CATULLUS.

Vanhin roomalainen runous oli ollut eepillistä ja draamallista runoutta. Kesti kauan, ennenkuin subjektiivinen ja yksilöllinen helleeninen henki kykeni vaikuttamaan roomalaishenkeen niin syvälti, että lyyrillinen latinankielinen runous kykeni syntymään. Se runoilija, joka ansaitsee nimen roomalaisen lyriikan isä, on Ciceron ja Lucretiuksen aikalainen Catullus. Hänessä huomaa voimakasta vaikutusta ennen kaikkea Sapphosta ja Kallimakhoksesta. Näiden muutamia runoja Catullus on suorastaan kääntänyt. Mutta Catullus ei ollut suinkaan sävyisä kääntäjä ja jäljittelijä — hän oli aito, alkuperäinen runoilijanero, jonka koko elämä oli täynnänsä polttavaa intohimoa. Hänen pikkurunonsa ovat sentähden harvinaisen viehättäviä. Ne ovat vain hetken lapsia, ja runoilija itse sanookin niitä rakastettavan vaatimattomasti loruiluksi, mutta »ne antavat meille», Schück sanoo, »ensimmäisen kerran sitten Sapphon päivien aitoa lyriikkaa, ja niissä kohtaa meitä kokonainen ihmiselämä, kokonainen aikakausi elävän elämän tuorein värein. Lucretiuksen eepokseen verraten Catulluksen laulut muodostavat omituisesti vaikuttavan vastakohdan. Kummankin runot ovat intohimon lapsia. Mutta Lucretius kiehtoo meidät siksi, että me vain välähdykseltä näemme hänen oman henkilöllisyytensä luonnon eepoksen haltioituneitten tietäjäinsanojen takaa; Catullus lumoo meidät siksi, että me ikäänkuin kuulemme hänen sydämensä lyönnin, kuuntelemme hänen hengitystään ja katselemme hänen leimuavia silmiään. Toinen oli miehekkään ylpeästi koettanut salata oman henkilöllisyytensä joukon katseilta; toinen on antiikin kenties yksilöllisin runoilija.»

Catullus oli syntynyt Veronassa, mutta tuli jo kahdenkymmenenkahden vuoden vanhana Roomaan. Täällä hänet tempasi pyörteisiinsä se nautintoelämä, joka oli tullut muotiin sellaisten miesten kuin Catilinan vaikutuksesta, tuo elämä, joka oli täynnä rakkausseikkailuja hetairain ja naimisissa olevien naisten kanssa, hurjia orgioita, ja joka suurelta osaltaan perustui jaloon taitoon tehdä velkoja niitä maksamatta. Tässä hirvittävän hillittömässä ympäristössä kohtasi hänet suuri rakkaus, tuo kaikki kuluttava intohimo, joka teki hänestä haltioituneen runoilijan ja antoi roomalaiselle kirjallisuudelle sen ensimmäisen suuren lyyrikon. Kuuma kelttiläisveriköhän tässä Gallian pojassa aiheuttaa hänen vastaanottavaisuutensa ja sukulaisuutensa helleenisen hengen voimakkaalle subjektiiviselle piirteelle? Kenties on juuri tässä selitys siihen, miksi Catulluksesta tuli sen runouslajin uranuurtaja, jossa runoilijan oma minä rikkoi ne kahleet, joihin sidottuna ankara roomalainen valtio- ja perhekuri oli niin kauan aikaa yksilöä pitänyt. Nyt kirjallisuudestakin huomaa, että vanharoomalaisten luonteitten aika on ohi, tuo aika, jolloin koko Rooman kansalla oli, kuten saksalainen esseisti Birt hienostuneella psykologisella silmällään toteaa, »joukkosielu niinkuin mehiläispesässä», jolloin yksilöt olivat »kovia, särmikkäitä luonteita, vailla kauneudentunnetta, vailla mielikuvitusta, täydellisesti epämusikaalisia, mutta tarmokkaita. Kuten egyptiläisissä kohokuvissa kaikki henkilöt olivat yhtäläisiä, niin olivat muinaisroomalaisetkin. He ovat vain tyyppi; joukon vaistot puhuvat jokaisesta yksityisestä henkilöstä.»

Nyt sitävastoin runoilija uskaltaa olla kokonaan oma itsensä, antaa ilmaisun hetken tunnelmille, suurille ja pienille intohimoille. Rooman valtiohan ei muutoin ole enää sellainen, että se voisi aiheuttaa isänmaallista innostusta. Se on muodostunut poliittisesti turmeltuneeksi yhteiskunnaksi, kunnianhimoisten kansanvillitsijäin temmellyskentäksi. Tällaisesta maaperästä eivät kasva suinkaan isänmaalliset laulut, kuten Næviuksen ja Enniuksen luomukset tasavallan suuruuden ajalla, jolloin jokainen roomalainen tunsi olevansa yhtä voimakkaan, ylvään valtionsa kanssa. Ei ole ihmettelemistä, että yleisten asioitten harrastus nyt sitävastoin häviää kirjallisuudessakin ja että runous muuttuu vain yksityisen tunteitten, ennen muuta rakkauden ja vihan ilmentäjäksi. Tällöin tulee nainen roomalaisen runouden keskipisteeksi.

Lesbia on nimenä Catulluksen runoudessa sillä naisella, jota hän rakasti omaan tuhoonsa asti. Nimi on valittu tarkoittaen Hellaan tulisinta rakkauden laulajaa, »orvokkikiharaista, suloisesti hymyilevää» lesboslaisen laulajakoulun Sapphoa. Kolmeentoista lyhyeen säkeeseen Catullus on muutamissa nopeasti kiitävissä hetkissä keskittänyt rakkauden onnen intohimoisen huuman taustana katoavaisuuden ikuinen uni:

    »Lesbiain, eläkäämme, lempikäämme,
     pelkäämättä rahtusen vertaa, kuinka
    suutaan soitellee ukot huuhkapäiset!
    Laskee auringot, ja ne nousee taasen,
    vaan kun vuolas vuo elämämme sammuu,
     yöhön ainaiseenpa me uinahdamme.
    Suudelmaa tuhat suo ja sitten sata,
    sitten uudestaan tuhat, sitten sata,
    sitten jälleen suo tuhat, jälleen sata!
     Suukkojamme kun tuhatmäärin karttuu,
    niin me yhteen nuo sekotamme, jottei
    kenkään tulla voi kademieleen tuosta,
     kun hän tietää sais, miten niit' on monta.»

Kuka sitten oli tämä runoilijan jumaloima Lesbia? Hän oli ylhäinen roomalaisnainen, oikealta nimeltään Clodia, pahamaineisen, syrjäkujien joukon ja roskaväen sankarin Clodiuksen sisar. Hänen oma maineensa ei ollut alallaan veljen mainetta parempi. Kun Cicero oli kerran erään hänen rakastajansa puolustusasianajajana, jota Clodia syytti siitä, että tämä oli muka tahtonut myrkyttää hänet, käytti Cicero hyväkseen varmasti mieluisaa tilaisuutta loistaakseen valitun ilkeillä pistosanoilla verivihollisensa Clodiuksen sisaresta. »Minä en ole suinkaan», hän sanoi moitteettoman ritarillisesti, »ilkeämielinen naisia kohtaan ylipäänsä ja kaikkein vähimmin sellaista kohtaan, joka lukeutuu kaikkien miesten ystävättärien joukkoon.»

Mutta Clodian kauneutta ihailtiin yleisesti. Hänen naimisissaolonsa ei sen ajan turmeltuneen käsityskannan mukaan ollut suinkaan esteenä hänen monille rakkaussuhteilleen, etenkin, kun hänen miehensä oli vanha, ikävä ja epämiellyttävä herrasmies. Catulluksella oli tapana nimittää häntä »aasiksi». Se aika oli mennyt, jolloin roomalainen perheenäiti istui jalon hyveellisesti eristäytyneenä kotona kangaspuiden ja värttinän ääressä. Roomasta oli tullut elostelijain ja avionrikkojattarien kaupunki. »Viattomuus on rumuuden todistus», sanottiin.

Tähän vaaralliseen naiseen sattui nuori runoilija tutustumaan. Hänen elämänsä suuren intohimon satuun kuuluu myöskin, että Clodia oli häntä kymmenen vuotta vanhempi. Mutta se, mikä nuorukaiselle muodostui kuluttavaksi kärsimykseksi, ei elämääkokeneelle ylhäiselle naiselle ollut koskaan muuta kuin pian unohdettu episodi. Aavisteleva epäluuloisuus sekaantuikin pian nuorukaisen aistihuumaan. Hän sanoo:

    »Kaunoni lausuu, että hän hylkäis muut kosijansa
      kuin minut, vaikkapa Zeus itsekin hänt' anelis.
    Näin hän lausuvi, mut mitä armaalleen nimes nainen,
      senpä sä kirjoittaa tuulehen, virtahan voit.»

Parin vuoden rakkaushurmion jälkeen hänen pahat aavistuksensa saavatkin eräänä päivänä vahvistuksen. Hän oli matkustanut kotiinsa vanhaa isäänsä tervehtimään. Tänne hän huhupuheena kuulee, että Clodia on ottanut itselleen uuden rakastajan. Hän ei ollut, Schückin sanoja käyttääksemme — »niitä naisia, jotka kauan huokailevat yksinäisyydessä».

Tuskasta suunniltaan runoilija kiiruhtaa takaisin Roomaan, mutta siellä hän sai vain varmuuden, että Lesbia ei enää kuulunut hänelle. Catulluksen uskottomasta ystävästä Rufuksesta oli tullut hänen kilpailijansa. Nyt runoilija purkaa tuskansa säkeisiin:

    »Tuikiko turhaan siis pidin ystävänäin sua, Rufus?
     Turhaan? Katkeran on kallihiks päätynyt hän.
    Hiivit mun povehein, mut tuskat toit sydämeeni,
     koidolt' aartehen veit ainoan, minkä hän sai.
    Veit sä sen. Oi, elämäämme sä vuodatit myrkkyäs julmaa,
     veikkoutemmekin, oi, oi, tuhos myrkkysi tuo.»

Laulajan rakkauden palo Lesbiaa kohtaan muuttui nyt vihaksi. Mutta hän ei kyennyt kuitenkaan irroittautumaan vanhasta intohimostaan. Mies poloinen koetti etsiä karvasta lohdutusta siitä, ettei hän kuitenkaan, kaikesta huolimatta, ollut Lesbialle tyhjää ilmaa: herjasihan tämä häntä toisille:

    »Leskiä herjaelee mua myötään, ei minust' yhtään
      vaieta voi; mua hän lempivi, vannoa voin.
    Mistäkö tiedän? Koska mä myös kiroan joka hetki
      häntä, jot' armastan, sen minä vannoa voin.»

