* * * * *
Itsessään Roomassa Augustus voi rauhan turvin tehdä hyödyllistä työtä kaunistamalla pääkaupunkiansa temppeleillä, teattereilla, kirjastoilla, yleisillä kylpylöillä[93] ja rakentamalla vesijohtoja, likaviemäreitä ja muita monumentaalisia hyödyllisiä rakennuksia. Tämä hänen kaunistustyönsä oli niin perinpohjaista, että hän täydellä syyllä voi kehua, että hän »oli ottanut vastaan tiilikaupungin ja jättänyt jälkeensä marmorisen». Tässä työssä, kuten muissakin hallitustehtävissään oli Augustuksella korvaamattomana apuna käytännöllinen Agrippa, sama mies, joka oli auttanut häntä laskemaan perustuksen valtaistuimelleen. Hänen muistoaan on vielä tänäkin päivänä helppoa virkistää jonkin suihkukaivon tai lammikon äärellä, jotka hänen ajoistaan lähtien ovat satalukuisina herättäneet muukalaisten ihailua ja mitä suurimmassa määrin antaneet eloisuutta Rooman aukeille.
Rooman mahtimiehet seurasivat keisarinsa esimerkkiä ja rakennuttivat uhkeita palatseja, jotka olivat keisarillisen hallituskaupungin arvon mukaisia.
AUGUSTUKSEN YHTEISKUNTAA UUDISTAVA TOIMINTA.
Paljon vaikeammassa tehtävässä kuin maailmanvaltakunnan järjestysmuodon uusimisessa ja maailmankaupungin kaunistamisessa Augustus myöskin koet teli voimiansa: hän tahtoi perin pohjin uudistaa myöskin kansansa sekä ruumiillisesti että henkisesti. Vanhan roomalaishengen uudestiluominen on, voi sanoa, koko hänen nelikymmennelivuotisen hallituskautensa kannattava aate. Tällaisen sisäisen uudistumisen avulla Rooman kansan piti tulla kyllin arvokkaaksi säilyttämään maailmaahallitseva asemansa ja tekemään se kirouksen sijasta siunaukseksi toisille kansoille. Sen ajan suurimmat runoilijat ja proosakirjailijat, kuten Vergilius, Horatius ja Livius, ovat ihastunein sanoin ilmaisseet tämän ajatuksen.
Augustus koetti ratkaista suurisuuntaisen tehtävänsä palauttamalla entiselleen kaiken terveen yhteiskuntaelämän perustan: perhe-elämän ja kodin. Roomalainen perheenäiti ei ollut enää kodin vahva turva. Aikana, joka oli rikas uusista vaikutelmista, hän tunsi kodin pikku maailman liian ahtaaksi. Hän tahtoi ulos, hän tahtoi huvitella ja häntä alkoi kiinnostaa kaunokirjallisuus ja taide. Eikähän siinä pahaa olekaan; mutta harvoin vain hänen huvin- ja itsensä viljelyn-tarpeensa kykeni pysähtymään terveen parahultaiseen. Yhtyvä loisto ja nautinnonhimo olivat turmelleet naiset kuten miehetkin. Tosin roomalainen vallasnainen liikkuessaan ulkona seuraelämässä tuli iloisemmaksi ja hänen kanssaan oli hauskempi seurustella; hänen vanhanaikainen töykeytensä alkoi hänestä hävitä. Mutta samalla kuin hän alkoi tinkiä peritystä ylpeydestään, kunniallisuus liiankin usein seurasi mukana. Vielä voimakkaammin kuin roomalaisten kirjailijain valitukset kansalaistensa kevytmielisestä elämästä kuolevan tasavallan aikoina, todistaa sitä se, että esimerkit muinaisesta aviollisesta uskollisuudesta, kuten Brutuksen puoliso Porcia, Augustuksen sisar Octavia, ja hänen vaimonsa Livia, mainitaan harvinaisuuksina.
Propertius kysyy eräässä runossaan,
Miksikö lemmestään tytöt vaativat niin hyvän hinnan?
Perheet itkevät: voi, rakkaushan varat vie!
Tuikipa selvä on syy, miks tuhlaillaan varat moiseen:
loistohon, turhuuteen tie kovin auki nyt on.
Intian kaivokset nepä kultaa tuottavat koolta,
Persianlahti se taas simpukanhelmiä suo,
Tyros, Kadmoksen[94] koti purppuratansa, araabi
ryytejä kauppaa tässä, öljyä tuoksuavaa.
Neidot kaunoimmatkin taivutat näill' asehilla,
Penelopeiankin saisi ne horjumahan.
Laillinen vaimokin vain korut tuhlarin ottavi vastaan,
voitonmerkkejä hän kantavi pöyhkänä pää.
Hinnan-pyytäjä ynnä sen maksaja yht' ovat julkeet;
kulta kun vain kilisee, taipuvi empijäkin.
Kun näkee tällaista, runoilija arvelee, myötätunto herää sitä itämaista tapaa kohtaan, että lesket kilvan koettavat saada seurata kuollutta miestänsä roviolle.
Ensiksi ehtivi ken, rovioon hän heittäytyypi,
huulin raukenevin miestään suutelemaan.
Täällä sä vaimoos et voi luottaa, ei ole täällä
Euadneit', ole ei Penelopeiojakaan.
Kuullos, syntymämaa — josp' oisin tietäjä väärä! —:
Rooma on rikkauteen kaatuva, korskeuteen.
Totta ma haastan, mut mua uskota ei. Kuka uskoi
Kassandraankaan: 'eess' on tuho Ilionin'?
Sille hän yksistään ties Pariksen luottavan turman,
Troiaa raastamahan hiipivän puuhevosen.
Perhe-elämän perusta oli järkytetty. Roomatar jätti taloustoimet orjattarilleen ja lasten kasvatuksen orjien huoleksi. Kun kodista oli näin tullut todellisen kodin irvikuva, ei ole ihmettelemistä, että yhä harvemmilla oli rohkeutta antautua avioliiton tällaisissa olosuhteissa sangen tarkoituksettomaan vankeuteen. Kuinka paljon ihanampaa olikaan olla huoletonna kaikista taloushuolista, täydellisesti määrätä itsestään ja olla kaikin tavoin perillisiksi haluavien sukulaisten ja ystävien kunnioittamana ja hemmoittelemana! Aviollisia siteitä alettiin yhä enemmän pitää tilapäisinä suhteina, jotka yhtä kevytmielisesti purettiin kuin solmituinkin. Tulipa avioero oikeaksi urheiluksi roomalaisille. Sulla ja Pompeius olivat esim. viisi kertaa naimisissa, Iulius Cæsar ja Antonius neljä kertaa. Augustuksen aikana puhuttiin muutamasta naisesta, joka viiden vuoden aikana oli ollut kahdeksan kertaa naimisissa ja eräästä toisesta, joka ennätti olla 23 kertaa avioliitossa ja oli viimeisen miehensä 21:nen vaimo. Ja tuskin miespolvea myöhemmin Seneca sanoo, että muutamat naiset eivät laskeneet vuosilukuja kuten ennen Rooman konsulien, vaan miestensä mukaan.
* * * * *
Puhuimme äsken sukulaisten ja tuttujen häärimisestä, jotka toivoivat saavansa periä varakkaita poikamiehiä. Perinnönmetsästys oli silloiselle Roomalle luonteenomainen ilmiö. Siitä kehittyi oikea taide, jota harjoitettiin sääntöjen mukaan täysin järjestelmällisesti. Horatius on kohdistanut muutaman murhaavimmista satiireistaan erikoisesti tätä pahetta kohtaan. Runo on ivamukailu Odysseuksen käynnistä manalassa kysymässä neuvoa tietäjä Teiresiaalta kotimatkallaan rakkaaseen Ithakaan. Runoilija keksii hänen suuhunsa hullunkurisen hauskan tiedustelun: »Mutta kun nyt tulen kotiin köyhänä ja typötyhjänä, kuinka minun tulisi silloin käyttäytyä päästäkseni jälleen elämisen alkuun? Itsehän parhaiten tiedät, kuinka asiat siellä kotona nyt ovat:
Oi todenhaastaja, maalleni saapuin
köyhä ja tyhjä mä oon, kuten ennustit; kosijathan
aitat on ryöstänehet sekä karjan. Köyhä ken ompi,
synty ja kuntokin sen mitätöntä on kuin meriheinä.
Teiresias lohduttaa häntä neuvoen: »Rupea perinnönmetsästäjäksi!» Hän selvittelee kehoitustaan tarkemmin näin:
Puutteen-kammosi kun teit tiettäväkö peittelemättä,
niin nyt kuullos, kuin tulet rikkaaks'. Paistetut rastaat
tai hyvät herkkusi muut ukon luokse lennätä, joll' on
kultaa kiiltelevää, pane oivia myöt' omenoita
tai niitä tuottanut vain maakartanos lie parahinta;
haltijat syrjäyttäin esiuhriks hälle ne anna!
Vaikka hän ois valapatto ja alhaissynty ja konna,
veljensä surmannut tahi karkuriorja, sä mielin
käyskele vain ukon kanssa, jos seuraks hän sua pyytää.
Niin, tämä neuvoni on: ovelasti vain ukot saata
sulle säätämähän tavaransa! Muutamat näistä
koukkusi jos älyäiskin, vain tä'yn puhtahaks söisi,
niin älä harmistuin jätä toivoas, onkeas hylkää!
Juttu jos käymäss' on käräjiss', iso taikkapa pieni,
jos rikas, lapseton äijä on röyhkeyttään tekosyystä
haastanut oikeuteen etevämpäns', auta sa häntä,
vaikka hän vääräss' ois, vaikk' arvokkaamp' olis toinen.
Jos pohatalla on vain yks laillinen poika, ja tää on
sairaalloinen, niin epäluulojen välttämiseksi
ällös häärikö kuin perehettömän kärkkyjät, vaan sa
hiipiös suosiohon varovasti! Näin varamieheks
pääset säädökseen: pojan tuoni jos kaatavi kesken,
niin perit puolestaan; ylen harvoin toivo se pettää.
* * * * *
Augustuksen parannuskeinoja voitollepääsevää nautinnonhalua ja siitä johtuvaa yhteiskunnallista hajoamistilaa vastaan olivat etusijassa loiston ja ylellisyyden kiellot sekä erikoiset avioliittolait. Hän tahtoi tehdä yläluokasta rotubiologisesti valioyhteiskuntaluokan, joka voisi hoitaa valtion korkeimpia virkoja. Estääkseen tämän yhteiskuntaluokan kuolemasta poikamiesten suhteettomasti suurenevan luvun takia, hän määräsi annettavaksi avioliittopalkintoja erikoisesti lapsirikkaille perheille. Mutta vanhoja poikamiehiä ja ikäneitoja hän kohteli tylysti. Heitä ei kutsuttu valtion järjestämiin juhliin ja näytäntöihin. Tämä oli varmasti hyvin kova rangaistus silloiselle roomalaiselle. Mutta ken oli siinä määrin itsekäs, ettei tahtonut kokea mitään harmia valtion edun vuoksi, häntä ei tarvinnut valtionkaan huvittaa, lainsäätäjä arveli. — Sen lisäksi Augustus rajoitti naimattomien perintöoikeutta ja antoi naineille jonkinlaisen etuoikeuden valtion virkojen saamiseen.
