OVIDIUS.
Ovidius syntyi pienessä kaupungissa Abruzzon vuoristossa vuonna 43 e.Kr. Päinvastoin kuin Vergiliuksella ja Horatiuksella hänellä oli varakas ja arvossa pidetty isä, joka määräsi pojan virkamiesuralle ja lähetti hänet siinä tarkoituksessa reetorikouluun Roomaan. Mutta nuoren Ovidiuksen lahjakkuus ei viitannut sille taholle. Tulevalle roomalaiselle virkamiehelle ei ollut suinkaan erikoiseksi ansioksi, että hänen proosansa melkein itsestään muuttui niin kevyesti juokseviksi ja kaunissointuisiksi säkeiksi, että niiden veroisia oli tuskin koskaan kuultu. Hänen vakava isänsä koettikin vieroittaa häntä tästä epäkäytännöllisestä tavasta. Mutta mitäpä se auttoi! Luonto otti osansa. Ovidius itse nautti runoilijalahjoistaan, nautti tuumiskelematta kuten leikkisä lapsi. Hänelle ei näytä koskaan johtuneen mieleenkään, että runon värihohtoisten saippuakuplien puhaltamisesta voisi seurata minkäänmoista edesvastuuta. Hän maalasi vain siksi, että maalaaminen huvitti häntä. Ja olihan hänellä kylliksi rahoja voidakseen tehdä, mikä häntä huvitti. Häntä ei haluttanut ollenkaan seurata kunniakkaiden esi-isien jälkiä, »Miksikä minä», hän sanoo, »havittelisin sotaista kunniaa tahi pänttäisin päähäni pitkäpiimäisiä lakipykäliä tahi halventaisin ääneni epäkiitollisella Forumilla? Kaikki sellainen on katoavaista työtä. Minä tavoittelen kuolematonta mainetta.» Ja sen hän saavuttikin.
Hänen runottarensa oli keveähköä lajia. Se kuiskaili hänelle rakkausrunoja, mutta niiden eroottiset aiheet eivät vaikuta runoilijan itsensä elämiltä, ja hänen runoissaan ei ole sitä intohimon hehkua, joka oli Catulluksen ja Propertiuksen runouden voima. Ovidiukselle rakkaus on mielenkiintoinen psykologinen tutkimusaihe, kun sitävastoin Catullus ja Propertius elävät koko olemuksellaan tässä tunteessa. Erotiikka on hänestä vain vallatonta lemmenleikkiä eikä kuten Catulluksella ja Propertiuksella voimakkaan aistillisen luonteen purkausta. »Uskokaa pois», hän itsekin sanoo, »minun tapani ovat hyvin paljon erilaiset kuin minun runoni. Elämäni on ollut kunnioitettava, vaikka runottareni onkin ollut kevytmielinen.» Hän oli, eroten Augustuksen ajan muista suurista kirjailijoista, naimisissa ja hyvissä varoissa oleva kansalainen ja voi vakuuttamalla vakuuttaa: »Ei kukaan perheenisä, joka epäilee lapsiensa aviollista syntyperää, voi syyttää minua.» Mutta toiselta puolen hänellä oli, kuten hän itsekin sanoo, nuoruudessaan »hellä sydän, joka leimahti tuleen pienimmästäkin kipinästä.» Hän ei haaveksinut kuitenkaan kenestäkään erikoisesta — hän hehkui rakkautta kaikkia nuoria tyttöjä kohtaan. »Minun sydämeni», hän sanoo, »ei voi kiintyä yhdenlajiseen kaunottareen — minulla on aina tuhansia syitä palvoa heitä kaikkia.»
Ovidiuksen eroottinen runoilu on, useimmiten kreikkalaisten esikuvien mukaan, mielikuvituksen oikukasta leikkiä laadultaan vaihtelevin aihein. Useinkin ne ovat tympäisevän säädyttömiä.
Myöhemmin Ovidius julkaisi oikean oppikirjan »rakastamisen taidossa». Ensiksi hän selvittää melkein tieteellisellä johdonmukaisuudella, kuinka nuori mies voi saada itselleen rakastajattaren ja pitää hänet, ja sitten hän antaa vastaavanlaisia neuvoja toiselle sukupuolelle. »Rakastamisen taito» on Amorin palveluksessa käytettävä sotaviekkauden ohjesääntö. Kysymys ei ole uskollisuudesta rakkaudessa, mutta vain siitä, ettei toinen puoli pääsisi selville siitä, että toinen on uskoton,
»Niin raju ei ole ees vihapäissään hallava karju,
koiria konsa se lyö hampahin välkkyävin,
ei ole leijonatar, imeväisien pentujen hoiva,
kyy ei, kulkija min tallasi taitamaton,
kuin on nainen, konsa hän kilpailijattaren keksi
vuoteeltaan; viha lyö lieskana silmistä tuon.»
Ajatelkaa Medeiaa!
Mutta yhtä paljon kuin rakastajan tulee varoa, ettei häntä yllätetä tilanteessa, joka voi aiheuttaa tuollaisia mielenpurkauksia, yhtä epäviisasta on välittää naisen hairahduksista. Sillä miksi hän ei saisi nauttia lyhyestä ajasta, jonka nuoruus ja kauneus kestävät! Aikanaan kyllä joutuu päivä, jolloin hän
»yksin vuoteessaan akkana värjyä saa.
Äkkiä huomaat pääsi jo peittävän hapsien talven,
suotta sa vannoa saat: harmahat ain' oli nuo.»
Mutta miehen rakkauden voittamiseen ei naiselle riitä, että hän on nuori ja kaunis — hänen täytyy oppia myöskin »käyttäytymisen» taito. Esim. kun hän nauraa:
»Suutaan aukaiskoon vähän — puhjetkoot hymykuopat,
hampaisiin alahuul' lievänä koskekohon!
Älköön ehtimiseen hän nauraa pyrskikö liioin,
vaan kevyt, naisellinen olkohon naurunsa vain.
Muutamat väänneksii hohotellessaan kovin suutaan,
toisten on hymy kuin ilkun väännettä ois;
Toiset nauruun taas rämähtää, kovin korvihin käyvään,
aasi se hirnuvi niin myllyä kiertäessään.
Ei ylenkatsoa sun sovi käynninkään suloutta;
miehiä outoja tuo kiehtovi, torjuvi myös.
Toinen liikuttaa soreasti lantehiansa,
helmoja hulmuttaa, ylvähin askelin käy,
toinen taasen, kuin pisamainen Umbrian akka,
sääret lengollaan hölkkävi, harppaelee.»
Kaikesta henkevyydestään huolimatta kirja on vastenmielinen ennen kaikkea siksi, että rakkaus on Ovidiukselle alhainen, aistillinen nautinto. »Rakastamisen taito» on itse asiassa toisen puolen pettämisen taitoa ja olemattomien tunteiden teeskentelemistä. Tällä rivolla kirjalla on kuitenkin arvonsa kauhistavana kulttuurikuvana syvälle vajonneelta aikakaudelta. Muuten olisi tuskin voinut kuvitellakaan, että se oli niin syvälle vajonnut. Kirjan ainoa sovittava puoli oli se, että monet toki loukkaantuivat Ovidiuksen kyynelisestä teoksesta. Ovidius itse on sen tehnyt meille tiettäväksi.
* * * * *
»Rakastamisen taito» ilmaisee kauhistavan selvästi, kuinka täydellisesti Augustuksen ja hänen ystäviensä kokeet saada aikaan siveellinen uudestisyntyminen tai ainakin yleinen säädyllisyys, olivat epäonnistuneet. Runoudenlaji, joka polki jalkainsa alle eetillisen ihanteen, oli nyt yhtä suosittu kuin aikoinaan Vergiliuksen ihanteelliset unelmat.
Augustus näkikin Ovidiuksessa nuorison viettelijän. Tämän kirja rakastamisen taidosta ilmestyi juuri samana vuonna, jolloin keisarin täytyi ajaa Iulia maanpakoon. Isänä hän kenties olisi voinut antaa tyttärelleen anteeksi, mutta hallitsijana hänen täytyi asettaa varoittava esimerkki rankaisemalla sitä, joka niin avoimesti oli rikkonut hänen lakimääräyksiään vastaan.
Mutta mitä hänen oli ajateltava runoilijasta, joka suorastaan järjestelmöi sen kevytmielisen elämän, jonka ehkäisemisen maan isä oli ottanut tehtäväkseen? Kaikkein arveluttavintahan oli se, että yleisö otti rivot runot vastaan suosiollisesti. Runoilijan syntimitta tuli kukkuralleen, kun uusi häväistysjuttu sattui muutama vuosi myöhemmin keisarillisessa perheessä. Tämä huomiota herättävä tapaus antoi Augustukselle mieluisan aiheen tehdä vahingottomaksi rivon runoilijan, joka aivan kuin pilkkasi hänen omaa ylvästä ajatustaan: roomalaishengen uudestisyntymistä. Eräänä aamuna tiesi huhu kertoa, että yleisesti suosittu runoilija Ovidius oli äkkiä karkoitettu maanpakoon.
Huhu oli oikeassa. Osattiin heti asettaa tämä huomiota herättävä tapaus keisarihuoneen uuden häväistysjutun yhteyteen. Tällä kertaa täytyi nuoremman Iulian, Augustuksen tyttärentyttären, jättää Rooma, kun oli lähtenyt kevytmielisen äitinsä jäljille. Ovidius näyttää sekaantuneen jollakin tavoin Iulian ja hänen rakastajansa välisiin rakkaudenkauppoihin. Syvästi loukatun perheenisän kosto kohtasi siksi myöskin häntä, ja 50-vuotiaan runoilijan täytyi lähteä maanpakoon Tomiin (nykyinen Constanza) keskellä Mustanmeren länsirannikkoa. Hänen kirjaansa rakastamisen taidosta lienee kirjakauppoja kielletty myymästä.
