Jeesuksen oppilaat läksivät juutalaiskansan ja pakanain keskuuteen julistamaan hänen kuolemaansa ja ylösnousemistansa. Pääasiallisimpana syynä kristinuskon ihmeellisen nopeaan leviämiseen oli sen ainutlaatuinen kyky suoda lohdutusta kuolinhetkellä. Monissa tuhansissa myöhäisantiikin pakanallisissa hautakirjoituksissa, jotka nykyisin tunnemme ja joiden lukumäärä päivittäin lisääntyy, saamme todisteita läpi luiden ja ytimien käyvästä kauhusta kuolemanvaltakunnan salaisuutta kohtaan ja katkerasta toivottomuudesta kuoleman lähestyessä. Jo tämä seikka selventää tarpeeksi, miksikä sakramentilliset uskonnot, kuten Mithraan palvonta ja kristinoppi voivat saada niin paljon kannattajia keisariajan roomalaisista. Eräs viime aikoina esiin kaivetuista hautakirjoituksista — ensimmäiseltä kristinuskon vuosisadalta — on runomuotoinen vuoropuhelu ennenaikojaan kuolleen Iulius Faustus nimisen nuorukaisen ja hänen äitinsä välillä.
»Oi Fortuna, sinä, joka ohjaat ihmisten epävarmoja kohtaloja, miksi sinä olet riistänyt Iulius Faustuksen minulta?» äiti kysyy. »Pöydässä lyyran kielet soivat hänelle suloisesti. Nyt Kerberos höristää korviaan onnettomalle.»
Poika rukoilee: »Oi äiti, jos sinä hurskautesi voimalla kykenet, niin auta minua onnetonta pois Tartaroksen syvyyksistä!»
Mutta äiti ei voi mitään taipumattomalle kuolemalle. Ja kirjoitus loppuu näillä kuolleen liikuttavilla sanoilla: »Manalan kolkot torventoitotukset kutsuvat jo minua muuttumaan tomuksi. Klotho lahjoitti minulle elämän kahdeksikymmeneksiseitsemäksi vuodeksi. Kohtalottaret antoivat minulle tällaisen lopun osakseni.»
Kenties uudessa uskossa mikään ei vaikuttanut mieliin niin vastustamattomalla voimalla kuin ikuisen autuuden lupaus niille, jotka seurasivat Jeesuksen jälkiä. Suurempi merkitys, kuin nykyisin voidaan kuvitellakaan, on sen ohella varmasti ollut uskolla Jeesuksen pikaiseen palaamiseen tuomitsemaan maailmaa. Evankeliumien kertomusten hehkuvan varma usko siihen ja Johanneksen ilmestyksen näkyjen voima ovat saattaneet vanhimmat kristityt sukupolvet hurmiotilaan, joka on auttanut heitä kestämään tämän maailman monet vaivat. Tätä uskonnollisen hurman mielialaa pidettiin yllä sakramenteilla. Kasteen ja ehtoollisen kautta uskovaiset tunsivat pääsevänsä persoonalliseen yhteyteen jumaluuden kanssa ja täyttyvänsä »pyhän hengen, voimasta». Ja näiden, uskonnollisen mystiikan läpitunkemien seremonioiden avulla kristinoppi oli yksinkertaisten ihmisten silmissä saanut yhtä voimakkaan turvan kuoleman kauhuja vastaan kuin Kybelen ja Mithraan palvonta. Kristushan oli itse laskeutunut kuolemanvaltakuntaan ja »polkenut rikki käärmeen pään». Mitäpä voivatkaan silloin kaikki pahat henget häneen uskoville!
Merkillistä on, että kristinopin kiihkoisimmasta vastustajasta, ankarasta vanhajuutalaisesta Saulus nimisestä fariseuksesta salaman tavoin iskenyt ilmestys hänen sieluunsa teki kristinopin innokkaimman julistajan. Paavali nimisenä kulkien lähetysmatkoillaan Kyprokseen, Vähän-Aasian eri osiin, Makedoniaan ja Kreikkaan, kenties myöskin Kreettaan ja Espanjaan hän vaikutti enemmän kuin kukaan muu kristittyjen seurakuntien perustamiseksi paikkoihin, jonne kristinuskon vaikutus kylläkin jo aikaisemmin oli kulkeutunut kaupan ja liikeyhteyden välityksellä.
Deissman on vakuuttavalla lämmöllä esittänyt, että »Paavalin suurin merkitys ei ole teologian, vaan uskonnon alalla», että apostolin oikea paikka kristinuskon historiassa ei ole järjestelmällisten dogminlaatijoiden joukossa, johon kuuluvaksi monet ovat tahtoneet lukea miehen, joka on jättänyt jälkeensä kuolemattomat sanat: »Kirjain kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi.» Tämä yksinkertainen käsityöläinen, joka lähetysmatkoillaan elätti itseään telttakankaan kutomisella, oli itse asiassa — Deissman sanoo — ennen kaikkea välitön, hehkuva uskonsankari. Ihailtava on tämän tulisieluisen miehen voima, joka teki hänen heikon ja raihnaisen, sairauksien riuduttaman ruumiinsa kykeneväksi suorittamaan suurtöitä ja kestämään kaikki suuren asian vuoksi. Liikuttava on hänen kertomuksensa toisessa korinttilaiskirjeessä siitä, mitä hän on kestänyt: »Juutalaisilta olen viidesti saanut yhtä vailla neljäkymmentä lyöntiä.[161] Kolmesti olen saanut raippoja, kerran minua kivitettiin, kolmesti olen joutunut haaksirikkoon. Olen ollut vaaroissa virtain vesillä, vaaroissa rosvojen keskellä, vaaroissa heimoni puolelta, vaaroissa pakanain puolelta, vaaroissa kaupungeissa, vaaroissa erämaassa, vaaroissa merellä, vaaroissa viekasten veljien keskellä — työssä ja vaivassa, valvoessani, nälässä ja janossa, paastotessani, kärsiessäni vilua ja alastomuutta.»
Hellenistisessä maailmassa kristinusko saa toisen luonteen kuin Palestiinassa. Juutalaiskristittyjen pieni, ahdas piiri oli uuteen uskoonsakin sovittanut rajoittavan juutalaisen käsityksen Jumalan omasta kansasta. He kieltäytyivät tunnustamasta kääntyneitä kreikkalaisia ja roomalaisia oikeiksi veljikseen, elleivät nämä ottaneet noudattaakseen kaikkia juutalaisten lakimääräyksiä ja seremonioita, ennen kaikkea ympärileikkausta. Mutta kristinuskon oma sisäinen voima vaikutti kuten uusi viini vanhoihin leileihin. Se särki itsestään juutalaisen messias-lahkolaisuuden vanhan astian. Vain sellaisena ja siten siitä voi tulla se usko, joka voitti maailman.
Siitä seurakunnasta, jonka Paavali oli perustanut Korinthokseen, tuli Rooman kristillisen yhdyskunnan äiti. Seitsemän kukkulan kaupunki oli nimittäin vilkkaassa kauppayhteydessä Korinthoksen kanssa. Paavali oli kirjoittanut Roomalaiskirjeensä Tiberin rantojen uskon veljille, ennenkuin hän vielä oli tullut persoonalliseen kosketukseen heidän kanssansa. Roomaan, hän tuli tutkintovankina. Jerusalemissa olivat ankaran oikeauskoiset juutalaiset uhanneet kivittää hänet siksi, että hän oli vienyt pakanoita temppeliin ja siten saastuttanut pyhän huoneen. Mutta kaupungin roomalaiset viranomaiset puuttuivat asiaan ja lähettivät hänet viimein Roomaan keisarin tuomioistuimen tuomittavaksi. Minkälainen tuomio oli, sitä emme tiedä. Paavali katoaa ainaiseksi historiasta. Siinä kirjeessään, jonka hän kirjoitti Philippoin seurakunnalle, hän lausui toivovansa saada »lähteä matkalle ja olla Kristuksen luona.» Luultavasti tämä toivo pian toteutuikin. Taru kertoo, että sekä hän että Pietari saivat kärsiä marttyyrikuoleman Roomassa. Mutta heidän työnsä jäi pysyväiseksi.
Aluksi uusi usko juurtui pääasiallisesti köyhien ja sorrettujen keskuuteen. Muuan Ephesoksen seurakunnan luettelo sisältää esim. melkein yksinomaan orjien nimiä. Jumalanpalveluksissa ja seurakuntaelämässä orja raukat saivat kenties ensimmäisen kerran elämässään tuntea itsensä ihmisiksi. Siellä ei ollut eroa herran ja orjan välillä. Rooman jumalien yhteydestä orja oli suljettu: hänellähän ei ollut omaa kotiliettä eikä hän voinut sentähden harjoittaa minkäänlaista jumalanpalvelusta. Hän sai pitää uskontonsa — jos hänellä sellaista lainkaan oli. Roomalaisten uskonnollisessa elämässä oli sama ylipääsemätön rajamuuri kuin yhteiskunnallisessakin. Kasteen kautta sitävastoin orja astui samaan yhteyteen ja veljeyteen Kristuksen kanssa kuin vapaakin mies. Kristinusko antoi orjalle lohdutuksen, että hänen sielunsa oli aivan samanarvoinen kuin valtaistuimella olevan hallitsijankin. Tämä tietoisuus antoi hänelle voimaa kärsiä uskonsa tähden. Kun häntä tahdottiin pakottaa hylkäämään tämä usko, hän tunsi itsensä kohotetuksi pyöveliensä yläpuolelle; ja huulet, joilla siihen asti »ei ollut koskaan ollut oikeutta sanoa ei» — kuten Seneca sanoo — voivat ilmaista melkein yli-inhimillistä lujuutta kieltäytyessään kieltämästä Herraansa ja vapahtajaansa. Sellaisena hetkenä sorretut ihmis-raukat voivat viimeinkin suuren kirkkoisä Ambrosiuksen tavoin sanoa: »Ketä ei voida pakottaa siihen, mitä hän ei tahdo, hän ei ole enää orja.» Marttyyrikuolemasta tuli näille koko elämänsä ajan halveksituille ja sorretuille raukoille oikea riemun hetki. Sen uskon täyttäminä, josta oli tullut heidän kaikkensa, he voivat olla kuuroja ja sokeita ulkomaailmalle. Ilo, että saivat kärsiä Kristuksen kanssa ja hänen tähtensä ja päästä ikuiseen autuuteen, teki heidät tunteettomiksi kidutuksille.
Näin uusi usko kykeni tekemään ihmeitä, sillä ihmehän on, että eläimen asteelle kidutettu ja sorrettu olento muuttuu jälleen itsenäisesti toimivaksi ihmiseksi. Sellaisilla esimerkeillä osoittautui myöskin olevan ihmeellinen kyky vaikuttaa pakanoihin. »Marttyyrien veri oli kirkon paras kylvö.»
