* * * * *

Pompejin onnettomuustoverista Herculaneumista on vasta vain pieni osa kaivettu päivänvaloon johtuen siellä suoritettavien kaivausten vaikeudesta. Osaksi on nimittäin uusi kaupunki Résina, jossa on yli 20 000 asukasta, kasvanut hautautuneen muinaisajan kaupungin päälle, osaksi oli Herculaneumin peittänyt tuhkakerros aluksi niin vahvasti sateen liottamaa, että se muuttui liejumassaksi, joka on sitten ajan pitkään kovettunut karstakiven tapaiseksi aineeksi.[172] Tämän 20—30 metrin vahvuisen kerroksen läpi on hyvin vaikea tunkeutua. Mutta vastapalvelukseksi se on muodostanut mitä parhaimman suojan muinaisjäännöksille; ja äskettäin käyntiin pannut tieteelliset kaivaukset lupaavat senvuoksi kauniin sadon taideaarteita, joita jo nyt saa ihailla Napolin museossa. Erittäinkin toivotaan tehtävän runsaita papyruslöytöjä.

Nykyisin ei onneksi tarvitse pelätä sellaisia tuloksia kaivauksista kuin 1700- ja 1800-luvuilla: että Herculaneumin pronssipatsaat saivat vaeltaa sulatusuuniin ja että Resinan lapset pelasivat keilaa maanalaisen aarrekammion marmoripäillä.

Odotettavien löytöjen herättämää innostusta on kuitenkin hillitsemässä se tosiasia, että Herculaneum oli vain pieni, vähäpätöinen kaupunki, jonka asukasluku oli korkeintaan kymmenes osa Pompejin asukasluvusta.

Näiden seutujen kaivauksista ovat hyvin huomattavia nekin, joita on tehty Boscorealen kylässä, kolmen kilometrin päässä Pompejista. Siellä on eräässä muinaisroomalaisessa huvilassa löydetty hämmästyttävän runsaasti koristuksia ja kultarahoja sekä luultavasti suurin antiikkinen hopea-aarre, mitä milloinkaan on tavattu. Kuivan hohkakivimassan suojaamina nämä esineet ovat kärsineet pienempiä vaurioita kuin Hildesheimin astiat, jotka olivat alttiina maan kosteudelle. Suurin osa Boscorealen kalleuksista ostettiin tuota pikaa Louvre'in museon laskuun — noin 4 000 000 markasta, sanotaan. Kuitenkin British museum ja toisetkin kilpailijat olivat sitä ennen ehtineet saada osan löydöstä haltuunsa. Maanomistaja, joka itse suoritti kaivaukset, teki niin hienon kaupan, että hänestä tällä tempulla tuli miljonääri.

Myöhemmin on Boscorealessa kaivettu esille vieläkin paremmin säilynyt roomalainen huvila, jossa on tavattoman mielenkiintoisia seinämaalauksia.

Kirjallisuutta:

Wilhelm Engelmann, Neuer Führer durch Pompeji.

Albert Ippel, Pompeji.

August Mau, Pompeji in Leben und Kunst.

Johan Bergman, Pompeji (Kirjallisuusluettelo). — Upptäckterna i
Boscoreale vid Pompeji.

Gaston Boissier, Promenades archéologiques. Rome et Pompéi.

A.B. Drachmann, Fra den romerske Keisertid.

Friedrich von Duhn, Pompeji, eine hellenistische Stadt in Italien.

August Mau, Geschichte der decorativen Wandmalerei in Pompeji.

Rudolf Röding, Pompeji.

Franz Winter, Die hellenistische Kunst in Pompeji: bd IV von Erich
Pernice.

Ernst Ziegler, Aus Pompeji.

E.R. Barker, Buried Herculaneum.

Charles Waldstein and Leonar Schoobridge, Herculaneum past, present & future (Laaja kirjallisuusluettelo).

S. Neander Nilsson, Historien om Herculaneum (Svensk tidskrift 1930).

KEISARIKUNNAN SUURUUSAIKA.

NERVA JA TRAIANUS.

Harvinaisuuden vuoksi Domitianuksen kuoltua senaatti määräsi vallanperimyksestä. Se valitsi nyt cæsariksi yhden omista jäsenistään, Nervan. Hän oli yli 60-vuotias ja oli aina kuulunut maan hiljaisiin. Hän ei ollut koskaan voinut uneksiakaan tällaisesta koroituksesta. Yleinen kunnioitus, jota hän tuomarina nautti — hän oli nimittäin ammatiltaan lakimies — aiheutti hänelle nyt tämän kunnian. Mutta voimamies hän ei suinkaan ollut eikä senaatti kyennyt jatkuvasti antamaan uudelle keisarille sitä tukea, jota hän tarvitsi, sillä kaikki huomattavat senaatin jäsenet Domitianus oli raivannut pois tieltä. Ja pretoriaanien mielestä ei niin epäsotilaallinen cæsar kuin Nerva, ollut minkään arvoinen. Ettei olisi voimaton sotilaita vastaan, uusi keisari otti senvuoksi ottopojakseen erään aikansa arvossapidetyimpiä sotapäälliköitä, Traianuksen, ja nimitti hänet kanssahallitsijakseen. Nämä kaksi erinomaista miestä hallitsijoinaan Rooman kansa kulki onnellisempaa aikaa kohti. Nerva pani toimeen mitä ankarimman järjestyksen ja säästäväisyyden hallinnossa ja hovielämässä. Hovin loistoesineitä myytiin, ja oman suuren yksityisomaisuutensa keisari auliisti uhrasi valtion hyväksi. Hänen esimerkkinsä innosti monta yksityistä henkilöä toimimaan yleisen hyvän eduksi.

Kahden vuoden perästä Nerva kuoli ja Traianuksesta tuli yksin valtion päämies.

* * * * *

Traianus oli ensimmäinen provinssin asukas Rooman keisarinistuimella. Hän oli syntynyt Espanjassa, mutta kuului roomalaiseen sukuun, joka oli aikoinaan sinne muuttanut. Espanjalaisen tulo Rooman keisariksi osoittaa, kuinka suuresti maakunnat jo prinsipaatin tasoittavasta vaikutuksesta olivat kehittyneet yhdenarvoisiksi Italian kanssa.

Traianus oli voimaihminen, jolla oli terve halu kaikkiin elämän nautinnoihin, mutta myöskin harvinaisen kirkas käytännöllinen järki, Iulius Cæsar pienemmässä mittakaavassa, ritarillinen, miellyttävä ja täynnä intoa käyttää rikkaita luonnonlahjojaan kansansa parhaaksi. Hän teki ripeästi päätöksensä ja osasi varmalla kädellä naulan päähän. Hän oli myöskin oikeudenmukainen ja inhimillinen kaikissa töissään ja toimissaan. Cæsarin hengen mukaisia olivat myöskin ne sanat, jotka hän lausui saapuessaan juhlallisesti Roomaan, kun hän keisarinvaltansa vertauskuvana ojensi miekkansa kaartinpäällikölle: »Jos minä hoidan virkani hyvin, niin käytä sitä minua palvellaksesi, mutta jollen, niin käännä se minua vastaan!»

Traianus tahtoi aloittaa uuden, onnellisemman ajan keisarikunnan historiassa. Vertauskuvallinen on senvuoksi hänen tapansa kohdella Domitianuksen aikaisia ilmiantajia. Hän lastasi koko höskän laivoihin ja päästi ne sitten myrskyn aikana ajelehtimaan merelle.

Maakuntalaisena uusi keisari luonnollisesti tunsi erittäin hyvin provinssien asukkaiden tarpeet ja toivomukset. Hän huolehtikin innokkaasti heidän eduistansa ja saattoi loppuun sen emämaan kanssa yhtäläistyttämisen, joka oli jatkunut Cæsarin ajoista asti. Väestö osoittikin kaikissa maanäärissä kiitollisuuttaan keisarin valtakuntaa hyödyttävästä toiminnasta pystyttämällä hänelle riemukaaria.

Huolenpito provinsseista ei kuitenkaan suinkaan tehnyt Traianusta sokeaksi huomaamaan, että itse Italia kärsi sille erikoisesta sairaalloisuudesta: luonnottomasti vähentyneestä syntyväisyydestä, jonka ilmiön olemme aikaisemmin todenneet vaivanneen toista vanhaa sivistysmaata, nimittäin Kreikkaa. Roomalaisissa kalmistoissa ja kirjallisuudessa kuullaan näihin aikoihin hyvin harvoin puhuttavan useammasta kuin 2—3 lapsesta samassa perheessä. Augustus oli turhaan lainsäädännöllä koettanut vastustaa lisääntyvää lapsettomuutta johtavissa yhteiskuntakerroksissa. Nerva alkoi käyttää toista menettelytapaa, nimittäin antaa valtionavustusta köyhien lasten kasvattamiseksi. Traianus jatkoi näitä toimenpiteitä suuressa mittakaavassa. Kaksi vielä säilynyttä piirtokirjoitustaulua hänen ajaltaan ovat siitä todisteina. Toinen on peräisin pienestä pohjoisitalialaisesta kaupungista, jolle keisari lahjoitti yli miljoonan sestertiä, jonka summan korot piti käyttää kuukausittain avustukseksi noin 300:lle aviolapselle. Toinen kirjoitus ilmaisee, että keisari kymmenessä eri tilaisuudessa oli määrännyt rahoja samaan tarkoitukseen eteläitalialaiselle Beneventumin kaupungille. Roomassa hän kustansi valtion varoista elatuksen 5 000:lle köyhälle pojalle. Monet Traianuksen seuraajat menettelivät samoin ja rikkaat yksityiset miehet seurasivat keisarien esimerkkiä. Niinpä Plinius nuorempi lahjoitti puoli miljoonaa sestertiä synnyinkaupungilleen, muuan rikas nainen lahjoitti Terracinan kaupungille Latiumissa miljoonan sestertiä, jonka summan koroista sata lasta sai vuotuista avustusta, ja muuan pohjoisafrikkalainen kaupunki sai eräältä rikkaalta mieheltä rahat 500 lapsen elatukseksi. Kunnat hoitivat lahjoituksia keisarillisen valvonnan alaisina. Niin suurenmoisia olivat ne summat, jotka uhrattiin tämänlaatuisiin hurskaisiin tarkoituksiin, että niitä on pidetty kuuluvina suurimpiin yhteiskunnallisiin toimenpiteisiin, mitä maailmanhistoria tuntee.

Onnetonta kuitenkin oli, että nämä lahjoitukset olivat riippuvaisia rahan arvosta. Kun rahan arvo kolmannella vuosisadalla yhä ja yhä laski, niin pääoma suli yhä enemmän ja enemmän kokoon, ja vuosisadan keskivaiheilla, jolloin rahan arvo oli laskenut 1/40 osaan normaalisesta, nielivät hoitokustannukset lahjoituspääomat täydellisesti.

