* * * * *
Mutta Nero ei raivonnut kuten peto ihmishaamussa yksinomaan kristittyjä vastaan. Ilmiantojärjestelmä pääsi taas vauhtiin, ja keisarin tarkoituksena näyttää olleen perin juurin tuhota Rooman ylhäisimmät suvut. Katala Tigellinus oli kaikessa hänen paha henkensä ja väsymätön veritekojen avustaja.
Niinpä ihmispelko, tuo keisarien kirous, oli saanut valtoihinsa Neronkin. »Kesken pöydän ilojen», Weisse sanoo, »nämä maailmanhallitsijat ovat tuskan vallassa peläten ruokaan ja juomaan sekoitetun myrkkyä. Kun he istuvat kuuriassa tai käyskentelevät ympäriinsä omassa palatsissaan, he pelkäävät salamurhaajan tikaria, kun he puhuvat pretoriaaneilleen, he pelkäävät näitten huotrien peitossa olevia miekkoja. Juuri tuo alituisesti kalvava väijyvien vihollisten pelko tekee Tiberiuksesta niin hirmuisen Rooman ylimystön vitsauksen. Murhaajan tikarin pelko saa Caligulassa esiintymään vainohulluuden kamalat ilmenemismuodot ja tekee sekopäisestä miehestä pyövelin. Peloittelemalla Messalina, Agrippina ja muutkin pakottivat Claudius raukan julistamaan kuolemantuomioita, jotka hän seuraavana päivänä unohtaa. Ja pelosta lopulta Nerokin murhaa.
* * * * *
Tragikomedia »Nero valtaistuimen a» oli huippukohdassaan vuonna 66. Nero päätti silloin lähteä kauan suunnittelemalleen taidekiertueelle Kreikkaan. Sillä helleenit olivat, hän arveli, kuitenkin ainoa kansa, joka ansaitsi saada nauttia hänen taiteellisista esityksistään. Varmuuden vuoksi hän kuitenkin kaikissa tapauksissa vei mukanansa useita tuhansia omia kättentaputtajiaan, jotka olivat hyvin harjaantuneita hänen esiintyessään Roomassa ja muuallakin.
Melkein jokaisessa kreikkalaisessa kaupungissa keisarillinen diletantti kiusasi aamusta iltaan Sophokleen jälkeläisiä ja Euripideen maanmiehiä perin kehnoilla laulaja-, kitaransoittaja- ja näyttelijäesityksillään. Etevämpi hän oli sitävastoin kilpa-ajajana. Ajoipa hän Olympiassa kymmenvaljakkoakin, joka koe kuitenkin oli vähällä viedä häneltä hengen. Hän suistui nimittäin vaunuista siksi pahoin, ettei kyennyt jatkamaan ajoa. Mutta voittajan palkinnon hän sai kaikissa tapauksissa.
Kaikki suuret panhelleeniset kisat siirrettiin täksi vuodeksi, ja kaikkialla — Olympiassa, Delphoissa, Korinthoksessa ja muuallakin — oltiin pakotettuja seppelöimään mielipuoli keisari voittajana. Mutta niinpä palkintotuomarit tiesivätkin, että heidät palkittaisiin ruhtinaallisesti![147]
Viivyttyään puolitoista vuotta poissa maailman suurin Olympiavoittaja palasi riemukulussa Roomaan tuoden mukanaan lähes pari tuhatta voitonseppelettä. Helleenisen voittokulkunsa kestäessä hän oli saanut yhä uudistettuja kehoituksia Roomasta, että hänen pikainen paluunsa olisi mitä suurimmassa määrin toivottava levottomuuttaherättävien ilmiöiden vuoksi. Hän vastasi: »Paljon tärkeämpää kuin pikainen paluuni kotiin on se, että palaan tavalla, joka on Nerolle kyllin arvokas.»
Ja sen hän nyt tosiaankin teki. Kuten taistelun voittaja suuri taiteilija seisoi triumfivaunuissa purppuraviittaan pukeutuneena, olympialainen laakeriseppele päässä ja delphoilainen oliiviseppele kädessä; ja triumfinviettäjän perästä seurasi keisarillinen käsientaputtaja-joukko roskaväen parveillessa ympärillä ja huutaessa niiden paikkojen nimiä, joissa tämä uusi Apollon oli ihanat voittonsa saavuttanut. Tosiaankin kaunis Apollon, tuo ellottava hirviö ihmishahmossa, jolla oli lihava, mässäyksestä ja juopottelusta paisunut ruumis, kasvot, joihin kaikki paheet olivat painaneet leimansa, ja katse tylsä kuin eläimellä!
* * * * *
Todistuksena siitä, kuinka läpeensä turmeltuneeksi pääkaupungin väestön suurin osa oli tullut, on se, että sellaiset häpeälliset tapahtumat kuin Neron julmuudet, irstailut ja hullut päähänpistot voivat jatkua vuosi vuoden perästä. Valtaistuimella vallitsevat paheet herättivät tuskin vastavaikutusta väestössä — se tunsi niissä omat alhaiset taipumuksensa. Ja kuinka hyvin tämä maan isä huolehtikaan siitä, että Rooman roskaväki sai huvitteleida ja että toisen ja kolmannen luokan näyttelijät ja sirkustaiteilijat saivat työtä! Hän suorastaan syyti heille juomarahoja. Ja juhlatilaisuuksissa teatterissa voi hänen päähänsä pälkähtää heittää yleisön joukkoon maksuosoituksia, joilla sai ruokatavaroita; vaatteita, jalokiviä ja helmiä, orjia, ratsuja ja kesytettyjä petoeläimiä, vieläpä laivoja, taloja ja maatilojakin. Ja ylhäällä aitiossaan istui — tai useimmiten lojui laiskasti sohvalle oikaiseutuneena — maailman herra julkea ilme monokkelin koristamilla kasvoillaan[148] ja katseli tyytyväisenä alhaalla olevia alamaisiaan, kun he siellä tulisesti ottelivat siitä, mitä Hänen Majesteettinsa suvaitsi viskellä heille. Olihan tämä aika kuitenkin ihanaa aikaa yhteiskunnan pohjasakalle, nyt kuten Caligulankin päivinä!
Mutta on olemassa kuitenkin raja kaikelle tässä maailmassa. Neron häpeällisten tekojen vastustus alkoi Galliasta, missä muuan maaherra kohotti kapinalipun. Hurjia huhuja, jotka ovat kuvaavia siitä, mitä keisarista uskottiin, alkoi nyt liikkua Roomassa. Milloin kerrottiin, että hän aikoi pistää pääkaupungin uudestaan tuleen ja ärsyttää amfiteatterin villit pedot hyökkäämään kansanjoukkojen kimppuun, milloin taas, että hän oli raivauttanut tieltä koko senaatin ja kaikki kapinallisten sukulaiset. Juomaveikoilleen hän lienee sanonut: »Minä matkustan Galliaan. Siellä asetun aseetonna legioonain eteen ja vain itken. Silloin legioonat alkavat katua ja seuraavana päivänä voin, iloisena iloisten joukossa, laulaa voittolauluja — niitä minä nyt aion ryhtyä säveltämään.» Suetonius, joka näin kertoo, sanoo myöskin, että Nero aikoi muodostaa amatsonikaartin portoista, jotka hän varusti mitä siroimmilla sotakirveillä ja kilvillä.
Neron horjuvaisuus ja päättämättömyys pilasi häneltä kaiken. Ja kun sitten sellainen jobinposti saapui, että koko Gallia oli kapinassa ja että Espanjan maaherra oli liittynyt kapinallisiin, tuo mitätön mies menetti kokonaan ryhtinsä. Tällöin hänen ystävänsäkin ja suosikkinsa pettivät hänet. Tigellinus etunenässä he luopuivat hänestä pitäen hänen asemaansa toivottomana.
Pretoriaanit luopuivat. Viktor Rydberg kertoo: »Kun Nero eräänä yönä herää, hänen palvelijansa ovat poissa, tervehtijät poissa, hovimiesten huoneet tyhjinä, eikä minkäänmoista vartiostoa palatsin ympärillä. Ukkonen jyrisee ja sataa. Nero rientää takaisin makuuhuoneeseensa ja etsii myrkkyrasiaansa, mutta sitä ei löydy.» Pretoriaanit Tigellinus etunenässä ja germaanilainen henkivartiosto ovat luopuneet. Rotat ovat jättäneet uppoavan laivan. Vain neljä uskollista oli jäänyt keisarin luo. Yksi näistä on Sporos. Nämä miehet ottavat keisarin mukaansa ja pakenevat erääseen Rooman lähistön huvilaan. Täällä Nero saa tiedon, että senaatti on julistanut hänet henkipatoksi ja tuominnut hänet alhaisen murhaajan häpeälliseen kuolemaan, s.o. kuoliaaksi ruoskittavaksi. Mielettömässä kuolemantuskassa hän mumisee alituisesti mietelmiä näyttelijäosistaan. Mutta kun hän kuulee niiden ratsumiesten hevosten kavionkapseen, jotka nelistäen saapuvat häntä vangitsemaan, hän rohkaisee itsensä niin paljon, että muutaman uskollisen palvelijan avulla pistää tikarin kurkkuunsa. Viimeisinä hetkinään hän oli lukemattomia kertoja kyynelet silmissä valittanut: »Minkä suuren taiteilijan maailma minussa menettää!» Draaman viimeinen näytös oli tuon turhamaisen narrin arvon mukainen, narrin, jonka ensimmäisinä kasvattajina olivat olleet parturi ja tanssimestari. »Orjana, joka silloin tällöin olisi saanut perin pohjin selkäänsä, hänestä olisi kenties tullut hyödyllinen yhteiskunnan jäsen», on lopputulos, jonka Harald Wagner tekee omaperäisesti kirjoitetussa kirjassaan »Hourupäiset Cæsarit».
Näin päättyi vuonna 68 neljätoista vuotta kestänyt hallitus, josta Tacitus on antanut sellaisen arvostelun, että se näytelmien paljous ja rahalahjojen runsaus, joka kaupungin roskaväelle tuhlattiin, ja se löyhyys, jolla tätä yhteiskuntaluokkaa kohdeltiin, oli »totuttanut suuren osan Rooman kansaa rakastamaan hallitsijani paheita yhtä paljon, kuin ennen kunnioitettiin heidän hyveitään.»
Nero oli kuollessaan 30 vuoden vanha. Hänessä sammui Juliusten suku. Eivät koskaan olleet myrkky ja tikari tehneet niin paljon tuhojaan kuin tämän hallitsijasuviin keskuudessa.