Kristillisen kirkon vaikutus ei kuitenkaan ajan oloon rajoittunut vain siihen, että se antoi orjillekin päämäärän, minkä puolesta elää ja kuolla, vaan se pyrki murtamaan raja-aidat vapaiden ja orjien väliltä. Paavali ja muutkin vanhimmat kristityt opettajat eivät kuitenkaan ole edes ajatelleet orjuuden poistamista — niin syvälle tämä yhteiskunnallinen epäkohta oli juurtunut sen ajan käsityskantaan. Uusi usko ei vaatinut yhteiskunnallisten erotusten kumoamista, vaan ainoastaan orjan tasa-arvoisuutta vapaiden kanssa Jumalan edessä ja hänen seurakunnassaan. Alussa kristinusko ei myöskään ollut kyllin voimakas niin vallankumoukselliseen toimenpiteeseen kuin orjuuden perinpohjaiseen poistamiseen, vaan sen oli tyytyminen siihen, että se kehoitti kohtelemaan orjia hyvin, huolehtimaan heistä sekä ruumiillisesti että henkisesti sekä vapauttamaan heitä mahdollisimman suuressa määrässä. Viimeksi mainittua tekoa alettiin aikaisin pitää parhaimpana kaikista hyvistä töistä. »Harvoin», ranskalainen kirkkohistorioitsija Allard sanoo merkillisessä teoksessaan kristityistä orjista, »kristitty erosi tästä maailmasta vapauttamatta ennen kuolemaansa muutamia orjiaan. Toivottiin, että siten oli helpompi avata itselleen taivaan portti.»
Kirkonopettajat ovat väsymättömiä myöskin tuomitessaan avioliiton ulkopuolisia suhteita isännän ja orjattarien välillä, joita pakanat pitivät aivan moitteettomina ja luonnollisina. Kristityn velvollisuus on, kirkkoisät opettivat, kunnioittaa orjienkin aviosuhdetta samalla lailla kuin vapaiden miesten ja naisten avioliittoa.
Kirkko on myöskin harjoittanut siunauksellista toimintaa käymällä käsiksi sen yhteiskunnallisen paheen juuriin, joka aiheutui äskensyntyneitten lasten heitteille jättämisestä. Löytölapsista tuli melkein aina orjia, ja se kohtalo, joka silloin odotti heitä, oli inhoittavia, ihmisarvolle kaikkein sopimattomin: prostituoitujen kohtalo. Sama osa kohtasi usein niitäkin pienokaisia, jotka köyhien vanhempien oli pakko myydä voidakseen elättää itseään ja toisia lapsiaan. Kirkko koetti niin paljon kuin mahdollista ehkäistä tätä tapaa ja lieventää sen vaikutuksia esittämällä ihmisrakkauden nimessä ostajan velvollisuuksia pienokaisia kohtaan ja koettamalla saada hyviä ihmisiä ottamaan heitä kasvateikseen ja siten pelastamaan heidät orjuuden kirouksesta.
Näin kristillinen kirkko työskenteli väsymättömästi ja kärsivällisesti, ei siinä mielessä, että olisi saattanut orjayhteiskuntaluokan yht'äkkiä vallankumoukselliseksi — niillä olisi aiheuttanut kauhean verenvuodatuksen —, vaan tehdäkseen tavat lempeämmiksi ja tasoittaakseen orjien ja vapaiden välistä vastakohtaa. Eikä kirkko tehnyt tätä käyden suoraan orjalaitoksen kimppuun, vaan yksinomaan puhumalla yleisestä ihmisrakkaudesta. Tämä julistus oli pisara, joka koversi kiven. Vasta sitten, kun kristillisestä kirkosta oli tullut voimakas yhteiskunnallinen tekijä, se voi saattaa päätökseen orjuuden täydellisen kumoamisen. Sitä ei toteutettu ulkonaisella väkivallalla, vaan paljon voimakkaammin sisäisin keinoin: ihmisrakkauden ja vakaumuksen voimalla. Melutta ja elkeittä tämä elävä voima tunkee olemuksen läpi, mutta se luo uudestaan maailman, ja sen teot ovat ainoat, jotka jäävät pysyväisiksi.
Orjain lukumäärän vähittäinen pieneneminen on tosiasia. Kuitenkaan ei pidä luulla, että tämä johtui yksinomaan kristinuskon vaikutuksesta. Voimakas siihen vaikuttava syy oli suurien valloitussotien loppuminen. Tästä oli nimittäin se seuraus, että uuden orjakannan hankkiminen melkein kokonaan lakkasi.
* * * * *
Kristinuskon toivoa antavasta opista epätoivoiset ja velkaantuneet saivat lohdutusta. Ja kun tiedetään, kuinka syvälle vajonneita nämä kurjat yhteiskuntakerrokset erittäinkin Itämailla olivat, ei voi kylliksi ihmetellä uudessa opissa piilevää voimaa, joka kykeni antamaan onnettomille korkeamman elämänkatsomuksen ja suomaan heille päämäärän, minkä puolesta sekä elää että kuolla. Kristinuskon mukana seurasi myöskin vapautus demoniuskon kauhutunnelmasta, kuoleman ja kadotuksen pelosta, ja sitä seurasi myöskin vähitellen kyky hillitä aistillisuuden tuhoavia voimia, joille pakanalliset uskonnot antoivat vapaat ohjat. Se ihmisystävällisyys ja keskinäinen auttavaisuus, jota uuden uskon tunnustajat harjoittivat, tekikin pakanoihin voimakkaan vaikutuksen. »Katsokaa, kuinka kristityt rakastavat toisiansa!» he sanoivat.
Rikkaat ja ylhäiset vieroksuivat sitävastoin kauan kristinuskoa. Heille ei ylimalkaan ollut lainkaan houkutteleva käsky: »Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi!» Ainoastaan sielullinen muutos kykeni herättämään eloon tällaisen yleisen ihmisrakkauden ja saattamaan heidät myötätuntoisiksi sellaisen opin syvälle totuudelle, että halvimmankin orjan ja päiväpalkkalaisen sielu on Jumalan silmissä yhtä suurenarvoinen kuin mahtavimman hallitsijan.
Ajan etsivillä hengillä oli edellytykset tällaiselle läpikotaiselle sielulliselle muutokselle. Luonteeltaan ankara, kylmähkö ja juhlallinen vanha roomalainen kansanuskonto soveltui sotaiselle valloittajavaltiolle, mutta ei tyydyttänyt suinkaan syvempiä sielullisia tarpeita. Se ei kyennyt suomaan onnettomille lohdutusta ja vapautusta syyllisyyden tunnosta, ei antamaan tulevan, onnellisemman elämän toivoa. Kuinka lohduttomalta näyttikään pohjaltaan syvällisemmistä, epäilyksen rikkiraastamista sieluista sekin elämänkatsomus, jota ajan kehittyneimmät pakanat tarjosivat! Jos Senecalta kysyttiin, mitä köyhän ja raskautetun olisi tehtävä, niin hän vastasi: »Kuoltava oman käden kautta», ja jos Iuvenalikselta kysyttiin, niin saatiin vastaukseksi »Hänen pitää muuttaa maasta. Se olisi kaikkien köyhien roomalaisten pitänyt tehdä jo kauan sitten.»
Nämä molemmat suuret henget näkivät kirkkaan selkeästi sen yhteiskunnallisen pahan, mistä aikakausi kärsi. Molemmat he ottivat sen tyylillisten mestariteostensa aiheeksi, käsittelivät sitä kuten huvitetut katselijat kylmin päin: »Molemmat he ajattelivat, puhuivat, kirjoittivat, niinkuin maailma loppuisi heidän kanssansa», ranskalainen kirjallisuushistorioitsija Nisard sanoo. »Tulevaisuudelle he eivät omistaneet ajatustakaan, eivät maininneet koskaan edes sen nimeäkään. He huomasivat, että ihmiset olivat joutuneet kuilun partaalle. Mutta sen sijasta, että olisivat antaneet katseensa liukua yli toiselle puolelle, he asettuivat juhlallisen vakavina kuilun reunalle ja analysoivat sen syvyyttä tuntematta huimausta. Omaan näköpiiriinsä suljettuina, kykenemättä parantamaan olevia oloja he olivat ottaneet tehtäväkseen — kirjailla kaikesta ja nähdä ihmisten kilvoittelussa ja taistelussa vain kirjallisia aiheita.
Missä olivat sitten ne, jotka tiesivät jotakin tulevaisuudesta? Pienessä, mitättömässä ihmisjoukossa, joka alkoi siitä, mistä kaiken eteenpäinpyrkimisen täytyi alkaa, s.o. yksilöiden siveellisyyden uudistamisesta saadakseen siten aikaan yleisen siveyden uudestisyntymisen. Sen sijasta, että olisivat esittäneet voimattomia vastalauseita ajan henkeä vastaan, he tekivät työtä omien pahojen himojensa masentamiseksi, ja korviensa sulkemiseksi kuulemasta häpeällisiä sanoja. Ja kun heitä käskettiin uhraamaan keisarille, he ojensivat kaulansa vastaanottamaan kuoliniskua, sillä heillä ei ollut älyä avata suoniansa — se oli liian harkittu, liian teatraalinen kuolema näistä yksinkertaisista ihmisistä.
* * * * *
Veisi aivan liian pitkälle koettaa selostaa sitä innokasta, erilaisiin käsityksiin vienyttä tutkimustyötä, jota nyt lähes kokonaisen vuosisadan ajan on jatkunut ja joka koskee Jeesuksen henkilöllisyyttä ja Uuden Testamentin kirjoituksia.[162] Kaikki kannat ovat näissä tutkimuksissa edustettuina, toiselta puolen vakaumuksellinen usko pyhän sanan innoitukseen ja toiselta puolen käsitys, että evankeliumien kertomukset ovat vain uskonnollista runoilua: ikivanhat myytit on Uudessa Testamentissa puettu historialliseen muotoon.[163]
Kirjallisuutta:
David Friedrich Strauss, Leben Jesu.
Ernest Renan, Jesu levnad. Ranskasta ruotsintanut Algot Ruhe. —
Apostlarne. Gust. Thomée'n ruotsinnos. — Rom och kristendomen. A.R.
Åkerbergin ruotsinnos.
F.W. Farrar, Jesu lif. Englannista ruotsintanut Fr. Fehr.
Bruno Bauer, Christus und die Cæsaren.
Arthur Drews, Die Christusmythe.
Adolf v. Harnack, Kristendomens väsende. Ruotsinnos saksasta.
Albert Schweitzer, Geschichte der Leben-Jesu Forschung.
Wilhelm Schubart, Das Weltbild Jesu.
Erik Stave, Jesu liv och verksamhet.
Adolf Kolmodin, Inledning till Nya testamentets skrifter. — Grunddragen i Jesu liv.
Paul Wernle, Jesus.
Rud. Bultmann, Jesus. Saksasta ruotsintanut August Carr.
G. Dupont, Le Fils de l'homme.
Alf Ahlberg, Har Jesus levat, och vad kunna vi veta om honom?
Georg Grupp, Kulturgeschichte der römischen Kaiserzeit: 2 nid.
