuvaavaa sille äänilajille, jota roomalainen senaattori voi mielestään käyttää, on seuraava tapaus, joka sattui ennen Makedonian Perseuksen kanssa käytyä sotaa, tarkemmin sanottuna vuonna 168 e.Kr. Saapuipa sinä vuonna senaatille sanoma, että seleukidi Antiokhos IV suunnitteli Egyptin valtausta. Sellainen yritys ei käynyt oikein yksiin Rooman etujen kanssa. Senaatti lähetti erään Popilius nimisen jäsenensä matkaan aivan yksinkertaisesti lopettamaan sodan ja pitämään Antiokhosta aisoissa. Popilius kohtasi Aasian valtiaan likellä Aleksandreina.

Suurkuningas tervehti jo pitkän matkan päästä mahtavan Rooman kansan edustajaa, mutta Popilius ei ollut sitä huomaavinaan, vaan ojensi sen sijaan Rooman senaatin päätöksen Hänen Majesteettinsa tutkittavaksi. Antiokhos luki kirjelmän ja vastasi: »Minä tuumin asiaa neuvonantajien! kanssa.» Silloin Popilius vetää kepillään ympyrän Aasian hallitsijan ympäri ja komentaa: »Tämän kehän sisältä sinun on annettava vastauksesi.»

Tällainen kohtelu tekee suurkuninkaaseen niin hämmästyttävän ja valtavan vaikutuksen, että hän ei kykene tekemään lainkaan vastaväitteitä. Oltuaan hetkisen hiljaa hämillään hän vastaa henki kurkussa: »Minä noudatan kaikkia roomalaisten vaatimuksia.»

Ja sen jälkeen roomalainen pudistaa ystävällisen alentuvasti itsevaltiaan kättä.

Antiokhoksen täytyi heti viedä joukkonsa pois Egyptistä. Popilius järjestää Niilinmaan hallituksen ja kehoittaa kumpaakin kuningasta elämään sovussa keskenään. Sen jälkeen hän lähtee Kyprokseen, missä Antiokhoksen laivasto juuri on voittanut Egyptin laivaston. Popilius jää Kyprokseen, kunnes viimeinen Antiokhoksen soturi on jättänyt saaren. Kiitos roomalaisen senaattorin Egyptin valtio on pelastettu, ja kaikki on taas tyyntä ja rauhallista.

Kun roomalainen senaattori saattoi mielestään tällä tavoin puhutella suurkuningasta, voi helposti kuvitella, kuinka helppoa olisi ollut sellaisen herran masentaminen kotona Roomassa. Yhteiskunnalla, jossa toiselta puolen oli tällaisia itsetietoisia ja kunnianhimoisia mahtimiehiä ja jonka tasavaltainen valtiosääntö toiselta puolen oli jo laho, ei ollut enää pitkä matka diktatuuriin. Senaatti hallitsi, mutta itse asiassa voimme yhtyä Mommsenin sanoihin: »Roomaa ei hallittu tähän aikaan ollenkaan, sikäli kuin hallitsemisella ymmärretään enempää ja tärkeämpää kuin juoksevien tehtävien hoitamista.» »Hallitsevalla» ryhmäkunnalla oli tuskin silmämääränään muuta kuin omien valtiollisten etuoikeuksiensa säilyttäminen ja kartuttaminen. Sellainen yläluokka työskentelee ajan oloon oman hautansa kaivamiseksi.

Itse asiassa aivan pieni piiri yhteiskuntaa päätti senaatin nimessä koko kansan onnesta ja onnettomuudesta. On kuvaavaa, että vuosisadan 233—132 kahdestasadasta konsulista neljä viidesosaa polveutui 26:sta optimaattisuvusta. Ja näistä oli 6:lla perheellä yksinään ollut hallussaan enemmän kuin kolmasosa kaikista konsulinviroisla.

