Nyt alkaa maamiehen työ viinitarhassa. Otettakoon muutamia säkeitä lukemattomien toisten joukosta vain näytteeksi siitä, kuinka runoilija kykenee värittämään ja elävöittämään maanviljelysopetuksiaan. Viiniköynnös on yhtä aikaa sekä arka että vallaton kasvi. Se ei tarvitse ainoastaan suojaa, vaan myöskin kuria. Aluksi sen tulee tapahtua sävyisän kasvattajan lempein ottein. Mutta myöhemmin, kun runko voimistuu, täytyy inhimillisyyteen yhtyä roomalaista lujuutta. Nuoren tulee antaa kehittää hyviä taipumuksiaan; mutta päivä joutuu, jolloin sitä tulee pitää kurissa ja opettaa sille järjestystä:
»Nuorehen köynnökseen kun lehtiä puhjeta alkaa,
säästäös hentoa! Konsa se mielissään vesojansa
työntävi ilmaan, kaikki jo ohjat päästäen irti,
sirpein vielä sit' ei tule haavoittaa; nypi vainen
sormin koukkuisin jokin lehdyt, missä on syytä!
Mut se kun voimakkain käsivarsin on jalavaan jo
kiivennyt, keri sen kiharat, kädet leikkele myöskin!
Rautaa peljänneet ne oi' ennen; nyt kovin kourin
saat sitä vallita, pois vesat liiat karsia kaikki.
Aidat myös puno'os, joit' ei elikot liki pääse,
vallankin kun vielä se hento on, vaivojen-arka.
Ei sitä uhkaa näet vain pakkaset tai kesähelle,
vaan härät villit myös; sekä vuohet, ain' omapäiset
ahmatit, hiehotkin sekä kaikkea jyrsivät lampaat.»
Mutta runoilijallamme on monia, eri lailla soivia kieliä lyyrassaan.
Suloisesta idyllistä hän tempaa meidät olemassaolon hurjaan taisteluun.
Millä voimalla hän kuvaakaan kiimaisten sonnien voimainmittelyä!
»Möyryten syöksähtää ne nyt sarvet sarvia vasten.
Kaikuvat metsät, maat ja Olymponkin ikihuiput,
kun yhä vuoroiltain jykevästi ne iskevät yhteen;
kylkiä huuhtoilee veri tummana pulppuavainen.
Yhteen ei sovi nyt sotasulhot, vaan häviölle
jäänyt pyrkivi pois sivuseutuun maanpakolaisiin.
Huokailee kovin hän häpeäänsä ja haavoja, joita
korskea voittaja soi, sekä lemmentappiotansa;
taakseen katsellen sukuvaltiusmaansa hän jättää.
Huomion kääntävi nyt hän harjoituksehen voimain.
Itseäns' ärsyttää hän, kiukkuun sama kiihtää,
puskien runkoa puun sekä tuulta, mi vastahan viuhuu,
multaa viskovi myös, näin valmistautuen taistoon.
Mut kun uusiuneet ovat voimat, into, hän syöksyy
taas sotatoimiin, päin vihamiestään huoleti syövää,
niinkuni veen ulapall' alotaikse vaahdokas aalto,
kasvavi korkeemmaks vaon luoden, nytpä jo vyöryy
rantoja päin, kivihin kohisee kovin, vuorena nousee
valtaiseksi, ja veet meren myllertää kurimukseen
pohjia myöten, jolla jo sinkoelee mudat mustat.
Kaikki mi maass' elänee, niin ihmiset kuin pedot taikka
karjat, veen asujat sekä linnut kirjavat syöksyy
liekkiin riehuvahan; sama kaikiss' on näet lempi.
Silloin julmin on jalopeuratar myös, joka pennut
unhottaen samoaa eräseutuja; kömpelöt karhut
silloin ahdistaa enin, raadellen mitä ehtii,
silloin uskaliain on karju ja tiikeri tuimin;
henkeäs peljätä saat, jos Libyan hiekkoja harhaat.
Nähnyt lienet myös, miten orhitkin vavahtaapi
kauttaaltaan, kun vain hajun tuttavan tuuli on tuonut.
Ei niit' ohjaksin voi miehet hillitä, ruoskin,
jyrkät kalliotkaan ei, rotkot, vuolahat virrat,
jotk' ovat vuoriakin repineet sekä myötä ne vieneet.
Syöksyvi hampaitaan hiomaan saloseutujen karju,
multaa kuopaisten sekä kyljin kolhien puita,
karkaisten tapojaan torahampaan keihästelyille.»
Tunteellisella vakaumuksella, melkein lapsellisen hurskaasti luonnon ihmeitä ihaillen, runoilija lopuksi kuvailee mehiläisten elämää yhteiskunnissaan, joissa
»työ käy kuumana, tuoksuelee mesi, myös ajuruoho.»
Näin runoilija, suuresta rakkaudesta aiheeseensa, on kietonut maanmiehen työlään ammatin, sen suuret ja pienet tehtävät runouden hohteeseen. Ja tämä hohde ei ole kirjallisen teennäisyyden, vaan aiheen perinpohjaiseen tuntemukseen pohjaavan innoituksen tulos. »Georgien» on kauttaaltaan täysipitoinen teos. Siitä johtuu ensi sijassa teoksen harvinainen viehättäväisyys, sillä totuus kuitenkin kauimmin pitää lukijan sielun lumoissaan. Runoilija on tässä teoksessaan vedonnut jokaisen sisimmässä asuvaan kiitollisuudentunteeseen miestä kohtaan, joka kyntää ja kylvää ja tekee työtä antaakseen meille tärkeimmän elämän tarpeista. Meillä kaikilla on, kuten Bellessort sen niin kauniisti lausuu, voimakas tunne siitä, että »jos ne pienet valot, jotka iltahetkenä vilkkuvat maanviljelyskylän tuvista, ainiaaksi sammutettaisiin, se merkitsisi meille paljon enemmän, kuin jos taivaan tähdet sammuisivat.»
* * * * *
Saatuaan valmiiksi »Georgicansa» Vergilius ryhtyi yrittämään toteuttaa Augustuksen lempiajatusta antaa roomalaisille kansalliseepos Enniuksen jäykän ja vanhentuneen runoelman sijaan. Näin syntyi Vergiliuksen kuuluisin teos »Æneis», joka luo hohdetta Rooman historiaan johtamalla sen alkuperän Æneaasta[113] kuningas Priamoksen sukulaisesta. Æneas oli Hektorin jälkeen urhoollisin troialaisista sankareista, mutta samalla hän oli myöskin tunnettu erinomaisesta hurskaudestaan.
Rooma on siis Troian tytärkaupunki. Troialainen Æneas, Augustuksen kantaisä, on Rooman varsinainen perustaja. Ja Juliusten suku juontaa juurensa Æneaan pojasta Iuluksesta.
Runoelman alkaessa on seitsemän vuotta kulunut Troian hävityksestä.
Koko tämän ajan Æneas on harhaillut ympäri merta. Se on Iunon syytä.
»Viel' ei nää vihan syyt sekä muinaiset rajut tuskat
olleet häipynehet; sydämessään piikkinä piili
tuomio Pariksen, hänen kauneuttansa mi herjas.»
Siksi hän vihaa koko Pariksen sukua.
Nyt Æneas lähestyy Afrikan rannikkoa. Iunon onnistuu tällöin suostutella Æolus[114], tuulien isä, laskemaan irti myrskyn troialaisten aluksien kimppuun.
»Köysien ulvontaan nyt miesten hukkuvat huudot,
pilvihin synkeisiin pian peittyy päivä ja taivas
teukrien[115] katseilt', yö ulapalle synkkänä laskee.
Pilvien pielet soi, tuliliekein eetteri leimuu,
kolkko jo kuolema on, niin näyttää, urhojen eessä.»
Viisi Æneaan laivoista painuu pohjaan miehineen päivineen, ja kuusi muuta laivaa ajaa karille.
Mutta Neptunus, Æneaan suojelija, ilmestyy nyt paikalle. Hän pudistelee vihan vimmassa kolmikärkeänsä ja käskee tuulien heti paikalla painua matkoihinsa ja aaltojen asettua. Tyyntyneen meren yli Æneas jäljellä olevine aluksineen suuntaa kulkunsa kohti Libyan rannikkoa ja löytää siellä turvallisen sataman. Paikalla, jonne hän on joutunut, hallitsee kaunis kuningatar Dido, joka on tullut sinne Tyroksesta vallanhimoista veljeään pakoon. Kuningatar on parhaillaan Karthagon kaupungin perustamispuuhissa.
Æneas, jonka kuningatar ottaa vieraanvaraisesti vastaan, kertoo hänelle monista urotöistään ja seikkailuistaan. — Tunnemme tutun aiheen »Odysseus phaiaakkien kuninkaan luona». Runoilija kerrotuttaa sankarillaan ensiksi Troian häviöstä. Nämä tapaukset, joihin asti Ilias ei ehtinyt, Vergilius kertoo dramaattisella voimalla, joka tempaa lukijan vastustamattomasti mukaansa ja vielä tänä päivänäkin herättää hänessä myötätuntoa. Vaikuttavimpia kohtauksia on se, jolloin käärmeet tulevat kiemurrellen Laokoonia kohti:
»Äkkiä, kas, Tenedon[116] ulapalta, mi tyynenä päilyy,
nousevi — kertoakin kamalaa — kaks hirveän suurta
käärmehen-kehrää; ui nämä rinnan pyrkien rantaan.