Entiset rakastavaiset näyttävätkin vielä kerran lähestyneen toisiaan. Mutta rakkauden sammunutta liekkiä he eivät enää kyenneet puhaltamaan palamaan. »Sinun vikasi on, Lesbia», kirjoitti hän, »että en

nyt sua lempiä voi, vaikk' kuinkakin kunnokas oisit, Laata en lemmestäin, tee mitä kehnoa vain.»

Syvälle Lesbia vaipuikin, niin syvälle kuin nainen voi vajota. Hän otti nyt — toistaaksemme itseään Catullusta — rakastajansa »kujilta ja katunurkista», ei rakkaudesta, vaan ainoastaan »turmellakseen heidän nuoruudenvoimansa».

    »Älköön luulko, hänt' yhä että lemmin!
    Surmannut tuon tuntehen on hän, niinkuin
    aura katkaisee kukan huikeissansa
          nurmikon reunaa.»

Liikuttavaa on kuulla intohimon orjan hurjuudessaan purkavan tuskaansa palaviin rukouksiin pyytäen jumalia armahtamaan hänen raadeltua sieluaan:

    »Kurjaa silmätkää mua! Jos elämäin oli puhdas,
      niin tämä turmiokas myrkky te lievittäkää!
    Tuskat polttelevat ovat tunkeuneet ytimiini,
      kaikki jo rinnastain riemut on riistäyneet.
    Pyydä en, että hän myös mua lempisi kuin minä häntä,
      taikka, mi mahdotont’ on, että hän sais siveäks.
    Oi jumalat, vain multa te viekää tuskani poltto,
      viekää multa se pois uskollisuuteni vuoksi.»

Mutta intohimot olivat polttaneet hänet. Hän oli vain noin kolmikymmenvuotias, kun hän vuonna 54 päätti päivänsä. Vaikuttaa enemmän kuin sattumalta, että Lucretius, Catullus ja monet muut samanaikaiset runoilijat kuolivat ennen aikojaan. He kuuluivat aikakauteen, jolloin veri sykki kuumeisesti, hermostuneeseen aikaan, joka oli menettänyt sen suurenmoisen sielullisen tasapainon, joka oli ominaista vanhemmalle, vankkarakenteisemmalle runoilijasukupolvelle. Melkein koko roomalaisen kirjallisuuden uranuurtajajoukko, Nævius, Ennius, Plautus ja monet muut, saavuttivat korkean iän ja vaikuttivat kirjailijoina vielä elämänsä ehtoolla. Mutta Catulluksen ja Lucretiuksen elämä ja runous kuvastavat sitä rikkinäistä aikaa, jolloin he elivät. Se aika oli tulisten intohimojen, polttavan nautinnonjanon aikaa, siveellisen ja uskonnollisen rappeutumisen aikaa, jonka yllä oli kauhun tumma varjo.

Kirjallisuutta:

Sånger af Catullus från Verona, öfversättningsförsök af Elias Janzon
(Upsala universitets årsskrift 1889 ja 1891).

A.B. Drachmann, Catuls digtning.

Otto Ribbeck, C. Valerius Catullus.

I.B. Stenersen, Catul’s digtning.

V.A. Koskenniemi, Roomalaisia runoilijoita.

TRIUMVIRIT VOITTAVAT CÆSARIN VIIMEISET VIHOLLISET.

Jätimme politiikan ja sen väkivaltanäytelmät siihen hetkeen, jolloin henkipattojulistukset raivosivat pahimmillaan Roomassa. Kun verityö oli loppuunsuoritettu, tuli Brutuksen ja Cassiuksen vuoro. Näitä vastaan triumvirit kääntyivät asevoimin. Ratkaisu tapahtui Makedoniassa. Näytti siltä kuin Brutusta ja Cassiusta Cæsarin verinen haamu olisi seurannut heidän kulkiessaan kohti kohtaloansa. Paha omatunto teki molemmat murhaajat epävarmoiksi ja lamautti heidän toimintatarmonsa. Kerrotaan Brutuksen nähneen eräänä yönä yli-inhimillisen suuren hahmon, joka vaieten astui hänen telttaansa. Brutus kokosi rohkeutensa ja kysyi: »Kuka sinä olet? Mitä sinä minusta tahdot?» »Minä olen», haamu vastasi, »sinun paha henkesi. Me kohtaamme Philippoin luona.»

Tämännimisen Makedonian kaupungin luona tapahtuivat ratkaisevat taistelut vuonna 42 e.Kr. Molemmat Philippoin luona käydyt taistelut olivat suurimmat koko Rooman historiassa. 100 000 miestä taisteli tällöin kummallakin puolella. Antoniuksen sotapäällikkötaidon vuoksi taistelu päättyi triumvirien voittoon — Octavianus oli liian nuori ja kokematon ja sen lisäksi niin sairas, että hän ei voinut hoitaa päällikkyyttä. Tämä ei ollut hänen elämässään ainoa kerta, jolloin hänen horjuva terveytensä hänet petti ratkaisevalla hetkellä. Hintelä Octavianus oli kuin hento poikanulikka jättiläismäiseen Antoniukseen verraten. Mutta erotus tasoittui enemmänkin kuin tarpeeksi siitä, että Octavianus ei tuhlannut saamaansa leiviskää. Ja viisauteen ja valtiomieslahjakkuuteen nähden hän oli jättiläistä verrattomasti etevämpi. Hän ei kerskaillut kuten Antonius, vaan toimi ja teki työtä.

Cassius ja Brutus olivat etukäteen päättäneet surmata itsensä siinä tapauksessa, että heidät voitettaisiin. Cassius pani ensimmäisenä päätöksensä toimeen. Aseenkantajallaan hän surmautti itsensä — samalla tikarilla, kerrotaan, jolla hän itse oli osallistunut Cæsarin murhaan.

Cassiuksen epätoivoinen teko johtui kuitenkin tilanteen väärin arvostelemisesta. Ensimmäisen päivän taistelu Philippoin luona ei ollut ratkaiseva. Mutta samalla hetkellä, kun Cassius oli kuollut, kurikin armeijassa loppui. Brutus oli liiaksi tuumiskeleva luonne, kykenemätön reippaaseen aloitteeseen. Kaikesta piti keskustella ja kaikki tehdä »mielipiteenvaihdon» esineeksi. Sotaleiri muuttui filosofikouluksi, jossa jokainen mies puhui monisanaisesti oman käsityksensä puolesta ja ylipäällikön oli vaikeata saada päätöstä aikaan. Toinen ei hyväksynyt toista, toinen taas ei toista Brutuksen esityksistä ja välitti viis hänen käskyistään. Casca oli kaikista julkein, mies, joka oli saavuttanut Herostratoksen roistonmaineen antamalla Cæsarille ensimmäisen tikariniskun. Kieli, jota hän nyt käytti korkeinta päällikköä kohtaan, oli vallan sopimatonta. Nyt ei Brutusta auttanut Homeroksen säkeitten lausuileminen eikä filosofisten probleemain selvittely.

Senpä vuoksi Brutus epätoivo sydämessä jälleen ryhtyi taisteluun. Mutta hänellä ei ollut valitsemisen varaa, jollei hän tahtonut nähdä armeijansa hajaantuvan itsestään. Hänen joukoistansa oli jo osa hänen silmiensä edessä mennyt vihollisen puolelle. Brutus oli Philippoin luona samassa asemassa kuin Pompeius Pharsaloksen luona.

Brutus taisteli urhoollisesti ja alussa menestyksellisesti, mutta kokonaisuuden johto luisui hänen käsistään, ja kun taistelu oli menetetty, hän pakeni. Mutta paetessaan hän epätoivoissaan erään ystävän avulla työnsi miekan sydämeensä.[75]

Cæsarin murha oli kostettu, ja tästä hetkestä tuli yhä yleisemmäksi se käsitys, että »tyrannimurha» oli ollut jumalille vastenmielinen teko.

Suetonius tekee sen johtopäätöksen, että tuskin ainoakaan Cæsarin murhaajista eli uhrinsa jälkeen kauemmin kuin korkeintaan kolme vuotta; ja kyseenalaista on, kuoliko heistä kukaan luonnollisen kuoleman. Muutamat kuolivat haaksirikossa, toiset kaatuivat sodassa ja eräät surmasivat itsensä samalla tikarilla, jolla olivat käyneet Cæsarin kimppuun.

* * * * *

Sittenkuin Itämaat oli saatu takaisin Brutuksen ja Cassiuksen vallasta, oli triumvirien tehtävänä ryhtyä ahdistamaan Sextus Pompeiusta, joka oli lähtenyt meren turviin ja tullut mahtavaksi merirosvopäälliköksi pesäpaikkoinaan Sisilia, Sardinia ja Korsikka. Sisilialaiset, joissa oli aina elänyt voimakas vapaudenrakkaus, olivat iloisia siitä, että heidän saarestaan oli tullut itsenäisen valta-alueen keskipiste. Olivathan he suureksi osaksi kansallisuudeltaan kreikkalaisia ja vihamielisiä Roomaa kohtaan.

Pompeius nimitti itseään ylpeästi »Neptunuksen pojaksi» ja vaihtoi purppuraisen sotapäälliköntogansa merensiniseen. Hän teki roomalaisille paljon kiusaa estämällä elintarpeiden tuonnin Roomaan ja kurittamalla Italian rannikkoja. Henkipattovainojen jälkeen ja vielä enemmän Philippoin taistelun perästä kaikki tyytymättömät ainekset pakenivat hänen luokseen, ja ryöstön ja saaliin mahdollisuus houkutteli seikkailijoita joka taholta.

Pitkän sovinnonhieronnan jälkeen triumvirien ja Pompeiuksen kesken puhkesi sota. Turhaan runoilija Horatius rukoili kokonaisen kansan nimissä säästämään sitä vielä enemmältä verenvuodatukselta. Hän tunsi nuo luonnottomat veljessodat seuraukseksi kirouksesta, joka oli raskaana painanut Roomaa aina siitä päivästä asti, jolloin Romulus oli surmannut veljensä Remuksen.

    »Rikoksiin mihin, mihin te taasen syöksytte,
        tupesta miekat temmaten?
    Lie liian vähän maalla, merellä vuotanut
        latinalaista hurmetta?
    Ei siks ees, että linnat korskat Karthagon
        tuhaksi Rooma rauentais,
    tai jotta Britti rauhaan jäänyt kahleissa
        triunifisaatoss' asteleis,
    vaan jolta, niinkuin Perthit toivoo, kaupunki
        tää itse kaataisi itsensä.
    Mutt' eiväthän ees sudet eikä leijonat
        hätyytä omaa heimoaan.
    Te hullujako ootte vaiko raivoja,
        vai vikapäitä? Vastatkaa!

    Vait on he, käyvät kalmankalpeiksi kasvonsa,
        ja mielet järkkyy, tyrmistyy.
    Te vikapäitä ootte; Rooman vitsaus
        on veljesmurhat ainaiset
    siit' asti kuin vuos syytön veri Remuksen
        kiroksi kansan vastaisen.»