Syvä ja vaarallinen kuilu oli Rooman yhteiskunnassa muodostunut köyhien ja rikkaitten välille. Hannibalin ei tosin ollut onnistunut kukistaa Roomaa, mutta hän oli aiheuttanut sen yhteiskuntaruumiille parantumattoman haavan. Rooman kansan sisäinen voima ei vastannut valtakunnan tavatonta laajuutta. Epäyhteiskunnallinen yläluokka oli, väliasteen melkein tyystin puuttuessa, yhtä arvotonta alaluokkaa vastassa. Tosin oli olemassa keskiluokka, jonka muodostivat yleensä varakkaat liikemiehet, mutta nämä ahersivat yksinomaan ansiotyössään ja taloudellisissa keinotteluissaan huolehtimatta yleisistä asioista — muuta kuin siinä määrin, mikäli voivat käyttää niitä hyödykseen. Taloudellisista syistä tämä keskiluokka ylipäänsä oli yhteisymmärryksessä optimaattien kanssa. Sota oli suonut liikemiehille loistavia tilaisuuksia hyötyä valtion ja omien kansalaistensa kustannuksella. Sodastahan on aina se seuraus, että lainkuuliaiset ja oikeudentuntoiset ihmiset köyhtyvät, mutta keinottelijat ja häikäilemättömät rikastuvat. Yritteliäät pääomanomistajat ja sellaiset, joilla ei ole mitään menetettävänä, voivat silloin tehdä hienoja kauppoja lähimmäistensä kustannuksella. »Missä haaska on, sinne korpit kokoontuvat.»

Ei mikään Rooman valtakunnan yhteiskuntaluokka tuottanut valtiolle sellaisenaan uusia arvoja. Sekä ylä- että alaluokka pääasiallisesti kalvoivat yhteiskuntaa sen voimissapitämisen asemesta. Ei kumpikaan luokka ollut vankan yhteiskuntamuodostuksen perustana. Ei aristokraattisella eikä demokraattisella tasavallalla ollut enää olemassaolon oikeutusta.

Käsi kädessä optimaattien luokkapyyteisen politiikan kanssa eneni Roomassa nopeasti ylellisyys ja kevytmielisyys, Polybios sanoo. Se aika oli ohi, jolloin hopeinen suola-astia oli ainoa kalleus ylhäisen roomalaisen ruokapöydässä. Kreikkalainen ja itämainen ylellisyys alkoi virrata Roomaan. Nuoriso vajosi siveettömään elämään. »Monet», Polybios sanoo, »eivät ajatelleetkaan muuta kuin musikaalisia tilaisuuksia, juominkeja ja muita irstailuja. Lankeemuksen seuraaminen niin nopeasti johtui pääasiallisesti siitä, että Makedonian kukistumisen jälkeen Rooman maailmanherruus näytti kiistämättömältä. »Täten katkesi se kannatin, jonka välttämättömyys ajatella itsepuolustusta aina antaa kansakunnalle; ja roomalaisten mielestä ei heillä ollut muuta tekemistä kuin poimia hedelmiä siitä nautinnonpuusta, joka, kiitos Idän rikkauksille, kasvoi nyt heidän keskellään.

Kas tässä kuvaus, jonka eräs puhuja kansankokouksessa antoi siitä, kuinka muutamat herrat senaattorit hoitivat valtiota huoltavaa tehtäväänsä. »Huolellisesti hajuvesillä valeltuina ja ilonaisten ympäröiminä heillä on toimenansa noppapeli. Myöhään iltapäivällä he lähettävät orjan kuulustelemaan, mitä on tapahtunut Forumilla, kutka ovat puhuneet esilläolevien lakiehdotusten puolesta tai niitä vastaan ja kuinka on äänestetty. Vihdoin he lähtevät kansankokoukseen. Täynnänsä viiniä he saapuvat sinne ja päät niin raskaina, että tuskin jaksavat kohottaa silmäluomiaan, he selailevat hajamielisen näköisinä asiakirjoja, jotka pannaan heidän eteensä ratkaistaviksi, ja sanovat juomaveikoilleen: »Mitä huolin minä näistä ikävistä asioista! Lähtekäämme mieluummin juomaan hunajaviinin ja kreikkalaisen viinin sekoitusta ja syökäämme oikein lihava rastas tai herkullinen kala!»