Jäykkinä kaulat, päät, joiss' on verenhohtava harja,
kuohujen alt' ylenee, mut ruumiit jää veden peittoon,
siintävät valtaiset vain selkäin kaartehet sieltä.
Vaahdoten suolainen kohisee vesi. Ehti ne rantaan.
Silmät kuopissaan säkenöi verin leimuavissa,
kielet värjyillen sähysuiden pieliä nuolee.
Kauhuun kalvistuin pakenimme. Ne rientävät suoraan
Laokoonin luokse ja ensin kumpahinenkin
kiemurtautuvat tään pojan kahden ympäri pienen,
kohta jo raatelevat nuo koidot hampahan iskuin.
Sitten ne syöksähtää isän kimppuun, kun kera keihään
tää avuks ennättää, hänet kietovat vyötähiseltä
kahtehen kertaan, niin myös kaulast' ankarin renkain;
hirviökaulat, päät jää häilymähän hänen ylleen.»
Kuvaus Troian viimeisestä kamppailusta, joka riehuu Priamoksen linnan ympärillä, on niitä runokuvia, jotka ovat Vergiliuksen vahvin puoli, muuan niitä kuvia, jotka syövyttävällä voimalla pureutuvat kiinni lukijan mieleen. Se on verivihollisen silmillä nähty kuva Akhilleuksen pojasta Pyrrhoksesta:
»Pyrrhos kynnyksell' esihuoneen pöyhkänä seisoo,
yllään loistelias asu vaskinen, kantaen peistä.
Nähdä hän on kuni kyy, tuhoyrttien syöjä[117], mi talven
nukkunut alla on maan keräks kohmettuin; kevähin se,
nahkan luonut kun on ja saanut taas siron uuden,
kiemurtaa valohon, maha maassa, mut kilvekäs selkä
kiilteleväisenä; kieli se haarakas välkkyvi suusta.»
Voimakkailla kirveen iskuilla Pyrrhos murtaa kuninkaanpalatsin kuparipäällysteisen oven:
»Ilmi nyt aukeevat sisähuoneetkin, salisarjat,
aukeevat Priamon, esitaattojen ruhtinassuojat,
seisovan kynnyksillä jo hengenvartijat nähdään.
Taaemmistapa soi polot huokaukset, valitukset;
naiset juoksevat siell’ ees, taa, kaikk' kaikuvat huoneet
heidän huudoistaan, kohoaapi se tähtihin asti.
Äidit värjyillen myös harhailee avaroissa
huoneiss', suutelevat ovipieliä, käy sylin niihin.»
Seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkäävät viholliset ovat oven sisäpuolella.
Æneaan kertomukset seikkailuistaan ovat osittain samanlaatuisia kuin
Odysseuksen elämykset. Me tapaamme Æneis runoelmassakin tunnetut
Polyphemoksen, Skyllan ja Kharybdiin hahmot. Suurin osa Æneaan
seikkailuja on kuitenkin Vergiliuksen omintakeisesti sepittämiä.
* * * * *
Dido on yhä enenevällä ihastuksella kuunnellut ihmeellisen vieraansa kertomuksia, ja hänen ihailunsa on pian muuttunut hehkuvaksi rakkaudeksi. Kuningattaren tunteet herättävät vastakaiun Æneaassa. Suuren metsästyksen aikana, johon koko hovi ottaa osaa, tapahtuu, että molemmat rakastavaiset sattumalta etsivät samassa luolassa suojaa äkisti puhjenneelta rajuilmalta.
»Dido ja Æneas, pää Troian urhojen, sattuu
luolaan nyt samahan. Emo-Maa sekä kaasona Juno
tervehtii salamoin; häävierasna eetteri säikkyy,
nymfien riemukkaat soi huudot pilvien yltä.»
Sitten seuraa pitkän aikaa katkeamattomia juhlallisuuksia, joiden aikana Æneas ja Dido unohtavat rakkaudenonnessaan kaiken muun. Æneas on unohtamaisillaan elämäntehtävänsä perustaa Italian maaperälle valtakunta, joka on kerran hallitseva maailmaa.
Silloin Æneas saa jumalien kuninkaalta käskyn lähteä matkalle ja seurata elämänuraansa. Æneaan täytyy totella. Mutta jo ennenkuin hän on tästä maininnut sanaakaan rakastetulleen, tämä on rakkauden ihmeellisellä vaistolla aavistanut, miten tulee käymään. Hän koettaa turhaan saada Æneaan jäämään luokseen. Silloin hänen rakkautensa muuttuu vihaksi. Mutta hän ei tahdo elää rakkaudentarinaansa kauemmin. Kun Æneas päivän sarastaessa ohjaa laivansa ulapalle Karthagon satamasta, valaisee hänen matkaansa sen rovion loiste, jolla onneton Dido polttaa itsensä. Mutta kuolinpaikaltaan Dido sinkoaa kirouksen uskottomalle rakastajalleen sekä koko hänen kansalleen ja ennustaa voimallisesta karthagolaisesta, josta oli kerran tuleva Rooman vaarallisin vihollinen ja joka oli kostava hänen loukatun kunniansa.
»Mut tepä, tyyrit, hälle ja heimolleen vihass' olkaa
ainaisesti. Mun tuhkalleni tämä uhri se suokaa!
Älkööt milloinkaan nämä kansat mieltykö rauhaan!
Nouskohon tuhkasi ain myös kerran kostaja suuri
heimoa dardanien[118] tulin vainoamaan sekä miekoin.
Nyt sekä milloin vain ajat sallivat sen, sodass' olkoot
rannat rantoja vastaan, aaltoja vastahan aallot,
miekat miekkoja, itse te, niinkuin lapsien-lapset.»
* * * * *
Æneas jatkaa nyt matkaansa Italiaan. Cumæssa hän kysyy neuvoa kuuluisalta sibyllalta, joka asuu siellä eräässä luolassa, ja saa tämän seurassa tehdä matkan manalaan tapaamaan vanhaa isäänsä, jonka hän on vuotta aikaisemmin haudannut. Runoilijan kuvaus siitä, mitä Æneas saa manalassa nähdä, on ihmeellisintä ja valtaavinta koko maailmankirjallisuudessa. Tämä kuvaus on, Schück sanoo, »alkuperäiskuva keskiajan kaikille helvettinäyille», ja siihen kohdistuukin siksi erinomaisen suuri uskonnollinen ja sivistyshistoriallinen mielenkiinto.
Sibyllan opastamana Æneas ensiksi saapuu Kharonin lautalle. Kolkko ja tuima katseltava on lautturi harmaine, takkuisine partoineen ja terävine, hehkuvien hiilien lailla säkenöivine silmineen. Rannalla tungeksii kuolleiden haamuja:
»Äitejä, miehiä siell' oli, haamuja harmauneiden
urhojen, poikasien sekä neitojen naittamatonten,
nuorien miesten, jotk' oli hautaan saattanut taatto;
siellä he seisoivat, pyys joutuisaan yli päästä.»
Mutta ankara laivuri käskee useita kalpeita haamuja poistumaan. Nämä ovat sellaisia, joiden luut ovat vielä hautaamatta. He ovat tuomitut harhailemaan sata vuotta manalan virran äärillä, ennenkuin he saapuvat ikävöidylle toiselle rannalle.
Sibyllan pyynnöstä Æneas saa kuitenkin astua lauttarähjälle:
»Natis taakastansa nyt venhe
rappeunut, sisähän vesi pulppusi halkeamista.
Kuitenkin yli pääsivät tietäjätär sekä urho
rannan liejuisen siniharmaaseen kahilistoon.
Täälläpä luolassaan makas Kerberos kolmine päineen,
hirviökoira, min haukuntaa Manan mantere kaikui.
Käärmeenkaulat sen uhaten nous; tietäjätärpä
viskasi koht' etehen mesileivoksen, unijuomaan
kastetun. Näljissään avas Kerberos kurkkua kolme,
nielaisi äkkiä sen. Jopa ruumis suunnaton raukes
maahan pitkäkseen, koko laajan täyttäen luolan.
Vartija untunut kons' oli, Aeneas heti aukas
portin, jättäen veet, joill' ei kotihin tule kenkään.
Kynnykseltä jo soi, soris äänet, suunnaton parku.
Itkivät orpouttaan sylilapset, jotk' oli kuolleet
ennenkuin mitäkään elon armaudesta he tiesi,
rinnoill' äitien tempauneet Manan synkeän maille.
Sitten ne nähtiin, jotk' oli kuoloon tuomitut syyttä.