Traianuksen huolehtiminen kasvavasta sukupolvesta aiheutti toisenkin, ajanhengen humaanisen kehityksen mukaisen toimenpiteen, nimittäin sen vallan rajoittamisen lapsen elämään nähden, jonka vanharoomalainen oikeus soi perheen isälle. Traianus antoi määräyksen, että se, joka jätti lapsensa heitteille tai kohteli häntä pahoin, menetti isänvaltansa lapseen nähden.

Toinen Italiaa vaivaava yhteiskunnallinen pulma oli kukoistavien, viljaa tuottavien maakuntain kilpailusta aiheutunut maanviljelyksen ahdinkotila. Sitä vastaan niin Traianus kuin toisetkin keisarit turhaan työskentelivät.

Elävän kuvan keisari Traianuksen uupumattomasta työstä hallitsijana antaa hänen kirjeenvaihtonsa Plinius nuoremman kanssa tämän ollessa Bithynian maaherrana Mustanmeren etelärannikolla. Keisari itse ratkaisee vähäpätöisimmätkin maakunnan hallinnon yksityisseikat sillä oikeaanosumisvarmuudella, joka oli hänelle ominaista. Nämä kiintoisat kirjeet levittävät myöskin valaistusta Rooman hallituksen suhtautumiseen kristityitä kohtaan. Pliniuksella on heistä oikeastaan vain hyvää kerrottavana. Joka sunnuntaiaamu he kokoontuvat yhteiseen hartaushetkeen. He »laulavat Kristuksen ylistystä ja sitoutuvat valalla olemaan varastamatta, ryöväämättä, murhaamatta, aviorikosta tekemättä, sanaansa syömättä ja uskottua tavaraa hukkaamatta.» Heillä oli tapana myöskin pitää yhteisiä aterioita. Nyt olivat — Plinius ilmoittaa — nimettömät ilmiantajat ilmoittaneet useita henkilöitä kristityiksi. Muutamat olivat maaherran edessä osallistuneet Rooman jumalien palvelukseen, uhranneet keisarin kuvalle ja »kironneet Kristuksen». Ei ollut siis syytä rangaista heitä valtion jumalien halveksimisesta. Mutta mitä oli tehtävä niille, jotka itsepintaisesti kieltäytyivät luopumasta kristinuskosta?

Traianuksen tahto on, että pitää välttää tarpeetonta verenvuodatusta. Hänen tarkkanäköisyytensä ja lakoninen tyylinsä leimaavat nämäkin hänen ohjeensa. »Kristityitä», hän kirjoittaa, »ei pidä etsiskellä; mutta jos heitä ilmiannetaan ja syyte toteennäytetään, tulee heitä rangaista. Kuitenkin saakoon se, joka kieltää olevansa kristitty ja todistaa väitteensä rukoilemalla meidän jumaliamme, anteeksiannon, olipa hän kuinka epäluulonalainen tahansa.» Nimettömiä ilmiantoja ei pidä ottaa huomioon. »Ne antavat mitä huonoimman esimerkin ja ovat meidän ajallemme arvottomia.»

Siis ei voi suinkaan puhua Traianuksen toimeenpanemasta kristittyjen vainosta, kuten Neron ja Domitianuksen aikaisista vainoista. Mutta itse asiassa meidän täytyy, kuten Mommsen sanoo, puolentoista vuosisadan aikaa pitää yhtäjaksoisena kristittyjen vainon aikana, jolloin kristittyjä vainottiin valtion vihollisina. Vainon ankarammuus tai lievemmyys riippui asianomaisen virkamiehen innosta tai kansan mielialasta. Vasta Deciuksen hallituskautena, kuten Neron ja Domitianuksen aikoina, voimme todeta, että keisari itse panee toimeen vainon.

* * * * *

Traianus oli kuitenkin ennen kaikkea soturi. Hän suojeli voimallisesti valtakunnan rajoja. Vaarallisimmat viholliset Euroopassa olivat silloin daakialaiset, jotka asuivat alisen Tonavan pohjoispuolella suurella, kolmionmuotoisella alueella, joka lännessä rajoittui Tonavan sivujokeen Tiszaan, idässä Prutiin ja pohjoisessa Karpaatteihin. Daakialaisten varsinainen kantamaa oli alueen keskustassa Siebenbürgenin vuoristossa. Suurikasvuiset, jäntevät daakialaiset näyttivät hirvittäviltä tuuheine partoineen ja pitkine liehuvine hiuksineen. Puettuina paksuihin sarkavaatteisiin, jotka suojelivat heitä jonkinlaisen panssarin tavoin, he taistelivat äärimmäisen kiukkuisesti jalkaisin lyhyin miekoin ja pyörein kiivin. Mutta Traianus voitti heidät sitkeän vastarinnan jälkeen perin pohjin, ja heidän kuninkaansa surmasi itsensä. Daakiasta tuli nyt puoleksitoista vuosisadaksi Rooman valtakunnan äärimmäinen etuvarustus pohjoisia barbaarikansoja vastaan. Siebenbürgen muutettiin yhdeksi ainoaksi suureksi vuoristolinnoitukseksi. Vielä tänä päivänä on siellä lukuisia linnakkeiden ja muiden varustusten jäännöksiä roomalaisajalta. Daakian alkuperäinen väestö oli suuresti huvennut sodassa ja osittain myöskin tehty orjiksi. Nyt sinne muutti Rooman valtakunnan muista osista siirtolaisia, joita houkutteli osittain tasangon viljava maanlaatu — mutta ennen kaikkea Siebenbürgenin kultasuonet. Daakia roomalaistui niin perin pohjin, että siellä vielä tänäänkin puhutaan yhtä romaanilaista pääkieltä, romaaniaa, joka on italian-, espanjan- ja portugalinkielen sisarkieli. Romaanialainen nimittää ylpeästi itseänsä roomalaiseksi ja suuren keisari Traianuksen muisto elää vielä talonpoikien keskuudessa. He puhuvat Traianuksen valleista, Traianuksen linnakkeista ja linnoista ja linnunrataa he nimittävät »Traianuksen tieksi».

* * * * *

Sotapäällikkö, joka oli voittanut daakialaiset, tahtoi kukistaa myöskin parthialaiset. Vanhoilla päivillään hän ryhtyi toteuttamaan Cæsarin viimeistä sotasuunnitelmaa, jonka Nero olisi voinut toteuttaa, jollei olisi ollut niin kunnoton kuin oli. Traianus tunkeutui voittoisasti halki Armeenian ja Mesopotamian, kulki Tigriksen yli ja valloitti Assyrian sekä teki kaikki kolme maata roomalaisiksi maakunniksi. Eufratin asemesta tuli Iraanin reunavuorista valtakunnan itäinen raja.

Juuri kuin Traianus oli äsken voitettujen alueiden olosuhteiden järjestelypuuhissa ja hillitsemässä syntyneitä kapinoita, kohtasi häntä vaikea sairaus, mikä pakotti hänet luopumaan päällikkyydestä. Hän luovutti sen sukulaiselleen Hadrianukselle, jonka hänen sitten kuolinvuoteellaan kerrotaan ottopojaksi ottamalla valinneen seuraajakseen. Itse aikoi Traianus lähteä Roomaan, mutta matkalla sinne hän kuoli Kilikiassa vuonna 117 kuudenkymmenenkahden vuoden ikäisenä. Hän oli viimeinen suuri roomalainen valloittaja. Hänen toimestaan Rooman valtakunta oli saavuttanut suurimman laajuutensa. Ei kuitenkaan mikään tämän suurisuuntaisen hallitsijan elämän työssä tee valtavampaa vaikutusta kuin ne yksinkertaiset, mutta oivallisen rakennustapansa vuoksi monumentaaliset leirilinnoitukset, joita hän rakennutti valtakunnan äärimmäisille rajoille erämaan reunaan roomalaisten sotilas- ja kauppateiden suojaksi, joita hän tunnetulla tarmollaan piti kunnossa tai uudelleen rakennutti. Valtavaa ja tukevaa on ylipäänsä kaikki, mitä Traianus on rakentanut. Hänen foruminsa, jolla hänen valtavan suuri ratsaspatsaansa on ja jota Italian nykyinen hallitus parhaillaan koettaa panna kuntoon, tekee kaikista Rooman keisaritoreista valtavimman vaikutuksen. Ylväs oli myöskin se riemukaari, jonka kautta tie sinne johti. Ja roomalaisen taiteen suuripiirteisimmän muistomerkin, Traianuspylvään kohokuvat kertovat keisarin urotöistä ja vaivannäöistä Daakiassa. Roomalaisen sotalaitoksen valtavasta ja monipuolisesta koneistosta saa näistä kuvista voimakkaan vaikutuksen. Mutta Traianuspylväs on myöskin sivistyshistoriallinen kuvakirja, josta saamme mielenkiintoisia tietoja Tonavan eri kansojen elämästä.

Kaikessa, mitä Traianus on luonut, ilmenee hänen suuripiirteisen henkilöllisyytensä, mutta myöskin maailmanvaltakunnan mahtavuus. Hänen suuruutensa oikea tausta on kuitenkin vasta hänen ylevä lempeytensä, joka on tehnyt hänestä kaikkien aikojen hallitsijain esikuvan. Hänen jälkeensä senaatti tervehti jokaista uutta princepsiä onnentoivotuksella: »Tule vielä onnellisemmaksi kuin Augustus, vielä paremmaksi kuin Traianus!»

HADRIANUS.

Hadrianus, josta tuli kasvatusisänsä seuraaja, oli hänkin syntyperältään espanjalainen. Hänen isänsä oli keisari Traianuksen serkku.

Vain suuresti epäillen lienee kuitenkin Traianus kuolinvuoteellaan päättänyt valita Hadrianuksen seuraajakseen, sillä hän aavisti Hadrianuksesta tulevan oman valloituspolitiikkansa vastustajan. Tosin uusi keisari oli näyttäytynyt olevan kelvollinen sotapäällikkö, mutta hän ei halunnut sodan laakereita. Sen sijasta hänestä hänen elämäntehtävänsä oli saattaa valtakuntansa kukoistukseen sen entisten rajojen sisällä. Hadrianus huomasi itsellään olevan kylliksi huolestuttavia tehtäviä ilmankin, että hänen olisi tarvinnut jännittää valtakunnan voimia äärimmilleen koetettaessa säilyttää Traianuksen valtauksia idässä. Oli huomattavissa kuohuntaa usealla taholla valtakunnassa, ja sekä etelässä että pohjoisessa barbaarikansat heti tarttuivat aseisiin, kun huomasivat, että valtakunnan sotavoimien päävoima oli viety Aasiaan. Hadrianus seurasi Augustuksen Varuksen tappion jälkeen antamaa esimerkkiä ja jätti oman onnensa nojaan Eufratin takaiset vallatut alueet välittämättä niiden tuomiosta, joiden mielestä oli epäroomalaista antaa legioonain kotkien perääntyä. Keisari kieltäytyi harkiten myöskin triumfista, jota senaatti oli hänelle kuolleen kasvatusisän puolesta tarjonnut. Hadrianus panetti juhlallisuudet toimeen, mutta hän ei seisonut, triumfivaunuissa itse, vaan niissä ajoi hänen suuren edeltäjänsä kuvapatsas voitonseppele päässänsä.