* * * * *

Mutta optimaattien omasta piiristä nousi jalo nuorukainen, jota suretti siveellinen rappeutuneisuus ja joka tunsi sääliä kurjia kohtaan. Kun hän pääsi lailliseen ikään, hän rohkeni huomauttaa säätyveljiään heidän velvollisuuksistaan yhteiskuntaa kohtaan. Tämän miehen nimi oli Tiberius Gracchus. Hän kuului itsekin ylimystön kermaan. Isä oli ollut kaksi kertaa konsulina, ja hänen äitinsä Cornēlia oli Scipio Africanus vanhemman, ei sen vähäpätöisemmän miehen, tytär. Puolisonsa kuoleman jälkeen Cornelia eli yksinomaan kasvattaakseen lapsistaan kunnon miehiä ja kelvollisia kansalaisia. Poikien edistyminen oli hänen ylpeytensä, ja nämä saivat huomata, kuinka hän vartosi sitä päivää, jolloin häntä ei enää sanottaisi Scipion tyttäreksi, vaan sen sijaan Gracchus veljesten äidiksi. Kerran tuli ylhäinen roomatar hänen luokseen vierailulle ja näytteli hänelle ylpeänä rannerenkaitaan, sormuksiaan ja muita koristeitaan. Kun hän oli lopettanut korujensa näyttelemisen, hän pyysi suu supussa: »Nyt kai saan katsella sinun kalleuksiasi!» Cornelia huusi silloin poikansa huoneeseen, asetti heidät tädin eteen ja sanoi: »Katso, tässä ovat minun kalleuteni!»

Kun Tiberius oli tullut miehuusikään, hän teki nuorena virkamiehenä matkan läpi Etrurian. Tällä matkalla hän sai vaikutteita, jotka tulivat määräämään koko hänen elämänsä juoksun. Kauhistavan selvästi hän näki omin silmin, kuinka roomalainen talonpoikaissääty oli häviämäisillään. Missä ennen oli ollut somia talonpoikaistaloja ja kyliä hyvinhoidetut pellot ympärillään, siellä kävivät nyt suurtilanomistajain karjalaumat laitumella orjien paimentamina. Ja jos hän näki jossakin maata viljeltävän, niin eivät sitä tehneet vapaat miehet, vaan kurjat orjajoukot.

Nuorukaiselle, joka hehkui isänmaanrakkautta, selveni pian, mikä oli oleva pelastuksen tie tästä yhteiskunnallisesta kurjuudesta. Hän ei aikonut kumota tasavaltaista valtiomuotoa, vaan vahvistaa sitä toimeenpanemalla uudistuksia. Hän ei tahtonut myöskään antaa valtaa köyhälistön käsiin. Hän tahtoi päinvastoin tehdä lopun köyhälistöstä muuttamalla jokaisen köyhälistöön kuuluvan maataomistavaksi tilalliseksi. Ja tämän uuden yhteiskuntaluokan avulla hän tahtoi vahvistaa Rooman yhteiskunnan pohjaa ja perustusta.

Vuonna 133 e.Kr. hän valitutti itsensä kansantribuuniksi toteuttaakseen ne aatteet, jotka hän oli omaksunut. Oli olemassa vanhastaan laki[4], joka määräsi, ettei kukaan saanut pitää hallussaan valtion maata enemmän kuin 250 auranalaa.[5] Mutta tämä määräys oli aikain kuluessa unohdettu. Tiberius esitti saatettavaksi lain uudelleen voimaan, mutta 500 auranalaa korkeimpana rajana. Kaikki muu maa olisi paloiteltava 15 auranalan suuruisiksi pienviljelyspalstoiksi ja jaettava köyhille kansalaisille. Ja etteivät suurtilanomistajat uudelleen valtaisi näitä pikkutiloja, niitä ei saisi myydä, vaan tulisi niiden olla perinnöllisiä.

Esitys herätti luonnollisesti suuttumuksen myrskyn tilanomistajain keskuudessa. Mutta tuhatlukuisina köyhät virtasivat kansankokoukseen kuulemaan suloista sanomaa, joka lupasi heille pelastuksen heidän ahdinkotilastaan.