Toisenlaistapa tääll' lainkäyttö on, tuomari toinen:
Minos uurnassaan tääll' arvat puistavi, kutsuu
vainajat, kuulustaa, elonerheet tutkivi tarkkaan.
Täälläpä myös asuvat polot toiset, jotk' ovat syyttä
itsens' surmanneet, valon maahan kyltyen varsin.
Kuinka he mielellään palajaiskaan sinne nyt vaikka
köyhinä raatamahan, kaikk' kestämähän elon huolet!
Kohtalo estävi sen sekä virrat kaameat, kolkot;
yhdeksästipä Styks näet kiertää Tuonelan tumman.
Tääll' lähimailla se myös keto valtainen levitäikse;
'Kaihojen kenttä' on sen nimi haikea. Siell' asuvaiset
kuoloon hiutunehet ovat lemmenvaivojen vuoksi.
Sinne vie salapolku, ja myrttien metsä sen kätkee.
Heit' ei kuolemakaan ole päästänyt kaipauksestaan.»
Täällä väikkyy varjokuvana kauniin Didon haamukin. Mutta kun Æneas puhuttelee häntä, hän suuttuneena pakenee.
Jatkaessaan vaellustaan hän kohtaa useita muinaisia asetovereitaan, jotka kertovat hänelle kokemuksiaan. Hetkisen perästä hän tulee mahdottoman suuren, muurin ympäröimän linnan luo, jonka ympäri juoksee tuliaaltoinen joki. Tämä on Tartarus[119] kadotukseen tuomittujen asunto.
»Voihkina korviin soi, valitukset, raatelevaisten
Ruoskien iskut, soi rämy rautojen, ketjujen kalke.»
Raivottaret siellä heiluttavat sähiseviä käärmeraippojaan kadotettujen yllä.
»Hän joka veljyttään on vainonnut elon mailla,
taattoa solvannut tahi pettänyt holhoamansa,
tai se, ken kultaa sai, mut hautoi vain sitä yksin,
muille myöntänyt ei — luvutoin on moisien, lauma —
tai joka päästään pääs vuoks huoruuden, tahi orjat
ounaat, jotk' asehin omat herrans' surmata tohti;
täällä he vankina on, vain tuomion hetkeä vartoo.
Syntymämannun myi tämä kultaan, saatti tyrannit
valtaan; turmeli tuo oman tyttären, vierahan vaimon;
tieten, taiten nuo teki väärin, sai, mitä mieli»,
Sibylla sanoo.
Mutta tie vie edelleen tästä kauhujen paikasta
vehreisiin suloseutuihin, ihanaisiin
Onnelan lehtoihin, ikiauvoisiin asumuksiin.
Puhdas eetteri tääll' luo purppurahohtohon kaiken.
paistavi tääll' oma päivä ja tähdetkin omat tuikkii.
Muutamat kilpailee silonurmellansa, ja toiset
hiekall' ottelevat tahi leikkiä lyö heleällä;
lauluja kaiuttain kehätanhuun yhtyvät toiset.»
Täällä Æneas saa ilokseen jälleen nähdä vanhan isänsä. Mutta kun poika tahtoo kietoa käsivartensa hänen kaulaansa, varjo väistyy unikuvan lailla. Isänsä opastuksella Æneas sitten tutustuu sielunvaellusoppiin, ja vanhus näyttää hänelle pitkän jonon syntymättömiä sukuja, sieluja, jotka kerran tulevaisuudessa tulevat ruumiillistumaan. Näiden joukossa Æneas saa nähdä koko tulevan Rooman merkkimiesten joukon, aina Romuluksesta Augustukseen saakka, joka on antava jälleen maailmalle rauhan kultaisen ajan ja laajentava valtakuntansa rajat aina kaukaiseen Intiaan saakka. Hän näkee Rooman ensimmäiset kuninkaat ja vapaussankari Brutuksen, hän näkee Manliuksen ja Camilluksen, Fabriciuksen ja Caton, Gracchukset ja monta muuta. Viimeisenä rivissä hän näkee ihanan nuorukaisvartalon. Se on Augustuksen sisarenpoika, nuori Marcellus, jonka maallinen elämä oli määrätty niin lyhyeksi.
Æneaan manalassa käynti on, kuten monet muutkin Æneis runoelman kohtaukset, sepitetty homeroslaisen mallin mukaan; mutta tuntuva ero on kumminkin olemassa Vergiliuksen ja Homeroksen käsityksien välillä kuolemanvaltakunnasta. Homeroslaisen ajan käsitys kuolemanjälkeisestä olotilasta, pahoille ja hyville erotuksetta samanlaisesta varjoelämästä on väistynyt sellaisten filosofien kuin Pythagoraan ja Platonin vaikutuksesta.
Cumæssa käyntiin Æneaan harharetket viimeinkin päättyvät. Hän ryhtyy sen jälkeen pitkälliseen, monivaiheiseen taisteluun Latiumissa, joka päättyy onnelliseen miekanmittelöön. Senjälkeen Æneas voi vihdoinkin suorittaa suuren tehtävänsä ja perustaa sen yhteiskunnan, josta Rooman maailmanvaltakunta oli kerran kehittyvä.
* * * * *
Vähän kaikkialla huomaa Æneis runossa, kuten olemme nähneet, että Vergilius on pitänyt Odysseiaa ja Iliasta esikuvinaan. Mutta sama suuri ero on olemassa Homeroksen ja Vergiliuksen kuin runoilijamme ja Theokritoksen välillä: yhdellä puolen naiivi välittömyys, toisella tulos perinpohjaisista opinnoista. Kuinka paljon elävämmiltä, verevämmiltä ja intohimoisemmilta vaikuttavatkaan senvuoksi homeroslaiset sankarit verraten Æneaaseen, joka on tuskin muuta kuin nukke, jota jumalat tanssittavat! Häneltä puuttuu täydellisesti homeroslaisten sankarien aseiloinen mieli, hän valittaa alituisesti kovaa kohtaloaan, joka pakottaa hänet taistelemaan, ja hänen on helpompi vuodattaa kyyneleitä kuin verta. Mutta luonteena hän on Iliaan ja Odysseian sankareita korkeammalla tasolla, sillä hän uhraa persoonalliset mielihalunsa sen tehtävän takia, jonka jumalat ovat panneet hänen suoritettavakseen. Hän on aidon roomalaisen velvollisuudentunnon ruumiillistuma. Hänellä ei ole oikeastaan vähintäkään halua tulla kuuluisaksi sankariksi. Hän tuntee raskaaksi kuormaksi sen elämäntehtävän, joka on pantu hänen suoritettavakseen. Hän ei kärsi ja ponnistele oman kunniansa, vaan kotijumaliensa vuoksi, joille hänen täytyy valmistaa pysyväinen olinsija, ja tulevan suvun takia, jota niin kunniakas tulevaisuus odottaa. Hän ei rakasta sotaa, mutta on urhoollinen aina aseellisissa voimain mittelyissä. Hän rakastaa rauhaa, mutta hänen on pakko alituisesti kierrellä ympäriinsä ja alituisesti ryhtyä uusiin yrityksiin. Hän rakastaa Didoa, mutta hylkää hänet siksi, että korkeammat velvollisuudet vaalivat häntä niin menettelemään. Tämä on joka tapauksessa valtavaa. Miellyttävä piirre on hänessä se, ettei hän koskaan kerskaile velvollisuudentunnollaan ja luonteenlujuudellaan.
Yhtä persoonattomia kuin Vergiliuksen sankarit ovat hänen jumalansakin. Heillä ei ole todellisia piirteitä, jotka antavat elämää ja väriä helleenien jumalmaailmalle. He ovat vain »voimia», jotka yhdenmukaisesti aidon roomalaisen katsantokannan kanssa elävät ja hallitsevat Æneiksessä.
Kolmas eroavaisuus on se, että Homeros iloitsee saadessaan kertoa merkillisiä asioita, kun taas Vergiliuksessa huomaa läpikäyvänä piirteenä tarkoitusperän, nimittäin ihannoida roomalaisvaltaa ja esittää Augustus sen täydellisentäjänä.
* * * * *
Enimmän Vergilius oli oma itsensä joka tapauksessa silloin, kun hän lauloi idyllisestä maalaiselämästä luonnon helmassa ja ylisti uutteran maanviljelijän onnellista osaa niiden kohtalon vastakohtana, jotka suurkaupungissa tavoittelivat loistoa ja nautintoja. Vergilius oli ja pysyi pienviljelijän poikana, joka tunsi itsensä araksi ja hämillään olevaksi isoisten saleissa ja joka aina ikävöi maailmankaupungin vilinästä maaseudulle. Suurikasvuinen, raskasliikkeinen mies, hipiä auringonpolttamana, näyttikin talonpojalta. Mutta sen pahempi tätä ulkonäköä ei vastannut talonpojan vahva fysiikka. Runoilijan terveys ei ollut parasta laatua, ja liian aikainen kuolema katkaisikin hänen uransa vähän sen jälkeen, kun hän oli täyttänyt viisikymmentä vuotta.