Gaston Boissier, La religion romaine d'Auguste aux Antonius: 2 nid.
Franz Cumont, Les religions orientales dans le paganisme romain.
Gillis P:son Wetter, Det romerska världsrikets religioner
(Kirjallisuusviittein). — Kristendomen och hellenismen. — Hellenismen.
Hans Achelis, Das Christentum in den ersten drei Jahrhunderten.
Adolf Deissmann, Licht vom Osten (Laajoin kirjallisuusviittein). — Die
Urgeschichte des Christentums im Lichte der Sprachforschung. — Paulus.
A.B. Drachmann, Christendommens Oprindelse.
Andreas Duhm, Gottesdienst im ältesten Christentum.
Johannes Geffken, Das Christentum im Kampf und Ausgleich mit der griechisch-römischen Welt.
Adolf von Harnack, Die Mission und Ausbreitung des Christentums in den ersten drei Jahrhunderten: 2 nid.
Karl Kautsky, Der Ursprung des Christentums.
Eduard Meyer, Ursprung und Anfänge des Christentums: 3 nid.
Gunnar Rudberg, Hellas och Nya testamentet (Kirjallisuusviittein).
H. von Soden. Geschichte der christlichen Kirche: 2 nid.
(Kirjallisuusluettelo.)
Paul Wendland, Die hellenistisch-römische Kultur in ihren Beziehungen zu Judentum und Christentum.
F.W. Farrar, Aposteln Paulus. Ruotsinnos englannista: 2 nid.
Sven Lönborg, Paulus.
Uskonnonhistoriallisia kansankirjoja.
Eduard Sehwartz, Paulus (Charakterköpfe etc. II).
Paul Allard, Les esclaves chretiens.
Theodor Zahn, Sklaverei und Christentum in der alten Welt.
FLAVIUS-SUKUISET KEISARIT.
Kun Nerosta oli vapauduttu, seurasi Roomassa vuoden ajan vallanperimyssotia ja levottomuuksia. Valtakunta ehti tänä lyhyenä aikana nähdä neljä uutta keisaria, joista kaksi murhattiin ja yksi surmasi itsensä. Kohtalokkainta näissä kumouksissa oli, kuten Tacitus sanoo, »että tultiin huomaamaan, että keisari voitiin tehdä muuallakin kuin Roomassa.» Maakuntain sotajoukkojen esiintyminen valtiollisella näyttämöllä on se suuri uutuus, se kauhea todellisuus, joka tuo uuden vaiheen Rooman valtakunnan historiaan.
Olosuhteet saatiin vakiinnutetuiksi vasta silloin, kun idässä olevat legioonat huusivat keisariksi neljännen järjestyksessä uusista Cæsareista, urhoollisen sotapäällikön,
FLAVIUS VESPASIANUKSEN
hänen ollessa matkalla kukistamaan juutalaisten kapinaa. Flavius Vespasianus oli silloin kuudenkymmenen vuoden ikäinen, mutta vielä täysin voimissaan.
Uudella keisarilla ei ollut korkeita esi-isiä. Hänen isänsä oli publikaani, mutta oli tehnyt itsensä tunnetuksi siinä määrin huomiota herättävällä rehellisyydellään, että muutamat Vähän-Aasian kaupungit olivat säilyttäneet kiitollisen muiston hänestä pystyttämällä hänelle kunniapatsaita muistokirjoituksineen. Vespasianus oli Claudiuksen hallituksen aikana hoitanut päällikkyyttä Britanniassa voimakkaasti ja ankarasti. Neron aikana hän oli ollut menettämäisillään päänsä. Hän oli nimittäin mukana keisarin seurueessa hänen kuuluisalla taiteilijakiertueellaan Kreikassa, mutta sattui kerran tai kenties useamminkin — voi häpeää ja kauhistusta! — uinahtamaan, juuri kun laulava keisari liverteli kaikkien ihanimpia satakielensäveliään. Vespasianus sai tosin pitää henkensä, mutta hänen täytyi siitä lähtien piilottaa kasvonsa jumalaiselta hallitsijalta ja viettää elämäänsä pienessä maaseutukaupungissa. Mutta kun juutalaiset alkoivat käydä vaivalloisiksi pitää kurissa, korotettiin hänet jälleen huomaamattomasta asemastaan, ja hänelle uskottiin juutalaisia vastaan tehtävän sotaretken päällikkyys. Ja kun tämä oli parhaillaan käynnissä, tuli hänestä, kuten sanottu, keisari ja hänen täytyi palata Roomaan.
Vespasianus ei ollut saanut korkeampaa sivistystä, mutta hän oli luonnostaan viisas ja teräväpäinen ja ponnisteli kunniallisesti tehdäkseen parhaansa. Jo yksistään se seikka, että oli saatu hyväluontoinen ja rauhallinen hallitsija, oli kuvaamattoman suuri onni kansalle, joka oli saanut kärsiä niin paljon hillitsemättömien hallitsijainsa oikuista. Miellyttävä piirre oli hänessä sekin, ettei hän ollut lainkaan ylpeä eikä hänellä ollut nousukkaan elkeitä. Hän ei välittänyt komeudesta eikä loistosta. Hän eli mieluimmin kaukana hovin loistosta pienessä, yksinkertaisessa maatalossa. Hän keskeytti Neron kultaisen talon rakennustyöt. Uudella keisarilla ei ollut halua anastaa puolta kaupunkia omiin nimiinsä.
Säästäväisyys valtion varojen hoidossa olikin tarpeen, sillä Neron mieletön tuhlaavaisuus oli vienyt valtionvarat perin pohjin rappiotilaan. Mutta Vespasianus kehitti säästäväisyyden aina saituuteen ja kovakätiseen verojenkiristykseen saakka. »Raha ei haise», hänellä oli tapana sanoa puolustukseksi häikäilemättömälle menettelytavalleen.
Vespasianuksen säästäväisyydestä huolimatta hänen nimensä on kuitenkin säilynyt jälkimaailmalle useiden komeiden rakennusyritysten yhteydessä, joista kuuluisin on amfiteatteri lähes 90 000 katsojalle, jota hän aloitti rakennuttaa Neron puutarhojen alueelle. Tämän keisariajan uljaimman rakennuksen valtavat rauniot, jotka on tunnettu Colosseumin nimellä, ovat Rooman merkillisimpiä nähtävyyksiä.
Yhtä vaikea tehtävä kuin raha-asioiden järjestykseen saattaminen oli kurin palauttaminen armeijaan, sillä viimeisinä vuosina sotilaat olivat tottuneet esiintymään valtakunnan herroina ja »heidän röyhkeytensä oli rajaton», kuten Suetonius sanoo. Mutta Vespasianus oli ensimmäisen luokan kurinpitäjä. Mihin useimmissa muissa ei ollut ollut miestä, siinä hän onnistui. Hänellä oli verraton tapa kohdella kansaa ylevän rauhallisesti. Muutaman tunnetun vastustuspuolueen miehen, kyynillisen porunpitäjän, jonka Vespasianus oli ajanut maanpakoon, hän kohtasi kerran matkalla ollessaan. Mies ei taipunut tervehtimään keisaria eikä edes nousemaan ylös. Vespasianus viittasi silloin jääkylmästi miehen filosofiseen uskontunnustukseen: »Sinä teet», hän sanoi, »kaikkesi, saadaksesi minut surmauttamaan itsesi, mutta koiraa ei lyödä kuoliaaksi siksi, että se haukkuu.»
* * * * *
Siihen aikaan, jolloin Vespasianus nousi valtaistuimelle, roomalaisten oli taisteltava kahdella rintamalla kapinoitsijoita vastaan. Reinin suistomaassa, nykyisessä Hollannissa, olivat näet Neron kuolemanjälkeiset levottomat olot tiheine hallitsijavaihdoksineen houkutelleet batavialaisen germaaniheimon kapinaan hallitusta vastaan, jonka luotettavana turvana se oli ollut Drusuksen ajoista asti. Kapinan johtaja oli ylhäinen, Iulius Civilis niminen batavialainen. Aluksi hän käytti taitavasti hyväkseen Rooman valtataisteluita. Julistamalla taistelevansa Vespasianuksen puolesta hänen onnistui naamioida todelliset aikeensa ja nostattaa puolelleen germaanilaiset naapurikansatkin. Hän suostutteli kannattajiaan antamalla näiden hyökätä roomalaisten kauppiasten kimppuun ja ryöstää heidän tavaravarastonsa.
Suurin roomalaisia uhkaava vaara oli kuitenkin se, etteivät heidän omat joukkonsa olleet enää oikein luotettavia. Germaanit olivat nimittäin aina Cæsarin ajoista asti yhä suuremmassa määrin liittyneet palkkasotureina Rooman armeijaan. Kesken taistelua saattoi tapahtua, että kokonaiset batavialaiskohortit menivät kapinallisten veljiensä puolelle. Näin Civiliksen joukot lisääntyivät päivä päivältä. Hänen menestyksensä houkutteli muitakin gallialaisia ylimyksiä kiihkomielisten pappien avulla tekemään samansuuntaisia kokeita. Mahtipontisin sanoin kuulutettiin Gallian vapautta ja kuolemaa kaikille roomalaisille. Luonnollisesti kapinalliset saivat paljon kannattajia herkästä gallialaisesta väestöstä, ja roomalaistenkin legioonain luotettavaisuus horjui.
Asiat alkoivat käydä roomalaisilta hullusti, ja koko joukon heidän
Reinin varrella olevia linnakkeitaan Colōniasta[164] (Köln) aina
Mogontiācumiin (Mainz) asti kapinalliset linjoittivat maan tasalle..
Civilis ja hänen germaaninsa luulivat jo ikuisiksi ajoiksi selvittäneensä välinsä roomalaisten kanssa ja alkoivat suunnitella pääsemistä gallialaisten liittolaistensa herroiksi. Eräs vaikutusvaltainen kelttiläinen ennustajatar hyödytti heidän aikeitaan ennustuksillaan germaanilaisesta maailmanvaltakunnasta, jonka hallitsijoina olisivat Civilis ja hänen batavialaisensa.
Mutta gallialaisille tämä ei ollut suinkaan suloinen sanoma. Heille oli mieluista haaveksia vapausunelmia, mutta he eivät toki toivoneet itselleen toisia herroja; ja yksi germaanien kärsimä tappio oli kylliksi palauttamaan vaihemieliset keltit järkiinsä ja huomaamaan mahdottomaksi taistella maailman herroja vastaan. Kaikista Rooman valtakunnan osista olikin legioonia tulossa tekemään pikaisen lopun vapauden unelmista. Saatuaan tiedon tästä kapinalliset legioonat tulivat sillä kertaa jälleen uskollisiksi roomalaisille, ja kelttiläinen nosto väki ei yksinään voinut mitään harjoitetuille joukoille. Gallialaisten ei auttanut muu kuin alistua vanhaan »sortoon».