Ei vain Idässä, vaan Britanniassakin Hadrianus veti puolustuslinjaa takaisinpäin. Hän siirsi sen pohjois-Englantiin ja rakennutti poikki saaren, Tynen suusta idässä, linnakkeita täynnä olevan suojamuurin, uuden limesin. Vallin eteläpuolella oli useita lujia leirejä, jotka oli tarkoitettu suuremmille joukko-osastoille. »Hadrianuksen vallin» ja siitä vähän pohjoiseen Skotlannissa olevan vallin jäännöksiä, jolla vallilla Antoninus Pius[173] vahvisti Hadrianuksen linnoituksia, on vielä jäljellä.

Myöskin tässä kaukaisessa keisarikunnan osassa roomalaiset olivat aikana, joka oli kulunut Claudiuksen päivistä, antaneet näytteen heikkenemättömästä levenemisvoimastaan. Roomalainen sivistys oli hämmästyttävän nopeasti juurtunut Britanniaan. Täällä, kuten kaikkialla, oli sen levenemistä edistänyt monihaarainen tieverkosto, jonka roomalaiset levittivät saarelle. Siitä alkuasukkaat saivat kouriintuntuvan todisteen edusta olla Rooman alamainen. Useimmat roomalaiset sotaleirit olivat kasvaneet tai olivat kasvamassa suuriksi kaupungeiksi, joissa oli roomalaisia temppeleitä, kuurioita ja teattereita. Melkein kaikista Englannin kaupungeista on meidän aikanamme löydetty roomalaisia rahoja ja muita roomalaisajan muinaisesineitä. Britannian suurin kaupunki oli Lontoo, joka jo silloin oli kehittynyt huomattavaksi kauppa- ja merikaupungiksi täynnänsä brittiläisiä ja roomalaisia tuotteita. Druidien verinen jumalanpalvelus oli perin juurin hävitetty.

Hadrianuksen valli on kuvaannollinen suuren rakentajan ulkopolitiikalle. Hadrianus ei rikkonut koskaan rauhaa naapurien kanssa, vaan piti parempana ratkaista välinsä heidän kanssansa kaikessa sovussa. Mutta samalla kertaa hän huolehti siitä, että hänellä oli voimaa sanansa takana, kun tarvittiin. Hän ei rakennuttanut ainoastaan »Hadrianuksen vallia», vaan lisäsi myöskin limeslinnoituksia Reinin ja Tonavan välille. Daakiaa suojeltiin Karpaattiensolat sulkevilla linnakkeilla, Syyria sai arabialaisen limeksen suojaksi beduiinien hyökkäyksiä vastaan, ja Atlas-vuoriston pääsolaan perustettiin sulkulinnaksi Lambæsis[174] Saharan erämaanheimoja vastaan. Joka suunnalla valtakunta panssaroituu hyökkäyksiä vastaan. Huomaa selvästi, että Rooman valloituspolitiikan aika on ohi. Nyt on vain kysymys entisten alueiden puolustamisesta. Kaikkialle pitkin rajalinjoja on legioonia sijoitettu vartioimaan. Synkimmissäkin metsissä ja erämaissa roomalainen sotilas käsi alati miekankahvassa vartioi valppaasti »barbaareja». Sillä hän tietää tunnossansa, että hänen keisarinsa pitää vuorostaan häntä silmällä ja voi tulla milloin tahansa tarkastuskäynnille. Silloin on tiukat paikat.

Tämä hyvin järjestetty vartiointi turvasi roomalaisen sivistystyön. Tämä ja Hadrianuksen vakaa rauhantahto hankkivat keisarille niin suuren vieraiden ruhtinasten arvonannon, että he pyysivät häntä keskinäisten riitojensa välittäjäksi.

* * * * *

Traianus oli ollut ihanneroomalainen. Hadrianus oli enemmän kreikkalainen ja maailmankansalainen kuin vanhanlaatuinen roomalainen. Siksipä kreikkalaiset riemuitsivatkin saadessaan tiedon hänen valtaistuimelle nousustaan. Ja heillä olikin siihen syytä. Hadrianus on tehnyt enemmän kuin kukaan muu Rooman keisari lähentääkseen henkisesti toisiinsa Hellaan ja Rooman, antiikin maailman molemmat puoliskot, ja asettaakseen ne saman arvoisina toistensa rinnalle. Hänen aikanaan tapahtuu valtakunnan läntisessäkin puoliskossa lopullinen helleeniläistyminen. Hadrianus rakasti yli kaiken Platonia ja hänen unelmanaan oli toteuttaa suuren kreikkalaisen ajattelijan ihannevaltio, jossa hallitsijana olisi filosofi ja jossa koko yhteiskunta, virkamiehet etunenässä, olisivat ihanteellisen velvollisuudentunnon läpitunkemia ja pyrkisivät tekemään oikeutta kaikille. Hadrianus oli kiitollisempi Platonin kuin Dionysios tyrannin oppilas.

Ei kukaan Rooman keisari ole niin perin pohjin tuntenut 80 miljoonaa alamaistaan kuin Hadrianus. Suurimman osan hallitusajastaan hän oli matkoilla. Hänen ilonsa ja riemunsa oli matkustella ympäriinsä, oppia tuntemaan erilaisia maita, ihailla niiden luonnonkauneuksia ja sivistysaarteita sekä katsella historiallisesti huomattavia paikkoja kuten Plataian ja Mantineian taistelukenttiä tahi Miltiadeen, Epaminondaan ja Alkibiadeen hautoja. Kun Hadrianus tuli Trapezuntiin Mustanmeren rannalle, hänen piti päästä selville paikasta, missä »kymmenentuhatta» päästivät ilmoille ilonkirkunan, kun he ensimmäisen kerran saivat jälleen nähdä meren. Tällä »kaikkien salaisuuksien ja ihmeellisyyksien tutkijalla», kuten kirkkoisä Tertullianus häntä nimittää, oli suunnaton tiedonhalu. »Kaikki paikat, joista hän oli lukenut, hän tahtoi nähdä omin silmin», hänen muinoinen elämäkerran kirjoittajansa sanoo. Luultavasti myöskin jonkinlainen hermostunut levottomuus pakotti hänet aina olemaan liikkeessä. Roomassa hän ei koskaan viihtynyt oikein hyvin. Roomalaiset olivat liian raskasverisiä hänen eloisalle luonteelleen.

Hadrianuksen matkat käsittivät koko roomalaisen maailman aina kaukaisimmasta, lännestä, Britanniasta ja Herkuleen patsaista Syyrian ja pohjois-Arabian erämaihin, etäisimpään itään. Kreikassa hän viipyi kauan romanttisen haaveen lumoissa herättää Hellaan kunniakas muinaisuus jälleen eloon. Siinä tarkoituksessa hän ryhtyi lopettamaan temppelien ja muidenkin rakennusten valmistamistöitä, jotka olivat vuosisatoja olleet puolivalmiina, siksi että ne aikoja sitten olivat menettäneet alkuperäisen tarkoituksensa. Hän koetti myöskin elvyttää eloon kansanjuhlia, jotka osanottajien puutteesta olivat kuolleet vuosisatoja aikaisemmin. Tulos tästä oli kuitenkin vain teatteria.

Kerran kotimatkallaan Roomaan Hadrianus kulki Sisilian, toisen muinaiskreikkalaisen sivistysalueen halki. Täällä hän nousi Pindaroksen ylistämälle Etnalle. Kelpo työ viisikymmenvuotisen miehen tekemäksi, sillä vuori on 3 300 metriä korkea. Siltä kraatterilta, jolla filosofi Empedokleen sanotaan keksineen elämän arvoituksen, Hadrianus ihaili auringonnousua.

Mutta varsinainen Kreikka kuten Sisiliakin olivat ja pysyivät vain helleenisinä museoina. Suurempi menestys oli kreikkalaismielisellä keisarilla yrityksissään puhaltaa uutta elämää kreikkalaiseen sivistykseen Vähän-Aasian kukoistavissa hellenistisissä kaupungeissa.

Käydessään pyramidien ihmemaassa Hadrianusta kohtasi suuri suru, joka vaikutti koko hänen elämänkäsitykseensä. Kaunis ja rakastettava nuori bithynialainen paimen, nimeltään Antinous, johon keisari oli sydämestään kiintynyt, hukkui Niilin virtaan vuonna 130. Sanottiin, että hän oli vapaaehtoisesti käynyt kuolemaan herransa edestä. Erään ennustuksen mukaan näet Hadrianuksen elämä oli pelastettavissa vain siten, että joku vapaaehtoisesti uhraisi itsensä hänen edestään. Vainajan ylistykseksi keisari rakennutti temppelin ja pystytti kuvapatsaita sekä perusti erikoisen jumalanpalveluksen hänen kunniaksensa. Antinous-patsaat ovat myöhäisantiikin kauneimpia ja vaikuttavimpia taideteoksia. Niiden haaveellisia kasvoja varjostaa surumielisyys. Se on nuoruuden surua siitä, että kuolema korjaa satonsa elämän keväälläkin. »Tämän ihmeellisen kauniin nuorukaisen muodoissa» — kuuluisa norjalainen taidehistorioitsija Dietrichson sanoo — »ilmenee ensi kerran antiikin taiteessa surumielisyys ja haavemieli sanan varsinaisessa merkityksessä. Antinouskuva saa meidät aavistamaan enemmän, kuin mitä se ilmaisee. Se loihtii silmiemme eteen kukoistavan nuorukaisen, mutta samalla kertaa me kuulemme valitusvirren ja kumean kuolonsoiton hänen paariensa ääressä. Tämä Antinous tuntee itse kuolon toukan kalvavan hänen nuoruuttaan ja kauneuttaan. Siksi tämä taideteos on perikatoon tuomitun roomalaisen maailman oman kuolonaavistuksen ilmaus. Tässä viimeisessä ihannehahmossa antiikin taide astuikin hautaansa.»

* * * * *

Puolet hallitusajastaan Hadrianus vietti matkoilla. Mieluimmin hän matkusti jalkaisin ja teki kernaasti peninkulmanpituisia syrjämatkoja omin päin vain muutamia miehiä matkassaan. Hän oli maailmanhistorian ensimmäinen matkailija. Olisi kuitenkin väärin väittää, että hän matkusti vain huvin vuoksi. Kaikkialla, missä kulkikin, hän otti selon, millaiset olot kansalla oli, ja teki paljon työtä parantaakseen, mitä oli parannettavaa. Suurenmoinen hyväntekeväisyys ja ankara tarkastus kävivät tällöin käsi kädessä.[175] Hänen matkansa olivat samalla kertaa sekä matkailu- että tarkastusmatkoja, jollaisia ei kukaan muu Rooman keisari Augustuksen ajoista asti ollut tehnyt. Niistä kävi ilmi, että kaikki valtakunnan osat olivat yhtä likellä keisarin sydäntä. Kaikkialle, missä hän matkusti, hän jätti jälkeensä pysyväisinä muistomerkkeinä suurisuuntaisia rakennuksia. Hän perusti uusia kaupunkeja, m.m. hänen itsensä mukaan nimensä saaneen Hadrianópoliksen (Adrianopoli). Hän perusti satamia sekä rakensi siltoja ja teitä laajan valtakuntansa kaikkiin osiin. Ja tuskin oli kaupunkia, joka ei olisi saanut kiittää häntä vesijohdosta, teattereista, temppeleistä, kirjastoista, basilikoista, kylpylöistä tahi muista yleisistä rakennuksista. Ei yksikään Egyptin faarao, ei yksikään assyrialainen tai babylonialainen suurkuningas ole rakentanut niin paljon kuin Hadrianus. Hän on varmasti kaikkien aikojen suurin rakentaja. Matkoillaan hänellä oli aina mukana insinöörijoukkoja ja teknillisesti sivistyneitä työnjohtajia, niin että hän voi heti panna käyntiin ne työt, jotka hän tahtoi suorittaa. »Hadrianus oli myöskin verrattomasti suurin taiteenedistäjä kaikista valtaistuimella istuneista», Dietrichson sanoo.

