Nyt Aphrodite keskeyttää keskustelun huomauttamalla, että hän nyt ei ainakaan ole sellainen, joka vihastuu siitä, että Hermes on syrjässä keskustellut hänen kilpailijattarensa kanssa. »Sellainen soveltuu huonoille luonteille, mutta ei koskaan Aphroditelle.»

Mutta nyt on saavuttu perille Ida vuorelle. Hera käyttää tilaisuutta hyväkseen pistelläkseen Aphroditea: »Sinä saat käydä edellä ja näyttää tietä», hän sanoo, sillä sinunhan pitäisi olla perehtynyt tähän seutuun niinä aikoina, jolloin sinä aikaisin ja myöhään teit kuuluisia vierailujasi Ankhiseen[179] luona.» — »Ei, nyt minä näytän teille tietä», Hermes sanoo ja niin hän sitten esittelee kolme ylhäistä naista paimennuorukaiselle, joka kauan seisoo typertyneenä niin suurenmoisen kauneuden edessä. Heidän tapansa siepata sana toistensa suusta ja piikiteliä toisiansa ei suinkaan helpota hänen tehtäväänsä. Hänen täytyi arvostella jokaista erikseen. Silloin näyttäytyy pian, minnepäin tuomio kallistuu. »Minä en ole sellainen, joka otan vastaan lahjuksia», hän ilmoittaa Heralle, kun tämä koettaa houkutella häntä koko Aasian herruudella: mutta kun Aphrodite lupaa kauniin Helenan rakkauden, niin lahjomattomuus sulaa kuin vaha.

* * * * *

Lukianoksen satiiri saa toisen, katkeramman, tummemman soinnun, kun hän vie meidät manalaan. Sille hän on omistanut kuuluisan dialogisarjansa »Kuolleitten keskusteluja», joissa kauttaaltaan värähtelee voimakas tunne kaiken mitättömyydestä. Muuan parhaimmista näistä dialogeista kuvaa matkaa Kharonin lautalla. Se alkaa näin:

Kharon: Tässä ei ole helppo selviytyä, sen saatte uskoa. Lauttahan on, kuten näette, pieni ja sangen kehno ja vuotava hieman joka paikasta. Jos se kallistuu, niin se menee kumoon samassa. Ja kuitenkin te tulette tänne suurissa joukoissa yhdellä kertaa ja laahaatte mukananne paljon tavaroita. Jos kaikki tuo kama otetaan mukaan, niin minä pelkään, että te saatte katua, ainakin uimataidottomat. Tässä ei auta muu kuin jättää kaikki tarpeeton tavara rannalle ja sitten käydä lautalle alastomina.

Hermes saa seista ääressä ja pitää silmällä, että matkustajat luopuvat kaikesta, mitä he ovat laahanneet mukanaan viimeiseen asti: kauneudesta, kunniasta, rikkaudesta j.n.e. Hän on jo vapauttanut pari haamua kaikista liiallisista matkatavaroista. Silloin saapuu siihen kolmas, jolta hän kysyy: »No entäs sinä siellä, jolla on purppurainen juhlapuku ja diadeemi, sinä, joka näytät niin korskealta, mikä sinä olet miehiäsi?

Lampikhos: Lampikhos, Gelan ruhtinas.

Hermes: Mitä sinä luulet tuolla kaikella koreudella täällä tekeväsi? Heitä se päältäsi!

Lampikhos: Kas siinä ovat sitten rikkauteni.

Hermes: Anna turhamaisuutesi ja ylimielisyytesikin tehdä niille seuraa, Lampikhos! Jos ne otetaan mukaan, tulee lautalle aivan liiaksi painoa.

Lampikhos: Mutta diadeemin ja purppuraviitan sinä kuitenkin antanet minun pitää, vai kuinka?

Hermes: Ei millään ehdolla. Pois vain nekin!

Lampikhos: Jääkööt sitten! Voitko sinä vielä enemmän vaatia? Kuten näet, minä olen nyt luopunut kaikesta.

Hermes: Ei, vielä on sinulla jäljellä julmuutesi ja hulluutesi ja julkeutesi ja vihasi. Niistäkin on sinun luovuttava.

Lampikhos: Tässä minä nyt sitten seison ilkialastomana.

Hermes: Nyt saat nousta lautalle.»

Nyt saapuu paikalle tavattoman suuri sotilas.

Hermes: Varjelkoon! Varustuksissa kiireestä kantapäihin! Mikä on aikomuksesi ja mikä on tarkoitus tuolla voitonmuistomerkillä, jota kannat?

Soturi: Että minä olen voittanut taistelun ja tehnyt itseni huomatuksi urhoollisuudestani, niin että valtio on tahtonut kunnioittaa minua.

Hermes: Jätä sinä vain muistomerkki ylhäälle maan päälle! Manalassa vallitsee rauha, eikä siellä tarvita aseita.

Mutta tuo suurieleinen — joka pöyhistelee kuin lintu ja rypistelee silmäkulmiaan ja näyttää niin syvämietteiseltä —, mikähän otus se on. Niin, minä tarkoitan tuota, jolla on pitkä, hoitamaton pukinparta.

Menippos: (Lukianoksen ihailema kyynillinen filosofi ja satiirikko 3:nnelta vuosisadalta e.Kr.): Se on olevinaan filosofi, Hermes, mutta on itse asiassa petturi ja suurveijari. Anna hänen vain riisua vaatteensa, niin saat nähdä, kuinka paljon turhamaisuutta kätkeytyykään sen viitan alle!»

Tällöin näyttäytyy, että — kuten Hermes sanoo — filosofin kaikki vastenmieliset ominaisuudet tuskin mahtuisivat viisisoutuun. Hänen täytyy luopua kaikista niistä, vieläpä raskaasta, takkuisesta pukinparrastaankin.

Lopultakin ollaan lähtökunnossa. Matkalla kuolemanvaltakuntaan kuullaan ylhäältä maan päältä moniäänistä sorinaa. Ne ovat jäljelle jääneitä, jotka ilmaisevat suruaan tai iloaan viimeisten kuolintapausten johdosta.

»Mutta sinua», Hermes Menippokseen kääntyen sanoo, »sinua ei itke kukaan, vaan sinä saat levätä siellä yksin ja rauhassa.»

Menippos: Eikö mitä. Varro vain, niin kuulet kohta koirien ulvovan surkeasti tähteni ja korppien siipien viuhinan, kun ne ottelevat keskenänsä pitäessään huolta hautaamisestani.

Hermes: Sinä olet miesten mies, Menippos.»

* * * * *

Toinen, joka viihtyy oikein hyvin manalassa, on köyhä suutari Mikyllos. Hän on niin innokas pääsemään lautalle, että tuskin pysyy nahoissaan, ja ylistää itseään onnelliseksi, koska hänellä ei ole mitään, mikä kiinnittäisi häntä elämään. »Kaikki, mitä olen nähnyt täällä alhaalla, miellyttää minua sitävastoin, kautta Zeuksen, tavattomasti», hän vakuuttaa. »Yleinen tasa-arvoisuus eikä mitään eroa ihmisten kesken, se on minusta olemassaolon ihanne. Täällä alhaalla me köyhät nauramme, sillä aikaa kuin rikkaat tuskittelevat ja välittävät.» Kun hän kuulee näiden valitusvirret, niin hän kumminkin itsekin pelkästä velvollisuudentunnosta voivottelee: »Ai, ai, minun nahkapalani ja minun kenkäni ja rakkaat sandaaliraasuni! Voi minua raukkaa, minä en saa enää koskaan tuntea, miltä tuntuu nähdä nälkää koko päivän tai kulkea talvella paljain jaloin ja puolialastonna, niin että hampaat kalisevat kylmästä. Kuka periikään nyt veitseni ja naskalini?»

* * * * *

Simyloksen ja Polystratoksen välinen dialogi näiden tavatessa toisensa kuolonvaltakunnassa luo hauskan sivupiirteen perintömetsästyksen historiaan.

»Simylos: No vihdoin viimein sinäkin, Polystratos, olet täällä alhaalla luonamme! Sinulta ei mahtane uupua monta vuotta sadasta.

Polystratos: Yhdeksänkymmentä kahdeksan on minun hartioillani, Simylos.

Simylos: Minkälaista sinulla on ollut viimeiset kolmekymmentä vuotta, sen jälkeen kuin minä kuolin? Sillä sinä kai olit siihen aikaan lähes seitsemänkymmenen ikäinen.

Polystratos: Hyvin miellyttävää, niin uskomattomalle kuin se kuulostaakin. Ennen kaikkea tungeksi ympärilläni joukoittain kauniita nuorukaisia ja uhkeita naisia ja minulla oli hajuvesiä ja tuoksuvia viinejä ja pöytä, jonka veroista ei ollut koko Sisiliassa. Heti aamulla tervehdyksillä käyvien joukot piirittivät minun oveni, ja myöhemmin päivällä tuotiin minulle mitä ihanimpia lahjoja kaikilta maailman ääriltä.

Simylos: Oletko ollut sitten kuninkaana minun kuoltuani, Polystratos?

Polystratos: En, mutta minulla oli tuhansittain ihailijoita.

Simylos: Minä voin tuskin hillitä nauruani. Ihailijoita — sinunlaisellasi vanhalla rumiluksella, jolla on vain neljä hammasta suussa.

Polystratos: Olipa, kautta Zeuksen, ja ne olivatkin koko kaupungin hienointa väkeä.

Simylos: Sinä puhut arvoituksia.