Eivät batavialaisetkaan kyenneet ajan pitkään pitämään puoliaan hyvin harjoitettuja roomalaisia legioonia vastaan. He voivat kyllä tehdä rohkeita ja voimakkaita hyökkäyksiä, mutta jos odottamaton tappio sattui, he joutuivat epäjärjestykseen. Taas germaanit kukistettiin ja batavialaiset pakotettiin kuuliaisuuteen. Civiliksestä tuli koditon pakolainen, jonka roomalaiset kaikesta päättäen kuitenkin viimein armahtivat.
* * * * *
Samoihin aikoihin, jolloin batavialaiset kukistettiin, riistettiin toisellakin vapautta rakastavalta kansalta sen kansallinen olemassaolo.
Aina Caligulan päivistä asti oli kuohuntaa ollut havaittavissa Israelin kansan keskuudessa. Kun juutalaiset kieltäytyivät lankeamasta maahan ja rukoilemasta keisarin kuvapatsasta, tuo jumalaton vekara oli pannut toimeen vainoja heitä vastaan. Ja kun he siitä huolimatta uskalsivat häntä uhmailla, hän oli käskenyt Syyrian maaherran pakottaa heidät sallimaan itselleen pääsyn Jerusalemin temppeliin ja pystyttää keisarin kuvapatsaan Kaikkein pyhimpään. Mutta juutalaiset kerääntyivät taajoin joukoin yhteen jyrkästi päättäen mieluummin kuolla kuin sallia sellaisen häväistyksen tapahtua. Yksin roomalainenkin hämmästyi tällaista jarkähtämättömyyttä ja viivytteli ratkaisua. Hän pani tällä menettelyllään henkensä vaaraan ja saikin keisariltaan käskyn tehdä itsemurhan. Mutta myrskyt viivyttivät tämän käskyn perille saapumista, ja kun se viimeinkin tuli perille, kuolemaantuomittu oli saanut tietää, että Caligula oli muuttanut toiseen maailmaan. Juutalaisten pyhättö oli välttynyt tulemasta tahratuksi mielipuolen keisarin kuvalla.
Mutta tämän jälkeen israelilaiset olivat lujasti vakuutettuja siitä, ettei kaivattu Jumalan valtakunta maan päällä toteutuisi, niin kauan kuin pakanat hallitsivat Jumalan omaa kansaa. Muukalaiset täytyi karkoittaa Herran ja Gideonin miekalla; ja uskovaisten toivo Messiaan, vapahtajan tulosta ja avusta kasvoi päivä päivältä. Pahansuopaisten roomalaisien maaherrojen uudet väkivaltaiset ja loukkaavat toimenpiteet valoivat Claudiuksen hallituskaudella öljyä tuleen. Zeloottien yltiöpäinen lahko otti johdon käsiinsä. Talonpoika jätti auransa ja työnsä viinitarhassa ja tarttui miekkaan. Juudean tiettömien vuoristojen onkaloissa ja luolissa sissit majailivat, ja roomalainen toisensa jälkeen sai pimeässä yössä surmansa heidän kostavista miekoistaan, ilman että onnistuttiin saamaan selville teon tekijöitä. Sama kohtalo kohtasi israelilaisiakin, jotka olivat laimeita uskossaan. Tuntui siltä, kuin Jahve itse olisi toiminut tämän salaperäisen voiman välityksellä; ja se usko tuli yleiseksi juutalaiskansan keskuudessa, että pelastus oli tuleva näiden vapaaehtoisten joukkojen taholta.
Aavikon kristallinkirkas ilma, sen ihmeelliset kangastukset ja sen suuri hiljaisuus ovat erikoisesti omiaan virittämään mielen hartauteen, kohottamaan sen korkeampiin avaruuksiin ja täyttämään sen ilmestyksillä yliaistillisesta maailmasta. Ja aavikon henki leijaili senkin aution, auringonpolttaman maan yllä, joka viettää Jerusalemista kohti Kuollutta merta.
Tarvittiin ainoastaan satunnainen aihe, että jännittynyt mieliala, joka oli vallannut koko kansan, purkautuisi. Tämä sattuikin, kun uskottomat — ne syyrialaiset, jotka puhuivat kreikkaa ja nimittivät itseään helleeneiksi — alkoivat häiritä juutalaisten jumalanpalvelusta ja häväistä heidän synagoogiensa sisäänkäytäviä pakanallisilla eläinuhreilla. Syntyi melskeitä ja verisiä katutaisteluita. Ja mieliala tuli vieläkin uhkaavammaksi, kun roomalainen maaherra tahtoi pakolla maksattaa itselleen 17 talenttia temppeliveroista juutalaisten pyhässä kaupungissa. Kun hän luonnollisesti sai vastaukseksi yksimielisen kiellon, hän antoi sotilaidensa hyökätä pappien ja kansan kimppuun. Muukalaisviha purkautui silloin ilmi täydellisenä kapinana. Tämä tapahtui vuonna 66, Neron hallituksen viimeisinä aikoina. Verisissä taisteluissa roomalaiset sotilaat surmattiin viimeiseen mieheen asti. Uusia, vahvoja roomalaisia sotajoukko-osastoja lähetettiin Palestiinaan, mutta ne eivät saaneet kiihkomielisiä vihollisiaan talttumaan. Viimein Vespasianus saapui valtavan sotavoiman kansaa, mutta hänestä ei kuitenkaan ollut viisasta käydä suoraan Jerusalemin kimppuun, vaan hän rajoitti sotatoimet suunnitelmalliseen hävityssotaan avoimen maan väestöä vastaan. Näin hän vähitellen kukistikin sen täydellisesti; ja Jerusalem oli yksin jäljellä, kun Vespasianus sai tiedon Neron kuolemasta. Nyt hänellä oli tärkeämpiäkin asioita hoidettavina kuin juutalaisten pääkaupungin valloittaminen.
Kun Vespasianus oli tullut keisariksi, hänen poikansa Titus otti suorittaakseen Jerusalemin piirityksen. Mutta juutalaiset, joita elähdytti usko Jahveen ja Messiaan pikaiseen sekaantumiseen asiain kulkuun, tekivät itsepintaista vastarintaa. Vielä silloinkin, kun nälänhätä oli kaupungissa tullut niin suureksi, että äidit söivät omia lapsiaan, juutalaiset kieltäytyivät hyväksymästä Tituksen antautumisehdotusta.
Jerusalemin lujiin muureihin murtui roomalaisten piirityskoneiden voima.
Ainoastaan sytyttämällä tuleen yksi kaupungin portti roomalaisten onnistui raivata itselleen tie kaupunkiin. Titus tahtoi säästää ihanan temppelin, mutta taisteltaessa niitä juutalaisia vastaan, jotka hyökkäsivät ulos pyhätöstä, muuan roomalainen sotilas sinkautti palavan tulisoihdun rakennukseen, joka oli pian hulmuavana tulimerenä. Viimein, itsepintaisen taistelun jälkeen, kukistui myöskin lujasti varustettu linnoitus Sionin vuorella.
Viisikuukautisen piirityksen jälkeen Jerusalemin perikato oli varma.
Sen rakennukset tasoitettiin melkein täydellisesti maan tasalle. Näin
juutalaisten pyhä kaupunki sai saman kohtalon kuin Ninive, Tyros,
Persepolis ja Karthago.
Jerusalemin vuonna 70 suoritettua surullista hävitystä juhlittiin Tituksen Roomaan palattua suurella triumfilla, jolloin seitsenhaaraista kynttiläjalkaa kannettiin voittajan vaunujen edellä. Tämän tapauksen ikuiseksi muistoksi rakennettiin Via Sacralle Forumin reunaan Pentelikonin[165] marmorista n.s. Tituksen kaari, johon oli hakattu kohokuvia Tituksesta ja hänen triumfistaan. Erääseen toiseen triumfikaareen piirretty kirjoitus kertoo, että Titus voitti Juudan kansan ja hävitti Hierosólyman kaupungin, jonka piiritystä sotapäälliköt, kuninkaat ja kansat aina tähän asti olivat turhaan yrittäneet.
Yhtä vastenmieliseltä kuin vaikuttaa se, että näkee maailmanvallan ylvästelevän sillä, että on tuhonnut pienen, vapauttarakastavan kansan, yhtä omituiselta tuntuu, että näytetään unohdetun, että Pompeius aikaisemmin, vuonna 133 oli valloittanut Jerusalemin.
* * * * *
Isänmaaton juutalainen on tyyppi, joka useinkin tavataan silloisessa roomalaisessa kirjallisuudessa. Iuvenalis luo eräässä satiirissaan karkean irvikuvan omaisuuskansan kuuliaisuudesta Mooseksen lakimääräyksille:
Joille kohtalo suonut on sabbatinviettäjä-taaton,
pilviä yksistänsä he palvovat, mahtia taivaan.
Ihmisten, sikojen liha yhdenlaista on heistä,
sill' isä ei sitä syö; pian ympärileikkaus tehdään.
Halveksuttavat myös ovat mielestään la'it Rooman;
Juudean kansan lainpa he taitavat, täyttävät pelvoin,
kaiken, kerta min sääs, salakirjoituksina Mooses.
Mut vika taaton on tää: joka seitsemäs päivä hän herkes
laiskuriks, askartaan ei hoitanut einehen vertaa.
Ennen kaikkea on kuitenkin kiintoisaa kuulla, mitä Tacituksella on kerrottavaa juutalaisista. »Useimmat historioitsijat», hän sanoo, »ovat yksimielisiä siitä, että kun tarttuva ja rumentava sairaus puhkesi Egyptissä, kuningas Bokkhoris kääntyi Amonin oraakkelin puoleen ja rukoili jumalalta apua tätä sairautta vastaan. Jumala oli silloin käskenyt häntä puhdistamaan valtakuntansa ja ajamaan sellaiset kansat, joita jumalat vihasivat, pois toisiin maihin. Niin tapahtui, ja paljon ihmisiä kerättiin joukkoihin, jotka vietiin pois maasta ja jätettiin sitten oman onnensa nojaan erämaihin. Kaikki itkivät ja olivat epätoivoissaan, mutta muuan pakolaisista, nimeltään Mooses, nousi ja puhui heille.» Hän antoi heille uutta rohkeutta ja sai heidät seuraamaan itseänsä.
Mutta vedestä oli kova puute. Yksi toisensa jälkeen sortui väsymyksestä. »Silloin tuli villi aasilauma laukaten eräälle puita kasvavalle kalliolle. Mooses seurasi laumaa. Maan rehevästä ruohonkasvusta hän päätti, että siellä täytyi olla lähteensilmä; ja hän löysikin vettä, niin että kansa voi sammuttaa janonsa ja sai uusia voimia. Vaellettuaan yhteen menoon kuusi päivää he maanpakolaisina tulivat viljeltyyn maahan, karkoittivat sen asukkaat ja rakensivat itselleen kaupungin ja temppelin.