Pelastaaksensa yläluokan sopimattoman rotusekoituksen taholta uhkaavalta rappeutumiselta hän kielsi yhä yleisemmiksi tulleet avioliitot kevytmielisten orjattarien kanssa, jotka oli vapautettu siksi, että voitiin mennä heidän kanssansa naimisiin. Kielto koski kuitenkin ainoastaan senaattoreja ja heidän jälkeläisiään. »Ei kukaan niistä miehistä», Ferrero sanoo, »joiden tuli senaatissa edustaa Rooman valtaa tahi joiden tuli hallita maakuntia tai olla legioonain päällikkönä, kukaan heistä ei saanut olla kevytkenkäisen syyrialaisen tanssijattaren tai kauniin juutalaisen orjattaren jälkeläinen. Heidän äitiensä piti olla aitoja roomalaisia perheenäitejä, vapaasukuisia ja latinalaista heimoa, jotta latinalaiset perinnäistavat näissä suvuissa säilyisivät puhtaina.»
Mutta kokeet lainsäädännöllä parantaa moraalia eivät saaneet suuriakaan aikaan; ne olivat kansalle erittäin vastenmielisiä. Niin hyvin kansankokous kuin teatterien ja sirkuksen väkijoukot ahdistivat Augustusta niin voimakkaasti, että hänen täytyi lieventää määräyksiä kerta kerran perästä. Hänen ei onnistunut estää vanhoja, ylhäisiä sukuja kuolemasta sukupuuttoon. Ne tulivat sen sijaan korvatuiksi provinsseista alituisesti virtaavalla uudella verellä. Rooman elämä pysyi pääpiirteissään entisellään huolimatta Augustuksen yhteiskuntaa uudistavista laeista. Viktor Rydberg sanoo: »Luissaan ja ytimissään hän ja hänen ympäristönsä vakavat miehet lienevät tunteneet Horatiuksen ennustuksen todenperäisyyden:
»Tuo aikain virta turmion saastaa vain;
ja vanhemmat, jo polvea huonompaa,
loi meidät vielä kurjemmiksi,
synnyttäjiks suvun paheisemman.»
Keisarin tapainpuhdistusinnosta puuttui suunnattoman paljon tärkeämpi tekijä kuin kaikki lait: valtaistuimella olevan osoittama hyvä esimerkki. »Me emme tarvitse niinkään paljon», Plinius nuorempi sanoo, »hallitsijan käskyjä kuin hänen esimerkkiään». Mutta Augustus ei ollut suinkaan mallikelpoinen aviomies. Pääkaupungin häväistysjutuilla oli paljon kertomista hänen eroottisista hairahduksistaan.
* * * * *
Mitä taas tulee Augustuksen taisteluun yltyvää ylellisyyttä vastaan, voidaan ainakin yhteen ylellisyystavaraan nähden todeta, että taistelu ei johtanut toivottuun tulokseen: Rooman naisten silkinkulutus ei osoita vähäisintäkään laskun oiretta, pikemmin päinvastoin. Kaikki muinaisajan yksinkertaisten tapojen kannattajat panivat jyrisevän vastalauseensa uutta, puolittain läpinäkyvää kangasta vastaan, joka salli ruumiinmuotojen esiintyä liian selvästi, vieläpä, kuten sanontatapa kuului, »soi naisille mahdollisuuden esiintyä julkisesti alastomina». Siveyssaarnaajat nimittivät sentähden silkkimuotia säädyttömäksi ja häpeälliseksi. Mutta herkullisen aistikas kangas syrjäytti kaikissa tapauksissa yhä enemmän ja enemmän säädyllisemmän, siveyttä edistävän villakankaan.
GERMAANIT.
Augustuksen hallituskausi oli pääpiirteissään rauhallista, mutta rajaseuduilla käytiin kuitenkin sotia, jotka päättyivät huomattavien maa-alueiden valloittamiseen. Tällaisia alueita olivat Keski- ja Itäalpit, nykyinen Unkari sekä pohjoisin osa Balkanin niemimaata, niin että valtakunnan raja pohjoisessa siirtyi aina Tonavaan asti. Merkityksellisin oli kuitenkin germaaneja vastaan käyty sota.
Roomalainen historioitsija Tacitus on kirjoittanut germaanien elämästä mielenkiintoisia kuvauksia, jotka luultavasti perustuvat osittain aikaisempiin Cæsarin ja Plinius vanhemman kansatieteellisiin kuvauksiin ja hävinneisiin Liviuksen ja monien muiden kirjailijain teoksien osiin, osaksi silminnäkijäin, kuten roomalaisten kauppiasten, soturien ja virkamiesten sekä syntyperäisten germaanilaistenkin suullisiin ja kirjallisiin kertomuksiin. Tacitus, joka oli syntynyt noin vuonna 55 j.Kr. ja kuoli noin vuonna 120, oli etevä virkamies, joka yleni konsuliksi ja Vähän-Aasian maaherraksi. Hän oli kuuluisa sekä kaunopuhujana että historioitsijana. Tacituksen tyylin voima on hänen verraton taitonsa muutamilla harvoilla, ytimekkäillä sanoilla maalata kuvia henkilöistä ja tapauksista niin havainnollisesti, etteivät ne koskaan häivy lukijan muistosta. Mutta usein esitys on niin lakonisen niukkaa, että se jää hämäräksi ja arvoitukselliseksi. »Hänen tyylinsä on», niin on sanottu, »niin keskitettyä, että siinä on melkein yhtä monta ajatusta kuin sanaakin.» Se on suoranainen vastakohta Ciceron laveudessaan miellyttävälle, deklamoivalle ilmaisutavalle.
Historioitsijana Tacitus koettaa aina päästä selville tapahtumien ketjun syy-yhteydestä. Hänen suurimmat historialliset teoksensa, joiden kanssa myöhemmin tulemme mitä kiintoisimpaan tuttavuuteen, kuvailivat Rooman historiaa Augustuksen kuolemasta vuonna 14 j.Kr., vuoteen 96. Noin kolmestakymmenestä kirjasta, joihin mainitun ajanjakson historia oli jaettu, on valitettavasti kuitenkin vain puolet säilynyt.
Tacituksen teos germaaneista on aarre, jolle ei muilla kansoilla ole vertoja, »aarre, jonka hyvä haltijatar on antanut kumminlahjaksi meidän kansanheimollemme», käyttääksemme terävän saksalaisen filologin Eduard Nordenin sanoja. Ennenkuin kuitenkaan syvennymme tähän kansankuvaukseen, meidän on ensin tarkasteltava paljon pohdittua kysymystä, mistä germaanien alkukoti on etsittävä. Tämän kysymyksen ratkaisuun nähden olemme paljon kiinteämmällä pohjalla, kuin silloin, kun oli kysymys indoeurooppalaisten kansojen kehdosta. Meitä auttaa nimittäin tässä etsinnässämme sekä kielihistoriallinen tutkimus että muinaistiede. Näiden tieteiden antamat todisteet osoittavat nykyisin sangen selvästi Elben ja Oderin välisen Saksan ja eteläisen Skandinaavian olleen germaanien alkuperäisenä kotiseutuna. Näillä tienoin he ovat vuosituhansia olleet maantieteellisten ja ilmastollisten vaikutusten alaisina ja kehittäneet itsessään vähitellen ne rotuominaisuudet, jotka erottavat heidät muista indoeurooppalaisista kansoista: kelteistä, italialaisista, kreikkalaisista, slaaveista, persialaisista ja intialaisista.
Kielihistoriallisiin todistuksiin nähden on erittäin kiinnostavaa vertailla alkugermaanilaista kieltä, josta kielentutkijat ovat päässeet perille, indoeurooppalaiseen kantakieleen. Tästähän puuttuvat täydellisesti ilmaukset käsitteille meri, järvi, kalastus ja yleensä kaikelle, millä on näiden kanssa yhteyttä. Germaanien alkukieli sitävastoin osoittaa epäämättömästi, että nämä ovat alkujaan eläneet meren, lähemmin määriteltynä pohjoisen meren äärellä. Kaikissa germaanilaisissa kielissä esiintyy nimittäin lukuisia ilmastosuhteiden ja eläinlajien nimityksiä, jotka kuuluvat välittömästi pohjoisiin rannikkoseutuihin, esimerkiksi valas ja hylje; siinä on ilmaukset laivalle ja laivan osille, kalalle j.n.e. Ilmenee myöskin, että germaanit perustivat ajanjakonsa luoteen ja vuoksen vaihteluun, jolla on rannikkokansalle erittäin suuri merkitys. Germaanit ovat kehittyneet aikaisin merenkävijäkansaksi, sillä aikaa kuin toiset indoeurooppalaiset kansat, kuten Italian kansat ja slaavit, vielä historiallisen aikansa alussa »pelkäsivät merta». Germaanilaisessa alkukielessä on myös nimi Pohjan- ja Itämeren senaikaiselle suurimmalle rikkaudelle, meripihkalle, kun sitä ei sitävastoin ollenkaan ole indoeurooppalaisessa kantakielessä.
Välimerenkansoilla oli kauan ollut perin hämärät käsitykset germaaneista. Ainoa, mitä he näistä tiesivät, oli se, että haluttu meripihka tuli näiden maasta. Muutoin kerrottiin mielikuvituksellisia taruja »hyperborealaisista[95] kansoista». Nämä tarut ovat luultavasti alkuisin foinikialaisilta merimiehiltä, jotka olivat länsi-Euroopan kelteiltä ostaneet Itämeren rannikon meripihkaa. Paljon selvemmän käsityksen näistä Pohjan kansoista — käsityksen, jota he eivät koskaan unohtaneet — roomalaiset saivat noin vuonna 100 e.Kr., kun germaanit alkoivat hyökkäyksensä vanhan ajan sivistysmaailmaan. Puoli vuosisataa sen jälkeen, kun kimbriläisvaara oli torjuttu, esiintyy »historian ensimmäinen germaani». Ariovistus asettuu roomalaisten tielle, mutta hänen on väistyttävä Cæsarin edestä. Cæsarin gallialaissodan jälkeen taas kului puoli vuosisataa, ennenkuin germaanit tulivat maailmaa hallitsevalle kansalle mielenkiintoisiksi.