Silloin kuin tämä rangaistus kohtasi Ovidiusta, hänellä oli valmistumaisillaan kokonaan toisen arvoinen teos kuin edelliset, nimittäin hänen kuuluisat »Metamorfoosinsa», suuri kreikkalais-roomalainen satukirja. »Metamorfoosi» merkitsee muodonvaihdos. Runoilija käsittelee nimittäin enimmän sellaisia taruja, jotka päättyvät siten, että ihmiset muuttuvat eläimiksi, puiksi, kiviksi j.n.e. Noin 250 tällaista satua hän on kertonut »Metamorfoosien» viidessätoista kirjassa. Tämän kirjan ansiota on, että me tunnemme joukon kreikkalaisia taruja, jotka olisivat muuten joutuneet unohduksiin.
Muuan Ovidiuksen monista mestariteoksista on hänen kertomuksensa Deukalionista ja Pyrrhasta eli suuresta vedenpaisumuksesta, johon Iuppiter kerran hukutti ihmiset rangaistukseksi heidän pahuudestaan. Suuren mestarin siveltimen veroisella voimalla ja väririkkaudella runoilija maalaa kuvia suuresta hävityksestä. Kuvaus alkaa etelätuulen irti päästämisellä.
»Lähtevi tuul' etelän nyt lentoon kostehin siivin,
kätkien synkeyteen sysimustahan kaameat kasvot.
Parta on usmainen, sen karvat vuotavat vettä,
pilvekäs otsa on, rinta ja siivet vihmovat vettä.
Konsa se kouristaa käsin pieliä pilvien laajain,
käy kohu: rankat veet alas syöksyy korkeudesta.»
Vielä pahempaa tulee, kun Neptunus kutsuu koolle kaikki jokijumalat ja käskee näiden aukaista kaikki lähteet sekä päästää joet valloilleen. Pian koko maa on muuttunut suunnattomaksi mereksi.
»Kaikk' oli merta nyt vain, ei maata, ei rantoja missään.
Vuorelle on joku noussut, ruuhess' istuvi toinen,
siinä nyt soudellen, miss' äsken kynti hän kenttää.
Laivuri purjehtii yli peltoin, kartanon kaltoin,
katsellen, jalavan kuin latvass' ui kalaparvi.
Niittyyn vihreähän kyns' ankkurin iskevi kiinni,
viinin rikkaita tarhoja raapaisee köli laivan;
siellä, miss' äsken söi kedon ruohoa kaiskerat vuohet,
siellä nyt väännehtii meren hylkeet kömpelömäiset.
Veettäret ihmehtii, kun kaupungit, talot, lehdot
alla he keksivät veen, delfiinit metsiä uivat,
lehvihin soljahtain, tärisyttäen oksia tammen.
Lampaiden seass' ui susi; keltaisen jalopeuran
vie vedet, tiikerin raastaa, karjulta ukkosen voimat,
hirveä aaltojen viemää sääret ei sukkelat auta.
Lintu, mi kauan lentänyt eestaas, etsien rantaa
tai lepopaikkaa, nyt merehen perin uupuen vaipuu.
Kumpuja kattavat veet vapahasti vaahtoavaiset,
laineet — outoa nähdä se! — alppien huippuja huuhtoo.»
Kaikki elävät olennot tuhoutuvat. Vain jumaliapelkääväinen Deukalion ja hänen hurskas puolisonsa Pyrrha pelastuvat veneeseen, joka tarttuu kiinni taivaankorkuisen Parnassos vuoren huipulle. Nyt tulva on tehnyt tehtävänsä, Iuppiter lakaisuttaa pohjoistuulella pois sadepilvet. Neptunus käskee jokia ja merta heti vetäytymään takaisin, ja jumalien avulla Deukalion ja Pyrrha luovat kivistä uuden ihmissuvun.
* * * * *
Ihastuttavasti on kerrottu satu Daphnesta. Daphne, joka on laakerin kreikkalainen nimi, on sadussa thessalialaisen jokikuninkaan tytär. Hän on ihmeellisen kaunis, mutta rakkaudessaan luoksensa päästämätön, kuten Diana. Apollonissa syttyy kiihkeä intohimo häneen, multa hän välttelee Apollonia, kuten arka metsänriista pakenee metsästäjää. Lopuksi vainottu on menehtynyt väsymyksestä. Epätoivoissaan hän silloin huutaa isäänsä avukseen:
»Auttaos, taattoni! Maa, uus muoto sa antaos mulle,
turmele kauneutein, joka mulle tahtovi turmaa!
Tuskin noin nimes, kun jäsenensä jo puutuvat jäykiks,
niinehen kietoutuu sirot rinnat ja vyötärö sorja,
lehvistöön kiharat; käsivarsiin kasvavat oksat,
nopsihin jalkoihin taas juuttuu sitkeät juuret,
latvapa kasvoihin; mut kauneus kiehtova säilyy.
Phoibos lempivi hänt' yhä; runkoa puun hyväellen
tuntevi hän, miten lyö — sydän kuoren kasvavan alla.
Oksat sulkevi hän sylihinsä niinkuni neidon,
suukkoja suo, mut puu ei niit' ota, karttaen väistyy.
Phoibos virkkavi: 'Kun et puolisoks' antau mulle,
puuni sa tok' olet, laakeripuuni, mi aina
kaunistat kiharoitani, lyyraani, viintäni sorjaa.
Päällikkö Latiumin triumfissaan saa sua kantaa,
kun Capitoliumiin jono rientää riemua huutain.
Augustuksen myös talonvartija taattu sa ollos,
seiso'os uksens' eessä ja suojele lehviä tammen![125]
Niinkuni kutrikkaaks' ikinuortea pääni on jäävä,
niin sua sorjistaa ikilehvät saakohot myöskin!'
Kun nimes Paian[126] näin, ikihennoin nyökkäsi oksin
laakeri, nähtiin myös, miten taipui lehväkäs latva.»
Laadultaan haavemielinen rakkaustarina, kaikkia liikuttava rakkausrunojen perikuva, on satu Pyramoksesta ja Thisbestä. Eikö tunnukin siltä kuin kuulisi kansanlaulun!
Pyramus sorjin, kaunein mies oli, Thisbepä taasen
neidoks arvattiin ihanaisimmaks' itämailla.
Kaupungiss' upeassa, min ompi Semiramis muurein
tiilisin suojannut, kodit vierekkäin oli heillä.
Tuttaviks' ensin nää tuli naapurit, ystäviks' sitten,
sitten lempeenkin he jo syttyi; häitä he toivoi,
mut isät kielsivät sen, vaikk' estää eivät he voineet
lempeä kummankin niin kuumana leimuamasta.
Viestinviejiä vailla he silmin haasteli, merkein;
leikki se kiihtyi vain, mitä kätkömmässä se säilyi.
Mut oli naapurusten väliseinään, kun sitä tehtiin
joskus muinoisin, rako tullut kaita, ja yksikään
ei sitä rikkoumaa ajan-aikaan keksinyt ollut.
Lempijät löysivät sen — mitä rakkaus ei älyäiskään? —
kautta sen haastelivat, ja nyt turvallisna ne saivat
kuiskehet hiljaiset sulolemmen viestejä viedä.»
Mutta heidän huulensa eivät saa koskaan koskettaa toisiaan.
Muutamana päivänä he kuitenkin päättivät hiipiä yön tultua kotoa ja tavata erään lähteen luona kasvavan silkkiäispuun alla. Huntuunsa kietoutuneena Thisbe livahtaa ovesta ja ohjaa askelensa silkkiäispuulle.
»Rohkeaks tuon teki lempi. Mut äkkiä leijona, äsken
härkään iskenyt kauttaaltaan kita peitossa hurmeen,
saapuvi lähteen luo, janoansa mielien jäähtää.»
Thisbe pelastuu erääseen luolaan, mutta hukkaa kauhistuksissaan huntunsa, jonka naarasleijona repii rikki »verisellä hampaallaan».
»Pyramus myöhempään tuli sinne ja löys pedon jäljet
hiekkaan painauneet, ja hän kuolonkalpeaks muuttui.
Kun veren tahraaman hän hunnun keksi, hän lausui:
'Lempijän kummankin sama yö nyt surmata saakoon!
Syyllinen oon minä. Sun olen kuoloon kiehtonut, raukka,
öisihin vaaroihin kun kutsuin sun, ja ma itse
ensin en tullutkaan.'»
Epätoivoissaan. Pyramos rientää silkkiäispuun luo ja sysää miekan rintaansa.
»Tummeni heelmät puun, kun hurme kuolemanhaavan
niihin pirskoittui; sen juuret, juonehet verta,
purppurankarvaisiksi jo muutkin muuttivat marjat.»
Nyt saapuu Thisbe luolasta — mutta saa vain kuulla rakastetun viimeisen henkäyksen. Hän repii epätoivoisena hiuksiaan. Elämä ei ole hänelle enää minkään arvoinen. Vanhemmille vain vielä viimeinen rukous:
»Niinkuin kuoloon saakka on meidät liittänyt lempi,
suokaa kummankin saman kummun nukkua alla!
Puu sa, mi oksillas nyt varjota saat polon ruumiin,
kohtapa toisenkin olet siimeeseesi sä saava.
Surman muistopa aina sä säilytä! Marjasi olkoot
murheen mustaamat: tarinoios kuoloa kahden!'