Polystratos: Ja kuitenkin luuksi jokaisen vähin tietävän, kuinka yleiseksi rakkaus lapsettomiin, varakkaisiin ukkoihin on tullut.

Simylos: Ahaa, nyt minä ymmärrän. Mutta kuinka sinä lopuksi menettelit omaisuutesi kanssa?

Polystratos: No, sille heistä, jonka kanssa aina viimeksi puhuin, oli minun tapana vakuuttaa, että olin tehnyt hänet perillisekseni; ja tämä uskoi sen ja ponnisteli kaksin verroin miellyttääkseen minua. Mutta minun jälkeeni löytyi kätköistäni toinen testamentti, joka sisälsi minun todellisen tahtoni ja siunaukseni noille narreille.

Simylos: No, mutta kenen sinä olit määrännyt perilliseksesi sen testamentin mukaan?

Polystratos: Erään fryygialaisen orjan. Ja nyt kaupungin ylhäisimmät liehittelevät häntä!»

* * * * *

Parhain Lukianoksen dialogeista on epäilemättä se, joka käsittelee »ihmisvihaaja Timonia». Sen draamallinen voima soi Shakespearelle kiitollisen tehtävän luoda siitä oikea draama.

Timon, entinen Ateenan rikas porvari, kulkee syrjäseuduilla yksinkertaisena päivätyöläisenä ja muokkaa maata otsansa hiessä kaikkien niiden ystäviensä hylkäämällä, jotka ovat imeneet hänet tyhjäksi hänen rikkautensa päivinä.

Hänen katkeruutensa koko olemassaoloon purkautuu hurjiin herjauksiin Zeusta kohtaan, joka ei yritäkään estää roistomaisuutta maailmassa: »Mutta Zeus, sinä 'ystävyydenruhtinas', 'vieraanvaraisuudensuojelija', 'salamanherra', 'pilvienpitelijä', 'ukkosmajesteetti' — puhumattakaan monista muista lempinimistä, joilla joukko hulluja runoilijoita huutaa sinua avukseen, etenkin silloin, kun olisi saatava runomitta hyvin sujumaan! Missä sinulla nyt on 'sähisevä salamasi' ja 'korkealla kumajava' ukkosesi ja 'loistava', 'häikäisevä', 'kauhea' vasamasi? Kaikkihan tämä on vain pötyä, ja pöyhkeilevien korulauseitten takana ei ole muuta kuin runollista usvaa. Kuinka on nyt tuon sinun tuliaseesi laita, jonka osumisvarmuutta on ylistetty? Se lienee palanut loppuun ja kylmentynyt, koskapa sinulla ei ole jäljellä vihankipunaakaan väärämielisiä ihmisiä kohtaan. Sinähän olet nykyisin niin tihrusilmäinen ja huononäköinen, ettet näe mitään, ja niin huonokuuloinen kuin vanha ukko. Toista oli siihen aikaan, kun sinä olit vielä nuori ja luonteesi kiivas. Silloin salama oli kulussa aamuvarhaisesta myöhään iltaan, ja ukkosenjyrähdykset vierivät pitkin taivaankantta. Ravisteleiksehan, Kronoksen poika, ja puhalla elämää salamaan tahi sytytä se Etnassa ja näytä, että sinulla on vielä jäljellä hieman sitä vihaa, jota Zeus kerran voimakkaan nuoruutensa päivinä hehkui!

Zeus: Mikä se on tuo kiljukurkku, jonka kuulen kirkuvan tuolla etäällä Attikassa, Hymettoksen lähellä, vuoren juurella? Koko mies näyttää likaiselta ja pörröiseltä. Hän on puettu vuotaan ja ahkerasti hän työskentelee ja tonkii maata. Sepä oli koko löylyttäjä puhumaan ja entä millainen suurlörppö sitten.»

Hermes selittää hänelle, kuka mies on. »Jaha, hän», Zeus tuumailee, »joka on minulle alttareillaan uhrannut niin lihavia ja ihania sonneja ja vuohia. Minä tunnen tosiaankin vielä nytkin sieraimissani niiden paistinhöyryjen tuoksun. Siitä miehestä täytyy meidän huolehtia, ettei hän joudu tuuliajolle, sillä hänellä on tosiaankin syytä nurkua kovaa kohtaloaan.

Kuulepas Hermes! Ota mukaasi Plutos[180] ja lähde heti alas hänen luoksensa! Mutta mitä tulee noihin kuokkavieraisiin ja heidän osoittamaansa kiittämättömyyteen, niin minä palaan asiaan, ja he saavat rangaistuksensa heti, kun vain olen ehtinyt saada salaman korjatuksi. Toistaiseksi täytyy kuitenkin heille olla riittävänä rangaistuksena sen, että näkevät Timonin upporikkaana jälleen. Mutta älä missään tapauksessa unohda ottaa paluumatkallasi mukaasi muutamia Etnan kyklooppeja tänne ylös korjaamaan ja hiomaan salamaa minulle.»

Hermes ja Plutos lähtevät siis matkaan. He tapaavat Timonin muokkaamassa kivikovaa maatilkkua ympärillään Ahkeruus, Viisaus, Kärsivällisyys ja »koko joukko sellaisia puutteen seuralaisia». Ne saavat nyt lähteä matkoihinsa, ja Hermes ja Plutos rientävät heidän sijalleen. Mutta kun he tarjoavat Timonille rikkautta ja onnea, tämä raivostuu ja uhkaa heitä kuokallansa, jolleivät he heti painele tiehensä. Rikkauden kirousta hän ei tahdo tuntea enää toista kertaa. »Plutos toi minulle tuhansia onnettomuuksia», Timon sanoo. »Hän jätti minut alttiiksi imartelijoille, lähetti minulle kavalia vihollisia, turmeli minut nautinnoilla ja teki minut toisien kateuden kohteeksi.» Kuinka paljon onnellisempi — hän arvelee — minä olenkin ollessani ulkona työssä pienellä maatilkullani, kaukana suurkaupungin turhuudesta ja kurjuudesta!

Plutos antaa hänen kuitenkin tietää, että oli Timonin oma syy, että hänen rikkautensa tuli väärinkäytetyksi. Ja kun Timon ei voi kieltää, että se on totta, hän vähitellen tulee taipuvaisemmaksi ja sanoo lopuksi kiltisti: »Kaipa minun on sitten toteltava, Hermes, ja tultava rikkaaksi jälleen.» Hän iskee kuokkansa maahan ja saa heti ylös maahan kaivetun kultaraha-aarteen. Mutta sitä hän ei totta tosiaankaan aio lahjoittaa pois. Nyt hän perusteellisesti kostaa ihmiskunnalle, jota hän on oppinut niin syvästi halveksimaan. »Yksinäisyydessä minä aion elää niinkuin susi, ja Timonin ainoa ystävä on oleva Timon», hän lupaa itselleen.

Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Huhu Timonin löydöstä on jo levinnyt läheiseen kaupunkiin, ja joka taholta tulee ihmisiä juosten henki kurkussa. »Kukahan lie tuo, joka tulee ensimmäisenä», Timon ihmettelee. »Gnathonideshän se on, tuo liehakoitsija, joka tässä eräänä päivänä, kun minä pyysin häneltä pientä almua, sen asemesta ojensi minulle köydenpätkän hirttääkseni itseni, tuo mies, joka niin monta kertaa on luonani kumonnut kurkkuunsa astioittain viiniä. Olipa hyvä, että hän tuli ensiksi!

Gnathonides: Enkö sanonutkin, etteivät jumalat jätä niin kelpo miestä kuin Timonia tuuliajolle? Hyvää päivää, Timon, sinä kauneuden ja rakastettavuuden esikuva, sinä iloinen juomaveikko!

Timon: Hyvää päivää, sinä ahne korppikotka, sinä hylkiö!

Gnathonides: Aina vain sama irvihammas! Mutta missä sinulla on nyt juhlahuoneisto? Minä olen ottanut mukaani juhlalaulun, yhden kaikkein viimeisimpiä.

Timon: Kyllä sinä saat laulaa, mutta se tulee käymään tämän kuokan säestyksellä.» Ja niin hän tanssittaa kuokkaansa Gnathonideeseen, kunnes pääsee hänestä eroon.

Samalla tavoin hän ottaa vastaan toisen toisensa jälkeen muutkin entiset kuokkavieraansa, jotka eivät ole edes tahtoneet tuntea häntä, sen jälkeen kuin hän tuli köyhäksi. Ei edes Démeaan, kaunopuhujan, onnistu päästä hänen suosioonsa jälleen, vaikka hän saapuu ilmoittamaan, että hän on tehnyt esityksen kansankokoukselle, että neuvokasta Timonia, yhteiskunnan hyväntekijää, kunnioitettaisiin siten, että hänen kultainen kuvapatsaansa asetettaisiin Athenen kuvan viereen Akropoliille.