Mooses tahtoi vastaiseksikin varmentaa käskijävaltansa kansansa keskuudessa ja pani senvuoksi käytäntöön uudet uskonnolliset tavat, jotka olivat päinvastaiset kuin kaikilla muilla ihmisillä. Kaikki, mikä meistä on pyhää, on tästä kansasta häpeällistä; mutta toiselta puolen heille on sellainen sallittua, joka meistä on syntiä. He eivät syö sianlihaa, koska heihin on tarttunut samanlaista ihottumaa, jota sioissa voi olla. Pitkällisen nälän muistoksi, jota he kerran saivat kokea, he pitävät toistuvia paastoja, ja heidän happamaton leipänsä muistuttaa, että heidän täytyi kerran varastaa jyviä maasta.
Keskenään nämä ihmiset ovat horjumattoman uskollisia ja armeliaita, mutta toisia kansoja he vihaavat kuin vihollisia. Tunnusmerkikseen he ovat omaksuneet tavan ympärileikkauttaa itsensä. Heistä on synti surmata vastasyntynyt ja he uskovat, että niiden sielut, jotka kaatuvat sodassa tahi joutuvat uskontodistajina teloitetuiksi, ovat kuolemattomat. Tästä johtuu, että he mielellään tahtovat saada lapsia eivätkä pelkää kuolemaa. Juutalaisilla ei ole lainkaan jumalankuvia, vaan he muodostavat vain ajatuksissaan jumaluuden kuvan eivätkä tunne kuin yhden jumalan.» Ne kokeet, jotka kuningas Antiokhos kerran teki »parantaakseen, juutalaiset heidän taikauskostaan ja antaakseen heille kreikkalaiset tavat» olivat epäonnistuneet näiden sitkeän vastarinnan vuoksi.
* * * * *
Vespasianus kuoli vuonna 79 ollessaan 69 vuoden vanha. Hän on ensimmäinen Rooman keisari Augustuksen jälkeen, josta varmasti tiedetään, että hän kuoli luonnollisen kuoleman. Kun hän tunsi lopun lähestyvän, hän yritti nousta ylös kuolinvuoteeltaan sanoen: »Sotapäällikölle soveltuu kuolla vain pystyssä.» Ja niin hän veti viimeisen henkäyksensä. Hän jätti jälkeensä muiston, että terve ja luonnollinen ihminen oli istunut valtaistuimella, jolla ennen häntä oli ollut pitkä sarja enemmän tahi vähemmän mielenvikaisia, rappeutuneita tyranneja. Sellainen hallitsija vaikuttaa jo esimerkillään erittäin kasvattavasti kansaansa silloinkin, kun häntä ei voi pitää suurena hallitsijana.
TITUS.
Titus seurasi isäänsä valtaistuimelle oltuaan jo Vespasianuksen hallituksen alusta asti hänen kanssahallitsijanaan ja tukenaan. Hän oli runsaslahjainen sekä ruumiillisesti että henkisesti ja hänellä on historiassa kaunis nimi »ihmiskunnan rakkaus ja ihastus». Hän oli niin myötätuntoinen onnettomia kanssaihmisiään kohtaan, että hänen ajatelmanaan pidetään lausetta: »Päivä, jolloin minulla ei ole ollut tilaisuutta tehdä jollekulle hyvää työtä, on hukkaan mennyt päivä.» Ja kuitenkin hän oli kasvanut Neron siveettömässä hovissa Britannicuksen leikkitoverina eikä ollut voinut olla saamatta vaikutteita hovissa vallitsevista tavoista. Roomalaiset pelkäsivätkin pahinta, kun hänen rakastajattarensa hänen sotapäällikköajoiltaan Itämailla, kaunis juutalainen prinsessa Berenike, tuli Roomaan toivoen saavansa elää uudelleen muinaiset rakkauden hetkensä. Mutta Berenike oli nyt lähes viisikymmenvuotias, ja Titus oli oppinut voimakastahtoisen isänsä johdolla hillitsemään intohimojaan ja hänet oli terästänyt se edesvastuu, minkä hänen uusi asemansa häneltä vaati. Hän lähetti Bereniken takaisin omaan maahansa ja vapautti siten roomalaiset uuden Kleopatran pelosta.
Augustuksen tavoin Tituskin on kaunis esimerkki siitä, kuinka valta voi kasvattaa herättämällä edesvastuuntunteen, täysin vastakkainen näyte kuin Caligula ja Nero. Hänen huolenpitoaan kansan hyvinvoinnista todistavat vielä tänäkin päivänä suurenmoisten yleisten kylpyläin, hänen rakennuttamiensa Tituksen thermien rauniot. Voi hyvin käsittää, miten suuri merkityksellistä oli kansan terveyden kannalta, että köyhinkin voi niissä maksutta saada lämpimän kylvyn.
Kansanjoukkojen ihastus ei kuitenkaan koskaan muulloin kohonnut niin korkealle kuin vuonna 80, jolloin Titus vihki Vespasianuksen amfiteatterin. Sata päivää kestävien juhlallisuuksien loisto saattoi varjoon kaiken sen, mitä tämäntapaista oli milloinkaan nähty. Saatiin nähdä ihmeellisiä asioita: nainen, joka surmasi leijonan, sarvikuono taistelussa karhun kanssa, tiikerin palasiksi repimä leijona. Kansantaru kääpiöitten taistelusta muuttui todellisuudeksi kääpiöitten ja kurkien taistellessa toistensa kanssa. Sitten täytettiin koko näyttämö vedellä ja järjestettiin meritaistelu pienoiskoossa. Eräänä päivänä usutettiin 5 000 villiä eläintä areenalle ja katsojien ihastuksella ei ollut lopulta rajoja, kun he saivat tapella joukoittain heidän keskeensä viskatuista lappusista, jotka olivat raha- tai arvoesinemaksuosoituksia.
Näin Vespasianuksen säästäväisyys oli tehnyt pojalle mahdolliseksi eri tavoin osoittaa anteliaisuuttaan kansalle
* * * * *
Tituksen onnellista hallituskautta himmensi kuitenkin kauhea luonnonmullistus, Vesuviuksen purkaus vuonna 79 j.Kr., jolloin m.m. vuoren juurella sijaitsevat Pompejin ja Herculanaeumin kaupungit hautaantuivat kokonaan hohkakivi- ja laavakerrosten alle, jotka tulivuori syöksi aukostaan. Samaan aikaan useat muut Campanian kaupungit kärsivät maanjäristyksestä.
Onnettomuus tapahtui äkkiarvaamatta. Tosin sen edellä oli huomattu toistuvia maantärähdyksiä, mutta sellainen oli Campaniassa niin tavallista, ettei siihen kiinnitetty huomiota, jolleivät tärähdykset olleet niin voimakkaita kuin kuusitoista vuotta aikaisemmin, jolloin useita rakennuksia Pompejissa sortui raunioiksi. Luultavasti tiedettiin myöskin, että Vesuvius oli tulivuori, mutta ei kukaan voinut kuvitellakaan, että purkaus oli odotettavissa, sillä aukko ei ollut toiminut miesmuistiin. Viini- ja hedelmätarhoja oli pitkin sen sivuja melkein aina tulivuoren huipulle asti, ja vuoren juurella oli lukuisia kukoistavia kaupunkeja, kyliä ja loistohuviloita. Tämä viinin ja ruusujen elämäniloinen seutu, missä kesät olivat viileitä ja talvet leutoja, oli roomalaisten mieluisa lepopaikka.
Muutamissa tunneissa tämä ihana seutu ja sen mukana sukupolvien työn tulokset olivat tuhotut ja tuhannet ihmiset menettäneet henkensä.
Sydämeen käyvällä tavalla Martialis on eräässä epigrammissaan ilmaissut tunteensa nähdessään tämän hävityksen kauhistuksen. Runo on luultavasti sepitetty kesällä 88, jolloin runoilija oleksi Napolinlahden rantamalla. Nähdessään tuon viininjumalasta äskettäin niin rakkaan vuoren rinteitten kauhean hävityksen pusertuu häneltä huuto: »Jumalain olisi pitänyt toivoa, etteivät he olisi kyenneet aikaansaamaan tällaista hävitystä.»
Kristityt ovat epäilemättä olleet näkevinään Vesuviuksen purkauksessa, kuten Rooman palossakin, Jumalan rangaistuksen. Siitä ovat todistuksena erään Pompejin talon seinään piirretyt kaksi sanaa, kaksi paljon puhuvaa sanaa »Sodoma Gomorra». Kenties joku kristitty tai juutalainen, joka purkauksen jo alettua on etsinyt talossa suojaa tuhkasadetta vastaan ja ollut vaipuneena tuskantäyteiseen rukoukseen Korkeimman puoleen, on ne seinään piirtänyt.
Henkiin jääneet saivat osakseen Tituksen alkuunpanosta suurenmoista avustusta.
* * * * *
Liian lyhyt oli kuitenkin ihmisystävällisen keisarin elämänura. Jo vuonna 81, vain 40 vuoden vanhana, hän kuoli kuumetautiin, jonka hän kenties olisi voinut voittaa, jolleivät hänen nuoruuden päiviensä voimakkaat intohimot olisi saaneet häntä viettämään elämää, joka turmeli hänen ruumiinsa. Kaikki surivat syvästi hänen kuolemaansa paitsi hänen kunnianhimoinen veljensä Domitianus, joka oli juonitteluillaan tehnyt vainajan elämän raskaaksi ja joka nyt kiirehti ottamaan vallan haltuunsa.
DOMITIANUS.
Kauheata taantumusta Vespasianuksen ja Tituksen siunaukselliseen hallitukseen verraten merkitsi Domitianuksen hallitsijaksi tulo. Uusi keisari oli kymmenen vuotta veljeään nuorempi. Hänen kasvatuksensa oli päinvastoin kuin Tituksen suuressa määrin lyöty laimin, sillä hän jäi nuorena äidittömäksi ja isä oli enimmäkseen poissa kotoa sotaretkillä. Osan lapsuusvuosistaan hän sai viettää isänsä luona sotaleirissä, ja sellaisen lapsuuden aikaansaaman tuloksen tunnemme Caligulasta, joskin tällainen tulos on luonnollisesti vain osittain näin selitettävissä.
Vespasianuksen hallituskautena nuorempi poika oli tuntenut itsensä syrjäytetyksi ja hautonut hyvin korkealentoisia suunnitelmia. Hän osoitti aikaisin, ettei häneen ollut luottamista. Hän tuli myöskin tunnetuksi suurena naisten viettelijänä. Mutta kun isä ilmaisi tyytymättömyytensä häneen, tiikeri veti kyntensä piiloon ja koetti näytellä siivoa. Sillä välin hän juonitteli isänsä ja veljensä selän takana niin paljon, kuin vain uskalsi. Muutoin hänen kerrotaan viettäneen osan vapaata aikaansa seivästämällä kärpäsiä kirjoituspuikollaan. Sellainen antaa aavistuksen häkissä olevasta, luihusta petoeläimestä.