* * * * *
Niitä ei ole monta, jotka ovat koettaneet puhdistaa Neron mainetta, mutta on kuitenkin olemassa kirja, jonka nimi on »Nero, dargestellt als guter Mensch und vortrefflicher Regent (Nero, hyvä ihminen ja kelpo hallitsija)».[149] Englantilainen Neron elämäkerran kirjoittaja Henderson on myöskin mennyt pitkälle yrityksissään puhdistaa sitä kuvaa, minkä Tacitus on Nerosta antanut. Tietysti täytyykin tätä tarkoitusperäisyyteen taipuvaista historioitsijaa ankaran arvostelevasti käyttää hyväkseen, kun on kysymyksessä Neron samoinkuin Tiberiuksenkin historia. Mutta se ero näissä elämäkerroissa on kuitenkin otettava huomioon, että Nerosta oli jo aikaisemmin niin vakiintunut käsitys kehnona ihmisenä ja huonona hallitsijana, että Tacituksen ei tarvinnut liioitella niin paljon, kuin mitä hän teki kuvatessaan Tiberiusta. Tacituksen iäkkäämpi aikalainen, juutalainen historioitsija Josephus, joka oleskeli kauan Roomassa ja tunsi Neron henkilökohtaisesti, sanoo esim. teoksessaan juutalaisten sodasta roomalaisia vastaan: »Minä voin jättää kertomatta, että Nero tuli mielipuoleksi ja ylimieliseksi, että hän surmasi veljensä, vaimonsa ja äitinsä ja sitten raivosi Rooman huomatuimpia miehiä vastaan, koskapa nämä tapahtumat ovat yleisesti tunnettuja tosiasioita.»
Neron paheita ja rikoksia ei voida selittelemällä tehdä olemattomiksi. Sitä Henderson ei ole yrittänytkään mielenkiintoisessa, perinpohjaisia yksityiskohtaisia tutkimuksia todistavassa teoksessaan, mutta hän on hyvin auliisti soveltanut lausetta »Tout comprendre c'est tout pardonner».[150] Hän selittää keisarin turmeltuneen luonteen aiheutuneen perinnöllisyydestä ja ajan hengestä sekä hänen laiminlyödystä kasvatuksestaan, ennenkuin Seneca sai hänet kasvatettavakseen. Yhtä vähän kuin Henderson salaa keisarin paheita, yhtä vähän hän kieltää, että Neron hallituksen muistoon liittyy kauheita rikoksia, valtion onnettomuuksia ja turmiollinen vaikutus roomalaiseen kansallisluonteeseen. Mutta hän tahtoo mielellään vapauttaa Neron henkilökohtaisesta syyllisyydestä. Veljen ja äidin murhat olivat muka esim. oikeutettuja siksi, että ne olivat valtiollisesti välttämättömät. Ja valtion hallintoon nähden Henderson kasaa sankarilleen niin suuria ansioita, että ne suuresti ylittävät hänen rikoksensa. Tosiasia onkin, että keisari Traianus nimittää Neron hallituskauden ensimmäistä viittä vuotta onnellisimmiksi koko keisarikaudella. Kunnia tästä on kuitenkin yleisesti suotu Senecalle ja Burrukselle, mutta Henderson on taipuvainen pitämään sitä Neron oman hallitsijalahjakkuuden ansiona, joka lahjakkuus ilmeni hänen kyvyssään keksiä oikeat miehet erilaisiin valtion virkoihin, erittäinkin siinä, että hän antoi rajain puolustuksen kyvykkäiden sotapäälliköiden tehtäväksi, miesten, jotka kykenivät pitämään yllä Rooman asekunniaa. Mahdollistahan onkin, että suunnilleen niin paljon voidaan kirjoittaa Neron ansiopuolelle[151], mutta…
Sitävastoin on mahdollisimman selvää, että Nero hutiloimalla täydellisesti pilasi erään Rooman ulkopolitiikan suuripiirteisimmistä suunnitelmista, jonka hänen neuvonantajansa ollen kaukokatseisempia kuin hän itse, olivat panneet alulle. Koska juuri tämä tapaus Neron aikaisesta ulkopolitiikasta on meille tunnetuin, voinee olla kiintoisaa selostaa sitä hieman tarkemmin.
Aina siitä lähtien, jolloin Pompeius muutti Syyrian Rooman maakunnaksi, oli Rooman naapurina ollut voimakas parthialaisvaltio, muinoisen Persian valtakunnan ydinmaa. Parthian hallitsijasuku piti itseään Kyyroksen ja Dareioksen seuraajana. Nämä hallitsijat ottivat itselleen suurkuninkaan arvonimen ja panivat jälleen käytäntöön vanhat persialaiset hovitavat. Parthialainen ylimystö käytti persialaista vaateparttakin ja omisti itselleen persialaiset tavat. Valtakunnan hallinto annettiin jälleen satraappien huoleksi.
Tämän näin uudelleen syntyneen Persian valtakunnan naapuruus asetti roomalaisen valtiotaidon hoidettavaksi itämaisen kysymyksen, kysymyksen, joka aiheutti alituisia huolia. Itäinen vaara oli sitäkin uhkaavampi, kun Eufrat sotilaalliselta näkökannalta oli hyvin sopimaton raja.
Ne valtiomiehet, jotka johtivat Rooman kohtaloita Neron aikana, olivat ensiksi Seneca ja Burrus vuoteen 62, sitten toiset miehet, joita saamme nähdä vain vilahdukselta. Näille miehille itämainen kysymys oli mitä tärkeimmän arvoinen asia, eikä vain valtiolliselta, vaan myöskin kaupalliselta kannalta. Muistammehan, kuinka tärkeää osaa parthialaiset näyttelivät Rooman ja Kiinan välisessä kauppayhteydessä. Rooman suurvallan etuihin kuului aivan luonnollisesti näiden välikäsien riippuvaisuudesta vapautuminen.
Samat näkökohdat olivat tärkeitä Rooman Intian kauppaan nähden. Rinnan Rooman ylellisyyden kanssa kasvoi nimittäin häiritsemättömän kauppavaihdon tarve niin Intian kuin Kiinankin kanssa. Sekä maamatka Kiinaan että meritie Intiaan oli roomalaisten senvuoksi välttämättömästi turvattava, ja moniin toimenpiteisiin kummassakin suhteessa ryhdyttiinkin Neron aikana. M.m. Rooman hallitus huolehti siitä, että kaakkoisessa Arabiassa hankittiin tapulipaikkoja Egyptin ja Intian välistä meriliikennettä varten. Augustuksen hallituksen alussa roomalaiset sotaväenosastot olivat herättäneet kauhun roomalaisnimeä kohtaan n.s. onnellisessa Arabiassa. Nyt sekä pantiin toimeen sotilaallisia valtauksia että solmittiin ystävyyssopimuksia sikäläisten mahtimiesten kanssa. Täten hankitut maailmankaupan tukikohdat olivat Rooman maailmanvaltakunnalle aikanaan samanarvoiset kuin samoilla tienoin sijaitsevan Adenin omistus Brittien valtakunnalle meidän aikanamme. Aden oli jo aikaisin kehittynyt kukoistavaksi kauppakaupungiksi, ja siitä tuli roomalaisille tärkeä satamapaikka. Sen sopimuksen mukaisesti, joka avasi roomalaisille tien Adeniin, kaupunki sai roomalaisen linnaväen. Adenin yläpuolella olevilla kukkuloilla on vieläkin roomalaisen linnoituksen jäännöksiä.
Näistä hallituksen toimenpiteistä saatiin nauttia hedelmiä jo Neron aikana. Suora kauppayhteys voitiin avata Egyptin ja Intian välille. Eskaadereittain roomalaisia aluksia läksi joka vuosi Etu-Intian länsirannikolle ja ne toivat tullessaan intialaisia ylellisyystavaroita, jotka tuottivat uskomattoman suuren voiton. Intialaisten merirosvojen takia täytyi roomalaisten alussa pysytellä yhdessä; mutta pian koitti aika, jolloin roomalaiset merenkävijät tunsivat itsensä yhtä kotiutuneiksi Intian valtamerellä kuin Välimerelläkin. Aluksi roomalaiset vain toivat maahansa intialaisia tavaroita, mutta vähitellen kehittyi myöskin molemminpuolinen vienti. Erittäinkin Välimerenmaiden viinistä tuli tärkeä roomalainen vientitavara.
Vielä kolmannellakin taholla Idässä huomattiin, että Rooman valtakunnan kaupallinen imperialismi oli saanut ilmaa siipiensä alle, nimittäin Aithiopiassa. Täälläkin hallitus huolehti suoranaisen kauppavaihdon elvyttämisestä. Aithiopiassa suuntautui yritteliäisyys etupäässä norsunluun kauppaan. Ja Octavianuksen aikana, vähän hänen Aktionin voittonsa jälkeen, oli Egyptin maaherra vienyt Rooman voittoisat sotajoukot aina Aithiopian pääkaupunkiin asti, lähes 80 peninkulmaa eteläänpäin ensimmäiseltä putoukselta. Neron aikana lähetettiin pretoriaaniretkikunta vielä paljon kauemmaksi etelään Nubian hallitsijani luokse.
Näin Neron aikainen idänpolitiikka on aina Senecan ja Burruksen ajoista asti ollut pyrkimystä luoda välittömät suhteet tuottajien kanssa ja välttää välikäsiä.
* * * * *
Tärkein itämainen kysymys oli kuitenkin suhtautuminen parthialaisiin. Sodat heidän kanssansa kestivät suurimman osan Neron hallituskautta. Ensimmäisinä vuosina oli riidanaiheena Armeenia, Tigraneen muinoinen maa. Tietön alppimaa, Eufratin ja Tigriksen lähdeseutu, oli nimittäin paras hyökkäysportti sekä roomalaisten että parthialaisten alueelle. Milloin roomalaisten, milloin parthialaisten vaikutusvalta oli siellä ollut määräävänä. Claudiuksen hallituksen aikana, jolloin ulkopolitiikka oli suuntautunut melkein yksinomaan Britannian valtausajatukseen, Rooman vastustuskyky idässä heikkeni. Parthian suurkuninkaan nuorempi veli käytti silloin tilaisuutta hyväkseen anastaakseen Armeenian valtaistuimen.
Tällainen oli tilanne Neron noustessa valtaistuimelle. Kun sitten armeenialainen lähetystö ilmestyi Roomaan ja pyysi apua vallananastajan karkoittamiseksi, Seneca ja Burrus olivat hyvin taipuvaisia siirtämään ulkopolitiikan painopisteen valtakunnan itärintamalle tarkoituksenaan päästä siellä lopulliseen ratkaisuun. Rajamaakuntain roomalaiset maaherrat saivat käskyn vallata takaisin Armeenian. He onnistuivat, ja maasta tuli roomalainen alusvaltio. Roomalaiset olivat täten saaneet vahvan tukikohdan hyökkäystä varten parthialaisten maahan, jos nämä milloin, kuten oli odotettavissa, rikkoisivat rauhan. Roomalaisten hyökkäysasema parani lisäksi sen kautta, että hyrkaanit, Kaspianmeren kaakkoisrannikolla asuva kansa, olivat parthialaisten vaarallinen vihollinen. Hyrkaaneista saivat roomalaiset arvokkaan liittolaisen.