Viimeiseksi karkoitetaan toisenlaatuinen korupuhuja, vanukepartainen filosofi ja veijari, yksi kyynikkokoulun monia torikirkujia, joilla on hyve ja kieltäymys huulillaan, mutta jotka heti ovat valmiit ne unohtamaan nähdessään lihavan syöttikukon, hyvää viiniä tai kauniin neidon. Siinä tyyppi, jota Lukianos aina pitelee pahoin. Jalo filosofi ei saavu toisten tavoin, varjelkoon toki, saadaksensa olla mukana jakamassa saalista! »Sinähän tiedät hyvin», hän sanoo Timonille, »kuinka minä olen tyytyväinen, kun saan vähän ohrapuuroa, ja että minun mieliruokani ovat ajuruoho ja krassi tahi, jos tahdon elää oikein ylellisesti, muuan hyppysellinen suolaa; ja juomani minä saan Hymettoksen vesijohdosta.» Ihmisystävällinen moraalisaarnaaja tulee vain antaakseen Timonille hyviä neuvoja, kuinka hän parhaiten voisi käyttää rikkauttaan. Enimmän siunausta rikkaus tuottaa, kyynikko sanoo, jos Timon on antelias filosofeille. »Omalta osaltani», tämä omanvoitonpyytämätön neuvonantaja lisää, »— kuitenkin minä nyt ajattelen vähemmin omaa itseäni kuin köyhiä tovereitani — minä en pyydä enempää, kuin että täytät tämän pussin kullalla, sillä filosofille ominaista on tyytyväisyys ja kohtuus.»

* * * * *

Vanhoilla päivillään Lukianos sai jonkun mahtavan suosijan toimesta hyvätuloisen toimen Egyptissä ja kuoli hyvässä asemassa olevana virkamiehenä vuosisadan loppupuolella. Hänestä on jäänyt jäljelle keisariajan sukkelimman ja ennakkoluulottomimman kirjailijan maine. Ei kukaan ole häikäilemättömämmin kuin hän paljastanut sen ajan usein loistavan pinnan alle piiloutuvaa sisäistä tyhjyyttä, ennen kaikkea onton retoriikan ja sofistiikan sekä jumaluskon, joka oli jo elänyt yli ikänsä ja muuttunut tyhjäksi muodoksi ja taikauskoksi. Itse asiassa Lukianos on jumala-dialogeillaan ivannut kuoliaaksi antiikin mytologian. Perussysäyksen se oli kuitenkin saanut jo paljon aikaisemmin. »Sitä, että on olemassa varjojen valtakunta maan alla ja Styksin sammakoinen suo, jonka yli kuolleet kulkevat venheessä, sitä eivät nykyisin usko lapsetkaan», jo Iuvenalis sanoo. Mutta paljon muuta taikauskoa ja uskoa ihmeitten tekijöihin oli tullut tilalle. Kaikkea tällaista vastaan Lukianos läksi sotaretkelle »terveen järjen» aseilla taistellen. Tieteen asevarasto ei sitävastoin ollut hänen käytettävissään. Siihen hänen opintonsa olivat liian vähäiset.

Lukianos oli, Schück sanoo, »viimeinen kirjailija, jolla oli antiikin ajatuksen kirkkaus ja hieno henkevyys. Hänen ja heidän aikalaisiaan ympärillään alkavat jo kohota ne keskiajan usvat, jotka vähän sen jälkeen varjostavat maailman.»

Kirjallisuutta:

Lukianos, Tre satiriska dialoger. Hans Hultin ruotsinnos kreikasta.

Lukianos, Valda skrifter. Hans Hultin ruotsinnos kreikasta. 2 osaa.

Lukianos, En sannfärdig historia.[181] Hugo Bergstedtin ruotsinnos.

Valda skrifter af Lukianos, P. Rödströmin ruotsintama.

Maurice Croiset, Essai sur la vie et les oeuvres de Lucien.

Rudolf Heim, Lucian und Menipp.

Fredrik Böök, Lukianos från Samosata (Essayer och kritiker 1915—1916).

Sven Dahlgren, Lucianus och hans tid.

Victor Hugo Wickström, Lukianos, antikens modernaste ande.

VIITTEET:

[1] Kr. Aineias.

[2] Henkikirjat.

[3] Sitten se voi kantaa hedelmiä vuosisadan.

[4] N.s. Liciniuksen laki. Perimätiedon mukaan se säädettiin vuonna 366 e.Kr., mutta todennäköisesti tämä laki syntyi vasta vuoden 200 paikkeilla.

[5] 62.5 hehtaaria. (Suomentajan huomautus.)

[6] Reduktio (lat. reductio) valtiolle palauttaminen. (Suomentajan selitys.)

[7] Sallustius oli syntynyt vuonna 86 e.Kr. Hän otti innokkaasti osaa vuosisadan keskivaiheilla käytyyn kansalaissotaan ja kuului tällöin kansanpuolueeseen, tuli senaattoriksi ja hoiti niin hyvällä menestyksellä päällikkyyttä Julius Cæsarin sodissa, että Cæsar palkitsi hänet hyvätuloisella Numidian maaherranviralla. Cæsarin kuoleman jälkeen, vuonna 44 e.Kr., hän vetäytyi syrjään valtiollisesta elämästä ja eli niillä rikkauksilla, jotka hän oli koonnut Afrikassa. Hän rakennutti itselleen Roomaan palatsin, joka myöhemmin joutui keisarien asunnoksi, ja antautui historiallis-kirjalliseen työhön. Paitsi Jugurthan sotaa, hän kuvasi Catilinan salaliittoa sekä käsitteli viidessä kirjassa Rooman historiaa vuosien 78—67 välillä e.Kr. Mutta tästä teoksesta on ainoastaan katkelmia säilynyt.

Sallustius ei katsele tapahtumia puolueettoman historioitsijan, vaan demokraattisen puoluemiehen silmillä ja maalaa mielellään liioitellun vahvoin värein. Mutta hänellä on terävä silmä huomaamaan psykologisten tekijäin suuri merkitys, ja tältä kannalta katsoen hänellä on suuret ansiot historioitsijana. Esikuvanaan hän piti suurta kreikkalaista historioitsijaa Thukydidestä.

[8] Henkevä klassikko-filologi Gaston Boissier keskittää Jugurthan käsityksen Roomasta sanoihin »Ville a vendre» (Kaupunki myytävänä).

[9] Nykyinen Marokko, levoton maa, joka nyt ensi kerran esiintyy maailmanhistoriassa.

[10] »Kerrotaan» myös, että vain 10 miestä pääsi pakenemaan. Liioittelevat numerotiedot osoittavat joka tapauksessa tappion moraalisen vaikutuksen suuruutta. (Suomentajan huomautus.)

[11] Teutoneja pitävät useat huomattavat tutkijat keltteinä. (Suomentajan huomautus.)

[12] Lue Eks.

[13] Italia oli oskien murteella Viteliu, joka on samaa kuin vitulus: vasikka.

[14] Hän oli muka keksinyt yleislääkkeen myrkkyä vastaan, lääkkeen, joka sai nimen keksijänsä mukaan. Resepti oli löydetty, Mithradateen omalla käsialalla kirjoitettuna, hänen arkistostaan, ja se kuului näin: »Ota kaksi pähkinää» — luultavasti jotakin myrkyllistä lajia — »kaksi viikunaa ja kaksikymmentä ruutapensaan lehteä, survo ne ja pane lisäksi hyppysellinen suolaa! Näistä valmistettu juoma, otettuna tyhjään vatsaan aamulla, suojelee koko päivän myrkyn vaikutuksia vastaan.» Toisten tietojen mukaan hän oli pannut seokseensa myöskin ankan verta. Väitetään, että hän ottamalla joka päivä tätä lääkettä oli tullut myrkkyjen suhteen niin vastustuskykyiseksi, että kun hän lopuksi tahtoi tehdä itsemurhan myrkyllä, se ei onnistunut.

[15] Roomalaisten ylipäällikkö joutui vangiksi. Mithradates sidotti hänet aasin selkään ja kuljetutti häntä kaupungista toiseen pilkattavaksi ja syljeksittäväksi. Viimein hän lienee lopettanut vangin elämän valattamalla sulaa kultaa hänen kurkkuunsa siten pilkatakseen hänen maankuulua ahneuttaan.

[16] Mutta lukuisten pelkuruuden ja verenhimon näytteiden rinnalla kerrotaan myös liikuttavasta uskollisuudesta. Niinpä eräs hyvä isäntä pelastui siten, että hänen orjansa pitivät häntä kätkössä, ottivat kadulta ruumiin, panivat kultaisen sormuksen sen sormeen ja ilmoittivat sen olevan heidän kuolleen herransa, jonka jälkeen he hautasivat kuolleen suurella loistolla ja komeudella, Mutta sillävälin pääsi heidän todellinen herransa Galliaan.

[17] Vastaanottosali, päähuone roomalaisissa asumuksissa.

[18] Appianos kirjoitti toisen vuosisadan edellisellä puoliskolla e.Kr. 24 kirjaa käsittävän Rooman historian. Näistä on 11 kirjaa säilynyt.

[19] Ne ovat, ikävä kyllä, hävinneet jälkimaailmalta.

[20] Sotahistorioitsija Kromayer tulee kuitenkin osittain toiseen tulokseen. Plutarkhoksen ja toistenkin attikalaisten kirjailijain kertomusten perusteella hän koettaa uudelleen hahmotella Kreikassa Khaironeian luona käytyä tärkeätä taistelua. Hän tulee siihen tulokseen, että Sulla oli erittäin etevä taktikko, jonka voima piili siinä, ettei hän koskaan taistelun eri vaiheissa takertunut yksityiskohtiin kokonaisuuden kustannuksella. Ja Sullan vastustaja saa sen mainesanan, ettei hänkään suinkaan ollut mitätön päällikkö.

Kromayerin vastustajan Delbrückin mielestä on sitävastoin aivan mahdotonta säilyneiden kuvausten perusteella saada kuvaa taistelusta ja muodostaa varmaa käsitystä Sullan sotapäällikkölahjoista.

[21] Eräästä Vedius Pollio nimisestä Augustuksen aikaisesta upporikkaasta miehestä kerrotaan, että hän ruokki lammikoillensa mureenoja orjiensa lihalla, jotka eivät olleet osanneet olla julman herransa mieliksi.