Kun hän nyt Tituksen kuoltua sai käsiinsä sen vallan, jota hän oli niin kiihkeästi himoinnut, hän osoittautui kuitenkin olevansa voimakas mies, joka ei suvainnut mielivaltaisuutta oikeudenkäytössä eikä vallattomuutta hallinnossa ja joka tarmokkaasti jatkoi isänsä ja veljensä rakennustoimintaa ja harjoitti suurin piirtein menestyksellistä ulkopolitiikkaa.
Mutta hänen hyvät puolensa jäivät yhä enemmän varjoon hänen huonojen ominaisuuksiensa rinnalla. Kaikkien täytyi ryömiä tomussa hänen edessään. Hoviaterioilla hän istui ylhäisen yksinäisenä erikoisessa pöydässä, ja hänen vieraitaan oli ankarasti kielletty lausumasta sanaakaan. Hän oli valinnut esikuvakseen Tiberiuksen, tuon ihmishalveksunnan ja kaikkiin kohdistuvan epäluulon ruumistuman. Mutta esikuvastaan eroten hän piti jäykästi kiinni jumaluudestaan ja vaati, että häntä puhuteltiin arvonimellä: »Herra ja jumala». Toisessakin suhteessa Domitianus epäedullisesti erosi esikuvastaan; hän tunsi todellista mielihyvää julmuudestaan.
Hän epäili kaikkia vähänkin etevämpiä henkilöitä. Lapseton keisari vainusi jokaisessa merkkimiehessä kruununtavoittelijaa, ja jokainen rikas mies oli hänelle mieluinen saalis. Urkkijoita ja ilmiantajia hiipi ympäriinsä kaikkialla.
Domitianus ei ollut milloinkaan vaarallisempi kuin silloin, kun hän vasten tapaansa näytti ystävälliseltä. Uhrillaan leikittelevä kissa! Sellainen on se kuva, jonka saa Tacituksen lausunnoista, jotka kumminkin ovat senaatin puolueen mielipiteen ilmauksia vihatusta vihollisesta. Appensa, sotapäällikkö Agricolan elämäkerrassa Tacitus toteaa, että tyrannin viisitoistavuotisena hallituskautena paljon ihmisiä on kuollut — »ja juuri toimintatarmoisimmat — keisarin julmuuden uhreina Meitä on», hän sanoo, »jäljellä vain joitakuita harvoja. Ja mekin olemme hirmuvallan aikana olleet kuin kuolleita, koska emme ole saaneet vapaasti lausua mielipiteitämme, vaan meidän on täytynyt vaieta. Viisitoista parhaista vuosistamme on siten mennyt hukkaan. Kypsyneet miehet ovat tällä aikaa ehtineet tulla vanhoiksi ja vanhukset ehtineet melkein elämän äärimmäiselle rajalle.»
Kerta toisensa jälkeen koetettiin tehdä loppu hirmuhallituksesta raivaamalla Domitianus tieltä. Mutta tuloksena oli vain joukkoteloituksia, jotka vuorostaan aiheuttivat uusia salaliittoja teloitettujen ystävien ja sukulaisten kesken. Näin jatkui alituisesti tämä hirveä vuoroittelu. Eivät edes hirmuvaltiaan sukulaiset olleet varmat hengestään. Hänen vaimonsa sai sattumalta tietää, että Domitianus oli salassa päättänyt surmauttaa hänet ja hänen uskottunsa. Silloin tekivät kuningatar ja toisetkin, joiden henki oli vaarassa, salaliiton kaartin ylipäällikön ja muutamien muiden virkamiesten kanssa ja poistivat tyrannin maailmasta vuonna 96.
Kuvaavaa siitä, kuinka vihattu Domitianus oli, on muuan Plinius nuoremman kertoma kasku. Kun Plinius tuli kerran tervehtimään erästä Rooman ylhäisimpiä miehiä, nimeltään Corellius, hän tapasi tämän kauheissa luuvalon vaivoissa. »Minkä vuoksi luulet minun», sairas sanoi, »kestävän näitä inhoittavia tuskia? Ainoastaan siksi ja senvuoksi, että eläisin kauemmin, joskin vain yhden päivän, kuin tuo verenimijä valtaistuimella. Muuten minä olisin kuolemalla vapautunut kurjuudestani.» Ja tosiasia on, että heti kuin Domitianus oli murhattu, Corellius alkoi paastota, kunnes kuoli.
Myöskin kristityt saivat kärsiä keisarin julmuudesta ja epäluuloisuudesta. Verinen vaino puhkesi; ja se ei, kuten kenties Neron aikainen vaino, rajoittunut Rooman muurien sisäpuolelle, vaan levisi suurimpaan osaan valtakuntaa, etenkin Vähään-Aasiaan. »Johanneksen ilmestyksen» arvellaan olevan tältä ajalta ja kirjoitetun Neron ja Domitianuksen kristittyjen vainojen vaikutuksesta. Rooma kuvataan siinä »suureksi portoksi, joka on juopunut pyhien ja Jeesuksen uskontodistajien verestä. Voi, voi sinä Babylon, sinä suuri kaupunki, sinä vahva kaupunki!» kirjailija huudahtaa. »Pian on nyt sinun tuomiosi tullut.»
* * * * *
Domitianuksen ulkopolitiikka oli, kuten sanottu, suurin piirtein menestyksellistä. Tonavan varsilla hän taisteli monta veristä sotaa toisella rannalla asuvien kansojen kanssa aina Böömistä virran suulle asti. Roomalaiset kärsivät näissä taisteluissa kuitenkin useita huomattavia tappioita; ja ne voitot, jotka saatiin, eivät korvanneet vastoinkäymisiä. Sitävastoin laajennettiin valtakunnan aluetta kahdella muulla taholla, nimittäin Britanniassa ja Germaaniassa.
Britanniassa jatkoi Claudiuksen ajan valtauksia sikäläinen maaherra, äsken mainittu Agricola. Taistellen Verisiä taisteluita sekä maalla että merellä hän levitti Rooman vallan yli koko varsinaisen Englannin — ei kuitenkaan Walesiin, missä ei ole tavattu jälkeäkään roomalaisista — sekä yli eteläisen Skotlannin Tay virtaan asti pohjoisessa. Mutta Domitianus keskeytti Agricolan voittokulun kutsumalla hänet kotiin. Syynä ei kylläkään ollut niin paljon kateus, josta Tacitus syyttää tyrannia, vaan varsinainen syy oli se, ettei köyhien skotlantilaisten ylänkömaiden vuoksi kannattanut uhrata enemmän verta ja varoja. Tärkeämpää oli keskittää ponnistus rajaseutuihin, Reinin ja Tonavan varsille.
Siellä täydennettiin Domitianuksen aikana se Rooman alueen laajennus jokirajain toiselle puolen, jonka Vespasianus oli aloittanut. Vallattiin näet kolmionmuotoinen alue Tonavan, Reinin ja Mainin välillä, siis nykyinen Baden sekä osia Württembergistä, Hessenistä ja Baierista. Täten saavutettiin se etu, että entinen mutkitteleva raja sangen huomattavassa määrässä lyheni. Uusi rajalinja, kuuluisa roomalainen limes, ulottui Regensburgin tienoilta lähelle Coblenzia, 55 peninkulman matkan. Sitä vartioivat joukko-osastot, jotka oli sijoitettu satakuntaan linnakkeeseen ja yli tuhanteen vartiotorniin, joista vartiostoja vähäisemmin kenttävarustein oli sijoitettu sinne tänne varustettuina merkinantomastoilla tahi muilla merkkilaitteilla uhkaavan vaaran varalta. Majoituspaikkojen välisen yhteyden helpottamiseksi tehtiin limes koko pituudeltaan sotatieksi, ja sen turvaksi rakennettiin ajan pitkään paalutuksia, muureja tahi valleja kaivannot edessään. Näiden laitosten päätarkoituksena ei ollut olla puolustuslaitteina vihollisen hyökkäyksiä vastaan, vaan estää germaaneja kulkemasta rajan yli muissa paikoin, kuin missä se voi tapahtua roomalaisten tarkastuksen alaisena. Linnakkeet oli nimittäin rakennettu sellaisiin paikkoihin, joihin suuret sotatiet sisä-Germaaniasta johtivat.[166]
Äsken hankittu maa-alue oli viime aikoina ollut germaanien hylkäämä. Nyt aikansa palvelleet roomalaiset legioonalaiset ja gallialaiset uudisasukkaat sen kansoittivat. Nopeasti roomalainen sivistys tunkeutui sinne erinomaisia sotateitä, joita roomalaiset tavoilleen uskollisina tekivät. Täällä, kuten kaikkialla maailmanvaltakunnan rajojen sisällä, roomalainen tieverkosto oli vaikuttava tekijä sivistyksen, liikenneyhteyden, tavaranvaihdon ja asutuksen kehityksessä. »Näiden valtavien rakennustöiden säilyneet jäljet julistavat vielä tänäkin päivänä kaukaisimmissakin erämaissa hautaraunioiden ja orjantappurain peitossa Sierra Morenassa ja Eifelissä, Skotlannissa ja Siebenbürgenissä, Eufratin varsilla ja Ison Syrtinlahden rannoilla vaeltavalle tutkijalle kulumattomin monumentaalisin piirtein roomalaisnimen suuruutta» muuan tämän alan etevimpiä tuntijoita sanoo.
Roomalaisten legioonain leireistä ja linnoituksista tuli tärkeitä sivistyskeskuksia. Naineista sotilaista tuli ajan pitkään seudun vakinaisia asukkaita, ja leirien ääreen kasvoi kylä tai kokonainen kaupunki, jonne käsityöläisiä ja kauppiaita asettui asumaan. Roomalaisen kylpemishalu seurasi häntä tännekin kuten yli koko maailman. Jokaisella roomalaisella linnakkeella ja legioonan leirillä oli roomalainen kylpylänsä. Bailussa etelä-Britanniassa roomalaiset käyttivät hyväkseen lämpimiä lähteitä samalla ihastuksella kuin läntisessä Germaaniassa Baden-Badenissa, Wiesbadenissa, Emsissä ja Aachenissa, Galliassa Vichyssä ja Aiz-les-Bains'issa, Pyreneillä, Karpaateilla ja Algeriassa.
Ja mitä valtavia töitä roomalaiset ovatkaan suorittaneet hankkiessaan kaupunkeihinsa raitista vettä! Suurenmoisena esimerkkinä tästä ovat roomalaiset kaupungit Reinin seuduilla. Kölnillä oli esim. 8 peninkulmaa pitkä, suurimmaksi osaksi maanalainen vesijohto, joka toi kaupunkiin mainiota vettä Eifelistä. Ja Lyonilla oli melkein yhtä pitkän johtonsa ansiosta raikasta vuoristovettä. Syvien laaksojen poikki sitä johdettiin pitkin korkeita, sikamaisia vesijohtoja. Vielä tänä päivänä näiden rakennustöiden jätteet ovat epäämättömänä todisteena roomalaisen sivistyksen suurenmoisuudesta.