Tuskin ol' lausunut tään, hän miekan temposi, vielä
lämpimän, hurmeisen, omahan sen rintahans' syöksi.
Saapui luo jumalten sekä vanhempain rukous luo:
kypsäks' ehtiessään käy mustaks mulperimarja;
tuhkapa lempivien myös joutui yhtehen uurnaan.»
Ovidiuksen mielikuvitus ei ole milloinkaan kohonnut niin korkealle, kuin hänen kuvatessaan Phætonin matkaa pitkin taivaankantta isänsä auringonjumalan vaunuissa.[127] Nuorukaisen on onnistunut saada isänsä lupaamaan suostua etukäteen pyyntöön, olipa se millainen tahansa; ja auringonjumala joutuu epätoivoon, kun poika sitten pyytää saada jonakin päivänä ohjata auringonvaunujen siivellisiä hevosia.
Turhaan isä koettaa saada häntä luopumaan aikeesta, josta kukaan kuolevainen ei voi kunnialla suoriutua:
»Jyrkkänä alkavi tie; hevot aamunvirkeät tuskin
kestävät nousua sen; ylähäll' ylen ompi sen keskus.
Huimaa korkeus tuo muakin, hätä rintani täyttää,
siellä kun silmäilen maanpiiriä, aavoja merten.
Jyrkkänä laskee loppu, ja tarkkaan ohjata täytyy.
Itsepä Tethyskin[128], mi mun aalloill' ottavi vastaan,
pelkää syöksyvän mun päistikkaa kohtuhun merten.
Viel' lisäks kierrollaan kupu taivaan kääntyeleepi;
korkeat tähdetkin sen tempautuu kurimukseen.
Jos sinä ohjakset nyt saisit, niin napa taivaan
vinhana kieppuen sun heti syrjään sinkauttaisi.
Ansoja täynnään on sekä hirviöhaamuja taival.
Vaikka et eksyiskään, vaan ohjaisit osavasti,
niin ohi uhkaavan Härän sarvien kulkisi tiesi,
Haimon[129] Ampujan, myös ohi Leijonan ahnahan leukain,
sitten Skorpionin, Kravun, joiden hirveät kynnet
hirveinä kouristuu, eri suuntaan kumpikin niistä.
Vielä kun kimmastuu hepos — keuhkoistaan näet leimuu
polttavat liekit, joita ne suin sekä sieramin pärskyy —
ohjata niitä et voi; muakaan nuo villeiksi käyneet
sietävät tuskin, vaan äkäpäisinä ohjia tempoo.
Toivehes mieletön heitä jo, poikani, vielä kun saatat!
Silmäni näät surevat; oi, jospa sa katsoa voisit
myös sydämeeni ja siell' isänhuolet keksisit raskaat!»
Mutta järjettömän nuorukaisen tulee kaikin mokomin saada tahtonsa perille, ja epätoivo sydämessään isän täytyy antaa hänen nousta loistaviin, kultaisiin vaunuihin, joissa pyörien puolat ovat hopeasta ja silavaljaat koristetut krysoliiteillä ja timanteilla, joissa auringon säteet taittuvat.
Tuliset hevoset huomaavat heti, että vaunut ovat tavattoman kepeät. Ne kimpoilevat ja kallistelevat kuten painolastiton laiva. Pian valjakko on täydessä karussa pitkin tuntemattomia teitä.
Mut laelt' ilmain kun Phaethon nyt katsovi maita,
jotk' yhä aukeavat avarammiks vain hänen allaan,
kalpeaks kauhistuu hän, polvet loukkua lyövät,
silmätkin pimenee, ne kun häikäisee valotulva.
Kunpa hän konsana ei isän vaunuja ottanut oisi!
Nyt mikä neuvoks? Jo kantta hän laivaan viljalti vieri,
viel' osa suurin on eessä. Hän aavoja mittovi miettein,
länteen hän tähyää, niihin ei hänen kohtalo salli
saapua milloinkaan, itähän katsovi joskus;
mut joka puolella värjyvän eessä on ilmojen kauhut,
nousevat valtaiset pedonhaamut, kaameat nähdä.
Nuorukainen aivan herpaantuu kauhusta ja päästää ohjat höllälleen.
Hevoset karkaavat yhä huimemmin:
Milloin taivasta päin nuo pyrkivät, taas alas milloin
Syöksyvät valtoinaan, radan vihdoin viistäissa maata.
Nyt auringon vaunut ovat tulleet niin lähelle maata, että auringon kuumuus polttaa kaiken.
Kukkulat korkeat kaikki nyt leimahtaa tulenliekkiin,
halkee, lohkeilee lovikin, mehut kuivuvat kaikki.
Niityt harmenevat, puut lehtevät lieskana huimiin,
ruokkivi kuolemanliekkejä pellon kuivunut vilja.
Mut se ei riitä; jo syö tuli kaupungit komeatkin
muureinensa ja kiiltää tuhkaksi maat sekä kansat;
metsät ja vuoristot kulovalkea riehuva valtaa.
Skythian maata ei nyt lumet aula; jo Kaukasos loimuu,
Ossa[130] ja Pindos[130], ja niitäkin ylvempiotsa Olympos[130],
valtavat Alpit, myös Apenniinit, yltävät pilviin.
Huomaa nyt Phaethon maanpiiriä liekkien syövän,
eikä hän itsekään voi kestää huokua kuumaa;
niinkuin hornan pätsistä hohkaa polle sen vastaan,
hän sitä hengittää, tulenhehkuviks tuntevi vaunut.
Silloin Äiti Maa rukoilee Iuppiteria tekemään lopun vaivasta. Ja salamansinkooja huomaa, että jollei hän puutu asiaan, koko maailma tuhoutuu.
»Otsalleen käden vei hän, lens salamat jylinöiden
orhienohjaajaan, joka henkensä heittäen kohta
singahti vaunuistaan; palon polttivat pois ukonnuolet.
Pillastui hevoset, sivupuoleen karkasi, puisti
niskoiltaan ikehet, palat ohjien rentoina riippui.
Tuoss' ovat suitset nyt, tuoss' aisoist' irtauneena
akseli, tuossapa taas eri haaralla pyörien puolat;
lennähtäneet lavealle on jätteet murskatun vaunun.
Mut Phaethon, hius kultainen min liekkinä leimus,
kaaress' sinkoutui päistikkaa ilmojen halki,
niinkuni lentävi joskus kannelta selkeän taivaan
lähti ja sammuu, vaikka se näyttävi syöksyvän maahan.»
Yksinkertaisella, mutta liikuttavalla kertomuksella Philemonista ja Baukiksesta on jotakin yhtäläisyyttä »Deukalionin ja Pyrrhan» kanssa.
Kerran Iuppiter ja Mercurius tulevat matkallaan sellaiselle seudulle
Frygiassa, jossa kansa on häijyä ja epäystävällistä. Vain vanhuspari
Philemon ja Baukis ottaa muukalaiset vieraanvaraisesti vastaan halvassa
majassaan. Baukis pyytää heitä istuutumaan.
Lieden tuhkaa, luo kun viel' oli lämpimäks jäänyt,
penkoen hän pian sai tulen eilisen kuivihin lehtiin;
henkäyksin iän-heikentämin niin sytti hän liekin.
Myös vajast' oksia hankki hän, kuivia loi sälepuita,
jotka hän taitteli, työnsi ne pienen kattilan alle.
Ukkopa tarhastaan oli kimpun kaalia tuonut.
Baukis perkasi sen; nokiorsill' otti hän sitten
kaksterä-hangollaan alas sauhutetun sianseljän,
soukan viipalehen sipas kauan säilytetystä
herkustaan, vetehen sen kypsenemään pani kuumaan.
Myöskin haastellen ratostutti he ootteluaikaa.
Pöytähän käydään. Eukko hän touhuissaan kolus, kantain
ruokia pöytään; yksi sen jalka tok' ol' lyhyt liian,
mut vian korjasi hän pian: toi kiven alle, ja kantta,
saatua kohdalleen, hän vihrein hankasi mintuin.
Tuodaan täplikkäät nyt marjat kainon Athenen[131],
luodaan syksyiset myös säilykekirsikat, tuodaan
juurikkaat, salatit, jopa juustokin juoksutusmaidon,
tuodaan myös munat, paistetut lievästi hehkussa tuhkan.
Astiat on saviset; jaloainett' on samanlaista
myös sekomalja ja sen korupiirrokset; pikarit ne
pyökist' on, vahatut helokeltaisiks' sisäpuolta.
Kohta jo keitonkin saa valmiiks leiskuva liesi;
viiniä tarjotahan, jota liiaks ei ikä paina.
Syrjään pannaan nuo, kevyemmät tuodahan ruoat:
pähkinät, uurteiset sälyviikunat, taatelit kuivat,
luumut, myös omenat hyväluoksuiset, korintäydet;
joudutetaan rypäleet, punaterttujen antamat äsken;
valkea keskell' on mesikakku. He ystävän katsein
kaikkea tarjoavat, karuudetta, siekaelutta.
Kun vieraat ovat kiittäneet kestityksestä, he ilmaisevat, keitä ovat, ja lupaavat, että heidän hurskas isäntäväkensä on säästyvä rangaistukselta, joka on nyt kohtaava syntisiä naapureita. »Jättäkää vain asuntonne ja seuratkaa meitä vuorelle!» he sanovat.
Tuumasta toimeen. Kun he saapuvat ylös vuorelle, näkevät he koko seudun veden hukuttamaksi. Heidän vanha majansa on vain jäljellä.
