CALIGULA.
Maailma päästi helpotuksen huokauksen, kun tieto levisi, että Caprin vanha erakko oli viimeinkin eronnut maailmasta. »Leijona on kuollut», huudahteltiin, ja ilouhrit savusivat yli koko Italian. Riemu oli sitäkin suurempi, kun siihen sekoittui ilon tunne siitä, että Rooman keisariksi tuli kansalle rakkaan Germanicuksen poika. Germanicuksella ja Agrippinalla oli nimittäin kolmaskin poika ja tämä oli ymmärtänyt suhtautua Caprin kauheaan erakkoon niin hyvin, että Tiberius salli hänen elää ja tekipä hänet ottopojakseenkin. Tämä poika on tunnettu Caligulan nimellä, ja nimi merkitsee »pikku saapasta». Näin Germanicuksen leirin sotilaat häntä piloillaan nimittivät siksi, että hänen äidilleen oli johtunut mieleen pukea poika pieniin sotilassaappaisiin.
Roomalaisten hallitsijanvaihdoksesta aiheutunut ilo kesti muutamia kuukausia. Sitten he rupesivat huomaamaan joutuneensa ojasta allikkoon. Caligula oli viimeinen huonontunut vesa Julius Cæsarin sukua. Iulian ja Antoniuksen turmeltunutta verta virtasi hänen suonissaan. Hänen kalpeanlihavat, kuoppasilmäiset, velttopiirteiset kasvonsa ja päälakensa, joka tuli kaljuksi jo nuoruusvuosina, olivat kauhistavan selvä todiste veltostuneesta luonteesta ja salaisista paheista. Caprin vanha ihmisvihaaja oli nähnyt hänen lävitsensä ennustaessaan: »Tällä pojalla tulee olemaan kaikki Sullan paheet, mutta ei yhtään hänen hyveistään.» Mutta poika ryömi koiran tavoin tyrannin edessä ja vähäisintäkään mielenliikutusta tuntematta otti vastaan tiedon äitinsä ja veljiensä kauheasta lopusta — välipä muulla, kunhan hän vain itse oli pelastanut nahkansa.
Kun nyt tämä orjaluonne aivan äkkiä 25-vuotiaana pääsi maailman herraksi, hän päästi joka suhteessa ohjakset höllälleen. Säästäväinen Tiberius oli koonnut suunnattomia summia, mutta ei kuitenkaan niin määrättömästi, ettei Caligulan liene onnistunut tuhlata niitä yhdeksässä kuukaudessa.
Mutta tyranni täytti kassan jälleen säätämällä uusia veroja ja tuomitsemalla suuressa mittakaavassa rikkaita alamaisiaan kuolemaan majesteettirikoksesta. Kerran hän huvikseen julisti kuolemantuomion hetkisessä enemmälle kuin neljällekymmenelle syytetylle; ja kun hänen puolisonsa heräsi päivällislevoltaan, Caligula voi kerskailla niillä suunnattomilla summilla, jotka hän oli »ansainnut» puolison nukkuessa. Eräästä valtiopetoksesta kuolemaantuomitusta kerrotaan, että kun osoittautui, ettei mies ollut likimainkaan niin rikas kuin oli luultu, keisari sanoi: »Hän on pettänyt minua — minun puolestani hän olisi voinut elääkin.»
Caligula pysyi koko elinikänsä »häijynä poikana, joka on saanut maailman ja ihmiset leikkikaluikseen ja pitelee niitä hillittömän ilkivaltaisesti», käyttääksemme Viktor Rydbergin kuvaavia sanoja. Hän ei lyönyt laimin ainoatakaan tilaisuutta osoittaakseen, kuinka hän nautti ajatuksesta, että kaikki oli hänelle luvallista. Kun hän suuteli vaimoaan tai rakastajatartaan kaulalle, oli hänellä tapana tuumailla: »Niin ihastuttava niska! — Vain sana minulta ja se lyödään poikki.»
Kerran, kun teatteriyleisö ei osoittanut hänelle kylliksi suosiotaan, hän lausui kauniin toivomuksen, että Rooman kansalaisilla olisi vain yksi kaula, niin että hän voisi katkaista kaikilta päät yhdellä kertaa. Tiberiuksella oli ollut lapana sanoa: »Oderiut, dum probent (Vihatkoot minua, kunhan vain tunnustavat minun olevan oikeudenmukaisen)!»
Caligulan mielilause oli: »Oderint, dum metuant (Vihatkoot, kunhan pelkäävät)!» Ja peilin edessä hän harjoitteli ottamaan oikein kauhuaherättäviä ilmeitä. Tiberiuksen hirmuhallitus oli julmaa ja harkitsevaa, Caligulan ilkivaltaista. Tiberius kärsi sieluntuskia, hän oli traagillinen hahmo valtaistuimella. Caligulassa ei inhimillisyys kehittynyt koskaan niin pitkälle, että hänelle olisi juolahtanut mieleenkään tuntea minkäänmoisia omantunnon nuhteluita rikoksistaan.
Hänet valtasi rajaton ylimielisyys, jonkinlainen hulluus, jota on nimitetty »keisarihulluudeksi». Viktor Rydbergin tavoin kuitenkin kysyy, eiköhän kuritushuone pikemmin kuin sairaala olisi ollut tämän pelkurimaisen orjaluonteen hoitopaikka. Niin selvästi kuin mahdollista hän oli Tiberiuksen edessä osoittanut, että hän tosiaankin voi pitää itsensä aisoissa, jos joku kykeni pitämään häntä pelon vallassa. Niihin aikoihin oli useitakin, jotka juonittelivat kukistaakseen hänet. Seianus muiden muassa, mies, joka oli niin monelle tuottanut turmion, koetti houkutella häntä varomattomiin lausuntoihin. Mutta Caligula oli ovelampi heitä kaikkia. Se ei totta tosiaan osoita mielenhäiriötä.
Kun Caligula pääsi keisariksi, hän ei kärsinyt, että kukaan oli hänen, maailmanvaltiaan yläpuolella. Hän hakkautti päät kaikilta kuuluisilta jumalkuvilta, jotka sai käsiinsä, ja jalostutti ne sen sijaan omilla kasvonpiirteillään. Itselleen hän rakennutti loistavan temppelin, esiintyi vuorotellen Iuppiterina tai Bacchuksena, välistä Iunona tai Venuksena ja seurusteli toverillisesti ja luontevasti kaikkien jumalien kanssa. Capitoliumissa hän piti usein Iuppiterin kanssa kahdenkeskisiä salaperäisiä neuvotteluja ja antoi kaimansa uhkaavalla äänellä kuulla, että tämän herruus oli pian oleva lopussa. Vain silloin, kun jyrisi ja salamoi, hän näyttää pitäneen viisaimpana tunnustaa kilpailijansa ylivallan.[139]
Kerran hän sattui kysymään eräältä kuuluisalta murhenäyttelijältä: »Kuka sinusta on suurempi, Iuppiter vai minä?» Kun puhuteltu ei kyennyt hämmästyksissään heti vastaamaan, Caligula ruoskitutti häntä. Kun mies raukka rukoili armahdusta, keisari kiitteli hänen äänensä kaunissointuisuutta, sen ilmaistessa todellistakin tuskaa!
Olihan Caligula itse jumalallista syntyperää, koska hän äidin puolelta polveutui Æneaan pojasta Iuluksesta, jonka isänäiti oli Venus. Poistaakseen sen häpeän, minkä alhaissukuinen Agrippa oli aiheuttanut hänen sukupuulleen, sanotaan hänen väittäneen, että hänen äitinsä Agrippina oli syntynyt sukurutsauksesta Augustuksen ja Iulian kesken. Ja koska sellainen jumalten jälkeläinen kuin hän itse ei luonnollisesti voinut löytää mistään arvokasta puolisoa, niin hän Iuppiterin esimerkin mukaan eli yhdessä oman sisarensa kanssa. Faaraoitten tavan mukaan hän olisi mennyt tämän kanssa lailliseenkin avioliittoon, jollei sisar olisi äkkiä kuollut. Vainajan Caligula julistutti jumalattareksi.
Hänen länsimaisen käsitystavan mukaan luonnoton käytöksensä voi tosin yhtä hyvin johtua hänen kaiken egyptiläisen ihannoimisestaan kuin läpeensä turmeltuneesta aistillisuudestaan, kuten roomalaiset sen käsittivät. Hänen uskotuin miehensä oli egyptiläinen, ja palvelijoiksi hän valitsi pelkästään egyptiläisiä. Heti valtaistuimelle noustuaan hän liitti valtionuskontoon Isiksen palveluksen, jonka temppelin Tiberius oli hävittänyt ja kuvapatsaan heitättänyt Tiberiin. Hänen ihanteenaan oli hovinsa muuttaminen aleksandreialaiseksi hoviksi, jonka keskellä hän itse, kuten faarao, rehentelisi jumalallisena majesteettina. Caligulan käsissä prinsipaatti oli muuttumaisillaan itämaalaiseksi hirmuvaltiudeksi.
Näin Caligula jatkaa nopeasti lisäytyvää despoottiluonteiden sarjaa, jonka alkoivat Marius ja Sulla ja jota jatkoi Tiberius. »Täysvaltaisina kuten itse kohtalo», Birt sanoo, »he tahtoivat hallita maailmaa, mutta he olivat myöskin enimmäkseen oikullisia kuten kohtalo.»
Sittenkuin Caligula oli menettänyt jumalattarensa, hän vähän väliä vaihtoi puolisoa. Yhtenä vuotena hän ehti mennä kolme kertaa naimisiin ja yhtä monta kertaa erota. Hänen himokkaisuuttaan Suetonius on kuvannut tilanteessa, joka muistuttaa itämaisten sulttaanien menoja. Sellaisia naisia, joiden kanssa Caligula halusi päästä suhteisiin, oli hänellä tapana pyytää päivällisille miehinensä. »Lojuvassa asennossa hän kävelytti heitä ohitsensa ja katseli heitä tarkoin — hänellä ei ollut kiirettä enempää kuin orjien valitsijoilla. Mutta milloin tahansa hän voi jättää seuran ja kutsua kanssansa sen naisen, joka häntä eniten miellytti. Hetkisen kuluttua hän palasi ja kaikkien kuullen yksityiskohdin ylisteli kysymyksessä olevan naisen suloja tai moitti hänen puutteitaan.»