Koskaan ei provinsseissa ollut vallinnut niin hyvät olot kuin »rauhanruhtinaan» niistä huolehtiessa. Silloin oli ilo elää. »Koko maailma on paratiisin kaltainen», huudahtaa ylenmäärin ihastuksissaan kuuluisa Aristeides niminen smyrnalainen kaunopuhuja, joka eli 2:sella vuosisadalla j.Kr. »Sodan», hän sanoo, »tunnemme nykyisin vain kuulopuheista tahi valtakunnan äärimmäisillä rajoilla, sen jälkeen kuin kansat ovat saaneet rauhan alituisista valtataisteluista, kaikesta vallanhimoisesta eri valtioiden keskisestä kilpailusta, josta kaikki sodat muinoin aiheutuivat. Surkuteltavia ovat vain ne ihmiset, jotka asuvat Rooman valtakunnan rajojen ulkopuolella ja joiden senvuoksi täytyy olla vailla tämän valtakunnan suomaa siunausta.» Voitettujen joukkoon kuuluvan miehen oikea kiitoshymni voittajalle, kiitos, jota ei lainkaan häiritse menneitten helleenisten suuruusaikojen katkera muisto! Ja toinen kreikkalainen kaunopuhuja, joka eli Ateenassa 3:nnella vuosisadalla, huudahtaa: »Rooman valtakunnan rajojen ulkopuolella ei ole elämää. Se, joka ei näe valtakuntaa, se ei näe aurinkoa.»

Mutta kauniilla taululla oli tahransa, ja ne johtuivat keisarin omasta luonteesta. Hadrianuksella ei ollut mielen tasapainoa, joka oli Traianuksen suuruuden edellytys. Rajaton valta teki hänet usein kohtuuttomaksi ja luonteeltaan ärtyiseksi. Erittäinkin hän oli hyvin arka arvostaan, kun oli arvosteltava kirjallisuutta ja taidetta. Tällöin oli aina viisainta olla vastustamatta keisaria. Eräästä kuuluisasta kaunopuhujasta kerrotaan, että hän meni aina naurettavuuden rajoille taidossa sulattaa korkean diletantin omapäisiä kirjallisia arvosteluja. Mutta kun hänen ystävänsä moittien kysyivät häneltä, kuinka hän voi siinä määrin häväistä itsensä paremman minänsä edessä, hän vastasi: »Onhan toki selvää, että se, joka vallitsee yli kolmeakymmentä legionaa, on oppineempi kuin kaikki muut!»

Hadrianuksen kärsimättömyys voi joskus muuttua julmuuksiksi, jotka ovat tahranneet hänen muistonsa. Ei ainoastaan yksi ja toinen yksityinen henkilö saanut kokea hänessä piilevän julmuuden purkausta — kerran hänestä tuli kokonaisen kansan pyöveli. Asianlaita oli niin, että Hadrianus oli perustanut roomalaisen siirtolan Jerusalemin raunioille ja rakennutti Iuppiterin temppelin sille paikalle, missä Jahvella oli ollut pyhättönsä. Se oli isku vasten kasvoja kaikille mooseksenuskolaisille. Mieslukuisina he nousivat erään miehen johdolla, joka ilmoitti olevansa Messias ja nimitti itseään »Tähtien pojaksi».

Sotaa käytiin rajulla kiihkolla, ja se ei päättynyt vähemmällä kuin että koko juudankansa Palestiinasta perinjuurin hävitettiin. On totisesti historian suurimpia ihmeitä, että juutalainen rotu siitä huolimatta, ollen hajallaan ympäri koko maailman, on kyennyt lähes kahden tuhannen vuoden ajan säilyttämään kansallisuutensa ja uskonnolliset perintätapansa.

Tuskallista sairautta, joka samaan aikaan kohtasi Hadrianusta, Israelin lapset pitivät Jahven oikeudenmukaisena rangaistuksena. Se synkensi hänen viimeiset neljä elinvuottansa. Kaikki maailman ihanuus ei kyennyt keventämään hänen tuskiansa. Turhaan hän keräsi ympärilleen kaikkea ihmeellistä, jota rikkaus ja taide kykenivät luomaan, ainutlaatuisen suurenmoiseen Tivolin likellä olevaan rakennukseen, nimeltään »Hadriani villa». Tämä loistelias ihmelaitos saattoi varjoon vieläpä Neron kultaisen talonkin. Huvilinnat niihin kuuluvine puistoineen ja rakennuksineen olivat kokonainen maailma pienoiskoossa, ja niiden sisälle mahtui kaikki, mikä vain voi tehdä elämän kauniiksi ja juhlalliseksi: lorisevia puroja ja vesiputouksia, kukkaspuutarhoja suihkulähteineen, pilarikäytäviä, stadion ja kylpylä, kirjasto, teatteri, sirkus ja temppeli. Täällä taidetta palvova ja luontoa rakastava romantikko vietti viimeiset elinvuotensa. Kun sairaus ja heikkous estivät häntä enää matkustamasta, hän tahtoi tehdä matkansa mielikuvituksen maailmassa ja jäljennytti siksi pienoiskoossa ne rakennukset ja näkemänsä paikat, jotka olivat tehneet häneen syvimmän vaikutuksen. Siellä vanha matkailija istui ja uneksi olevansa jälleen rakkaan Hellaansa notkoissa ja idyllisissä seuduissa. Täällä olivat taas Platonin Akademein, Aristoteleen Lykeion ja monet muut muistorikkaat paikat hänen rakkaasta Ateenastansa. Täällä hänellä oli Tempelaakso ja taidokkaasti valmistetun kanavan varrella oli egyptiläinen huvikaupunki Kanopos, jonne hän voi kulkea gondolissa ja nauttia virvokkeita rannalla olevassa ravintolassa. Kuvitelmaa, että oltiin Egyptin maaperällä, vahvistivat sfinksit ja jumalankuvat mustasta marmorista ja punaisesta graniitista sekä temppeli hieroglyfikirjoituksineen.

Vastavaikutuksen takia Hadrianuksen kerrotaan rakennuttaneen sekä
Elysionin että Tartaroksen, mutta millaisia ne olivat, sitä emme tiedä.
Tartaros oli luultavasti löyhkäävähöyryisten rikkilähteiden luona,
joilla vieläkin on nimenä Lago di Tartaro.

Hallitsijan viittauksesta voi lehdoissa ja laaksoissa syntyä elämää ja niihin ilmestyä Olympoksen jumalmaailma; bakkanttijoukkoja parveili Tempelaaksossa, ja roomalaisen tarumaailman varjot vaeltelivat ympäriinsä Elysionissa ja Tartaroksessa.

Hadrianus keräsi huvilaansa taideteoksia kaikista maailman maista. Paikasta on senvuoksi tullut rikkain antiikin kuvapatsaiden löytökaivos, mitä tunnetaan. Miltei kaikki Euroopan museot ovat saaneet osansa Hadrianuksen huvilan taideaarteista, ja kuitenkin on niitä äärettömän paljon tuhottu aikojen kuluessa. Huolimattomat maanomistajat ovat m.m. poltattaneet kalkiksi joukoittain marmorikuvapatsaita ja marmoripylväitä.

Onnettomalle Hadrianukselle tuli taivaan valtakunnasta, jonka hän oli yrittänyt luoda maan päälle, kuitenkin helvetti. Ruumiin ja sieluntuskat tekivät hänen luonteensa hänen ystävilleen ja lähimmilleen melkein sietämättömäksi. Epätoivon hetkinä hän voi pyytää lääkäreitään antamaan hänelle myrkkyä tahi rukoilla orjiltaan armoniskua. Tautivuoteella hyökkäsivät hänen kimppuunsa epäluuloisuuden pahat hengetkin ja saivat hänet langettamaan pari epäoikeudenmukaista kuolemantuomiota.

Vuonna 138 rauhaton vaeltaja viimeinkin vapautui vaivoistaan 62 vuoden ikäisenä. Viimeinen, mikä tiedetään Hadrianuksen kädestä lähteneeksi, on muuan pieni runo, jonka hän kirjoitti kuolinvuoteellaan ja omisti omalle levottomalle hengelleen — oivallinen itsekuvaus: Tämän harvinaisen kaiukkaan ja herkkäilmeisen runon, jossa on m.m. käytetty runsaasti puolisointuja ja vastoin antiikkista tapaa joskus puhtaita riimejäkin, voisi suomentaa seuraavasti:

    Sieluni, loppuiko lento?
     Veikko sa heikko ja hento,
    tunne en, kunne sa kuljet.
    Silmäs, jo suljet,
    kalvas oot, kylmä ja paljas,
     lakkas sun leikkis ja naljas.

Kaihoisia rivejä, jotka ilmaisevat hänen aidon helleenisen elämänrakkautensa, mutta samalla kertaa myös hänen tietoisuutensa kaiken mitättömyydestä! Askelen suureen tuntemattomaan hän on valmis astumaan arastelematta, vain kummastellen, kuulustellen.

ANTONINUS PIUS JA MARCUS AURELIUS.