Germaanit ovat vielä siihen aikaan luonnonihmisiä, jotka yhteisen turvallisuuden takia asuvat kylissä ja joilla ei ole sellaisia poltto- ja palamispisteitä, jollaisiksi kaupungit määrättyyn suuruuteen kasvettuaan muodostuvat. Tästä huolimatta on aivan kohtuutonta, kuten yksi ja toinen historioitsija tekee, tehdä se johtopäätös, että germaanit olivat vielä sivistysvihollisia villejä. He olivat jo eläneet kivi- ja pronssikaudet ja kehittäneet näiden ajanjaksojen kuluessa omalaatuisen sivistyksen. Heidän tämänaikaiset aseensa, työ- ja talousesineensä ja koristeensa ovat todisteina korkealle kehitetystä taidokkuudesta ja useinkin erinomaisesta mausta. Nämä sivistyksen tuotteet ylittävät suuresti ne, mitä keltit voivat esittää, ja ovat täysin samanarvoisia italialaisten kansojen tuotteiden kanssa samoilta ajanjaksoilta.
Näihin aikoihin oli kulunut 7 à 8 vuosisataa siitä, jolloin germaanit olivat oppineet tuntemaan raudan. Maanviljelijöitä he olivat olleet jo varhaisemmalla kivikaudella. Muinaistutkijain kaivaukset ja kielitieteilijäin tutkimukset ovat todistaneet meille, että keski- ja pohjois-Euroopan maanviljelyksellä on kunnioitettava 4—5 000 vuoden ikä. Meidän ajanlaskumme alussa germaanit olivat kehittäneet tämän elinkeinon pääelinkeinokseen karjanhoidon, metsästyksen ja kalastuksen rinnalla. Mainitut tiedemiehet ovat maantieteen historian tutkijain avulla voineet todistaa, että Germaania ei suinkaan ollut ikimetsien ja rämeitten maa, kuten aiemmin oli kuviteltu Cæsarin, Pliniuksen ja Tacituksen liian yksipuolisen käsityksen ja liioitellun yleistämisen nojalla syntyneitten kuvausten perusteella. Germaaniassa oli myöskin suuria alueita viljelyskelpoista maata, joka ei ollut koskaan ollut metsää kasvavaa tahi soista ja josta senvuoksi lukuisa väestö voi elää. Muinaistieteelliset löydöt ovatkin todisteina siitä, että jo esihistoriallisella ajalla on monin paikoin ollut tiheä asutus. Vaikeampaa on arvostella, kuinka merkityksellistä kauppa oli. Tiedetään vain, että germaanilaisheimot harjoittivat toistensa kanssa keskinäistä vaihtokauppaa samoinkuin myöskin kelttien ja roomalaisten kanssa, joilta germaanit luonnollisesti saivat huomattavia sivistyksellisiä vaikutuksia.
Tacitus, jonka ihanne oli vanhanaikainen, yksinkertainen, sen ajan roomalainen, jolloin Idän rikkaudet eivät olleet vielä häntä turmelleet, puhui usein mielellään voimakkaasta »turmeltumattomasta» luonnonkansasta kehoituksena ja varoituksena monessa suhteessa huonontuneille maanmiehilleen. Tämä hänen tarkoitusperäisyytensä ja hänen vanhoillinen mielenlaatunsa painavat ylipäänsä leiman hänen esitykseensä ja vaativat suhtautumaan hänen sanoihinsa jossakin määrin arvostellen[96], niin arvokkaita kuin hänen kirjoituksensa kokonaisuudessaan ovatkin.
Sekä Tacitus että toisetkin muinaisajan kirjailijat kuvailevat germaaneja tavattoman suurikasvoisiksi, vaaleiksi ja sinisilmäisiksi. Heidän riemunsa oli sota, mutta »rasituksissa ja työssä», Tacitus sanoo, »he eivät osoita samaa sitkeyttä. He kestävät kaikkein vähimmin janoa ja hellettä. Pakkasta ja nälkää kestämään on heidät maan ilmanala ja luonto sitävastoin hyvin totuttanut.»
Niitä germaanien luonteenominaisuuksia, joita Tacitus ylistää, ovat »heidän luonteensa vapaus vilpistä ja viekkaudesta vielä sellaisenakin aikana kuin meidän» sekä heidän tapojensa puhtaus. »Heidän keskuudessaan», hän sanoo, »ei kukaan hymyile siveettömyydelle, ja viettelemisestä ja vietellyksi tulemisesta ei kukaan syytä 'ajanhenkeä'. Ani harvoin tämän kansan keskuudessa sattuu aviorikoksia. Rangaistus siitä kohtaa pikaisesti. Hiukset leikattuina ja alastomana puoliso karkoittaa sukulaisten nähden rikollisen kodista, ja häntä ajetaan ruoskaniskuin läpi koko kylän. Naiselle, joka on menettänyt kunniansa, ei nimittäin ole anteeksiantoa olemassa. Ei kauneudella, nuoruudella eikä rikkaudella hän enää voi saada itselleen puolisoa.»
Sitä enemmän pidettiin arvossa kunniallista naista. »Germaanit uskovat muun muassa», Tacitus sanoo, »että nainen on jollakin lailla pyhä ja että hänellä on ennustuskyky, ja he eivät pidä halveksittavana kysyä hänen neuvoaan eivätkä pidä hänen sanojaan ala-arvoisina.» Naiset seurasivat mukana sodassa rohkaistakseen taistelevia, ruokkiakseen heitä ja sitoakseen haavoittuneita. Mutta toiselta puolen naiset ja orjat saivat kotona suorittaa kaikki raskaammat maanviljelystyöt, sillä aikaa kuin miehet käyttivät aikansa pääasiallisesti metsästykseen.
Miellyttävä piirre oli germaanien uskollisuus ja vieraanvaraisuus. »Kieltää kanssaihmiseltänsä, olipa hän kuka tahansa, katto pään päältä, on heistä suuri synti» Tacitus sanoo. »Kykyjensä ja varojensa mukaan kukin kestitsee vierastansa parhaalla, mitä talo voi tarjota.»
Hopeasta ja kullasta tämä turmeltumaton kansa ei välittänyt. Poikkeuksen tässä suhteessa tekivät kuitenkin ne heimot, jotka olivat Rooman valtakuntaa lähimpänä. Germaanit olivat sitävastoin hyvin heikkoja viinille ja simalle, ja heidän juominkinsa päättyivät usein haavoihin ja tappoihin. Noppapeliin heillä oli suoranainen intohimo. He voivat menettää pelissä kaiken, mitä omistivat, ja lopuksi panna oman vapautensa peliin. Tacituksen kertomuksia tästä germaanien taipumuksesta vahvistavat muinaisgermaanilaisten lautapelien hämmästyttävän lukuisat löydöt.
Kelttien tavoin germaanit palvelivat jumaliaan pyhissä lehdoissa. He panivat suuren arvon ennustuksiin ja ennemerkkeihin. Erikoisesti heille ominainen oli tapa tehdä ennehuomioita valkoisista hevosista, jotka saivat vapaasti kuljeksia pyhissä lehdoissa. Näiden hirnumisille ja korskumisille annettiin suurempi merkitys kuin millekään muille enteille.[97]
* * * * *
Historian piiriin germaanit eivät astu yhtenä kansana, vaan he ovat hajallaan monina heimoina, jotka kukin muodostavat valtionsa päällikön tai ruhtinaan johdolla, joka näyttää samalla olleen korkein tuomari ja sodan johtaja. Kuten kaikilla muillakin indoeurooppalaisilla kansoilla germaaneillakin yhteiskunta oli kauan sukuyhteiskunta. Vielä historiallisella ajalla maaomaisuus oli suvun yhteistä omaisuutta. Sodassa kukin suku sinänsä muodosti osaston. Sukulaisuussiteestä johtui myöskin verikostolaki. Jos joku henkilö oli surmattu, haavoitettu tai häntä muuten loukattu, niin hänen sukulaisensa olivat velvolliset kostamaan hänen puolestaan, ja jollei kostoa voitu kohdistaa itseensä väkivallantekijään, se ulotettiin hänen johonkin sukulaiseensa. Tästä aiheutui loputtomia sukukahakoita. Vähitellen valtiovalta ryhtyi ehkäisemään tätä veristä tapaa. Surmatun perillisille jätettiin nimittäin valittavaksi joko käyttää itsekosto-oikeutta tai kansankokouksessa, n.s. käräjissä, tehdä sovinto ja ottaa vastaan sakot. Mutta vasta kristinusko kykeni perin juurin lopettamaan itsekoston käytön.
* * * * *
Niiden heimojen keskuudessa, joilla ei ollut kuningasta, oli valtiovalta kansankokouksen eli käräjien käsissä, jotka kokoontuivat johonkin keskeiseen paikkaan, missä oli tapana pitää silloin myöskin markkinat. Kansankäräjillä päätettiin sodasta ja rauhasta sekä ratkaistiin muitakin yhteisiä tärkeitä asioita. Niissä valittiin kuningas, jos heimolla oli yksinvaltainen hallitusmuoto. Niissä langetettiin myöskin tuomioita laintuntevien miesten johdolla. Päätöksen tekoon otti osaa koko kansa, joka »aseitaan kalistellen ja meluten» ilmoitti ajatuksensa tehdyistä esityksistä.
Sekä päälliköiden että kansan yläpuolella oli laki, ja sen alle oli sekä kuningas että kansa alistettu, kun sitävastoin antiikin kansoille kuninkuus aina oli merkinnyt samaa kuin yksinvalta. Voi siis sanoa, että germaanit olivat ensiksi ottaneet käytäntöön perustuslaillisen kuningasvallan, periaatteen vallan jaosta kuninkaan ja kansan kesken. Tämä johtuu germaanien voimakkaasti kehittyneestä yksilöllisyydestä ja itsetunnosta. Kansassa kokonaisuutena katsoen se ilmeni hurjana vapaudenrakkautena ja pakkoon taipumattomuutena, mikä muistuttaa kelttien ja kreikkalaisten vapaudenrakkautta. Tämä alistumattomuus voi joskus saada koomillisenkin muodon, kuten silloin, kun joku mielellään tuli pari kolme päivää liian myöhään kansankokoukseen vain osoittaakseen, ettei kukaan voinut häntä komennella.