* * * * *
Kaikki miehet, jotka tavalla tai toisella olivat huomattuja, joutuivat suuruudenhullun keisarin kateuden esineiksi; useamman kuin yhden heistä oli kiittäminen vain viekkaasti suunniteltua manööveriä hengestään. Valtiomies ja filosofi Seneca sai elää vain sen vuoksi, että onnistuttiin uskotella keisarille, että hän oli viimeisellä asteella oleva keuhkotautinen. Muuan korkeassa asemassa oleva virkamies vältti mestauksen vain siten, että kun hän seisoi silmätysten maailmanhallitsijan kanssa, hän peitti päänsä merkiksi siitä, että hänen maalliset silmänsä eivät voineet kestää jumalan kasvojen säteilyä. Caligula ihastui siinä määrin, että miehestä tuli muuan hänen suosikkejaan. Ja mitä sanomme hallitsijasta, joka hovijuhlassa, jossa konsuleilla on kunniapaikka hänen vieressään, puhkeaa nauraa hohottamaan ja joka alamaisimmasti tehtyyn kysymykseen, mikä on Hänen Majesteettinsa hyväntuulen aiheena, vastaa aidolla katupoikavirnistyksellä: »Tulinpahan vain ajatelleeksi, että tarvitaan ainoastaan, että sanon sanan, ja nuo molemmat tulevat päätänsä lyhyemmiksi!» Kuinka vähän arvoa hän pani valtion korkeimpiin virkoihin, sen hän osoitti tuumailemalla nimittää lemmikkihevosensa konsuliksi. Mahdollista kuitenkin on, että totuuden siemenenä tässä historiassa on vain jokin hänen monista repäisevistä mietelmistään, jota ei ole käsitettävä aivan kirjaimellisesti, esimerkiksi tämän tapainen tuumailu: »Minä olen aikonut nimittää lemmikkihevoseni konsuliksi.» — »Miksi sitten?» »No, kun jo niin monta aasia on päässyt konsuliksi. Miksi ei jalo juoksija silloin voisi päästä siksi?» Tällä tavoin monet hullunkuriset jutut Caligulasta ovat voineet saada alkunsa.
Muutoin Viktor Rydberg huomauttaa, että »Roomassa oli ollut huonompia konsuleja, ja arvoa seuraavat virkatehtävät eivät tähän aikaan olleet niin tärkeitä, ettei lemmikkihevonen tallirengin avulla olisi voinut niitä hoitaa.»
Gladiaattorinäytäntöihin tyranni ei ollut koskaan oikein tyytyväinen, jollei areena lainehtinut verestä. Ellei ollut tarpeeksi rikollisia villipetojen revittäviksi, hän otatti kiinni katselijoita ja heitätti heidät pedoille. Hän pakotti myöskin ylhäisiä miehiä taistelemaan gladiaattoreina. Välistä maailmanhallitsija sai päähänpiston piristää mielialaa katsomossa asettamalla jätkiä hienoimmille paikoille. Sitten tuota kruunattua lurjusta huvitti suunnattomasti riita ja tappelu. Kaupungin roskaväen keskuudessa Caligula oli koko hallituskautensa ajan mitä suurimmassa määrin suosittu. Siitä oli jo pitkä aika kulunut, kun kukaan oli huvittanut kansaa gladiaattorinäytännöillä ja muilla huveilla niin runsaasti kuin Caligula.
Hänen mielettömimpiä päähänpistojaan oli teettää silta yli Napolinlahden hienosta Baiæn kylpypaikasta Puteolin kaupunkiin, lähes puolen peninkulman pituisen matkan. Aiheena ei tähän ollut ainoastaan se, että hän tahtoi ällistyttää maailmaa, vaan lienee siihen sekoittunut jonkinlaista vielä lapsellisempaa uhmaa. Tiberiuksen aikana keisarin hoviastrologi oli nimittäin ennustanut, että Caligula voi yhtä vähän tulla keisariksi kuin ratsastaa Napolinlahden yli.
No mitäpä siinä. Caligula käski, että kaikkien italialaisten rahtialusten oli kokoonnuttava Baiæseen laivasiltana käytettäviksi. Kun silta oli valmis, hän itse ratsasti, ylpeänä kuin jumala, Aleksanteri suuren panssari päällänsä, sillan yli Baiæsta Puteoliin. Ja sittenkuin hän oli päivän levännyt tästä suurteostansa, hän ajoi triumfaattorina nelivaljakolla takaisin kaartinsa ja katselijajoukkojen seuraamana. Keskellä siltaa hän pysähtyi ja nousi puhujalavalle ylistämään urotekojansa. Sen jälkeen hän vietti voittojuhlaa, joka valtavin juomingein jatkui myöhään yöhön. Ja kun päihtymys alkoi vaikuttaa, Caligula sai arvoisensa päähänpiston. Äkkiä kuuluu läpitunkevaa kirkunaa. Cæsarin viittauksesta on huvikävelyllä olijat heitetty mereen. »Kauan», Viktor Rydberg sanoo, »puhuttiin Baiæssa tästä poika-viikarikujeesta, kauemmin kuin keisarin kylvystä hyväntuoksuisissa esansseissa tahi hänen miljoonia nielevistä päivällisistään.» — On kuitenkin toinenkin esitys tästä tapauksesta, nimittäin että ne, jotka kellahtivat mereen, tekivät sen juovuspäissään. Siitähän ei voi syyttää Caligulaa, ei ainakaan suoranaisesti.
»Kerran», Viktor Rydberg jatkaa, »Caligula esiintyy uhraajana ja upotti kirveensä — uhrieläimeenkö? Ei — vaan pahaa aavistamattomaan alttaripalvelijaan, joka seisoi vieressä. Villa Borghesen Caligulan rintakuva viistoon vilkkuvine silmineen ja suun ympärystön ilkeine piirteineen näyttää hautovan mielessään yhtäläistä pilaa.»
Mitä Caligulan mieletön tuhlaus maksoi, sen Rooman kansa sai tuntea nahassaan.⁻ Hänen veronsa kohosivat ehtimiseen oikeaksi kiristämiseksi. Hänen määrätön kullanhimonsa antoi aihetta juttuihin, että hän huvitteli latomalla kultarahakasoja palatsinsa marmorilattialle ja vierittelemällä itseänsä alastomana niissä. Tämän nautinnon hekumaa hän lienee välistä tehostanut sulkemalla pakaten täynnä olevat viljavarastot ja antamalla kansanjoukkojen nähdä nälkää.
Olisi ollut luonnotonta, ellei olisi tehty salaliittoja tämän valtaistuimella olevan epäsikiön pään menoksi. Mutta kaikki yritykset epäonnistuivat pretoriaanien vartioinnin takia. Vain näiden omista riveistä pelastus voi tulla Rooman kansalle. Lopuksi muutamat kaartinupseerit tekivät salaliiton ja surmasivat tyrannin hänen palatsissaan vuonna 41 j.Kr. Hän oli silloin hallinnut vajaan neljä vuotta. Rooman roskaväki suri hänen ennenaikaista kuolemataan vilpittömästi hänen suurten, epäämättömien amfiteatteri- ja kilparata-ansioittensa vuoksi.
Ehdottoman oikeuden näkökannalta — jos nyt sellainen on mahdollista tässä vajavaisuuksien maailmassa — täytyy kuitenkin tunnustaa, että Caligula ei ollut täydellisesti kelvoton, kuten hänen paheittensa ja häpeällisten tekojensa perusteella voisi luulla. Erikoistutkija voi kyllä hyvällä tahdolla keksiä yhden ja toisen pienen valopilkun, kuten etteivät hänen kaikki kuolemantuomionsa olleet oikeudettomia, ettei hän tuhlannut kaikkia valtion varoja, vaan käytti niistä osan hyödyllisiin rakennusyrityksiin, ja ettei hän ollut aivan kelvoton ulkopolitiikan hoidossa. Mutta suorastaan mahdotonta on kruunatun lurkin muiston puhdistusyritys. Sen tekee mahdottomaksi hänen määrätön itsejumalointinsa, hänen vintiömäinen ilkeytensä, hänen hillitön tuhlaavaisuutensa ja ylipäänsä hänen täydellinen hallitsijan edesvastuuntunteen puutteensa ja hänen kyvyttömyytensä aavistamaankaan, että hänellä olisi jokin elämäntehtävä suoritettavana.
* * * * *
Meidän päivinämme Caligula on tullut »mielenkiintoiseksi» niiden suurien arkeologisten yritysten takia, jotka diktaattori Mussolini on pannut alulle, nimittäin Nemijärven tyhjäksi pumppuamisen ja sen pohjalla olevien Caligulan aikuisten keisarillisten loistoalusten kuiville saattamisen vuoksi. Pikku järven asema keskellä Albanovuorten vehreyttä, pari peninkulmaa kaakkoon Roomasta on silmiäkiehtovan kaunis. Järvi on syntynyt siten, että vanha tulivuoren aukko on täyttynyt vuorilta virtaavasta sadevedestä. Sen pyöreää, peilikirkasta pintaa, jota tuulenhenkäys tuskin koskaan panee väreilemään, sanottiin muinoin »Dianan peiliksi». Jumalattarella olikin laajalti kuulu temppeli sen rannallapa hänelle oli sekin lehto pyhitetty, jonka mukaan pieni Nemin yhteiskunta on saanut nimensä. »Lehto» on nimittäin latinaksi nemus.[140]
Muinaisajan ylhäiset roomalaiset osasivat antaa arvon seudun luonnonkauneudelle ja miellyttävälle ilmastolle. Järveä ympäröivät siihen aikaan kesähuvilat ihanine puistoineen ja puutarhoineen. Mutta ylhäisin kesävieras ei tyytynyt asumaan rannalla — hän ankkuroi huvilansa järvelle. Egyptin Ptolemaiosten ja Sisilian tyrannien tapaan sanotaan Caligulan rakennuttaneen kaksi suurta loistoalusta ja varustaneen ne uiviksi kesähuviloiksi kukkineen ja ruohokenttineen, viiniköynnöksineen ja hedelmäpuineen, vilpoisine pylväshalleineen, suihkukaivoineen ja kylpyhuoneineen.
Mutta Caligulan kauhea tarina loppui ja samoin keisarilaivojenkin. Joutui päivä, jolloin ne olivat tehneet tehtävänsä ja painuivat pienen, rauhallisen järven pohjaan. Ja vähitellen koko ihanuuden muisto unohtui. Kuitenkin se eli kansansaduissa; ja 1400-luvun alussa seudun omistaja antoi eräälle kuuluisalle teknikolle tehtäväksi tutkia, missä määrin oli perää ympäristön talonpoikien väitteessä kahdesta hukkuneesta aluksesta. Muutamien genovalaisten merimiesten avulla, jotka uivat kuin kalat, teknikon onnistui saada rautakoukut kiinni yhteen runkoon, ja kun hilattiin, seurasi osa keulaa koukuissa. Se oli tehty kolmentuuman lehtikuusilankuista ja päällystetty lyijylevyillä.
Vuosisata myöhemmin suoritettiin uusi tutkimus alkeellisen sukelluslaitteen avulla. Tällöin todettiin m.m., että laivan sisässä oli lattia karmosiinipunaisista tiilistä. Muutoin ei tämä eikä vuosisata aiemmin tehty koe tuottaneet muita huomattavia tuloksia. Omituista kuitenkin on, että tämän jälkeen oli arkeologisissa piireissä tapana kuitata puhe Nemijärven laivoista olkapäitten kohautuksella. Oli huomattuja arkeologeja Italiassa ja muissa maissa, jotka jyrkästi kielsivät niiden olemassaolon.