Mureena on eräs ankeriaslaji, jonka lihaan roomalaiset olivat mielettömästi ihastuneita. Tämän kalan eräät lajit ovat erittäin saaliinhimoisia ja käyvät m.m. ihmisten kimppuun.

[22] Tästä johtui perimätieto, että gladiaattorit keisariajalla astuessaan areenalle tervehtivät hallitsijaa sanoilla: »Ave Cæsar! Morituri te salutant. (Ollos tervehditty, keisari, kuolemaan menevät sinua tervehtivät.)»

[23] Hänestä kerrotaan, että hän suuresta orjajoukostaan muodosti sammutusvälineillä varustetun yksityisen palokunnan — kunnallista palokuntaa ei näet Roomassa ollut huolimatta siitä, että usein sattui tulipaloja, erittäinkin suurissa vuokrakasarmeissa. Kun talo syttyi tuleen, Crassuksen palokunta tavallisesti riensi heti palopaikalle. Ja samanaikaisesti ilmestyi sinne myös hänen asiamiehensä, joka tarjoutui ostamaan omistajalta talon huokeasta hinnasta. Talonomistaja voi olla jotenkin varma siitä, että talo palaisi pohjaa myöten, jolleivät palokuntalaiset auttaisi häntä. Hänellä ei ollut valitsemisen varaa. Niin pian kuin kauppakirja oli allekirjoitettu ja Crassus pilahinnalla tullut talon omistajaksi, hänen palokuntansa ryhtyi vasta täydellä tarmolla sammutustyöhön. Tavallisesti kävi myöskin niin, että hän vähitellen polkuhinnoilla pääsi naapurienkin talojen omistajaksi. Käyttämällä hyväkseen kaikenlaisia suotuisia olosuhteita puuhakas talohuijari pala palalta sai omiin nimiinsä puolet kaupunkia.

[24] Suurmiesjäljennös. — Myötämielisempi on Pompeiukselle m.m. Theodor Birt, ks. »Rooman miehiä» (Suomentajan huomautus).

[25] Hän eli toisella vuosisadalla j.Kr.

[26] Hänen isoisänsä isä oli ollut Hannibalinsodan urhoollisimpia miehiä. Hänen ruumiissaan oli kolmekolmatta haavan arpea, ja useammin kuin kerran oli hevonen surmattu hänen altaan. Hänen toisella sotaretkellään sattunut oikean käden menetys ei estänyt häntä yhä uudelleen lähtemästä sotatanterille. Hän vain teetti itselleen raudasta käden puuttuvan tilalle. Kaksi kertaa hän joutui Hannibalin vangiksi, mutta hankkiutui omin voimin pakoon kummallakin kerralla.

[27] Kuvaavaa sille, mitä aikalaiset uskoivat Catilinasta, on yleisesti levinnyt huhu, josta Sallustiuskin, vaikka varoen, kertoo. Tämän huhun mukaan Catilina oli, sittenkuin kaikki läsnäolevat olivat antaneet valallisen vakuutuksensa, »kulkenut ympäri käsissään uhrimaljat, joissa oli ihmisverellä sekoiteltua viiniä, jota hän oli jokaiselle juottanut koko ajan manaten päällensä kirousta, jos pettäisi valansa». Myöhäisemmät muinaisajan historioitsijat pitivät tätä kaameaa huhua täytenä totena ja vähitellen siitä kehittyi kertomus, kuinka salaliittolaiset olivat syöneet ihmislihaa.

[28] Kaikkivaltiaan diktaattorin nimen nuori asianajaja ympäröi aina imartelevimmilla määräyssanoilla kuten »urhoollinen ja loistava Sulla, jonka nimi minulla on kunnia mainita»; ja hän nimenomaan esittää Sullan asian todellisesta laidasta tietämättömänä. »Eihän ole ihmeteltävää», Cicero sanoo, »jos jotakin voisi tapahtua sen miehen huomaamatta, joka yksin huolehtii kaikesta ja jolla on hoidettavanaan niin paljon tärkeitä asioita, että hän tuskin ehtii hengittämäänkään.»

[29] Iuppiter Statorin temppeli, joka sijaitsi sotilaallisesti tärkeän Palatinus kukkulan juurella.

[30] Vuosi 62 e.Kr.

[31] Tämä on antiikin perimätieto. Mommsenin ja Eduard Meyerin olettamusta, että vuosi 102 olisi ollut hänen synnyinvuotensa, on viime aikoina pätevillä perusteilla vastustettu.

[32] Noin 900.000 Smk.

[33] Vävy oli kuusi vuotta vanhempi kuin appi ja kaksi kertaa niin vanha kuin 23-vuotias morsian.

Pompeius oli tätä ennen ollut kolme kertaa naimisissa. Ensimmäisen vaimonsa hän hylkäsi naidakseen Sullan tyttären, joka jonkin ajan kuluttua kuoli lapsivuoteeseen. Vähän ennen kotiintuloaan hän oli eronnut kolmannesta vaimostaan, sentähden että tämä hänen poissa ollessaan oli ollut hänelle uskoton — Cæsarin kanssa.

Cæsar oli itse menettänyt ensimmäisen vaimonsa kuoleman kautta. Toisesta hän oli äskettäin eronnut, koska suuresti epäiltiin hänen olleen luvattomassa suhteessa Clodinkseen ja, kuten Cæsar sanoi: »Cæsarin vaimoa ei saa edes epäillä.» Jonkin ajan perästä Cæsar meni taas naimisiin.

[34] Nykyinen Frascáti.

[35] Nimen arvellaan johtuvan kelttien Lug nimisestä ylijumalasta. Germaanit lausuivat nimen Loke, ja kelttien ja germaanien välillä vallitsevan vihamielisyyden lakia se luonnollisesti merkitsi jälkimmäisille pahan edustajaa.

[36] Lausutaan: Provángs.

[37] Tämä riippui luultavasti siitä, että ihmisuhreiksi valittiin pääasiallisesti rikollisia.

[38] Liioitellut tiedot vihollisvoimista ovat helposti selitettävissä, kun on kysymys hajallisina toimivista barbaarijoukoista. Kun kuitenkin Delbrück ei pidä näitä liioitteluja pelkkinä erehdyksinä Cæsarin puolelta, vaan näkee niissä eräissä tapauksissa voittajan taipumuksen kaunistelemaan omia urotekojaan, hän on saanut osakseen voimakkaita vastalauseita useiden toisten nykyaikaisten historioitsijoin taholta.

[39] Manipulus oli kohortin alaosasto, joka vuorostaan oli taas legioonan alaosasto.

[40] Hän kertoo itse, kuinka tämä senaikaisen rakennustaidon mestarinäyte suoritettiin, m.m., että paalujen päät teroitettiin ja paalujuntilla upotettiin pohjaan, mutta ei kohtisuoraan, vaan vinoon, ettei vuolas virta veisi niitä mennessään. Monien muiden erinomaisten päällikköominaisuuksiensa lisäksi Cæsarilla oli sekin avu, että hän oli erinomainen insinööriupseeri. Linnoitusten rakentamistaidossa ja piirityskoneiden suunnittelussa hän oli oikea mestari.

[41] Myöhemmin hän kulki uudelleen Reinin yli, mutta revitti senjälkeen sillan itäisen osan ja rakennutti sillan päähän nelikerroksisen puulinnoituksen varoitukseksi vastaisille germaanien valloitusaikeille ja jätti linnoitukseen joukko-osaston vartioksi.

[42] Että brittiläiset käyttivät vieläkin tätä aselajia, jonka mannermaan kelttiläiset olivat jo vuosisata sitten vaihtaneet ratsuväkeen, riippui luultavasti siitä, että heillä oli vielä vain pieniä poneja muistuttavia hevosia, kun sen sijaan heidän heimoveljensä Kanaalin toisella puolen olivat hankkineet itselleen etelästäpäin hevosia, jotka olivat riittävän voimakkaita käytettäväksi ratsuväenhyökkäykseen.

[43] Neljän assyrialaisen kuninkaan nimi.

[44] Mahtava intialainen hallitsija kolmannella vuosisadalla e.Kr. kuuluisa jalosta inhimillisyydestään. Hän oli etevä lainsäätäjä ja Buddhan opin innokas kannattaja.

[45] »Veda» on vanhimman intialaisen kirjallisuuden yleisnimi.

[46] Usean intialaisen runoilijan nimi.

[47] Roomalainen historioitsija Suetonius kirjoitti toisen vuosisadan jälkipuoliskolla j.Kr. kahdentoista ensimmäisen Rooman keisarin elämäkerrat alkaen Julius Cæsarista. Teos on ennemminkin juttukokoelma kuin varsinainen historia.

[48] Se oli ollut onnellinen avioliitto, joka päättyi vuonna 54 e.Kr., kun Julia kukkeimmillaan ollen kuoli. Hänen äskensyntynyt poikansa seurasi häntä pian hautaan. Cæsar koetti solmia uudelleen sukulaisuussiteen itsensä ja Pompeiuksen välille. Hän ehdotti, että hän itse eroaisi puolisostaan ja menisi naimisiin vävypojan ainoan tyttären kanssa. Koska tämäkin oli naimisissa, olisi hänen siis ollut erottava miehestään, Sullan pojasta.

Samalla kuin Cæsar näin ehdotti, että appi ja vävy vaihtaisivat osia, tarjosi hän Pompeiukselle sisarensa tyttärentytärtä, kaunista ja hyväsydämistä Octaviaa puolisoksi. Mutta Pompeius ei tahtonut erottaa tytärtään miehestään. Itse hän otti vaimon Scipion perheestä, rakastettavan ja hienosti sivistyneen Cornelian, joka oli ennen ollut naimisissa nuoremman Crassuksen kanssa.