Hadrianus oli lapseksiotolla seuraajakseen valinnut hyvän ja hurskaan Antoninuksen ja samalla kertaa antanut tämän vuorostaan ottaa lapsekseen seitsentoistavuotiaan Marcus Aureliuksen. Hadrianus oli nimittäin sydämestään kiintynyt tähän jaloon nuorukaiseen, jonka nimi Verus (rehellinen) hänellä oli tapana tarkoituksellisesti muuttaa superlatiiviksi Verissimus. Heti kuin Marcus oli tullut täysi-ikäiseksi, hän tuli kasvatusisänsä kanssahallitsijaksi. Hänen kanssansa nousi taas filosofi valtaistuimelle, apostoliluonne, jota elähdytti stoalaisen opin toteuttamisen vakava pyrkimys. Aina lapsuudestaan asti hän oli hurskaan äitinsä vaikutuksen alainen, äidin, joka kasvatti häntä hyvyyteen toisia kohtaan. »Hän kehoitti minua myöskin», hän kertoo omaelämäkerrallisissa muistiinpanoissaan \ »pidättäytymään ei ainoastaan pahoista teoista, vaan myöskin pahoista ajatuksista ja rakastamaan yksinkertaista elintapaa, mutta inhoamaan rikkauden paheita.» Lämpimin kiitollisuuden tuntein kaikista hyvistä vaikutteista — Marcus Aureliuksen miellyttävimpiä luonteen piirteitä hän ylistää onneansa, että on jo aikaisin saanut oppia »huomaamaan, että hovissakin voidaan olla ilman henkivartioita, loistavia pukuja, soihtuja, kunniapatsaita ja sensemmoista turhamaisuutta ja että siellä voi elää melkein kuin yksityishenkilö, ilman että hallitustehtävien täyttäminen senvuoksi kärsisi vähintäkään haittaa.» Ja kaksitoistavuotiaana Marcus Aurelius teki itselleen lupauksen elää stoalaisten periaatteiden mukaan. »Jo lapsena hän saavutti niin täydellisen itsensähillitsemisen taidon», eräs hänen elämäkerrankirjoittajistaan sanoo, »että hänen kasvojensa ilme ei koskaan muuttunut, ei ilosta eikä surusta.» Hän kantoi mieluummin yksinkertaista »filosofinvaippaa» kuin keisarillista purppuratogaa. Hän nukkui paljaalla lattialla, niin että hän oli vähällä turmella luonnostaan heikon terveytensä. Ainoastaan hänen äitinsä tarmokas asiaan puuttuminen sai hänet lieventämään tapojaan niin paljon, että hän otti yösijakseen puulavitsan eläimennahka allansa. Hän seurusteli kernaimmin filosofien kanssa. Ensimmäisen konsulin viran, jonka hän määräsi, hän antoi filosofian opettajalleen, ja tätä nimitystä seurasi pian useita toisia samanlaisia.

Marcus Aurelius ei ollut kuitenkaan niitä, jotka kerskuivat stoalaisella hyveellisyydellään ja nyrpistivät nenäänsä niille, jotka eivät olleet »viisaita» ja oikeauskoisia. Hän liittyi kaikesta sielustaan siihen stoalaisen opin jalostettuun suuntaan, joka oli saanut alkunsa jalosta fryygialaisesta Epiktetoksesta, »raajarikosta orjasta», jota hänen raaka herransa kidutti, kunnes hänen toinen säärensä murtui ja hän tuli rammaksi ainaiseksi. Kun hän ei nyt enää näin ollen kyennyt työhön, hänet vapautettiin.

Mutta Epiktetoksen tulisielu voitti kaikki ruumiin raihnaisuudet. Hän läksi vaeltamaan ihmisten keskuuteen ja julisti oppiansa. Maailman pääkaupungissakin hän sai kiitollisia kuulijoita. Mutta tyranni Domitianus karkoitti hänet Roomasta. Hän sai sitten turvapaikan Epeiroksessa, jonne hän keräsi uskolliset oppilaansa ympärilleen. Hautakirjoituksekseen hänen kerrotaan laatineen seuraavan epigrammin elämästä köyhyydessä ja kärsimyksissä:

    Orja Epiktetos olen, ruumiiltain rujo, raihnas,
    Mieronkiertäjä, vaan lempinä oon jumalain.

Epiktetos on voimakkaammin kuin kukaan muu pakanallinen ajattelija Länsimaissa saarnannut yleistä veljesrakkautta. Hän opetti, että kaikki ihmiset, kansallisuudesta huolimatta, ovat veljiä ja että tulee rakastaa myöskin vihollisiansa. Hän on tässä suhteessa »kerettiläiskuningas» Ekhnatonin länsimainen vastine.

Epiktetoksen sanat kaikuvat melkein kuin kristillinen saarna, kun hän puhuu siitä, millainen sen miehen tulee olla, josta on tuleva »ihmiskunnan opettaja». Hänen on itsensä täytynyt voittaa halunsa ja himonsa, täytynyt tulla puhtaaksi, niin että hänen oma esimerkkinsä voi vaikuttaa kuin parhain saarna. Köyhille ja onnettomille, jotka valittavat kohtaloaan, hänen tulee voida sanoa: »Katsokaa minua: minulla ei ole isänmaata, ei kotia, ei tavaraa eikä orjia kuten ei ole teilläkään. Minä nukun paljaalla maalla. Minulla ei ole vaimoa eikä lapsia — minulla ei ole muuta kuin maa ja taivas ja yksi viitta.» Epiktetos sanoo myöskin: »Filosofi voi aasin tavoin saada ruoskaa ja kuitenkin koko ihmiskunnan isän tai veljen tavoin rakastaa vieläpä lyöjiänsäkin.» Todellista vääryyttä ei nimittäin ole olemassakaan. Vääryys ei ole siinä, että joku loukkaa meitä, vaan omassa mielikuvituksessamme, että meitä on loukattu. Älä sentähden vihastu siihen, joka aiheuttaa sinulle jonkin n.s. vääryyden! Älä koskaan kuohahda! Älä luovu koskaan suuresta, ylevästä rauhallisuudesta! Vahingoittaahan paha ja ilkeä enimmän itseään ja hänen rangaistuksensa on se itsehalveksunta, joka aina seuraa syntiä. Asiat ja tapahtumat itsessään eivät tee meihin mitään vaikutusta, vaan ainoastaan se kuvittelu, mikä meillä on asioista ja tapahtumista.» Sama ajatussuunta kuin elealaisilla Parmenideella ja Zenonilla ja sofista Protagoraalla . Epiktetos kehittelee tätä ajatustaan edelleen käytännölliseen suuntaan ihailtavaksi, aito stoalaiseksi oppilauseeksi: »Älä pelkää sairautta, äläkä kuolemaa, äläkä köyhyyttä, mutta pelkää näiden pelkoa!» Muistuu mieleen, mitä Cicero kertoo opettajastaan, stoalaisesta filosofi Poseidonioksesta. Kun tämä kärsi mitä tuskallisimpia leinin kipuja, hän vain sanoi: »Ei auta yhtään, sinä tuska! Kuinka ponnistelletkin, en minä koskaan eläessäni myönnä, että sinä olet pahasta.»

Huolimatta niistä voimakkaista sukulaisuuspiirteistä kristinuskon kanssa, jotka ovat Epiktetoksen elämänkäsitykselle tunnusmerkillisiä, oli kuitenkin olemassa selvä oleellinen ero näiden kahden maailmankatsomuksen välillä. Epitetoksen lähimmäisenrakkaus on enemmän passiivista kuin aktiivista. Eroavaisuus esiintyy voimakkaana myöskin silloin, kun vertaa toisiinsa kristityn ja stoalaisen kantaa moraaliseen pahaan nähden: kristityn taholla leimuava siveellinen närkästys ja taistelu siveellistä turmelusta vastaan, stoalaisella ylväs, mutta passiivinen levollisuus, millä siveellisesti kehittyneempi korkeuksistaan katselee ihmisten hullutuksia. Stoalaisen mielestä on viisaudelle tunnusmerkillistä ymmärtävä alistuvaisuus pahaan nähden. Taisteleminen on tuloksetonta, sillä kaiken mikä tapahtuu, on järkkymätön kohtalo edeltäkäsin määrännyt.

Tuskin missään pistää vastakohtaisuus kristittyjen ja stoalaisten välillä kuitenkaan selvemmin silmiin kuin ajateltaessa Jeesuksen sanoja: »Tulkaa lasten kaltaisiksi!» ja verrattaessa noihin sanoihin stoalaisten ylenkatsetta ymmärrykseltään kehittymätöntä ja siveellisiä periaatteita vailla olevaa lapsenmieltä kohtaan. »Mitä onkaan lapsi?» Epiktetos huudahtaa. »Pelkkää tietämättömyyttä ja tyhmyyttä!» Lapsipsykologiksi häntä tuskin voi sanoa! Ylipäänsä vaivaa stoalaista siveysoppia Epiktetoksellakin jonkinlainen vastenmielinen pikkumaisuus, jokapäiväinen siveellinen äksiisi, jollaisesta totinen kristillisyys on niin ihanan vapaa. Stoalaisten hyvekandidaatin täytyy suorittaa erikoisia itsehillinnän ja kaikenlaisen siveellisen hyvyyden kursseja ja sitten laskea yhteen esimerkiksi ne päivät, jolloin hänen on onnistunut pidättäytyä vihanpurkauksista.

Epiktetoksen oppilas Marcus Aurelius oli itse filosofinen kirjailija ja kirjoitti kreikaksi omaelämäkertakirjan nimeltään »Itsetutkisteluja», jonkinlaisen päiväkirjan sisäisestä elämästään, mietteistään maailmasta ja ihmisistä. Tätä kirjaa on sanottu maailman ensimmäiseksi pakanalliseksi hartauskirjaksi. Ankara roomalainen velvollisuudentunto on siinä yhtynyt korkeaan, epäitsekkääseen päämäärään pyrkivään harrastukseen. Meidän ei pidä — keisarillinen kirjailija sanoo — himoita maallista hyvyyttä, vaan tahtoa persoonallisesti jalostua ankaran siveellisen elämän avulla. Sisäinen elämä on yksin pysyväistä olemassaolossa. Mitä hyödyttää juoksennella alituisesti milloin sinne, milloin tänne huvituksia etsimään, pyrkiä maaelämän rauhaan, merelle tahi vuoristoon! Vetäydy sen sijaan omaan itseesi! Siellä on sinulla rauhallisin pakopaikka, minkä ihminen voi löytää, jos hän nimittäin syventyy sellaisiin ajatuksiin, jotka palauttavat sopusoinnun hänen olemukseensa. Jos teet näin, voit ylevän rauhallisesti ottaa vastaan yhtä hyvin onnen vaihtelut kuin ihmisten ilkeydenkin, joka todellisesti johtuu vain mielettömyydestä. Silloin myöskin voit voittaa kaipuusi ulkonaiseen kunniaan ja muuhun turhuuteen. Ennen pitkäähän sinä olet tomua ja tuhkaa, vain tyhjä nimi, kenties et edes sitä. Makedonian Aleksanteri ja hänen muulinajajansa ovat joutuneet kuoltuaan saman kohtalon alaisiksi. Joki, kuohuva virta on aika: tuskin on jotakin sukeltanut esille, kun se jo huuhtaistaan pois, ja toista työntyy esille — tullakseen vuorostaan poishuuhdotuksi.