Sittenkin oli Roomassa eräs antiikki-intoilija, nimeltään Constanzio Mæs, mies, jolla oli Schliemannin »herkkäuskoisuus» ja innostus, joka ei antanut hänen lakata ajattelemasta uponneita aluksia. 1890-luvun alussa hän julkaisi niistä herättäviä kirjoituksia aikakauslehdissä. Muutamia vuosia myöhemmin ne tekivät vaikutuksensa. Muuan italialainen ruhtinatar omisti näihin aikoihin tilukset Nemijärven ympärillä. Työt aloitettiin Dianan temppelin kaivauksella ja arkeologiset tutkimukset ulotettiin järven pohjaankin. Tuloksena saatiin ylös komea pronssinen keulakoristepää, viisi samasta aineesta loisteliaasti tehtyä eläimenpäätä renkaat leuoissa, joukoittain rikkonaisia mosaiikkilaattoja ja lopuksi — minkä arvo ei ollut vähäisin — kaksi pitkää palasta lyijyistä vesijohtoputkea, joissa oli Caligulan nimileima. Tämän jälkeen viranomaiset kielsivät työn jatkamisen; mutta vuonna 1928, kuten sanottu, valtio ryhtyi itse siihen. Alukset ovat mittasuhteiltaan valtavia. Yksi on lähes 70 metriä pitkä, toinen viisi metriä pitempi. Loistoesineitä ei niissä kuitenkaan ole, sillä kaikki sellaiset on viety pois, ennenkuin alukset upposivat syvyyteen. Mutta laivanrakennustaidon historialle ne ovat erittäin kiintoisia, sillä ne ovat antiikin vanhimmat säilyneet laivat. Kuuluisat eläimenpäät, jotka aiemmin ongittiin ylös, osoittautuvat nyt kuuluneensa, ei aluksiin, vaan loistosiltaan, joka johti maalta lähimpänä olevaan alukseen.
Kirjallisuutta:
Hugo Willrich, Caligula (Klio 1903).
Ulrich Linnert, Beiträge zur Geschichte Caligulas.
S. Neander Nilsson, Kejsarskeppen i Nemisjön (Svensk tidskrift 1929).
James G. Frazer, Den gyllene grenen. Studier i magi och religion: 2 nid.
CLAUDIUS.
Kun roomalaiset viimeinkin olivat vapautuneet kokonaisen miesiän kestäneestä kauhun ajasta, niin senaatti suunnitteli moisten kauhujen estämistä vastaisuudessa saattamalla jälleen voimaan tasavaltaisen hallitusmuodon. Mutta pretoriaanit eivät tahtoneet olla tässä puuhassa mukana, sillä koko heidän olemassaolonsa riippui prinsipaatin jatkumisesta. Nyt oli sotilasten kuitenkin toimittava ripeästi, ennenkuin ajatus tasavallan palauttamisesta olisi ehtinyt juurtua yleiseen mielipiteeseen. Mutta mistä he saisivat sopivan keisariehdokkaan. Onni tuli heille avuksi, vaikkakin hieman omituisella tavalla.
Muutamat pretoriaanit, jotka syöksyivät keisaripalatsin läpi saadakseen kiinni Caligulan »murhaajat», huomasivat äkkiä jalkaparin, joka pisti esille erään uutimen alta. Ne näyttäytyivät olevan Caligulan sedän, Claudiuksen, joka kauhuissaan oli juossut piiloon.
Claudius oli heikko ja sairaalloinen, näöltään melkein epämuodostuma poloinen. Sitä ei huomannut niin hyvin, kun hän istui, vaikka hänen tutiseva päänsä silloinkin paljasti rappeutuneen ruumiinrakenteen; mutta, suorastaan surullista oli katsella, kun hän huojui eteenpäin säälittävän ohuilla säärillään. Hänen äitinsä Antonia, joka muutoin oli kelpo nainen, ei ollut hyvä »epäsikiö» raukalleen, kuten hän Claudiusta nimitti. Kun hän tarkoitti äärimmäistä hölmistymistä, hänellä oli tapana sanoa: »Sinä olet Claudiustakin tyhmempi!» Eikä pojan lahjakkuus suinkaan parantunut sillä, että hänelle annettiin opettajaksi raaka ja sivistymätön mies, joka käytti pääasiallisesti selkäsaunaa kasvatusvälikappaleena. Vielä vanhempanakin keisari parka värisi muistellessaan nuoruusvuosiaan.
Hänen ylpeät sukulaisensa olivat aina hävenneet häntä ja hyvin vastenmielisesti sallineet hänen näyttäytyä julkisesti. Mutta ahtaammassa perhepiirissä pidettiin julmasti hauskaa hänen tavalleen heti aterian päätyttyä vaipua uneen ja kuorsata äänekkäästi. Silloin oli tapana piristää mielialaa panemalla kengät hänen käsiinsä ja heittelemällä häntä oliivin- tai taatelinsydämillä, kunnes hän unenpöpperössä alkoi raapia päätänsä jalkineilla.
Mitä Augustus ajatteli poikapuolensa pojasta, sen voimme nähdä hänen kirjeestään Livialle, jossa hän kertoo, että hänellä on ollut vakava neuvottelu Tiberiuksen kanssa siitä, tokko Claudiuksen uskallettaisiin antaa yletä valtionpalveluksessa. Mutta he olivat tulleet siihen vakaumukseen, että hän oli »ala-arvoinen ja että häntä täytyi pitää sekä ruumiillisesti että henkisesti vajavaisena. Voisimmeko näin ollen», hän jatkaa, »antaa yleisölle aihetta ivallisesti nyrpistellä nenäänsä sekä tehdä pilaa sekä hänestä että meistä? Ei, meidän ehdoton mielipiteemme on, että hän esim. ei saa katsella sirkusnäytäntöjä keisarillisesta aitiosta. Sillä siellä hän on liian alttiina yleisön silmäyksille.» Yhtä vähän hänen tuli saada olla läsnä muissakaan juhlallisissa tilaisuuksissa. Täten piti kaikkien tällaisten kysymysten olla ratkaistut kerta kaikkiaan, »niin ettei aina ja alituisesti tarvitse pelätä, että hän häpäisee sukulaisensa.»
Kun nyt, Caligulan kuoltua, muuan sotilas älysi hätääntyneen raukan hänen piilostaan, tämä vapisi kuin haavanlehti ja oli pelosta puolikuollut, kun sotilas muutamien toveriensa avulla laahasi hänet mukanaan — mestauspaikalle, Claudius luuli, valtaistuimelle, sotilaat tuumivat. Heille sattuikin prinssin löytö — olipa hän nyt sitten millainen tahansa, juuri oikeaan aikaan. He veivät Claudiuksen riemusaatossa kaartin kasarmille ja huusivat hänet keisariksi. Vastalahjaksi Claudius antoi kaikille pretoriaaneille sievoisen rahalahjan. Tämä tapa kuului tästälähin keisarinvaalin juhlamenoihin.
Omalta osaltaan Claudiuksen suurin toive oli saada levossa ja rauhassa omistautua historian opintoihinsa. Mutta oli kyllä toiselta puolen parempi tulla pakotetuksi rupeamaan maailmanhallitsijaksi kuin laahatuksi mestauspaikalle, niin tottunut kuin hän siihen ajatukseen olikin. Veljensä pojan hallitessa hänen elämänsä oli nimittäin ollut useita kertoja hiuskarvan varassa. Hänen hengissä pysymisensä johtui siitä, että hän oli ollut kyllin viisas näytelläkseen vieläkin typerämpää kuin oikeastaan oli. Mutta niinpä oli Caligulan hovin tapoihin kuulunutkin tehdä pilkkaa hajamielisestä ruhtinaasta.
Senaatin tasavaltatuumailut hävisivät kuin tuhka tuuleen. Ei päästy koskaan sen pitemmälle, kuin että pidettiin tulisia puheita tyranniutta vastaan, jonka nyt muistettiin vallinneen tasan sata vuotta. Niin kauan oli nimittäin kulunut ajasta, jolloin Cæsar, Pompeius ja Crassus tekivät ensimmäisen triumviraatin. Sillä välin kuin korkea neuvosto piti pontevia puheita, pretoriaanit hankkivat valtakunnalle uuden keisarin, ja senaattoreilla ei ollut muuta tehtävää kuin kiittää ja hyväksyä, mitä he olivat päättäneet.
Mutta kun pretoriaanit noin vain aivan kuin pilanpäiten tekaisivat raihnaisesta, viisikymmenvuotiaasta turhimuksesta keisarin, ei kukaan luullut, että hänestä tulisi hallitsija muuta kuin nimeksi. Kysymys oli vain siitä, kenestä tulisi Rooman valtakunnan todellinen hallitsija. Tosiasiallisesti ylhäisimmät hovivirkamiehet jakoivat vallan keskenään. Kaikki nämä miehet olivat vapautettuja kreikkalaisia orjia, jotka olivat herralleen sokeasti uskollisia, koska he tiesivät, että heidän toimeentulonsa riippui kokonaan heidän herransa olemassaolosta. Ylipäänsä he hoitivat jonkinlaisina ministereinä ansiokkaasti kukin hallitushaaraansa, mutta ymmärsivät myös yhtä hyvin kuin roomalaiset maaherratkin taidon itse hyötyä valtion kustannuksella. Ja koskapa he olivat juonitteluilla päässeet valtaan, heidän täytyi käyttää samoja keinoja siinä pysyäkseen.
Kuuluisa satiirikko Iuvenalis osoittaa puoli vuosisataa myöhemmin inhoaan noita notkeita kreikkalaisia kohtaan, jotka pesiytyivät kaikkiin ylhäisiin taloihin Roomassa.
Mitäpä alaa olisi ollutkaan, johon tuollainen kuokkavieras ei ollut pystyvinään! Jok'ainoa heistä oli todellinen tuhattaituri:
reetori, oppinut mies, matemaatikko, maalari, noita,
lääkäri, auguri, klovni ja parturi — kaikkehen pystyy
nälkiynyt helleeni. Jos pyysit, lensi hän pilviin.
Mutta roomalaiset olivat kylliksi tyhmiä joutuakseen haltioihinsa kaikista näistä esityksistä, olivatpa ne kuinka kehnoja tahansa:
Kuikelokaula jo kansan on mielestä Herkules uljas,
niskassansa mi voi Antaion, maajätin, kantaa,
ääntä se kiittävi piipittäväistä, mi kiekuvi niinkuin
kukko, mi kiimassaan nokin höyhentää kanakultaa.
Kaikkein pahinta on kuitenkin, että roomalainen itse pitää näiden liehakoivien muukalaisten imartelua ja osanottoa täytenä totena. Kaikkihan on vain näyttelemistä. Kansa
ilvehtijäks on muuttunut. Nauraissas hohotellaan
vastahas, kosteat jos ovat silmäsi, itkua taasen
teeskennellään.
Roomalaiset olivat nyt siinä määrin helleeniläistyneet, että »he alati solkkasivat kreikkaa» ja rupesivat pitämään kreikkalaisia paheitakin muotiasiana.
Nähdä on sietämätön tämä helleenistynyt Rooma.
runoilija huudahtaa.
* * * * *
Tehtyämme tämän syrjähypyn palaamme jälleen Claudiuksen hoviin. Siellä tie valtaan kävi keisarin nuoren puolison Messalinan[141] kautta, sillä Claudius oli kuin vahaa hänen käsissään. Messalina on tehnyt itsensä historialliseksi kuuluisuudeksi siveettömänä hirviönä. Kaikkien kauniiden nuorukaisten, jotka hän vain keksi, täytyi myöten tai vasten tahtoaan tulla hänen rakastajikseen. Kieltäytymistä seurasi kuolema. Ainoastaan ottamalla osaa hänen orgioihinsa voi päästä valtion korkeimpiin virkoihin. Hän muutti Claudiuksen palatsin yhdeksi ainoaksi suureksi porttolaksi; vieläpä kerrotaan, että hän yöaikaan valepuvussa meni yleisiin porttoloihin ja otti siellä vastaan kenen tahansa.