On mielenkiintoista seurata, kuinka Rooman hallitus käyttää hyväkseen sitä väliaikaa, joka itärintamalla seuraa Armeenian valloitusta, esiintyäkseen toimeliaampana Britanniassa, tehdäkseen siellä uusia valtauksia ja kukistaakseen vaarallisen kapinan. Mutta niin pian kuin idän merkit alkavat ennustaa lähestyvää sotaa parthialaisten kanssa, Rooman hallitus erottaa silloisen sotaisen Britannian maaherran vastoin hänen tahtoaan ja antaa viran sopuisammalle miehelle, joka on nähtävästikin saanut hallitukselta käskyn lempeydellä vaimentaa myrskyn jälkimainingit. Niinpä näemme, kuinka maailman politiikan johtolangat aina Eufratista Tay'iin asti keskittyvät Roomaan, Senecan ja Burruksen käsiin. Siellä löysätään vuorotellen vasenta, vuorotellen oikeaa ohjasta.
Odotettu sota parthialaisten kanssa puhkesi vuonna 61. Roomalaisilla oli varmastikin osuutensa sodan puhkeamiseen. Partioretkeä, jonka armeenialainen alakuningas silloin teki erääseen parthialaisten alusmaahan, hän ei varmaankaan olisi uskaltanut tehdä yksinomaan omin luvin.
Parthialaiset vastasivat hyökkäämällä Armeeniaan, karkottamalla roomalaisen alakuninkaan sekä tekemällä itsensä maan herroiksi. Mutta toiselta puolen oli Rooman sotavoimat Eufratilla tehty niin voimakkaiksi, että parthialaiskuningas piti rauhallista ratkaisua viisaimpana. Hän vaati, että roomalaiset tunnustaisivat hänen veljensä Armeenian kuninkaaksi, mutta suostui siihen, että hän sai vastaanottaa kruununsa Roomassa, keisarin omasta kädestä. Näillä ehdoilla solmittiin rauha vuonna 64. Niin hyvin Seneca ja Burrus kuin heidän seuraajansakin ulkopolitiikan johdossa pitivät lujasti kiinni Augustuksen ohjelmasta, jonka mukaan Rein, Tonava ja Eufrat olisivat Rooman valtakunnan rajajoet. He pitivät rauhallista ratkaisua naapurin kanssa edullisempana kuin arveluttavan laajaksi käypää sotaa. Näin raivattaisiin — toivottiin — varmimmin tietä aikakaudelle, joka toisi mukanaan siihen asti ennen näkemättömän aineellisen ja henkisen elpymisen, minkä Augustus oli määritellyt keisariutensa päämääräksi. Roomalaisten suorittamaa Armeenian valtausta näyttää pidetyn vain väliasteena, jonka tarkoituksena oli antaa roomalaisille valtti käteen aseellisessa voimainmittelyssä parthialaisten kanssa, jonka arveltiin täytyvän tapahtua, ennenkuin pysyväinen rauha voitaisiin saada aikaan. Kun aika oli kypsä sellaiselle rauhalle, roomalaisilla ei ollut mitään sitä vastaan, että suurkuninkaan veli sai takaisin Armeenian kruunun, kunhan hän vain tunnusti Rooman yliherruuden. Mutta sen täytyi tapahtua juhlallisesti sitovin muodoin, kuten kunnia tervehdysmatkoin Roomaan ja siihen kuuluvin alistumisjuhlamenoin.[152]
Ajatuksena oli, sittenkuin tämä oli tapahtunut, vähitellen viisaalla ystäyyyspolitiikalla saada vasallikuninkaan velikin, suurkuningas, tunnustamaan Rooman ylivalta. Tämänsuuntaisia suunnitelmia voi huomata siinä, että Nero tuon tuostakin pyyteli suurkuningasta tulemaan käynnille Roomaan, jonne vieraat kuninkaat eivät miesmuistiin olleet tulleet muuten kuin joko alaruhtinaina tai vankeina. Suurkuningas oli kuitenkin liian viisas lähteäksensä liukkaalle jäälle.
Silloin Neron lähimpien miesten keskuudessa heräsi suunnitelmia tehdä Rooma täydellisesti riippumattomaksi parthialaisvaltakunnasta kauttakulkumaana. Olihan se jo puolittain tehtykin avaamalla meritse suora yhteys Intian kanssa. Nyt aiottiin tehdä samoin maitse silmällä pitäen kauppaa Kiinan kanssa. Neron viimeiset hallitusvuodet osoittavat, että jälleen tartuttiin Cæsarin viimeiseen suureen sotasuunnitelmaan. Nyt se ei kuitenkaan suuntautunut suoraan parthialaisia vastaan, mutta kyllä epäsuorasti. Tarkoituksena oli avata ja turvata uusi, parthialaisten maan kiertävä kauppatie. Sen tuli kulkea parthialaisten maan pohjoispuolitse, pitkin Kaspianmeren eteläistä rannikkoa. Roomalaiset aikoivat tässä hyötyä hyrkaanien vihamielisestä suhtautumisesta parthialaisiin. Tällä tavoin piti käydä myöskin mahdolliseksi tarpeen tullen hyökätä parthialaisten niskaan selkäpuolelta.
Rooman Idässä olevia sotavoimia vahvistettiin osaksi uusien joukkojen muodostamisella, osaksi siten, että useita legioonia länsirintamalta ja vahva osasto pretoriaaneja Roomasta vietiin sinne. Joukkojen vahvuus oli nyt 75 000 miestä, eli enemmän kuin kaksi kertaa niin paljon kuin ennen Neron aikaa. Nykyaikaiset tämän alan tutkijat arvelevat, että Neron Kreikan matkan olivat hänen paljon laajakatseisemmat neuvonantajansa panneet toimeen ensimmäisenä itään tehtävän suuren sotayrityksen renkaana. Samanaikaisesti oli tarkoituksena lähettää suurehko retkikunta pitkin Niiliä etelään.
Mutta kaikki raukesi Neron kelvottomuuden vuoksi, hänen kyvyttömyytensä takia pysytellä vain varsinaisessa tehtävässään Kreikanmatkallaan. Taiteilijaturhamaisuutensa pani hänet vallan pyörälle. Kotona odottavien olympialaistriumfien takia katosi hänen näköpiiristään hänen matkansa varsinainen tarkoitus. Ainoa, mikä suurista kaupallisista suunnitelmista tuli suoritetuksi, oli se, että pretoriaanit odoteltaessa sopivaa aikaa retkikunnan täytäntöönpanolle saivat alkaa kaivaa keisarin suunnittelemaa Korinthoksen kanavaa.
Pian se laajakantoinen idänpolitiikka, jota oli Neron nimissä harjoitettu, oli menevä hänen kanssaan hautaan. Vasta puolivuosisataa myöhemmin keisari Traianus sen jälleen omaksui.
* * * * *
Joka kerta, kun ottaa seuratakseen roomalaisten kohtaloita hourupäitten keisarien aikana, joka kerta yhä uudestaan hämmästyy monia ilmeisiä todistuksia keisariuden hyväätekevästä vaikutuksesta provinsseissa. Seikkahan oli aivan yksinkertaisesti se, että kaikkien niiden erilaatuisten yhteiskuntien, jotka oli liitetty Rooman maailmanvaltakuntaan, oli pakko pysyä rauhassa toistensa kanssa ja ne saivat olla rauhassa italialaisilta anastajilta, ainakin paljon paremmin kuin ennen. Jälkimmäisestä seikasta ovat todistuksena Neron ensimmäisinä hallitusvuosina vireille pannut tavattoman monilukuiset oikeudenkäynnit hallinnollisten virheiden ja laiminlyöntien johdosta. Uusien teiden tekeminen on myöskin edistänyt maakuntien taloudellisten edellytysten kehittämistä. Hyvää vaikuttava oli myöskin kunnallinen itsehallinto kansankokouksineen, kunnallisine neuvostoineen ja kansan valitsemine uskottuine miehineen, joista Rooman keisarit aina Augustuksen ajoista asti antoivat alamaistensa iloita. Kaiken kaikkiaan provinssien asukkailla oli täysi syy olla kiitollisia. Verres oli nimi, jota ei aivan pian unohdettu.
Neron ajalta on useita vastaansanomattomia todistuksia siitä, kuinka provinssien asukkaiden hyvinvointi oli kohonnut ja sen mukana itsetunto sekä maaherraa että senaattia kohtaan. Tacitus kertoo esim., että Neron aikana aivan alituisesti valitettiin sitä, kuinka kopeiksi ja pöyhkeiksi osa maakuntain asukkaista oli tullut. Eräs sellainen mahtava herra Kreetassa antoi jokaisen, joka vain halusi kuulla, tietää, että saaren roomalaiset maaherrat olivat vähintään yhtä paljon riippuvaisia hänestä kuin hän heistä. Kun tämä tuli senaatin tietoon, oli eräästä sen jäsenestä sopiva tilaisuus muistuttaa, kuinka ennen koko provinssi vapisi roomalaisen maaherran tuomiota. »Nyt sitä vastoin», hän jatkoi, »me teemme aivan liian suurta melua näistä maaseutuasukkaista ja liehakoimme heitä sillä seurauksella, että he pian ovat valmiit yhden ja toisen viittauksesta esittämään valituksia. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että he saavat esittää mielipiteensä, mutta heidän imartelunsa ja liehakointinsa olkoon yhtä sopimatonta kuin häijyys ja julmuus heitä kohtaan. Usein tehdään suurempi virhe osoittautumalla liian myöntyväiseksi kansaa kohtaan kuin loukkaamalla oikeutta.»
Neron ajan terveellisistä uudistuksista on huomattava myöskin pyrkimys suurentamaan maanviljelyksen satoa jakamalla suurtilat pienemmiksi tiloiksi, joita voitiin huolellisemmin hoitaa.
Mutta koko ajan on mielessä kysymys: Kuinka moni näistä valtioita hyödyttävistä toimenpiteistä on alkuisin Nerosta itsestään? Siihen ei voi kukaan nykyisin antaa aivan varmaa vastausta. On kuitenkin hyvin vaikeata ajatella, että tämä yleisesti tunnettu tuhlari olisi hyviin tuloksiin vievien taloudellisten uudistusten aloitteentekijä. Ja ylipäänsä ei ole muuta mahdollisuutta saada minkäänmoista sovittavaa piirrettä tämän valtaistuimella istuneen ihmiskunnan hylkiön vastenmieliseen kuvaan kuin tuo tavallinen viimeinen keino, kun on kysymys suurista roistoista: syyntakeettomaksi julistaminen.
Useammin, kuin kerran on osoittautunut, että historian mustien lammasten perinnäiskuvat oikeudenmukaisuuden kannalta tarvitsevat puhdistusta. Mutta tämä puhtaaksipesu voi olla vain osittaista, jos »terve järki» saa olla määräämässä. Yksi ja toinen juttu asianomaisesta voi olla liiaksi väritetty ja perintätieto on voinut hänen huonoja puoliaan liioitella, mutta tuskin vain muistotieto sepittää kokonaisen sarjan kaskuja henkilön luonteesta ja ominaisuuksista, joita hänellä ei ole ollenkaan ollut. »Kenties» — kuuluisa englantilainen historioitsija Freeman sanoo eräässä historiallisessa kirjoitelmassaan — »Nero ei ole ollut niin perin huono, kuin miksi yleinen käsitys on hänet tehnyt —, mutta kaikissa tapauksissa on olemassa riittävästi todistuksia siitä, että hän oli hyvin huono.»
Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:
Herman Schiller, Geschichte des römischen Kaiserreichs unter der
Regierung des Nero.
Bernhard W. Henderson, The life and principate of the emperor Nero
(Laajoine kirjallisuusluetteloineen).
A.H. Raabe, Geschichte und Bild von Nero.
Philippe Fabia, Neljä kirjoitelmaa Revue de philologic'ssa 1895—1898
Neron toisesta ja kolmannesta avioliitosta.
C. Franklin Arnold, Die neronische Christenverfolgung.
Ernest Renan, L'antichrist.
Werner Schur, Die Orientpolilik des Kaisers Nero (Klio 1923).
Alarik Hallström, Nero redivivus.
Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:
Paul Allard, Histoire des persécutions pendant les deux premiers siècles.
Ivar A. Heikel, De kristna och den antika hedendomen.
Samuel Dill, Roman sociely from Nero to Marcus Aurelius.
Victor Chapot, La frontière de l'Euphrate de Pompée à la conquête arabe.
ROMAANI JA SATIIRI HOPEA-AJALLA.
Augustuksen aikaista kulta-aikaa seurasi roomalaisessa runoudessa n.s. hopea-aika, jonka lasketaan kestäneen keisari Traianuksen v. 117 tapahtuneeseen kuolemaan asti. Hirmuvallan ja ajan repivien ristiriitaisuuksien painostuksesta kulta-ajan optimistinen mieliala ja luomisilo muuttuu yhä enemmän ja enemmän ontoksi retoriikaksi, jollaisena sen olemme nähneet Senecan draamoissa. Tahi ajan henki kuvastelee skeptisismissä, joka on joko veltostelevaa ja kaikista korkeammista arvoista välinpitämätöntä, kuten romaanikirjailija Petroniuksella, tahi muuttuu toivottoman katkeraksi yhteiskunnan arvosteluksi, kuten useimmilla Horatiuksen jälkeisillä satiirikoilla.
ROMAANI.
Romaani, laajahko, eepillinen suorasanainen kertomus lienee kreikkalaista alkuperää. Vanhimmassa muodossaan romaani oli ihanteellinen rakkausromaani. Realistiseksi se kaikesta päättäen muuttui vasta Roomassa keisariajalla. Mestaruuden luonnehtimisessa ja elämänkuvauksessa saavutti silloin Neron suosikki ja makutuomari Petronius, ensi luokan elostelija, joka »käytti päivänsä nukkumiseen ja yönsä liikeasioihin ja huvituksiin» — se on Tacituksen miehestä antama luonnekuva. Taitonsa takia elää ylellisesti Petronius oli saanut tavattoman suuren vaikutusvallan Neroon. Mikään ei ollut kyllin hienoa, ennenkuin Petronius oli antanut armollisen hyväksymisensä. Hänen tuli järjestää kaikki juhlat. Mutta siksi tuli Tigellinuskin hänelle kateelliseksi. Kaartinpäällikkö ja yliseremoniamestari ei kärsinyt, että toinen sekaantui hänen ammattiinsa. Hänen onnistui saada kilpailijansa epäluulonalaiseksi salahankkeista keisarin henkeä vastaan, ja eräänä päivänä Petronius äkkiä asetetaan silmäkkäin kuoleman kanssa samalla tavoin kuin Seneca vuotta aikaisemmin. Mutta viimeiseen asti hän pysyy samana kevytmielisenä nautintoihmisenä kuin ennenkin. Hän antaa avata suonensa, mutta sitoa ne jälleen, antaa veren taas juosta ja pysäyttää sen jälleen juoksussaan. Näin hän jatkaa elämänsä viimeisinä tunteina useita kertoja leikkimistään kuoleman kanssa, samalla kuin hän iloisten ystävien seurassa nauttii loistavaa juhla-ateriaa. Sillä aikaa kuin hän huvittelee, kuolema saa odottaa, »aivan niinkuin urheilukalastaja huvitettuna mukautuu lopulta kuitenkin hänen omaksensa joutuvan saaliin oikkuihin» — eihän liene tarpeellista lisätä, että vertauskuva on englantilaisen kirjailijan.[153]
Mieliala päivällispöydässä oli korkealla ja rivoja sukkeluuksia sateli sekä säkeinä että suorasanaisina. Lopuksi isäntä kirjoitti purevan satiirin Neron mitoittavista paheista. Omantunnontarkasti hän rekisteröi ne kaikki, ilmoittaen niiden nimet, jotka olivat olleet osallisina hänen paheissaan, sinetöi sen jälkeen kirjelmän ja lähetti sen keisarille. Tyrannin naama lienee venähtänyt pitkäksi, kun hän mursi kirjelmän sinetin, jonka hän luuli olevan testamentin[154], ja saikin sen sijasta lukea pitkän syntiluettelonsa. Petkuttaakseen Neroa perinnön suhteen Petronius lyötätti rikki kallisarvoisen kristallimaljakon, josta hän oli maksanut 500 000 markkaa. Muutamille orjilleen hän antoi muistolahjoja, toisille annettiin keppiä. Näin hän kuoli, kepeästi ja leikitellen kuten oli elänytkin, kuten aidon epikurolaisen tuleekin.
Pää asiallisimman osan elämänkokemuksiaan hän oli kirjoittanut suureen seikkailu- ja taparomaaniin. Suurin osa tästä on hävinnyt, mutta säilynyt on ilmielävä kuvaus Trimalchion pidoista. Isäntä on rikas, rehentelevä nousukas, ja vieraat ovat täysin hänen arvoisiaan, nautinnonhaluisia, poroporvarillisia kuokkavieraita.
Ei ole loppuakaan herkuilla, joita tarjotaan — on salvukukkoja, on sian nisiä, on harvinaisia kaloja kallisarvoisissa kastikkeissa ja paistettuja pähkinähiiriä hunajassa, siroiteltuna valmunsiemenillä, ja kukapa tiesikään kaikkea, mitä hemmoiteltu kurkku voi keksiä. Yllätyksiä itse tarjoilussa on legioittain. Niinpä esimerkiksi suuri metsäsika tuodaan esille ja sitä leikattaessa pikkulintuja lehahtaa sen sisältä lentoon. Erikoiset orjat pyydystävät sitten niitä liimasaitalla ja pian niitä paistettuina tarjoillaan. Kaikki huuhdotaan alas falernumviinillä, jonka leimaan on merkitty »satavuotista». Pohatta isäntä luonnollisestikaan ei jätä vielä painostamatta juoman kalleutta huudellessaan vierailleen kehoituksiaan: »Antakaa kalan uida!» tai muuta siihen tapaan. »Jumalille olkoon kiitos», hän ruikutellen lisää, »minun ei tarvitse nykyisin ostaa viiniäni, muutoin hienointa, mitä on saatavissa, sitä kasvaa maatilallani kaupungin edustalla. Minä en ole vielä käynyt siellä, mutta sen pitäisi rajoittua Terracinan[155] ja Tarentumin seutuvilla oleviin tiluksiin!. Minä ajattelen ostaa myöskin Sisilian, niin että voin matkustaa yksinomaan oman alueeni halki, jos milloin haluan mennä Afrikkaan.»
Koko ajan tämä poroporvari yrittää ja yrittää, kuten hän sanoo, »osoittaa sivistystään, myöskin kun syö»; ja yhä uudelleen hän tekee tyhmyyksiä. Hän tietää, kuinka tuo viekas lurjus Hannibal käyttäytyi Troian valtauksessa, ja paljon muuta samanlaista. Hänen vieraansa, jotka ovat samalla sivistystasolla, taputtavat käsiään ja kirkuvat »hyvä!» Yleisenä pöytäkeskusteluna ovat kehnoimman laatuiset juorut, kalliin ajan valittelut, panettelut ja raakuudet.
Kun pöydät on viimeinkin musiikin kaikuessa raivattu pois, tulee aivan äkkiarvaamatta kolme sikaa kävellen ruokasaliin. Isäntä kysyy vierailtaan, minkä he näistä tahtovat valmistettavan ruoaksi. »Kokkini ovat tottuneet panemaan kokonaisia vasikoita pataan», hän vakuuttaa.
Tuskin on ehditty määrätä, minkä sioista tulee uhrata elämänsä, kun se jo tulee kokonaisena paistettuna takaisin, vaikka vielä suurempana kuin äsken elävänä. Yleisesti ihmetellään keittiömestarin joutuisuutta. Mutta isäntä katselee paistia lähemmin ja huudahtaa, kokkiin kääntyen: »Mitä tämä tahtoo sanoa? Sinä olet unohtanut ottaa pois sisälmykset. Tee se heti!» Kokki tottelee ja ulos vierähtää höystöjä ja verimakkaroita.
Sitten Trimalchio loputtomasti kehuskelee rikkauksiaan ja taideteosten tuntemustaan. Silloin tällöin tulee kuitenkin sen lajin ihmisille kuvaava keskeytys: »Minä en sano sen enempää, sentähden, että minä en ole kehuskelija.» Mielialaa kohottavat kehnot akrobaattiesitykset, perin huono laulu ja sen semmoinen.
Viini alkaa kuitenkin vaikuttaa, ja syntyy yleinen rähinä ja riita. Isäntä käyttäytyy niin huonosti, että hänen vaimonsa haukkuu hänet pataluhaksi. Mies päihtyy yhä enemmän, ja kun hän on elukan asteella, vieraat hiipivät tiehensä.
* * * * *
Petronius tunsi ihmiset. Hän oli itse avoimin silmin tyhjentänyt elämän pikarin pohjasakkaan saakka. Sivistyshistorioitsijalle hänen kirjansa on korvaamaton Neron ajan elämän tietolähde. Hänen luonnekuvansa on tarkasti piirretty ja hänen ajankuvansa on höystetty huumorilla ja hienolla ironialla. Mutta niin rikaslahjainen kuin hän onkin, hänellä ei ole lainkaan siveellistä ryhtiä. Hänen kirjansa on, kuten Boissier sanoo, »enemmän opettavainen kuin siveellinen» — opettavainen sivistyshistoriallisena asiakirjana.
HOPEA-AJAN SATIIRIKOT.