[49] Tämän pikkujoen nimi on nyt Pisatello.

[50] Sanat olivat lainatut eräästä Menandroksen komediasta.

[51] Suetoniuksen juttu, jonka mukaan Cæsar olisi empinyt hetkisen, ennenkuin päätti mennä Rubicon yli, on aivan Cæsarin luonteen vastainen.

Naamioidakseen puuhiaan Cæsar piti siihen aikaan suuret vieraspidot Ravennassa. Vasta illalla hän nousi pöydästä ja lupasi pian tulla takaisin. Hän ei palannut. Sen sijaan hän meni uskollisimpien ystäväinsä kanssa Rubicolle, missä hänen joukkonsa häntä odottivat.

[52] Sama kaupunki, jonka kapinalliset liittolaiset tahtoivat kerran tehdä Italian pääkaupungiksi ja antoivat sille nimen Italia.

[53] Pompeius tunsi rikkaiden tilanomistajain omanvoitonpyynnin.

[54] Marius, Sulla ja monet muut.

[55] Kun vilja loppui, he tekivät itselleen leipää eräänlajisista juurista, jotka he musersivat ja sekoittivat maitoon.

[56] Kerrotaan, että Cæsar kerran kärsimättömyydessään teki epätoivoisen päätöksen purjehtia itse Brundisiumiin antamaan vauhtia siellä olevien joukkojen laivaukselle. Eräänä yönä hän kaikkien muitten, paitsi kolmen orjan tuntematta, oli noussut jo alukseen. Mutta oli niin ankara myrsky, elä laivuri tahtoi kääntyä takaisin. Silloin matkustaja ilmaisi, kuka hän oli, ja huusi laivurille kuuluisat sanat: »Älä pelkää! Sinulla on Cæsarin onni laivassasi!»

Mutta luonnonvoimien raivo pakotti Cæsarinkin lopuksi taipumaan.

[57] Cæsarin antamien tietojen mukaan oli vihollinen enemmän kuin kaksi kertaa niin voimakas kuin hänen oma armeijansa, mitä jalkaväkeen tulee, ja seitsemän kertaa voimakkaampi ratsuväkensä puolesta. Tämän Delbrück selittää mahdottomaksi. »Mikä», hän kysyy, »Pompeius olisi ollut miehiään, jos hän, kun hänellä oli niin suuri ylivoima puolellaan, olisi tahtonut välttää ratkaisevaa taistelua?» Delbrück arvioi Pompeiuksen armeijan noin 40.000 jalka- ja 3.000 ratsumieheksi, Cæsarin vastaavat määrät 30.000 ja 2.000. Sen lisäksi tulivat kevytaseiset joukot, joita Pompeiuksella samoin oletetaan olleen paljoa enemmän.

Stoffelin, Kromayerin ja Veithin mielestä osoittaa sitävastoin taistelun kulku, että Cæsarin tiedot voimasuhteista ovat oikeita, ja tuekseen he viittaavat sellaiseen sotataidon auktoriteettiin kuin Napoleon I:een. Olihan Cæsarilla Pharsaloksen luona vastassaan järjestettyjä joukkoja, ja näiden lukumäärä oli paljoa helpompi arvioida kuin barbaarijoukkoja Galliassa. Kromayer sanoo Delbrückiä vastaan: »Cæsar parka! Jos hän nyt tahtoi ehdottomasti lörpötellä, minkätähden hän sen teki niin kömpelösti?»

Pompeiushan, eikä Cæsar, hallitsi merta. Ei siis sovi ihmetellä, jos Cæsar ei saanut kuljetetuksi enempää kuin 1400 ratsumiestä hevosineen ja 22 000 miestä roomalaista jalkaväkeä, kuten hän itse ilmoittaa. Ei myöskään ole lainkaan mahdotonta, että 400 ratsumiestä oli menetetty aikaisempien taistelujen aikana, ja että Pompeius voi häntä vastaan asettaa 7.000 ratsu- ja 45.000 jalkamiestä.

[58] Eräs juttu tältä sotaretkeltä kertoo, että Cæsar oli käskenyt sotilaitaan suuntaamaan keihäänsä ylhäisten roomalaisten keikarien kasvoihin, jotka ennen kaikkea pelkäsivät kauneutensa tuhoa.

Totuudensiemen tässä jutussa lienee seuraava: Vahvistaakseen harvalukuista ratsuväkeään ylivoimaista vihollistaan voistaan Cæsar oli antanut sen tueksi 2 000 parasta jalkamiestään. Mutta koska nämä eivät kyenneet miekoillaan tekemään mitään hevosen selässä oleville vihollisille, tuli heidän sen sijaan käyttää keihäitä, mutta ei heitto-, vaan työntöaseina, ja suunnata ne vinosti ylöspäin ratsastajia kohti. Selvästikin juuri tälle käskylle joku viikari sotilasten joukosta on antanut sen pilaselityksen, joka on sitten periytynyt jälkimaailmalle.

[59] Suurpiirteisyyttä on myöskin hänen merellä suorittamissaan urotöissä. Häneltä peräisin on ylpeä ajatelma »Navigáre necésse est; vivere non est necesse» (Purjehtiminen on välttämätöntä; eläminen ei ole välttämätöntä). Lausuma, jota käytetään mietelauseena vanhojen laivuriseurojen kokoushuoneissa, on tarkoitettu teroittamaan merenkulun suurta merkitystä. Plutarkhoksen mukaan Pompeius sepitti sen aikana, jolloin elintarvepula uhkasi Roomaa ja hän oli koonnut suuren viljalaivaston auttaakseen kaupunkia. Kun silloin puhkesi niin raju myrsky, että laivurit eivät uskaltaneet lähteä purjehtimaan, hän nousi itse erääseen alukseen ja käski sen päällikön nostaa ankkurin sanoen: »Sinun on pakko purjehtia; elämään sinua ei kukaan pakota.»

[60] Eräässä meritaistelussa 53-vuotias Caesar antoi uuden näytteen joustavuudestaan. Hänen täytyi viimein hypätä mereen päästäkseen ylivoimaa pakoon ja hän ui uskomattoman kestä västi erääseen laivaan, joka oli taistelulinjan ulkopuolella. Ja kuitenkin hän ui vain yhdellä kädellään, sillä toisessa hän piti muutamia tärkeitä asiakirjoja, jotka hän tahtoi pelastaa.

[61] Caecar vei hänen nuoren poikansa Roomaan, jossa hän sai erittäin hyvän kasvatuksen. Keisari Augustus naitti hänet myöhemmin erään Antoniuksen ja Kleopatran tyttären kanssa ja antoi hänelle osan Numidiaa hallittavaksi. Että nuorempi Iuba oli sivistynyt mies, sen hän osoitti historiallisella ja maantieteellisellä kirjallisella toiminnallaan.

[62] Malagan ja Sevillan välillä.

[63] Angprö'r.

[64] Shakespearen tuttu Cæsarin luonnekuva on sitävastoin luotu siinä hengessä, kuin imperaattori olisi elämänsä loppupuolella joutunut suuruudenhulluuden valtaan ja kadottanut terveen todellisuusvaistonsa.

Ferreron käsitys Cæsar-kysymyksessä on saman suuntainen kuin suuren englantilaisen näytelmäkirjailijan. Historiallisiin sommitteluihin taipuvaisena Ferrero päätyy Cæsarin historiallisen elämäntyön tulkinnassaan siihen lopputulokseen, että se suurin piirtein oli joukko epäonnistuneita suunnitelmia ja että hänen maailmanhistoriallinen tehtävänsä oli laadultaan negatiivista: näytellä suuren hävittäjän osaa valmistaakseen tilaa uudelle valtakunnalle. Elämänsä loppupuolella tosin tämä suuri alasrepijä koetti vaihtaa osaa ja esiintyä rakentajana. Mutta yritys oli tuomittu epäonnistumaan sen vuoksi, että latinalaisen maailman repivät voimat eivät vielä lähestulkoonkaan olleet ehtyneet. Ne olivat Cæsarille ylivoimaisia, etenkin kun hänen omat voimansa eivät olleet samat kuin ennen. Koko maailmahan oli hermostuneen kiihkon vallassa, ja se luonnoton jännitys, jonka vallassa Cæsar oli viettänyt elämänsä viimeiset vuodet, oli tehnyt hänet ärtyisäksi, järkyttänyt hänen sielullista tasapainoaan ja sokaissut hänet. Hän tunsi itsensä lopen väsyneeksi ja kärsi vaikeista kaatuvataudin kohtauksista.

Näin Ferrero käsittää asian. Hänen ajattelutapansa on kiintoisa varsinkin psykologisena todisteena, esimerkkinä siitä, kuinka historiallinen filosofointi voi johtaa ajatustulokseen, joka on aivan vastakkainen sille, minkä tavallinen ihmisjärki pitää luonnollisina, päivänselvinä tosiasioina.

Eduard Meyer vastustaa tällaista käsitystä ja vakuuttaa, että imperaattori säilytti loppuun asti ihmeellisen joustavuutensa. Parhaana todistuksena tästä on se melkein uskomaton työkyky ja määrätietoinen tarmo, mitä hän osoitti vielä elämänsä viimeisinä kuukausina.

[65] Kahdeksankymmentä toisten tietojen mukaan.

[66] Kuiskailtiinkin, että hän tosiaan oli hänen lihallinen isänsä.