Mutta vaikka koko Rooma tiesi ja puhui hänen hurjasta irstailustaan, puolisolla ei näytä olleen siitä aavistustakaan. Ken, kuten muuan kaartinprefekti, koetti avata keisarin silmät näkemään, mitä hänen loistosaleissaan tapahtui, aiheutti siten vain oman turmionsa. Sama kohtalo vartosi jokaista ylhäistä naista, jossa Messalina vainusi piilevän kilpailijan tai vastustajan. Erikoisesti hän vihasi Caligulan sisaria Agrippinaa ja Iuliaa ja kaikkein syvimmin viimemainittua siksi, että hän oli nuori ja uskalsi uhmata keisarinnaa. Hänet Messalina sai tuomituksi maanpakoon siveellisyysrikoksesta ja pian sen jälkeen raivatuksi tieltään.
Messalina edusti hovissa tahdonvoimaa. Ettei Claudiuksesta tästä huolimatta tullut täydellinen nolla, johtui hänen tarkasta säästäväisyydestään ja oikeamielisyydestään siihen määrään, mihin hänen vähäinen kykynsä riitti. Verot laskeutuivat jälleen normaalisten olosuhteiden mukaisiksi, vaikka useita suurenmoisia rakennustöitä suoritettiin, ja minkäänlaatuisista kiristyksistä ei kuultu enää puhuttavan. Miellyttävä piirre oli myöskin se, että Claudius koetti tehdä lopun druidien julmasta jumalanpalveluksesta, jossa ihmisuhrit olivat tulleet pääasiaksi. Painavin syy siihen, että keisari ryhtyi tähän asiaan oli kyllä poliittista laatua: kelttiläisen papiston vallan murtaminen. Claudius valvoi myöskin suurella mielenkiinnolla oikeudenkäyttöä ja hoiti mielellään itse korkeinta tuomio-oikeutta. Mutta hänen pahahenkensä, Messalina, peloitteli heikkoa puolisoansa ja sai hänet veritekoihin, jotka herättivät eloon muiston Caligulan julmasta hallituksesta. Messalina ymmärsi tällöin vedota eräänlaiseen julmuudenvaistoon vanhassa turhimuksessa, jota huvitti esim. tutkia kuolevien gladiaattorien ilmeilyä ja joka nautti uhriensa oikeudenkäytön pidentämisestä piinallisen pitkäpiimäisillä muodollisuuksilla.
Mutta tapahtui useita kertoja, että hän hajamielisyydessään pyysi luokseen henkilöitä, jotka hän päivää aikaisemmin oli tehnyt päätä lyhemmiksi, ja ihmetteli, miksi kutsutut olivat sellaisia unikekoja, etteivät ottaneet vaaria ajasta.
24-vuotiaana kyllästymätön Messalina rakastui todella ensimmäisen kerran elämässään. Hänen intohimonsa esine oli muuan nuori ja kaunis konsuli. Messalina ympäröi hänet ruhtinaallisella loistolla ja tahtoi välttämättömästi mennä hänen kanssansa naimisiin. Ja eräänä päivänä, jolloin Claudius oli poissa Roomasta, hän käytti tilaisuutta hyväkseen pannakseen hääjuhlallisuudet toimeen. Mutta petetty aviomies sai Ostiassa tietää, mitä oli tekeillä pääkaupungissa. Hän käsitti, että oli kysymys hänen valtaistuimestaan ja elämästään.
Äskennaineet ja heidän irstas seurueensa olivat juuri viettämässä hurjia orgioita. Bakkhanaalisessa huumauksessa keisarinna tanssii alastomana, vain pantterinnahka päällänsä, liehuvin hiuksin toisten kevytmielisten naisten ja nuorukaisten keskellä heilutellen thyrsossauvaansa vieri vierellä uuden puolisonsa kanssa, joka esiintyy Bacchuksena. Silloin kuuluu äkkiä huuto, että keisari on tulossa. Morsiuspari ja häävieraat pakenevat kauhu kasvoillansa, mutta Claudiuksen kostava käsivarsi saavuttaa heidät kaikki. Kaikkien on kuoltava, Messalinankin.
Claudius oli tällä välin alkanut vahvistaa itseään voimakkaalla aterialla. Sen kuluessa hän sai tietää, että Messalina ei enää ollut elävien joukossa. Ilmoitus ei tehnyt häneen juuri huomattavaa vaikutusta, ja sitä mukaa kuin viini alkoi vaikuttaa, hän unohti kaikki tyynni.
* * * * *
Vähän tämän jälkeen Claudius meni uudelleen naimisiin veljensätyttären Agrippina nuoremman, Caligulan kauniin sisaren kanssa, jota naista Messalina oli aina kieroon katsellut ja toivonut voivansa valmistaa tälle saman kohtalon kuin hänen sisarelleen Iulialle. Agrippina, joka oli ollut tätä ennen kaksi kertaa naimisissa, ei ollut juuri hänkään tunnettu hyveen esikuvaksi. Hänen ainoa tarkoituksensa menemällä kolmannen kerran naimisiin oli raivata tie valtaistuimelle pojalleen Nerolle, joka oli syntynyt hänen ensimmäisestä avioliitostaan. Ja hän ajoikin pian tahtonsa perille — siinä kuten kaikessa muussakin. Hänen onnistui syrjäyttää keisarin oma poika Messalinan kanssa, Britannicus, joka oli saanut nimensä isänsä brittiläisistä saaman »voiton» johdosta. Agrippina käytti hyväkseen kaikkia tilaisuuksia saattaakseen Britannicuksen varjoon Neron rinnalla. Hän järjesti niin, ettei Britannicus saanut tilaisuutta näyttäytyä kansalle, niin että tuskin tiedettiin, oliko hän enää elossa. Heikkoa miestään hän hallitsi yhtä täydellisesti kuin Messalinakin oli tehnyt. Keisarin tarvitsi ainoastaan katsoa jotakin toista naista tai sanoa häntä kauniiksi, kun jo Agrippina heti käski, että tämä oli raivattava tieltä tai lähetettävä maanpakoon. Tällaista tapahtui hyvin usein, sillä valtaistuimella istuva oppinut herra oli hyvin heikko kauniille naisille, kuten jalolle viinille ja keittotaidon herkuille. Kun Agrippinan onnistui saada Nero naitetuksi Claudiuksen ja Messalinan tyttären Octavian kanssa, oli Neron asema kruununperillisenä tehty niin lujaksi, että Agrippina ei enää tarvinnut Claudiusta rinnallaan. Ja varminta oli sitäpaitsi päästä hänestä kuitiksi — voisihan hänelle muuten käydä samoin kuin Messalinallekin. Muutamat vanhan keisarin päihtyneenä lausumat vihamieliset sanat ilmaisivat, että hän alkoi katua, että Britannicus oli saanut väistyä Neron tieltä.
Myrkytetty herkkusieni-ruokalaji lienee ollut se välikappale, joka teki lopun 64-vuotiaan Cæsarin elämästä vuonna 54. Aina siitä hetkestä lähtien, jolloin hänestä tuli keisari, hän oli elänyt alituisessa tuskassa, että häntä kohtaisi Caligulan kohtalo. Ei kukaan, ei edes nainen eikä lapsi, saanut lähestyä häntä, ennenkuin hänen henkivartijansa olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, ettei hänellä ollut tikaria vaatteisiinsa piilotettuna; eikä hän uskaltanut koskaan tulla ystäviensä kotiin, ennenkuin oli ensin tutkituttanut jokaisen nurkan talossa. Hänen onnistuikin suojella itsensä tikarilta — mutta hän kuoli myrkystä. Hän pelkäsi ja piti silmällä jokaista ihmistä, mutta hänen vaimonsa surmasi hänet!
Agrippina oli voittanut pretoriaanit Neron valtaistuimelle nousun puolelle tekemällä erään Burrus nimisen miehen kaartinprefektiksi, tietysti ei vain siitä syystä, että hän oli kelvollinen ja kunnollinen mies, vaan ennen kaikkea siksi, että hän uskoi tällä koroituksella tekevänsä hänet orjakseen. Tuskin Claudius oli vetänyt viimeisen henkäyksensä, ennenkuin Nero Burruksen seurassa astui kaartin eteen ja huudettiin imperaattoriksi sivuuttamalla Britannicus, jonka kaulaan Agrippina »hillittömässä surussaan» heittäytyi nimittäen häntä isänsä kuvaksi. Sitä ei voi juuri katsoa imarteluksi! Tällä lailla hän vehkeili ja pidätteli poikapuoltansa itkien ja hyväillen — kunnes hänen oma poikansa oli ennättänyt varmistautua pretoriaanien suosiosta. Silloin Agrippinan suru oli äkkiä poispyyhitty. Britannicuksen ystävät ja kannattajat raivattiin tieltä tai saivat käskyn surmata itsensä.
* * * * *
Ulkopoliittisesti Claudiuksen hallituskaudella on ollut se merkitys, että Britannian valloitus aloitettiin silloin. Sotatoimiin ryhtymiseen vaikutti osittain harrastus hävittää perin pohjin druidilaisuus, jolla jo vanhastaan oli juurensa juuri Britanniassa. Täällä nimittäin druidit saivat kasvatuksensa. Osittain roomalaisten kaupalliset pyyteet olivat sodan aiheuttajina. Roomalaiset liikemiehet olivat ehtineet levitä yli koko Gallian ja saaneet jalansijan Kanaalin toisellakin puolen. Siihen, että heitä nyt roomalaiset legioonat seurasivat, oli Claudiuksella omat henkilökohtaiset syynsä: hänen toiveensa saada esiintyä »sotapäällikkönä» ja voittaa »kunniaa». Triumfi oli helppo saavuttaa, sillä Britanniassa, kuten kaikkialla, keltit olivat pirstoutuneet moniksi pikkuvaltioiksi. Uskollisina vanhalle periaatteelleen »Divide et impera» roomalaiset ottivat erään heidän luokseen paenneen brittiläisen päällikön suojelemisen sodan tekosyyksi.
Britit tekivät tosin maahan tunkeutujille urhoollista vastarintaa, mutta he eivät kyenneet kauan pitämään puoliaan lujia, kiinteitä roomalaisia legioonia vastaan. Vasta kun varsinainen karkea työ oli miekalla suoritettu, keisari saapui paikalle ja oltuaan kaksi viikkoa »päällikkönä» Britanniassa hän voi palata Roomaan ja viettää sen triumfin, jota heikko ja tuskainen raukka oli halunnut enemmän kuin mitään muuta elämässään. Hänen elämänsä suurimpana ylpeytenä oli aina se, että hän oli voittanut yksitoista brittiläistä kuningasta — kuten voiton muistomerkeissä valtakunnan eri osissa saatiin lukea—ja siirtänyt Rooman valtakunnan rajat meren toiselle puolen. Messalina seurasi triumfissa »voittajaa» ja »Valtameren masentajaa» — Vestan neitsyeitten vaunuissa!