Tuota kun ihmehtii he ja itkee naapurejansa,
temppeliks muuttuukin maja vanhusten, perin pieni
kahdellenkin. Nyt sen päätyä patsahat kantaa,
oljet kullaksi saa, maalattian marmori peittää,
kiiltää kaiverretut ovet, kultaa välkkyvi katto.
Tämän jälkeen vanhukset saavat toivoa, mitä vain haluavat. Heidän toiveensa on saada temppelin pappina ja papittarena palvella Iuppiteria ja viimein saada kerran yhtä aikaa erota elämästä.
Ruuhiinkin rukous: elon loppuun saakka he saivat
templiä hoitaa. Kerta, kun vuosistaan väsyneinä
seisoi he portaitten pyhien taas eessä ja haastoi
kummaa kohtaloaan, Philemon-ukon huomasi Baukis
vihreäks muuttunehen; samaten Philemon näki Baukiin.
Kasvot kummankin pian kattoi kasvava laiva.
Viestin viimeisen yhtäaikaa ehti he vaihtaa
hellästi: »Puoliso, terveeks jää!» suun sulkivat lehvät
lempeät kasvullaan. Talonpoika nyt frygialainen
näyttää vieläkin voi puunrungot, joiksi he muuttui.
Mulle on vanhukset todenhaastajat näin tarinoineet;
miksi he valhett' ois puhuneet? Näin puut ma ja niistä
riippuvat seppelehet; panin uuden joukkohon, virkkain:
»Huoltavat hurskaitaan jumalat, saa palvojat palkan.»
* * * * *
Se päivä, jolloin Ovidiuksen täytyi äkisti jättää rakas Roomansa, tuntui hänestä kuin »hautajaispäivältä». Ja Mustameri oli ja pysyi hänelle aina »Epäystävällisenä merenä.»[132] Villien skyyttalaiskansojen ympäröimänä kaukana aution aron reunassa oli Tomi, pieni roomalainen siirtokunta. Ainoat tuotteet, joita skyyttalaisten maa lähetti muuanne, olivat — kuten runoilija pilaillen kirjoitti ystävilleen — ne nuolet, joilla he tuon tuostakin ampuivat kaupungin uudisasukkaita. Ja alkuperäiset olosuhteet kaupungin muurienkin sisällä olivat liian jyrkkänä vastakohtana Rooman ylellisyydelle ja upeudelle. Ankarat talvet, jolloin pohjoismyrskyt tupruttivat maahan suunnattomasti lunta, olivat eteläisempien seutujen[133] veltostuneesta pojasta hirvittäviä. Hän sairastui sekä ruumiillisesti että henkisesti, ja koko hänen loppuikänsä oli ainaista vaikerrusta. Runoilijan iloinen laulanta oli loppunut äkisti juuri silloin, kun hänen runollinen luomisvoimansa oli huipussaan.
Hän koetti turhaan taivuttaa lukemattomilla valitusvirsillä Augustusta sallimaan hänen tulla takaisin Italiaan tai ainakin suostumaan siihen, että hän saisi oleskella likempänä Italiaa. Ei edes hänen tomunsa saanut levätä kotimaan mullassa. Kymmenvuotisen maanpaon jälkeen valmistettiin muinoin elämäniloiselle laulajalle viimeinen lepopaikka Mustanmeren epäystävälliselle rannalle.
Kirjallisuutta, paitsi ennen mainittuja suuria kirjallisuushistorioita:
Wilhelm Vollbrecht, Mäcenas.
Clovis Lamarre, Histoire de la litterature latine au temps d'Auguste: 4 nid.
Frédéric Plessis, La poésie latine.
Otto Ribbeck, Geschichte der römischen Dichtung: 3 nid.
W.Y. Sellar, The roman poets of the Augustan age: 2 nid.
Virgilii Bucolica och Georgica, öfversatta af Gudrun Jöran Adlerbeth.
Virgilius, Sagan om Aeneas. Svensk tolkning av J. Bergman.
Gaston Boissier. Nouvelles promenades archéologiques: Horace et Virgile.
André Bellesort, Virgile.
Alfred Biese, Die Entwicklung des Naturgefühls bei den Griechen und
Römern: 2 nid. (Laajoine kirjallisuusviitteineen).
Richard Heinze, Virgils epische Technik.
C.A. Saint-Beuve, Étude sur Virgile.
Franz Skutsch, Aus Vergils Frühzeit: 2 osaa.
Eduard Norden, Die Geburt des Kindes. Geschichte einer religiösen Idee.
Wilhelm Weber, Der Prophet und sein Gott. Eine Studie zur vierten
Ekloge Vergils.
Domenico Comparetti, Virgilio nel medio evo: 2 osaa.
Paul Schwieger, Der Zauberer Virgil.
Quintus Horatius Flaccus, Oodeja ja epoodeja, suomentanut Eero Kivikari.
Quintus Horatius Flaccus, öfversatt af Joh. Gust. Ek.
Horatii Oden och Epoder, öfversatta af G. Adlerbeth.
Horatii Satyrer och Skalde-bref, öfversatta af G. Adlerbeth.
Horatius' Satirer och epistlar i urval, tolkade av Bernhard Risberg.
Horatius' Oden, öfversättning av S.L. Sjöblom och A. Bokelund.
Horatius' valda sånger i svensk öfversättning af Bernbard Risberg.
Elias Janzon, Q. Horatius Flaccus.
Friedrich Aly, Horaz, sein Leben und seine Werke.
H. Andersson, Om Horatius' oden såsom efterbildningar från grekiskan.
(Pedagogisk tidskrift 1897.)
A. Cartault, Étude sur les satires d'Horace.
W.A. Dello, Horaz und seine Zeit.
Lucian Müller, Quintus Horatius Flaccus.
Theodor Plüsz, Das Jahrenbuch des Horaz.
Charles Walckenaer, Histoire de la vie et des poèsies d'Horace: 2 nid.
W.E. Weber, Quintus Horatius Flakkus als Mensch und Dichter.
Sexti Propertii Elegiae, Relegit et svecice convertit
Elias Janzon. (Göteborgs högskolans årsskrift 1904, 1908, 1911 och 1915.)
Sextus Propertius, Cynthia, Kärleksdikter öfversatta af Bernhard
Risberg.
Frédéric Plessis, Études critiques sur Properce.
Albii Tibulli Elegier, öfversatta af P. Joh. Peterson.
Ovidius, Konsten att älska, från latinet översatt af Elias Janzon.
Ovidii Metamorphoser, öfversatta af G. Adlerbelh.
Ovidius, Metamorfoser. Urval och tolkning av Erik Bökman.
Gaston Boissier, L'opposition sous les Césars.
M. Heiller, Ovids Verbannung.
P.J. Österberg, Ovidii förvisning.
V.A. Koskenniemi, Roomalaisia runoilijoita.
TIBERIUS.
Tiberius — vielä tänäkään päivänä ei tätä nimeä voi mainita sen herättämättä kauhuntunnelmaa!
Kun Augustus kuoli, Tiberius oli 56 vuoden vanha.[134] Hän ei ollut oikeastaan koskaan ollut nuori. Jo nuorukaisena hän sai haukkumanimen »ukko». Augustus piti arvossa hänen velvollisuudentuntoaan ja kelvollisuuttaan sotapäällikkönä, mutta henkilökohtaisesti hän ei koskaan oikein sopeutunut häneen. Kerrotaan, että kun keisarilla oli kuolinvuoteellaan ollut viimeinen keskustelu hänen kanssaan, kamaripalvelija kuuli keisarin sanovan itsekseen: »Rooman kansa parka, joka joutuu noiden leukaparien välissä jauhettavaksi!»
Kun Augustus oli kuollut, Reinillä olevat legioonat eivät tahtoneet kuullakaan ankarasta Tiberiuksesta, vaan tarjosivat keisarinarvoa kansan suosiossa olevalle Germanicukselle, jonka isä oli Tiberiuksen veli, Drusus, ja äiti kaunis, kaikin puolin miellyttävä Antonia, joka taas oli Antoniuksen tytär hänen avioliitostaan Octavian kanssa. Mutta Germanicus ei suostunut kapinahankkeisiin, ja hänen onnistui saada salaliittolaiset järkiinsä. Sen sijaan hän keskitti voimansa kostaakseen Teutoburginmetsän tappion ja valloittaakseen Germanian takaisin Rooman valtakunnalle. Hän saavuttikin osittaista menestystä, mutta hän oli nuori ja kokematon, ja Arminius osoittautui olevan ajan oloon liian kovapintainen vastustaja. Keisari käski siksi veljensä pojan vetää joukkonsa takaisin Reinille ja jättää germaanit selvittelemään sisäisiä riitojaan, joiden johdosta he joka tapauksessa tulisivat olemaan Roomalle vaarattomia.
Lopulta Arminius kaatui murhaajan käden kautta omien sukulaistensa toimesta, jotka epäilivät hänen tahtovan päästä suuren germaanilaisvaltakunnan kuninkaaksi. Sitkeällä roomalais-vastarinnallaan hän on saanut maailmanhistoriallisen maineen germaanien vapauden pelastajana. Jos tämä kansa silloisella alhaisella kehitysasteellaan olisi sortunut roomalaisten vallan alle, niin olisi se kelttien tavoin roomalaistunut, ja koko maailmankehitys olisi kääntynyt vallan toisille urille kuin niille, joille sen germaanien kansainvaellus johti. Miten asiaa arvostelee, riippuu siitä, katseleeko kehitystä germaanisesta vai roomaanisesta näkökulmasta. Meidän päiviemme germaanien mielestä tämä kansa niin aikaisin roomalaistamalla olisi menettänyt luonnontuoreutensa, sen perusvoimansa, joka neljä vuosisataa myöhemmin kykeni antamaan maailmalle uuden muodon. Mutta toiselta puolenhan esimerkiksi Duruy valittaa, »ettei roomalaishenki ajoissa saanut vaikuttaa germaaneihin, joten he aina nykyhetkiin saakka ovat säilyttäneet synnynnäisen karkeutensa, joka niin oleellisesti eroaa latinalaisten rotujen sivistyksestä.»