Jos kansantribuunit olisivat olleet yksimielisiä, olisi ylimystön ollut mahdotonta hylätä lakiehdotusta. Mutta kansantribuuni Octávius oli itse suuri tilanomistaja. Sitäpaitsi hän oli nuori ja kunnianhimoinen eikä tahtonut joutua varjoon Tiberiuksen rinnalla. Optimaattien onnistui saada hänet vastustamaan lakiehdotusta. Turhaan Tiberius kerran toisensa jälkeen koetti taivuttaa häntä ajattelemaan kansantribuuninvelvollisuuttaan. Octavius petti valitsijainsa asian ja rupesi luokkavallan kätyriksi.

Mutta Tiberius oli nuori ja täynnä uudistusintoa. Hän ei halunnut, kuten kansantribuunit vanhaan aikaan, pitkittää taistelua vuosi vuoden perästä vastahakoista yläluokkaa vastaan. Hän ei muutoin olisi voinutkaan siten menetellä, koska oli jo laissa kielletty pitämästä samaa virkaa hallussaan kahta vuotta peräkkäin. Hän ryhtyi silloin siihen keinoon, että panetti kansankokouksella vastahakoisen virkatoverinsa pois viralta. Kun äänestys tästä oli vielä parhaillaan käynnissä, Tiberius teki viimeisen yrityksen saadakseen Octaviuksen taivutetuksi kansan asian puolelle. Koko kansankokouksen nähden hän syleili tätä itkien ja rukoilemalla rukoillen häntä yhtymään virkaveljiinsä.

Octaviuksen kova sydän näytti heltyvän. Mutta silmänluonti ympärillä seisoviin optimaatteihin vakuutti hänelle, että peräytyminen oli mahdotonta. Äänestys sai mennä laillista kulkuaan, ja kansanpäätöksen nojalla Octavius erotettiin, ja eräs kansanpuolueen mies valittiin hänen tilalleen. Tämän jälkeen peltolaki hyväksyttiin. Asetettiin kolmimiehinen toimikunta suorittamaan valtionmaan reduktiota[6] ja sen jakoa vähäväkisille. Toimikuntaan valittiin Tiberius itse, hänen veljensä, vain kaksikymmenvuotias Gaius Gracchus ja Tiberiuksen appi.

Mutta kansantribuunin viraltapaneminen oli vallan kuulumaton teko. Tiberius oli tällä teollaan antanut vastustajilleen aseen käteen. Nämä eivät lyöneet laimin kuvailla kaikin keinoin, kuinka hän oli lainvastaisella teollaan käynyt käsiksi yhteen valtion hallitusmuodon peruskivistä. Kunnioitus kansanomaisen viran loukkaamattomuutta kohtaan oli hyvin syvälle juurtunut. Tiberius tosin väitti, että tribuuni, joka oli pettänyt kansan asian, oli jo tällä teollaan lakannut olemasta kansantribuuni. Velvoittavan virkatehtävän aatetta hän täten julisti jyrkän johdonmukaisesti. Voi myöskin sanoa, että hän näin osoitti, että elämän oma kauhistuttava todellisuus kuitenkin loppujen lopuksi on voimakkaampi kuin kaikkein hienoimmin suunnitellut valtiosäännön pykälät. Mutta vähän oli vielä niitä, jotka uskalsivat seurata häntä kauemmaksi tällaisessa ajatuksen kulussa. Hänen kolmimiehinen toimikuntansa joutui myöskin monenlaisten epäilysten kohteeksi. Mitäpä se voi olla muuta — niin hänen vastustajansa ihmettelivät — kuin vapaudelle vaarallisen sukuhallituksen alkua! Senaatti pani tielle esteen toisen perästä ehkäistäkseen toimikunnan työtä.

Pian Gracchusten vastustajat saivat uutta vettä myllyynsä, kun Tiberius esitti, että kansankokous saisi senaatin sijasta määrätä, miten Pergamonin kuninkaan Attaloksen perintöä oli käytettävä. Hän tahtoi nimittäin käyttää kuninkaan aarteita välttämättömien työkalujen ja tavarain ostamiseen uusille maanomistajille. Tämä soti tavallista käytäntöä vastaan, jonka mukaan ratkaisuvalta ulkoasioissa kuului senaatille. Optimaatit näkivät uudessa esityksessä taaskin todistuksen siitä, että Tiberius pyrki tyranniuteen.