Kuinka vähän näin ollen merkitseekään, mitä ihmiset meistä pitävät ja arvelevat? »Usein», Itsetutkistelujen kirjoittaja sanoo, »olen ihmetellyt, että ihminen, joka kuitenkin rakastaa itseään enemmän kuin kaikkia muita, panee vähemmän painoa omaan kuin toisten arvosteluun itsestänsä.» Ei, katso sisäänpäin! Siellä on hyvän lähde, lähde, joka ei koskaan kuivu. Salli sisälläsi olevan jumaluuden neuvoa sinua, niin sinusta tulee oikea mies. Silloin sinä alistuen suhtaudut kärsimykseen, sillä sekin tulee kaikkihyvältä kaitselmukselta, joka yksin tietää, mikä meille on parasta. Levollisena otat vastaan kuolemankin, »sillä hän, joka kutsuu meidät pois, on lempeä ja rakastavainen. Meidän tulee erota täältä iloisin mielin, kuten kypsä oliivi, joka vielä pudotessaankin siunaa puuta, joka sen on tuottanut, ja oksaa, joka on sitä kantanut. Ainoastaan ymmärtäväisille olennoille on suotu onni vapaaehtoisesti taipua kaikkiin kohtaloihin. Täytyyhän kaikkien sitävastoin niihin alistua. Se, joka suree tai on jostakin syystä tyytymätön, on uhriporsaan kaltainen, joka potkii ja kirkuu teurastuspenkillä. Kun onnettomuus kohtaa sinua, älä siis sano: 'Kuinka onneton olenkin, että tämän piti minulle sattua!' Ei, ei niin, vaan: 'Kuinka olenkin onnellinen, että minä tästä huolimatta voin pysyä rauhallisena ja huoletonna, että nykyisyys ei minua murra enkä ole tuskissani tulevaisuudesta!'»

Lempeällä ja alistuvaisella katseella valtaistuimen filosofi katselee elämää ja ihmisiä. Hänen stoalaisuutensa ei ole tuota kylmää, kerta kaikkiaan valmista lajia, joka pöyhistelee sillä, kuinka paljon on kilvoittelevien ihmisten yläpuolella. Ei, lukiessaan Marcus Aureliuksen Itsetutkisteluja tuntee koko ajan olevansa herkkätunteisen luonteen seurassa, joka taistelee keskeytymätöntä taistelua omia heikkouksiaab ja suuren tuntemattoman tuottamaa tuskaa vastaan, joka on meidän kaikkien edessämme. Siksipä hän omalta kohdaltaankin tarvitsee kaikki ne lohtuperusteet, kaiken sen voiman, minkä hänen kehittynyt luonteensa ja ajatusvoimansa filosofian avulla voi hänelle hankkia. Todellisesti nöyrä sielu on tällä maailmanhallitsijalla. Koko hänen elämänsä on senvuoksi rehellistä pyrkimystä korvata paha hyvällä. Hänen mielilauseitaan on: »Jos sinä huomaat jonkun olevan aikeissa tuottaa sinulle jotakin pahaa, niin sano rakkaudella ja lempeästi ilman koulumestarimaisuutta: 'Ei niin, lapseni! Minua sinä et tosin tällä vahingoita, mutta sinä vahingoitat itseäsi.' Jos joku halveksii minua», hän jatkaa, »niin se on hänen asiansa. Minun asiani on katsoa, etten minä tee enkä sano mitään, joka on halveksittavaa. Jos hän minua vihaa, niin on sekin hänen asiansa, minun asiani on sitä vastoin olla rakastavainen ja hyväntahtoinen kaikkia kohtaan. Eiväthän kuolemattomat jumalatkaan tuskittele, että heidän on pakko ikuisesti olla tekemisissä huonojen ihmisten kanssa — päinvastoin he huolehtivat heistä kaikin tavoin. Mutta sinä, jonka itsesikin on pian täältä erottava, väsyt, vaikka itse olet yksi huonoista. On naurettavaa olla omaa vikaansa korjaamatta, jonka voi tehdä, mutta koettaa välttää toisten vikoja, joka on mahdotonta.» Kullakin meistä on varmasti tekemistä niin suurien omien heikkouksiemme kanssa, että meillä ei ole niinkään moista oikeutta ylpeillä olevamme kanssaihmistemme yläpuolella. Ilkeät ihmiset ovat vain surkuteltavia, sillä paha johtuu tietämättömyydestä.

Ja kun me luulemme, että joku ihminen on rikkonut meitä vastaan, kuinka usein teemmekään itsemme vikapäiksi väärään tuomioon! Paljonhan voi riippua olosuhteista, joita me emme tunne. »Ja ylipäänsä täytyy olla hyvin perehtynyt olosuhteisiin voidakseen langettaa perustellun tuomion kanssaihmisemme menettelytavasta.»

Keisarillisen stoalaisen elämänviisaus pohjautui hyväntahtoisuuteen koko maailmaa kohtaan, totiseen ihmisrakkauteen, jonka hän keisariksi tultuaan toteuttikin harvinaisen inhimillisessä lainsäädännössä orjien, lapsien ja heikkojen parasta silmällä pitäen. Alamainen oli hänelle aina ennen kaikkea kanssaihminen, yksilö, ei koskaan vain osa suuresta persoonattomasta valtiokoneistosta. Hän ei katsellut, kuten niin monet muut hallitsijat, alamaisiansa vain valtion hyödyn abstraktiselta näkökannalta.

Mutta koskaan hän ei tehnyt hyvää kiitoksen toivossa, »sillä sehän olisi», hän sanoo, »samaa, kuin jos silmä pyytäisi palkkaa siitä, että se näkee, tai jalat siitä, että ne käyvät. Ihminen on tullut tänne tehdäksensä hyvää. Kun hän toimittaa jotakin yleishyödyllistä, saa hän senvuoksi siinä samassa myöskin palkkionsa.»

Marcus Aurelius oli siis useissa kohdin, Senecan ja Epiktetoksen tavoin, likellä kristillistä maailmankatsomusta. Ja kuitenkin hän oli, kuten Traianuskin, niin järkkymättömästi juurtunut antiikin ajatusmaailmaan ja aitoroomalaiseen patriotismiin, että hän pysyi uuden uskonnon taipumattomana vastustajana. Keisarina hän ei kumonnut Traianuksen säätämiä kristittyjen kohtelua käsitteleviä määräyksiä. Päinvastoin hän oli kaiken tarpeettoman julmuuden vastustaja toisen uskon kuin hänen omansa tunnustajia kohtaan. Mutta hänen oli tällöin taisteltava syvälle juurtunutta kansallista taikauskoa vastaan, joka jokaisen nälänhädän, jokaisen tulvan, jokaisen ruton aikana ilmeni yleisenä huutona: »Kristityt leijonille!» Eiväthän he tehneet mitään torjuakseen kunnon kansalaisten tavoin tällaisia valtion onnettomuuksia, sillä heidän oikea isänmaansa ei ollut Rooman valtakunta — heidän oikea kotinsa oli taivaassa. Täällä alhaalla maan päällä he olivat vain muukalaisia, joiden hartain toivo oli niin pian kuin mahdollista saada jättää tämä paha maailma. Onnettomuuksissa, jotka kohtasivat pakanoita, he näkivät Jumalan oikeudenmukaisen rangaistuksen. Ja kristittyjen jokapäiväisessä esiintymisessä oli jotakin härsyttävää. Olihan aito roomalaisesta kuohuttavaa nähdäkin, kuinka kristityt tekivät ristinmerkin Rooman jumalien temppelien ja kuvapatsaiden edessä ikäänkuin torjuaksensa jotakin pahaa. Nämä jumalathan olivat kuitenkin luoneet Rooman suuruuden! Mutta kaikkein julkeimmalta näytti siitä, joka ei nähnyt syvemmälle, marttyyrien uhmaileva ja riemuitseva tapa mennä kuolemaan. »Ylimielisiä kiihkoilijoita!» tällainen katselija arveli. Hillityistä stoalaisista oli »galilealaisten» kopeus erittäin vastenmielistä, ja Marcus Aurelius puhuu »Itsetutkisteluissaan» hyvin paheksuvasti siitä.

* * * * *

Mieluimmin hallitsijafilosofi olisi tahtonut pysyä yksinomaan filosofina koko elämänsä ajan. Mutta velvollisuus kutsui häntä. Vuonna 161 kuoli koko kansansa kaipaamana Antoninus, liikanimeltään Pius[176] hallittuaan rauhaisasti ja onnellisesti. Silloin oli nelikymmenvuotiaan Marcuksen vuoro tulla hänen seuraajakseen. Vaikka tehtävä tuntui raskaalta, niin olihan se kaikkiviisaan jumalan hänelle määräämä. Ja keisarinvalta soi hänelle sitäpaitsi suuremmat mahdollisuudet tehdä hyvää. Hallitsijaesikuvakseen hän otti suuresti ihailemansa kasvatusisänsä. Molempien rakkaimpia tehtäviä oli jatkaa Traianuksen ja Hadrianuksen hyväntekeväisyyttä ja ihmisystävällistä hallitustapaa.

Mutta toisiakin Traianuksen hengen mukaisia velvollisuuksia oli keisarifilosofin hartioilla, velvollisuuksia puolustaa valtakunnan rajoja. Idässä sota parthialaisten kanssa leimahti jälleen liekkiin. Se saatiin kuitenkin hyvin pian onnelliseen loppuun, ilman että Marcus Aureliuksen tarvitsi siihen henkilökohtaisesti puuttua. Paljon vaarallisempi oli tilanne Tonavalla, missä Rooman valtakuntaa uhkasi uusi kansainvaellus, joka muistutti kimbrien ja teutonien vaellusta tai suurta germaanilaisten hyökkäystä Cæsarin ja Ariovistuksen aikoina. Aina Tonavalta kauas pohjois-Saksaan asti germaanit olivat Böömin markomannien johdolla tehneet lujan liiton, ja heidän tarkoituksenaan oli nyt, kuten kimbriläisvaaran aikoina, anastaa itselleen uusia asuinsijoja Rooman valtakunnan alueella. Sinne he kaipasivat, aurinkoisempaan ilmanalaan, viljavampaan maahan, sillä kotona heillä oli vaikea elättää nopeasti lisääntyvää väestöä. Germaanien maanviljelys oli vielä alkuperäisellä asteella ja senvuoksi suuresti säistä riippuvaista; ja kun he eivät ymmärtäneet lannoittaa maata, se oli pian loppuun imetty.

Germaanien liikehtimisen aiheuttajina lienee tällä kertaa pidettävä slaavilaisia kansoja, jotka ahdistivat idästä päin. Germaanilaisen kansainvaelluksen takana voimme havaita siis slaavilaisen vaelluksen. Monien hyvintunnettujen germaanilaisheimojen nimien joukkoon ilmestyy nimittäin tämän ajan historiallisissa lähteissä paljon uusien kansojen nimiä, jotka näyttävät asuneen Weickselin varrella sekä Karpaateilla ja olleen slaaveja. Kuvaavaa on myöskin, että siinä voitonpylväässä, jossa näitä germaanilaissotia ylistetään, esiintyy epäämättömästi slaavilaisen rodun tyyppejä.

Se seikka, että germaanit heittäytyivät Tonavan rajoja vastaan, johtui siitä, että roomalaisten täytyi viedä sieltä useampia legioonia itärintamalle, minkä rintaman joukot nyt kuten aina olivat veltostuneet ja olivat liian heikkoja tehokkaaseen rajanpuolustukseen parthialaisia vastaan.

Markomannien johdolla siis germaanit vuonna 167 murtautuivat Pannoniaan, nykyiseen Unkariin, ja tuottivat Rooman armeijalle suuren tappion. Sitten he kulkivat edelleen lounaaseen päin, menivät Alppien yli ja tunkeutuivat pohjois-Italiaan. _Markomannilais_sodat alkavat.