Se maaseutu, jonne Vergilius ikävöi, merkitsi hänelle kuitenkin suunnattomasti enemmän kuin karkealle boiotialaiselle talonpoikaisrunoilijalle, jonka seuraajana hän piti itseään: maaseutu ei ole vain viljasatojen äidinhelma — se on myöskin kauneuden maailma; eikä kukaan aikaisemmista runoilijoista, ei roomalaisista eikä kreikkalaisista, ole niin voimakkaasti vaistonnut luonnon kauneudellista puolta kuin Vergilius. Ei kukaan ole hänen laillaan nauttinut puiden varjosta kuumana kesäpäivänä, ei kukaan hänen laillaan ymmärtänyt arvioida tunnelmaa metsän huminassa, purojen porinassa ja lintujen liverryksissä. Hän on riemuinnut koko luomakunnan kauneudesta yhtä hyvin säteilevän kesäauringon valossa kuin iltahetken raukenevassa rauhassa. Hänen »Georgicaansa» täytyykin, puhtaasti runolliselta kannalta katsoen, pitää hänen onnistuneimpana teoksenaan. Vergilius oli sisimmältään lauhkea ja lempeä idyllikko.
Ja kuitenkin hänen asteikkonsa oli niin laaja, että hän kykeni runoudessaan ilmentämään sekä puiden huminan että miekan kalskeen. Æneiksestä tulikin se teos, jota hänen maanmiehensä pitivät hänen verrattomasti korkeimpana saavutuksenaan. Runoelman monumentaalinen nousu tehosi Rooman kansaan. Olihan sillä, kuten Schück oivallisesti esittää, »maailmanhistorian sointua sävyssään; se on maan herroille käypää runoutta.» Ylpeillen roomalaiset katsahtivat ylös omaan Homerokseensa, ja Vergilius oli heidän mielestään voittanutkin kreikkalaisen runouden isän. Sykkivin sydämin seurattiin runoilijan kertomusta Rooman kansan korkeista esi-isistä ja maailmanhistoriallisesta tehtävästä. Ei yksikään roomalainen voinut kansallista liikutusta tuntematta lukea niitä ylväitä sanoja, joilla Æneaan vanha isä manalassa ennusti roomalaisten tehtävästä kansojen joukossa:
»Taiturit herkemmät vain henkiväks luokohot pronssin,
— luulen, että he saa elämään myös marmorikasvot —,
puhtaammin puhukoot he ja taivaan tähtien liikkeet
sauvoin mittailkoot sekä tietkööt, koska ne nousee,
mutta sa, Rooman mies, olet kansain käskijä, muista!
Tää sun taitehes on: luo rauhaa, lailla se suojaa,
lyötyjä säästä, mut sotamahdein korskeat kaada!»
* * * * *
Vergilius työskenteli yksitoista vuotta Æneiksensä sommittelussa, mutta hän arveli, että sen täysin valmiiksi saattaminen vaatisi vielä kolmen vuoden ajan. Näitä vuosia ei hänelle suotu. Kuolema lopetti hänen työskentelynsä vähän sen perästä, kun hän oli täyttänyt viisikymmentä vuotta.
Vähitellen Vergiliuksesta tuli kansantietoisuudessa ennustaja ja ihmeidentekijä. Hänen kirjojaan tulkittiin vertaus- ja tunnuskuvallisesti, ponnisteltiin syvemmän, profeetallisen merkityksen esille saamiseksi kaikessa, mitä hän oli sanonut ja hänen kirjansa avattiin kuten oraakkelilta neuvoa haettaessa. Keskiajan kristityt pitivät häntä Israelin profeettojen arvoisena. Ensi sijassa hänen ennustuksensa poikasesta, joka toisi onnellisemman ajan maan päälle, teki hänestä hurskasten silmissä tietäjän.
On omituista, että Saksan suurin protestanttinen psalmirunoilija, Paul Gerhardt, on saanut inspiration erääseen kauneimmista ehtoovirsistään Æneiksen tunnelmallisesta kuvauksesta yöstä ja sen tuomasta levosta, siitä yöstä, joka kumminkaan ei tuonut onnettomalle Didolle lievitystä hänen rakkaudentuskaansa:
»Yö oli, uupunehet kaikk' antautui levon valtaan
leppoisaan. Oli vait maa, metsä ja ankara aava,
tähdet verkkaan vain yli kannen korkean vieri.
Vainiot nukkuivat, työjuhdat, kirjavat linnut,
veess' eläväiset kuin myös piilevät pensahikoissa;
kaikk' oli untunehet yön helmaan vaikenevaisen,
huolens' unhottain sekä päivän mennehen vaivat.»
Paul Gerhardtin ehtoovirren seuraavilla säkeillä on vastikkeensa
Vergiliuksen runoudessa:
»Maa lepohon nyt vaipuu,
sen piirteet yöhön haipuu,
kaikk' uneen uinahtaa.
Pois päivän valo peittyy,
ja öinen huntu heittyy
yl' ilman avaran.
Työt tauonneet on maiset,
vain lähdet loistavaiset
vait yössä valvovat.»
HORATIUS.
Horatius oli viisi vuotta nuorempi Vcrgiliusta. Hän oli etelä-Italian poika; nopeammassa tahdissa kuin Lombardian tasangon talonpojan pojalla virtasi veri hänen suonissaan. Hänen isänsä oli vapautettu orja, jolla oli pieni maatalo. Liikuttavaa on lukea Horatiuksen kertomusta siitä, kuinka isä vuokrasi tilansa voidakseen itse, seurata pientä poikaansa Roomaan — sillä kuten Vergiliuksen isä, hänkin tahtoi hankkia pojalleen parhaan kasvatuksen, mitä oli saatavissa, ja opettaa pojalle:
minkä senaattorien, ritareidenkin omat poiat Oppia saavat.
Runoilija jatkaa:
Jos joku ihmisien vilinäss' ois
katsellut mua, kun menin kouluun, hän puvust' ynnä
saattajaorjist' ois minut luullut rikkahan lapseks'.
Taattoni lahjomatonnapa vartijanain minut saattoi
luo opinantajien. Miks kertoa kaikkea? Kasvoin
vaatimatonna — se nuorten on kaunistus —, pahan teille
koskaan joutunut en, jopa moittimatonnakin säilyin.
»En koskaan», runoilija vakuuttaa, »minä olisi tahtonut vaihtaa isääni kehenkään toiseen, olisipa tällä ollut vaikka kuinka monen esi-isän loisto tahansa.»
Tämä uhrautuva isä teroitti sekä sanoin että teoin pojalleen vaatimattomuuden vaikeaa, mutta onnea tuottavaa taitoa. Siksipä runoilija voikin täysikasvuisena ylistää itseään onnelliseksi sellaisestakin syystä, ettei hänen tarvinnut matkustaa suuren ja kalliin seurueen kanssa. Vähän haukattavaa repussaan hän voi nousta takkuisen muulin selkään ja iloisena hölkytellä tietänsä aina Tarentumiin saakka tarvitsematta pelätä, että häntä moitittaisiin saituudesta. Roomassa hän sai maleksia mielensä mukaan, ilman että hänellä oli yhtään orjaa seurassaan, ja mieluisasti vietetyn päivän jälkeen hän voi iltaisin tyytyväisenä palata kotiin purjolaukka-, papu- ja ohukaisvadin ääreen.»
Näin eleleepi
hän, jota vaivaa ei himo kunnian houkkiomainen.
Onnekkaampi olen näin kuin jos isä, myös isotaatto
ollut kvestori ois, setä saanut myös saman arvon.
hän sanoo; ja toisessa laulussa:
Paljon tarpeen ei ole onneen. Pöydän
köyhän kaunistaa oma suolakuppi;
Nopsaan nukkuu, kun pure mielt' ei pelko,
Ahneus inha.
Satiirikkona Horatiuksella oli erikoinen kyky »sanoa hymyillen ihmisille totuus». Hän oli yhtä puolueeton leppoisassa huumorissaan ja tyynessä ironiassaan, olipa kysymyksessä omat tai toisten mielettömyydet. Hän ivaili mieltymystään hyvään ruokapöytään ja jonkinlaiseen epikurolailaiseen elämäntapaan ylipäänsäkin ja rakastettavalla suorasukaisuudella hän laski pilaa muistakin heikkouksistaan ja vioistaan. Taistelukentällä hän oli esiintynyt vain kerran — Philippoissa. Siellä hänellä oli päällikön asema — vieläpä hämmästyttävän korkea-arvoinenkin — Brutuksen armeijassa. Hän ei ollut suinkaan sankari, mutta hänellä oli rohkeutta jälkeenpäin laskea leikkiä tästä tuskin kunniakkaasta elämänsä vaiheesta. Hän kertoo avomielisesti, kuinka hän heitti kilpensä ja pötki pakoon, kun näki, minnepäin asiat olivat menossa. Myöhemmin hän ihastuneena käytti hyväkseen armahdusta, jonka voittaja hänelle myönsi.