Tällaisia taipumuksia omaavan kansan keskuudessa ei tietysti voinut kehittyä roomalaista valtiotunnetta eikä roomalaisten tai sparttalaisten raudanlujaa kuria. Sitävastoin pienemmissä kansan osissa, suvuissa ja kyläkunnissa, oli olemassa sitkeää, luonnostaan kehittynyttä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Näissä pikku yhteiskunnissa olivat kaikki tottuneet yhteistoimintaan ja vaaran hetkellä luottamaan toisiinsa, kuten saman elimistön jäsenet. Siksipä ei kuullakaan koskaan puhuttavan, että germaanisoturit olisivat joutuneet pakokauhun valtaan, ei edes silloin, kun kaikki näytti toivottomalta. Tämä pienemmissä piireissä vallitseva, koskaan pettämätön yhteenkuuluvaisuuden tunne teki germaanit hyvin pelätyiksi vihollisiksi. Roomalaisen ja germaanilaisen sotataidon oleellinen erotus on se, että roomalainen kohortti tai manippeli oli taidon tuote, germaanilainen aseissa oleva suku taas luonnon luoma. Mutta kyvyssä yhdistää eri sotajoukon osastot toisiinsa germaanit eivät sitävastoin kyenneet kilpailemaan roomalaisten kanssa. Tämä puutteellisuus korvautui kuitenkin suureksi osaksi sen kautta, että karu germaanilainen maasto syvine metsineen, kallioineen ja rämeineen teki mahdottomaksi suurempien joukko-osastojen kiinteän yhteyden ja aiheutti täten valtaajille monia vaikeuksia. Sellainen maasto oli erinomaisen sopiva sissisotaan, väijytyksille, ja kaikki piilopaikat tuntevien asukkaiden hyökkäyksille sopivan hetken tullen. Roomalaisten sodankäyntiä vaikeutti lisäksi se, että Germaaniassa ei, kuten Galliassa, ollut lujia kaupunkeja, joiden valloittamisella roomalaiset olisivat voineet aiheuttaa asukkaille ratkaisevia tappioita ja sitten niistä käsin pitää heitä kurissa.[98] Poltettu kylä ei ollut omistajalle korvaamaton tappio. Harvasti asutussa, vähän viljellyssä maassa, missä teitä oli vähän, aiheutti muonituskin tietysti roomalaisille suuria vaikeuksia.
* * * * *
Roomalaisten ja germaanien välinen taistelu, joka puhkesi Augustuksen hallituskautena, alkoi roomalaisille hämmästyttävän menestyksellisesti. He tunkeutuivat yhä syvemmälle Germaaniaan, ja heidän onnistui siirtää valtakuntansa itäraja aina Elbeen asti. Tämä raja oli tietysti paljon edullisempi kuin mutkikas linja Rein−Tonava.
Mutta muukalaisherruutta seuraa aina luonnon pakosta vastaisku. Kuten gallialaisilla oli ollut Vercingetorixinsa, samoin germaanit saivat vapaussankarikseen nuoren ruhtinaanpojan Arminiuksen[99], joka oli roomalaisten veroinen vastustaja, tulisielu — sen voi, kuten muuan roomalainen kirjailija sanoo, nähdä jo hänen katseestaan. Hän oli erinomaisen ansiokkaasti palvellut Rooman sotajoukoissa, oli tullut Rooman kansalaiseksi ja saavuttanut roomalaisen maaherran, Varuksen luottamuksen. Varus oli tyypillinen, itsepäinen, sekä henkisesti että ruumiillisesti raskasliikkeinen keskitason mies. Hän oli ollut aikaisemmin Syyrian maaherrana ja hoitanut virkaansa totunnaiseen tapaan, niin että hänestä sanottiin: »Hän tuli köyhänä rikkaaseen maahan — rikkaana hän jätti köyhän maan.» Hänet Augustus lähetti Germaaniaan tekemään maan Rooman maakunnaksi. Varus esiintyi, niinkuin Germaania jo olisi ollut provinssi. Hän ei harjoittanut lainkäyttöä germaanien omien lakien, vaan roomalaisen oikeuden mukaan, joka pohjautui näille täydellisesti outoon oikeuskäsitykseen. Hän loukkasi germaaneja erikoisesti monilla kuolemaantuomioillaan. Germaanilaisen oikeuden mukaan nimittäin vain roistontyöt ja muut kunniattomat rikokset rangaistiin kuolemalla. Varus uskalsi myöskin periä veroja ja harjoitti kiristystä, mihin oli tottunut Syyriassa. Mutta mitä kärsivälliset ja sorretut aasialaiset olivat sietäneet, se ei menestynyt hurjien germaanien keskuudessa. Tosin kaikki näytti rauhalliselta, mutta se oli vain pinnallista. Hiljaisuudessa kuohahti germaanien itsetunto, ja useat eri heimojen päälliköt tekivät Arminiuksen johdolla salaliiton.
Kun Varus tunkeutui armeijansa suurimman osan, 30 000 miehen kanssa Weseristä länteen Teutoburginmetsän karuihin vuoriseutuihin ja suomaihin kurittaakseen erästä kapinallista heimoa, varoitti häntä muuan germaanilaisruhtinas, kaiken lisäksi Arminiuksen appi — johon arvoon kysymyksessä oleva ruhtinas oli kuitenkin joutunut vastoin tahtoaan. Arminius oli nimittäin ryöstänyt morsiamensa, jota isä oli tahtonut pakottaa menemään naimisiin toisen ruhtinaan kanssa.
Varoituksien, joita Varus sai, olisi pitänyt saada hänet luopumaan huolettomuudestaan. Mutta hän piti kaikkea vain appiukon kateutena eteenpäinpyrkivää Arminiusta kohtaan. Seuraavana päivänä turmio kuitenkin kohtasi hänet. Arminius jätti äkkiä hänen leirinsä, asettui vapautta rakastavien heimolaistensa etunenään ja hyökkäsi taisteluun valmistautumattomien roomalaisten kimppuun. Varus, jolla ei ollut sotapäällikön kykyä, piti heti kaikkea menetettynä. Tämän johdosta höltyivät sotakurin siteet. Kaikki meni hajalle, ja kaksi tai kolme päivää kestäneen toivottoman taistelun aikana, lopuksi rankkasateessa ja myrskyssä, joka paiskasi joukoittain puita taistelevien päälle, hakattiin roomalaiset legioonat maahan melkein viimeiseen mieheen asti vuonna 9 j.Kr. Varus itse, joka oli haavoittunut, lävisti itsensä miekallaan. Germaanit uhrasivat vangitut upseerit Wotanille.[100] Roomaan saapui kauhunviesti: »Varus on lyöty! Koko Reinin armeija lepää tuhottuna Teutoburgin metsän rämeissä ja rotkoissa!»
Teuteburgin onnettomuuden tieto saattoi muutoin rauhallisen ja hillityn Augustuksen epätoivoiseksi. Hän repi vaatteensa ja löi lukemattomia kertoja päätänsä seinään huutaen valittaen: »Vare, Vare, legiones redde (Varus, Varus, anna minulle takaisin legioonani)!» Roomassa elettiin uudelleen kimbriläisaikojen kauhunpäivät. Näitä kokemaan ei tosin jouduttu, sillä Arminiuksen ei onnistunut saada germaanilaisheimoja liittymään yhteen roomalaisia vastaan, mutta aina tästä asti germaanilaisvaara oli uhkaavana kummituksena Rooman valtakunnan näköpiirissä. Reinin ja Elben väliset roomalaisvalloitukset oli menetetty, ja Augustus ei yrittänytkään saada niitä jälleen haltuunsa. Hän huomasi, että se maksaisi enemmän, kuin minkä kannatti. Roomalaiset olivat pakottaneet keltit valtansa alle ja roomalaistuttaneet heidät, mutta Germaanian vapaissa metsissä Rooman hallitsijakäskyä ei enää koskaan kuultu. Tästä lähtien olivat Rein ja Tonava maailman valtakunnan pääasiallisina rajoina. Kuten Cæsar teki Reinin rajavirraksi, samoin Augustus teki Tonavan. Tässä kuten kaikessa muussakin hän oli varovainen ylipäällikkö, joka ei ryhtynyt koskaan tarpeettomiin uhkayrityksiin. Tällaisiin ryhtyvää hän vertasi mieheen, joka onkii kultakoukulla. Sota- ja valloitushalusta kai kaikkein vähimmin voidaan syyttää Augustusta. Hän ei koskaan väistänyt välttämättömiä sotia, mutta tarpeettomia sotia hän ei ole käynyt. Hän olikin nyt yli seitsemänkymmenen vuoden vanha ja halusi siis sitäkin vähemmin uskaltautua suureen sotayritykseen. Jälkeen jättämissään papereissa hän varoittaakin jälkeläisiään valloitussodista.
* * * * *
Germaaneja vastaan tehdyn sotaretken tulos todisti taaskin kerran oikeaksi viisaan Solonin sanat, ettei ketään voi ylistää onnelliseksi ennen kuolemaansa. Lisäksi vielä ne monet perhesurut, joita vanha keisari pitkän elämänsä aikana sai kokea, vahvistivat Solonin sanoja.
PERHESURUJA JA HUOLIA.
Koko elämänsä ajan Augustus sai kärsiä heikosta ja sairaalloisesta ruumiistaan. Hän ei ollut jaksanut nuoruudessaan karaista sitä ruumiinharjoituksilla ja vahvistavalla ulkoilmaelämällä. Hän tuli vuosien vieriessä senvuoksi yhä veltostuneemmaksi. Hän ei olisi koskaan suuren kaimansa tavoin uskaltanut liikkua ulkona paljain päin. Talvisin hän veti toisen paksun vaatekappaleen toisensa päälle ja kesäisin hän ei voinut antautua alttiiksi auringonpaisteelle, vaan pysytteli sisällä palatsissaan, jossa solisevat suihkukaivot viilensivät ilmaa ja orjat löyhyttelivät vilpoisuutta.[101]
Mutta Augustus oli sitkeä. Muuten hän ei olisi jaksanut kestää niitä monia perhesuruja, jotka häntä kohtasivat.
Hän oli kolme kertaa naimisissa. Toisesta avioliitostaan hänellä oli tytär, Iulia, jota kovin ylistettiin kauneutensa tähden. Kolmannen vaimonsa, kauniin ja hyvin lahjakkaan Livian kanssa Augustuksella ei ollut lapsia, mutta Livialla oli edellisestä avioliitostaan pojat Tiberius ja Drusus.