Mutta tasavallan kuolinkamppailu vaati vielä enemmän verta. Myrskyt aiheuttivat Octavianuksen laivastolle niin suuria tappioita, ettei niiden veroisia ollut nähty miesmuistiin. Mutta vastoinkäymisen päivinä ilmenivät nuoren imperaattorin suuret luonteenominaisuudet. Hän teki kaikki, mitä oli tehtävissä vaurioitten korjaamiseksi, eikä menettänyt milloinkaan rohkeuttaan hetkeksikään. Pompeius ei sitävastoin ymmärtänyt käyttää menestystään hyödykseen. Hän oli rohkea seikkailija, mutta hänellä ei ollut sotapäällikön ja valtiomiehen kykyä rauhallisesti harkita ja nähdä olosuhteet suuresti.

Vielä kerran suuri merionnettomuus kohtasi Octavianusta, mutta hänen maajoukkojensa voimakkaammuus merkitsi ajan pitkään enemmän kuin laivaston vastoinkäymiset. Ja lopulta nämäkin vaihtuivat voitoiksi. Pompeiuksen laivasto tuhottiin perin pohjin Messinan lähellä vuonna 36 e.Kr. Voiton kunnia lankeaa pääasiallisesti Agrippalle, Octavianuksen sotapäällikölle ja hänen samanikäiselle lapsuudenystävälleen ja opiskelutoverilleen, joka seisoi uskollisesti imperaattorin vierellä sekä rauhan että sodan toimissa.

Menettäessään laivastonsa Pompeius joutui pois suunniltaan, aivan kuin isänsä Pharsaloksen luona, ja jätti maasotajoukon oman onnensa nojaan sillä seurauksin, että se voitettiin. Itse hän pakeni Vähään-Aasiaan toivoen voivansa luoda siellä itselleen uuden aseman liittoutumalla parthialaisten kanssa. Mutta suunnitelma epäonnistui, hän joutui vangiksi ja mestattiin Antoniuksen käskystä.

Kirjallisuutta:

Axel Dahlman, Agrippa.

TRIUMVIRAATIN PURKAUTUMINEN.

Sillä aikaa kuin Octavianus taisteli Sextus Pompeiusta vastaan ja hoiti hallitusta Roomassa, piti Antoniuksen järjestää Idän olot. Sen hän tekikin omalla erikoisella tavallaan. Kansan Bakkhokseksi tervehtimänä — osa, joka varmasti soveltui hyvin alituisesti janoiselle ihmiselle — hän kulki viininlehväseppele otsallaan ja thyrsossauva kädessä Vähän-Aasian kaupungista kaupunkiin hurjissa juomingeissa mukanaan joukkue näyttelijöitä, tanssijattaria, huilunpuhaltajia ja kitaransoittajattaria. Kaikkialla hän rankaisi ja palkitsi aina sen mukaan, millä tuulella sattui olemaan. Hän tuhlasi mielettömällä tavalla ne varat, jotka hän kiristi kurjalta väestöltä.[76] Mitäpä hän huoli kyynelistä, armon rukouksista, verestä, mikä oli kullan hintana.

Kun hän kerran Kilikiassa Tarsoksen kaupungin forumilla istui oikeutta, kaikui äkkiä suusta suuhun huuto: »Venus on tullut uuden Bakkhoksen luo!» Hiljaisen soiton kaikuessa kullattu alus, purppurapurjeen ja hopeasilauksista loistavien airojen kuljettamana ohjasi kulkunsa ylös Kydnosjokea. Kullalta kimmeltävän valtaistuinkatoksen alla lepäsi uusi Venus: Egyptin ihana hallitsijatar Kleopatra. Amoriineiksi puetut pojat leyhkyttelivät hänelle viileyttä, kauniit orjattaret esittivät sulottaria ja nereidejä, ja ilma oli täynnä ihmeellisiä, suloisia tuoksuja.

    No, kuulkaa: laiva, jossa kulki hän,
     se niinkuin kimmeltävä valtaistuin
    vesillä palaa; keula pelkkää kultaa,
    ja purjeet purppuraa; ne sulotuoksuin
    tuuletkin hurmaa; airot hopeaiset
     säveltä huilun säestää, ja kiirein
    vanassa vesi seuraa, niinkuin sitä
    lumoisi loiske. Kleopatran suhteen
    jää vaivaiseksi kertomus: hän siinä
    teltassa kullankirjaillussa viruu
     himmentäin Venuksenkin, jossa taide
    jo voittaa luonnon; kahden puolen sievät,
    cupidomaiset, hymykuoppa-pojat,
    käsissä kirjoviuhkat, joiden leyhkä
    ihoa somaa jäähdyttäissään näyttää
     vain tulistuvan, turhaa tehden työtä.

(Shakespeare, Antonius ja Kleopatra.)

Kaikki kaupunkilaiset, joissa vain henkeä ja elämää oli, riensivät katselemaan tätä ihanaa ilmestystä.

Mutta Antoniuksen takia hän oli tullut ja hän pyysi nyt tämän luokseen aterialle. Hän tuli, näki ja oli voitettu. Heti ensimmäisestä silmäyksestä hän hullaantui tuohon kiehtovaan ilmestykseen ja häikäistyi hänen uivan hovinsa loistosta. Laivan astiasto oli taidokasta täysikultatyötä, seinät ja lattiat koristettu purppurapeitteillä, ja joka päivä lumoava emäntä loihti esiin yllätyksiä, jotka saivat vieraat yhä uudelleen hämmästymään.

Henkevään, hienosti sivistyneeseen kuningattareen verraten oli Herkuleksen jälkeläinen, joksi Antonius itseään mielellään nimitti, kolho, joka oli nyt vallan hourupäinen. Puolittain tahdottomana hän seurasi Kleopatraa Egyptiin. Rakastavaiset heittäytyivät huvien pyörteeseen ja koettivat voittaa toisensa yhä uusia huvituksia keksimällä. Varsinkin on kuuluisa kertomus, kuinka Kleopatra kerran löi vetoa rakastajansa kanssa siitä, että hän yhdellä ainoalla aterialla voisi tuhlata parikymmentä miljoonaa markkaa. Hän voittikin vedon irroituttamalla korvarenkaastaan suunnattoman kallisarvoisen helmen ja liuotuttamalla sen viinipikariin jollakin voimakkaalla hapolla.

Kleopatran syleilyssä Antonius unohti sekä hallitusvelvollisuutensa että kunniansa. Pieni, hento egyptitär nautti nähdessään, kuinka hän voi kietoa tuon jättiläisen sormensa ympärille. Kleopatran vuoksi Antonius löi laimin ja hylkäsi rakastavan, uskollisen vaimonsa Octavian, Octavianuksen sisaren. Hänen kauneutensa ei ollut intohimoisesti huumaavaa kuten Kleopatran, mutta sen aateloi sielun suuruus ja lempeys, joka oli liian kaunista irstaalle Antoniukselle.

* * * * *

Antoniuksen irstaileva nautintoelämä ei voinut olla herättämättä hänelle epäedullisia vertailuja Roomassa, missä hänen vastakohtanaan esiintyi se velvollisuudentunto ja viisas harkitsevaisuus, mitä Octavianus osoitti, hoitaessaan tehtäväänsä maailmanvaltakunnan läntisen osan hallitsijana. Ensi kerran Cæsarin kuoleman perästä tuntui siltä, että Rooman valtakuntaa todellakin hallittiin, että valtakunnassa pidettiin voimassa järjestystä. Nuoren sotapäällikön kansansuosio kasvoi jokaisesta viljalastista, joka saapui Roomaan meren yli, jonka hän oli jälleen tehnyt vapaaksi. Antoniusta hallitsi sitävastoin pieni, vallanhimoinen Kleopatra, vieläpä siinä määrin, että hän antoi tämän houkutella roomalaisen alueen Aasiassa toisensa jälkeen itselleen ja lapsilleen, Cæsarionille ja kolmelle Antoniuksen kanssa saamallensa lapselle. Antonius oli ilmeisesti unohtanut olevansa roomalainen!

Hänen eronsa Octaviasta vaikutti samalla tavoin triumvirien välisiin suhteisiin kuin muinoin Iulian kuolema Cæsarin ja Pompeiuksen väleihin. Ja Crassuksen äkillistä kuolemaa ensimmäisen triumviraatin ajoilta vastasi nyt se seikka, että Lepidus-nolla erotettiin triumviraatista. Hän ei ollut varsinaisesti koskaan kelvannut muuhun kuin kääntämään purjeensa tuulen mukaan. Octavianus ajoi hänet pois pitemmittä puheitta, kun havaittiin, että hän Sextus Pompeiusta vastaan käydyn sodan aikana oli pettänyt liittoveljensä ja pitänyt salaisia neuvotteluja vihollisen kanssa aikoen itse päästä Sisilian herraksi. Octavianuksen onnistui kuitenkin tällä kertaa päättäväisellä esiintymisellään välttää uusi sisällissota. Olosuhteita taitavasti hyväkseen käyttäen hän pakotti Lepiduksen legioonat hylkäämään heikon ja huonossa huudossa olevan päällikkönsä ja menemään Cæsarin ottopojan puolelle. Sotilaathan kyllä huomasivatkin, että tämä oli varmin tapa päästä taistelemasta omia maanmiehiään vastaan.

Lepiduksen poistuttua pelistä Octavianus ja Antonius olivat sovittamattomina vastakohtina vastakkain, kuten Cæsar ja Pompeius seitsemäntoista vuotta aikaisemmin. Triumviraatin molemmat päämiehetkään eivät olleet koskaan olleet ihastuneita toisiinsa, vaan ainoastaan perinpohjaisten laskelmien pakottamina joutuneet liittolaisiksi.

»Miksi minä jakaisinkaan vallan veltostuneen laiskurin kanssa», Octavianus ajatteli. Ja toiselta puolen vallanhimoinen Kleopatra kiihoitti Antoniusta koettamaan tehdä itsensä maailmanvaltakunnan herraksi ja Aleksandreian hallituskaupungiksi Rooman asemesta. Oli vain ajan kysymys, milloin Lännen ja Idän kunnianhimoisista hallitsijoista tulisi veriviholliset.

Viimein roomalaisten suuttumus Antoniusta ja Kleopatraa kohtaan oli tullut niin suureksi, että Octavianus vuonna 31 e.Kr. sai senaatin julistamaan sodan kuningatarta vastaan sekä erottamaan Antoniuksen hänen viroistaan ja arvoistaan, »koska hän oli luovuttanut hänelle uskotun vallan naiselle.» Octavianus sai sen käsityksen yleiseksi, että hänen entinen lankonsa oli tehnyt tekonsa syyntakeettomassa tilassa: egyptiläinen noita oli antanut hänelle taikomiaan rakkausjuomia.