* * * * *
Horatiuksesta kehittyä tyytyväinen ja onnellinen ihminen. Ollen pieni ja pyöreä hän nimittää kerran itseään »hyvinruokituksi porsaaksi Epikuroksen laumasta». Onnellinen hän oli maatilallaan, ylhäällä Sabiinilaisvuoristossa, Tivolin tienoilla, jonka Mæcenas hänelle lahjoitti. Tänne hän pakeni, kun ilma Roomassa kävi painostavaksi ja helteisen kuumaksi. Täällä hän kuuli vain puiden latvojen huminaa ja joen pauhinaa alhaalta laaksosta. Täällä hänen useimmat runonsa syntyivät. Näistä me tunnemme hänen rakkaan maatilansa melkein yhtä hyvin, kuin jos olisimme olleet siellä vieraina.
Täällä hänellä oli vain maamiehiä ja luonnollisia ihmisiä seuranaan, ja täällä hän sai olla rauhassa tungettelevilta onnenonkijoilta, joita pääkaupunki oli täynnä. Muutamassa hauskimmista satiireistaan Horatius kuvailee, kuinka tällainen iilimato tarrautui häneen kiinni, kun hän eräänä kauniina päivänä on kävelemässä Via sacralla. Mies kuului epäonnistuneitten runoilijain luokkaan, joka siihen aikaan oli hyvin runsaslukuinen, ja hän oli saanut päähänsä päästä Horatiuksen avulla Mæcenaan seurapiiriin. Näin runoilijamme alkaa maalailevan kuvauksensa vaivoistaan:
Pääkadull' astuksin minä taas tapahain sekä haudoin
mietteissäin jotakin, mitä ollut lie mitätöntä,
kun minut kiinni sai eräs, mulle vain nimituttu.
Tarttui hän kätehein: »Mitäs kuuluu, ystävä kulta?»
— »Laatuun käy», tokaisin, »sitä myöskin toivotan sulle.»
Kun yhä saatteli hän, minä virkoin: »Terveheks!» Hänpä:
»Et mua tunne; ma oon mies oppinut.» — »Arvosi nousee
siit' yhä silmissäin.» Hänest' uurastaa ko'in irti:
kulkua joudutin, seisahduin toviks' taas, sekä orjan
korvaan kuiskaelin asioitani; juoks hiki aina
kantahan asti. — »Kuink' ylen onnekas oot, äkäpäinen
Bolanus!» Näin vait nimesin, kun soitti hän suutaan,
kiitteli korttelien komeuksia. Kun ma en hälle
vastannut, sanoi hän: »Näen, mielelläs minun toivot
lähtevän; turhaan vain: minä en sua niin vähin laske,
vaan sua määrääs saakka ma saatan.» — »Suottapa vallan
sun samoella on näin; menen sairaan luo, jot' et tunne,
kauas Tiberin taa, luo Cæsarin uusien puistoin.»
— »Joutilas oon nyt, enk' ole laiska; ma siis sua seuraan.»
Korvani tuppaan löin, kuten yrmeä aasi, min selkään
kantamus köytetähän kovin suuri. Nyt vasta hän alkoi:
»Ellen erhety, niin ohi Viscukses[120], Variukses[120]
ystäväks ottaisit minut: ken nopeampahan laittais
värssyjä, vuolaammin? Kuka tanssia vois sulavammin?
Oon minä laulaja myös, kateuttaja Hermogeneenkin[121].»
Sain sananvuoron: »Viel' eloss' ompiko äitisi, taikka
heimostas tuen saatko?» — »Ei ketäkään ole mulla,
kaikk' olen haudannut.» — »Hyvä heidän; mut minä jäin vain.
Surmani suo pian! On kova kohtani; lasnapa mulle
lausui tietäjätär, täristyttäen arpomisuurnaa:
'Ei sinun kuoloas tuo tuhomyrkky ja taistajan miekka,
rinnan riutumus ei, kipu keuhkojen, ei hidas leini,
vaan sinut kerran on lorusuu joku tappava; siispä
karttaos haasteliaita, kun mieheks kerta sa kasvat'?»
Runoilijamme onkin vähällä heittää henkensä, kun pelastus viimeinkin saapuu hänen muutaman riitajuttunsa vastapuolen hahmossa:
»Sika, oikeudestakos karkaat?»
Vierasmieheks hän mua pyysi, ja kohta ma suostuin
mielissään. Käräjiin hänet laahattiin, melu, touhu,
tuoksina nous. Kas näin minut pälkääst' autti Apollo.»
* * * * *
Augustus oli hyvin ihastunut Horatiukseen. Paitsi runoilijan persoonallista rakastettavuutta, hänen hyväntahtoista sukkeluuttaan ja hienoa, ymmärtävää hymyään oli hänen mielipiteillään ja Augustuksen politiikalla erinäisiä yhtymäkohtia. Idyllikko Horatius inhosi kaikkea politikoimista ja rakasti lepoa ja rauhaa. Hänen kauhunsa tasavallan ajan alituista levottomuutta ja verenvuodatusta kohtaan oli täysin keisarin mielen mukaista. Muut syyttivät Augustusta siitä, että hän oli riistänyt roomalaisilta vapauden — Horatius päinvastoin arveli, että Augustus oli lahjoittanut sen heille vapauttamalla heidät poliittisista huolista ja rettelöistä ja antamalla heille sen sijaan levon ja rauhan järjestää elämänsä niinkuin itsekutakin halutti. Augustuksen pyrkimys palauttaa roomalaiset yksinkertaisempiin ja terveempiin elämäntapoihin sai myöskin osakseen runoilijan myötätunnon, runoilijan, josta oli tullut maalaiselämän ja vaatimattomuuden apostoli.
Augustus piti siis Horatiusta suuressa arvossa ja tarjosi tälle yksityissihteerinsä virkaa. Mutta runoilija torjui kiitollisena kultaiset kahleet. Suunnattomasti paljon suuriarvoisempana hän piti vapautta saada itse järjestää elämänsä. Ja Augustus ymmärsi häntä ja piti hänestä yhtä paljon kieltäytymisestä huolimatta. Pilaillen hän kirjoitti vapautta rakastavalle runoilijalle: »Vaikka sinä oletkin niin ylpeä, että väheksyt ystävyyttäni, en minä kuitenkaan maksa sinulle samalla mitalla.»
Näin runoilija sai levossa ja rauhassa jatkaa runoiluaan ja lesboslaisen laulajakoulun esikuvien mukaan laulaa luonnosta, sen vaihtelevista muodoista, ylistää kohtuudella nautittuja viinipikarin riemuja, runoilla rakkaudesta ja ystävyydestä, laulaa Augustuksen, hänen itsensä ja Rooman hyväntekijän kiitosta sekä pilailla ihmisten heikkouksia.
Hänen juomalauluilleen ominaisia ovat seuraavanlaiset säkeet:
Tapella sarkoin riemuhan säädetyin
on thrakilaista. Barbarijankutus
jo jättäkää ja säysy Bakkhos
säästäkähät verimelskehiltä!
Yöjuomingeissa miekkoja huidotte
kuin mediläiset meiskarit. Hillitkää
tuo hornanmoinen huuto, veikot,
laskeukaa käsitaipehelle!
Eräs hänen somimpia rakkausrunojaan on suomalaisessa asussa seuraavanlainen:
Tieltäin miks pakenet laill' aran kaurihin,
vuorell' eksynehen, etsivän äitiään?
Turhaan tuulta se säikkyy,
metsän varjoja vauhkoutuu;
lehdet jos vipajaa vuoks kevätviimojen,
karhunvattua jos vihreän-vilskavat
liikauttaa sisiliskot,
värjyy sen sydän, polvet jo.
Syödäkseni hetikään en sua ahdista,
julmain tiikerien lailla ja leijonain.
Äitis jättäös vihdoin!
Oothan suuri jo sulholle!
Melkeinpä jokaisessa satiirisessa runossaan Horatius antaa uusia todisteita hienosta inhimillisyydestään ja lempeästä, ihmisheikkouksia ymmärtävästä huumoristaan, jonka hän omaksui vuosien vieriessä ja joka kehittyi seurustellessa sellaisten miesten kuin Vergiliuksen ja Mæcenaan kanssa.