Nämä epäluulot saivat uutta virikettä, kun hän, vastoin vallitsevaa tapaa, haki kansantribuunin tointa myöskin seuraavaksi vuodeksi. Hän ymmärsi nimittäin, että hänen työnsä menisi hukkaan, jos hän itse ei voisi vallallaan antaa pontta sanoilleen.

Mutta sinä päivänä, jolloin kysymys Tiberiuksen uudelleen valitsemisesta kansantribuuniksi oli ratkaistavana, seisoo senaatti ja kansankokous toisiaan vastassa kuin kaksi vihollisleiriä, ja tiedustelijat rientävät edestakaisin niiden välillä.

Kansankokous käy myrskyäväksi. Melu muuttuu käsikähmäksi. Siitä ilmoitetaan senaatille. Tiberius saa eräältä ystävällään tietää, että senaatti aikoo ryhtyä väkivaltaisiin toimiin. Hän tahtoo tiedoittaa puoluelaisilleen, että hänen henkensä on vaarassa, mutta hänen äänensä hukkuu kansanjoukon hälinään. Vain merkeillä hän voi saada kansan ymmärtämään, mitä hän tahtoo sanoa: hän osoittaa päätänsä. Heti hoetaan, että hän on kehoittanut kansaa koristamaan päänsä kuningaskruunulla.

Senaatissa alkavat nyt kuumaverisimmät vaatia tekoihin ryhtymistä. Läsnäolevaa konsulia kehoitetaan pelastamaan valtio ja lyömään maahan tyranni. Mutta konsuli, joka on maanuudistuksen ystävä, kieltäytyy ryhtymästä väkivallankäyttöön. Silloin eräs kiihtyneimmistä, kova ja häikäilemätön ylimys, ottaa johdon. »Koska konsuli kavaltaa valtion», hän huutaa, »niin seuratkoon minua jokainen, joka tahtoo puolustaa lakien pyhyyttä!» Näin sanottuaan hän syöksyy ulos useimpien senaattorien ja näiden kannattajien ja orjien seuraamana. Kunnioittavasti kansanjoukko väistyy valtion isien edestä. Tiberius ja hänen kannattajansa ajetaan pakosalle, ja Tiberius itse ja 300 hänen puoluelaistansa lyödään kuoliaaksi. Ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun tasavaltainen hallitusmuoto oli saatettu voimaan Roomassa, nyt Rooman katuja punaa kansalaisveri. Kaikki kuolleet heitetään Tiberiin.

Tämä teko oli kuin merkki siitä, että vihollisuus ylimys- ja kansanpuolueen välillä oli tämän perästä sovittamaton. Häpeällisesti vallassaolevat olivat palkinneet sen miehen, joka oli julistanut heille, että velvollisuus valtiota kohtaan oli tärkeämpi kuin heidän luokkapyyteensä. Mihinkään taipumattomalla vastustuksellaan optimaatit olivat pakottaneet lämminsydämisen ja samalla kertaa terävänäköisen miehen uudistusten tieltä vallankumouksellisiin tekoihin. Sitten he viekkaasti ja julmasti harkiten olivat käyttäneet näitä tekoja hyväkseen ottaakseen hänet hengiltä. Mutta näin oli myöskin yhteiskunta joutunut parantumattomaan levottomuuden tilaan, joka oli aiheuttava uudistuvia vallankumouksen purkauksia.