Horatiuksen hupaisan ymmärtäväisellä satiirilla ei ole ollenkaan kaikupohjaa niiden miespolvien keskuudessa, jotka elivät Tiberiuksen ja hänen seuraajiensa rikkirepivänä aikana. Satiirirunoilu muuttui yksinomaan pilkaksi ja parjaukseksi tai pöyhkeileväksi siveyssaarnaksi. Viimeksi mainittua lajia ovat Persiuksen satiirit. Harvoin runous on siinä määrin alentunut ontoksi retoriikaksi kuin tällä rikkaalla ja ylhäisellä runoilijanuorukaisella. Synnynnäinen heikkous ja horjuva terveys estivät häntä ottamasta osaa toverielämään ja hän pysyi kilttinä mammanpoikana, joka eli yksinomaan äitinsä, sisarensa, tätiensä ja kumpaakin sukupuolta olevien siveyssaarnaajien ympäröimänä ja muutoinkin saaden elämäntuntemuksensa kirjoista. Hänen runoistaan tuli tällaisissa olosuhteissa vain säkeisiin puettuja stoalaisia siveyssaarnoja. Oikeaa runoutta ne eivät ole. Niissä ei huomaa koskaan vähintäkään sovittavan huumorin tajua eikä ylimalkaankaan leikillisyyttä, mutta sitäkin enemmän mahtipontista sanahelinää. Silloin tällöin hän saa hyvän aatteen, mutta tärvelee sen säännöllisesti sietämättömällä lukupuikollaan ja mutkallisilla käänteillään. Kun hän esim. tahtoo saada sanotuksi: »Ianus, minä kadehdin sinua siksi, ettei kukaan voi ilvehtiä selkäsi takana», niin se ei käykään noin vain yksinkertaisesti. Siihen tarvitaan kokonainen sarja teennäisiä esimerkkejä siitä, mistä kaikesta ylenkatseesta jumala pääseekään kiitos kaksille kasvoillensa. Persius käsittelee kaikkea aivan liian raskaasti. Häneltä puuttuu Horatiuksen kepeä miellyttäväisyys. Lopuksi saa sen tunteen, että hänen ainoa kiitettävä ominaisuutensa on vain hänen hyvä tarkoituksensa. Mutta satiirirunoilijalle ei riitä se, että on hyvin kasvatettu ja täynnä rehellistä pyrkimystä — runoilija on kaikissa tapauksissa sietämättömän pikkuvanha, jos häneltä kuten Persiukselta »neitseellisessä häveliäisyydessään» puuttuu sen elämän todellista tuntemusta, jota hän ruoskii. Persius kuoli 28 vuotiaana oppimatta koskaan tuntemaan elämää.
Kaikesta huolimatta ihastuksen täyttämät stoalaiset kuitenkin ylistivät häntä pilviin asti ja pitivät häntä yhtenä parhaimmistaan. Siksipä onkin oikeudenmukaista, että tarkastelemme hiukan parhainta, minkä hän kykeni saamaan aikaan — häneltä on nimittäin pari kolme hyvää palasta. Esitämme suurimman osan suorasanaisena, sillä runomuodossa on runoilijamme useimmiten liian vaikeatajuinen.
Ihmisluonnetta kuvatessaan Persius valaisee räikeästi perintöä ahnehtivaa, joka temppelissä rukoilee jumalia: »Antakaa minulle lahjakkuutta, hyvä maine ja luotettavaisuutta!» — »Näin puhutaan ääneen», runoilija sanoo, »että edes naapurit sen kuulisivat. Mutta itsekseen mumistaan syvällä suun sisässä: 'Oi että näkisin rikkaan setäni hautajaiset kaikessa loistossaan ja komeudessaan!' tahi: 'Oi, että voisin saada testamentista poistetuksi holhottini nimen, jonka jälkeen minä olen lähinnä vuorossa! Sappitauti ja paisumiahan hänellä on, jumalan kiitos!!»
Draamallisen eloisa on runoilijan kuvailu voitonhimon ja nautinnonhalun välisestä taistelusta ihmissielussa. Näin se kuuluu: »On aamu. Sinä makaat vuoteessasi ja laiskana kuorsaat. 'Ylös', Voitonhimo huudahtaa, 'ylös ja pue päällesi!'
Sinä kieltäydyt.
'Ylös vain!' Voitonhimo huutaa vielä kerran.
'Minä en jaksa.' — 'Ylös!' —: 'Mitäpä se hyödyttäisi?'
— 'Ja sitä sinä vielä kysyt! Tuodaksesi herkullisia kaloja Pontoksesta, käsitätkös, viedäksesi kotiin majavanhaustaa, hamppua, eebenholtsia, suitsutusaineita ja Kos saaren kevyttä viiniä. Pura ensin pippurikuorma janoavan kameelin selästä! Tee sitten vaihtokauppoja, petä ja vanno väärin, jos niin tarvitaan!'
'Mutta Iuppiterhan kuulee sen!'
'Sinä pölhö! Jos haluat elää Iuppiterin ystävänä, silloin saat tyytyä koko elämäsi iän nuolemaan suolakuppiasi. Lähde matkaan alukselle!'»
Mutta silloin Nautinnonhalu saapuu omine mielipiteineen: »'Minne sinä töytäät, hullu? Mihinkä aiot ryhtyä? Sinäkö läksisit merelle! Sinäkö söisit ruokasi ankkurinköysikasalla istuen ja joisit Vejin karkeaa viiniä, joka haisee hartsille! Ei,
hauskaks päiväsi tee, sen riemuja nauti, kun vielä
maill' elon oot; pian liet sa jo tuhka ja varjo ja haave.
Teet mitä? Koukkua kaks sua tempoo suuntahan kahteen.
Kumpaa seuraatkin, saat herraa kahta sa kuulla;
vuoroon onnistut, taas vuoroon erhetyt tuossa.
Kerta jos uhmaillut olet, ollut tottelematta
käskyä, kahlehias älä katkenneiks sano vielä!
Koirakin rynnistää voi ketjun poikki, mut kun se
juoksee pois, pala kahletta kaulassa vain yhä painaa.»
* * * * *
Samaan aikaan eli Roomassa toinen satiirikko, espanjalainen Martialis, joka oli omaperäisen lahjakas runoilija keskellä retoriikan turmelemaa runoilijapolvea. Hän oli joka suhteessa Persiuksen vastakohta. Kuokkavieras ja tyranni-imartelija hän tosin oli, mutta kaikissa tapauksissa hänen säkeensä olivat oivallisia osuvassa ihmiskuvauksessaan ja pursuvan raikkaassa huumorissaan. Tuntuu siltä, kuin astuisi luostarin kopista äkkiä ulos maailmanvilinään, kun lukee häntä Persiuksen jälkeen.
Martialiksen surkeata henkilöllisyyttä arvosteltaessa on otettava huomioon se lieventävä asianhaara, että hän köyhänä kaksikymmenvuotiaana nuorukaisena tuli Roomaan varmaankin toivoen, että hänen maanmiehensä Seneca tukisi häntä. Mutta vähän aikaa hänen Roomaan tulonsa jälkeen odotettu suojelija joutui Neron epäluuloisuuden uhriksi. Martialiksen täytyi silloin koettaa hankkia itselleen toisia mesenaatteja, sillä muuten hän oli tuomittu sortumaan — kirjailijapalkkioita ei nimittäin saatu aikana, jolloin kirjat levisivät ainoastaan jäljennöksinä eikä ollut ajatustakaan suojella lailla kirjailijaoikeuksia. Nuorukaisen oli sen vuoksi pakko viettää kauan tilapäisrunoilijan ja aina nälkäisen kulkurin elämää. Sovittavalta vaikuttaa se, että hän suhtautui kaikkeen raikkaalla huumorilla. Kerjätessäänkin hänessä on, kuten Schück sanoo, katupojan julkeuden ohella myöskin hirtehishuumoria. Hänen raikas elämänhalunsa on tosiaankin tarttuvaa. »Sinä sanot» — hän kirjoittaa eräälle ystävälleen — »että tahdot alkaa elää elämää huomenna. Miksi ei tänä päivänä? Vaikka sekin on jo liian myöhäistä. Todellisesti viisas on se, joka aloitti elää elämän jo eilen.»
Martialiksen vahvin puoli on ennen kaikkea kompia sisältävä epigrammi. Hän on ainoa roomalainen, joka on päässyt kreikkalaisten esikuvien tasolle taidossa muutamin harvoin sanoin osua iskemään naulan päähän ja antamaan terävän luonnekuvauksen. »Jumalat varjelkoot meitä», hän sanoo, noista sietämättömän pitkistä sankarirunoelmista, joissa kymmenessä tuhannessa säkeessä runoillaan Medeian ja Agamemnonin kohtaloista, tuollaisista kirjoista, joita teeskennellään ihailtavan, kun ollaan suuressa seurassa, mutta jotka paukautetaan kiinni, niin pian kuin ollaan yksin». Kouluissa on lapsille kauhistus, kun opettaja rämeällä äänellään niitä saarnaa. »Lukekaa tällaisten pöyhistelevien tyhmyyksien sijasta sellaisia kirjoja, joissa itse elämä puhuu, sellaisia kuin minun! Niissä ei ole enemmän kentaureja kuin raivottariakaan, mutta joka sivulla kohtaat eläviä ihmisiä.» Varmalla kädellä, ilman ainoatakaan liikaa sanaa, Martialis piirtää erilaisia tyyppejä suurkaupungin elämästä, sellaisia, joita voi joka päivä tavata: kaikenkaltaisen pikkurihkaman myyjän ja miehen, joka tarjoili suolattua kalaa, lämpimiä herneitä tai keitettyä makkaraa. Hänen runoissaan vilisee kaikenlaisia kerjäläisiä aina pienestä juutalaispojasta asti, jonka mammansa on harjoittanut oikein kauniisti rukoilemaan almua, haaksirikkoiseen raukkaan asti, joka surkealla äänellä kertoo myrskystä, jossa hän oli ollut vähällä hukkua, ja joka varmuuden vuoksi näyttelee taulua, mikä kuvaa tuota kauheaa tapausta. Näin runoilija monin elävin pikkupiirtein antaa monipuolisen kokonaiskuvan jokapäiväisestä elämästä suurkaupungin kaduilla ja toreilla. Kuvakokoelma on melkein loppumaton. Luonnollisesti siitä ei juuri puutu myöskään ajalle perin tyypillistä perinnöntavoittelijaa:
Gemellus naisi Maronillan mielellään,
hän pyytää, mairii, ahdistaa, tuo lahjoja.
Hän on siis sulo kaunotar? Ei, rumilus.
Mi lemmen nostaa sitten? —Yskä tehoisa.[156]
Martialiksen kuvakokoelmassa tapaamme myöskin miehen, joka ymmärtää hyötyä ystävistään teeskentelemällä kymmenen kertaa vuodessa sairastavansa vilutautia. Itse hän ei kärsi sairaudestaan, mutta hänen ystävänsä kärsivät siitä sitä enemmän, sillä toipumusaikana heidän täytyy lahjoitella toipilaalle valitun herkullisia kaloja ja vanhaa falernumviiniä. Muuan toinen samanlainen herra keksii samankaltaisista syistä viettää syntymäpäiväänsä neljä kertaa vuodessa. Me saamme myöskin tutustua kuokkavieraaseen, joka henki kurkussa juoksee ympäri kaupunkia ahnehtiessaan itselleen päivälliskutsua. On tuiki mahdotonta välttää häntä. Jos olet urheiluharjoituksissa Marskentällä, hän on mukana siellä. Jos menet kylpylään, hän on sielläkin ja kiittelee sinun erinomaisen hienoa kylpyliinaasi, olipa se kuinka likainen tahansa. Hän häärii puuhakkaana ympärilläsi, hän imartelee sinua ja jatkaa, kunnes sinä täydellisesti uupuneena sanot: »Tule syömään.» — Toinen vaivalloinen tyyppi on epäonnistunut runouden harrastelija, joka kiusaa vieraansa puolikuolleiksi lukemalla heille runojaan.