Ratkaiseva taistelu suoritettiin merellä Epeiroksen eteläisimmän niemen Aktionin luona. Antoniuksen roomalaiset ystävät olivat turhaan koettaneet taivuttaa häntä lähettämään pois Kleopatran: roomalaiselle ei ollut sopivaa, että hänellä oli nainen mukana taistelun johdossa. Mutta oli mahdotonta saada häntä menemään matkoihinsa. Kleopatra pelkäsi, että hänen horjuvainen rakastajansa sopisi silloin Octavianuksen kanssa ja hän itse joutuisi pulaan. Hänen kannattajansa selittivät myöskin, että egyptiläinen miehistö taistelisi paljon halukkaammin, jos heidän kuningattarensa olisi mukana.

Antoniuksen heikkous kauniiseen naiseen oli saava ankaran rangaistuksen. Keskellä taistelua nähdään äkkiä purppuralipun kohoavan kuningattaren amiraalilaivan mastoon. Se on merkki Egyptin laivastolle, joka ei ole vielä ryhtynyt taisteluun, purjehtia kotiin. Tuuli on nimittäin kääntynyt kotimatkalle suotuisaksi, ja tiukasti sulkeutuneena eskaaderina kuningattaren laivat ohjaavat kulkunsa etelää kohti. Hämmästyneinä taistelijat katselivat tätä selittämätöntä manööveriä. Oliko se vain oikukkaan naisen vehkeitä, kun hän huomasi taistelun käyvän hänelle uhkaavaksi? Oliko hän kauhistuneena pitänyt kaikkea menetettynä ja ajatellut vain itsensä ja aarteittensa pelastamista?

»Kuin lehmä, jonka paarmat hullaannuttaa»

hän läksi tiehensä — käyttääksemme Shakespearin räikeää kuvakieltä.

Ei kuitenkaan tahtoisi oikein uskoa, että tarmokas ja toimintakykyinen Kleopatra olisi niin täydellisesti menettänyt harkintansa, hän, joka oli niin monta kertaa katsonut vaaraa silmästä silmään. Kentiespä hän oli, kuten Mahaffy arvelee, tullut siihen käsitykseen, että Antoniuksen asia oli menetetty, niin ettei hänellä ollut muuta ajatusta kuin välttää joutumasta Octavianuksen käsiin. Sillä silloin hänellä itsellään oli odotettavissa sama nöyryytys, mikä hänen sisarensa Arsinoën oli täytynyt kärsiä Cæsarin triumfissa.[77]

Antonius ei voinut ajatellakaan, että koko Egyptin laivasto olisi Kleopatran käskystä pettänyt hänet. Hän epäili ilmenneen kapinaa ja kavallusta kuningatarta vastaan hänen laivastossaan ja läksi itse pakolaisten jälkeen. Mutta vielä sittenkin, kun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että Kleopatra oli itse mukana, hän jatkoi matkaansa poistuen sotanäyttämöltä ja nousi kuningattaren alukseen. Mutta tämä kieltäytyi häntä näkemästä ja puhumasta hänen kanssaan. Antonius asettui vaieten keulaan pää käsiin kätkettynä, täynnä häpeää ja itsehalveksumista. Tänä hetkenä hän vihasi Kleopatraa, joka oli paollaan aiheuttanut tappion — ja kuitenkin hän nyt istui hänen aluksessaan, ikäänkuin hänen taikavoimansa naulitsemana. Vihoviimeiseen asti hän tarrautui kiinni tuohon naiseen, josta oli tullut hänen kaikkensa, ja kuten hukkuva hän oli vetävä hänet kanssansa syvyyteen.

Hänen käytöksensä on vielä vaikeammin selitettävissä kuin Kleopatran. »Kuten rakastunut urosankka hän lentää räpytteli tiehensä», Shakespeare sanoo. On kuitenkin vaikeata kuvitella, että hänen rakkautensa olisi ollut siihen määrään sokea, että hän sen vuoksi olisi uhrannut koko asemansa, maineensa ja kunniansa. Mutta vaikeata on keksiä muutakaan selitystä. Hänen täytyi mihin hintaan hyvänsä olla jumaloimansa naisen luona, hänen täytyi nähdä tämä nainen vielä kerta, joskin vain kuollakseen hänen kanssansa, ja hän ei varmaankaan itsekään ollut selvillä siitä, mitä teki. Ilmeisesti Antonius ei ollut enää oma itsensä. Irstaileva elämä oli kuluttanut loppuun hänen miehuusvoimansa. Hänestä oli tullut intohimojensa tahdoton orja.

Kromayer selittää asian kuitenkin aivan toisin. Hänen mielestään Egyptin laivaston poispurjehtiminen johtui yleisestä yrityksestä murtautua Octavianuksen saartolinjojen läpi. Läpimurtoyritys onnistui vain puolittain, sillä Antoniuksen oma laivasto pakotettiin takaisin ja tuhottiin, mutta Kleopatra 60 laivansa ja sotarahaston kanssa pääsi onnellisesti läpi. »Kertomus Kleopatran kavalluksesta ja Antoniuksen päättömästä paosta on satua», Kromayer sanoo.[78]

Kun Antoniuksen sotavoimat nyt olivat jääneet johdotta, Agrippa tunnetulla taitavuudellaan käytti tilannetta hyväkseen ja saavutti Aktionin luona Octavianukselle ratkaisevan voiton.

* * * * *

Kun Kleopatra lähestyi Aleksandreian satamaa, koristutti hän aluksensa keulat laakereilla. Soittokunta viritti voittolaulun, ja väestön riemuitessa alukset lipuivat satamaan. Sitten hän kutsutti valtion rikkaimmat ja arvokkaimmat miehet voittojuhlaan. Ja jottei heidän mielialansa voisi muuttua, kun he kerran saisivat tietää, kuinka »voiton» laita itse asiassa oli, hän surmautti heidät kaikki. Muutenhan heille olisi voinut johtua mieleen nousta kapinaan. Tämän jälkeen hän suurenmoisella tarmolla suunnitteli valtakuntansa saattamista puolustuskuntoon, ja Antoniuskin ryhdistäytyi hieman häntä auttamaan. Mutta pian molemmat taas syöksyivät hillittömään nautintojen pyörteeseen, niinkuin jokainen päivä olisi ollut viimeinen.

Samalla kertaa he neuvottelivat Octavianuksen kanssa, mutta eivät lyöneet laimin samalla koettaa jos mahdollista vapautua hänestä salamurhalla. Kun Octavianus näyttäytyi olevan liian viisas ansaan mennäksensä, heidän neuvottelijansa sai tehtäväkseen esittää, kuinka suunnattomat aarteet Kleopatra omisti, ja tarjota niitä voittajalle, jos tämä ei tekisi Kleopatralle mitään pahaa. Syvimmässä salaisuudessa Kleopatra tarjoutui kaiken lisäksi uhraamaan Antoniuksen. Eihän sovi ihmetellä, että hän ei enää voinut rakastaa ja luottaa mieheen, joka oli luhistunut entisen minänsä raunioiksi — jos hän nyt oli tosissaan häntä koskaan rakastanutkaan ja tämä rakkaustarina siis ollutkaan muuta kuin valtiollinen laskelma. Sellaiseen kuin Kleopatran sydämeen oli tie avoinna ainoastaan miehelle, jolla oli miehuullista voimaa ja päättäväisyyttä — jos hänellä ollenkaan oli sydäntä, tuolla kissamaisen leikittelevällä ja julmalla pienellä naisella, tuolla hallitsijasuvun vesalla, »jonka naiset olivat tottuneet leikkimään rakkaudella ja ihmiselämällä kuten pelimarkoilla», Mahaffy sanoo.

Octavianus antoi Kleopatran ymmärtää, ettei hänellä ollut mitään tarjousta vastaan, päinvastoin: ajan ankaran hengen mukaisesti hän ilman muuta vaati Antoniuksen kuolemaa — saman tekevää, joko hänen omansa tai jonkun muun käden kautta. Tiesihän Octavianus, että jos hän itse olisi joutunut tappiolle, hänellä ei olisi ollut odotettavissa armoa voittajaltaan.

Kleopatran välittäjän ei onnistunut houkutella voittajalta minkäänlaisia myönnytyksiä. Mutta kuinka monta kertaa naisen hurmaava silmäpari onkaan tehnyt tyhjäksi kaikki kylmät valtiolliset laskelmat! Kleopatra oli tosin näihin aikoihin ehtinyt neljänkymmenen vuoden ikään, mutta häntä pidettiin vieläkin vastustamattomana — ainakin hän itse uskoi olevansa vastustamaton. Miksipä hän ei vieläkin voisi panna roomalaisen valtiomiehen päätä pyörälle?

Mutta tällä kertaa hän erehtyi. Octavianus tuli Egyptiin, mutta ei antaakseen pettää itsensä, vaan ajaakseen mahtikäskyllä tahtonsa perille. Hän tiesi, mitä tahtoi. Kun Antonius vaati häntä kaksintaisteluun, hän sai vastaukseksi hyväntahtoisen selityksen: »Jos haluat kuolla, on sinulla valittavana useita muitakin tapoja.» Octavianus ei ollut mies, joka tarpeettomasti pani henkensä ja ruumiinsa vaaralle alttiiksi. Eikä hänellä ollut muutoinkaan kiirettä, sillä päivä päivältä yhä useampia Antoniuksen joukko-osastoja siirtyi vastustajan puolelle. Eräänä päivänä Antonius itse saa nähdä eräältä Aleksandreian läheiseltä kukkulalta, kuinka hänen laivastonsa kohdatessaan Octavianuksen alukset tervehtii näiden komentajaa airoilla ja vieri vieressä entisen vihollislaivaston kanssa ohjaa kulkunsa satamaan. Samassa hän näkee ratsuväkensä äkkiä nelistävän Octavianuksen linjoille, ja sen perästä hänen jalkaväkensä on helposti voitettu. Aivan suunniltaan onneton mies syöksyy kuninkaanpalatsiin sen kauhean ajatuksen valtaamana, että Kleopatra on nyt jälleen hänet kavaltanut. Mutta kuningatar on kadonnut. Hän ilmoituttaa Antoniukselle, että hän on surmannut itsensä.

Nyt elämä ei ole Antoniukselle enää minkään arvoinen. Octavianus on lähestymässä kaupunkia. On toimittava ripeästi, jottei hän elävänä joutuisi vihollisen valtaan, sillä kaikki luopuvat hänestä eikä paon mahdollisuutta ole olemassa. Hän tahtoo seurata rakastettuaan kuolemaan. Sen he ovat kerran luvanneet toisilleen. Antoniuksella on muuan uskollinen Eros niminen orja luonansa. Hän käskee tämän antamaan herralleen kuoliniskun. Orja vetää miekkansa — ja syöksee sen omaan rintaansa vaipuen kuolleena herransa jalkoihin. »Hyvin tehty, Eros», Antonius huudahtaa, »hyvin tehty! Olet osoittanut herrallesi, mitä hänen itsensä on tehtävä.» Näin sanoen hän vetää miekkansa ja pistää sen rintaansa. Ympärillä seisovat päästävät kauhun huudon. Läheisyydessä piileksivä Kleopatra kuulee tämän kirkaisun. Nähdessään kuolevan hänen naisellinen myötätuntonsa herää miestä kohtaan, jonka kanssa hän niin kauan elänyt yhdessä. Hän repii vaatteensa, lyö rintoihinsa ja koettaa lohduttaa kuolevaa. Kauniin Kirkensä käsivarsilla Antonius vetää viimeisen henkäisynsä.