* * * * *

Neljä vuotta tämän jälkeen sisällistaistelu vaati taas uhrikseen kuuluisan miehen, Scipio Africanus nuoremman. Hän tuli kotiin Numantiasta heti Tiberius Gracchuksen tapon jälkeen. Scipio oli naimisissa vainajan sisaren kanssa ja oli hänen uudistusliikkeensä maltillinen kannattaja, mutta selitti myöskin, että jos oli totta, että lankomies oli pyrkinyt itsevaltiuteen, hänen surmaamisensa oli ollut oikeutettu. Scipion saattoi myöskin arvelevaiselle päälle se tyytymättömyys, jonka tilusten takaisinotto oli herättänyt Rooman liittolaisten keskuudessa sentähden, että reduktio kohtasi useimpia heidän huomattavimmista miehistään. Suuttumus tuli sillä taholla lopulta niin voimakkaaksi, että sisällissota oli puhkeamaisillaan. Scipio piti senvuoksi viisaimpana uudistuksen varovaista toimeenpanoa. Hän antoi paljon suuremman arvon italialaisille kuin Rooman kaupungin roskajoukolle. Hän oli koetellut heitä lukuisissa taisteluissa ja tiesi, mihin he kelpasivat. Ja italialaiset pitivät vanhaa ylipäällikköään luonnollisena suojelijanaan. Scipio otti liittolaisten asian ajaaksensa ja sai aikaan joukon rajoituksia palautustoimikunnan valtuuksiin nähden. Mutta näin hän sai aikaan sen, että kansanpuolueen hehkuva viha kohdistui häneen, ja Gaius Gracchus nimitti häntä julkisesti tyranniksi. Eräänä aamuna vuonna 129 hänet tavattiin kuolleena vuoteestaan.

Aikanaan Rooman suurimman sotapäällikön ja valtiomiehen, miehen, jonka oikeamielisyyden, omanvoitonpyytämättömyyden ja inhimillisyyden maine on tahraton, oli, kuten yleisesti uskottiin, poliittinen vastustaja nukkuessa kuristanut. Hän kuoli melkein samanikäisenä kuin kerran kuuluisa kaimansa.

Tihutyöstä tuli maanperuutustyölle kuolinisku. Väkivalta synnytti, kuten aina, uhmaa, ja maanjako pysähtyi pian täydellisesti, lääkitsemättömäksi vammaksi koko yhteiskunnalle.

* * * * *

Kymmenen vuotta Tiberius Gracchuksen traagillisen kuoleman jälkeen hänen nuorempi veljensä Gaius Gracchus tuli kansantribuuniksi. Ei oltu koskaan nähty Roomassa niin valtavaa kansan tulvimista kaupunkiin koko Italiasta kuin hänen vaaliinsa. Mutta eipä Roomalla ollut koskaan ollutkaan hänen vertaistaan kansanjohtajaa. Hänen kaunopuheisuutensa oli sytyttävämpi kuin kenenkään muun, ja kaikki, mitä hän teki, hän suoritti intohimoisella, vastustamattomalla voimalla. Veljen traagillinen kohtalo ei ollut pelästyttänyt häntä käymästä veljensä jälkiä, mutta se oli opettanut hänelle, että oikeudenmukaista maanjakoa ei voitu panna toimeen muuten kuin murtamalla senaatin valta. Alusta asti hän pyrki tietoisesti vallankumoukseen, johon vastustajat olivat veljen askel askeleelta pakottaneet.