Aivan uusi roomalaisen yhteiskuntaelämän tuote — salonkielämän, pitäisi kai ennemminkin sanoa — on petit-maître, jota kuvataan seuraavasti: »Petit-maître on mies, jolla on huolellisesti jaetut hiukset, joka aina tuoksuu hajuvesille, joka hyräilee egyptiläisiä ja espanjalaisia lauluja ja samalla kertaa heiluttelee käsivarsiaan rytmillisessä tahdissa, joka päivät pitkät käy tervehdyskäynneillä naisten luona ja jolla aina on jotakin kuiskattavaa heidän korvaansa, joka lukee heille ne kirjeet, joita he ovat saaneet eri tahoilta ja ottaa kirjoittaakseen vastaukset. Petit maître tietää kaikki kaupungin juorut ja voi sanoa teille sen naisen nimen, joka sillä ja sillä on rakastajattarena. Hän juoksee kaikissa juhlissa ja voi luetella ulkoa kuuluisan ravurin koko sukutaulun.»
Martialis tekee pilkkaa myöskin asianajajien halusta lyödä suurta rumpua ja deklamoida juhlallisesti vähäpätöisimmissäkin, jonninjoutavissa oikeusjutuissa, joissa ei kannattaisi ruveta värisevällä rintaäänellä puhumaan Hannibalin sodasta ja puunilaisen uskottomuudesta, Mithradateen viekkaudesta ja triumvirien verisestä taistelusta.
Aikaansa kuvaava on kylläkin, jumala paratkoon, myöskin seuraava ahneelle Candidukselle omistettu epigrammi:
Candidus, sun omanas on maatilas, on rahas myöskin,
sun ovat kalleules, myrrhasikin ovat sun.
Massicus-mahlat on sun, on kuulut Caecubus-viinis,
sun omas on sydämes niinkuin järkesikin.
Kaikki on sun, ei sentään, tahdon mä väittää:
Vainiokin sulla on, mut — kaikkien yhtehinen.
Originellin päätelmän monien muiden joukossa, jotka ansaitsevat säilyä jälkimaailmallekin, runoilija tekee seuraavassakin epigrammissa:
Faunius vainoojaa paeten oman henkensä riisti.
Kuoloa välttääkseen hupsua kuollahan on.
Vastenmielisiä ovat ne monet säädyttömyydet, joita Martialis siroittelee ympärilleen, erittäinkin kun häntä ei vetänyt tämänlaatuiseen runoiluun vastustamaton intohimo, vaan ainoastaan paljas koirankurisuus tai huomion herättämishalu. Mutta toiselta puolen täytyy sanoa, että jos hän paljastaakin sellaista, jonka yli säädyllisyydellä on tapana vetää huntu, hän ei kuitenkaan ole epäsiveellinen siinä mielessä, että hän tarkoituksellisesti ravitsisi siivotonta mielikuvitusta maalailemalla paheet joiksikin kirpaiseviksi ja houkutteleviksi teoiksi.
Mautonta on myöskin Martialiksen jokaisen imartelu, joka vain palkitsi häntä aterialla, uudella togalla tahi rahakolikolla. Erittäin äiteliä ovat hänen suitsutusrunonsa keisari Domitianukselle. Tuo inhoittava tyranni komeilee Martialiksen runoissa maailman jaloimpana maanisänä, jota kiitolliset alamaiset sydämestään rakastavat. Kuitenkin on muistettava, että Domitianuksen aikana oli joko imarreltava tai vaiettava.
Kuokkavierasrunoilu ei ajan pitkään ollut niinkään kannattamatonta. Niinpä Martialiskin äkkäsi kerran olevansa maatilan ja jonkin ajan perästä myöskin Roomassa olevan pienen talon omistaja ja sotatribuunin arvonimen kantaja. Ja lopuksi muuan rikas ja ylhäinen ihailijatar lahjoitti hänelle ihanan maatilan hänen kotiseudullaan. Täällä entinen kerjäläisrunoilija vietti vanhuutensa päivät miellyttävässä mukavuudessa. Nyt hänen ei tarvinnut juosta tervehdyskäynneillä eikä tungeskella toisten onnenonkijain joukossa niukan leipäpalan takia. Mutta samallapa hänen runoutensa lähteensilmä — suurkaupungin onnenkilvoittelu ja -takaa-ajo — olikin kuivunut. Hänen viimeisinä elinvuosinaan oli hänen tuotantonsa laihaa. Hän kuoli pari vuotta vuosisadan vaihteen jälkeen.
* * * * *
Flaviusten ajan jälkeen Roomalla on ollut vain yksi merkittävä runoilija, nimittäin Iuvenalis, joka syntyi vähän Neron valtaistuimelle nousemisen perästä ja eli yli seitsemänkymmentä vuotta. Elämä teki hänet katkeraksi ja vihamieliseksi, sillä hänen ei onnistunut koskaan saavuttaa sitä yhteiskunnallista asemaa, jota hänen kunnianhimonsa oli hänelle uskotellut. Hän oli, kuten Horatiuskin, vapautetun orjan poika; ja itse hän oli toivonut pääsevänsä yhtä korkealle kuin tämäkin. Hän oli koettanut puhujana vetää huomiota puoleensa, mutta epäonnistunut. Tämä oli hänelle toivottoman selvää, kun hän noin vuonna 100 lähes viisikymmenvuotiaana alkoi kirjoittaa runoja. Siksipä näistä runoista tulikin satiireja, mutta ei rakastettavan rupattelevia kuten Horatiuksen runot, joissa on huumorin sovittava piirre, vaan sapekkaita, katkeria ja kyynillisiä. Iuvenalis oli kehittynyt tarkkanäköiseksi, kun oli kysymyksessä mahtavien paheet ja virheet, erittäinkin heidän ylimielinen kopeutensa yhteiskunnan vähäväkisiä kohtaan, mutta mateleva alamaisuutensa valtaistuimen edessä. Kaikkein syvimmin hän kuitenkin kadehti niitä, joiden päinvastoin kuin hänen itsensä oli onnistunut kohota halvasta asemastaan: »Kun näkee parturin, jonka veitsen edessä minun nuori partani muinoin rätisi, kilpailevan koko patriisisäädyn kanssa rikkaudessa, kun näkee alhaisinta roskaväkeä olevan egyptiläisen, Kanōpoksesta olevan orjan, käyskentelevän ja ylvästelevän purppuraviitassaan,
Kun kesäsormukset käsiss' siirtelehtii hikisissä
— suuremmat kivineen näet helteell’ ois kovin raskaat —
vaikea jättää on tekemätt' ivavärssyjä. Ken tään
Rooman nurjuudet terästyneenä, kylmänä kestäis,
kunniatuolissaan pönäkästi kun istuvi Matho,
suurkäräjöitsijä? Yhtä on sietämätöntä, kun tiellään
tölmäisee sinut nuo, jotk' uurastaa perijöiksi
yön häpeässä ja tietä nyt suorinta nousevat onneen:
rikkaiden akanluuskien lemmentarvetta palvoin.
»Katsokaa», hän huudahtaa, »kuinka oikeamielistä kiitetään — ja kuinka hän näkee nälkää!» Tosiaankin
ken runoniekaks syntynyt ei, siks kiukusta muuttui.
Mutta miksi ei paeta suurkaupungin kilpajuoksusta ja epäterveellisestä elämästä, kun maaseutukaupungista voi ostaa itselleen mitä oivallisimman talon puutarhoineen hinnalla, jolla Roomassa voi vuodeksi vuokrata kehnon asuntorähjän melkein luhistumaisillaan olevassa vuokrakasarmissa, jossa on joka hetki vaarassa saada tulipalossa surmansa! Ainoa turva tulenvaaraa vastaan on maata öisin valveillaan:
Niin kadunkulmien ahtaiden jyry, pauhu,
kaikuu huudot soi ajajain, vetojuhtien, että
siitä jo Claudiuskin heräjäis, merilehmäkin nousis.
Öisin ulkona ahtailla kujilla ei ole sen parempi:
Muistaos kaikkia vaarojakin, jotk' öin sua uhkaa:
helposti korkeiden talojen katolt' irtoavaiset
tiilet rikkovat pääs; useastipa ikkunan tietä
astiat särkynehet ulos viskatahan, kiveyskin
jolta jo naarmuttuu sekä särkyy. Testamentista
jollet huolehdi, kun sinä kutsuihin menet, ootpa
kelvoton houkkio; niin monet kuolemat näät sua uhkaa
öin kuin mont' avonaista on tielläsi ikkunanreikää.
Toivosi harras siks' ain olkoon, että sun ylles
tyydyttäis tilavat yöastiat tyhjentämään vain.
Jos voit näin ollen välttyä siltä, ettei päihtynyt tappelupukari pieksä sinua pahanpäiväisesti tai joku roisto pistä sinua veitsellä, saat olla kiitollinen.
Tällaista jatkuu melkein yhtä toivottoman katkerassa sävyssä, käsittelipä Iuvenalis mitä aihetta tahansa. Vain harvoin hän iloisesti pilailee ilman purevaa sivumakua, kuten silloin, kun hän laskee leikkiä jumalien olosta vanhaan, oikein vanhaan hyvään aikaan. Kuinka paljon kunniallisempia, hän sanoo, olivatkaan kaikki
siihen aikaan kuin oli Junokin tyttönen vielä,
muina kun miehinä vie!' eli Juppiter onkaloss' Idan.[157]
Vie!' ei taivaiset kemuelleet pilvien yllä,
ei Ganymedes, ei Herakleen viehkeä vaimo
juomia kantanut, ei Vulkanus, vasta mi viinin
jälkeen kuivailee kädet mustunehet noest' Etnan.
Söi kotonaan kukin. Toisenlainen ol' jumalparvi
kuin nyt: taivas kun vähin vallitsijoin tuli toimeen,
harteill' Atlaankin polon köykäisemp' oli taakka.
Siihen aikaan ei puhuttu Plutonista eikä hänen puolisostaan.
»Kuolleitten valtakunnassa oltiin iloisia», satiirikkomme pilaillen
lisää, »olihan päästy kuninkaista.» Tämän enemmän kunnioitusta ei
Iuvenaliksella ollut kansanuskon jumalia kohtaan.