* * * * *
Roomalaisten ja germaanien väliseksi rajaksi jäivät siis Rein ja Tonava, ja sodan ja rajakahakoiden sijasta syntyi vilkas liikenneyhteys molempien kansojen välillä. Vaihtokaupan välityksellä roomalaiset tuotteet ja sivistys vaikutteet kulkeutuivat toiselta germaanikansalta toiselle aina Skandinaviaan saakka, ja germaanilaisia vapaajoukkoja astui Rooman sotapalvelukseen. Rooman armeija muuttui yhä enemmän ja enemmän germaanilaiseksi sotajoukoksi. Rooman valtakunta oli muuttumassa roomalaisen ja germaanilaisen välimuodoksi, josta sitten lopulta suurten kansainvaellusten vaikutuksesta muodostui joukko germaanilaisia valtioita.
* * * * *
Vastenmielisesti Germanicus jätti urotekojansa näyttämön muuttaakseen uudelle, vähemmän sotaiselle toiminta-alueelle Rooman valtakunnan itäiselle rajalle. Siellä häntä kohtasi pian äkillinen kuolema. Koko Rooman kansa suri hänen kuolemataan suurena valtiota kohdanneena onnettomuutena. Kun hänen leskensä, Agrippina, astui Brundisiumissa Italian maaperälle, oli koko satama mustanaan osaaottavia kansanjoukkoja, ja muurit ja katotkin vilisivät täynnä ihmisiä. Kun Agrippina astui maihin kahden lapsensa kanssa kantaen sylissään uurnaa, jossa oli Germanicuksen tuhka, ja silmät surun vuoksi maahan luotuina, kuului ensiksi vain yksi ainoa huokaus näistä tuhansista surevista rinnoista. Mutta heti sen perästä kaikki puhkesivat sydäntä vihlovaan itkuun ja valitushuutoihin. Ja suurissa hautajaisjuhlallisuuksissa Roomassa kansanjoukkojen tuska kiihtyi taivaaseen kantautuvaksi monituhatääniseksi parkunaksi. Epätoivoisina väänneltiin käsiä ja valitettiin, että Rooman valtakunnan loppu oli tullut.
Yleisesti uskottiin, että nuoren sankarin kuoleman suhteen ei kaikki ollut oikealla tolalla, ja salaperäiset huhut panivat sen yhteyteen sedän kateuden kanssa. Yhtä epäoikeudenmukaisia kuin nämä rumat syytökset varmastikin olivat, yhtä varmaa on, että Tiberius katkeroitui kansan epäluulosta ja vihasta, kansan, jonka rakkauden hänen veljensä ja veljensä poika niin runsain määrin olivat voittaneet. Vanha keisari tiesi liiankin hyvin, mitä kiihoittuneet kansanjoukot tarkoittivat, kun ne kerääntyivät hänen palatsinsa edustalle ja puhkesivat kiihkeisiin huutoihin: »Anna meille Germanicus takaisin!»
Ja kuitenkin oli Tiberiuksen umpimielisessä ja synkässä luonteessa paljon miellyttäviä piirteitä. »Alamaisuudenvakuutuksia», Suetonius sanoo, »hän inhosi siinä määrin, ettei hän koskaan kantotuolissaan istuessaan suonut yhdenkään senaattorin puhutella itseään. Ja kun muuan ent. konsuli, joka tahtoi esittää anteeksipyyntönsä, kerran yritti langeta polvilleen hänen eteensä, Tiberius perääntyi niin äkisti taaksepäin, että itse kaatui kumoon. Menipä hän niinkin pitkälle, että jos joku keskustelussa tai esityksessä yritti kunnioittaa häntä joillakin kohteliaisuuksilla, hän keskeytti tämän lausuen julki tyytymättömyytensä. Jos joku nimitti häntä 'herraksi’, Tiberius kielsi häntä koskaan enää puhuttelemasta 'niin loukkaavalla tavalla’. Varsinaisiin loukkauksiin, panetteluihin ja itsestään ja omaisistaan sepitettyihin häväistysrunoihin Tiberius suhtautui rauhallisesti ja kärsivällisesti lausuen, että vapaassa yhteiskunnassa täytyi sanojen ja ajatusten olla vapaita. Kerran, kun senaatti vaati tutkimusta tällaisten rikosten ja niiden alkuunpanijain ilmisaamiseksi, hän sanoi: 'Meillä ei ole niin paljon aikaa, että meidän pitäisi ottaa itsellemme lisää tehtäviä. Jos te tällaisiin toimiin ryhdytte, niin ei teille jää aikaa mihinkään muuhun. Silloin juostaan, teidän luoksenne kaiken maailman pikkujuorujen vuoksi uskotellen, että majesteettirikos on kyseessä.’» Kun senaatti alamaisessa innossaan oli päättänyt antaa vuoden yhdelle kuukaudelle Tiberiuksen nimen, kuten jo oli tehty hänen molempien edeltäjiensä nimille, hän halveksien kysyi: »Mitä te sitten teette, kun ehditte kolmanteentoista cæsariin?»
Kaikkein vähimmin hän halusi sitä, että kansa palvelisi häntä jumalana, rakentaisi hänelle temppeleitä ja pystyttäisi kuvapatsaita. Hän sanoikin tästä mielipiteenään senaatille: »Minä kutsun teidät, kokoontuneet isät, todistajiksi toivomukselleni, että jälkeentulevaisetkin muistaisivat, että minä olen kuolevainen ihminen, joka teen vain ihmistekoja, ja että minä olen tyytyväinen, jos vain voin täyttää hallitsijan velvollisuuteni tarvitsematta pelätä joutua vihatuksi. Sellaisen elämäntyön muistoa minä pidän kauneimpana ja ikuisimpana temppelinä ja kuvapatsaana teidän sydämissänne; sillä kivestä tehdyt patsaat häväistään jos jälkimaailman tuomio muuttuukin vihaksi.» Lukemattomia kertoja hän vakuutti senaatille, että hän tunsi velvollisuudekseen olla koko yhteiskunnan palvelija. Tämä on, kuten Delbrück esittää, sen lauseen ensimmäinen ilmentymä, jonka Fredrik Suuri on tehnyt kuuluisaksi: että ruhtinas on valtion ensimmäinen palvelija.
Tiberius oli alamaisilleen esikuvana yksinkertaisissa elämäntavoissa. Suetonius kertoo, että hän siinä tarkoituksessa »virallisilla päivällisillä usein tarjoilutti edellisen päivän aterian tähteitä. Niinpä hän kerran tarjosi — ylhäisten roomalaisten kauhuksi — vain villisian puoliskoa ja huomautti tällöin, että puoliskosta sai aivan samanlaisia paloja kuin kokonaisestakin.»
Mutta mitäpä nämä kunnioitettavat ominaisuudet hyödyttivätkään, mitä hyötyä olikaan siitä, että hän järkkymättömän velvollisuudentuntoisesti suoritti hallitsijan tehtävänsä, että hän ahdisteli ryöväreitä ja väkivallantekijöitä ja mitä suurimmalla säästäväisyydellä käytteli valtion varoja kuitenkaan säästämättä rahaa taikka vaivoja, kun oli kysymyksessä kadon, tulipalojen tahi muiden valtiota kohdanneitten onnettomuuksien vaikutusten lieventäminen, ja että hän kaikin tavoin huolehti provinssien hyvinvoinnista! Ahneille ja nylkeville maaherroille hän esim. sanoi: »Hyvä paimen keritsee lampaansa, mutta ei nylje niitä.» Ja jos hän sallikin sellaisten hallintovirkamiesten, jotka olivat liian paljon etuansa katsovia, pitää provinssinsa, niin johtui se siitä, kuten hän tuikealla huumorilla sanoi, että
»kylläiset kärpäset eivät ime niin kiukkuisesti kuin nälkäiset».
Tiberiukselle kävi kuitenkin joka päivä yhä ilmeisemmäksi, että hän ei suinkaan saisi kiitosta osakseen huolehtivista toimenpiteistään valtion hyväksi. Hänen alamaisensa eivät nähneet karkeaa pintaa syvemmälle. He eivät voineet antaa keisarilleen anteeksi sellaisia epäroomalaisia piirteitä, kuin esim. sitä, että hän vastenmielisesti järjesti gladiaattorintaisteluja ja eläintaisteluja, ja ettei hän milloinkaan Augustuksen lailla tahtonut läsnäolollaan kohottaa tällaisten veristen kansanhuvien loistoa, kun muut niitä järjestivät. Roomastahan alkoi tulla ikävä kaupunki!