Sitten Britannian valloitus täydennettiin Thames virran pohjoispuolella oleviin seutuihin saakka. Roomalaisten linnoitusten ja sotaleirien turvin äsken voitettu alue sai tiheän asutuksen italialaisista ja roomalaisista uudisasukkaista. Se roomalaistui yhä enemmän ja ne vapausliikkeet, joita tuon tuostakin puhkesi, kukistettiin alkuunsa.
Kirjallisuutta:
Lucien Double, L’empereur Claude.
H. Lehmann, Claudius und seine Zeit.
Karl Vivell, Chronologische Untersuchungen zur Geschichte des Kaisers
Claudius.
SENECA.
Senecan elämä muistuttaa paljon Ciceron elämää. Nämä merkilliset miehet olivatkin toisilleen sukua äidin puolelta. Molemmat miehet kuuluvat siihen harvinaiseen kirjallisten henkilöitten luokkaan, joka on näytellyt suurta valtiollista osaa. Molemmat olivat ihanteellisia ja kumpaakin kiinnosti filosofia. Kumpikin on kirjeissään ja muissa kirjoitelmissaan paljastanut inhimilliset heikkoutensa. Siksipä kumpikin on joutunut yksipuolisen arvostelun kiitolliseksi aiheeksi, ja heitä on verrattu »ruokoon, jota tuuli taivuttelee sinne tänne». Mutta kumpikin on arvokkaasti ja miehekkäästi kohdannut viimeisen kohtalonsa vaiheen.
Seneca oli syntyperältään espanjalainen. Hän kuului erääseen Cordovan rikkaimpia ja huomatuimpia perheitä. Mutta kasvatuksensa hän sai Roomassa. Siellä hän kehittyi kaunopuhujaksi ja stoalaiseksi filosofiksi, mutta omistautui myöskin runoudelle. Caligulan hallituksen aikana hänen elämänsä oli uhattu, mutta hän selviytyi vaarasta, kuten olemme nähneet. Multa Claudius ajoi hänet Messalinan toimesta maanpakoon Korsikkaan, koska hänellä oli muka ollut rakkaussuhde Caligulan sisaren Iulian kanssa. Varsinainen syy oli kylläkin se, että Messalinan mielestä Seneca oli esteenä hänen häpeällisille orgioilleen ja kunnianhimoisille suunnitelmilleen.
Kun Agrippina nuoremmasta tuli keisarinna, Seneca sai palata takaisin Roomaan ja sai hyvin arvossa pidetyn aseman näihin aikoihin kaksitoistavuotiaan Neron opastajana, jonka kasvatus oli tähän asti anteeksi antamattomalla tavalla laiminlyöty.
Kun Claudius oli kuollut, Seneca purki sukkelassa satiirissa vihansa miestä kohtaan, joka oli kerran hänet ajanut maanpakoon. Vanha originaali oli kiitollinen ivailun aihe, ja Seneca tekikin sen luvattoman säädyttömässä äänilajissa. Parjauskirjoituksen — sillä sellaisena sitä täytyy pitää — nimenä on »Claudiuksen muuttuminen kurpitsaksi». Nimi on ivamukailu tavanmukaisesta otsakkeesta »Kuolleen Cæsarin muuttuminen jumalaksi». Tyhjää kalloa koomillisesti muistuttava kurpitsa oli kylläkin vain Claudiuksen tyhmyyden ja sisällyksettömyyden vertauskuva, sillä itse kertomuksessa se ei esiinny.[142] Seneca vie meidät Olympokseen, jonne Claudius kuolleena Cæsarina lähtee. Jumalat joutuvat ihmeisiinsä nähdessään eriskummallisen ilmestyksen, joka linkuttaa esiin pää tutisten ja puhuen sellaista mongerrusta, että heidän täytyy kutsua laajalti matkustellut Herkules ottamaan selkoa siitä, mikä salaperäinen olio tulokas oikeastaan on. Mutta vieläpä Herkuleellekin on vaikeata päästä selville, kuka mies on. Ylevän traagillisin säkein ja uhkaavasti nuijaansa vilkaisten hän kehoittaa Claudiusta luikertelematta sanomaan totuuden. Lopulta kuolleen onnistuu selittää hänelle, mikä korkea arvo hänellä eläessään on ollut ja saada hänet johdattamaan itsensä olympolaisten seuraan.
Täällä alkaa nyt vilkas keskustelu kysymyksestä, voidaanko tulokas ottaa jumalien joukkoon. Augustus vastustaa sitä tarmokkaasti ja saa enemmistön puolelleen. Mercuriuksen täytyy siis ottaa kuollut mukanaan manalaan. Täällä kuoro, jonka muodostavat hänen teurasuhrinsa, jotka ovat ennen häntä joutuneet manalaan, tervehtii häntä riemuitsevalla vahingonilolla. Manalan tuomarit tuomitsevat hänet orjuuteen, ja lopuksi hän joutuu komediakirjailija Menandroksen palvelukseen, hänen apulaisekseen oikeusopillisissa tutkimuksissa. Seneca viittaa siihen mieltymykseen oikeudenkäyntikohtauksiin, jota sekä komediankirjoittaja että keisari olivat osoittaneet.
Senecan teoksen lukijaan jättämä vaikutus on kovin sekalainen, jos rinnastaa kuolleen keisarin käsittelytavan tässä kirjoituksessa ja kaiken sen karkean imartelun, jota kirjailija aikaisemmin oli tuhlannut keisarille tämän elossa ollessa. Silloin hän ei ollut epäillyt vähääkään lukea Claudiusta jumalien joukkoon kuuluvaksi ja oli huudahtanut hänelle: »Cæsar, sinun kauttasi me kaikki elämme ja olemme»; ja loputonta oli hänen lempeytensä ja muiden hyvien ominaisuuksiensa ylistäminen. Mutta silloinhan Seneca vielä voi — kuten Birt tämän räikeän vastakohdan selitykseksi huomauttaa — toivoa, että Claudius voisi tulla paremmaksi, koskapa hän oli osoittautunut kyllin voimakkaaksi vapautuakseen Messalinasta.
* * * * *
Enemmän kiitosta kuin Claudius-satiirillaan on Seneca saanut laajalla filosofisella kirjailijatoiminnallaan. Tässä toiminnassaan hän esiintyy ennen kaikkea stoalaisen koulun henkisenä siveysopettajana. Mutta hän ei kuulu ankariin siveyssaarnaajiin, vaan on taipuvainen ymmärtämään inhimillisiä heikkouksia. Pääasia on — hän arvelee —, että ihminen ponnistelee lähentyäkseen yhä enemmän ja enemmän stoalaista viisauden ihannetta.
Senecan filosofisissa kirjoitelmissa tutustumme henkevään kirjailijaan ja hienoon tyyliniekkaan. Siitä huolimatta esitys kyllä välistä käy väsyttävän pitkäpiimäiseksi, mutta sitä elähdyttävät loistavat älynvälähdykset ja se on pirteillä kaskuilla höystettyä. Senecan mielipiteet ovat monin paikoin niin silmiinpistävän yhtäläisiä kristinopin kanssa, että muutamat kirkkoisät ovat väittäneet, että hän on ollut salainen kristitty. Se mies, joka olisi perehdyttänyt hänet kristinoppiin, olisi ollut apostoli Paavali, joka oli hänen aikanaan vankina Roomassa. Väitetäänpä vielä, että Seneca ja Paavali olisivat olleet kirjeenvaihdossa keskenään. Ja muutamia vuosisatoja jälkeenpäin sepitettiinkin heidän välisensä kirjeenvaihto.
Seneca on vapautunut täydellisesti kansanuskonnon monijumaluudesta ja puhuu Jumalasta kaiken luojana ja hallitsijana. »Ei kukaan, paitsi Jumala, ole hyvä», hän sanoo. Hän nimittää Jumalaa »Isäksi» ja puhuu lämmöllä Jumalan rakkaudesta niitä kohtaan, jotka tekevät hyvää. Mutta hän on myöskin perehtynyt piplian ajatustapaan, että, »jota Herra rakastaa, häntä hän myös kurittaa.» — »Minun Vakaumukseni on», hän sanookin — »että pyhä henki asuu meissä, henki, joka huomaa kaiken meissä, olipa se sitten hyvää taikka pahaa. Samalla tavoin kuin me kohtelemme hyvää henkeä, hän kohtelee myös meitä.»
Kaikkia ihmisiä, myöskin barbaareja ja orjia Seneca pitää veljinään. »Orjat», hän täysin vastoin antiikin käsitystä sanoo, »ovat ihmisiä kuten mekin. Minä pidän orjia talossani tovereina. Käyttäydy alempaasi kohtaan siten, kuten toivot, että ylempäsi käyttäytyisi sinua kohtaan! Tuo ja tuo on orja, mutta kenties hän henkisesti on vapaasukuinen. Kuinka voikaan hänen ulkonainen orjuutensa vahingoittaa hänen varsinaista olemustaan? Kuinka useita ulkonaisesti vapaissa onkaan, jotka henkisesti ovat orjia, yksi aistillisuuden, toinen ahneuden, kolmas kunnianhimon ja kaikki huolien vallassa! Ja tämä orjuus on tavallista orjuutta häpeällisempää, sillä se on vapaaehtoista.»
Seneca opettaa myöskin, ettei pahaa saa kostaa pahalla. »On parempi kärsiä kuin aiheuttaa vääryyttä», hän Sokrateen tavoin sanoo. Hänellä on myöskin jonkinlainen kristityn voimakas tunne syntivelasta, ja hän tuntee, että »liha» estää meitä siveellisestä ja uskonnollisesta elämästä. »Ei yksikään ihminen voi sanoa olevansa synnitön, hän voi vedota vain ulkonaisiin todisteisiin, ei koskaan omantuntonsa lahjomattomaan tuomioon.» Paha ei tule ulkoapäin — »se on meissä itsessämme, meidän sisällämme. Meidän tulee senvuoksi temmata irti itse sydämemme nautinnonhaluineen.»
Huolimatta ihmeellisistä yhtymäkohdista kristillisen maailmankatsomuksen kanssa ei ole kumminkaan todennäköistä, että Seneca olisi tuntenut kristinoppia. Senecan ajattelun ja kristillisen maailmankatsomuksen yhtymäkohdat ovat yksinkertaisesti selitettävissä siten, että kristityt olivat saaneet voimakkaita vaikutteita myöskin stoalaisten opista.
Seneca tahtoo mielellään uskoa sielun kuolemattomuuteen, vaikk'ei hänen uskonsa olekaan siinä suhteessa vuorenvarma. Mutta vastoin kristillistä käsitystä hänen mielestään ihmisellä on oikeus ottaa itsensä hengiltä, vieläpä hän toisten stoalaisten tavoin ihannoi itsemurhaa keinona päästä suureen vapauteen ja ikuiseen rauhaan. Elihän Seneca aikana, jolloin keisarityrannius ja ilmiantojärjestelmä aiheuttivat sen, että itsemurha oli pienempi paha kuin se tuska, jonka vallassa vähänkin etevämpien miesten täytyi päivä päivältä, tunti tunnilta olla. Vapaaehtoinen kuolema oli sellaisen ajan ihmisille ainoa vastamyrkky tyranniuden iestä vastaan. Se oli ainoa keino sorretulle ihmisraukalle uhmata maailman herraa. Olihan hänellä kuitenkin, kaikesta huolimatta, mahdollisuus vapautua keisarin vallasta, milloin vain halusi. »Se oli», Boissier sanoo, »ainoa oikeus, jonka despotismi oli jättänyt roomalaisille. Seneca puolustaakin tätä oikeutta kauhistuttavalla voimalla.»