* * * * *

Kleopatra on koonnut palatsiinsa suunnattomat aarteet: kultaa, hopeaa, jalokiviä, helmiä ja muita kalleuksia. Mutta siinä tapauksessa, että Octavianus käyttää väkivaltaa, hän aikoo polttaa itsensä palatsiinsa kaikkien aarteittensa kanssa. Octavianuksen on se hinnalla millä tahansa estettävä. Hän tarvitsee Egyptin rikkauksia — hän tahtoo myöskin viedä Kleopatran mukanaan Roomaan kohottaakseen triumfinsa loistoa niin arvokkaalla vangilla.

Äkkiä Octavianuksen lähetti ilmestyy Kleopatran huoneeseen. Kauhistuneena kuningatar vetää tikarinsa tahtoen surmata itsensä, mutta roomalainen riistää häneltä aseen.

Lähetti kohtelee häntä kuten kuningatarta ainakin. Hän saa pysyä palatsissaan. Mutta hän on vanki.

Kleopatra tahtoo koettaa viimeistä pelastuskeinoa. Hän pyytää kohtausta voittajan kanssa.

Octavianus tulee. »Niilin seireeni» ottaa Cæsarin ottopojan vastaan loistohuoneessa, joka on koristettu diktaattorin pysty- ja muilla kuvilla. Cæsarin ja Antoniuksen lumoojatar loikoo leposohvalla kevyesti puettuna. Kun Octavianus astuu sisään, hän kavahtaa ylös, heittäytyy hänen jalkoihinsa ja anoo häneltä vapisevin äänin armahdusta. Hänhän on voittaja: hänen tulee vain käskeä ja Kleopatra on noudattava hänen kaikkia toivomuksiaan.

Octavianus saattaa Kleopatran takaisin leposohvalle ja istuutuu itse vieressä olevalle tuolille. Kleopatralla on niin paljon kertomista hänen suuresta kasvatti-isästään ja muistoja heidän rakkaudestaan. Että hänestä ja jumaloidun sankarin pojasta on tullut viholliset, se on kokonaan Antoniuksen syytä, joka yllytti häntä sotaan. Mutta Octavianus panee syyn kokonaan hänen niskoilleen. Silloin Kleopatra turvautuu taas kyyneliin ja rukouksiin. Voittaja ei anna kuitenkaan hellyttää itseään — hän istuu siinä rauhallisena ja liikkumatonna tuolillaan. Hän antaa Kleopatran ymmärtää, että tämä saa pitää henkensä ja että häntä tullaan kohtelemaan hyvin, mutta hän ei puhuttele häntä kuningattareksi, vaan nimittää häntä vain »naiseksi».

Sitten Octavianus pitää häntä vartioituna, ja Kleopatra näyttää mukautuvan kohtaloonsa. Mutta kun hän erään luotettavan tiedustelijan välityksellä saa tietää, että voittaja aikoo viedä hänet Roomaan, hän ymmärtää heti, mikä nöyryytys häntä siellä odottaa. Mieluummin kuolema kuin häpeä, rajaton nöyryytys joutua kultaisissa kahleissa laahatuksi halki häpäisevien kansanjoukkojen!

Muutamana päivänä hänen huomataan lepäävän kuolleena kultaisessa vuoteessaan kuningattaren diadeemi otsallaan. Kaksi orjatarta on hänen luonansa. Toinen makaa kuolleena hänen jaloissaan, toinen on vetämäisillään viimeisen henkäyksensä.

Ei kukaan voinut kertoa, kuinka murhenäytelmä oli tapahtunut. Kuningattaren ruumiissa ei ollut ulkonaisen väkivallan merkkejä. Mutta pian syntyi taru, että hän oli puretuttanut itseään kyykäärmeellä.

* * * * *

Kleopatran poika Cæsarion, joka oli nyt kahdeksantoistavuotias, joutui voittajan vangiksi. Kleopatra oli viimeksi kuluneena äärimmäisen vaarallisena aikana huudatuttanut hänet Egyptin kuninkaaksi. Siksi oli vaarallista antaa hänen jäädä maahan. Eikä häntä voinut viedä Italiaankaan. Siellä hän olisi voinut tulla yhtä vaaralliseksi, sillä näköjään hän oli ilmetty isänsä ja olisi sentähden heti vetänyt kaikkien katseet puoleensa. Nuorukaisen oli kuoltava.

Kleopatran ja Antoniuksen lasten täytyi yhdessä kuuden muun kuninkaallisen henkilön kanssa kulkea Cæsarin triumfivaunujen edellä.[79]

»Toisessa Helenassa», kuten roomalaiset nimittivät Kleopatraa, meni mananmajoille viimeinen valtiollisesti lahjakas helleeniläinen hallitsija. Kynsin hampain hän oli koettanut pelastaa Egyptinsä kohtalolta, jonka alaisiksi muut Välimeren valtiot olivat joutuneet, nimittäin sortumasta roomalaisten vallanalaisuuteen. Eikä hän ollut tyytynyt yksin tähän: hän työskenteli myöskin tarmokkaasti alueittensa laajentamiseksi — hankkiakseen itselleen kuiviin imettävikseen uusia alamaisia ja tuhlatakseen näiden hiellä ja vaivalla kootut kolikot mielettömän kalliiseen hovinpitoonsa.

Mutta ajan pitkään Kleopatrakaan ei kyennyt potkimaan tutkainta vastaan. Maailman vanhin kuningaskunta, valtio, jonka muistomerkit olivat aina sivistyksen ensi sarastuksen ajoilta, yhdistettiin Rooman maailmanvaltaan, ja faaraoitten ikivanhaa valtakuntaa hallitsi vuoden 30 e.Kr. jälkeen roomalainen maaherra hallituskaupunkinaan Aleksandreia.

Voittosaalis, jonka Cæsar vei mukanaan Egyptistä Roomaan, oli niin suurenmoinen, että korko laski pääkaupungissa muutamissa päivissä kolmannekseen entisestään.[80]

Kirjallisuutta:

Henry Houssaye, Aspasie, Cléopatre, Théodora.

Arthur Weigall, Kleopatra. C.D. Josephsonin ruotsinnos englannista.

Karin von Francken, Kleopatra och hennes samtid.

ROOMAN CÆSAREITA JA HEIDÄN AIKALAISIAAN

AUGUSTUS.

PRINSIPAATTI.

Aktionin taistelu on maailmanhistorian käännekohtia. Silloin ratkaistiin pitkäksi aikaa eteenpäin Rooman maailmanvaltakunnan tulevaisuus. Se käsitettiin Roomassakin ja runoilija Horatius ilmaisi, tiedon saavuttua Kleopatran kuolemasta, kansan riemun seuraavanlaisin säkein:

    Nyt viini juotava, kumppanit,
    nyt jalka maahan lyötävä, käydä ois
        nyt aika pappis-atrioilla
    kattamahan jumaloiden patjat.

    Näät äsken vankan kellarin viinejä
    ei saanut noutaa, kun Capitolien
        ja Rooman vallan tuhkaks sortaa
    uhkasi valtiasvaimo hurja.

    Tuo kuohilaitten hurjien kiertämä
    ei toivon määrää tuntenut ollenkaan,
        kun huiman kiihti myötä-onnen
    harmaus. Mut jopa vimma viihtyi,

    kuin liekit laivan säästivät yhden vain
    ja Cæsar mieleen viinien hautomaan
        taas tuotti vanhan pelon tunnon:
    kimppuhun kiivahin soutuairoin,

    kuin haukka kyyhkyyn iskevi hentohon,
    tai pyyntimieskin talvisen Haemonin[81]
        ain metsän arkalaista vainoo —
    hirviön kytkeä kohtalokkaan

    vain koetti kahlein. Mut tämä kuolohon
    kun pyrki ylvään sankarin lailla vain,
        ei miekkakättä kammahdellut,
    ei pakohon hänen ollut mieli,

    vaan pystypäin hän sai hovilinnahan,
    min pelko valtas, ankaran käärmehen
        hän urhomielin otti; mustan
    sai mujun valkea rinta juoda.

    Nyt kuolo eessään uhmasi hurjemmin:
    ei nousta voinut vierahan soutuhun,
        ei tullut Rooman riemukulkuun
    vankina käymähän vaimo uljas.

(Paavo Nummisen suomennos.)

Näistä säkeistä puhuu viha ja ihailu. Yksinomaan vihaa henkii sitävastoin Propertiuksen[82] runoelma voiton johdosta, jonka Octavianus oli saanut »egyptiläisestä portosta»:

    »Vastaan armeijaamme jo nous häpeällinen nainen,
      orjain kanssa mi ol' yhtynyt riettauteen;
    porton-palkaks pyysi hän sulholtaan katalalta
      Roomaa, orjikseen mieli hän valtijat sen.
    Oi sua, pattoinen Aleksandria, oi sua, Memfis,
      turmaksemme mi ain' oot verin tahraunut!
    Pompeiukselt' oot sa triumfia riistänyt kolme,[83]
      millä sä Rooman sait ainahiseen häpeään.
    Portto, Kanopoksen[84] pahekuulun ruhtinatar, min
      tautta Philippoksen heimo[85] on kunniaton,
    kimppuun Juppiterin toi koiranpäisen Anubiin,[86]
      joit' olis säikkynehet Niiliä Tiberin veet;
    Rooman torvet hän koki' vaientaa kalinalla,[87]
      lotjin peljättää sen sotalaivojakin.»

Aktionin taistelun ja Antoniuksen kuoleman jälkeen Octavianuksella oli yksinänsä käsissään koko Rooman valtakunnan sotavoimain johto. Täten hän oli myös koko valtakunnan herra, sillä armeijan mukana seurasi tosiasiallisesti myöskin valta. Tasavalta, elinvoimaisin tasavalta, mitä milloinkaan on ollut olemassa, oli kuollut. Olihan sen elinikä kestänyt lähemmä viisi vuosisataa. Mutta sen henkiinherättäminen ei ollut mahdollista. Kansalaissodat ja henkipattojulistukset olivat perin pohjin tuhonneet optimaattien johtajat. Ja Rooman kansa, sellaisena kuin se esiintyi kansankokouksessa, oli lainehtiva meri, jonka aaltoja tuulenpuuskat viskelivät sinne tänne, joukko avunnauttijoita, joiden »tahto» oli sen käsissä, joka ruokki ja huvitti. Ainoa valtiollisesti jotakin merkitsevä mahti oli, kuten sanottu, sotajoukko ja se ei enää ollut pitkään aikaan ollut tasavallan, vaan päällikkönsä käskettävissä. Lukemattomia kertoja olikin senvuoksi ilmennyt, että ellei ollut voimakasta kättä pitämässä aseellista voimaa kurissa, se heti muuttui vaaralliseksi siviiliväestölle, jota sen tarkoitus oli suojella. Milloin tahansa se voi hajaantua ryövärijoukkueiksi.