* * * * *
Erikoisella mieltymyksellä Iuvenalis syventyy rumiin ja vastenmielisiin piirteisiin aikansa kasvoissa. Hänen tapojen kuvauksensa ovat siinä määrin siivottomia, että ne eivät voi olla tosia. Hän on jossakin määrin henkistä sukua Tacitukselle, joka olikin hänen aikalaisensa. Molempien silmissä varjopuolet himmentävät hyvän elämässä. Iuvenaliksessa katkeruus kuitenkin kohosi vallan tolkuttomaksi ja luonnottomaksi. Hän oli ihminen, joka oli täydellisesti menettänyt tasapainonsa, kun sitävastoin Tacitus, senaattori ja konsuli, ei menettänyt koskaan ylhäisen roomalaisen ylvästä rauhallisuutta. Ryhdiltään arvokkaana, jalon ylimyksen tavoin — Birt sanoo — historioitsija kulkee tietänsä, kun taas satiirikko, joka koettaa päästä pinnalle kansan syvistä kerroksista, huutaa itsensä käheäksi ja puristaa kätensä nyrkkiin vihasta vääntynein kasvoin. Yhtymäkohdista huolimatta on siis ero näiden kahden miehen välillä melkoinen. Kuinka mustalla Tacitus maalanneekin, hän on kuitenkin säilyttänyt klassillisen kohtuuden. »Hän on vanhan ajan viimeisiä suuria kuolemattomia, viimeinen auringon valaisema huippu klassillisen ajan alppimaailmassa. Hän on eniten roomalainen kaikista historioitsijoista, mies, joka ei koskaan salli hymyn liukua piirteittensä yli.»
Muutoin ei voi koskaan tutkittaessa jonkin aikakauden siveellisiä oloja kyllin voimakkaasti huomauttaa, että ne, jotka kiinnittävät itseensä tapojen kuvaajain huomion, eivät ole maan hiljaisia, eivät niitä monia, jotka elävät hyvin ja kunnioitettavasti elämänsä, vaan niitä, jotka irstailuillaan ja hullutteluillaan, rikoksillaan ja paheillaan erottautuvat suuresta joukosta. »Ja jos me», Deissman sanoo, laskeudumme kansan syvien kerrosten keskuuteen ja kuuntelemme heitä heidän työskennellessään pellolla, työpajoissa, Niilin aluksessa tai viljalla lastatussa Roomaan purjehtijassa, niin täytyy tosiaankin olla sokea voidaksensa olla huomaamatta paljon kuntoa, ahkeruutta ja rehellisyyttä näissä piireissä, olla näkemättä, että perherakkaus ja ystävyys liittivät yhteen yhteiskunnan vähäväkiset ja antoivat heille yksimielisyyden voiman.» Tästä ovat todisteina lukemattomat papyruskirjeet, hautakirjoitukset ja muunkin lajiset muistomerkit näiden yhteiskuntaluokkien elämästä, jotka vasta myöhemmällä ajalla ovat joutuneet tutkimuksen esineiksi.
Mutta tapojen kuvaajille on kaikkina aikoina ollut tapana tuomita omaa aikaansa sen pahan eikä sen hyvän perusteella, jota se kantaa helmassaan. »Yksi ainoa häväistysjuttu, josta kauan puhutaan, hävittää helposti satojen kunniallisten arkipäiväisten perheiden jättämän vaikutelman, joista ei huomata olevan aiheita mainita, juuri siksi, että ne eivät herätä huomiota», Boissier sanoo. »Tällä tavoin joutuu epäsiveellisyys näyttämään säännöltä, silloinkin kun se on poikkeus.»
Parhaan oikaisun Iuvenaliksen liioitteluille saa, jos lukee Plinius nuoremman kirjeitä. Voi tuskin uskoa, että nämä kirjailijat ovat eläneet samaan aikaan — siinä määrin yhteensoveltumattomia ovat heidän kuvauksensa omasta ajastaan. Ja kuitenkaan Plinius ei ole suinkaan sokea kanssaihmistensä vioille, heidän valtiolliselle välinpitämättömyydelleen, heidän taikauskoisuudelleen ja ylimystön pintapuoliselle hääräilylle sisällyksettömässä seuraelämässä. Hän esittelee meille yläluokan, jonka näköpiiri on sangen rajoitettu, mutta kunniallista se siitä huolimatta näyttää olevan. Jollei tietäisi, ei voisi ajatellakaan, että se on samaa kansaa, jota Iuvenalis niin ilkeästi ruoskii huudahtaen, että »Roomassa ei ole useampia rehellisiä ihmisiä kuin Niilin virralla suuhaaroja.» Ja kuitenkaan ei meillä ole aihetta epäillä, ettei ne tapaukset, jotka Iuvenalis mainitsee, olisi otettu elävästä elämästä. Mutta ne ovat vain yksityistapauksia. Hänen aikanaan, kuten kaikkina aikoina, oli sekä hyviä että pahoja, mutta Iuvenalis näki ja kuuli vain pahaa.
Puhujan tottumus pauhata mahtipontisesti ja ylitsevuotavaisesti ihmisten pahuudesta on runoilijassa jäljellä vielä niiltä ajoilta, jolloin hän kilpaili kaunopuheisuuden kilpakentällä. Mutta Iuvenaliksen lausunnot eivät ole tyhjää ja onttoa kuten Persiuksen — »hänen hehkuvassa, voimakkaassa vihassaan», Schück sanoo, »on kieltämättä jotakin suurenmoisuutta ja sen vuoksi hänen satiirinsa kaikuvat melkein kuin sielukellot tuolle itsekkäälle Roomalle, missä voimakkaampi aina häikäilemättömästi sortaa heikompaa. Totta on, että purkaus tapahtuu aikana, joka on onnekkaimpia Rooman historiassa, mutta siihen on patoutuneena kaikki se viha, mitä plebeiji polvi polvelta on koonnut ja kätkenyt sydämeensä.» Iuvenaliksessa eivät värise vienot kielet, hän ei tunne myötätuntoa — hän on karkea; hän piirtää roomalaisen voimakkaalla realismilla.
Ja vielä eräs toinen seikka. Olemme nyt kuulleet niin paljon roomalaisten runoilijain karkeasta realismista ja rivosta sävystä, että joudumme ihmettelemään, eiköhän olisi oikein, että katselisimme asiaa toisilla silmillä kuin omillamme, toisin sanoen heidän oman aikansa silmillä. Ateenassa Aristophaneen komediain henkilöt käyttivät hirmuisen karkeaa kieltä, ja hänen näytelmissään kohtaukset menivät usein paljon pitemmälle, kuin mitä me pidämme säädyllisenä. Mutta kuitenkaan ei kuulla koskaan puhuttavan, että kukaan olisi siitä loukkaantunut. Koko ajan henki oli suunnattomasti vähemmän hienotunteinen, mutta myöskin vähemmän hienostunut kuin meidän, ja itsetiedottomasti hyväksyttiin lause »Naturalia non sunt turpia.» Selvimpänä todisteena siitä on, että vieläpä sellainenkin kirjailija kuin Persius, tuo »neitseellisen kaino» nuorukainen, jonka sielun hienotunteiset naiset ja siveyssaarnaajat olivat muovailleet, jonka siveys ja ajankuvauksien puhtaat tarkoitusperät ovat yläpuolella kaiken epäilyksen, on kertonut siinä määrin säädyttömiä ja vastenmielisiä asioita, että nykyaikainen kirjailija ei voisi sellaista painattaa.
Tällaiset tosiasiat ovat siksi painavia, ettei niitä voi olla huomioon
ottamatta, kun arvostellaan roomalaisten kirjailijain sarjaa aina
Horatiuksesta — sillä hänkin on kirjoittanut muutamia rivouksia —
Iuvenalikseen asti.
* * * * *
Rooman kolmen tunnetuimman satiirikon keskinen eroavaisuus on saanut klassillisen muotonsa sanoissa: »Horatius hymyilee, Persius ivaa, Iuvenalis ruoskii.» Rooman viimeinen suuri satiirikko muistuttaa suuresti Rooman ensimmäistä satiirikkoa, Luciliusta.
Kirjallisuutta:
Petronius, Trimalkios middag, latinasta ruotsintanut E. Weer.
Ludwig Friedlaender, Petronii Cena Trimalchionis.
A. Collignon, Étude sur Pétrone.
Persii Flacci Satirae. Ruotsintanut Henrik Ragnar Törnebladh.
M. Valerii Martialis Epigrammaton libri: Einleitung von Ludwig
Friedlaender.
Martialis Epigranunata. Ruotsintanut valikoiden Bernhard Risberg.
M. Valerii Martialis Epigrammata selecta. Ruotsintanut valikoiden
Gustaf Andersson.
G.E. Lessing, Zerstreute Anmerkungen über das Epigramm.
Gaston Boissier, Le poète Martial.
Carl von Friesen, M. Valerius Martialis.
Juvenalis' satirer, ruotsintanut Erland Lagerlöf.
E. Neissner, Horaz, Persius, Juvénal.
Edouard Bertrand, Juvénal.
Auguste Widal, Juvénal.
ENSIMMÄISET KRISTITYT.
Tacituksen kertomuksessa Neron kristittyjen vainoista saamme muinaisajan historioitsijoilta kristinuskosta vanhimman tiedon, minkä tunnemme. Se on peräisin noin vuodelta 100 ja alkaa näin: »Kääntääksensä itsestänsä epäluulot, että olisi pannut toimeen Rooman palon, Nero syytti ja mitä harkituimman julmalla tavalla teloitutti häpeämättömien tekojensa[158] tähden yleisesti vihatuita ihmisiä, joita nimitettiin kristityiksi. Kristusta, jonka mukaan kristityt olivat saaneet nimensä, oli maaherra Pontius Pilatus Tiberiuksen aikana rangaissut kuolemalla.»
Syynä siihen, ettei vanhempia historiallisia kertomuksia siitä valtavasta liikkeestä, joka oli kerran uudelleen luova maailman, ole meille jäänyt, ei ole yksistään ajan tuhoava hammas, vaan yksinkertaisesti se tosiasia, että kristinusko oli kauan ulkonaisesti vähäpätöinen uskonnollinen liike, jota tuskin ne, joilla oli valta täällä maailmassa, edes huomasivat. Olivathan sen kannattajat vain köyhiä kalastajia ja muuta alhaista kansaa, joka ei ollut tottunut käyttämään kynää. Ensimmäisillä kristityillä sukupolvilla säilyi heidän oppinsa ja seurakuntahistoriansa yksinomaan suullisena perintötietona. Kun nämä kertomukset viimeinkin merkittiin muistiin, se tapahtui, kuvaavaa kylläkin kristinopin alkuperälle, suurin piirtein yleisellä kreikan kansankielellä eikä oppineiden ja sivistyneiden kirjakielellä. Pakanalliset kirjailijat puhuivatkin sen vuoksi halveksien kristillisten alkukirjojen »merimieskielestä».