Hänen ensimmäisiä toimenpiteitään oli säännöllisen, mahdollisimman halpaan hintaan tapahtuvan viljanjakelun aikaansaaminen. Turhaan kuului varoittavia ääniä tällaista aietta vastaan — sitenhän totutettaisiin kansalaiset kevytmieliseen elämään. Gracchukselle oli tärkeätä kiinnittää kansanjoukot itseensä murtumattomin sitein, ja tähän viljanjakelu oli sopiva keino. Hän ei välittänyt siitä, että se yhäkin enemmän turmeli kaupungin roskaväestöä. Uudelleen muovailtua yhteiskuntaansa hän ei aikonut rakentaa tämän rahvaan, vaan koko Italian terveen, työkykyisen väestön varaan. Tällä hetkellä roskaväki merkitsi hänelle vain vallan käsiinsä saamista, tuon vallan, jonka avulla hän kykenisi uudistamaan koko valtion. Tässä tarkoituksessa hän suosi liikemiehiä, sivuutti keskiluokan ja köyhälistön turvin senaatin ja ratkaisutti kansankokouksella minkälaatuisia asioita tahansa. Tosiasiallisesti hän tietysti itse saneli päätökset ja pani ne toimeen. Hän johti viljanjakeluja, hän pani maanperuutuksen jälleen käyntiin ja hoiti myöskin sitä, hän perusti siirtoloita sekä Italiaan että maakuntiin ja rakennutti teitä valmistaakseen köyhille työansiota sekä vähentääkseen etelä-Italiasta Roomaan tuotavain elintarpeiden kuljetuskustannuksia. Matkoillaan pitkin ja poikki koko Italian hän valvoi, että kaikki tehtiin hänen tahtonsa mukaan. Kun vuosi oli kulunut, hän saavutti sen, mikä oli maksanut veljelle hengen, nimittäin sen, että hänet valittiin uudelleen kansantribuuniksi. Hän pääsi Roomassa samanlaiseen valta-asemaan kuin kerran Perikles Ateenassa. Molemmat tekivät tosiasiallisesti tahtonsa yhteiskunnan korkeimmaksi laiksi. Molempien vaikutus johtui heidän neronsa voimasta, heidän kaunopuheisuudestaan ja heidän kyvystään kerätä hallituksen kaikki nyörit käsiinsä.

Vaikeimpia tehtäviä, mihin Gracchus ryhtyi, oli italialaisten liittolaisten saaminen myötätuntoisiksi maanperuutusta kohtaan. Hän aikoi tehdä lopun heidän tyytymättömyydestään antamalla heille täydelliset Rooman kansalaisoikeudet. Tämä oli hänen politiikkansa kulmakiviä.

Mutta täten hän tuli koskettaneeksi arkaan kohtaan. Rooman rahvas ei pitänyt esityksestä. Minkävuoksi jakaa heille elatuksen tuottava rakas kansalaisoikeus noille italialaisille talonpoikaismoukille. Kuta suurempia etuja Rooman kansalaisoikeus tuotti yksityisille, sitä kitsaammiksi tulivat roomalaiset sen muille suomisessa. Aivan samoinhan oli Ateenankin porvaristo menetellyt.

Gracchuksen vaikutusvalta joukkoihin alkaa vähetä, ylimykset lietsovat tyytymättömyyttä, ja kun hän kolmannen kerran hakee kansantribuunin virkaa, hän ei tulekaan valituksi. Nyt häntä ei suojaa enää viran loukkaamattomuus, ja häikäilemättömät viholliset aikovat ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa käyttää tätä hyväkseen.

Gracchus näkee vaaran uhkaavan itseään ja vetoaa uskollistensa suojelukseen. »Minne minun onnettoman on mentävä?» kuullaan hänen huudahtavan. »Capitoliumiin? Se tihkuu veljen verta. Kotiinko? Nähdäkseni onnettoman ja murtuneen äitini kyyneleet?»

Jännitys laukeaa, kun konsuli Opimius esiintyy niin uhittelevasti Gracchuksen kannattajia kohtaan, että syntyy meteli. Sen kestäessä pistetään yksi konsulin liktori kuoliaaksi. Opimius saa silloin senaatin selittämään isänmaan olevan vaarassa ja antamaan konsuleille diktaattorin vallan ja oikeudet valtuutuksin: »Videant consules, ne quid detrimenti capiat respublica (Konsulit huolehtikoot, ettei valtio kärsi mitään vahinkoa)!»

Gracchuksen kannattajat tarttuvat aseisiin ja kerääntyvät Aventinukselle, eräälle kaupungin kukkulalle. Opimius valmistautuu valtaamaan kukkulaa. Mutta sitä ennen hän antaa airueiden luvata anteeksiannon rangaistuksen sijasta jokaiselle kansanpuolueen jäsenelle, joka laskee aseensa. Harvat jaksavat vastustaa tällaista houkutusta. Vain pieni joukko pysyy rakastetun johtajansa ympärillä. Heidät ajetaan pian pakoon. Itse Gracchuskin pakenee, yhden ainoan uskollisen orjan häntä seuratessa. Pyhässä lehdossa kaupungin ulkopuolella hän vaipuu uupuneena maahan. Päästäkseen joutumasta elävänä vihollistensa käsiin hän käskee orjan surmata itsensä. Mies tottelee ja tappaa itsensäkin. Ylimystö käyttää hyväkseen voittoa pannen toimeen Gracchuksen kannattajien verisen vainon. Vähintään 3 000 ihmistä lienee saanut surmansa.