Täysin yhtä välttämätön oli voimakas aisoissapito provinssien ja ulkopolitiikan kannalta katsoen. Vanhat tasavaltalaiset laitokset eivät soveltuneet maailmanvaltakuntaa hallittaessa. Niiden puitteissa oli kiinteä ja yhtenäinen ulkopolitiikan johto samoinkuin terve provinssien hallintokin mahdoton. Kunnianarvoisa senaatti oli, kuten Johan Bergman huomauttaa, itse asiassa vain Rooman kaupungin valtuusto, ja kansankokouksesta oli aivan yksinkertaisesti tullut yleinen raastuvanoikeus. »Rooman yhteiskunta oli kehittynyt pikkukaupungista maailmanvallaksi, mutta sillä oli vielä pikkukaupungin hallitusmuoto.» Maailmanvalta kaipasi miestä, joka ymmärsi kokonaisuuden parhaan ja lopetti ylimyksellisen puoluepolitiikan, joka oli muuttanut valtiovallan etuoikeutetun yläluokan yksinoikeudeksi. Sittenkuin Rooman optimaatit olivat kadottaneet sen itsekurin, jona oikea tasavaltalaishenki heissä ilmeni tasavallan suuruusaikana, täytyi virkamiehillä olla joku, joka piti heitä kurissa.

Vanhan valtiosäännön voimaan palauttaminen olisi aiheuttanut välittömästi uuden kansalaissodan puhkeamisen. Tästä johtui, että Rooman valtakunnan koossapysymisen ehdoton edellytys oli, että yksi voimakas tahto johti kaikkea. Täksi yhdeksi tahdoksi voi tuona aikana tulla ainoastaan Octavianuksen tahto.

Palattuaan Egyptistä hän ryhtyi työhön luodakseen Rooman maailmanvaltakunnalle uuden valtiosäännön. Vuonna 27 e.Kr. tämä työ oli loppuunsuoritettu. Hän luopui silloin erikoisista triumvirin valtuuksistaan »ja antoi valtion takaisin senaatille ja kansalle», palautti toisin sanoen tasavaltalaisen valtiosäännön — nimellisesti. Kiitollinen senaatti antoi hänelle silloin kunnianimen Augustus: »Ylevä», »Kunnianarvoisa». Augustuksen varovaisen ja maltillisen luonteen mukaista oli kieltäytyä yksinvallan loistosta saadakseen turvallisemman valta-aseman. »Näytelmä oli aiottu mieltä ylentäväksi, mutta olikin vain komedia», ranskalainen historianfilosofi Léon Homo sanoo. »Suuri näyttelijä esitti kuitenkin osansa suurenmoisesti.»

Selostus tästä Rooman historian tärkeästä tapahtumasta on luettavissa eräässä huomattavassa asiakirjassa, joka kautta aikojen on säilynyt eräässä temppelissä, jonka kiitolliset alamaiset Ancyrassa Vähässä-Aasiassa pystyttivät Augustukselle. Kaupungista on meidän päivinämme tullut uudestisyntyneen Turkin pääkaupunki, jonka nimi nykyjään on Ankara. Temppelikirjoitus sisältää yleiskatsauksen Augustuksen historiaan, hänen itsensä kirjoittaman vähää ennen kuolemaansa. Hän piirrätytti alkutekstin kahteen kuparitauluun, jotka tuli asettaa hänen hautaholvinsa edustalle Marskentälle. Hänellä oli kuuluisina esikuvinaan Egyptin faaraot, Assyrian kuninkaat ja Persian suurkuninkaat. Ajateltakoon esimerkiksi Dareios I:n kuuluisaa Behistunin kallion piirtokirjoitusta.

Augustuksen alkuperäiskirjoitus on hävinnyt, mutta teksti tunnetaan melkein täydellisesti sen jäljennöksen huomattavan katkelman perusteella, joka piirrettiin suhteellisen hyvin säilyneen Ancyran temppelin seinille. Myöhemmin on muutamissa muissakin Vähän-Aasian temppeleissä löydetty vähäisempiä, täydentäviä ja selventäviä katkelmia jäljennöksistä. Mommsen, jolla on suunnattoman suuri ansio tämän asiakirjan tulkitsemisessa, sanoo siitä: »Enemmän kuin kaikki muut roomalaiset piirtokirjoitukset yhteensä, painaa tämä piirtokirjoitusten kuningatar.» Arvokkaan kirjoitustapansa ja perin asiallisen sisältönsä vuoksi, jossa ei ole vähäisintäkään teennäisyyttä ja jossa ei ole ollenkaan käytetty superlatiiveja, tämä pääpiirteittäinen selostus rauhankeisarin pitkän hallitusajan teoista ja toimista on monumentaalinen sanan parhaimmassa merkityksessä. Siinä ei ole sanaakaan liikaa. Kieli on usein lakonisen lyhyeksi keskitettyä.»

Mutta asioista perillä oleva voi rivien välistä lukea muutakin, kuin mitä on kirjoitettu. Mitä on esimerkiksi mainittu Augustuksen nuoruuden aikaisesta henkipattojulistuksista? Ei sanaakaan. Vastoinkäymisistä ja tappioista puhutaan yhtä vähän.[88] Mutta epäonnistuneita yrityksiä ei kaunistellakaan, kuten useimmiten on laita kunnioittavaksi muistoksi laadituissa piirtokirjoituksissa. Augustus ei ollut kauniiden puheenparsien ystävä. Hän käytti niistä nimeä, joka muistuttaa vanhaa sananpartta omasta kiitoksesta: hän nimitti tällaisia tyylikukkasia »löyhkäksi».

Augustuksen Rooman valtiolle antamasta valtiosäännöstä Mommsen on käyttänyt nimitystä prinsipaatti. Rooman valtion hallitsija on princeps civium: ensimmäinen kansalainen, aivan kuten Perikles attikalaisessa valtiossa; hän on myöskin princeps senatus: ensimmäinen senaatissa. Augustus sanookin äsken mainitussa kirjoittamassaan elämäkerrassaan: »Tämän perästä minä olin ensimmäinen mies Roomassa, mutta minulla ei ollut enemmän valtaa kuin kenelläkään muullakaan kansalaisella, jotka kulloinkin olivat virassa yhdessä minun kanssani.» Princeps on siis kunnioitetumpi kuin muut kansalaiset, mutta hän ei ole yksinvaltias, sillä kuten kaikki muutkin roomalaiset hän on valtion lakien alainen. Muiden kansalaisten tavoin Augustus äänesti siinä tribuksessa, missä asui. Princeps oli saanut valtansa kansalta samalla tavoin kuin muutkin valtion virkamiehet: konsulit, preetorit, maaherrat j.n.e., erotuksena vain, että hänen käsiinsä oli keskitetty useampia valtuuksia, kuin konsanaan aikaisemmin oli uskottu yhdelle ja samalla henkilölle.

Sanaa »princeps» — josta meidän »prinssi» sanamme johtuu — ei käytetty varsinaisena hallitsijan arvonimenä. Sen sijasta käytettiin sellaisena nimeä Cæsar, meidän »keisari». Augustus ja hänen lähimmät seuraajansa kuuluivat nimittäin lapseksioton perusteella Cæsarin sukuun, ja heillä oli sen takia kaikilla nimenä Cæsar. Vähitellen tämä nimi muuttui sitten arvonimeksi.

Augustuksen valta perustui kuitenkin oleellisimmin siihen, että hänellä oli armeijan ylin päällikkyys sekä siitä johtuva valta päättää sodasta ja rauhasta. Hänen vaikutuksensa sisäiseen hallintoon riippui pääasiallisesti siitä, että hän annatti itselleen eliniäkseen kansantribuunin vallan ja oikeudet. Niinpä hän voikin tehdä tehottomaksi senaatin ja kansan kokouksen päätöksen, ja hänen persoonansa oli pyhä ja loukkaamaton. »Tyranninmurhasta» ei voinut olla enää puhettakaan. »Tribuunin valta oli», Kromayer sanoo, »se demokraattinen öljypisara, joka sekoitettiin imperaattoriuteen.»

Augustus ylisti itseään siitä, että hän oli herättänyt Rooman tasavallan jälleen eloon. Itse asiassa prinsipaatti oli naamioitu monarkia. Koko valtiokoneisto riippui princepsin henkilökohtaisesta kunnosta. Augustus oli ollut vain kylliksi valtioviisas omaksuakseen kauniin harhakuvan, siksi että se oli vielä monelle rakas, harhakuvan tasavallan olemassaolosta.[89] Norjalainen antiikinhistorioitsija Weisse vertaa tasavaltalaisia muotoja »keisarin uusiin vaatteisiin.» − Prinsipaattia on myöskin sattuvasti verrattu Ianuksen-päähän. Yhdet kasvonsa — julkiset — se kääntää kohti katselijoita, toiset — todellisuutta kohti. Mestarillisesti on Viktor Rydberg luonnehtinut Augustuksen tunteita tasavaltaa kohtaan sanoen, että hän »ihaili sitä, koska ei kukaan tahtonut sitä panna uudelleen voimaan, rakasti tasavallan muistoja, koska ne olivat niin kaukaisia, tuolla puolen kansalaissodan ja diktatuurin kauhujen. Siis platonista rakkautta, ihailua matkan päästä. Mutta se on kaikista tunteista teeskentelemättömin. Se joutuu vähimmin ristiriitaan itsekkäiden pyyteittemme kanssa.»

Teoriassa kesti vielä vuosisatoja, ennenkuin käsitys tasavallan olemassaolosta oli kokonaan hävinnyt. Sanat ovat tosiasioita pitkäikäisemmät. Virallisesti keisari oli vain tasavallan valittu presidentti. Hän oli tasavallan korkein virkamies, joka tribuunin valtansa nojalla oli loukkaamaton, ja jolla armeijan komentajana oli tarpeellinen ponsi tahdolleen.

Kun Augustusta tervehdittiin »isänmaan isänä», hän itki ilosta; mutta kun kansa kerran ihastuskuumeensa puuskassa tahtoi pakottaa hänet ottamaan »diktaattorin» arvonimen ja diktaattorin arvon symbolit, 24 vitsakimppua, hän heittäytyi polvilleen, repi togan päältänsä ja rukoili paljain rinnoin, että hänet säästettäisiin arvosta, johon liittyi niin paljon väkivallan muistoja. Birt huomauttaa hienon ironisesti, että »tämä tapaus oli ainoa intohimoinen kohtaus koko hänen elämässään.»