[67] Mestarillisesti on Shakespeare murhenäytelmässään »Julius Cæsar» Plutarkhoksen ja Appianoksen mukaan kuvaillut kansanjoukon äkillistä mielialan muutosta. Brutus on juuri puhunut rahvaalle niin mukaansatempaavasti vapautustyöstään, että hänelle kohotetut eläköönhuudot eivät tahdo koskaan loppua. Hädin tuskin Antonius saa sen jälkeen sanan vuoron ja aloittaa näin:

    »Jalo Brutus
    hän sanoi vallanahnaaks Cæsarin…
     ja Marcus Brutus hän on kunnon mies.»

Hän puhuu sitten sydämeen käyvin sanoin Cæsarin hyvyydestä kansaa kohtaan. »Oliko se vallanhimoa?» hän kysyi. »Niin sanoo Brutus, ja Brutus on varmasti kunnian mies.»

Tähän tapaan Antonius jatkaa. Hän osoittaa Cæsarin veristä vaippaa, osoittaa murhaajien tikarien reikiä ja tekee seuraavan johtopäätöksen: »Miehet, jotka ovat tehneet tämän, ne ovat kunnian miehiä.» Silloin koko kansanjoukko puhkeaa itkuun ja kuuluu huudahduksia: »Ei, he ovat roistoja, hänen murhaajansa! Kostoa! Etsikää heidät — polttakaa — kärventäkää — murhatkaa — lyökää! Älkää antako yhdenkään roiston elää!» Lopuksi Antonius lukee Cæsarin kansanystävällisen testamentin. Silloin joukko mylvii: »Hei tulipaloja! Brutuksen ja Cassiuksen luo! Pistäkää kaikki tuleen! Jalo Cæsar! Kostakaamme hänen kuolemansa!»

[68] Noin 70 miljoonaa markkaa.

[69] Muuan mies murhattiin sen vuoksi että hän kieltäytyi luovuttamasta Antoniukselle eräitä korinttilaisia maljakkoja, joihin triumviri oli ihastunut. Tämän uhrin nimi oli kyllä pahamaineinen Gaius Verres.

[70] Lukekaa esim. se perhekohtauksen kuvailu, minkä Cicero kirjeessään antaa aamiaisesta veljensä kodissa! Kirjeenkirjoittajasta oli luonnollista uskoa kälyn ikävän luonteen aiheuttamat huolet juuri Atticukselle, koska tämä oli hänen kälynsä veli. Johdannoksi Cicero vakuuttaa: »Minä en totta tosiaan ole nähnyt koskaan kenenkään olevan niin rauhallisen ja myöntyväisen kuin veljeni oli sisartasi kohtaan. Hänessä ei ollut hiventäkään huonoa tuulta. Hän sanoi vain — kaikessa ystävyydessä: 'Pomponia, nyt voit pyytää naisia kokoontumaan, niin minä sillävälin haetutan miehet?'

Kaikki tapahtui niin hyvänluontoisesti kuin vain voi — joka tapauksessa tuntui minusta siltä. Hän sanoi sen ystävällisesti ja tarkoitti ystävällisesti ja näytti myöskin siltä.

Mutta Pomponia vastasi, niin että minä voin sen kuulla: Tässä talossa kohdellaan minua kuten sellaista, joka ei siihen kuulu? Luultavasti vain siksi, että Statius orja oli etukäteen jo järjestänyt aamiaisen!

Veljeni sanoi vain minulle: 'Niin, tällaista minä saan kuulla joka ikinen päivä!'

Niin istuuduimme sitten kaikki pöytään. Pomponia ei ollut mukana. Veljeni lähetti kaikesta huolimatta, joitakin ruokalajeja hänelle huoneeseensa. — Ei, hän ei tahtonut mitään! Lyhyesti: minä en ole koskaan nähnyt ketään hyväluontoisempaa kuin veljeni, enkä ketään ärtyisempää ja pikaisempaa kuin sisaresi» Ja sitten hän pyytää Atticusta tekemään voitavansa saadakseen, sisarensa järkiinsä.

[71] Terentia meni sitten uudelleen naimisiin kokonaista kolme kertaa ja lienee päässyt kunnioitettavaan 103 vuoden ikään.

[72] Näissä keskusteluissa pohditaan, kuinka ihminen voi tulla onnelliseksi oppimalla kestämään kärsimyksiä ja häiritseviä mielenliikutuksia, elämällä 'hyveellisesti' ja vapautumalla kuoleman pelosta.

[73] Siinä määrin Lucretiuksen ajatuksen juoksu on sama kuin Sokrateenkin. Kritonin kysymykseen, kuinka hän toivoisi tulevansa haudatuksi, Sokrates vastasi vain hymyillen: »Mutta rakas Kritonini, ethän sinä minua itseäni hautaa — jäljellähän on vain minun kuollut ruumiini.» Ja hänen oppilaansa Diogenes ilmaisi saman ajatuksen hänelle ominaisella epäkunnioittavalla tavalla, kun häneltä kysyttiin samaa asiaa. Hän vastasi: »Kuopatkaa minut kentälle!» — »Mutta siellähän villipedot repivät sinut palasiksi.» — »Minä ajan ne pois kepilläni!» — »Mutta sinä unohdat, ettei sinulla kuolleena ole tajuntaa!» — »No, silloinhan on samantekevää, jos ne syövät minut!»

[74] On mielenkiintoista rinnastaa Epikuroksen ja Lucretiuksen vakuutukseen, että maailma kaikkine kieltämäitömine kauneusarvoineen on syntynyt atomien sokeasta leikistä, Ciceron sanat: »Mieletöntä on ajatella, että jos joukko metallikirjaimia pudistettaisiin maahan, niistä vallan sokeasta sattumasta voisi muodostua Enniuksen eepoksen kaltaista teosta, edes sen yhtä säettä.»

[75] Hänen puolisonsa ei tahtonut elää hänen jälkeensä. Kun hänen sukulaisensa huomasivat, että hän hautoi itsemurha-aikeita, he poistivat kaikki esineet, joilla hän olisi voinut vahingoittaa itseään. Silloin hän otti hehkuvia hiiliä hiilisäiliöstä, jolla hänen huonettaan lämmitettiin, ja nieleksi niitä.

[76] Ollakseen hänelle oikein mieliksi ateenalaiset keksivät kerran juhlia häntä Pallas Athenen puolisona. Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä heti sulhanen käytti tilaisuutta kysyäkseen: »Missä on puolisoni myötäjäiset?» Ja hän ei tyytynyt vähempään kuin että tuo silloin jo köyhtynyt pikkukaupunki suoritti tuhat latenttia jumalattaren temppeliaarteesta.

[77] Kleopatran elämäkerran kirjoittaja, tai paremminkin hänen ritarinsa, Weigall on esittänyt toisen olettamuksen. Sen mukaan Antonius olisi ennen taistelua käskenyt Kleopatraa lähtemään kotiin. Antonius olisi tosiaankin lopuksi roomalaisten neuvonantajiensa pakotuksesta taipunut eroamaan »Niilin seireenistä», ettei menettäisi kokonaan mainettaan hyvänä roomalaisena tasavaltalaisena. Rahat, jotka Kleopatra oli myöntänyt sotaa varten, olivat lopussa, eikä hänestä siis voinut olla juuri hyötyä Antoniuksen asialle.

Kleopatra oli tietysti kieltäytynyt tottelemasta, silloin kuin käsky annettiin, mutta vihastuneena hän oli päättänyt antaa uskottomalle rakastajalleen läksyn, jota tämä ei koskaan unohtaisi. Ja taistelun parhaillaan riehuessa hänelle tarjoutuikin tilaisuus siihen. Antoniushan oli käskenyt häntä kääntymään kotiin. Nyt hän totta tosiaan saisi tahtonsa perille.

[78] Ferrero on tehnyt toisen kiintoisan yrityksen saada järjellistä syytä Kleopatran ja Antoniuksen päistikkäiseen pakoon. Ferrero koettaa selittää asian niin, että Kleopatra tahtoi mihin hintaan hyvänsä estää ratkaisun tapahtumista Aktionin luona. Hän ei olisi muka toivonut voittoa Antoniuksellekaan, sillä silloin olisi ollut se vaara vaanimassa, että tämä olisi palannut takaisin Roomaan ja perustanut valta-asemansa roomalaisten näkökohtien mukaan, joista olisi seurannut, että hän ja Egypti olisivat joutuneet kärsimään. Hän ei tahtonut voittoa eikä tappiota — hän tahtoi vain, että Antonius pysyisi hänen luonansa, ja auttaisi häntä hallitsemaan ja laajentamaan Egyptin valtakuntaa. Octavianus saisi hänen puolestaan hallita barbaarista Länttä kaikessa rauhassa.

Ferrero koettaa edelleen uskotella, että Kleopatra oli onnistunut ennen taistelua taivuttamaan Antoniuksen suunnitelmaansa, että taistelusta tulisi vain näennäinen, tarkoituksena ainoastaan naamioida heidän päätöstään jättää Länsimaat oman onnensa varaan.

[79] Kleopatran samanniminen tytär joutui sittemmin naimisiin Numidian kuninkaan Iuban kanssa, Hän sai Octavianukselta luvan ottaa mukaansa yhden veljistään.