Livia oli siveellisesti turmeltuneella aikakaudella aviollisen uskollisuuden ja taloudellisuuden perikuva huolimatta kaikesta, mitä hän sai kuulla miehensä uskottomuudesta. Mutta jos hän hieman ummistikin silmiänsä kysymyksen ollessa miehensä yksityiselämästä, hän sen sijaan katseli sitä avoimemmin silmin politiikkaa, etenkin perhepolitiikkaa. Ainakin näissä asioissa Augustus vanhemmalla puolen ikäänsä uskalsi häntä tuskin koskaan vastustaa — ei ainakaan julkisesti! Kaameita huhuja olikin liikkeellä siitä, että hän olisi »lietensä ääressä ja sydämellään suosinut hornanhenkeä siinä olennossa, jonka hän luuli olevan hyveellisen naisen esikuvan», Viktor Rydberg sanoo. »Kukoistava suku oli Augustuksen ympärillä, mutta salaperäinen demoninen voima oli hiipinyt hänen kynnyksensä ylitse, ja toinen toisensa jälkeen ne, joita hän rakasti, joutuivat aikaisen kuoleman tai sellaisen kohtalon uhriksi, joka teki kuoleman toivottavaksi.» Livian tarkoituksena lienee ollut raivata tie valtaistuimelle vapaaksi omille pojillensa.
Ei kukaan tiedä, kuinka paljon oli perää noissa kamalissa huhuissa. Se vain tiedetään varmasti, että Livia tuli vanhetessaan yhä vallanhimoisemmaksi ja viekkaammaksi. Hänen poikansa Tiberius häntä suorastaan pelkäsi, ja hänen pojanpoikansa poika, myöhemmin keisari Caligula nimittää häntä Odysseukseksi naisten vaatteissa[102] — hameissa, olisi sanottu, jos hän olisi elänyt nykyaikana.
Augustus oli valinnut kruununperilliseksi rakastettavan, rikaslahjaisen sisarensa pojan Marcelluksen, sen miehen jälkeläisen, jota oli nimitetty »Rooman miekaksi». Hän oli myöskin, Livian vastalauseista huolimatta, naittanut Marcellukselle ainoan lapsensa, kauniin 14-vuotiaan Julian. Mutta nuorukainen oli tuskin ehtinyt täyttää kaksikymmentä vuotta, kun hän jo äkkiä koko Rooman kansan suruksi kuoli. Yleisesti epäiltiin Liviaa tähän syylliseksi. Marcelluksen äitikin oli tässä luulossa, Hän vihkiytyi loppuiäkseen surulleen, johon sekautui sammumaton viha Liviaa kohtaan.[103]
Nyt oli vuorostaan lähin kruununperijäksi Augustuksen nuoruudenystävä Agrippa. Keisari teki hänet kanssahallitsijakseen annattamalla hänellekin tribuunin vallan ja naittamalla hänet Julian kanssa, niin pian kuin suruvuosi oli loppuun kulunut. Nuori, huvinhaluinen keisarintytär oli siis seitsentoistavuotiaana sidottu karskiin ja tuimaan mieheen, joka oli hänen isänsä ikäinen. Ettei Julia kuitenkaan ollut sellainen, joka antaa lyödä itsensä kahleisiin, sen puoliso sai pian kokea. Mutta siinä suhteessa ei voinut tehdä mitään. Agrippa sai lohdutteleida sillä, että heidän avioliittonsa »siunattiin» suurella lapsiliudalla.
Augustusta kohtasi sekin suru, että hän sai nähdä tämänkin vävynsä kuolevan. Agrippa jätti kumminkin jälkeensä kolme poikaa, ja keisari iloitsi ajatellessaan saavansa kerran yhden näistä seuraajakseen. Multa äkkiä näistä toinen järjestyksessä kuoli 19 vuoden ikäisenä, ja luonnollisesti levisi huhu, että Livia oli hänet myrkyttänyt. Vielä vakuutetummiksi tultiin hänen syyllisyydestään, kun vanhempi veli kuoli pari vuotta myöhemmin. Epäluuloja tukevia todisteita ei kuitenkaan ole olemassa.
Agrippan nuorimmasta pojasta kehittyi heittiö. Nuorukainen käyttäytyi niin sopimattomasti, että Augustuksen täytyi karkoittaa hänet ja lähettää hänet eräälle autiolle saarelle. Ja tuskin vanha keisari oli ehtinyt vetää viimeisen henkäyksensä, kun jo hänen viimeinen elossa oleva tyttärenpoikansa raivattiin tieltä hovin käskystä. Kuka oli käskyn antanut, Augustusko, Liviako vai Tiberius, siitä ei ole tietoa.
Kun Agrippan pojat olivat poissa, oli vihdoinkin tie valtaistuimelle vapaa Livian pojille. Tiberius, vanhempi pojista, oli ankara, totinen ja luonteeltaan sulkeutunut, Drusus sitävastoin iloinen, avonainen ja kaikkien rakastama. Drusus aloitti ennen mainitun Germaanian maitten valloituksen Reinin ja Elben välillä. Mutta suoritettuaan hyvin työnsä, kohtasi häntä kotimatkalla onnettomuustapaus. Hänen hevosensa kaatui, ja Drusus vahingoittui hengenvaarallisesti. Kuukauden kestäneitten kovien tuskien jälkeen kuolema saapui vapauttajana. Kaikki surivat hänen kuolemaansa.
Tiberius otti nyt päällikkyyden Germaaniassa. Hän vei aloitetut valtaukset onnelliseen lopputulokseen. Mutta sitten tuli Teutoburginmetsän onnettomuus.
Tiberius suoritti velvollisuudentuntoisesti ja tarmolla kaikki ne erilaatuiset toimet, jotka hänelle uskottiin. Erittäinkin hän osoittautui olevansa urhoollinen ja taitava sotapäällikkö. Mutta Augustus ei voinut koskaan suhtautua oikein hyvin jöröön ja luoksepääsemättömään ottopoikaansa. Ja yhtä vähän Rooman kansakaan piti Tiberiuksesta. Mutta hän oli kaikissa tapauksissa valtakunnan tulevaisuuden toivo. Saadakseen hänet lähemmin solmituksi sukuunsa Augustus taivutti hänet hylkäämään puolisonsa, johon hän oli lämpimästi kiintynyt, ja menemään naimisiin Iulian kanssa. Avioliitosta tuli onneton, ja se oli omiaan yhä enemmän synkistämään Tiberiuksen mieltä. Hillittömällä elämällään huvinhaluinen Iulia kosti sen, että isä oli uhrannut hänen onnensa poliittisten laskelmien takia. Hänen elintapansa tulivat vallan häpeämättömiksi. Augustus ummisti silmänsä mahdollisimman kauan hänen hairahduksiltaan, sillä hän oli arveluttavan heikko kauniiseen tyttäreensä nähden, ja salli tämän aivan liian helposti riisua hänet aseista taisteluvalmiilla sukkeluudellaan. Augustus tyytyi toteamaan, että hänellä oli kaksi tytärtä, joiden kanssa oli vaivalloista tulla toimeen, Rooma ja Iulia. Mutta lopulta hänen oli pakko ryhtyä tosi toimiin, ja hän karkoitti kevytmielisen tyttärensä eräälle Campanian rannikon kolkolle saarelle. Kun Tiberiuksesta tuli keisari, Iulian olo muuttui entistään pahemmaksi. Mutta hän eli enää vain vähän aikaa sen jälkeen.
»NIINPÄ PAUKUTTAKAA KÄSIÄNNE.»
Augustuksen oli täytynyt eläessään kokea, että sekä lapset että lapsenlapset yksi toisensa jälkeen temmattiin pois häneltä. Kuten oksaton runko hän seisoi yksin elämänsä syksyssä.
Aika lääkitsee kuitenkin kaikki haavat, ja kun vanha keisari viisi vuotta Teutoburginmetsän onnettomuuden jälkeen tunsi loppunsa lähestyvän, hänen sanotaan kutsuneen ystävänsä kuolinvuoteensa ääreen ja sanoneen heille: »Enkö minä ole näytellyt elämäni näytelmää hyvin?» Kun hän sai myöntävän vastauksen, hän oli tyytyväinen ja sanoi, synkkää mielialaa häivyt taakseen, roomalaisten näyttelijäin tavoin: »Niinpä paukuttakaa käsiänne!» Sen jälkeen hän sanoi jäähyväiset omaisilleen ja kuoli rauhallisesti lähes 76 vuoden ikäisenä.[104] Hän ja Sulla olivat ainoat vallankumousajan johtavista miehistä, jotka eivät saaneet väkivaltaista loppua.
On mitä suurimman vääryyden tekemistä Augustuksen muistolle tulkita hänen viimeisiä sanojaan siten, että hän itse olisi tahtonut merkitä itsensä näyttelijäksi, ja etsiä näistä sanoista hänen olemuksensa avainta. Hän käytti vain tavallista vertausta, kun vertasi elämäänsä suureen näytelmään ja arveli: »Minun elämäni draama on lopussa. Oletteko minuun tyytyväisiä?» — Augustus-tuntija Gardthausen sanoo: »Ei ole tosiasiallisesti ollut montakaan ruhtinasta ja julkisuuden miestä, joka olisi Augustuksen tavoin tuntenut voittamatonta vastenmielisyyttä teatraalisuutta kohtaan, eikä monta, joka siinä määrin olisi halveksinut esiintymistä toisena, kuin mitä olemukseltaan oli». Suuret juhlallisuudet niihin liittyvine kunnianosoituksineen olivat hänelle kauhistus. Kun hän palasi Roomaan pitkiltä maakuntiin tekemiltänsä matkoilta, hän mieluimmin tuli aivan odottamatta, usein yölläkin, päästäkseen virallisista vastaanotoista.
Jossakin määrin täytyy jokaisen julkisuuden henkilön näytellä teatteria. Hänen on pakko näyttää loistavan iloiselta suurissa juhlissa ja vastaanotoissa, joiden hauskuus hänen mielestään kenties on hyvinkin kohtalaista; hänen täytyy alentua osoittamaan mielenkiintoa suurelle joukolle ihmisiä, joiden harrastuksiin hänellä ei mitenkään riitä myötätuntoa, ja hänen täytyy keskustella »kysymyksistä», joille hän salassa haukottelee j.n.e. Olemmehan mekin tavanneet näyttelijäeleisiä Augustuksia samanlaisissa tilaisuuksissa. Mutta se siitä.[105]
* * * * *
Kaikkina aikoina tullaan Augustusta pitämään roomalaisen keisarin voittamattomana ihanteena. Hän on yksi niitä harvoja näistä hallitsijoista, joita valta jalosti, sen sijaan, että olisi turmellut. Samana hetkenä, jolloin hän sai rajoittamattoman tilaisuuden päästää intohimonsa valloilleen, hän kohosi niiden herraksi. Kovuus ja häikäilemättömyys, jota hän osoitti triumvirinä, kun hänen täytyi taistella vallasta ja taistella henkensä puolesta, muuttui lempeydeksi, kun hän yksin pääsi maailmanvaltiaaksi.