Augustuksen elämäntavat olivat myöskin yksinkertaisen kansalaisen tapoja. Hänen asunnossaan ei ollut loistosta jälkeäkään, hänen ateriansa olivat sekä ruokaan että juomaan nähden äärimmäisen kohtuulliset. Hän nautti mieluimmin muutamia palasia karkeaa leipää juuston kanssa, vähän kalaa ja rypäleitä tai vihreitä viikunoita, jotka hän mielellään itse poimi puista. Hän oli ylpeä vaatteistaan, jotka hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat kutoneet ja ommelleet. Hän oli säyseä kaikkia kohtaan. Kun kerran muuan mies hyvin kauhistunein ilmein jätti hänelle anomuskirjelmän, kansanomainen keisari rohkaisi häntä ystävällisesti hymyillen sanoen: »Sinähän ojennat minulle anomuksesi, niinkuin sinun pitäisi antaa jotakin elefantille.» Iulius Cæsar oli ärsyttänyt senaattoreja vaatimalla, että näiden tuli nousta seisomaan, kun hän astui kuuriaan. Augustus pakotti heidät jäämään rauhallisesti istumaan, tulipa hän tai poistui kuuriasta. Cæsaria oli moitittu siitä, että hän istui ja hajamielisen näköisenä luki hallitusasiapapereita antaessaan kansalle näytäntöjä. Augustus taas väsytti itsensä tyytyväisin ilmein katselemalla kansan huveja ja iloitsi mielenosoituksellisesti, kun italialaiset voimailijat voittivat kreikkalaiset, sen sijaan, että Antonius oli herättänyt närkästystä suosimalla kreikkalaisia.[90]

* * * * *

Octavianuksen politiikan menestyksellisyyttä ei kuitenkaan riitä selittämään yksinomaan hänen maltillisuutensa: tosiasia on myöskin, että itse olosuhteet olivat nyt toiset kuin Cæsarin aikoina. Roomalainen historioitsija Tacitus tuo sen ilmi sanoen: »Tuskin oli enää olemassa ainoatakaan roomalaista, joka oli nähnyt tasavallan.» Se sukupolvi, jota Cæsar oli tahtonut hallita, oli sitävastoin syntynyt ja kasvanut tasavallan ikuiseen olemassaoloon uskoen; ja tätä uskonvakaumusta vastaan Cæsarin nero teki haaksirikon. »Aktionin taistelun jälkeen», Boissier sanoo, »ei enää ollut olemassa niitä, jotka olivat esiintyneet vapauden näyttämöllä ja nähneet tasavallan. Kaksikymmenvuotinen tuhoava sisällissota oli niellyt heidät kaikki sukupuuttoon. Uusi sukupolvi oli syntynyt vasta Cæsarin aikoihin. Ensimmäiset heidän korviinsa kantautuvat äänet olivat Pharsaloksen, Thapsuksen ja Mundan voittojen johdosta kohotettuja riemuhuutoja; ja heidän silmiensä ensimmäisenä näkynä olivat henkipattojulistukset. Tämä sukupolvi oli kasvanut ryöstöjen ja verilöylyjen keskellä ja vavissut kahdenkymmenen vuoden ajan alituisesti henkensä ja omaisuutensa menetyksen pelosta. Se kaipasi rauhaa ja turvallisia oloja ja oli valmis uhraamaan kaikkensa saadakseen olla rauhassa. Ei mikään kiinnittänyt sen mieltä menneeseen aikaan, kuten oli ollut Cæsarin aikalaisten laita.»

IANUKSEN TEMPPELI SULJETAAN.

Augustuksen ajasta tuli roomalaisille oikea kulta-aika, jolloin rauha vallitsi maan päällä. Kun hän palasi kotiin voitettuansa Antoniuksen ja Kleopatran, voitiin Ianuksen temppeli ensimmäisen kerran kahteen vuosisataan sulkea merkiksi siitä, että rauha vallitsi maailmassa roomalaisten aseiden turvin. Rauhan siunatun ajan kaipauksen, jota raadeltu ja uupunut sukukunta tunsi, runoilija Vergilius ilmensi säkeissään:

    Taistelut jää tarinaksi ja muistoks vain verovuodet.
     Luottamus harmajapää, Remus, Romulus myös, sekä Vesta
    oikeutt' istuvat; rautainen sodan portti, mi auk' on
    vuossadat ollut, kiinni jo jää; sodan peikko se siellä
    kilven, kalvan yllä nyt kahlehdittuna istuu,
     ulvovi voimattuuttaan vain, verivaahtoa sylkee.

Koko maailma hengitti jälleen keveämmin vapauduttuaan kauhun painajaisesta, ja joka taholta tulvaili kiitoskirjelmiä sille miehelle, joka oli antanut ihmisille ikäänkuin uuden elämän. Näyttääkin aivan kuin vertauskuvalliselta, että nyt syntyi sen uskonnon perustaja, joka julistaa kaikkien ihmisten veljeyttä säädystä, kansallisuudesta ja rodusta huolimatta.

* * * * *

Mutta kuinka oli mahdollista yhtenäisenä valtiona pitää koossa monen monia maakuntia, joilla kullakin oli oma erikoisleimansa?

Cantabriassa eli villi ja vapauttaan rakastava kansa luoksepääsemättömien vuoriensa keskellä. Antiokhiassa ja Epheksoksessa taas asukkaat olivat veltostuneita, tyrannivaltaan tottuneita helleenejä, ja näiden rajain välimailla oli kaikilla kehitysasteilla olevia kansoja, alkuperäisellä raakalaisasteella olevista hienostuneimman sivistyksen omaaviin asti. Apenniinien niemimaallakin oli kansoja, jotka olivat tuskin kohonneet villin kehityskantaa korkeammalle. Niinpä Poseidonios, tasavallan loppuaikoina elänyt maantieteilijä, antaakin seuraavan kuvauksen ligurialaisista, niemimaan luoteisosassa asuneesta kansasta: »He asuvat villissä ja karussa maassa. Maaperä on niin kivinen, ettei voi ottaa pois turvepalasta tapaamatta kiveä. Raskas työ ja puute tekevät ligurialaisten elämän kurjaksi ja vaikeaksi ja heidän ruumiinsa suonikkaiksi ja laihoiksi. Naiset saavat raataa yhtä kovasti kuin miehetkin. On sattunut, että nainen on synnyttänyt lapsen pellolle, peittänyt sen lehdillä ja heti palannut työhönsä, jottei menettäisi päiväpalkkaansa. Leipäviljan puutteen tämä kansa korvaa metsästyksellä. He kapuavat vuorilla kuin vuohet. Ne, jotka asuvat ylhäällä vuorilla, käyttävät ravintoon ainoastaan lihaa ja villejä yrttejä, sillä siellä ei kasva vilja eikä viini. Rannikolla saadaan viiniä vähäsen, mutta se on katkeraa ja maistuu tervalle. Ligurialaiset asuvat kurjissa puu- ja ruokomajoissa, mutta useimmiten luonnon muodostamissa luolissa. Naiset ovat vahvoja ja ovelia kuin miehet, miehet kuin villejä eläimiä.»

Vaikeutta pitää koossa joukkoa kansoja, jotka olivat perin erilaatuisilla kehityskannoilla, lisäsivät vielä monet eri kielet. Jos kreikka olikin hallitseva kieli valtakunnan itäosassa, niin latina sai kuitenkin ainoastaan vähitellen jalansijaa lännessä. Mutta keisarikunnan onnistui saada mitä erilaatuisimmat ainekset harrastamaan valtakunnan etua. Se johtui siitä, että se seurasi sitä valtiota hyödyttävää politiikkaa, jonka Cæsar oli aloittanut. Maakuntain kiusanhenget ja veren imijät asetettiin tarkastuksen alaisiksi.[91] Matkustelemalla usein eri maanääriin Augustus hankki itselleen henkilökohtaisen käsityksen niiden erilaatuisista tarpeista, jakoi verot ja rasitukset oikeudenmukaisemmin sekä valvoi, että välttämättömät uudistukset pantiin toimeen ja että virkamiehet käyttäytyivät kuten heidän pitikin. Keisarin edessä kaikki maailmanvaltakunnan asukkaat olivat tuona aikana yhtä oikeutetussa asemassa olevia alamaisia.

Kaikkein korkeimmalta taholta tulevan huolenpidon vaikutukset olivat silminnähtäviä. Provinsseista kehittyi kukoistavia sivistysmaita, joita elähdytti työnhalu ja yritteliäisyys. »Köyhille, loppuunimetyille provinssin asukkaille oli», kuten muuan englantilainen historioitsija sanoo, »tällainen muutos kuin pääsy pois helvetistä.»

Ainoan poikkeuksen teki Kreikka; jonka kansa oli niin perin uupunut kaikesta, mitä se oli saanut kokea, että se ei pitkään aikaan kyennyt voimistumaan noustakseen alennustilastaan.

Mutta kreikkalainen sivistys valtasi joka päivä yhä uusia alueita Rooman valtakunnan rajojen sisällä ja vaikutti yhä voimakkaammin roomalaisten elämänkatsomukseen ja tapoihin, heidän kirjallisuuteensa ja taiteeseensa. »Voitettu Kreikka voitti raa'an voittajan ja vei taiteen mestariteokset sivistymättömään Latiumiin», jäljentääksemme Horatiusta, tai, Mommsenin sanoja käyttääksemme: »Aphroditeen viehätys alkoi vaikuttaa vasta sitten, kun hänen keihäänsä oli pirstottu ja kilpensä ja kypäränsä pantu syrjään.» Rooman voitto Hellaasta oli aivan toista laatua kuin sen Karthagosta ja Galliasta saamat voitot.

* * * * *

Keisariajan suurtyö on, että se vuosisatoja on johtanut yleisen kreikkalais-roomalaisen sivistyksen luomista ja siten laskenut pohjan koko meidän eurooppalaiselle sivistyksellemme. Sille, joka haluaa syventyä tämän luomistyön yksityiskohtiin, on Mommsenin Rooman historian viides nide korvaamattoman rikas aineistolähde. Suuren tutkijan tie kulkee tässä teoksessa provinssista provinssiin kautta koko silloisen Välimerenmaailman.

* * * * *

Keisarikunta lahjoitti maailmalle rauhan ajanjakson, jolloin Rooman maakunnat pääsivät kukoistuksensa huipulle. Nyt poistettiin esteitä, jotka tähän asti olivat ehkäisseet liikenneyhteyttä, ja eri maissa tuotettiin vientitavaroita runsaammassa määrässä kuin koskaan ennen. Siksipä tavaranvaihto kehittyikin eri maiden välillä niin rikkaaksi, ettei sellaista kukaan muinoin ollut voinut uneksiakaan. Maailmaa hallitsevien Cæsarien valtikan alaisena Välimerestä tuli roomalainen sisämeri, ja maailman pääkaupungista Roomasta tuli samalla kansainvälisen tavaranvaihdon keskus. Rooman vilja-aitoista, Sisiliasta, Afrikasta ja Egyptistä, tulivat useimmat laivalastit Tiberin kaupunkiin. Sisilia ei tuottanut ainoastaan viljaa, vaan paljon muitakin elintarpeita, erittäinkin teuraskarjaa ja hedelmiä. Gadeen kukoistavasta kauppakaupungista saatiin haluttua pehmeää, purppuran väriseksi värjättyä espanjalaista villaa, Massiliasta silavaa ja suolattua lihaa. Itämaat varustivat pääkaupungin pidetyillä Khios- ja Lesbos-viineillä, hunajalla, kanoilla, riikinkukoilla, kurjilla ja muilla Rooman monien vatsanpalvelijain herkuilla. Paros ja Fryygia tuottivat marmoria pääkaupungin loistorakennuksiin.