Ainoa tunne, mitä kansa ilmaisi hallitsijaansa kohtaan, oli pelko. Tiberius vastasi tähän ihmishalveksunnalla. Kuinka hän halveksikaan noita pelkurimaisia olentoja, jotka imartelivat häntä ja ryömivät hänen edessään tomussa, mutta herjasivat häntä hänen selkänsä takana! Hänellä ei ollut Augustuksen eikä Cæsarin onnellista kykyä käsitellä ihmisiä sellaisina, jollaisia he ovat. Hänen elämänkokemuksensa, etevä muinaisajantuntija Martin P:n Nilsson sanoo, »eivät opettaneet hänelle ihmistuntemusta, vaan tekivät hänet vain katkerammaksi ja vihamielisemmäksi ihmisiä kohtaan.» Hän ei voinut sovitella, ei tinkiä ajanhengen kanssa — hän oli ankara kuin itse Nemesis. Saksalainen historioitsija Peter sanoo: »Raskaana ukkospilvenä oli hänen synkkä olentonsa onnettoman Rooman yllä täyttäen kaikki tuskalla ja vavistuksella» ja kasvattaen liehittelyn ja teeskentelyn henkeä. Vain yhteen ainoaan ihmiseen Tiberius luuli voivansa luottaa. Tämän miehen nimi oli Seianus, ja hän oli keisarin henkikaartin, pretoriaanien prefekti, ylipäällikkö. Sattui kerran matkustettaessa Campanian halki, että keisari seurueineen levähti luolassa aterioidaksensa. Suuria kiviä vieri äkkiä katosta ja palvelijoita hautaantui kalliolohkareiden alle. Kaikki muut paitsi Seianus ajattelivat vain itsensä pelastamista. Tämä kumartui Tiberiuksen yli ja suojeli häntä omalla ruumiillaan. Tästä hetkestä asti keisari luotti vuorenvankasti Seianukseen. Koko avarassa maailmassa oli siis yksi ainoa mies — mutta vain yksi ainoa —,johon vanha maailmanhallitsija saattoi luottaa.
Seianus oli viekas ja liukas kuin käärme. Äänettömästi hän kietoutui uhrinsa ympärille. Yhä tiukemmiksi ja tiukemmiksi tulivat kierteet, mutta Tiberius ei tuntenut matelijan puristusta. Eikä hän sitä huomannutkaan, ennenkuin peto oli tullut täysin vakuutetuksi omasta voimastaan, tuo peto, joka vartosi vain hetkeä, jolloin voisi koota kaikki voimansa viimeiseen puristukseen uhrinsa ympäri ja musertaa sen. Sillä Seianuksen kunnianhimo oli rajaton.
Aluksi hän teki itsensä Tiberiukselle yhä enemmän ja enemmän välttämättömäksi. Hän ymmärsi muuttaa pretoriaanit vähitellen omiksi luotettaviksi välikappaleikseen. Ja aina sitä mukaa, kuin hänen vaikutusvaltansa keisariin ja kaartiin kasvoi, hän hankki itselleen ystäviä korkeista yhteiskuntaluokista puoltamalla heitä Tiberiukselle, kun virat ja maaherrakunnat olivat kyseessä.
Samalla kertaa kuin hän näin saattoi itsensä yhä enemmän ja enemmän suosituksi, hän työskenteli ruhtinaan ja kansan välisen kuilun laajentamiseksi lietsomalla kaikin voimin onnettoman erakon epäluuloisuutta ja ihmishalveksuntaa. Hänestä tuli Tiberiuksen paha henki. »Minä pitelen sutta korvista» — näin keisari tähän aikaan luonnehti suhteensa Rooman kansaan. Sudella on lyhyet korvat. Piti sen vuoksi pitää niistä lujasti kiinni, jottei itse joutuisi sen saaliinhimon uhriksi. Suojellakseen itseään villipedolta, hän kiihoitti sitä raatelemaan itseään. »Kun kaikki epäilevät toisiansa, tarttuu heihin kauhu, joka on tyrannin vahvin kilpi», Viktor Rydberg sanoo verrattomassa psykologisessa mestariteoksessaan »Rooman keisareita marmorihahmossa». »Majesteettirikosten ilmiantojärjestelmä on Medusanpää, jota tyranni käyttää suojanaan.» Tarvitsi vain arvostella jotakin keisarin lausuntoa tai tekoa, niin voi joutua jonkun vihamiehensä tai jonkun onnenonkijan ilmiantamaksi. Ja majesteettirikoksesta oli määrätty kuolemanrangaistus. »Seinillä on korvat» tuli sananparreksi Roomassa. Sattui niinkin, että ihmisiä syytettiin ja tuomittiin siitä syystä, että he olivat olleet niin epäkunnioittavia, että olivat vaihtaneet vaatteita Augustuksen kuvapatsaan edessä. Kuollut keisarihan oli jumalolento, ja ruumiinsa paljastaminen jumalan edessä oli rikollista. Nyt olivat toisenlaiset ajat kuin silloin, kuin Tiberius puhui niin kauniisti sanan ja ajatuksen vapaudesta vapaassa yhteiskunnassa. »Ilmiannon hirviö» — Viktor Rydberg jatkaa — »tunkeutui kaikkiin yhteiskuntakerroksiin ja kaikkiin koteihin. Jokaisia kuolevaista epäillään kuuntelijaksi, epäillään paulan piilevän joka sanassa ja ansan jokaisessa hymyilyssä. Isällä on syytä epäillä poikaansa, puolisolla puolisoansa.»
* * * * *
Kuta varmemmaksi Seianus tunsi asemansa keskellä loihtimaansa kauhuntunnelmaa, sitä enemmän hänen ylimielisyytensä yltyi. Mikäpä estäisi häntä, joka itsessään Rooman valtakunnan sydämessä komensi 10 000 legioonalaista, tulemasta koko tämän valtakunnan hallitsijaksikin? Multa keisarin poika Drusus oli hänen tiellänsä. Kruununperillisen oli helppo lukea kunnianhimoisen kaartinprefektin sisimmät ajatukset. Hän vihasi tuota isänsä levotonilmeistä, kylmäkatseista suosikkia. Muutamana päivänä hänen vastenmielisyytensä pääsi purkautumaan. Se alkoi sanakiistalla ja loppui siten, että Drusus antoi röyhkeälle pretoriaanille nyrkiniskun kasvoihin.
Tästä hetkestä asti Seianus ei kavahtanut mitään keinoja vihaamansa kruununperillisen pään menoksi. Ollen suuri naishurmaaja hänen onnistui luikerrella Drusuksen puolison suosioon; ja kun tämä oli menettänyt kunniansa, hän ei enää epäröinyt ottaa seuraavaa askelta. Hän valmistutti henkilääkärillään myrkkyjuoman, millä puoliso raivattiin pois tieltä.[135]
Drusuksen murhan jälkeen Germanicuksen kolme poikaa oli Seianuksen korkealle tähtäävien suunnitelmien esteenä. Heidän äitinsä, Iulian tytär, kopea ja kunnianhimoinen Agrippina, epäili myöskin, kuten yleisesti, keisaria siitä, että tämä oli murhauttanut hänen miehensä; ja ollen luonteeltaan hillitsemätön hän ei yrittänytkään salata ajatuksiaan. Tätä Seianus käytti pirullisella oveluudella hyväkseen. Hän kiihoitti intohimoista naista varomattomuuteen toisensa jälkeen ja hieroskeli tyytyväisenä käsiään nähdessään, kuinka Tiberiuksen epäluuloisuus häntä kohtaan joka kerta lisääntyi. Pian hän oli voittanut pelin. Hänen onnistuikin saada sekä Agrippina että hänen kaksi vanhinta poikaansa syytetyiksi valtiopetoksesta ja senaatin tuomitsemaan heidät joko karkoitettaviksi tai vankeuteen. Kaikki kolme kuolivat sitten nälkään pitkällisen pahoinpitelyn jälkeen.
Mutta tämän jälkeen keisarin kaikkivaltias suosikki alkoi käyttäytyä niin, että Tiberius rupesi epäilemään ja pelkäämään häntäkin. Jonkin ajan kuluttua keisarilla olikin sitten todisteet siitä, että Seianus aikoi kukistaa hänetkin. Kauheaksi tuli valtionkavaltajan kohtalo. Vanha keisari ei uskaltanut antaa loppuromahduksen tapahtua yhdellä kertaa — sehän olisi voinut aiheuttaa pretoriaanien kapinan. Ei, vähitellen vain oli kaikkivaltiaan asema miinoitettava hänen itsensä oikein tietämättä, millä puolen hänen korkea suojelijansa oikeastaan oli. Mutta sekä senaatin että kansan tuli sitävastoin alkaa ymmärtää, että Seianus ei enää ollut niin mahtava kuin ennen. Tiberius tuhlasi hänelle ylenmäärin uusia kunnianosoituksia, mutta moitti samalla kertaa tavantakaa hänen toimenpiteitään. Kaikkivaltias keisarin suosikki alkoi menettää varmuutensa; ja ne, jotka vielä äsken olivat ryömineet hänen edessään, uskalsivat nyt melkein katsoa häneen yli olkansa. Tätä juuri Tiberius oli toivonut: hän tiesi nyt, että kansa oli hänen puolellansa. Kauan valmisteltu surmaniskun antamisen aika oli tullut.
Ensiksi keisari rauhoittaa Seianuksen täydellisesti, tuudittamalla hänet siihen uskoon, että hän annattaa senaatilla kaartinprefektille tribuunin vallan tehden hänet täten kanssahallitsijakseen. Eräänä päivänä vuonna 31 huhutaan, että kirje odotettuine nimityksineen on saapunut Caprin saarelta. Eräs kaartinupseeri onkin aivan oikein saapunut keisarillinen kirjelmä mukanaan. Rajattoman tärkeytensä tunnon täyttämällä Seianus astuu senaattiin.
Uhri on mennyt satimeen.
Keisarin kirje luetaan julki. Se on loputtoman pitkä ja tyyliltään mahtipontinen, eikä kukaan voi käsittää, mihin se tähtää, ennenkuin on päästy loppuun. Siitä selvenee, että mahtava kaartinprefekti on huomattu valtiopetokseen syylliseksi ja että hänet on pantava vankilaan vartioitavaksi.