Parhain tilaisuus tutkia tämänaikaista roomalaista linnoitusta on Saalburgissa, Homburgista pohjoiseen, missä sellainen laitos nyt laajojen kaivaus- ja korjaustöiden perästä antaa harvinaisen mielenkiintoisen kuvan Rooman valtakunnan ja roomalaishengen levenemisvoimasta.
Kirjallisuutta:
Bernhard W. Henderson, Civil war and rebellion in the Roman empire A.D. 69—70.
Lucien Double, L'empereur Titus.
Ernest Renan, Histoire du peuple d'Israēl; nid. 5.
Flavii Josefi, Historia om judarnes krig mot romarne, toimittanut N.J.
Thunblad.
Jean Juster, Les juifs dans l'empire romain: 2 nid.
Emil Schürer, Geschichte des jüdischen Volkes im Zeitaller Jesu
Christi: 3 nid (Laaja kirjallisuusluettelo).
S. Herrlich, Die Antike Ûberlieferung über den Vesuv-Äusbruch im Jahre 79 (Klio 1904).
Stephane Gsell, Essai sur le règne de l'empereur Domitien.
Albert Imhof, T. Flavius Domitianus.
J.M. Sundén, Härskardyrkan under den romerska kejsartiden.
Cornelius Tacitus, Agricolas lif och vandel i svensk tolkning. Vilh.
Lundström.
Tacitus, Agricola. Ruotsintanut Per Persson (Tacituksen pienempiä kirjoitelmia).
Edward Conybeare, Roman Britain. (Kirjallisuusluettelo.)
F. Haverfield, The roman occupation of Britain.
Franz Franziss, Bayern zur Römerzeit.
Friedrich Wagner, Die Römer in Bayern.
Oscar von Sarwey, Felix Hettner und Ernst Fabricius, Der obergermanisch-Raetische Limes des Römerreichs: ilm. 45 nid.
Friedrich Koepp, Die Römer in Deutschland.
Carl Blümlein, Bilder aus dem römisch-germanischen Kulturleben
(Kirjallisuusluettelo).
Franz Cramer, Deutschland in römischer Zeit.
H. Dragendorff, Westdeutschland zur Römerzeit.
L. Jacobi, Das Römerkastell Saalburg: 2 nid. — Führer durch die
Saalburg und ihre Sammlungen.
Tacitus, Germania, suomentanut K.J. Hildén.
POMPEJISSA JA HERCULANEUMISSA.
Kaksi kuuluisaa miestä näki Vesuviuksen ensimmäisen tunnetun purkauksen. Toinen heistä oli suuressa arvossa pidetty luonnontutkija Plinius vanhempi, joka tapahtuman aikana oli laivasto-osaston kanssa Napolinlahdella. Kun hän meni maihin viemään apua ja tekemään tieteellisiä huomioita, hän tukehtui myrkyllisiin kaasuihin ja tuhkasateeseen. Hänen sisarensa poika Plinius nuorempi, joka katseli luonnonmullistusta matkan päästä, on jättänyt jälkeensä mieltä kiehtovan kuvauksen purkauksen suurenmoisuudesta ja sen kauhuista. Purkaus alkoi siten, että valtava savupylväs kohosi kraatterin suusta ja levisi vähitellen niin, että se muistutti pitkärunkoista pinjapuuta. Pian alkoi sataa tuhkaa peninkulman laajalti vuoren ympärille ja verhota koko seudun pikimustaan pimeyteen. »Kuultiin naisten kirkuvan, lasten itkevän ja miesten voihkivan tuskissaan. Toiset huusivat vanhempiaan, toiset lapsiaan tai puolisoitaan.» Kaikki, jotka voivat, pakenivat pois tästä kauhun paikasta. Kolme vuorokautta kesti, ennenkuin päivänvalo alkoi jälleen kajastaa. Päivänpaiste oli kuitenkin kauan verhottua kuten auringonpimennyksessä. Koko seutu oli aivan muuttunut, paksun tuhkakerroksen peitossa.
Pompejissa satoi ensiksi hohkakiviä, joiden suuruus vaihteli herneen suuruisista kananmunan suuruisiin. Tämän metrinpaksuisen kerroksen päälle laskeutui sitten melkein yhtä paksu tuhkakerros. Sitten seurasi ankara maanjäristys, joka syöksi kumoon tai vahingoitti useimpia rakennuksia. Arvioidaan, että kaupungin 20 000 asukkaasta pari tuhatta tuhoutui itse Pompeijin kaupungissa. Kuinka paljon menehtyi paon aikana, siitä ei ole aavistustakaan.
Eräälle rikkaalle viinikauppiaalle kuuluneessa komeassa, kolmikerroksisessa huvilassa kaupungin ulkopuolella tavattiin kokonaista 34 ihmisen luurankoa. Osa omistajan perheestä ja palvelijoista oli paennut kellariin, sillä välin kun omistaja itse erään uskotun palvelijansa avulla koetti viedä turvaan rahoja ja arvoesineitä. Mutta tuhkasade yllätti ja tukahdutti kummankin miehen. 1700 vuoden perästä löydettiin heidän luurankonsa. Niiden vieressä oli kulta- ja hopearahoja, ja perheen isäntä puristi kovasti oikeassa kädessään taidokkaasti tehtyä portin avainta. Mutta alas kellariinkin oli tuhka tunkeutunut ja tukahduttanut kaikki ne onnettomat, jotka olivat paenneet sinne, 18 aikaihmistä ja kaksi lasta. Viimeiseen asti he olivat koettaneet suojella itseään kavalaa vihollista vastaan verhoamalla päänsä vaatteillaan, minkä näköisiä muutamat vainajat olivat. Tuhkakerros, johon he hautaantuivat, puristui nimittäin vähitellen kokoon ja kovettui. Ajan pitkään muuttui kuollut vaatteineen tomuksi ja näin syntyi tuhkakerroksen sisälle onkalo, jossa oli vain luuranko. Tällaisia koloja on meidän päivinämme täytetty juoksevalla kipsillä; ja kun kipsi on jäykentynyt, on voitu ikäänkuin valumuotista kuoria esille valelma kuolleesta. Kahlekoirakin on onnistuttu tällä tavoin kuvaamaan.
* * * * *
Kun vulkaaninen purkaus oli ohi, henkiinjääneet luonnollisesti palasivat kaupunkiinsa. He huomasivat pian toivottomaksi koettaa kaivaa sitä esiin, mutta he pelastivat, mitä oli pelastettavissa, rahoja, koristeita, taideteoksia ja muita kalleuksia, vieläpä talojen marmoripäällystänkin, missä siihen pääsi käsiksi. Vuosien kuluessa ympärillä asuva väestö käytti kaiken, mikä pisti esille tuhkakerroksesta, rakennusaineeksi. Sitten kaupungin päällä oleva tuhkakerros kasvoi uusista purkauksista ja ylimmäksi pinnalle muodostui viljava maakerros, josta viiniköynnökset ja hedelmäpuut puhkesivat jälleen kasvamaan. Näin ihmiset vähitellen unohtivat, että mullan alla oli kokonainen kaupunki haudattuna. Vasta 1700-luvun puolivälissä Pompeji jälleen löydettiin. Ne kaivaukset, joihin siellä silloin ryhdyttiin, olivat kuitenkin huolimatonta ryöstöä. Vasta vähän kauemmin kuin vuosisata tämän jälkeen vieläkin jatkuva tieteellinen tutkimustyö alkoi. Kaksi kolmasosaa kaupungista on nyt saatu päivänvaloon.
Meidän päivinämme voi taasen tulla Pompejiin yhden kaupungin portin kautta ja eläytyä siellä kaksi tuhatta vuotta sitten elettyyn elämään. Kadut on siellä, kuten meidän päiviemme Napolissakin, tehty suurista laavaliuskoista, mutta ne eivät ole hauskoja rankkasateessa, sillä katuojiani ole. Asuinhuoneet vaikuttavat ulkonaisesti synkiltä, melkein vankiloilta, riippuen siitä, että siihen aikaan ei vielä käytetty ikkunaruutuja. Kauniita lasiastioitahan oli jo kauan kyetty valmistamaan, mutta ikkunalasi oli vielä hyvin harvinainen ylellisyys. Yleisemmäksi se tuli vasta keskiajalla. Roomalaistalon huoneet eivät senvuoksi saaneet päivänvaloansa kadulta, kuten meidän huoneemme, vaan — kuten Itämaiden talot vielä tänäänkin, rakennuksen keskellä olevasta hallista. Tässä huoneessa, n.s. atriumissa, oli suuri neliskulmainen reikä katossa, josta sekä päivänvalo että sadevesi virtasi sisään. Vesi virtasi keskellä lattiaa olevaan vesisäiliöön, joka hienommissa taloissa tavallisesti oli myöskin suihkukaivo. Ei näet koottu ainoastaan sadevettä, vaan oli myöskin saatavissa raikasta juomavettä Vesuviuksen pohjoisrinteiltä tulevasta vesijohdosta, josta myöskin Herculaneum näyttää saaneen vettä. Lyijyputken palaset, joita on löydetty sieltä täältä raunioiden keskeltä, ovat sen jäännöksiä.
Roomalaisen asuintalon suuren hallin ympärille ryhmittyivät pienemmät ikkunattomat huoneet, joihin johtavat korkeat ovet oli tapana pitää päivisin avoinna. Tavallisesti atriumin ja sen ympärillä olevien huoneitten takana oli toinen suuri avonainen huone ympärikiertävine pilarikäytävineen, joka huone mielellään muutettiin puutarhaksi, niissä siellä täällä oli suihkulähteitä ja kuvapatsaita. Hienommissa taloissa oli lattiat laskettu mosaiikilla[167] ja seinät maalauksin koristettu. Napolin kansallismuseossa on suurenmoisen runsas kokoelma seinämaalauksia, jotka on pelastettu hävinneistä Campanian kaupungeista, ennen kaikkea Pompejista. Niitä on noin 3 000 kappaletta. Ylipäänsä näissä nyt jo hävinneissä yhteiskunnissa on käytetty niin runsaasti taiteellista koristelua, että me, kahdennenkymmenennen vuosisadan lapset, joudumme ihmetyksiimme. Ja kuitenkin on tällöin kysymys vain muutamista suhteellisen vähäpätöisistä maaseutukaupungeista. Kuinka suunnattoman paljon voimakkaampi vaikutelma olisikaan ollut, jos meidät olisi viety suuriin taidekeskuksiin niiden loistopäivinä! Ovathan antiikin taideaarteet glyptoteekeissämme vain sen runsaan taiteen vähäpätöisiä pirstaleita, joka kerran teki kauneuden maailman jokapäiväiseksi leiväksi ei vain, kuten meidän päiviemme suurkaupungeissa, muutamille harvoille valituille, vaan kokonaisille kansoille.