»Roomassa surisi sadoittain eri kieliä, siellä kuhisi erirotuisia, erinäköisiä ja erivärisiä ihmisiä kaiken muotoisissa puvuissa. Maurilaiset orjat kuljettavat elefantteja keisarillisista eläintarhoista. Täällä joukkue keisarin henkivartioston vaaleita germaaneja ratsastaa ohi loistavissa varusteissaan, tuolla kulkee liinakauhtanoissaan egyptiläisiä päät paljaaksi ajeltuina kantaen juhlakulkueessa suurta Isis jumalatartaan.

Kreikkalaisen oppineen takana kulkee nuori nubialainen kantaen kirjakääryjä. Itämaalaisten ruhtinasten pojat korkeissa päähineissään ja laajoissa, kirjavissa vaatteissaan kulkevat seurueineen äänettöminä ja totisina väkijoukon halki, ja Britannian tatuoidut barbaarit töllistelevät suu auki ihmeitä, jotka ympäröivät heitä tässä uudessa maailmassa.» Näillä sanoilla kuuluisa saksalainen sivistyshistorioitsija Friedlaender vie meidät keskelle maailmankaupungin vilinää.

Ainoastaan Aleksandreia kykeni kauppapaikkana kilpailemaan Rooman kanssa. Egyptin ikivanha liinatuotanto oli edelleen vanhassa maineessaan. Aleksandreian kaikille väreille välähteleviä lasitavaroita pidettiin rikkaitten roomalaisten ruokapöydässä vielä suuremmassa arvossa kuin hopea- ja kultapikareita. Myöskin egyptiläisissä paperitehtaissa työskenteli suuri joukko työläisiä, ja näiden luku kasvoi, sitä mukaa kuin lukuhalu lisääntyi.

Egyptin kauppa Intian kanssa elpyi Augustuksen hallituskautena suurenmoisesti. Matka kävi Aleksandriasta pitkin Niiliä Theben seuduille. Siellä tavarat lastattiin kameelien selkään ja kuljetettiin karavaaneissa Punaisen meren rannikolle, josta satakunta alusta vuosittain purjehti Malabarin rannikolle ja vaihtoi tavaransa mausteihin ja suitsutusaineisiin, silkki- ja puuvillakankaisiin, norsunluuhun ja ebenholtsiin, Dekanin ylängön rubiineihin, safiireihin ja timantteihin sekä Ceylonin ja Persian lahden helmiin, joihin Rooman naiset olivat vielä enemmän mieltyneitä kuin jalokiviin.

* * * * *

Augustuksen maine levisi kauas Rooman valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Ancyran piirtokirjoituksessa luetaan: »Intialaisten kuningasten lähettiläitä — kuulumaton tapaus aikaisempien imperaattorien aikoina — oli usein katselemassa hoviani.» Kerran, kun Augustus oli käymässä itäisissä maakunnissaan, tuli kolme viisasta miestä intialaisen Poros nimisen kuninkaan lähetystönä »uuden Aleksanterin luo», joka varmaankin pian laskisi valtansa alle Eufratin ja Tigriksen ympärillä olevat maat ja ilmestyisi mahtavan sotajoukon etunenässä Intian rajoille. — Aikeet ryhtyä idässä valloitussotiin eivät kuitenkaan olleet pälkähtäneet Augustuksen päähänkään.

Lähetystö oli kuljettanut mukanaan pitkän matkan lahjoja ja kirjeen Porokselta, jossa kuningas tarjosi Cæsarille ystävyyttään ja 600 alaruhtinaansa apua. Samoinkuin muinoin yksi vanhemman Poroksen lähettiläistä oli Aleksanterin kunniaksi maailmanhallitsijan katsellessa noussut polttoroviolle, samoin teki saman työn Augustukselle yksi näistä intialaisista. Tämä lähetystö oli seurannut keisaria Vähästä-Aasiasta. Itämaalaiselle, joka oli kaukaa kotimaastaan kulkenut kuolemaan, pystytettiin hautakivi seuraavin kirjoituksin: »Tässä lepää intialainen Zarmanshagas Bargosesta, joka intialaisen tavan mukaan poltti itsensä.»

Intia ei kuitenkaan ollut roomalaisten rauhallisten yhteyksien äärimmäinen raja näihin aikoihin. Ne ulottuivat aina Kiinaan asti. Roomalaisten mieltymys Itämaitten kalleuksiin, ennen muuta silkkiin, oli tämän kauppayhteyden saanut aikaan. Kiinalainen silkkikangas oli sen ajan tärkeimpiä kauppatavaroita. Kaksi tähän asti melkein täydellisesti toisistaan eristettyä sivistyspiiriä, nimittäin kiinalaisen ja kreikkalais-roomalaisen, oli nimittäin naismuoti noin vuonna 100 e.Kr. saattanut kosketuksiin toistensa kanssa. Kosketuksiin joutumista aikaisemmin ei ollut estänyt niinkään paljon suunnaton välimatka kuin muuan arokansa, myöhemmin niin suuresti pelättyjen hunnien esi-isät, jotka olivat murtautuneet Kiinan rajojen sisälle ja estäneet syntymästä säännöllisen kauppayhteyden Länsimaitten kanssa. Vasta Kiinan muuri, maailman suurin rakennustyö, sai nämä ryövärilaumat estetyiksi häiritsemästä Kiinaa, ja valtakunta kykeni jälleen vahvistumaan. Kauppa elpyi pian vilkkaaksi, ja noin vuonna 110 e.Kr. uskaltautui ensimmäinen kauppakaravaani länteenpäin.[92] Sitä seurasi pian useampia karavaaneja, jokaisessa satakunta miestä sekä joukko kameeleja, ja vilkasta kauppayhteyttä pidettiin yhä Oksuksen ja Jaksarteen varsilla asuvien kansojen kanssa. Itäisen ja läntisen Aasian tavaranvaihdon keskipisteeksi tuli vanhastaan kuuluisa Baktran kaupunki, itäisen Iraanin kaupan keskuspaikka. Parthialaiset veivät Baktrasta suuren osan kiinalaisten tavaroista edelleen Syyriaan ja muihin Välimerenmaihin. Ja toisekseen he itse tekivät pitkiä Kiinan matkoja.

Silkki, jota näin vietiin Kiinasta, oli pääasiassa raakasilkkiä. Tavara jalostettiin sitten vanhoissa foinikialaisissa rannikkokaupungeissa, pääasiallisesti Tyroksessa, värjättiin ja koristeltiin kultalangoilla. Täältä suurin osa tavaraa joutui roomalaisille markkinoille, joilla silkinkysyntä oli aina nousemassa.

Ajoittain kuitenkin hunnien laumat katkaisivat kauppasuhteet Kiinan ja läntisen Aasian välillä. Silloin vietiin tavarat Kiinasta meritse Intiaan ja sieltä edelleen meren yli Egyptiin. Tämän takia ei Roomassa huomattu kuitenkaan vähintäkään silkinkulutuksen vähenemistä, vaan pikemminkin nousua.

Muutamien syyrialaisten kauppiasten onnistui vuonna 166 e.Kr. tulla meritse aina Kiinan pääkaupunkiin. Ovelat liikemiehet olivat olevinaan keisari An-tunin, s.o. Marcus Aurelius Antoniuksen lähettiläitä.

Samalta tai vähän vanhemmalta ajalta on olemassa muuan kiinalaisten luonnekuvaus, joka on julkaisemisen arvoinen siksi, että se pääpiirteissään on vielä tänä päivänäkin pätevä. »Kiinalaiset», niin siinä sanotaan, »välttävät sotaa ja taisteluja. Ollen luonteeltaan rauhallisia ja kohteliaita he haluavat elää rauhassa naapuriensa kanssa. Heidän tarpeensa ovat niin vähäiset, ettei heidän vertaisiaan siinä suhteessa ole olemassa. He eivät ole seurustelunhaluisia. Kun muukalaiset kauppiaat tulevat rajan yli hankkiakseen itselleen silkkiä, päätetään kaupat vaieten. Toinen puoli panee esille rahat, toinen tavarat, ja sanaakaan lausumatta sovitaan kaupoista. Kiinalaiset vievät ulos tuotteitaan, mutta eivät tuo maahansa mitään tavaroita — he ovat siinä määrin säästäväisiä.» Kiinalaiset nimittivät maatansa »Keskusvaltakunnaksi» tai »Kukkien maaksi». Roomalaiset sanoivat kiinalaisia »seeriläisiksi».

Tärkeimmät tiedot vanhasta »silkkitiestä» saa kiinalaisista valtakunnanhistoriallisista merkinnöistä noin vuosilta 200 e.Kr.—200 j.Kr., jotka sisältävät tietoja pääteistä ja asemista.

Vanhoja silkkikaupan jälkiä ovat meidän päivinämme löytäneet maantieteen ja muinaistieteen tutkimusmatkailijat Itä-Turkestanissa. Sven Hedin on tavannut Tarim syvänteessä useita rauniokaupunkeja, jotka ovat sijainneet vanhan »silkkitien» varrella ja jotka vähitellen, Tarimin muutettua juoksunsa, erämaansanta on peittänyt jättäen ne odottamaan tutkijaansa. Englantilainen Aurel Stein on myöskin samoilla seuduilla saattanut päivänvaloon huomiotaherättäviä vanhan sivistyksen jäännöksiä, jonka korkein kukoistusaika lienee ollut 3:nnella—8:nnella vuosisadoilla. Kiinalaisten ja roomalaisten välisten kauppasuhteitten jääväämättömiä todistajia ovat myöskin ne Rooman keisariajan rahat, joita on löydetty pohjois-Kiinassa. Vanhimmissa rahoissa on Tiberiuksen, Augustuksen lähimmän seuraajan kuva. Kotshinkiinassa on tavattu toisia samanlaisia rahoja toisen vuosisadan keskivaiheilta, ja eri paikoissa Etu-Intiassa on tavattu suuri joukko kultarahoja aina Augustuksen päivistä myöhemmän keisariajan aikoihin asti. Nämä löydöt, kuten runsaat roomalaisraha-aarteet, joita on keksitty Pohjolassa, ovat todisteina Rooman keisarikauden aikaisista laajalle ulottuneista kauppasuhteista.