Augustus on kaunis esimerkki siitä, kuinka suuret tehtävät voivat vaikuttaa ihmiseen kohottavasti ja kasvattaa häntä oikeaan inhimillisyyteen. Tässä suhteessa hän on saanut aikalaistensa ja jälkimaailman ihailun osakseen. Sitävastoin hän ei kuulu sen lajin ihmisiin, jotka kykenevät herättämään rakkautta, sillä hänen hyvyytensä ei ole välitöntä, vaan vaikuttaa saavutetulta — siinä on järjellä suurempi osuus kuin luonteella. Hänen hyvät ominaisuutensa ovat itsehillinnän ja viisauden mestarituotteita, mutta ne eivät kykene lämmittämään meidän sydämiämme — sellaisiksi ne ovat aivan liian suuressa määrin taidon saavutuksia. Niin jäykkä- ja kylmäluonteisen miehen kuin Augustuksen oli vaikeata koettaa vaikuttaa teeskentelemättömältä ja luonnolliselta. Kuinka paljon ilmeneekään jo niin pienestä pikkupiirteestä kuin siitä, että hänellä ei ollut koskaan tapana pitää puheita, vaan hän luki sen, mitä hänellä oli sanottavaa! Hän oli ihmisenä suuren kaimansa vastakohta niin paljon kuin mahdollista. Häneltä puuttui kokonaan se eloisa nerokkuus, se intohimoisuus, joka Cæsarissa purkautui esille luonnonvoiman vastustamattomuudella ja tempasi heti ihmiset mukaansa vasten heidän tahtoaankin. Augustus oli sekä henkisesti että ruumiillisesti hauraampaa ainesta. Hänen oli tyytyminen niihin ominaisuuksiin, jotka Gardthausen on ilmaissut kolmella alkusointuisella adjektiivilla: »viileä, valistunut ja viisas». Mutta vaikka hänellä ei ollutkaan Cæsarin nerokkuutta, hän oli ehdottomasti tätä järkevämpi. Hän ei antautunut milloinkaan minkäänlaisten harhakuvitelmien valtaan. Hän oli laskumestari, joka arvioi etukäteen kaiken, mies, joka kyllä kykeni hallitsemaan yllättäviä tilanteita, mutta paljon mieluummin vältti niihin joutumisen, mies, joka ei valinnut päämäärään vievää suorinta tietä, vaan varmimman. Hänen olemuksensa kuvastuu myöskin silminnähtävänä hänen kasvoissaan, noissa kauniissa, säännöllisissä piirteissä, joita hallitsee kylmä, samalla kertaa kauaskantava ja läpitunkeva katse, mikä tekee koko kasvot sfinksiä muistuttaviksi, melkein kaamean tutkimattomiksi.[106] Huomaa selvästi, että se mies ei koskaan ilmaissut sisimpiä ajatuksiaan; ja pieni, tiukasti yhteenpuristettu suu puhuu taipumattoman lujasta tahdosta.
Mutta joskaan Augustus ei ollut sanan varsinaisessa merkityksessä miellyttävä persoonallisuus, hän oli joka tapauksessa suuressa määrin hyödyllinen kansalleen. Kultainen kohtuullisuus, jota hän aina noudatti, on senvuoksi sen maailmanhistoriassa ainutlaatuisen ilmiön edellytys ja selitys, että yhdeksäntoistavuotias nuorukainen kykenee väkivalloin anastamaan maailman herruuden ja säilyttämään sen kokonaista 57 vuotta aina kuolemaansa saakka. Ja mikä hirmuisen suuri ero onkaan hänen jälkeensä jättämän Rooman valtakunnan ja sen kaaoksen välillä, joka vallitsi silloin, kun hän aloitti valtiollisen uransa!
Augustus oli virkamies parasta lajia, ja sellaisena hän on luonut ihmeteltävän lujan ja täsmällisen hallinnon. Se olikin kehitetty vankalle taloudelliselle pohjalle. Augustus oli nimittäin myöskin taloudellinen nero, joka ymmärsi taidon kartuttaa sekä omiaan että valtion tuloja. Kokonaisen esikunnan avulla, johon kuului koulutettuja hallinto- ja numeromiehiä, hän nosti valtiotalouden sen pohjattomasta sekasorrosta. Monipäinen tasavaltalainen hallitus vuosittain kasvavine virkamieskuntilleen oli johtanut auttamattomaan taloudelliseen kurjuuteen. Valtion tulot eivät olleet likimainkaan riittäneet välttämättömimpiinkään menoihin, ja kertyvät varat eivät olleet hallinnollisten puutteellisuuksien takia tulleet tehokkaasti käytetyiksi. Augustus sitävastoin voi kokonaan toisella tavoin kuin edelliset hallitukset pitää huolta välttämättömimmistä valtion tarpeista. On laskettu, että hän on pitkän hallituskautensa kuluessa jakanut Rooman väestölle vähintään 750 miljoonaa markkaa, suunnaton summa, joka, katsoen siihen aikaan vallitsevaan korkeaan rahan arvoon ja kullan vähyyteen, täytyy arvioida moninkertaiseksi vastatakseen nykyisiä olosuhteita. Lisäksi tulevat vielä viljanjakelut ja muut luontaisetuiset lahjat. Ei ole ihmettelemistä, ettei Rooman kansa olisi tahtonut luopua keisaristaan, josta oli niin kouraantuntuvaa hyötyä jokaiselle alamaiselle. Se seikka, että Rooman keisarikunta, huolimatta kaikesta paheellisuudesta, jolla valtaistuin oli tahrattu, kykeni pysymään pystyssä neljä vuosisataa, johtuu siitä, että Augustus loi valtion hallinnolle lujan järjestysmuodon.
Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:
Eduard Meyer. Kaiser Augustus (Kleine Schriften I).
M. Beulé. Auguste, sa famille et ses amis.
Johannes Kromayer, Die rechtliche Begründung des Principats.
Lewin Blomgren, Th. Mommsens teori om romerska principatet.
Axel Dahlman, Agrippa.
Paul Jörs, Die Ehegesetze des Augustus.
Julius Österberg, Kejsar Augustus äktenskapslagstiftning.
Tacitus' mindre skrifter i svensk översättning av Per Persson.
Theodor Birt, Die Germanen. Über Bedeutung und Herkunft des
Völkernamens.
A. Geffroy, Rome et les barbares. Etude sur la Germanie de Tacite.
T.E. Karsten, Die Germanen.
Gustav Kossinna. Die Herkunft der Germanen.
Gustav Kossinna, Deutsche Vorgeschichte.
Oscar Montelius, Germanernas hem.
Eduard Norden, Die germanische Urgeschichte in Tacitus Germania.
K.H. Wels, Die germanische Vorzeit.
Otto Kemmer, Arminius. Auf Grund der Quellen dargestellt.
Eduard Meyer, Untersuchungen über die Schlacht im Teutoburgenwalde.
O. Henke und Bernhard. Lehmann, Die neueren Forschungen üher die
Varusschlacht.
Erich Pernice und Franz Winter, Der Hildesheimer Silberfund.
Hugo Willrich, Livia.
Martin P:n Nilsson, Den ekonomiska grundvalen för Augustus principat
(Eranos, acta philologica sueana, 1912).
Tähän ja seuraavaan kappaleeseen, paitsi edellä mainittuja teoksia
Rooman ja Rooman keisariajan historiasta:
Cajus Vellejus Paterculus, Römische Geschichte, übersetzt von Wilhelm
Götte.
G. Bloch, L'empire romain.
Hermann Dessau, Geschichte der römischen Kaiserzeit: 2 nid.
Ludwig Hahn, Das Kaisertum.
G.F. Hertzberg, Geschichte des römischen Kaiserreiches.
Martin P:n Nilsson. Den romerska kejsartiden: 2 nid.
Otto Th. Schulz, Das Wesen des römischen Kaisertums der ersten zwei
Jahrhunderte (Kirjallisuusluetteloineen).
M. Rostovzew, Studien zur Geschichte des römischen Kolonats.
M. Rostovzeff, The social and economic history of the Roman empire.
M.P. Charlesworth, Trade-routes and commerce of the roman empire.
Albert Herrmann, Die alten Seidenstrassen zwischen China und Syrien I.
H. Nissen, Der Verkehr zwischen China und dem Römischen Reiche (Bonner
Jahrbücher 1894).
Tetsutaro Yoshida, Entwickelung des Seidenhandels und der
Seidenindustrie vom Alterthum bis Ausgang des Mittelalters.
Josef Wolontis, Människans hushållning genom tiderna.
Ludwig Friedlaender und Georg Wissowa, Darstellungen aus der
Sittengeschichte Roms: 4 nid.
Gaston Boissier, Tacite.
F. Gustafsson, Tacitus som häfdatecknare (Kirjallisuusviittein).
Otto Wackermann, Der Geschichtsschreiber P. Cornelius Tacitus
Sture Bolin, Romare och germaner. En orientering (Kirjallisuusviittein).
Alfons Dopsch, Wirtschaftliche und soziale Grundlagen der europäischen Kulturentwicklung von Cæsar bis auf Karl den Grossen: 2 osaa (Laajoin kirjallisuusviittein).
Rudolf Goette, Kulturgeschichte der Urzeit Genuaniens, des Frankreiches und Deutschlands im frühen Mittelalter.
Karl Müllenhoff, Deutsche Alterthumskunde: 5 nid.
Ludwig Schmidt, Geschichte der germanischen Frühzeit (Laajoin kirjallisuusluetteloin).
Georg Steinhausen, Geschichte der deutschen Kultur: 2 nid.
Hans Delbrück, Geschichte der Kriegskunst II (Kirjallisuusviittein).
Guglielmo Ferrero, Romerska kejsarinnor. Ruotsintanut italiasta Ernst
Lundquist.
Adolf Stahr, Römische Kaiserfrauen.
LATINALAISEN RUNOUDEN KULTA-AIKA.
Latinalaisen proosan kulta-aika oli Cæsarin ja Ciceron aikoina; runous sitävastoin kohosi korkeimmilleen vasta Augustuksen ajalla sellaisten runoilijain kuin Vergiliuksen, Horatiuksen, Propertiuksen, Tibulluksen ja Ovidiuksen teoksissa. Heidän taidokkaissa käsissään muovautui roomalaiskieli niin kaunissointuiseksi ja ilmaisutavoiltaan niin rikkaaksi, ettei se ole koskaan, ei aiemmin eikä myöhemmin, ollut sellaista. Se, että nämä runoilijat voivat kokonaan antautua runoiluunsa, on suureksi osaksi Augustuksen ansiota. Sillä samoinkuin hän kauniilla taideteoksilla ja monumentaalisilla rakennuksilla teki Roomasta taiteen pääkaupungin, samoin hän rohkaisi ja innostutti runoilijoitakin levittääkseen heidän teostensa välityksellä loistetta hallituksellensa ja vaikuttaaksensa heidän kauttansa kansan mielialaan monarkistisessa hengessä. Tässä tarkoituksessa hän keräsi runoilijoita hoviinsa, seurusteli heidän kanssansa ystävällisesti ja kohotti tällä tavoin heidän yhteiskunnallista asemaansa. Hän kuunteli elävällä mielenkiinnolla heidän uusien teostensa lukemista, iloitsi heidän edistyksestään ja palkitsi ansioituneet huolettomalla toimeentulolla. Tällaisissa sivistystehtävissä Augustuksella oli parhaana auttajana rikas ja ylhäinen ystävänsä Mæcénās. Kerta kaikkiaan Augustuksen aikakausi on sivistyksellisen loiston ympäröimä, joka sille historiassa suo paikan Perikleen onnellisen ajan rinnalla.