Luonteeltaan eloisa Horatius oli ihminen, jolla oli kyky tuntea oikeata viihtymystä. Sen tunnemme sellaisista runoista kuin se talvitunnelma, johon hän on vinjetiksi piirtänyt Roomasta etelään päin olevan lumipeitteisen Soracten vuoren uljaan kuvan. Muutoin tämä ihastuttava runo, kuten monet muutkin, on pääasiallisesti Alkaioskäännöstä; ja Horatius oli itse ylpeä tehtävästään saattaa hänet ja muita kreikkalaisia runoilijoita roomalaistenkin kesken yleisesti tunnetuiksi ja kunnioitetuiksi. Osittain siis Horatius tyytyi samaan tehtävään kuin Terentiuskin. Pitävätpä muutamat kirjallisuudentutkijat ja filologit varmana, että kaikki Horatiuksen kauneimmat runot ovat kreikkalaisen runouden[122] jäljennöksiä tai käännöksiä. Mutta minkälaisia mestariteoksia käännöksiksikin! Yhtä täydellisiä kuin alkuperäisetkin! Horatiuksen persoonassa ovat kreikkalainen ja roomalainen henki sulautuneet yhdeksi. Häntä onkin sanottu »kreikkalaiseksi roomalaisten keskuudessa». Hyvin luultavaa muutoin onkin, että hänen suonissaan virtasi kreikkalaista verta. Hänen syntyperänsä johtuminen muinoisesta Suur-Kreikasta tekee sen uskottavaksi. Roomalaista on Horatiuksessa hänen selväpiirteinen todellisuustajunsa, kreikkalaista sitävastoin hänen kohtuuden, sopusoinnun ja muotokauneuden tajuntansa. Hän oli elämänohjeekseen valinnut delphoilaisen sananparren, johon sisältyy koko elämänviisaus: »Kohtuus kaikessa». Hän suosittelee kaikille »kultaista keskitietä» ylimielisyyden ja arkuuden, mielenhuuman ja tylsyyden, ylellisyyden ja puutteen välillä. Ja esteettisen koulutuksen ansiosta, jonka hänen helleenisen sivistyksen opintonsa olivat hänelle antaneet, hänen psyykensä vähitellen vapautui yhä enemmän roomalaisesta karuudesta ja kovuudesta. Hänen parhaimmat runotuotteensa ovat mainio hedelmä roomalaisen miehuuden ja kreikkalaisen sulon yhtymästä.
Mutta palatkaamme nyt itseensä kysymyksessä olevaan runoon!
»Näät kuinka valkein hohtavi harjantein
Soracte vuori, kuin lumitaakastaan
puut metsän tuskastuin jo taipuu,
kuin kova pakkanen kahli virrat.
Pois häädä kylmä, lietehes puita tuo
taas aimo taakka, anteliaammasti
suo, Thaliarkhos, kiertää maljan,
min nelivuotias viini täyttää.
Muut kaikki huoleks heittäös taivahan!
Kun tuulten taiston kerta se aavalla
on viihtänyt, niin vait on kuuset,
eik' ikisaarnien lehvät liiku.
Min huomispäivä luo, älä tiedusta,
vaan voitoks laske päivä, min milloin sait,
ja nuorramiessä ällös vältä
leikkejä, tanhuja armaan lemmen,
kun viel' on vanhuus yrmeä kaukana
sun kukkeudestasi Nyt kisakentille
on aika käydä, lemmenkuiskein
tyttösi kohdata illansuussa,
tai kuulla, kuinka neitosen, kaukaiseen
mi soppeen piili, pyrskäys ilmaisee,
ja pantti riistää rantehesta,
tai vikuroitsevan sormus viedä.»
Ja lopultakin pakenee talven kylmyys lännen lauhkeita henkäyksiä:
»Tukkahas tuoksua vaan puno lehviä vihreöitä myrtin
Ja kukkasia kirrettömän mullan;
kalpea kuolema kolkuttaa yhä yhtäläisnä köyhän
kuin kuninkaankin usta. Kaukotoiveet,
Sestius onnekas, meilt' on kieltänyt lyhyt elonaika.»
Mutta kevät on lyhyt, ihmiselämässä kuten luonnossakin:
»Me kaikki paikkaan yhtehen päädymme,
ja uurnass' arpaa kaikkien puistellaan;
se lankee aikanaan ja meidät
ainahis-maanpaon purteen määrää.»
* * * * *
Monilla Horatiuksen runoilla, erittäinkin hänen satiireillaan, on suuri sivistyshistoriallinen arvo. Runoilijan harvinaisen huomiokyvyn ansiosta nämä runot ovat yhtä korvaamatonta aineistoa Augustuksen ajan elämän tuntemiselle, kuin Ciceron kirjeet ovat vallankumousajalle. Me voimme myöskin lukea hänen lauluistaan hänen oman elämänsä kuten päiväkirjasta. Hänen kertomataitonsa mestarinäyte on Roomasta Brundisiumiin tehdyn matkan kuvaus, jonka matkan hän suoritti yhdessä runoilijoiden Vergiliuksen ja Varuksen kanssa Mæcenaan seurassa. Mainioita ovat runoilijan sisäkuvaukset siivottomista, pienistä italialaisista majataloista. Milloin vieraat ovat tukehtumaisillaan märistä, lehtisistä oksista lähtevään savuun, milloin isäntä on pistämäisillään koko talon tuleen käännellessään laihoja rastaita paistinvartaassaan. Muutamassa paikassa on niin suuri puute juomavedestä, että siitä saa maksaa joka kulauksesta, toisessa taas leipä on täynnä pieniä kiviä. Huvittavaa ei ole myöskään kehnoilla, sateen liottamilla teillä matkustaminen; mutta vaivat ovat tuskin vähäisempiä sillä jokialuksella, jolle täytyy osaksi matkaa uskaltautua. Aluksella matkustajat häiriintyvät kiivasta riidasta laivanomistajan ja matkustavien talonpoikain välillä. Ja kärsivällisyyttä kysytään myöskin pitkän odotuksen aikana, kun laivaa vetävää muulia koetetaan saada liikkeelle. Silloin on jo kumminkin ehtinyt tulla yö.
»Tunnin vei venemaksujen kanto ja muulein
valjastus. Unen taas vei hyttyset, sammakot suomaan,
myös koti-armaalleen serenaadia hihkuen kilpaa
venhemies, sikunasta mi vilkastui, sekä muuan
matkaajista. Nyt mies, joka muulia ohjasi, uupui
nukkumahan, venemies myös laiskistui, sitas muulin
syömään kallion luo, kävi seljällensä ja kuorsas.
Aamun koitti jo koi, ja me näimme: on hievahtamatta
venhe. Maallepa nyt eräs matkaajist' äkäpäissään
hyppäsi peittoamaan pajusauvoin sääriä, niskaa
muulin ja sen ajajan. Oli neljä jo kello, kun noustiin
maihin.»
* * * * *
Vuonna 8 e.Kr. Horatius menetti uskollisen ystävänsä Mæcenaan. Useita vuosia kestäneet kovat kärsimykset päättyivät silloin. Vainaja oli testamentissaan määrännyt Augustuksen yleisperillisekseen, mutta laskenut hänen sydämelleen nämä sanat: »Muista Horatius Flaccusta, samoinkuin olet minua muistanut!»
Tämä kehoitus oli monesta syystä tarpeeton. Vain muutamia viikkoja myöhemmin Horatius seurasi hyväntekijäänsä kuolemaan. Näin täyttyi vanha lupaus, jonka runoilija oli kerran antanut laulaessaan:
Jos oottamatta sun, osan sieluain,
veis kuolo, niin myös miks minä viipyisin,
ma rikkonainen puoli, inho
itseni vain? Sama päivä meidät
molemmat sortaa. Kerta ma vannoinhan,
ja väärin en: »Jos kunne sa kulkenet,
sua seuraan.» Viimeistaipaleelle
kumppaninas olen valmis käymään.
Horatius pääsi kokemasta kiusallista kuihtumista. Nopeasti hän sai mennä. Kuten hän oli kehoittanut toisia, siten hän itse erosi elämästä, samalla lailla kuin kylläinen ja tyytyväinen pöytävieras lähtee pidoista.
Runoilija haudattiin ystävänsä viereen Esquilinus kukkulalle. Hänen oman elämänsä loppuakordina kaikuu horatiuslainen säkeistö, jolla vielä tänä päivänäkin kaunista elämäntyötä usein kunnioitetaan:
»Integer vitae scelerisque purus,
non eget Mauris iaculis neque arcu
nec venenalis gravida sagittis,
Fusce, pharetra.[123]
Jäljellä on muisto lämminsydämisestä, miellyttävästä ihmisestä ja laulajasta, jolla ei ollut vain synnynnäisen runoilijan kykyä muuttaa kieli sulavaksi musiikiksi, vaan joka oli saanut myöskin lahjan levittää iloa kanssaihmistensä keskuuteen, siksi että hän itse oli kohtaloonsa tyytyväinen ja kiitollisena vastaanotti suuret ja pienet ilon aiheet, joita elämä antoi, sekä säilytti ne kiitollisessa muistossa. Siitä todistavatkin liikuttavalla tavalla hänen omat sanansa:
Se onnekas on mies, oma herransa,
ken aina virkkaa päätteheks päivänsä:
»Elänyt oon!» Jos huomiseksi
Zeus laen peittävi mustiin pilviin,
tai kirkastaa — edes hän kumotuks' ei saa
tapahtunutta, ei peräyttää voi,
ei muuksi muuttaa, minkä kerran
haihtuva hetki on vienyt myötään.
Runoilijan julistama elämänfilosofia on kultaisen huolettomuuden filosofiaa. Se ei ole syvämietteistä, mutta se tyydytti hyvin häntä itseään.