[80] Hauska on Cæsarin Roomaan paluuseen liittyvä kertomus köyhästä käsityöläisestä, joka lahjoitti hallitsijalle korpin, jonka hän oli opettanut sanomaan: »Terve sinulle, Cæsar, voiton kruunaama sotapäällikkö!» Hän sai ruhtinaallisen palkkion hyvinopetetusta linnustaan, mutta Octavianus pakotti hänet myöhemmin jakamaan voiton erään kieron ystävän kanssa. 'Ystävä' kertoi nimittäin voittajalle, että käsityöläinen oli ollut kylliksi ajattelevainen harjoittaakseen toisen korpin sanomaan saman tervehdyksen Antoniukselle. Mutta hän oli ollut niin varovainen, että oli siltä oppilaaltaan vääntänyt äskettäin niskat nurin!

Se anteliaisuus, mitä Octavianus osoitti korpin opettajaa kohtaan, lienee aiheuttanut, että monet köyhät jonkin ajan kuluttua toivat hänelle aivan ylenmäärin puhuvia lintuja, joita imperaattorin lopuksi täytyi kieltäytyä ottamasta vastaan. Eräällä suutarilla oli kumminkin onni maikassaan. Kun hänen hyvin masentuneena oli lähdettävä korppinsa kanssa laputtamaan tiehensä, pahantapainen eläin äkkiä puhkesi puhumaan sanoja, joita hänen epätoivoinen opettajansa oli monta kertaa syytänyt hänelle päin kasvoja: »Sinuun nähden on kaikki vaiva turhaa!» Octavianuksesta oli se niin hupaista, että hän osti suorasukaisen linnun.

[81] Thessalian.

[82] Egyptiläinen kaupunki, koilliseen Aleksandreiasta, jonka edeltäjä se oli kauppakaupunkina. Kanopoksen asukkaat olivat tunnetut Egyptin sybariiteiksi.

[83] Pompeius oli tehnyt kolme voittoisaa sotaretkeä, ja hän oli saanut viettää kolminkertaisen triumfiretken, jollei petollinen Ptolemaios olisi surmauttanut häntä Egyptin rannikolla.

[84] Niilin suulla, lähellä Aleksandriaa oleva saarikaupunki, jossa asui kaikenlaista roskaväkeä ja josta sitä tulvasi Roomaankin.

[85] Egyptin hallitsijasuku polveutui Makedonian Philippoksesta.

[86] Anubis oli egyptiläinen jumala, Osiriksen isä, jonka kuvilla oli koiranpää.

[87] Isis-jumalattaren palvonnassa käytetyillä kalistimilla.

[88] On vain esim. tiedoitus, että Augustus laajensi valtakuntaansa Elbeen asti.

[89] Ferrero, jonka mielestä melkein kaikki tämän ajan nykyaikaiset kuvaajat monissa tärkeissä kohdissa ovat erehtyneet tapausten kulkuun nähden, esittää tässäkin kohden äärimmäisen eroavan mielipiteensä. Augustuksen elämäntyö ei ollut, hän sanoo, ainoastaan tasavallan muodollinen, vaan sen todellinen palauttaminen.

Tällöin tekee aivan itsestään Augustus-tutkijan Gardthausenin lavoin kysymyksen: »Milloin oli Augustuksesta tullut oikeauskoinen tasavaltalainen? Oliko hän kehittynyt siksi Cæsarin ympäristössä? Vai Idus Martiæko oli kääntänyt hänen sydämensä? Hänen julkiset lausumansa eivät juuri todista, siihen suuntaan. Tai oliko Aktionin voitto tehnyt Sauluksesta Pauluksen?

Augustus ei oppinut Idus Martiæsta tasavaltalaisuutta, vaan varovaisuutta. Hän oppi kietomaan tekonsa kauniiseen puhetapaan, joka oli mieluinen sen ajan huomattaville miehille. Jos hän sitävastoin olisi ilmaissut selvän suunnan, jos hän olisi ilman muuta hylännyt tasavaltalaiset muodot, niin seurauksena olisi ollut uudet vallankumoukset ja kansalaisverivirrat.

Erikoinen valta-asema, josta Augustus luopui vuonna 27, oli triumviraatin suoma rajaton sotilaallinen valta. Sillä näitä mahtikeinoja hän ei tarvinnut enää ratkaisevan taistelun tapahduttua. Miekkavallan aika oli loppunut. Mutta tästä ei suinkaan seurannut, että vanha tasavaltalainen valtiomuoto olisi jälleen palautunut — muuta kuin nimeksi. Ei koskaan koko pitkän hallitusaikansa kuluessa Augustus yrittänytkään antaa senaatille takaisin itsenäistä asemaa, mikä tällä kunnianarvoisalla hallintoelimellä oli muinoin ollut. Eikä hän koskaan luopunut armeijan ylimmästä päällikkyydestä. Milloin tahansa hän voi sentähden asevoimin kukistaa vastarintayritykset. Tässä on koko kysymyksen oleellisin osa — sen on jo Ranke esittänyt. Augustus voi myöhemmin kyllä seurustella senaattorien kanssa näön vuoksi samanarvoisena. Mutta se merkitsee itse valtakysymykseen nähden yhtä vähän kuin ne ulkonaiset kunnianosoitukset, jotka hän jatkuvasti soi valtion virkamiehille. Näiden oikeudet riippuivat kuitenkin princepsin tahdosta. Vertailtakoon vain konsulin asemaa tasavaltalaisessa ja keisarillisessa Roomassa: mikä valta edellisessä, kuinka hieno arvonimi jälkimmäisessä tapauksessa!

Mikään ei muutoin varmemmin todista, kuinka vahva Augustuksen valta-asema oli, kuin se asiaintila, että hänen niin vähän tarvitsi huolehtia omasta arvonimestään — aivan samoin kuin Perikleen.

[90] Senvuoksi Augustus vältti kaikkea, joka vaikutti egyptiläiseltä. Hän kieltäytyi muun muassa käymästä kunniatervehdyksellä Apiksen luona, selittäen, että hän oli tottunut palvelemaan jumalia, mutta ei härkiä. Häntä liikuttivat yhtä vähän pyhän härän katkerat kyyneleet kuin egyptiläisten jumalankuvien hikoilu. Hän ei myöskään suvainnut egyptiläisiä pyhättöjä Roomassa.

[91] Muuan merkillisimpiä tapauksia, jolloin Augustus ryhtyi toimenpiteisiin tällaisia herroja vastaan, koski Egyptin maaherraa, joka oli kiskonut itselleen luonnottoman paljon rahaa. Koska mies oli raaka ja hienostumaton nousukas, hän mietti kovasti oikein hienoa ja huomiotaherättävää tapaa käyttää rikkauksiaan. Hänen onnistuikin tehdä itsensä kuuluisaksi ostamalla satumaisen kalliista hinnasta viiriäinen, joka oli aleksandrialaisten lemmikki, koska tuo pieni taistelunhaluinen lintu oli tähän asti voittanut kaikissa viiriäistaisteluissa. Ostettuaan linnun maaherra paistatti sen. Keisarin käskystä hän sitten sai kuolemallaan sovittaa idioottimaisen raakuutensa, jolla hän siis oli ylittänyt syntimittansa.

[92] Vuosisata sitten muuan italialainen arkeologi teki Egyptissä löydön, joka aukaisi maailmanliikenneyhteyksien historiaan huomiota herättävän perspektiivin. Aikaisemmin koskemattomasta kahdeksannentoista dynastian aikaisesta haudasta hän löysi pienen porsliinipullon, jossa oli ihomaalia ja johon oli tehty oikeita kiinalaisia kirjoitusmerkkejä. Jo 1500 vuotta e.Kr. syntymää Egyptin naiset olisivat siis maalanneet silmäluomensa Keltaisenjoen maista luodulla ihomaalilla.

Mutta kun sinologien vuoro tuli sanoa ajatuksensa ihmeellisestä löydöstä, he eivät tahtoneetkaan yhtyä huimaan haaveiluun. Jo ennen kuin he olivat nähneetkään kysymyksenalaista kalleutta, he voivat tiedoittaa, että se ei voinut olla enemmän kuin jonkin tuhannen vuoden vanha. Porsliini — jolla sivumennen sanoen oli ollut sama arvo kiinalaiselle taiteelle, kuin marmorilla kreikkalaiselle — keksittiin näet kaiken todennäköisyyden mukaan vasta kahdeksannella sataluvulla e.Kr., kaikissa tapauksissa ei paljoakaan aikaisemmin.

Tarkempi tutkimus totesi lisäksi pullon vielä kolmesataa vuotta nuoremmaksi. Huomattiin nimittäin, että kiinalaiset kirjainmerkit sisälsivät 11:nnellä ja 12:nnella vuosisadalla e.Kr. eläneitten runoilijoin mietelmiä. Mutta tutkijat menivät armottomasti vieläkin pitemmälle. He osoittivat, että pikkuesine oli aivan tavallinen nuuskapullo. Ja kiinalaiset tulivat tuntemaan tupakan vasta 1600-luvulla hollantilaisten välityksellä! Vieläpä muuan kiinalaisen porsliinin erikoistuntija voi suorastaan todistaa, että pullo oli tehty 1820-luvulla ja siis aivan uusi, kun sen muutamat ovelat fellahit piilottivat egyptiläiseen hautaan.

Samanlaatuista petollisuutta keksittiin muutoin muutamissa toisissakin egyptiläisissä haudoissa ja Layard joutui kaivauksissaan Assyriassa kymmenisen vuotta jälkeenpäin juuri samanlaisen kunniattoman kepposen esineeksi. Mutta häntäpä ei ollutkaan helppo pettää.