Melkein kaikkialla kiintyy katseemme vaeltaessamme Pompejin katuja pitkin kauppapuotien ja ravintolain ovien päällä oleviin ilmoituksiin. Kummankinlaisia huoneistoja on paljon. Viinitupa on melkein jokaisessa kadunkulmassa. Muutamassa on jalon juoman eri lajien hinnat ilmaistu seuraavin sanoin: »Täällä saa juoda assin[168] edestä. Kaksoisassilla saa parempaa viiniä ja neljällä assilla juodaan falernumilaista.» Että viini voi olla voimakasta, ilmenee erään ravintolan seinälle piirretyistä kaksimielisistä sanoista. Epävarmalla kädellä ravintolan vieras on koettanut ilmaista, mitä hänen yhtä epävarma kielensä jokelteli. Se on saanut seuraavanlaisen muodon: »Kaikki mitä — kaikki mitä viinistä syntyy — kaikki, mikä — kaikki, mikä syntyy viinistä…» Pitemmälle ei kirjailijamme päässyt ajattelussaan.
Toisessa kapakassa voimme taas kuvitella kuinka tyytyväinen suunnilleen oli vieras, joka kirjoitti pilariin seuraavat sanat isännästä: »Sinä olet valehtelija: sinä myyt vettä ja itse juot sekoittamatonta viiniä.»
Paikoitellen koristavat seiniä seuraavantapaiset vuokrailmoitukset: »Vuokrattavana Arrius Pallion tontilla ensimmäisestä päivästä heinäkuuta: kauppapuoteja niihin kuuluvine parvekehuoneineen ja loistohuoneita yksi kerros ylempänä kuin myöskin kokonainen talo. Halukkaat vuokraajat kääntykööt Primuksen Nigidiuksen orjan puoleen.» Hotelli Elefantti — se komeilee nimittäin elefantinkuvalla kilvessään — houkuttelee tiedonannollaan: »Täällä voi saada asunnon, jossa on ruokapöytäsohva ja kolme vuodepaikkaa.» Muutamassa toisessa paikassa on pidetty tarpeellisena ilmoittaa: »Eräästä kauppapuodista kadotettu kupariastia. Se, joka voi hankkia sen takaisin oikealle omistajalleen, saa 65 sestertiä. Se, joka voi ilmiantaa rosvon, saa…» (loppu epäselvää) Erittäin lukuisia ovat gladiaattorinäytöksien ilmoituslehtiset. Toimeenpanijat ilmoittavat, että telttakatos viritetään areenan ylle suojaamaan auringonpaisteelta, aivan samoin kuin meidän päivinämme ja ilmastossamme ilmoitetaan: »Sirkus on hyvin lämmitetty.»
Toisenlaatuisia ovat ne kirjoitukset, joita enemmän tai vähemmän ilkivaltaisesti on kirjoituspuikolla tai jollakin terävällä esineellä tehty talojen seinien kalkkirappaukseen. Ne voivat olla Vergiliuksen, Propertiuksen tahi Ovidiuksen säkeitä ja osoittavat siis, että nämä runoilijat olivat Pompejissa hyvin tunnettuja. Toinen laji seinätöherryksiä todistaa kirjoittajansa leikillisyyttä, kuten silloinkin, kun muuan koiranleuka mitä juhlallisimpaan sävyyn piirtää ilmoituksen, että hänelle on 6. p:nä kesäkuuta vuonna 29 syntynyt aasinvarsa. Mutta paljon useammin kirjoitukset ovat ivallisia. Muuan ilkeä ihminen ivailee esim. lenkosääristä Miccio raukkaa piirtämällä seinälle X:n allekirjoituksin: »Katsokaa Miccion kuvaa!» Ei ole myöskään mahtanut olla hauskaa tungettelevasta Tertiuksesta lukea jumaloimansa Virgulan lopullinen selitys: »Sinä olet aivan liian kuivakiskoinen.» Yhtä epäystävällisesti on kirjoitettu sen talon seinään, jossa Verus asuu. Verus merkitsee »totinen», ja se on antanut aihetta seuraavaan sanansutkaukseen: »Täällä, missä Verus asuu, ei tunneta totuutta.» Täysin selvä on myöskin seuraava avonainen kirje: »Samnius tervehti Corneliusta: Mene ja hirtä itsesi!»
Ettei osa tällaisia julkisia tiedoituksia ja kehoituksia ole jäänyt asianomaisilta itseltään huomaamatta, voidaan päättää siitä, että vihaisella kädellä on vedetty viiva niiden yli.
Eräs ilkeämielinen henkilö on tullut häirityksi, juuri kun hän oli töllöttämässä talon seinään pahoja toivotuksiaan vihamiestään kohtaan. Hän ei ehtinyt pitemmälle kuin sanoihin: »Agaton, Herenniuksen orja, rukoilee Venusta…» Sitten tuli toinen ja täydensi lauseen: »että hän itse tulisi kirotuksi.» Työssään keskeytetyksi on tullut myöskin se mustasukkainen nainen, joka alkoi kirjoittaa seuraavia varoituksen sanoja kilpailijattarelleen: »Nicerate, sinä irstas emäsika, joka keimailullasi houkuttelet Felicion portillesi, ajattele kuitenkin…»[169]
Kun toisessa paikassa lukee sanat »Alas Nucerialaiset!» näkee heti
mielessään sen suuren tappelun, joka noin vuonna 60 j.Kr. puhkesi
Pompejin amfiteatterissa kaupungin oman väestön ja naapurikaupungista
Nuceriasta tulleiden katselijani välillä ja josta oli seurauksena, että
Nero kymmeneksi vuodeksi kielsi kaikki esitykset teatterissa.
Sitävastoin tuntuu oikein sydäntä lämmittävältä lukea, mitä rakastavan naissydämen on ollut pakko uskoa mykälle seinälle näillä sanoilla: »Methe rakastaa Chrestusta sydämestänsä. Olkoon Venus, Pompejin suojelusjumalatar heille suosiollinen, ja eläkööt he aina sovinnossa!» Kenties tätä kirjoitusta voidaan pitää jonkinlaisena kihlausilmoituksena ajalla, jolloin ei ollut sanomalehtiä, missä niitä julkaista. Sitävastoin on varmastikin yksinomaan lemmensairaan nuorukaisen sydämen huokaus, joka panee hänet antamaan Augustinalleen nimen Aphrodite, joka vastannee nykyaikaista »Augusta, oma enkelini!» Näin meneteltiin yksinkertaisten ihmisten kesken. Sen sijaan, että olisi lähetetty rakkauskirjeitä, mentiin rakastetun asunnolle ja kirjoitettiin kaihoisa rakkaudentunnustus seinälle.
* * * * *
Nämä katsaukset kansansielun komeroihin pyrkivät korvaamaan jossakin määrin sitä, että kirjalöytöjä ei ole lainkaan tehty Pompejissa. Siellä koottujen seinäkirjoitusten luku sitä vastoin nousee useampiin tuhansiin. Ei tarvinne sanoakaan, että suuri osa niistä on sellaisia, joita ei sovi kääntää. Sen ajan jätkillä oli sama halu töhriä seinille rumia sanoja kuin meidänkin aikanamme.
* * * * *
Kierrellessämme ympäri Pompejissa on meillä tilaisuus todeta, että siellä oli runsaasti verstaita ja tehtaita, erittäinkin nahkurinverstaita, kutomoita, villakankaiden vanutuslaitoksia ja värjäämöitä. Eräässä vanutuslaitoksessa on vielä jäljellä kolme suurta ammetta, joissa vanuttajat polkemalla muokkasivat villakangasta, kunnes siitä tuli kiinteätä ja pehmyttä huopaa.
Pompejissa on ollut kolme yleistä thermiä ja pari pienempää yksityistä kylpylaitosta; ja sehän on 20 000 asukkaan suuruiselle kaupungille kunnioitettava saavutus. Muuan kaupungin omista rakennuksista oli luovutettu urheilu- ja aseharjoituksia harrastavalle nuorisokerholle. Sisäänkäytävän seiniin on maalattu voitonmerkkien ja gladiaattorivarustusten kuvia. Muita julkisia rakennuksia ovat teatterit, amfiteatteri ja temppelit, jotka ovatkin kaupungin kauneimmat koristukset. Amfiteatterin miekkailijat asuivat erikoisessa gladiaattorikasarmissa kopeissa, ulkomaailmasta eristettyinä, aivan kuin vankilassa. Muuatta koppia on selvästi käytetty rankaisukoppina. Sieltä on nimittäin löydetty jalkarauta ja jonkinlainen jalkapuu, jossa on sijaa useammallekin rangaistavalle.
Kaupungin sydän on luonnollisesti sen forum, uskonnollisen ja valtiollisen kuten liike-elämänkin keskipiste. Vähäisen mielikuvitusta avuksi ottaen voimme siellä kulkiessamme asettua keskelle sitä elämää, joka kaksi vuosituhatta sitten vallitsi torilla ja sen ympärillä olevissa julkisissa rakennuksissa, kauniiden pilarikäytävien reunustamissa kauppahalleissa ja suuressa basilikassa. Tämän rakennuksen toisessa päässä tuomioistuin korokkeellaan ratkaisi oikeusjuttuja, samalla aikaa kuin suuren huoneiston toisissa osissa kansa kerääntyi ryhmiin vaihtamaan uutisia, pohtimaan valtiollisia ja kunnallisia kysymyksiä tai tekemään kauppaa keskenään.[170]
Kunnallisen elämän harrastuksen vilkkauden, ainakin vuosittain uusiintuvien pormestarin ja muiden luottamusmiesten vaalien aikana, voimme nähdä niistä monista ponnekkaista vaalikehoituksista, jotka punaisella värillä on laadittu talojen seiniin, muureihin ja pilareihin. Sekä yksityiset henkilöt että kokonaiset järjestöt harjoittavat tällä tavoin vaalikiihoitusta ehdokkaidensa puolesta ja ylistävät heidän rehellisyyttään, lahjomattomuuttaan j.n.e. Puusepillä on ehdokkaansa, värjäreillä, kultasepillä omansa; kalastajat ja hedelmäkauppiaat, ajurit ja kantajat — kaikki kiittelevät omia ehdokkaitaan. Venuksen papitkin harjoittavat vaalikiihoitusta, Isiksen papit samoin. Leipurit suosittelevat erästä Julius Polybiusta miehenä, joka »huolehtii siitä, että saadaan hyvää leipää» ja muulinajajat ovat päättäneet yksimielisesti äänestää Crispius Pansaa. Naisetkin ovat mukana ja antavat suosittelujaan. Tekee miellyttävän vaikutuksen, ettei näe ollenkaan vastustajien mustaamista, mikä välttämättömästi kuuluu nykyaikaisen vaalitaistelun menettelytapoihin. Sitävastoin on välistä käytetty pilaa apuna.[171] Epämieluista ehdokasta vastustetaan antamalla »juhlajussien veljeskunnan» suorittaa kiihoitusta hänen hyväkseen. Toinen vastaehdokas tehdään naurettavaksi ilmoittamalla, että »kaikki unikeot äänestävät Vatiaa» ja saman ehdokkaan puolesta annetaan »kaikkien hirtehisten» mennä tuleen.