Horatius ei ole suinkaan taivaita ahdisteleva titaani. Hänen lyriikassaan ei ole Catulluksen hehkuvaa intohimoa ja valtavaa voimaa, mutta hänellä on paljon useampia kieliä lyyrassaan ja sen sointupohja on sopusointu. Horatius oli onnellisen tasapainoinen luonne, Catullus onneton, rikkirevitty sielu.
PROPERTIUS.
Propertius kuului, kuten Vergilius ja Horatiuskin, Mæcenaan seurapiiriin. Hän oli syntynyt noin vuonna 50 e.Kr. eräässä Apenniinien kauneimmista seuduista, hurmaavan ihanassa paikassa sijaitsevassa vuorikylässä Assisissa tai sen läheisyydessä. Hän sai kasvatuksensa Roomassa samoista syistä kuin Vergilius ja Horatius. Hänen äitinsä, joka joutui aikaisin leskeksi, muutti nimittäin sinne pienen poikansa kanssa, jotta poika voisi saada mahdollisimman hyvän sivistyksen. Kaikkea kaunista palavasti palvovalle pojalle tuli kreikkalainen kirjallisuus pian rakkaimmaksi luettavaksi, ja hän alkoi aikaisin ilmaista tunteitaan sävyltään voimakkaan eroottisissa runoissa. Hän laulaa palvomalleen ja kiihkeästi kaipaamalleen naiselle, nimittäen häntä Cynthiaksi. Nimi on muodostettu Delos saaren Cynthos vuoren mukaan. Sen tarkoituksena on muistuttaa Apollosta ja osoittaa rakastetun olevan runotarten seuralaisen. Cynthia oli raukea kaunotar, jolla oli tummat, tuliset silmät ja hipiä
»kuin ruso ruusujen, kun maidon ne pinnalla ui.»
Hän liikkui kuin jumalatar, tanssi kuin sulottaret, ja koko hänen olemuksensa säteili kauneutta ja viehkeyttä.
Propertius oli vasta seitsentoistavuotias nuorukainen, kun hän joutui Cynthian tuttavuuteen. Hehkuva rakkaus heräsi molemmissa, ja Cynthiasta tuli hänen rakastajattarensa. Cynthia ihaili Propertiuksen runoja ja oli ylpeä siitä, että tämä lauloi rakkaudestaan häneen. Vuoden kuluttua Propertius julkaisi ensimmäiset runonsa Cynthian ylistykseksi.
»Ystävät jos kyselee: 'Miks synkkä nyt?' 'Miks ilomielin?'
Heille mä vastaan vain: 'Cynthian syytä se on.'
Cynthia on kääntänyt ylösalaisin koko hänen elämänsä:
Cynthia katseellaan ens' kerran kahli mun koidon,
kahlinneet jota ei viel' ole pyytehet muut.
Maahan taipumahan sai Amor silmäni ylväät,
hänpä se kannoillaan tallasi päätänikin.
Petturi tuo minut saatti jo hylkimähän hyvett' immen
puhtaan, vietteli mun päättömihin tekosiin.
Nyt minä hurjaillut olen vuoden umpehen, mutta
riemua tuntea ei vain minun suo jumalat;
tuskien öitäpä antaa Venus palvelijalleen,
lemmenkahlehist' en irtoakaan ikänäin.
»Cynthian suosiota ei nautita rankaisematta», hän sanoo toisella kertaa. Hänen kanssaan seurustellessa vaihtelevat auringonpaiste ja rajusää. Mutta tämäpä juuri on hänen tenhovoimansa oleellinen osa:
Hauskapa tuo oli yö, jona riitelit loistossa lamppuin;
raivosit, syydellen suustasi herjoja vain.
Kiihkossa pöydän miks nurin työnsit, miks käsin hurjin
maljan viiniä mun ylleni sinkautit?
Mut hyvä! Jatkapa vain! Hiuksistakin hurjana raasta,
kynsin kaunoisin raappios kasvonikin,
uhkaa polttelevas tulisoihduin päästäni silmät,
vaatteet yltäni vie, rintani paljahaks tee!
Siitä mä oivallan näet: kiihkoissas mua lemmit;
nainen raivoa ei, jos sydän liekitön on.
Kuvaavaa tälle rakkaussuhteelle on myöskin humoristinen runo, jossa runoilija antaa elävän kuvauksen erään iltahetken tapahtumista, jolloin hän etsii Cynthian uskottomuuden vuoksi lohdutusta kutsumalla luokseen kaksi muuta kurtisaania, Phylliksen ja Theian.
Porttini äkkiä nyt saranoillaan kirskuvan kuulen,
atriumistani soi sipsutus askelien.
Kohtapa aukeevat pariukset: Cynthian nään mä,
valloillaan kiharat; raivotar sorja hän on.
Sormeni jäykistyi, putos permannolle jo malja,
viinin herpaamat huuleni kalpenivat.
Silmät naisen kiukkua kuin salamoivat; öinen
valtaus kaupungin ei ole niin kamalaa.
Kasvoja Phylliksen hän kynsimähän heti kärkäs,
Theia hän kauhuin huus nymfejä auttamahan.
Naapurit nukkunehet heräs hetkess' soihtujen loimoon,
kaikk' kadut täyttyivät huutoa nyt, hälinää.
Hapset pörröllänsä ja vaatteetkin repaleina
tyttöni päätyivät naapuri-krouvihin yöks.»
Cynthia palaa ylpeänä voittajana, ja nyt hänen taistelunhalunsa kohdistuu miehenpuoleen, kunnes hän ei enää jaksa nostaa iskuun käsivarttansa. Kaikki loppuu kuitenkin suloiseen sovintoon.
»Viimeks vaihtoi hän joka vuoteen vaattehen; taivuin
Myös mä, ja patjoillani rauha se solmiutui.»
Propertius ei voi elää Cynthiatta. Niin pian kuin hän on poissa, Propertius on menehtymäisillään mustasukkaisuuden tuskista. Hän tunnustaa itse, että hän on intohimonsa orja, mutta ei keksi mitään keinoa siitä vapautuakseen:
»Kohtalo säätänyt on minut ain' ylenkatsotuks jäämään;
suo minun hulluuteen uhrata tää elämäin!
Riemuin kuoloon kestivät näin monet orjina lemmen;
heidän rinnalleen myös minut haudata saa.
En minä maineeseen ole syntynyt, en asetöihin;
Amorin vain sotilaaks kohtalo määräsi mun.»
hän kirjoittaa eräälle ystävälleen. Mutta jo seuraavana hetkenä hänen rintansa paisuu ylpeydestä sen takia, että hän on saanut voiton rikkaasta kilpailijastaan, ja hän huudahtaa:
Tähtihin ylhäisiin nyt jalkani koskea saapi:
yö tai päivä jos lie, Cynthia on omanain.
Ei ole kilpailijaa mun lempeni tiellä nyt yhtään;
vanhuuteen elämäin voitto se säilyköhön!»
Mutta Cynthia on oikullinen ja keimaileva. Hän leikkii runoilijanuorukaisellaan kuten kissa hiirellä, ja eräänä päivänä hän pettää köyhän laulajan rikkaan ihailijan vuoksi. Halveksittu rakastaja valittaa tuskaansa metsän puille ja suhisevalle länsituulelle, lehtojen lähteille ja saloseudun kolkoille kallioille.
»Puut, tepä haastelkaa — jos puutkin tuntevat lemmen —,
pyökki ja pinja, min on suosikiks ottanut Pan,
siimeessänne mä kuink' olen huokaillut useasti,
oon nimen kaunoiseni kuorehen piirtänyt puun.»
Mutta rakkautensa vuoksi hän on valmis orjan lailla kärsimään jumaloidun kaikkia oikkuja:
»Ollos vain mikä oot! Vain 'Cynthia' kaikuvat metsät,
toistavat sun nimeäs kalliot kaikk' erämaan.»
Vielä haudassakin on häntä kalvava Cynthian kaipaus.
»Lien mikä lienenkin Manan maill', omas sielläkin oon ma;
Kuoleman rantainkin valtias rakkaus on.»
Viimein valkenee kuitenkin päivä, jolloin runoilija katkoo kahleensa.
»Maitten, merien taa minut viekää sinne te, minne
Nainen ykskään ei luokseni löytävä lie.»
hän pyytää ystäviään. Hän matkustaa nyt laivalla Ateenaan opintojaan jatkamaan.
»Lemmenkahlehet nyt katkova vieras on maa.»
Hän eroaa Cynthiasta kiroten häntä niistä tuskista, joita tämä on hänelle tuottanut. Vieläpä hän hillitsemättömässä vihassaan alentuu halpamielisesti muistuttamaan Cynthiaa siitä, että hänestä kerran tulee vanha, ruma ja kurttuinen ämmä. Ranskalainen kirjallisuudentutkija Plessis sanoo: »Propertiuksen runoudella on joskus metsäomenapuun hieman karvas maku, kuten hedelmillä, jotka ovat kypsyneet auringottomassa paikassa. Samoin on sydänten laita, jotka ovat rakastaneet saamatta onnen päiväpaistetta.»