* * * * *
Seneca on kirjoittanut myöskin murhenäytelmiä. Aiheet niihin on saatu suurilta kreikkalaisilta näytelmäkirjailijoilta, erittäinkin Euripideeltä. Seneca valitsee kamalimmat ja vertatihkuvimmat aiheet. Osittain hän nimittäin tahtoo näin saada gladiaattorinäytäntöjen koventamat roomalaiset kuuntelemaan näytelmiään, osittain hän saa täten oikein hirmuisia aiheita saarnatakseen siveysoppia. Sillä Seneca on niin suuressa määrin kaunopuhuja, että hänen näytelmänsä muodostuvat filosofisiksi keskusteluiksi ja pitkiksi, mahtipontisiksi stoalaishenkisiksi puheluiksi, vahingoksi toiminnalle ja luonnekuvaukselle.
Senecan murhenäytelmät ovat ainoat roomalaiset murhenäytelmät, jotka ovat säilyneet meidän päiviimme, ja ne eivät juuri anna edullista kuvaa lajistaan. Kuinka kaukana ne ovatkaan kouristavassa kiihoitushalussaan ja pitkäpiimäisessä lavertelussaan suurten kreikkalaisten näytelmäkirjailijoin kohtuullisuudesta, heidän yksinkertaisesta, sopusuhtaisesta kauneudestaan! Kuitenkin on kyseenalaista, kuten Birt on esittänyt, eivätkö vertatihkuvat näyttämökuvat olleet oikea tapa vaikuttaa yleisöön, jonka Seneca tahtoi herättää itsenäiseen ajatteluun. »Oman aikansa verisiä paheita hän tahtoo esittää traagillisine seuraamuksineen: veljesmurhaa, sukurutsausta, sammumatonta kannibaalista kostonhimoa. Senecan esittämät kuvat ovat kauhistuttavia ja niillä on siveellinen tarkoitusperä.» Lopuksi on myöskin otettava huomioon, että nämä kamalat näytelmät, kaikesta päättäen, eivät olleet aiotut koskaan teatterissa esitettäviksi, vaan olivat vain lukudraamoja.
Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:
Seneca, Om livets korthet m. fl. skrifter, Johan Bergmanin ruotsinnos.
Valda skrifter af L. Annaeus Seneca. C.A. Brolénin ruotsinnos.
F. Gustafsson, Senecas bref I.
L. Annaeus Seneca, Medea, C.A. Melanderin runomittainen käännös.
Theodor Birt, Seneca (teoksessa »Aus dem Leben der Antike», suomeksi
»Antiikin elämää»).
L. Friedländer, Der Philosoph Seneca (Historische Zeitschrift 1900).
I.A. Heikel, Senecas Charakter und politische Thätigkeit.
Walter Ribbeck, Lucius Annaeus Seneca, der Philosoph.
Salomon Rubin, Die Ethik Senecas.
Michael Baumgarten, Lucius Annaeus Seneca und das Christenthum.
Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:
H.E. Butler, Post-Augustan poetry.
C. Martha, Les Moralistes sous l'empire romain.
M.D. Nisard, Etudes sur les poètes latins de la décadence: 2 nid.
NERO.
Hallitsijan vaihdos vuonna 54 herätti jälleen kansassa onnellisempani aikojen toivon. Olihan Nero ainoa vesa kansalle, rakkaasta Germanicuksen suvusta. Mutta hän ei ollut vielä täyttänyt edes seitsemäätoista vuotta — hän oli nimittäin syntynyt samana vuonna kuin Tiberius kuoli. Tätä tosiasiaa voi tuskin kovinkaan paljon muuttaa edes senaatin päätös antaa pojalle kunnianimi »isänmaan isä». Jostakusta muusta kuin hänestä oli tuleva oikea hallitsija. Agrippina oli aikonut itse näytellä sitä osaa, mutta hänen aikeensa tekivät tyhjäksi Burrus ja Seneca.
Nerolla oli kuten Caligulalla ja Claudiuksellakin juomarihekumoitsija Antoniuksen onnetonta verta suonissaan. Hän oli nimittäin Antoniuksen ja Octavian tyttären Antonion pojanpoika. Kuten Caligulalla oli hänelläkin siveettömän Iulian perinnöllisiä taipumuksia.[143]
Seneca oli kuitenkin saanut kevytmieliseen Neroon nähden vaikutusvallan, joka muistuttaa sitä vaikutusta, mikä Sokrateella oli Alkibiadeeseen. Filosofi oli iloinen havaitessaan, kuinka lahjakkaan nuorukaisen sielu kuvasteli kaikkea jaloa — mutta hän oli pian huomaava, että se teki sen peilin tavoin: ilman että kuvasta jää pintaan jälkeäkään.
Burruskin, joka oli yksinkertaisempi sotilasluonne, taipui kunnioittavasti filosofin tahtoon, otaksuttavasti pääasiassa siksi, että tämä filosofi ei ollut yläilmoissa leijaileva mietiskelijä, vaan ajattelija, jolla oli käytännöllistä valtiomieslahjakkuutta. Senecasta tuli siis itse asiassa Rooman oikea hallitsija Rooman kansan onneksi, niin kauan kuin hänen valtakautensa kesti.
Nuoressa keisarissa ilmeni aluksi useita miellyttäviä luonteenominaisuuksia. Hän ihasteli Hellaan kauneusmaailmaa ja tahtoi istuttaa sen Rooman maaperään. Hänellä oli nuorenrohkea usko, että hän kansan esteettisen kasvatuksen avulla voisi tehdä Roomasta uuden Ateenan. Itse keisari tahtoi olla edelläkävijänä omalla esimerkillään. Hänen kunnianhimonsa oli tulla suureksi runoilijaksi ja laulajaksi. Mutta osoittautui, että hänen kehnosta ja soinnuttomasta äänestään oli mahdotonta kehittää minkäänmoista, ja hänen runoilukokeensa antoivat sangen surkuteltavan tuloksen. Mutta tämä ei luonnollisestikaan estänyt hovia osoittamasta riemuitsevaa suosiotaan, kun häntä huvitti esiintyä, eikä se voinut koskaan saada tarpeekseen kuulla hänen »jumalaista ääntänsä», vaikka tuskin tiettiin, pitikö nauraa vai itkeä. Pian suurempikin yleisö sai taiteelliselta näkökannalta epäilyttävän huvin nähdä keisarinsa esiintyvän traagillisena näyttelijänä ja loistavan naisosissakin[144], ja sirkuksessa hän näytti eteviä kilpa-ajajan ominaisuuksiaan. Varsinaisen elämäntehtävänsä; maailmanvaltakunnan hallitsemisen, hän yhä enemmän ja enemmän unohti.
* * * * *
Yhä yltyvällä katkeruudella Agrippina oli sillävälin nähnyt vallan ohjien luisuvan käsistään. Hän ei ollut työskennellyt, ponnistellut ja murhannut sitä varten, että toiset saisivat nauttia vallan makeudesta. Hän peloitteli Neroa Britannicuksella ja lienee uhannutkin kehoittaa pretoriaaneja huutamaan nuorukaisen keisariksi. Saisipa Nero nähdä, mihin Germanicuksen tytär kykenisi! Seuraus tästä oli se — ainakin se näyttää seuraukselta —, että Britannicus muutamana päivänä keisarillisen aterian kestäessä kaatui kuolleena maahan. Puhuttiin myrkkyjuomasta, jonka hänen veljensä olisi hänelle valmistuttanut. Mutta Nero loikoi edelleen tyynenä pöydän ääressä ja selitti, että se oli vain kaatuvataudin kohtaus. Ja niin jatkettiin pöydän tarjoamia nautintoja — samassa ruokasalissa, missä Claudius viimeisen kerran elämässään söi herkkusieniä.
Tällä kuolemantapauksella voi olla toinenkin selitys; mutta eräästä toisesta, vielä kauheamman rikoksen syytöksestä Nero ei voi vapautua. Joskin on epävarmaa, oliko hän veljensurmaaja, niin on sitävastoin varmaa, että hän oli äidinmurhaaja. Nero oli alkanut yhä enemmän ja enemmän vapautua Senecan vaikutusvallasta. Pian tulivat kättentaputukset ja nautinnot »himojen pantterivaljakon vetämän uuden Dionysoksen» ainoiksi johtotähdiksi. Toisten irstasten vekkulien kanssa hän öisin harhaili ympäri Rooman katuja, melusi, hyökkäsi yksinäisten kulkijain päälle ja häpäisi vastaantulevia naisia. Kun hänet sitten valtasi mieletön intohimo erääseen Rooman pahamaineisimpaan naiseen, kauniiseen, mutta sydämettömään Poppæa Sabinaan[145], hänen äitinsä asettui poikkiteloin tielle. Poppæa oli viekas ja laskeva olio. Hän ei ollut koskaan niin tyhmä, että olisi antautunut intohimonsa valtaan. Hänessä ei ollut Messalinaa. Hänen, kuten Agrippinankin suurin intohimo oli kunnianhimo. Hän antoikin Neron selvästi ymmärtää, että hän ei aikonut tyytyä olemaan hänen rakastajattarensa —, mutta jos hän tahtoi tehdä hänet keisarinnaksi, niin…
Agrippina tiesi liiankin hyvin, että jos viekkaasta Poppæasta tulisi keisarinna, niin hänen oma vaikutuksensa poikaan olisi täydellisesti lopussa. Hän ponnisti senvuoksi kaikki voimansa tehdäkseen tyhjäksi kilpailijattarensa kunnianhimoiset suunnitelmat. Kun Nero pääsi tästä selville, hän vihastui niin kovin äitiinsä, että päätti raivata hänet tieltä. Mutta äidin ei pitänyt aavistaa mitään. Ja hänen piti kadota jäljettömästi.
Poppæasta oli tulemaisillaan Neron paha henki, joka oli muuttamaisillaan luonteettoman miehen roistoksi.
Keisari pyysi siis Agrippinan juhlaan huvilaansa Baiæseen. Äidin ja pojan välit eivät olleet koskaan olleet niin hyvät. Päivä ei tahtonut riittää pojan hellyydenosoituksiin. Vasta yön tullen hän kykeni riistäytymään äidin syleilyistä, ja tämän lähtiessä hän lainasi hänelle loisteliaasti koristellun aluksen. Hiljaa alus liukui kuun valaisemalle merelle. Silloin äkkiä kauhun kirkuna rikkoi yön hiljaisuuden. Alus oli rakennettu niin, että se sai vuodon muutamien minuuttien perästä — jos niin tahdottiin.[146]
Mutta Agrippina oli oiva uimari, ja hänet pelastettiin toiseen alukseen.