Tämä murhenäytelmä esitettiin vuonna 121 e.Kr.

Mutta kun verenvuodatus oli päättynyt, kolme tuhatta ruumista heitetty Tiberiin ja kansalaisveren jäljet Rooman kaduilta pois pyyhitty, Opimius ikuistutti »uljaan voittonsa» muiston lyöttämällä mitalin, jonka takasivulla oli tunnuksena hänen oma kuvansa esittäen Herkulesta sotanuijineen ja voitonseppeleineen. Ja Concordialle — sovun jumalattarelle! — hän vihki erään temppelin.

Mies, joka oli tahtonut täydentää veljensä elämäntyön pelastamalla köyhät ja raskautetut toivottomasta alennuksen tilasta ja saattamalla heidät ihmisarvoa vastaaviin olosuhteisiin, se mies antoi elämänsä köyhien asian puolesta. Epätoivoissaan ja avuttomina nämä ajattelivat, että heidän lastensa kohtalo oli joutua rikkaitten orjiksi.

Gaius Gracchuksen kuoleman jälkeen kävi pian samoinkuin hänen veljensä tapon jälkeenkin: maareformin toimeenpano pysähtyi. Mutta viljanjakelut jatkuivat, ja ne houkuttelivat uusia joukkoja irtolaisväestöä Roomaan. Rooman yhteiskunta jakaantui auttamattomasti itsekkääksi ja häikäilemättömäksi yläluokaksi ja toimettomaksi, levottomaksi rahvaaksi, ryhdittömäksi, arvottomaksi kaupungin roskaväeksi. Polvi polvelta kävi selvemmäksi, että näin kestämättömän tilanteen lopputuloksena täytyi olla yksinvalta, jottei yhteiskunta joutuisi perikatoon. Pian oli poliittiselle näyttämölle ilmestyvä vallan toisenlaisia kansanjohtajia kuin jalot, epäitsekkäät Gracchukset.

Silloin vasta, kun jo oli myöhäistä, roomalaiset huomasivat, mitä he olivat Tiberius ja Gaius Gracchuksessa menettäneet. »Silloin», Plutarkhos kertoo, »kansa pystytti heille julkisille paikoille kuvapatsaita, julisti ne paikat, joissa Gracchukset murhattiin, pyhiksi ja uhrasi siellä esikoiset kaikesta, mitä kukin vuodenaika tuotti. Monet uhrasivat heille jopa päivittäinkin ja heittäytyivät maahan heidän kuvapatsaittensa eteen, ikäänkuin olisivat olleet jumalien pyhätöissä.» Cornelialle pystytettiin muistomerkki seuraavin kirjoituksin: »Comelia, Africanuksen tytär, Gracchusten äiti.»

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

Appian, De romerske Borgerkriege, oversat af Karl Hude.

Matthias Gelzer, Die Nobilität der römischen Republik. Arthur Stein,
Der römische Ritterstand.

Tähän kappaleeseen:

Fyra levnadsteckningar av Plutarkos, Hugo Bergstedtin ruotsinnos.

Walter Kranz, Die Gracehische Bewegung.

K.W. Nitzsch, Die Gracchen und ihre nächsten Vorgänger.

Eduard Meyer, Kleine Schriften I.

E. Kornemann, Zur Geschichte der Gracchenzeit.

Robert v. Pöhlmann, Zur Geschichte der Gracchen.

Robert v. Pöhlmann, Tiberius Gracchus als Socialreformer (Aus Altertum und Gegenwart: Neue Folge).

E.v. Stern, Zur Beurteilung der politischen Wirksamkeit des Tiberius und Gaius Gracchus (Hermes 1921.)

Herman Gummerus, Der römische Gutsbetrieb (Klio 1906.
Kirjallisuusviittein).

Max Weber, Die römische Agrargeschichte.