Tuntui kuin salama olisi iskenyt korkeaan kokoukseen. Seianus istui paikallaan kuin huumaantuneena. Vielä silloin, kun asianomainen konsuli tuli hänen luokseen vangitakseen hänet, hän kysyi: »Onko tosiaankin kysymys minusta?» Mutta kaikki se viha, jonka sortunut nousukas oli itseänsä vastaan herättänyt, purkautui tällä hetkellä vastustamattomalla voimalla koko senaatin taholta. Kuten aina, herjasivat nyt häntä räikeimmin ne, jotka olivat häntä ennen liehitelleet. Ja matkalla vankilaan katkeroitunut kansanjoukko heittäytyi hänen päällensä, repi rikki hänen vaatteensa ja löi häntä kasvoihin.
Kaartinupseeri, joka oli tuonut keisarin kirjeen, oli tällävälin ehtinyt ryhtyä neuvotteluihin pretoriaanien kanssa ja ilmoittanut heille, että Tiberius oli erottanut Seianuksen ja nimittänyt hänet kaartin päälliköksi. Antaakseen upseerille aikaa järjestää kukistuneen seuraajakysymyksen Tiberius oli kirjoittanut kirjeensä niin monisanaiseksi. Runsaat rahalahjukset saivat sotilaat vakuutetuiksi siitä, että sopivinta oli totella uutta prefektiä.
Jo samana päivänä senaatti julisti äsken vielä kaikkivaltiaan Seianuksen kuolemantuomion, ja hänen ruumiinsa annettiin ärtyneille kansanjoukoille, jotka kolmena päivänä laahasivat sitä ympäri Rooman katuja ja heittivät sen sitten Tiberiin.
Kaikki kuvapatsaat, jotka nöyrästi mateleva kansa oli pystyttänyt kaikkivaltiaan keisarinsuosikin kunniaksi, kumottiin ja lyötiin rikki. Iuvenalis omistaa muutamassa satiirissaan seuraavat säkeet tälle uudelle esimerkille kaiken katoavaisuudesta:
Köysin kiskotahan kumohon nyt kunniapatsaat.
Liekit hulmuavat, kun palkeet puhkuvat uuniin;
pää, jota palvottiin viel' äsken, hehkuvi, räiskyy.
Seianus suuri. Kas tuosta, mi maailmass' oli toiseks
mahtavin, tehdään pannuja nyt, pala, kolpakko, malja.
Mutta kuinka olisikaan käynyt, jos Seianuksella olisi yhäkin ollut myötäinen onni?
Mutta jos aavistamattaan surmattu keisari oisi,
Seianus oitis huudettu keisariks' ois koko kansan
riemuitessa.
Sillä tämä kansa ei ollut enää pitkään aikaan huolehtinut muusta kuin »leivästä ja miekkailuleikeistä», runoilija lisää.
Koko Seianuksen sukulais- ja ystäväpiiri tuhoutui hänen kanssansa ja hävitettiin perin pohjin. Hänen viattomat lapsensakin saivat kärsiä kuolemanrangaistuksen isän syntien vuoksi. Lastensa ruumiit nähdessään äiti joutui kuvaamattoman epätoivon valtaan. Tiberiukselle osoittamassaan kirjeessä hän tälle ilmaisi, että Seianus oli suunnitellut keisarin oman pojan murhan. Kirjoitettuaan kirjeen hän surmasi itsensä.
Tämän perästä Tiberius menetti kokonaan tasapainonsa. Oltuaan tähän asti voiman jättiläinen — hänestä tuli nyt intohimon titaani. Pitkän elämän aikana tukahdutettu ihmisinho purkautuu nyt tulivuoren voimalla levittäen ympäriinsä kuolemaa ja hävitystä. Harhakuvitelmat ja ihmishalveksunta ovat murtaneet ne padot, jotka hän on niin suurella vaivalla rakentanut huonompaa minäänsä vastaan. Nyt hän on kauhea. Nyt ei hänestä ole kukaan minkään arvoinen, ei kukaan ansaitse elää. Repikööt vain toisensa palasiksi! He ansaitsevat korkeintaan ivanaurua osaksensa. Maailmaa halveksivasta erakosta on tullut piru ihmishahmossa.
Jo viisi vuotta on nyt 72-vuotinen keisari oleskellut Caprin saarella. Tänne, Napolinlahden helmeen, hän on paennut edustusvelvollisuuksiaan, jotka hänen erakkoluonnettaan vaivasivat, paennut vallanhimoisia naisia, jotka hovissa juonittelivat, paennut ihmisiä.[136] Sen jälkeen hän ei enää koskaan kyennyt pakottautumaan astumaan Seitsemän kukkulan kaupunkiin. Valkeasta marmorihuvilastaan ylhäällä Caprin viiniäkasvavilla kallioilla on hänellä edessään maailman ihanimpia näköaloja yli kirkkaansinisen Napolinlahden Vesuvius taustanaan. Mutta tokkohan erakko tuolla ylhäällä huomaakaan luonnon kauneutta horjuessaan nyreissään ympäriinsä? Onkohan hänen sielussaan enää sijaa muulle kuin pahoille ajatuksille? Hänen käskystään keisarilliset kaleerit kiitävät Roomaan viemään uusia veriuhrimääräyksiä. Ja senaattorit tottelevat sokeasti, sillä kukin toivoo siten voivansa torjua kuoleman uhan oman päänsä päältä. Ilmiantojärjestelmä raivoaa yhä verisempänä Roomassa — yhä hurjemmin koston raivottaret repivät erakkopoloisen sielua. Kerran sieluntuskat voittavat hänenkin ylpeytensä. Hän tuntee vastustamatonta tarvetta keventää sydäntään tunnustamalla onnettomuutensa. Senaatille osoittamassaan kirjeessä hän ilmaisee seuraavanlaisena tuskanparahduksena sen, mitä tuntee mies, joka on vajoamaisillaan mielipuolisuuden pimeyteen: »Mitä minun on teille kirjoitettava, neuvosherrat, tai kuinka minun on kirjoitettava, tahi mitä minun ylipäänsä ei pitäisi kirjoittaa tänä hetkenä? Rangaiskoot minua jumalat ja jumalattaret vielä pahemmilla tuskilla kuin niillä, joihin minä nyt joka päivä tunnen menehtyväni, jos sen tiedän!» — »On, niinkuin kuulisi», Viktor Rydberg sanoo, »tuskanhuudon kadotettujen valtakunnan esikartanosta.»
»Ilmiantojärjestelmä», Viktor Rydberg jatkaa, »liikkuu — kerran hyvin käyntiin päästyänsä — itsestänsä, saatanallisena ikiliikkujana. Jos Tiberius olisi ojentanut kätensä sitä hillitäksensä, se olisi temmannut hänet hammastensa väliin ja murskannut hänet.
Sillä aikaa kuin verilöyly jatkuu Roomassa yksitoikkoisena ja kaikessa kaameudessaan väsyttävänä, sen alkuunpanija hoippuu Caprin kallioilla. Saaren rannoille on vaikea purjehtia, vain pienet alukset voivat päästä maihin. Vartijat sulkevat jokaisen maihinnousupaikan ja tutkivat jokaisen saarelle saapuneen. Kun purje lähestyy auringossa kimaltelevan lahden yli, se tuo tullessaan syytekirjelmiä tai syytetyitä, joita keisari itse tahtoo kuulustella, tahi alus on hankkija, joka on Campanian nuorison keskuudesta keksinyt uuden saaliin keisarin luonnottoman paheen tyydyttämistä varten.»
Näin väitti kaupunkijuoru, jonka uskottavuutta meillä on kuitenkin suuri syy epäillä. Kuten tietty, ei ole aihetta, jota juomaveikot ja juorusisaret niin mielellään pohtivat, kuin sukupuoliasiat. Perusteellisesti rappeutunut, siveetön kaupungin roskaväki niin ylemmistä kuin alemmistakin kansanluokista ei voinut kuvitella muuta kuin että keisari käytti hyväkseen kauniin saaren yksinäisyyttä päästääkseen valloilleen ne paheet, joiden vallassa kaupungin roskaväki itse oli. Mutta onkohan uskottavaa, että mies, joka koko edellisen elämänsä aikana oli tullut tunnetuksi nuhteettoman siveästä elämästään, olisi seitsenkymmenvuotiaana äkkiä muuttunut siveettömäksi hirviöksi.[137]
* * * * *
Kauan odotutti elämän, erakon raskaimman kuorman poistaja itseään. Tiberius oli 78 vuoden vanha, siis Augustusta kaksi vuotia vanhempi, kun hän vuonna 37 veti viimeisen henkäyksensä. Kerrotaan, että häntä jo pidettiin kuolleena, kun hän ympäristönsä hämmästykseksi jälleen heräsi, mutta että Seianuksen seuraaja syöksähti esille ja tukahdutti hänet patjoilla.
Kauhea oli tuon maailmanhallitsijan elämänkulku, jonka kuvapatsaan edessä Viktor Rydberg lausuu kuuluisat sanansa: »Edessä oleva kuva ei ole alhaisen, mutta se on syvälle langenneen hengen, ja kun kuvan näkee, johtuu ajattelemaan taivaasta syöstyä arkkienkeliä.»