* * * * *
Kun Propertius palaa jälleen Roomaan, Cynthia on kuollut onnettomuuksien ennen aikojaan murtamana, ja nuoruudenrakastettu on nyt Propertiukselle vain kaihomielinen muisto. Hän tunnustaa epäsuorasti eräässä elegiassaan, että hän itse ei ollut syytön heidän rakkaussuhteensa katkeamiseen, ja Cynthia kuiskaa haudan toiselta puolen hänelle:
»Muut sua nyt pitäkööt vähän aikaa; mun olet kohta,
Tuhkani haudass' sun tuhkahas yhtyvä on.»
Intohimoinen nuorukainen on kehittynyt mieheksi ja täysiveriseksi roomalaiseksi. Hän aikoo nyt antautua kynällään ylistämään myöskin Rooman suuria muistoja. Mutta tietysti Mæcenaskin — tai oikeammin sanoen Augustus — on tämän aikeen virittäjänä kuten Vergiliuksella ja Horatiuksellakin; ja huomaa, että Propertius ikäänkuin empien seuraa ystävänsä ja suosijansa toivomusta, kun hän ryhtyy eepilliseen runoiluun. Eräässä runossaan hän sanoo Mæcenaalle:
»Paikallas elelet onnehes tyytyen vain,
mut mua miks sinä ain' ajat kirjailun ulapalle?
Suuria purjeit' ei kannata purteni tää.
Saa häpeää, ylivoimaisen ken on ottanut kuorman:
polvin horjuvin hän työntäytyy pakohon.
Rauhan toimikin tuo on syntynyt, tää sotilaaksi,
luonnonlaatuahan kaikki he kuuntelevat.
En minä purrellain merenaavoja halkoa aio;
virtapa pienoinen mulle jo riittävä on.»
Mutta tästä huolimatta hänen rakkausrunoilunsa alkaa jäädä taka-alalle toisenlaisen runoilun tieltä. Hän laulaa Octavianuksen voitosta Aktionin luona, hän runoilee milloin ylväistä, milloin liikuttavista Rooman muinaisista ja sen ajan muistoista. Mutta Propertiuksen täydellinen ymmärtäminen ei ole vaivatonta. Hänen tyyliänsä raskauttavat oppineet, jumalaistarulliset viittaukset. Huomaa, että hän on saanut koulutuksensa oppineisuudessaan pedanttiselta aleksandreialaiselta koululta.
Hänen uusi runoilu-uransa ei ollut pitkä. Cynthian kalpea rakastaja oli palanut loppuun ennen aikojaan[124], ja jo muutamia vuosia yli kolmenkymmenen vanhana hän kuoli. Erään kauneimmista runoistaan — viimeisen, jonka hän julkaisi — hän on omistanut haudalle. Runoa on nimitetty »Elegiain kuningattareksi». Se on nuorena kuolleen Cornelian, Augustuksen toisen puolison edellisestä avioliitosta syntyneen tyttären surulaulu. Vainaja puhuu miehelleen Æmilius Paulukselle:
Paulus, kyynelin miks mua haudassain yhä kiusaat?
kuoleman usta ei saa heltymähän rukous.
Jonk' alamaisekseen on kerran vihkinyt Hades,
salpa sen vankkumaton sulkevi mailt' elämän.
Vaikka sun pyyntöihis Manan mahtaja taipua voiskin,
Tuonelan rannalle vain kyyneles tyhjihin vuos.
Vainajan suurin lohdutus on tietoisuus siitä, että hän on viettänyt nuhteetonta elämää ja jättänyt jälkeensä kukoistavan lapsilauman.
Tää on voittona, tää sulopalkkana naisen on: hälle
kilvaten kiitostaan hautahan-saattajat suo.
Huostaas, puoliso, nyt jätän lemmenpanttimme: lapset;
vaikka ma tuhkana oon, heit' yhä kaihoelen.
Äitinä olkosi heille, ja niinkuin hoivasin heitä
helmassain, samaten heitä sä holhoa myös!
Konsa he kyyneltyy, suo äidin-suukkoni heille!
Kartanon huolet kaikk' ompi sun ylläsi nyt.
Jos suru valtaa sun, sitä ällös näyttäkö heille!
Käyköhöt suutelemaan kuivia poskias vain!
Kun lukee näitä sydämestä lähteneitä lämpimiä sanoja, yhtyy mielellään erään englantilaisen kirjallisuudenhistorioitsijan mielipiteeseen, että Propertius on näissä säkeissään ilmaissut »melkein kristillistä hellyyttä».
TIBULLUS,
Propertiuksen aikalainen, kuoli myöskin nuorena, hieman Vergiliuksen jälkeen. Hänkin oli rakkauden laulaja, mutta sävellajiltaan vienompi, rauhallisemman, mutta myöskin syvemmän, vähemmän itsekkään tunteen tulkki. Rakkaus ei ole hänelle vain aistihuumausta kuten Catullukselle ja Propertiukselle, vaan ennen kaikkea sisäistä ja pyhää. Tällaisessa tunteessa on enemmän kaihoa kuin riehuvaa intohimoa. Johan Henrik Kellgren on luonnehtinut Tibulluksen ja Propertiuksen eron sanoessaan jälkimmäisestä. »Hän ei huokaile, ei itke; hänen rakkautensa riehuu ja heittäytyy epätoivoon.» Tibullus sitävastoin valittaa, kun rakastettu on tullut hänelle uskottomaksi:
Viinein vaimentaa koetan suruain monet kerrat;
tuskapa sen mehun taas kyyneliks loihtia ties.
Armastin useaa, mut nauttimahan ma kun mielin,
Venus loi etehein sun kuvas, pois paeten.
Hän ei kykene muuhun kuin alistumaan suruunsa. Kun kaunotar pettää hänet, hänen kirouksensa eivät kohdistu tähän, vaan parittajaan, joka on houkutellut hänet rikkaammalle ihailijalle:
Atriat syököön hän veriset, verisuisna hän juomaa
särpiköhön kamalaa, min seass' sappea on!
Haamut vainajien hänet saartakohot valitellen,
hyypiö pitkät yöt yllään kirkukohon!
Itse hän nälkään nääntyen kootkoon hautausmailta
ruohoja, luita, jos niit' ois sudet jättänehet!
Paljain uumin hän kujavieriä juoskohon ulvoin,
koirat parvina hänt' eellehen ahdistakoon!
Niistä rohkaisevista säkeistä päättäen, jotka Horatius on kirjoittanut Tibullukselle, hiljainen raskasmielisyys näyttää olleen hänen luonteensa pääpiirteenä. Tibulluksen runoissa vanhuuden ja katoavaisuuden ajatukset vaimentavat ilon:
»Lemmessä yhtykähämme, kun kohtalo vielä sen sallii!
Kuolema kohta jo saa, otsa on peitossa yön.
Hiipivi vanhuus veltto, mi lemmen kieltävi meillä,
mairehin haastaa ei harmajahapsisen suo.»
Puhtaassa, herttaisessa viehättäväisyydessään Tibulluksen runotuotanto kuuluu siihen runouden lajiin, jota ei voi käsittää muuten kuin sydämellä. Usein se muistuttaa nuoren Vergiliuksen Georgicaa. Kuinka paljon puhuvatkaan runoilijan mieltymyksestä maalaiselämään pari seuraavanlaista säettä:
»Vuonan pienoisen sylihin minä mielisin ottaa,
Luot' emon eksynehen, viedä sen taas kotihin.».
Hellä sydän, hyvä paimen! Tällaisissa pikku idylleissä rakastettava laulaja viivähtää mielellään. Maalaiselämän hiljaisella kodikkuudella on huomattavan suuri sija hänen runoudessaan, ja naista hän ei ylistä rakastajattarena, vaan lempeänä ja uskollisena puolisona kotilieden ääressä. Antiikkisessa runoudessa ei ole monta säkeistöä, jotka puhuvat niin hellää kieltä kuin ne rivit, jotka hän kerran kirjoittaa rakastetulleen sairasvuoteeltaan kaukaa vieraalta maalta, Korfun saarelta. Tuskiensa ja kuolemanajatuksiensa keskellä runoilija eläytyy täydellisesti kuvaukseensa, kuinka hän jonakin iltana on tuleva ja hämmästyttävä tätä, kun hän istuu värttinänsä ääressä rauhallisessa kodissaan:
»Luoksesi saavun nyt yht'äkkiä, vartoamattas,
jotta sa luulisit mun pilvistä ilmestyneen.
Silloin oitis käy sylihin, oi Delia, vaikka
jalkasi paljaat lie, hiuksesi irrallaan.
Näin anon: Koitar, valjakkos rusohohtava tuokoon
luoksemme kiiruhtain päilyvän päivyen tuon!»
Tibulluksen säe juoksee soinnukkaan hyväilevänä, ja hänen runouttaan ei koskaan häiritse runsassanainen oppineisuus tai muu konstikkaisuus. Hän ei ole saanutkaan esikuviaan aleksandreialaisesta koulusta. Jos ylipäänsä voi puhua hänen kreikkalaisista esikuvistaan, niin sellaisena on pidettävä joonialaista lyriikkaa.