»Mitähän nyt tapahtuu?» Nero arveli, kun hän sai kuulla, että hänen äitinsä oli vielä hengissä. »Luonnollisesti hän matkustaa Roomaan yllyttämään kansaa äidin murhaajaa vastaan», hän ajatteli. Hän lähettää erään kätyrinsä roistojoukon kanssa siihen taloon, jonne Agrippina oli asettunut. Miehet tunkeutuvat taloon sisälle ja lyövät Agrippinan kuoliaaksi.
Mutta siitä päivästä lähtien Nerolla ei ollut enää levollista hetkeä. Tosin hän voi senaatille ja yleiselle mielipiteelle teeskennellä, että hän oli itse pelastunut salahankkeista henkeänsä vastaan, tosin hän kulki Roomaan kuten triumfaattori saadun voiton jälkeen ja toimitti jumalille kiitosuhrin Capitoliumilla. Tosin hän sai myöskin useita todisteita siitä, kuinka vihattu Agrippina yleisesti oli. Mutta omantunnon tuskilta hän ei kyennyt itseään varjelemaan. »Hän kutsutti», Viktor Rydberg sanoo, »noitia Itämailta loihtimaan ja lepyttämään murhatun varjoa, mutta kauheat unet karkoittivat unen hänen vuoteeltaan. Uskotuilleen hän kertoi, että hän nukkuessaan ja valvoessaan näki raivotarten palavin soihduin heiluttelevan ruoskiaan. Baiæseen hän ei palannut enää koskaan. Hän ei voinut kestää niiden rantojen näkemistä, missä rikos oli suoritettu.
Tämän jälkeen Neron kaikissa teoissa on jotakin pingoittunutta, kuumeista. Hänen huvituksensa tulevat yhä hillittömämmiksi.» Ja vuonna 62 murtuivat viimeiset hänen sielussaan piilevää petoa pidättelevät kahleet. Silloin Burrus kuoli, ja hänen seuraajakseen tuli Tigellinus, mies, joka oli kasvanut siveettömyyden loassa, heittiö, »jonka voima oli yksinomaan hänen paheissaan» — toistaaksemme Tacitusta —, alhainen roisto, joka voi ryhtyä mihin rikokseen tahansa, jos vain siitä voi olla etua saatavissa.
Nyt Senecakin jätti hovin ja vetäytyi yksityiselämään. Nero koetteli pidätellä häntä; syleili ja suuteli häntä hovinsa nähden. Mutta Seneca tiesi liiankin hyvin, kuinka paljon arvoa moisille hellyydenosoituksille oli pantava. Hän tiesi, että niin kauan kuin hän oli elossa, Nero epäilisi häntä ja kadehtisi hänen mainettaan ja rikkauttaan.
Kuuluisan stoalaisen ei kyllä yksityisihmisenäkään tarvinnut alistua minkäänmoisiin kieltäymyksiin, sillä hän oli hallituskautenaan koonnut itselleen suunnattomat rikkaudet. Tämähän voi antaa tietysti aihetta ihmettelyyn, olikohan filosofin hyveen vaippa koskaan ollutkaan muuta kuin pukeva verho hienosti sivistyneelle maailmanmiehelle. Senaatissa kuultiin kerran tehtävän seuraava kysymys: »Minä haluaisin hyvin mielelläni tietää, minkälaatuisella filosofisella toiminnalla tämä mies on neljässä vuodessa koonnut 300 miljoonaa sestertiä!»
Seneca tunnusti itsekin, että se elämä, jota hän loistohuvilassaan vietti, monessa suhteessa oli jyrkän vastakkaista sille yksinkertaisuudelle ja kieltäymykselle, jota hän stoalaisena filosofina saarnasi. »Mutta», hän huomautti, »viisas ei kiinnitä sydäntänsä rikkauteen — hän pitää sitä vain kurjuutta parempana. Minun puolestani saa rikkauteni kernaasti huveta — minä en sen mukana menetä mitään oleellista. Minä en tunne itseäni kuitenkaan köyhtyneeksi, sillä köyhä ei ole se, jolla on vähän, vaan se, joka himoitsee enempää. Jos sinä sitävastoin menetät rikkautesi, niin sinä tuijotat kauhuissasi, aivan kuin olisit itsesi hukannut. Lyhyesti sanoen: minä olen rikkauteni herra; sinä omaisuutesi orja. Minulle rikkauteni on sivuasia, erittäinkin siksi, että se suo minulle suuremmat mahdollisuudet tehdä hyvää, mutta sinulle on rikkaus sinänsä pääasia.»
Hyväntekeväisyyttä taas tuskin kukaan on kykenevämpi harjoittamaan oikeammalla tavalla kuin mies, joka itse pyrkii viisauteen, Seneca arveli. »Hänen kukkaronsa on helppo avata, mutta siinä ei ole reikää pohjassa. Siitä otetaan paljon, mutta siitä ei saa mitään pudota. Sillä huonosti suunniteltu lahja on hävettävä tappio.»
Hillitty suhtautuminen tämän maailman hyvyyteen on, Seneca arvelee, arvokkaampaa kuin painostaa vapautuneisuuttaan »käymällä huolimattomasti puettuna, antamalla hiusten kasvaa niin pitkiksi kuin kasvavat, kuljeksimalla parta vanukkeisena ja hoitamattomana, makaamalla paljaalla maalla ja tekemällä kaikkia tyhmyyksiä, mitä filosofinen turhamaisuus voi keksiä osoittaakseen kaikelle maailmalle rahan halveksuntaansa. Filosofia vaatii itsehillintää, mutta ei itsekidutusta.» Ja kenestä on enemmän käytännöllistä hyötyä, Seneca kysyy, siveysopettajastako, joka vakuutettuna omasta rajattomasta ylemmyydestään eristäytyy tavallisista ihmisistä puutteineen ja vikoineen, vai sellaisestako, joka elää ihmisten keskellä, oppii tuntemaan heidät perin pohjin ja karaistuu joutuessaan alituisesti tekemisiin niiden epäkohtien kanssa, joita hän pyrkii poistamaan? »Vasta myrskyssä perämies osoittaa, mihin hän kelpaa», sanoo filosofimme. »Etsikäämme siksi myrskyä! Antakaamme haaste vihollisten aseille, kuten voimailija uhmailee haavoja!» Seneca oli toimen mies, ei maailmasta poissa oleva filosofi — sen hän on itse nimenomaan meille sanonut. Hän oli aina nuoruudestaan saakka taittumattoman työteliäs kansalainen, joka ei koskaan suonut itselleen loma-aikoja.
Yleensä Seneca vastasi niihin moitteisiin ylellisyydestä, joita häneen kohdistettiin, tunnetulla lauseella: »Elä kuten opetan, äläkä niin kuin minä elän! Minä en ole suinkaan täydellisen viisas; minä tyydyn siihen, että tulen päivä päivältä hiukkasen paremmaksi, mutta päämäärää ei voi koskaan asettaa liian korkealle.» Kuitenkin huomaa, kuinka häntä itseään painaa se, ettei hänen ollut onnistunut oikein hyvin selvittää elämänsä ja oppinsa vastakohtaisuutta.
Monessa suhteessa Seneca oli kuitenkin elämäntavoissaan aito stoalainen ylellisyytensä keskelläkin. Hän oli koko elämänsä ajan äärimmäisen kohtuullinen sekä ruoassa että juomassa, ajoittain suorastaan askeettikin. Hän nukkui hyvin kovalla vuoteella ja karkaisi itseänsä kylmillä kylvyillä, mutta vältti lämpimiä, joita piti veltostuttavina.
Seneca ei ollut kylläkään suurmies, mutta hän oli, heikkouksineenkin, hyvä ihminen, joka tahtoi koettaa nostaa kanssaihmisensä liejusta, siinä määrin kuin se oli mahdollista siveellisesti syvälle vajonneena aikakautena; hän tahtoi antaa heille jotakin, minkä puolesta elää — tahi ainakin kuolla.
Vain kolme vuotta hän sai elää syrjässä yksityismiehenä, ja näinäkin vuosina häiritsi hänen rauhaansa tietoisuus siitä, että pyövelinmiekka häilyi hänen päänsä päällä. Sillä Poppæa ja Tigellinus vihasivat häntä. Nämä tekivät kaikkensa yllyttääkseen epäluuloista Neroa häntä vastaan ja herättääkseen hänen himoaan Senecan rikkauksiin. »Etkö näe», he sanoivat keisarille, »kuinka hän tekee itsensä tärkeäksi kirjoillaan ja kuinka hän tahtoo esiintyä ensimmäisenä miehenä valtiossa, samalla kuin hän tekee pilaa kaikesta, niihin sinä ryhdyt!» Kun filosofin veljenpojan huomattiin olevan sekaantuneen salaliittoon keisaria vastaan, se oli myöskin Senecan loppu. Armona Nero salli hänen päättää itse päivänsä. Seneca avasi suonensa ja kuoli verenvuotoon. Rauhallisena, oikean stoalaisen arvokkuudella tuo lähes seitsemänkymmentä vuotta vanha mies erosi elämästä. Hänen nuori vaimonsa tahtoi seurata häntä kuolemaan, mutta hänet estettiin siitä vastoin hänen tahtoansa. Hän eli vielä muutamia vuosia; mutta kuin varjo hän liikkui ympäriinsä. »Hän oli», Tacitus sanoo, »niin kalpea ja vähäverinen, että oli päivän selvää, että hänen elinvoimansa olivat murtuneet.»
* * * * *
Kun Seneca jätti hovin, Nero hylkäsi jalon, kaikkien pitämän Octavian, ja meni naimisiin Poppæan kanssa, joka pian voi iloita nähdessään Octavian irti hakatun pään. Kaikista Neron rikoksista hänen puolisonsa murha oli inhoittavin. Tietysti Agrippinan surmaaminen oli kauhea, mutta hän oli kuitenkin rikoksellinen nainen. Octavia kuoli sitävastoin nuorena ja viattomana, kavalien juonien uhrina menettäen elämänsä, joka ei koskaan ollut tuottanut hänelle iloa, ja sittenkuin hän oli saanut nähdä, kuinka hänen äitinsä, isänsä ja veljensä oli surmattu.
Nyt Nero oli kokonaan Poppæan ja Tigellinuksen vaikutuksen alainen. »Pretoriaanien prefekti», Viktor Rydberg sanoo, »järjesti hurjia yöllisiä juhlia, jolloin tuhansien soihtujen loimussa kiihdytetyt ja valloilleen päästetyt himot heittivät kaikki ikäkaudet, yhteiskuntaluokat ja sukupuolet toistensa syliin. Tigellinus järjesti myöskin ne häpeälliset hääjuhlat, joissa keisari, morsiushuntuun puettuna, meni naimisiin erään Pythagoras nimisen nuorukaisen kanssa.»