»SIDE LAULUJEN SEPPELEESSÄ.»
Eräässä satiirissaan Horatius kertoo meille jäljittelemättömän hauskalla tavallaan ensimmäisestä kohtauksestaan Mæcenaan kanssa:
Tiellesi sattunut en, vaan Vergilius, veli parhain,
sitten myös Varius[107] sinun tietää soi, mikä oon ma.
Astuissain etehes sain vain vähän änkytetyksi,
niin ujoks vallan jäin kuin juuttunut kieleni oisi.
Kertoa voinut en näät, ett' on isä korkea mulla,
että Apulian maill' oman maatilan kiertelen ratsain.
Kerroin vain, kuka oon; sanan muutaman vastasit mulle,
kuin tapas on. Menin, mut minut yhdeksäntenä kuuna
kutsuit tuttunas taas. Luen suureks suosios, sillä
kehnouden erotat sekä kunnon; päässyt en piiriis
syntyni vuoks, vaan kosk' elo, mieli on tahraton mulla.
Mæcenas lahjoitti Horatiukselle maatilan, missä runoilija sai levon ja työrauhan.
Mæcenas kuului Augustuksen uskottujen piiriin. Samoinkuin Agrippa oli keisarin oikea käsi sotilaallisissa ja teknillisissä kysymyksissä, samoin Mæcenas oli hänen parhain auttajansa, kun oli kysymys vaikeista diplomaattisista toimista ja muista samanlaisista tehtävistä. Milloin oli tarpeen olla tekemisissä ihmisten kanssa, silloin hänen joustavuutensa ja notkea käsittelytapansa viettivät oikeita juhlahetkiä. Jonkinlaisesta synnynnäisestä mukavuudesta ja epikurolaiseen nautintoelämään taipuvaisuudesta huolimatta Mæcenas oli aina valmis ja teki aina parhaansa, kun vain Augustus tarvitsi hänen apuansa. Siksipä hän saavuttikin keisarin rajattoman luottamuksen ja voi sanoa korkealle ystävälleen suorasukaisia totuuden sanoja, jollaisia ei kukaan toinen olisi uskaltanut päästää suustansa. Kerran, kun Augustus eräässä oikeusjutussa tuomitsi toisen syytetyn toisensa perästä kuolemaan, se Mæcenaan mielestä meni jo liian pitkälle. Hän ei voinut kuitenkaan huomiota herättämättä astua korkean tuomarin eteen. Hän kirjoitti senvuoksi muutamia sanoja kirjoituslaatalleen ja heitti sen huomaamattomasti keisarille. Augustus katsahti siihen ja luki: »Mutta lopetahan jo, pyöveli!» Hän muutti mieltänsä ja laskeutui heti alas tuomarinistuimelta.
Myöhemmin näiden kahden miehen ystävyys joutui kuitenkin liian kovalle koetukselle Augustuksen suhteen takia nuoreen ja kauniiseen naiseen, jonka kanssa Mæcenas vanhoilla päivillään oli mennyt naimisiin. Juttu oli jo yleisenä puheenaiheena kaupungissa. Loukkaantuneena Mæcenas silloin vetäytyi takaisin yksityiselämään nauttiakseen ruhtinaallisista rikkauksistaan loisteliaassa, runsain taideteoksin koristetussa palatsissaan Esquilinus kukkulalla. Ympärillä olevista ihanista puutarhoista oli hurmaava näköala yli Rooman ja Campagnan. Täällä tuntui elämä Mæcenaasta niin suloiselta, että hän eräässä runossaan huudahti:
Vaikk' kädet kuin vapisis, jalat ontuis, lonkkakin pettäis,
kyttyrä seljäss' ois, iho paiseinen, mädät hampaat,
en suris, jos elohon vain jäisin. Suo elo mulle,
vaikka se tuskaakin tois mullen taukoamatta!
Hän keräsi ympärilleen toisia kirjallisia herkuttelijoita ja runoilijoita, kuten Vergiliuksen, Horatiuksen ja Propertiuksen ja suosi runsaskätisesti kaikkia kykyjä, nuoriakin. »Se, joka kerran oli otettu Mæcenaan piiriin, voi pitää uraansa taloudellisesti turvattuna, sillä Mæcenas huolehti hänen aineellisista tarpeistaan yhtä hienotunteisella kuin runsaskätisellä tavalla», Schück sanoo. Runoilijain suojelijana Mæcenas on tehnyt nimensä kuolemattomaksi. Vielä tänäkin päivänä se elää »mesenaatin» kunnianimessä.
Vanhin Augustuksen ajan suurista runoilijoista ja se, jota roomalaiset itse pitivät parhaimpana, oli
VERGILIUS.
Hän oli syntynyt vuonna 70 e.Kr. pienessä kylässä Mantuan lähellä Cisalpiinisessa Galliassa, vain muutamia peninkulmia Catulluksen kotiseudulta. Hänen isänsä oli hyvin vaatimattomissa varoissa elävä mies, mutta teki työtä ja ahkeroitsi antaakseen pojalleen hyvän tieteellisen ja kirjallisen sivistyksen.
Ensimmäisissä runoissaan, »Bucólica», Vergilius lauloi Theokritosta jäljitellen paimenelämän ihanuutta voimatta kuitenkaan kilpailla itsensä mestarin kanssa alkuperäisessä luonnonraikkaudessa. Vergiliuksen paimenet vaikuttavat usein, kuten Schück sanoo, »hienoilta hovimiehiltä, jotka puoliksi piloillaan ovat pukeutuneet paimenpukuun». Mutta rikkinäiselle ja ylihienostuneelle sukupolvelle Vergiliuksen »Bucolica» aukaisi luonnon ja viattomuuden maailman, missä ne, jotka olivat väsyneet suuren maailman pauhinaan, voivat hetkeksi saada rauhan. Pastoraali[108], paimenruno, on tosiaankin, kuten Bellessort on sen hienosti luonnehtinut, »liikuttavimpia tunnustuksia ihmisen kyvyttömyydestä löytää onnea sivistyksen edistymisessä ja hienostuneisuudessa. Paimenruno esittää kaupungin vastakohtana luonnon, mutta ei todellista luontoa, kovaa ja äitipuolimaista, jollainen se usein on, vaan ihanneluonnon, joka vie meidät takaisin ihmiskunnan kulta-aikaan. 'Paimenet', joita tämä runoudenlaji meille esittää, ovat ihmisiä, jotka ovat paenneet suurkaupungista, kaunosieluja, tunneherkkiä kesäisellä huviretkellä olevia ihmisiä. Jokaisen ihmisen elämässä on hetkiä, jolloin hän, tietoisena siitä, ettei hän voi tulla onnelliseksi, ikävöi mennyttä viattomuuden aikaansa ja kaipaa nähdä ainakin sen kuvan. Silloin on paimenrunon hetki tullut.»
Vergilius runoili paimenidyllinsä samaan aikaan, jolloin maailmankohtalo ratkaistiin Philippoin verisissä taisteluissa, sekä lähimpinä seuraavina vuosina. Juuri ajan kammottavien olosuhteiden vastavaikutuksena hänen idyllinsä tulivat tavattoman suosituiksi. Roomalaiset huomasivatkin nyt ensimmäisen kerran ihastuksekseen, että heidän kielensä voi runoilijan taidokkaissa käsissä jalostua ja saavuttaa helleeniläisen sisarkielen kanssa kilpailevan sulavan sointuisuuden.
Näiden idylliensä enimmän ihaillussa runossa kirjailija kaihoten ennustaa kultaisesta ajasta, joka on tuleva rikkirepivien kansalaissotien rauta-ajan tilalle, ajasta, jolloin vainiot kellastuvat kylvämättömästä sadosta ja jolloin viiniköynnöksiä ei tarvitse leikata, jolloin
»Itsestään kotihin käy vuohet, maitoa uhkuin,
karjojen laumat ei jalopeuroja julmia pelkää;
käärme kuolevi, pois kukat myrkyin pettävät kuihtuu,
tihkuelee hunajaa rosopinnat tammien rungot.»
Tämä rauhan aikakausi alkaa poikasen syntymisellä, joka on hallitseva kuten jumala onnellista maailmaa.
Kuka on sitten tämä poikanen, jonka tuloa runoilija hurmioitunein sanoin ennustaa? Hurskaat kristityt ovat olleet tässä laulussa erottavinansa sen tähden ensimmäisen tuikkeen, joka johdatti kolme Itämaiden viisasta miestä Betlehemin seimelle. Pyhän kirjan tunnetut kuvaukset laumasta ja paimenesta ja käärmeestä, joka oli tuhoutuva, tukivat heitä vakaumuksessaan, että runoilija oli puhunut Jeesuksesta.
Onko poikanen sitten neitsyen poika, josta juutalaiset profeetat olivat ennustaneet ja joka neljäkymmentä vuotta myöhemmin syntyi maailmaan? Keskiajan hurskaat uskoivat niin ja lukivat Vergiliuksen pyhien ennustajien joukkoon kuuluvaksi. Vielä meidän päivinämme on eteviä englantilaisia ja ranskalaisia kirjallisuudenhistorioitsijoita, jotka katselevat kysymystä samalla tavoin, mystikon silmin. Eikä olekaan mahdotonta, että Vergilius, joka oli syvästi uskonnollinen luonne, oli saanut kuulla puhuttavan Jesajan ennustuksista tai oli suorastaan lukenut juutalaisten profeettojen kirjoituksia kreikkalaisesta Septuaginta-käännöksestä. Tosiasia ainakin on, että Vergiliuksen useimmat runokuvat juontavat juurensa vanhimmista helleenisistä ja hellenistisistä runoilijoista, m.m. Pindaroksesta, sekä vanhoista yleisistä lauluista. Platonin ja Pythagoraan oppilaat olivat täysin vakuutetut, että tämä aika oli pian palautuva, ja oraakkelit ja sibyllat olivat sitä ennustaneet. Näillä kaikilla ennustuksilla näyttää olleen juurensa ikivanhassa Niilin sivistysmaassa, joka on niin usean salaopin äidinhelma. Niiden kauhunpäivien jälkeen, jotka Vergiliuksen sukupolven oli täytynyt elää, oli rauhallisen ajan kaipuu ja toivo sen pikaisesta koittamisesta voimakkaampi kuin koskaan ennen.