Heti kuin germaanilaisjoukot olivat murtautuneet rajalinnoitusten läpi, maa oli heille avoinna, sillä kaikki roomalaiset joukko-osastot, jotka olisivat jotakin merkinneet, olivat tällöin sijoitetut rajoille ja siviiliväestö oli jo aikoja sitten menettänyt kykynsä puolustaa kotia ja kotiliettä, sitä mukaa kuin Rooman armeija oli muuttunut ammattiarmeijaksi. Ainoastaan elvyttämällä eloon roomalaisten muinoinen asekuntoisuus, yleisen asevelvollisuuden jälleen toimeenpanemisella Rooman valtakunta olisi ajan mittaan voitu pelastaa.

Kauhua, minkä eteenpäinryntäävät germaanit herättivät kansan keskuudessa, joka ei 270 vuoteen ollut nähnyt ulkoista vihollista rajojensa sisällä, on helpompi ajatella kuin kuvailla.

Marcus Aureliuksen täytyi itsensä lähteä sotaan. Ja vaikka hän oli ruumiiltaan heikko, hän täytti tunnustusta ansaitsevalla tavalla sotapäällikönkin tehtävät. Nämä tehtävät tosin helpottuivat, kun hän sai aikaan rauhan parthialaisten kanssa. Silloin voitiin Tonavan legioonat kutsua kotiin uudelle sotanäyttämölle; ja heti kuin nämä joukot oli ehditty laivata Italiaan, keisari itse läksi niiden etunenässä tunkeilijoita vastaan, ajoi heidät Alppien yli ja valloitti takaisin Pannonian. Mutta kaksitoista vuotta yhdeksästätoista hallitusvuodestaan hänen täytyi viettää telttaleirissä torjuakseen niitä kansanaaltoja, jotka yhä uudelleen tekivät ryntäyksiään. Saadakseen varoja pitkäaikaiseen sotaan hänen täytyi pantata vieläpä kaikki ne loistavat kulta- ja hopea-astiat ja muut kalleudet, joita Augustuksen ajoista asti oli koottu keisarilliseen talouskalukamariin.

Näinä koettelmusten vuosina filosofiset mietiskelyt pitivät hänen sieluansa tasapainossa. Kuinka mitättömältä näyttikään hänestä sotainen kunnia tähän itseensä syventymiseen verraten! »Mitäpä ovatkaan», hän huudahtaa, »Aleksanteri, Cæsar ja Pompeius Diogeneen, Herakleitoksen ja Sokrateen rinnalla? Nämä tutkivat olioita sekä niiden syitä ja ainesosia ja noudattivat omaa järkeään. Edellisillä taasen — miten moninaisia huolia ja monenlaista orjuutta!» Filosofoivan keisarin »Itsetutkistelut» alkoivat syntyä näihin aikoihin sodan melun hänelle suomina rauhallisina välihetkinä. 1600 vuotta myöhemmin toinen voimakastahtoinen ruhtinas sai voimaa ja tukea Marcus Aureliuksen miehekkäästä elämänviisaudesta vastoinkäymisen ja yksinäisyyden raskaina hetkinä. Tämä ruhtinas oli Fredrik Suuri.

Tämän stoalaisen keisarin uhrimieli ja luottamus kannustivat hänen sotureitaankin uusiin miehuuden ja kestävyyden osoituksiin. Nämä hänen ominaisuutensa merkitsivät enemmän kuin hänen sotilaallinen kykynsä. Sitä monet upseerit eivät hänellä tunnustaneetkaan olevan. He puhuivat halveksien keisarista, joka menetti aikaansa niin hyödyttömiin puuhiin kuin kirjoitelmien laatimiseen leirissä, ja arvelivat, että valtakunta tarvitsisi sotilaskeisarin.

Viimein Marcus sai sodan siirretyksi markomannien omalle alueelle ja valloitti heidän pääkaupunkinsa. Silloin useimmat näiden liittolaisista luopuivat, ja toisia kohtaan keisari käytti sekä voimaa että lempeyttä.

Mutta oli vaikeata saada aikaan pysyvää rauhaa. Kesken uusia varusteluja markomanneja vastaan jalo Marcus Aurelius kuoli kansansa onnettomuudeksi vuonna 180 pitkälliseen, kiduttavaan kulkutautiin, jonka aikana vain hänen erinomainen velvollisuudentuntonsa oli pitänyt hänet pystyssä. Hän oli silloin leirissä Vindobonan, nykyisen Wienin luona. Stoalainen keisari tervehti kuolemaa vapauttajanaan. Kuolinvuoteellaan hän puheli ystäviensä kanssa hänelle ominaiseen keveään sävyyn kaiken mitättömyydestä ja lopetti sanoen, ettei kuolemasta senvuoksi ollut välitettävä. Kun kaikki puhkesivat itkuun, hän sanoi: »Miksikä itkeä? Ajatelkaa sen sijaan armeijan pelastamista! Minähän menen vain ennen teitä kaikkia. Hyvästi!»

Historian Pantheonissa ei ole monta esimerkkiä niin kauniista inhimillisen nöyryyden ja ylevän kuninkaallisuuden yhtymisestä, kuin millaisena se esiintyy Marcus Aureliuksessa. Täydellä syyllä ja sanan kauneimmassa merkityksessä häntä voi nimittää pakanuuden pyhimykseksi, mutta pyhimykseksi, joka ei vain syventynyt omaan parempaan minäänsä, vaan myöskin miehekkäästi täytti velvollisuutensa tässä pahassa maailmassa. Voi vain, kuten Renan niin hienolla ymmärtämyksellä sanoo, aavistaa, »mitä hänen raadeltu sydän parkansa on kärsinyt, aavistaa kaiken sen hillityn mielipahan, joka kätkeytyi hänen kalpeiden kasvojensa, hänen rauhallisen hymynsä taakse. Hän on koko elämällään todistanut, että viisauden alku on sanoa onnelle jäähyväiset ja varmin tie löytää oikea onni. Ei ole ihanampaa iloa kuin se, joka jälleen palaa, sittenkuin on luovuttu maallisista iloista.»

* * * * *

Uskollisemmin kuin kukaan muu muinaisajan ylevistä hengistä aina Sokrateen ja Platonin ajoista asti Marcus Aurelius, jalosti Epiktetoksen kanssa kilvoitellen, on elämässään seurannut antiikin korkeita ihanteita. Siksipä tuntuukin syvältä historialliselta tragiikalta, että hänen aikanaan alkaa antiikin sivistyksen suuri hajoamisprosessi. Se onnellinen ajanjakso Rooman keisarikunnan historiassa, joka oli alkanut Vespasianuksen noustessa valtaistuimelle ja oli kestänyt — Domitianuksen hirmuhallituksen keskeyttämänä — yhteensä lähes vuosisadan, oli nyt peruuttamattomasti lopussa. Hallitsijasarja, jonka veroista historia ei kykene esittämään, on loppunut, loppunut myöskin se Augustuksen valtaistuimelle noususta alkanut 200-vuotinen ajanjakso, jolloin yleensä vallitsi rauha. Markomannilaissodat ovat vain alkunäytös siihen yhä voimakkaammaksi käyvään rynnäkköön valtakunnan rajoja vastaan, joka viimein saa lopullisen muotonsa suuressa germaanilaisessa kansainvaelluksessa. Markomannilaissodat ovat myrskynpuuskia, jotka ennustavat hirmumyrskyä. Ponnistukset suojella valtakunnan rajoja vaativat tämän jälkeen valtakunnan voimien äärimmilleen jännittämistä. Se on mahdollista ainoastaan sotilasitsevallan avulla, joka raskaana painaa kaikkea yksilöllistä vapautta ja lopuksi muuttuu vielä suunnattoman paljon pahemmaksi sotilasanarkian tilanteeksi. Rooman kansa ei tahdo taikka ei kykene nostamaan käsivarttansa itsepuolustukseen. Se on luovuttanut elinvoimaisemmista barbaarikansoista kootuille palkkasoturijoukoille kodin ja kotilieden puolustamisen samoihin barbaariheimoihin kuuluvia maahan tunkeutuvia joukkoja vastaan. Siksipä tämä kansa itse ensiksi muuttuukin välttämättömien puolustusmenojen passiiviseksi imukohteeksi ja sen jälkeen palkkasoturien ryöstönhalun ja mielivallan turvattomaksi uhriksi. Sellaisessa turtumuksen ja sorron ilmapiirissä kuihtuvat myöskin kukkaset sivistyksen puusta. Mutta runko elää — tulee vain istuttaa se uudelleen voimakkaampaan maaperään.

Uusi vaihe ihmiskunnan historiassa on tulossa. Marcus Aureliuksen jälkeen, kuten muuan nykyaikainen ranskalainen historioitsija on sanonut, »keisarikunta on saanut valmistusaikaa keskiajalle.»

Kirjallisuutta:

C. De la Berge, Essai sur le règne de Trajan.

Heinrich Francke, Zur Geschichte Trajans und seiner Zeitgenossen.

Johan Bergman, Plinius den yngre.

A. Linsenmayer, Die Bekämpfung des Christentums durch den römischen
Staat.

Victoria Vaschide Histoire de la conquête romaine de la Dacie (Laajoin kirjallisuusluetteloin).

A.D. Xénopol, Histoire des roumains de la Dacie Trajane. 2 nid.

Karl Lehmann-Hartleben, Die Trajanussäule: 2 nid.

Ferdinand Gregorovius, Der Kaiser Hadrian.

E. Kornemann, Kaiser Hadrian und der letzte grosse Historiker von Rom.

Bernhard W. Henderson, The life and principate of the emperor Hadrian
(Laajoine kirjallisnusluetteloineen).

A. Ræder, Keiser Hadrian.

Otto Th. Schulz, Leben des Kaisers Hadrian.

Wilhelm Weber, Untersuchungen zur Geschichte des Kaisers Hadrianus.

Thomas Codrington, Roman roads in Britain.

R.G. Collingwood, Hadrian's Wall. — Roman Britain.

T. Haverfield and George Macdonald. The romanization of roman Britain.

Gerge Macdonald. The roman wall in Scotland.

Jessie Mothersole, Hadrian's wall.

John Ward, The roman era in Britain.

L. Dietrichson Antinoos.

Viktor Rydberg, Antinous.

Hermann Winnefeld, Die Villa des Hadrian.

Otto Th. Schulz, Das Kaiserhaus der Antonine und der letzte Historiker
Roms.

Epicteti Enchiridion, ruotsintanut C.F. Hamilton.

Adolf Bonhöffer, Epictet und die Stoa. — Die Ethik des Stoikers
Epictet. — Epictet und das Neue Testament.

Th. Colardeau, Étude sur Épictete.

Marcus Aurelius, Självbetraktelscr. E. Weerin ruotsinnos.

Einar Löfstedt, Marcus Aurelius och hans tid (Verdandis småskrifter n:r 201).

Ernest Renan, Marc-Aurèle et la fin du monde antique.

LUKIANOS, ANTIIKIN VIIMEINEN SUURI KIRJAILIJA.