Vertauskuvana keisarin paheellisesta elämästä, »helvetinliekkeinä synninsuon yllä», puhkesi Roomassa vuonna 64 se raivoisa tulipalo, joka on lähtemättömästi liittynyt Neron muistoon. Liekit raivosivat kuusi päivää tiheimmin rakennetuissa kortteleissa ja muuttivat puolen kaupunkia tuhkaksi. Korvaamattoman kallisarvoisia taideaarteita, joita roomalaiset valloittajat olivat keränneet kolmesta maanosasta, tuhoutui. Sen päivän vuosipäivänä, jolloin gallialaiset polttivat Rooman, suuri osa maailmankaupunkia sortui toisen kerran sora- ja tuhkaläjiksi. Kauhea oli ihmisten tuskankirkuna heidän menettäessään kaiken, mitä omistivat. Monet paloivat rakennuksiin tai tukehtuivat savuun, luhistuvat muurit löivät toisia kuoliaiksi, toisia tallattiin tungoksessa hengettömiksi; Muutamat syöksyivät mielettömässä kauhussa liekkeihin. Monien kodittomien raukkojen täytyi etsiä katto päänsä päälle hautakammioissa ja mausoleumeissa. Sillä Neron rakennuttamat hätäasumukset eivät riittäneet kaikille.
Neron kerrotaan korkeasta tornista nauttineen loistavasta näytelmästä ja huomanneen tilaisuuden sopivaksi osoittaa taiteellista lahjakkuuttaan laulamalla lyyran säestyksellä laulun Troian palosta. Hänen uskomattomalta tuntuva esiintymisensä synnytti huhun, että hän oli itse sytyttänyt tulipalon. Merkilliseltä näyttääkin, että se leimahti toisen kerran liekkiin Tigellinuksen puutarhoissa. Kaiken todennäköisyyden mukaan Nero on kuitenkin viaton tähän tapaukseen, mutta toiselta puolen ei ole epäilystäkään, etteikö hän olisi voinut tehdä tätäkin rikosta.
Olipa nyt itse syyllisyyskysymyksen laita miten tahansa, Nero käytti hyväkseen kaupungin hävitystä toteuttaakseen houreensa keisarilinnasta, jonka veroista maailma ei ollut vielä koskaan nähnyt. Hän rakennutti itselleen palatsin, jonka seinät ja katto loistivat kullasta ja olivat mielettömän ylellisen täynnä helmiäis- ja jalokiviupotteita. Ruokasalien katot oli verhottu norsunluulevyillä, jotka voitiin avata, niin että kukkia ja hyvän hajuisia tuoksukkeita ateriain aikana satoi vierasten päälle. Linnaa sanottiin »Neron kultaiseksi taloksi.» Palatsin edustalla oli 36 metrin korkuinen kuvapatsas kullasta, hopeasta ja pronssista esittäen Neroa auringonjumalana. Puutarhoineen, lehtoineen ja lammikoineen tämä hienostuneen ylellisyyden luomus käsitti kolme Rooman seitsemästä kukkulasta. »Nyt minä voin viimeinkin asua ihmisten lailla», Nero sanoi, kun tämä keisariasunto vihittiin. Mutta kansan ääni puhui niissä kirjoituksissa, joita töhrittiin muureihin ja talojen seiniin. »Rooma», niin sanottiin kirjoituksissa, »on muuttunut yhden ainoan miehen asunnoksi. Kansalaiset, on tullut aika muuttaa Vejiin — jos ei Vejikin tule kuulumaan Cæsarin kultaiseen taloon.»
Suuresta tulipalosta ei tullut kuitenkaan yksistään välikappaletta loistonhaluisen keisarin rakennustaiteelliselle hurjistelulle, siitä tuli myöskin perimmältään hyvä työ itseään roomalaisia kohtaan. Erinomainen hallintokoneisto, jonka Augustus oli luonut, suoritti nyt ihailtavan työn muuttaessaan Rooman terveellisemmäksi ja kauniimmaksi kaupungiksi. Tosinhan Augustus oli ylistänyt itseään siitä, että hän oli ottanut vastaan tiilisen kaupungin ja jättänyt jälkeensä marmorisen. Se kiitos ei kylläkään ole aiheeton, mutta on kuitenkin liioiteltu. Sillä Augustuksen ajoista alkaen Forum ja Marskenttä kiiltelivät tosiaankin marmorista, mutta kukkuloiden vanha Rooma pysyi suunnilleen samanlaisena. Vasta häikäilemätön esteetikko Nero uudenaikaistutti varsinaisen Rooman. Missä talot olivat ennen olleet yhteen kasattuina ahtaitten kujien varsille, sinne avattiin leveitä katuja; ja järjestelemällä aukeoita ja toreja pidettiin lisäksi huolta siitä, että maailmankaupunki sai valoa ja ilmaa. Talojen alin kerros rakennettiin yleisesti kivestä, ja katetut pilarikäytävät pitkin katuviertä suojasivat sateelta ja etelän polttavalta auringolta. Näin kasvoi uusi pääkaupunki, joka oli maailmanvaltakunnalle arvokkaampi kuin vanha Rooma tulenarkoine puu- ja savirakennuksineen. Uusimistyö suoritettiin nyt suuremmassa mittakaavassa ja upeilevampaan tyyliin kuin Rooman hellenistisellä ajalla. Roomasta oli tosiaankin tullut keisarikaupunki. Antiikin Rooma, sellaisena kuin me nyt sitä katselemme raunioina, on pääasiallisesti keisariajan Roomaa, Neron ja hänen seuraajiensa luomaa. Mutta silloin tällöin muinaistutkijat kaivavat esille myöskin jonkin rakennustyön hellenistiseltä ajalta.
* * * * *
Kääntääkseen itsestään epäluulot oman pääkaupunkinsa tuleen sytyttämisestä Nero lykkäsi, Tacituksen mukaan, syyn Rooman kristittyjen niskoille. Oli helppoa kiihoittaa mielialaa näitä itämaalaisia vastaan — kristittyjen enemmistönä olivat nimittäin vielä kreikkalaiset ja juutalaiset. Halveksivathan ja pilkkasivathan nämä omituiset ihmiset niitä jumalia, jotka vuosisatojen kuluessa olivat suojelleet Rooman valtiota ja tehneet siitä maailman mahtavimman valtakunnan. Sen sijaan kristityt palvelivat juutalaista valtionkavaltajaa, joka oli julistautunut kuninkaaksi ja joutunut senvuoksi ristiinnaulituksi. Mitähän mahtoivatkaan nämä epäilyttävät oliot puuhailla salaperäisissä yöllisissä kokouksissaan? Senhän voi jo lapsikin ymmärtää, että niissä harjoitettiin jotakin sellaista, joka ei sietänyt päivänvaloa! Sellaista joukkoa voi epäillä mistä tahansa, murhapoltostakin. Hehän olivat ennustaneet tulesta, joka lankeaisi taivaasta ja tuhoaisi pakanallisen maailmankaupungin, »suuren porton» paheineen! Ja palon jälkeen he olivat kylliksi varomattomia väittääkseen, että palo oli kohdannut pakanoita Jumalan rangaistuksena heidän syntiensä vuoksi.
Kiduttamalla onnistuttiin saada muutamia tunnustuksia tapahtuneesta murhapoltosta. Ja niin puhkesi korkeamman uskonnon ja siveellisyyden viattomain tunnustajain vaino. Keisari ristiinnaulitutti muutamia; toisia ommeltiin villipetojen nahkoihin ja verikoirat yllytettiin repimään uhrit kappaleiksi. Toiset taas pistettiin piellä siveltyihin säkkeihin, ripustettiin sitten nuo onnettomat pylväisiin ja sytytettiin tuleen valaisemaan Neron puutarhoja hänen yöjuhlissaan. Patarumpujen ja symbaalien pauhuun hukkuivat uhrien tuskanhuudot.
Tuntuu omituiselta ajatella, että nämä kauhunäytelmät luultavasti pantiin toimeen nykyisen Pietarinkirkon edustalla olevalla torilla. Se obeliski, joka nyt koristaa aukeata, oli alkujaan pystytetty keskelle matalaa muuria, joka jakoi Neron kilpa-ajoradan kahteen puoliskoon.
Siitäkö syystä vain, että kristittyjä epäiltiin murhapolttajiksi, Neron vainoihin ryhdyttiin, vai oliko kysymys myös heidän uskonnostaan, siinä suhteessa tutkijain mielipiteet ovat erilaiset. Eduard Meyer on sen mielipiteen kiivain kannattaja, että jo ensimmäinen vaino oli luonteeltaan uskonnollis-valtiollinen. Se oli hänen mielestään valtionuskonnon puolustusta ja tuli siten myöskin olemaan itsensä valtion puolustustoimenpide. Raskauttavaksi kohdaksi kristittyjen syntiluettelossa tulivat lisäksi ne julmuudet, joita heidän uskottiin harjoittavan jumalanpalveluksessaan. Niiden lopettamista pidettiin valtion velvollisuutena yhtä hyvin kuin ihmisuhrien lopettamista druidien ja pohjois-Afrikan foinikialaisten keskuudessa.
Muutoin roomalaiset olivat, kuten tulemme näkemään, uskonnollisessa suhteessa erittäin suvaitsevaisia ja ottivat yleensä mielellään vierasten kansojen jumalat omiensa joukkoon. Ei kristityltäkään olisi kielletty tuomasta uutta jumalaa Roomaan — sehän oli ollut aivan tavallista viimeisten miespolvien aikana —, mutta siinä tapauksessa vaadittiin vastavuoroisuutta. Roomalaiset eivät voineet mukautua siihen, että uuden jumalan tunnustajat kieltäytyivät puolestaan uhraamasta roomalaisten jumalille. Kummasteltiin ja oltiin närkästyneitä siitä, että kristittyjen jumala kieltäytyi sijoittumasta toisten jumalien joukkoon roomalaisten Pantheoniin. Boissier sanoo: »Taipumaton itsepäisyys eristäytyä muusta maailmasta, säilyttää uskonsa puhtaana kaikista vieraista vaikutteista, selittää ennen muuta niiden vainojen väkivaltaisuuden, joiden alaisiksi kristityt kolmen vuosisadan aikana joutuivat kansan taholta, joka niin ennakkoluulottomasti oli ottanut vastaan kaikki muut uskonnot.» Voimakkaasti vaikuttava syy kansanjoukkojen vihaan oli myöskin se, että kristityt vastustivat antiikin pidetyimpiä kansanhuveja: verisiä gladiaattorinäytöksiä.
Neron vainojen uhreja olivat tarun mukaan myöskin apostolit Paavali ja Pietari. »Rooman muurien sisällä oli samaan aikaan sellaisia miehiä kuin Tigellinus, Nero, Seneca ja Paulus tarsoslainen, inhimillisen luonteen eri vivahduksia saatanallisesta nautinnonpalvojasta aina orjantappurakruunuisen ihanteen palvojaan saakka. He ovat voineet samalla hetkellä polkea Forumin kivitystä», Viktor Rydberg huomauttaa. — Kun Pietarin tuli kärsiä ristinkuolema, kerrotaan hänen pyytäneen, että hänet naulittaisiin pää alaspäin, sillä hän piti liian suurena kunniana kuolla samassa asennossa kuin hänen Vapahtajansa. Kristittyjen inhon julmaa vainoojaa kohtaan arvellaan kajastuvan Ilmestyskirjan sanoissa »suuresta villipedosta», jonka »luku» on 666. Tämä luku saadaan, jos Neron Kaisar kirjoitetaan heprealaisilla kirjaimilla ja näiden kirjaimien lukuarvot lasketaan yhteen. Heprealaisia kirjaimia käytetään nimittäin, kuten kreikkalaisiakin ja osittain roomalaisia, merkitsemään myöskin numeroita.