* * * * *
Tacitus on kuvannut Tiberiuksen vallanhimoiseksi ja julmaksi tyranniksi, luihuksi teeskentelijäksi ja hekumoitsijaksi. Tärisyttävän tragedian tavoin vaikuttaa hänen historiansa Tiberiuksesta ja muista »mielipuolista Cæsareista». Olisi kuitenkin epäoikeudenmukaista niinkin syyllistä miestä Unin Tiberiusta kohtaan unohtaa, että juuri se historioitsija, joka on voimakkaimmin vaikuttanut yleiseen mielipiteeseen vanhemmasta Rooman keisariajasta, oli kaiken keisariuden periaatteellinen vihollinen. Tacitus kuului tasavaltalaiseen oppositioon, ja häntä hallitsivat samat yksipuoliset puoluenäkökohdat kuin muitakin Rooman kaupungin ylimyksiä. Hän piti keisariutta välttämättömänä pahana, ja hänellä ei ollut ollenkaan kykyä nähdä välttämättömyyttä huolehtia koko valtakunnan parhaasta, joka välttämättömyys oli prinsipaatin historiallinen oikeutus. Hänen psykologinen kuvaustaitonsa on ilmeinen, mutta itse asiassa henkevyydestään huolimatta ei aina vallan oikeaan osuvaa, riippuen ylimystön syvästä ennakkovastenmielisyydestä hallitsijaluonnetta kohtaan yleensä.[138]
Uudemman ajan kriitilliselle tutkimukselle on tuottanut paljon vaivaa hahmoitella oikeampi kuva keisari Tiberiuksesta. Ja joskin muuan tutkimussuunta on innoissaan joutunut Tiberiuksen historiassa ampumaan yli maalin koettaessaan palauttaa »sankarinsa» kunniaa, niin on kuitenkin historiallinen kritiikki saanut aikaan sen, että Tiberiuksen kuva esiintyy nykyisin miellyttävämpänä kuin Tacituksen kirjoittamassa elämäkerrassa. On viitattu useampiin ristiriitaisuuksiin Tacituksen teoksessa. Tiberiusta kohtaan tuntemansa inho on hänet saattanut tekemään ylimalkaisia johtopäätöksiä, jotka ovat suorastaan ristiriidassa niiden tapahtumain kanssa, joita hän itse esittää. Erittäinkin huomattava on se seikka, että Tiberius on odottamattoman useassa majesteettirikosjuttu-tapauksessa armahtanut syytetyt. Muuan Tiberius-tutkija on laskenut, että näin on tapahtunut tasan puolessa niistä tapauksista, joista Tacitus on kertonut. Näyttää suorastaan siltä, kuin ei kukaan olisi tullut tuomituksi yksistään valtiopetoksesta, vaan ainoastaan siinä tapauksessa, että hän oli tehnyt jonkin raskasluontoisen rikoksen sen ohella. Kyseenalaista on, eivätköhän useimmat syytteet majesteetinrikoksesta johtuneet matelevan senaatin alamaisesta innosta. Korkean neuvoston into — tanskalainen historioitsija Tuxen sanoo älykkäässä Tiberiuksen historian tutkielmassaan — »meni niin pitkälle, että melkeinpä jokainen ylhäistä miestä vastaan nostettu kanne oli kaunisteltava lisäsyytteellä valtiopetoksesta.»
Aivan toisenlaisen kuvan saa Tiberiuksesta, kun Tacituksen historiasta erottelee kaikki hänen väitteensä, että Tiberius ajatteli ja tahtoi niin tai näin, ja pitää yksinomaan kiinni siitä, mitä sama kirjailija kertoo hänen tosiaankin tehneen. Tacituksella on nimittäin piintynyt halu selostaa kaikki Tiberiuksen teot pahimmin puolin ja nähdä hänen parhaimmissakin teoissaan vain teeskentelyä. Lisäksi poistuu monta mustaa tahraa, jos tarpeellisen varovasti suhtautuu Tacituksen esitykseen Rooman kaupungin juoruista, mitä »uskottiin» ja mitä »yleensä puhuttiin».
On myöskin huomattava, että ne Tiberiuksen oman ajan kirjailijain todistukset, jotka ovat säilyneet, ovat Tiberiukselle yksinomaan edullisia. Tacitushan kirjoitti keisarikuvauksensa kokonaista vuosisataa myöhemmin.
Tacituksen historiankirjoitusta ylipäänsä arvosteltaessa täytyy myöskin ottaa huomioon hänen suorastaan kauhistavan terävä katseensa huomaamaan varjopuolia luonteissa ja olosuhteissa, jotka olivat hänelle outoja, kun hänellä sitävastoin ei ollut kykyä nähdä elämän valoisia puolia. Mikä perusoleellinen eroavaisuus onkaan hänen ja Liviuksen välillä historioitsijana! Livius kirjoitti suuret teoksensa ilolla. Ensimmäisestä rivistä viimeiseen hän ylpeyttä tuntien piirtelee Rooman kansan sankaritekoja ja kuvailee, kuinka valtakunnasta kehittyi maailmanvalta. Tacitus sitävastoin suorittaa historioitsijan työtänsä raskaana velvollisuutena, tuntien ilmeistä vastenmielisyyttä kuvailemaansa kehitystä kohtaan.
Hänen historiankirjoituksensa harhautui myöskin siihen yksipuolisuuteen, että hän näkee tapaukset ja henkilöt pääkaupunkilaisnäkökannalta ja osoittaa piintyneen pääkaupunkilaisen välinpitämättömyyttä »maaseutuun» ja provinsseihin nähden. Jos häntä olisi kiinnostanut tämä merkityksellinen Rooman valtakunnan osa, niin hänen käsityksensä keisariajasta olisi vallan toisenlaatuiseksi kirkastunut. Hän olisi Seitsemän kukkulan kaupungin ulkopuolella älynnyt yksinkertaisempia, turmeltumattomampia tapoja, keksinyt onnellisempia ihmisiä kuin Roomassa ja sen lähimmässä ympäristössä. Hän olisi silloin myöskin voinut antaa selityksen sille tosiasialle, että keisarius voi kestää huolimatta pitkästä sarjasta keisarihirviöitä.
Mitä taas Suetoniuksen keisarielämäkertoihin, tämän ajan historian toiseen päälähteeseen, tulee, niin ne ovat suurimmalta osaltaan vain semmoisia kaupunkijuoruja, jollaisia etelän kansat ovat kaikkina aikoina ihastuksella keksineet ja panneet kiertämään, jos juttu vain oli hauskan pisteliäs. Oliko siinä sitten hiventäkään totta, se ei merkinnyt juuri mitään.
Tiberius ei ollut julma, verenhimoinen peto, jollaisena häntä niin kauan on pidetty — hän oli päinvastoin läpeensä ankaran velvollisuudentuntoinen hallitsija. Hän ei varmastikaan ollut pohjaltaan julma eikä kova, mutta hän kuuluu sen lajin ihmisiin, joita mielellään nimittäisi kovan onnen lapsiksi, jotka levittävät ympärilleen kylmän tuntua ja huokuvat hyytä, missä esiintynevätkin. Tällaisten ihmisten jäljissä kevään kukkaset kuihtuvat ja hento oras lakastuu — kaikki elämänilo kuolee heidän läheisyydessänsä. Mitä korkeammassa asemassa he yhteiskunnassa ovat, sitä enemmän onnettomuutta tuottaa heidän pelkkä persoonallisuutensa — elähdyttivätpä heitä kuinka hyvät aikomukset tahansa. Tokkopa kukaan on innokkaammin pyrkinyt toteuttamaan sitä, mitä piti oikeana, kuin Ruotsin Kustaa IV Adolf; mutta miten voittamatonta sisäistä kylmyyttä tämä mies levittikään ympärilleen! Tyhjyyden ja ikävyyden kuilu oli aina hänen ja hänen ympäristönsä välillä, jäätävä tyhjyys, joka tunki lähimpien omaistenkin luihin ja ytimiin. Jos paisutamme tämän hänen olemuksensa puolen jättimäiseksi ja lisäämme siihen Eerik XIV:n sairaalloisen epäluuloisuuden, niin saamme kokonaiskuvan Tiberiuksen luonteesta. Kuinka raskasta oli elää hänen aikanaan, hänen tuskaa levittävän persoonallisuutensa painon alaisena, siitä on selvimpänä todisteena niiden monilukuisuus, jotka tekivät itsemurhan välttääkseen joutumasta tuomituiksi valtiopetosrikoksesta. Oikea itsemurhakulkutauti raivosi Roomassa Tiberiuksen ja hänen lähimpäin seuraajiensa aikoina.
Kenties hänen elämänsä olisi saanut kokonaan toisen suunnan, jollei häntä olisi nuoruudessaan pakotettu hylkäämään naista, jota hän rakasti. Hän ei unohtanut koskaan tätä väkivaltaista sekaantumista hänen sielunelämäänsä. Kun hän kerran kohtasi rakastamansa naisen, täyttyivät näköjään muuten niin tunteettoman miehen silmät kyynelistä.
Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:
Edward Spencer Beesly, Catiline, Clodius and Tiberius.
L. Feytag, Tiberius und Tacitus.
Adolf Stahr, Tiberius.
Eduard Pasch, Zur Kritik der Geschichte des Kaisers Tiberius.
J.C. Tarver, Tiberius the tyrant.
S.L. Tuxen, Kejser Tiberius (Kirjallisuusviittein.)
H. Willenbücher, Tiberius und die Verschwörung des Sejan.
Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:
G.R. Sievers, Studien zur Geschichte der römischen Kaiser.
J.P. Weisse, Populaere Forelaesninger over Tiberius og Nero.
Dr. Wiedemeister, Der Cäsarenwahnsinn der Julisch-Claudischen
Imperatorenfamilie.
Harald Wägner, Förryckta Caesarer.