Näyttämönä on Olympos, jonne filosofi Kyniskos[177] on uskaltautunut hieman hävyttömin aikein tunnustella itsensä jumalien isän suonta. »Kuulepas Zeus», hän sanoo, »tarkoituksenani ei ole häiritä sinua rukoilemalla rikkautta tahi valtaa tahi jotakin muuta samanlaista, koska sinusta on kiusallista sellaista antaa. Kysymys on vain pienestä, turhanpäiväisestä asiasta, jonka suvainnet minulle suoda.»

Zeus: Annapa sitten kuulla pyyntösi, Kyniskos! Se hyväksytään, jos se on niin vaatimaton, kuin miltä kuulostaa.

Kyniskos: Vastaa vain minulle yksinkertaiseen kysymykseen! Varmasti olet sinäkin perehtynyt Homerokseen ja Hesiodokseen. Sano minulle sitten, onko totta, mitä nämä miehet kertovat Kohtalosta ja Moirista[178] että sellaiseksi kuin nämä kerran ovat kehränneet kunkin naisesta syntyneen elämänlangan, sellaiseksi sen sitten täytyy välttämättömästi tulla.

Zeus: Ei mikään ole varmempaa kuin se.

Kyniskos: Hyvä! No entä sitten Sallimus ja Sattuma, jotka myöskin ovat kuuluja auktoriteetteja, mitä ne sitten ovat? Ovatko ne Moiren kanssa samanarvoisia vai hieman ylempiä? Sillä yleinen käsityshän on se, että mikään ei merkitse mitään Sallimuksen ja Sattuman rinnalla.»

Nyt Zeus tulee hämilleen ja vastaa samoin kuin vanhemmilla on tapana vastata samanlaisessa tapauksessa koettaessaan selviytyä liian tiedonhaluisista lapsista: »Ei ole sallittu saada kaikkea tietää, Kyniskos.»

Kyselijä ei kuitenkaan anna tämän vaikuttaa itseensä, vaan jatkaa: »Mutta jos nyt Moirat hallitsevat kaikkea eikä ole ketään, joka voi kumota, mitä he kerran ovat päättäneet, niin mitä hyödyttääkään silloin, että ihmiset uhraavat teille jumalille ja tuovat teille kokonaisia hekatombeja, että Te kuulisitte heidän rukouksensa?»

Tällä tavoin Kyniskos solmeilee jumalien isän kysymyksillään niin julkeasti, että Zeus kiemurtelee kuin mato hänen säälimättömän logiikkansa edessä. Hän koettaa livahtaa kuin koira veräjästä selittämällä: Moirat järjestävät kaikki meidän jumalien välityksellä.

Kyniskos: Minä ymmärrän: te jumalat olette vain työkaluja kohtalottarien käsissä, aivan niinkuin kirves ja kaira kirvesmiehellä.

Zeus: Kuulepas, ajattele, että minä istun tässä salama kädessäni!

Kyniskos: Salamoitse sinä vain, Zeus! Kohtalo se kumminkin määrää sattuuko vasamasi minuun vai ei. Mutta sano minulle ensin eräs asia: Minkä ihmeen vuoksi sinä sallit temppelinryöstäjien ja ryövärien kuljeksia vapaina, sillävälin kuin sinä joka päivä annat salamasi iskeä tammiin ja kiviin ja alusten purjeisiin, jotka eivät ole tehneet mitään pahaa, vieläpä välistä hiljaisiin ja siivoihin vaeltajiin? Sinä et vastaa Zeus. Kenties minä en saa sitäkään tietää?

Zeus: Et, sitä sinä et saa, Kyniskos. Minulla ei ole mitään sanomista sellaiselle tungettelevalle vintiölle kuin sinulle.

Sepä ikävää — Kyniskos arvelee — »sillä minun pitäisi tehdä vielä pari kysymystä. Minä olisin mielelläni tahtonut päästä selville siitä, kuinka Moirilta voi riittää aikaa kaikkeen, pienimpiinkin asioihin, vaikka heitä on vain kolme. Enpä minä vain tahtoisi olla heidän asemassaan ja päivät pitkät istua ja kehrätä värttinällä, jossa on liiankin paljon törkyä ja sitten vielä kaupan päällisiksi pitää silmällä kaikkea. Mutta jos sinun, Zeus, on vaikeata vastata näihin kysymyksiini, niin on minun tyytyminen siihen, mitä jo olen saanut tietää. Sillä olenhan saanut ainakin hieman valaistusta kyselyyni Sattumasta ja Sallimuksesta. Ja tietystihän on jo kauan sitten määrätty, että minä en tule saamaan selkoa lopuskasta.»

Menettelytapa on tuttu. Se on sama vähitellen kumoava kyselytapa, jota Platonin dialogeissa Sokrates käyttää, kun hän panee sofistat ahtaalle. Se mies, joka dialogissaan »Zeus pulassa» on näin heittänyt harteilleen Platonin viitan, on syyrialainen Lukianos Samosatan kaupungista Eufratin varrelta. Hän syntyi noin vuonna 125. Hän oli aloittanut elämänuransa kaunopuhujana. Kaunopuhujana hän oli esiintynyt melkein kaikissa Rooman valtakunnan maissa ja saanut suurta suosiota osakseen. Mutta ontto retoriikka oli oikeastaan vain hänen elinkeinonsa. Kun hän oli koonnut suunnilleen niin suuren omaisuuden, että voi sillä elää, hän asettui asumaan Ateenaan, maailman kirjalliseen pääkaupunkiin ja antautui kirjailijauralle, jolla hän on tehnyt nimensä kuolemattomaksi. Hän oli niihin aikoihin nelikymmenvuotias mies.

Esikuvanaan hän piti platonilaista dialogia; mutta Lukianoksesta ei ollut syvämietteisiin filosofisiin tutkisteloihin — hän teki dialogissaan yksinomaan henkevää pilaa, mielellään parodiatyyliin. Hän piteli erittäin pahoin kansanomaisia kuvitelmia jumalmaailmasta, jonka monia vajavaisuuksia Ksenophanes ja Herakletos jo 700 vuotta aikaisemmin olivat ivailleet ja joista Aristophanes myöhemmin oli tehnyt pilaa näyttämöllä. Lukianos menee pitemmälle oppi-isänsä jälkiä seuratessaan. Hänestä Zeus on lörpöttelevä Don Juan, Mercurius yksinkertainen rosvo, Bakkhos auttamaton juoppo, joka tuoksuu viinille jo aikaisin aamulla, ja Hephaistos on ainakin kaikkea muuta kuin kadehdittava olio. Tosin hänellä on kaunis rouva, mutta tämähän pettää häntä Areen kanssa, ja »mitäpä ontuva nokinen seppäraukka voikaan niin korealle miehelle, joka on vielä sotilas kaupan päällisiksi?» Mutta Lukianoksella on vielä rikkaampi kuvakokoelma käytettävänään egyptiläisissä, syyrialaisissa ja muissa itämaisissa jumalissa ja pahoissa hengissä, jotka nyt vaativat osuuttansa vanhojen Olympoksen jumalien nektari- ja ambrosia-annoksista. Eikä sovi ihmetelläkään, ettei Zeus ilokseen näe koirankasvoisen Anubiksen ja Memphiksen härän tunkeutuvan korkean ylhäiseen olympolaiseen seuraan!

Kohtaloaan ei kiittele Hermeskään, kun hän joutuu kahden kesken mammansa kanssa ja saa tilaisuuden purkaa sydämensä. »Minullahan on aivan hullun paljon tekemistä» — sellainen on hänen sisunpurkauksensa sisällys. »Ei ole toista jumalaa koko taivaassa, jonka pitää riehua ja raataa niinkuin minun. Aikaisin aamulla ylös ruokasalia lakaisemaan ja asettamaan tyynyjä paikoilleen. Kun minä juuri ja juuri olen saanut kaikki järjestykseen, minun on jo ilmoittauduttava Zeukselle ja saan sitten pitkin päivää juoksennella ympäriinsä ristiin ja rastiin hänen asioillaan. Ja kun minä viimeinkin tulen takaisin tänne ylös, niin minä tuskin ehdin pudistella tomun päältäni, ennenkuin jo ambrosia on asetettava pöydälle. Eikä edes yölläkään minulla ole rauhaa. Minä olen lopen väsynyt koko hommaan.»

Pariksen tuomio dialogissa ylenkatse olympolaisia kohtaan muuttuu täydelliseksi pilaksi. Näytelmä — tekisi mieli sanoa — alkaa Zeuksen sanoilla Hermeelle: »Ota tämä omena ja riennä alas Fryygiaan ja etsi Priamoksen poika, härkäpaimen — hän käy Ida vuorella ja paimentaa laumaansa — ja sano hänelle näin: Kuulehan, Paris! Zeuksen tahto on, että sinä, joka olet kaunis mies ja lisäksi hyvin perillä rakkausasioissa, ratkaiset näiden kolmen jumalattaren keskisen riidan siitä, kuka heistä on kaunein. Kauneuspalkintona on omena.»

Kolme jumalatarta, joita kauneuskilpailussa on arvosteltava, saavat sen rauhoittavan tiedon, että paimennuorukainen »on kuninkaallista sukuperää, mutta samalla kertaa vain tuollainen turmeltumaton vuoriston lapsi, jota tuskin kukaan voi pitää arvottomana katselemaan niin paljoa naiskauneutta.»

Mutta kopeasti niskojaan nakaten Aphrodite selittää, että hän sitten vasta ei pelkää minkäänmoista palkintotuomaria. »Sillä mitäpähän voi olla minua vastaan huomauttamista?» Terävästi Hera sinkauttaa: »Emme mekään pelkää, Aphrodite, jos vaikka itse omalle Areellesi olisi uskottu päätösvalta asiassa.» Pallas Athene sitävastoin punastuu tyttömäisen häveliäästi.

Hermes: Ja nyt suoraan Fryygiaan — minä näytän tietä. Pysytelkää aivan perässäni! Eikä minkäänmoista hermostumista! Minä tunnen Pariksen: hän on nuori ja kaunis ja naistenmies ja oikea asianymmärtäjä tämänluontoisissa asioissa, niin että kyllä hän tulee olemaan hyvä tuomari.

Aphrodite: Tuohan kuulostaa hyvältä ja erittäinkin minä olen mielissäni siitä, että hän on oikeudenmukainen tuomari. Mutta sano minulle, onko nuori mies naimaton vai onko hänellä jonkinlainen vaimo?

»Mitä te supattelette?» Athene keskeyttää epäluuloisesti.

Hermes: Hän vain kysyi minulta, onko Paris poikamies.

Athene: No, mitä se häntä liikuttaa?

Hermes: Sitä en tiedä. Hänen oli vain jotakin kysyttävä eikä tarkoittanut sillä mitään, hän sanoo.

Athene: No, entäs sitten? Onko hän naimaton?

Hermes: Ei, eipä kyllä.

Athene: Hyvä! Onko hänessä vähääkään sotilasainesta? Onko hänellä sotaista kunnianhimoa, vai eikö hän ole muuta kuin paimen?»