Senvuoksi onkin läheisintä olettaa, että runo — itämaalaisin vaikuttein — on kummunnut Rooman kansan vallankumousajan kauhuissa tuntemasta tuskasta ja tämän kansan kaihosta ja ikävästä saada rauha palautumaan maailmaan. Tältä pohjalta on esitetty se olettamus, että poikanen, joka oli syntyvä, olisi se lapsi, jonka Augustus näihin aikoihin odotti toisen puolisonsa lahjoittavan hänelle. Toiveet murskaantuivat kuitenkin melkein tragikoomillisella tavalla. Odotettu lapsi oli tyttö, myöhemmin niin surullisen kuuluisa Iulia.
Mutta vaikkei siis ennustus ollut toteutunutkaan, Vergiliuksen runolla on yhtä kaikki pysyvä arvonsa mielialan kuvastajana syvästi onnettomalta ajalta, jolloin ihmiskunta odotti vapahdustaan.
* * * * *
Useiden vuosien työn jälkeen seurasi »Bucolicaa» »Georgica», suuri maanviljelyksen oppirunoelma ja samalla kertaa yksinkertaisen, luonnollisen talonpoikaiselämän ylistyslaulu. Runon ensimmäinen laulu loppuu liikuttavaan rukoukseen Rooman suojelusjumalille, että nämä auttaisivat ja tukisivat Octavianusta kaikissa vaaroissa, jotka uhkaavat rauhaarakastavaa sankaria, joka tahtoo tehdä lopun väkivallan ja vilpin aikakaudesta ja kohottaa auran vanhaan kunniaansa. Ja koko runokokoelma loppuu ylistykseen Cæsarille:
»kun Cæsar suur sotapeistä
rannoill' Eufratin syvän välkyttää, la'it lempeet
suo alamaisillensa ja astuu tietä Olympon.»
Vuonna 29, jolloin nuori voittaja Aktionin taistelun jälkeen palasi Roomaan, oli runoelma valmis joko itsensä runoilijan tai hänen suosijansa Mæcenaan luettavaksi maailman hallitsijalle. Ilokseen Augustus keksi runoilijassa — vaikkapa vain itsetiedottomankin — auttajan työssänsä, yrityksessään saattaa maanviljelys suosituksi ja palauttaa Rooman köyhälistö siihen yhteiskuntaluokkaan, joka kerran oli ollut Rooman terveyden ja suuruuden lähde. Ja jollei »Georgicalla» ollutkaan mainittavaa käytännöllistä merkitystä, niin »sen on kuitenkin», kuten Schück sanoo, »täytynyt vahvistavan, terästävän kylvyn tavoin vaikuttaa uuteen sukupolveen, sen lukiessa runoelmassa kestävästä suvusta, joka ei tuntenut rikkaan ylellisyyttä eikä köyhän puutetta, vaan tyytyväisenä korjasi puiden hedelmät ja maan viljan, ilman että sen mielenrauhaa häiritsivät Forumin vaalitaistelut ja oikeusriidat, kansalaiskahakat ja sodan kauhut».
Vergiliuksesta oli näin tullut Rooman Hesiodos, kuten häntä olisi aikaisemmin voitu kutsua sen Theokritokseksi. Hän sanookin itse, että hän on tahtonut »Georgicassaan» antaa maanmiehilleen roomalaisen vastineen »Työ ja päivät» teokselle.
»Georgicahan» on opetusruno, joka tahtoo neuvoa talonpoikaa parhaimmalla tavalla viljelemään maatansa ja hoitamaan kotieläimiänsä.[109] Mutta se ei ole koskaan kuiva eikä opettavansävyinen. Kaikki — maanviljelijän arkipäiväisimmätkin tehtävät — tulevat ihastuttavan miellyttäväksi, heti kuin runoilija koskettaa sitä taikasanallaan. Tarkastakaamme vain sellaista pientä syrjäseikkaa kuin kuvausta siitä, kuinka elonleikkaaja sammuttaa uudelleen kylvetyn peltonsa janon! Miten eloisa luonnonkuvaus:
Saava on kiitoksen se, ken siemenet, kylvetyt äsken
peittävi maahan, sen savipaakut murskaten karhein,
sittenpä pellolleen monihaaraiset purot johtaa:
taas kun kärventää orahat kesän mielivi helle,
kalliorinteelt' ilmi hän houkuttaa helolähteen,
min vesi soljuilee, solisee silopaasia piikin
peltoja juottamahan, jotk' uupuivat janohonsa.
Eikö tunnukin siltä, aivan kuin hengittäisi vuoripuron raikasta viileyttä?
Mutta välistä viljelijä myöskin saa ajatella seisovan, pellon suomaaksi muuttavan liikaveden poisjohtamista,
»jolloin kosteuttaan hikoaa sen lämpimät kuopat.»
Usein runoilija tarvitsee vain yhden ainoan määräyssanan luodakseen oikean tunnelman, kuten silloin, kun hän puhuu kuusta sään ennustajana ja tällöin m.m. laulaa:
»Mutta jos neitseinen puna kasvoilleen kohoaapi,
uhkaa myrsky; sen eelläpä puuntaa kuuttaren kullat.»
Kuinka paljon runoutta onkaan tässä kuvassa, yksinpä sanoissa »neitseinen puna»!
Mutta toisinkin keinoin laulajamme elävöittää opetusrunoaan. Silloin tällöin hän kietoo kuin aitoja helmiä laulun seppeleeseen kohtauksia saduista ja taruista, kuten silloinkin, kun hän kuvailee, kuinka hätä on pakottanut ihmisen keksintöön toisensa jälkeen,
»jott' äly, harjoitus sais ilmenemään vähitellen
taidot, nousemahan sais tähkän maan vakosesta,
tai tulen, piilleen piiss', esihin kädet viekkahat loihtis.
Virta se ensin tuns' lepät ontoiks' uurretut yllään,
sitten jo oppaikseen merimies tähys, myös nimes tähdet:
Seulaiset, Hyadit, Otavan, tuon Pohjolan karhun.
Pauloin pyydettiin eräriistaa, lintuja tahtain,
metsiä kierreltiin kera koirien vainuavaisten.
Virtaa viiltämähän syväverkon muutama laski,
tippuvan nuotan taas meren aavoillen veti toinen.
Rautaa karkaistiin, sahakin terän sai pykäläisen;
kiiloin halkaistiin näet vain puunrunkoja ennen.
Syntyi laiteetkin moninaiset. Voittavi kaikki
esteet uuttera työ sekä vaivaan vaativa puute.»
Jollei se olekaan sarastavan sivistyksen ylistyslaulu, samanlainen kuin
Sophokleen »Antigonessa», se on kuitenkin kehityksen ilolaulu.
Hurmioitunut on runoilija silloinkin, kun hän laulaa oman rakkaan
Italiansa ylistystä ennen kaikkia muita maita:
»Kaukaisimpiakin jos katselet viljelysmaita,
puuns' omat kullakin on. Vain Intia tuottavi mustaa
ebenholtsia, vain maa Saban suitsutuspuuta.
Tuoksua tihkuva palsamipuu myös mainita sietää,
marjat akanthuksen ikivihreän, pumpulipensas
valkeahohtoinen Etiopian, myös eräs Kiinan
puu, min lehdill' on häkylöitäväks hienoa villaa,[110]
Intian lehdot, jotk' ovat rannall' Okeanoksen[111]
lahden äärimmän; siell' ei voi mies väkevinkään
latvain leyhyvien yli lennättää vasamaansa.
Mun' ei meedein maa, min täyttävät uhkeat metsät,
loistokas Ganges, ei myös kultaa kupliva Hermos[112]
verraks Italian tule, ei myös Baktria, Indus.
Kumpikin viljava on, ehoviiniä suomahan vuolas,
öljyä tuottava myös sekä karjaa karkelevaista;
täält' aromailtapa saa sotilaammekin säihkyvät ratsut;
kahdenkertaiset sadot kantavi maa sekä karja.
Tiikerikään raju siell' ei näyttäy, leijona julma,
kasvit myrkkyiset ei pettele poimijaparkaa,
käärmeet hirveät ei mada pitkin kenttiä, oikoin
varttaan suomullista ja taas sen renkahiks kiertäin.
Kuinka miellyttäviä idyllejä tämä maa tarjoaakin katseltaviksi!
Käyräll' aurallaan joka vuos vaot viiltävi maamies;
uuraudestaan saa elatuksen kartano kaikki,
karjakin täyteliäs sekä uljaat kyntäjäjuhdat.
Taukoamattapa vuos suo hälle heelmiä taikka
karjaa kartuttaa tahi nostattaa kuhilaita,
vainiot kuormittaa, ylen ahtaiks täyttävi aitat.
Syksy kun joutuvi, niin hän oliiveist' öljyä painaa;
terhojen täyttämät röhkijät tarhaan metsästä siirtyy,
marjoja täynnä on maa, puiss' uhkuu kirjavat heelmät;
köynnökset kohoaa, rypäleissä jo kypsyvi viini.
Lapset suudellen kädet hälle kaulahan kiertää;
kartanon kaunistaa hyve. Käyristyy utaritten
painoa lehmät, vaan kilit pallerot laitumell’ leikkii,
syöksyin sarvet pystyssä toinen toistansa vastaan.
Nurmell' oikosenaan hän itse joutoa viettää,
naapuriss' seppeliset taas alttarit leimueleepi.»
Koskaan Italia ei ole kuitenkaan niin suloinen kuin keväällä:
»Paisuvi maa kevähin, elonsiemenen pyytäen saada,
Eetteri, kaikkeuden isä-valtias, suo sadekuurot
hehkeän morsiamen, maan helmaan; kun ikivoimat
yhtyvät näin, elohon pian kasvu jo elpyvi uusi.
Lehdot lehväkkäät sulolintujen laulua helkkyy,
Venust' aikanahan käy palvomahan kedon karja.
Kasvaa maa, avauu sen kukkaset henkäelyille
lämpimän tuulen, täynnä mi on suven tuoksua herkkää.
Ruoho se turvassa kasvaen korkeemmaks kohoaapi
päiviä uusia päin; ei köynnökset eteläisen
polttoa pelkää, ei myös pohjoisen sadesäitä,
vaan auk' umppuja luo ne ja lehvänsä myös leveälle.»