Uuden Testamentin kansanomainen muoto on todettu evankeliumien kielen perinpohjaisella vertaamisella kivi- ja saviliuskoissa esiintyviin sekä papyruskirjoituksiin, joita yhä suurenevin määrin kaivetaan päivänvaloon Itämailla.[159] Vasta I:sen vuosisadan lopulta olevissa kirjoituksissa, kuten Heprealaiskirjeessä, on kristinoppi pukeutunut ajan kirjakieleen. Se on todiste siitä, että se on alkanut ulottaa vaikutuksensa yhteiskunnan sivistyneisiinkin piireihin. »Uusi Testamentti on kokonaisuudessaan kansankirja» — tähän tulokseen kuuluisa saksalainen teologi Deissman päätyy tehtyään tällä alalla laajaperäisiä tutkimuksia. Vahvistaahan sen kansanomaisuutta myöskin konkreettinen, kuvarikas kieli evankeliumien kertomuksissa Jeesuksen julistuksesta. Se on niin korutonta, niin kuvaavaa, että yksinkertaisinkin voi sen ymmärtää. Aikojen kuluessa on kansankirjasta tullut kaikkien kansojen kirja johtuen juuri sen kansanomaisuudesta.[160]
Edellä mainittujen muinaislöytöjen merkitys meidän Uuden Testamentin käsittämisellemme ei kuitenkaan rajoitu tähän — vaan on se paljon laajakantoisempi. Niistä saadut todistukset antiikin ihmisten sielunelämästä auttavat nimittäin meitä ymmärtämään useita muuten hämäriä ilmaisutapoja ja omituisia kielellisiä käänteitä Uudessa Testementissa sekä käsittämään sitä maailmaa, joka ei ollut vain Rooman ja Hellaan, vaan josta tuli myös Betlehemin seimen lapsen maailma.
* * * * *
Se evankeliumi, jota Jeesus nasaretilainen keisari Tiberiuksen aikana julisti hartaasti kuunteleville ihmisjoukoille Gennesaretin järven rannalla, julistus valtakunnasta, joka ei ollut tästä maailmasta, vaan joka kokoaisi kaikki maan kansat henkiseen veljeyteen — tämä evankeliumi oli ehtinyt saapua Seitsemän kukkulan kaupunkiin jo muutamia vuosia Mestarin kuoleman jälkeen, jonka luullaan tapahtuneen noin vuonna 30. Näin elinvoimainen oli julistus »Ihmisenpojasta», joka lausui tuomionsa fariseusten ja kirjanoppineiden uskonnollisesta ylvästelystä, mutta puolsi syvimminkin langenneita ja seurusteli »publikaanien ja syntisten kanssa», kuten ihminen ihmisen kanssa.
Julmuutta janoavan ja ihmiselämää, etenkin orjien ja gladiaattorien elämää halveksivan maailman halki kaikui äkkiä ääni, joka julisti: »Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi!» ja »Mitä te rikotte yhtä vastaan näistä vähimmistä veljistänne, sen te olette rikkoneet myöskin minua vastaan.»
Kukapa olisi aavistanutkaan, että köyhien kristittyjen »turmiollinen taikausko», kuten Tacitus sitä nimittää, tulisi kerran valtaamaan melkein koko roomalaisen maailman ja luomaan uuden aikakauden maailmanhistoriassa! Kauan aikaa vielä kristinusko oli roomalaisille yleensä vain yksi niistä monista itämaisista uskonnoista, jotka seurasivat Italiaan tunkeutuvaa hellenismiä — tuota helleenisyyden ja itämaalaisuuden sekasivistystä — ja olihan lisäksi kristinusko vähimmän huomattu niistä kaikista.
Se itämaalainen uskonto, joka ensiksi ehti Seitsemän kukkulan kaupunkiin, oli verinen Kýbelén palvelus, tuon »suuren äidin», joka vertauskuvallisesti esitti luonnon hedelmällisyyttä ja luomisvoimaa. Kybelen palvelus tuli Fryygiasta ja voitti roomalaisten keskuudessa jalansijaa kauhun mielialan vallitessa toisen puunilaissodan loppupuolella. Jumalatarta juhlittiin meluisilla orgioilla. Uskovia pirskoteltiin uhrieläinten verellä, millä toimituksella luultiin olevan voiman puhdistaa synnistä ja antaa kuolemattomuus. Kamalan kuuluisuuden Kybelen papit saavuttivat vertatihkuvien haavojensa ja jäsentensilpomisiensa takia, joita he uskonnollisessa hurmiossa aiheuttivat itselleen suurissa vuotuisissa juhlissa jumalattaren kunniaksi. Kybeleä edusti meteorikivi, joka oli ensiksi Voiton temppelissä Palatinuskukkulalla, mutta sai pian oman temppelinsä. Senaatti alkoi kuitenkin pian vieroksua Kybelen palvelusta ja päätti, ettei kukaan roomalainen saisi ottaa siihen osaa.
Yleisemmäksi tuli Dionysoksen palvelus, bakkanaaliat. Se tuli Kreikasta, ja sen kannattajat laskettiin pian tuhansissa. Mutta tässä jumalanpalveluksessa oli niin säädyttömiä menoja, että vanhoillisemmat vuonna 186 saivat aikaan senaatinpäätöksen, joka kielsi sen valtiolle vaarallisena.
Vähän tämän jälkeen egyptiläinen Isiksen palvelus saapui Roomaan ja sai puolelleen lukuisasti kannattajia loistavilla juhlakulkueillaan, haaveellisella hurmiotilallaan ja katumuksenharjoituksillaan autuuden saavuttamisen keinona. Tämän jumalanpalveluksen keskipisteenä oli suuri äitijumalatar Isis poikansa Osiris helmassaan.
Myöhemmin, erittäinkin kolmannella vuosisadalla salaperäinen persialainen Mithraanpalvonta sai lukuisasti kannattajia. Mithras, valon jumala, oli voimakas taistelija maailman pahoja henkivaltoja vastaan, joita symboloi maailmansonni, jota Mithraan onnistui lopuksi tarttua sarvista kiinni ja surmata se tikarillaan. Urotöittensä takia hänet oli otettu taivaaseen ja hän oli tullut välittäjäksi Ormuzdin ja ihmisten välillä. Mithraan kannattajat olivat velvolliset ottamaan alituisesti osaa taisteluun Ahrimanin valtakuntaa, pahuuden edustajaa vastaan. Heidän täytyi erikoisin vihkimyksin kohota pyhyyden eri arvoihin, kunnes sielu ruumiista vapautuneena voi nousta taivaan valtakuntaan ja katsella autuaitten asuntoja. — Mithraan, voittamattoman nuoren sankarin uskonto oli sotilaille soveltuva taistelu-uskonto. Naiset olivat siitä pois suljetut. Rooman legioonat tätä uskontoa tehokkaimmin levittivätkin, ja se juurtui voimakkaimmin Reinin ja Tonavan varsien varusväkiin.
Mysteeriouskontojen saama suuri kannatus saa selityksensä siitä vanhan roomalaisen uskonnon horjuttamistyöstä, jota samanaikaisesti skeptikot ja muut filosofit, erittäinkin epikurolaiset ja stoalaiset suorittivat. Vieläpä niinkin oikeauskoinen vanhanajan roomalainen kuin Cato Censorius saattoi epäkunnioittavasti sanoa: »Minua ihmetyttää aina, että ennemerkkien selittäjä voi pysyä vakavana, kun hän näkee virkatoverinsa.»
Mysteeriouskontoihin liittyi alituisesti uusia joukkoja uskonnollisen kaipauksen pakottamina, jota valtion uskonto ja jumalanpalvelus ei enää tyydyttänyt. Sen suurin puute oli, lyhyesti sanoen, ettei se ollut sydämen ja tunteen uskontoa. Itämaisissa jumalanpalveluksissa osanottajat sitävastoin tunsivat mystillistä mielen ylennystä, joka välistä muuttui hurmiotilaksi, kielilläpuhumiseksi ja ennustamiseksi. Rukouksien, laulun ja muiden jumalanpalvelusmenojen avulla tunnettiin tultavan läheiseen yhteyteen jumaluuden kanssa. Tavallaan nämä mysteeriouskonnot ovat valmistaneet maaperää kristinuskolle, vaikkakin niistä toiselta puolen myöhemmin tuli sen jyrkkiä vastustajia. Mithraan palveluksesta tuli kolmannella vuosisadalla kristinuskon pahin vihollinen. Sen heikkona puolena oli eetillisten käskyjen puute. Sen vuoksi se olikin voimaton hillitsemään antiikin siveetöntä elämää. Aivan toisin oli kristinopin laita, joka oli Mooseksen uskonnon ankarien vanhurskausvaatimusten perijä.
Mysteeriouskonnot voivat tosin suoda rikkirevityille ja raskautetuille sieluille hetkiseksi lohtua ja mielenylennystä, mutta niiden vaikutus ei kyennyt ulottumaan jokapäiväiseen elämään. Niin kauan kuin jumalanpalvelusta kesti, vihitty tunsi itsensä vapaaksi ja onnelliseksi, mutta uutta mieltä ja voimaa vaikuttamaan tässä maailmassa hän ei saanut. »Uskonnolla ei», kuten liian aikaisin kuollut ruotsalainen uskonnontutkija Wetter on esittänyt, »ollut mitään tekemistä tavallisen porvarillisen elämän kanssa. Mysteeriouskontojen hengestä ei siksi tullut uuden ajan luojaa.» Se tehtävä kuului uskonnolle, jolla ei ollut vain kykyä ylentää mieltä ja antaa murtuneelle lohdutusta, vaan joka myöskin vaati puhdasta ja vanhurskasta elämää.
Tämä Jeesuksen julistuksen vaatimus ei pysähtynyt ulkonaiseen velvollisuuksien täyttämiseen, kuten kirjanoppineiden ja fariseusten käskyissä — se tunkeutui paljon syvemmälle, itse mielenlaatuun. »Olette kuulleet sanotuksi isille: 'Älä tapa', ja: 'joka tappaa, hän on vikapää oikeuden edessä!' Mutta minä sanon teille: 'Jokainen, joka vihastuu veljeensä, on vikapää oikeuden edessä.' Olette kuulleet sanotuksi: 'Älä tee aviorikosta.' Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista himoiten häntä, on jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssansa sydämessään.'» Lisäksi Jeesus ei pysähtynyt kielteiseen käskyyn »Älä», vaan hän vaati paljon enemmän. Hän sanoi: »Rakastakaa vihollisianne, tehkää niille hyvää, jotka teitä vihaavat, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat, rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä parjaavat ja vainoavat!»
* * * * *
Mestari oli itse saanut kärsiä ristinkuoleman uskonsa vuoksi. »Puhtaimmalle, syvimmin tuntevalle, lämpimimmän ihmisrakkauden läpitunkemalle olennolle, mikä on milloinkaan näyttäytynyt maan päällä, ei ollut sijaa silloisessa maailmassa», Leopold von Ranke sanoo. »Jeesus oli aavistanut kuolemansa, mutta hän tiesi, että hänen oppinsa tulisi siten todistetuksi ja pysyväiseksi.» Mutta kuinka mahdottomilta sellaiset ajatukset näyttivätkään tavallisesta ihmisjärjestä. Jeesuksen ristinkuolemassahan näytti, kuten Eduard Meyer sanoo, »hänen elämäntyönsä olevan tuhottu. Hänen kannattajansa hajaantuivat kaikkiin suuntiin. Oli odotettavissa, että hän olisi muutamien vuosien perästä joutunut unohduksiin. Vieläpä Pietarikin oli hänet heikkona hetkenä kieltänyt. Ei kukaan ihminen voinut kuvitella, että itse asiassa, kuten Johannes oli julistanut, 'kirves oli pantu puun juureen', eikä vain juutalaisuuden puun, vaan koko pakanallisen maailmankatsomuksen ja samalla kaikkea hallitsevan maailmanvaltakunnan puun juureen.»