[93] Aikaisempina aikoina Rooman nuoriso oli tyytynyt kylmiin kylpyihin Tiberissä, mutta sitä mukaa kuin kreikkalaiset tavat tulivat kaupungissa yleisiksi, kasvoi myöskin itämaalaisen tavan mukainen lämpimien kylpyjen tarve. Augustuksen ystävä ja auttaja Agrippa rakennutti ensimmäisenä suurenmoisia lämminkylpyrakennuksia, n.s. thermit, Roomaan. Täten hän antoi alun myöhemmin kuuluisille roomalaiskylvyille, joihin kuului hikoilusauna, hierontaa ja voimistelua viileämmässä huoneessa ja lopuksi jäähdytyskylpy kylmässä vedessä. Nimi »roomalaiskylpy» ei ole kuitenkaan paikallaan, sillä tämä kylpymuoto oli laina kreikkalaisilta, jotka olivat sen vuorostaan saaneet Idästä. Agrippan thermit olivat loistorakennuksia, jotka olivat seinämaalauksilla ja parhailla kreikkalaisilla taideteoksilla koristetut.

[94] Kadmos, Theban perustaja, oli foinikialaisen kuninkaan poika.

[95] Hyperborealainen (»pohjanperäläinen») merkitsee oikeastaan »Pohjoistuulen (Bóreas) takaiset».

[96] Duruy, ranskalaisena, on tähän hyvin kärkäs. »Tacituksen kirjasta», hän sanoo, »on tullut naapureillemme historian evankeliumi, ja he ovat ammentaneet siitä joukon ihmeellisiä juttuja ihannoidakseen omaa rotuansa. Totuus on, että saaliinhimoiset germaanilaiskansat neljän vuosisadan aikana olivat ihmiskunnan vitsauksena.»

Eduard Norden on taas puolestaan perusteellisilla tutkimuksilla todennut, että osa Tacituksen kertomuksia on tehty kaavoittuneitten mallien mukaan muinaisajan kirjailijain »barbaarikansojen» kuvauksista, joita on aiemmin esitetty persialaisista, skyyttalasista ja kelteistä kerrottaessa.

[97] Muinaisilla persialaisillakin oli pyhiä valkoisia hevosia, jotka vetivät pyhiä vaunuja, joihin ei kukaan kuolevainen saanut nousta.

[98] On kiintoisaa kuulla, miten voimakkaan vaikutuksen tämän luonnonkansan sotalaulut tekivät roomalaisiin. Kun he muistelevat kimbrejä vastaan taistellessaan kärsimäänsä ensimmäisiä tappiotaan, niin korvissa kaikuu kilpien takaa kuuluva sotalaulujen pauhina, ja Tacitus kertoo, kuinka germaanit, kun he näitä lauluja lauloivat, pitivät suunsa edessä kilpiä vahvistaakseen ääntä. »Sotalaulu alkaa», hän sanoo, »kumealla muminalla, joka kiihtyy, sitä mukaa kuin sotainto kasvaa, kallioita vastaan lyövien aaltojen pauhuksi.»

[99] Nimeä on — luultavasti kuitenkin väärin — pidelty germaanilaisen Hermann nimen latinalaisena muotona.

[100] Muinaisruotsalainen Oden jumala.

[101] Hänen kärsimystensä historia viittaa selvästi siihen, että heikko verenkierto ja aineenvaihto olivat hänen monien sairauksiensa pohjimmaisena syynä.

Hänen vaarallisimpia tautejaan oli maksasairaus, joka vuonna 23 e.Kr. uhkasi päättyä kuolemaan. Aikaisemmin hänen henkilääkärinsä oli hoitanut häntä lämpimillä kääreillä, mutta nyt se menetelmä ei enää auttanut. Lääkäri Antonius Musa antoi hänelle silloin neuvon koetella vastakkaista menetelmää, ja Augustus alistui epätoivoissaan kylmävesihoitoon. Se auttoi, ja Augustus piti Antonius Musaa elämänsä pelastajana.

Tästä johtui myöskin, että kylmävesihoito tuli muodiksi Roomassa, kuten näemme Horatiuksen lauluista. Runoilija itse oli niitä, jotka sen sijaan, että olisivat matkustaneet Baiæn hienoon kylpylään Napolin lahden rannalle, »keskitalvellakin valelluttivat itseään kylmällä vedellä».

[102] Odysseus esiintyi silloisessa kirjallisuudessa viekkaan veijarin perikuvana.

[103] Gardthausen pitää kuitenkin luultavampana, että kruununperillinen sortui Antonius Musan uuden kylmävesiparannuksen uhrina, jolta Augustuksen paranemisen jälkeen odoteltiin ihmeitä ja jota senvuoksi käytettiin aivan arvostelukyvyttömästi.

[104] Hänen hautajaisissaan sattui niin harvinainen tapaus, ettei se koskaan häipynyt näkijän mielestä: juuri kun ruumisrovio oli sytytetty, kohosi liekeistä kotka kohti taivasta. Lintu oli ollut roviopuiden sisään suljettuna, mutta vapautui samalla hetkellä, kun halkopinoon syntyi aukko.

[105] Ken sittenkin itsepäisesti tahtoo nimittää kaikkia hänen hyviä ominaisuuksiaan teeskentelyksi ja pitää kokonaista siunausta tuottanutta elämäntyötä synnynnäisen teeskentelytaidon hedelmänä, voi kyllä huvitella sillä itseään — ja ihastella omaa tarkkanäköisyyttään. Mutta sellaiseen katsantokantaanhan pitäisi ainakin olla yhtyneenä suuren Voltaire'in henkevyys, kun hän määräsi Ranskan vallankumousajan hylkäystuomioitten sävyn siitä miehestä, joka oli ollut kyllin julkea kumotakseen tasavallan. Hän tiivisti näet tuomionsa hänestä sanoihin: »Paheellinen hirviö, jolla on onni myötä.»

[106] Niebuhr kertoi, että hän ei voinut työskennellä, niin kauan kuin Augustuksen pystykuvan silmät olivat häneen suuntautuneina.

[107] Runoilija, Horatiuksen ystävä.

[108] Latinalaisesta sanasta pastor: paimen.

[109] On kiintoisaa — näin ohimennen — huomata, että jo Vergilius tunsi, miten tärkeätä on jalostaa siemenviljaa valitsemalla aina parhain osa satoa tähän tarkoitukseen. Hän puhuu myöskin maanviljelijöistä, jotka koettavat helpottaa jyvien itämistä antamalla niiden olla ensin salpietarissa tai öljyssä. Mutta runoilija tekee tällöin seuraavan johtopäätöksen:

    »Mut valioimmankin, perin tarkkaan tutkitun viljan
    näin minä huononevan, jos ihminen ei joka vuosi
    siemeneks parhaimpaa valikoi. Näet sattuma koettaa
     kaikkea kehnontaa, sit' taannuttua asemastaan.»

»Georgicassa» on runsaasti yhtäläisiä kokemusperäisiä havaintoja, kuten esim. että maakokkareet tulevat kuohkeammiksi, jos ne jätetään pakkasen purtaviksi, että puut täytyy toisaalle siirrettäessä istuttaa siten, että sama puoli tulee aurinkoa kohti kuin ennenkin, tahi että mehiläisiä pesään pantaessa tulee voimattomat kuningattaret korvata nuoremmilla ja voimakkaammilla. Samanlaatuinen esimerkki on runoilijan neuvo, miten pitää kasvattaa hienovillainen lammaskanta:

    »Lampaistas vain hieno- ja valkeavillavat etsi!
    Myös paras hyljätä on vitivalkea pässi, jos sillä
    kostean suulaen alla on mustankirjava kieli,
    tai pian kirjokkaita jo vuonia laumahas karttuu;
     lampaittes vilinästä sä uus isä etsiös niille!»

[110] Tarkoitetaan silkkiäismadon koteloita.

[111] Valtameren.

[112] Lyydian jokia.

[113] Kreik. Aineias.

[114] Kreik. Aiolos.

[115] Troialaisten.

[116] Tanedos saari on Troian edustalla.

[117] Käärmeiden myrkyllisyyden luultiin johtuvan myrkkykasvien syömisestä.

[118] Troialaisten.

[119] Kreik. Tartaros.

[120] Runoilijoita.

[121] Suosittu laulaja.

[122] Tätä käsitystä tukevat m.m. monet kreikkalaiset tyttöjen ja poikien nimet, jälkimmäiset usein kreikkalaisin kotipaikkaosoituksin. Sattuu myöskin, että kun Horatius käännöksessään on paikallistuttanut todistettavasti lesboslaisen runon Roomaan, hän esimerkiksi nimittää pohjoistuulta 'traakialaiseksi tuuleksi' ja unohtaa, että yhtä luonnollinen kuin sanontatapa oli Lesboksessa, yhtä huonosti se soveltuu Roomassa. Silloin tällöin tapaa Horatiuksella myöskin vaikeasti käsitettäviä ilmaisumuotoja, joka selvenee siitä olettamuksesta, että ne ovat huonosti onnistuneita kokeita ilmaista latinaksi kreikkalaisia lausetapoja.

[123]

    Miesi nuhteetoin, elämältään puhdas,
    suojaks keihäst' ei kuten villit kaipaa,
      jousta, viint' ei, täys mi on myrkkypäitä
        nuolia, Fuscus.

Fuscus oli Horatiuksen runoilijaveli.

[124] Vrt. Svenska folkets underbara öden VII: 162.

[125] Augustuksen palatsin sisäänkäytävän kummallakin puolella kasvoi laakeripuu — se oli jo vanha kreikkalainen tapa — ja keskellä oven yläpuolella riippui lammenlehdistä tehty kansalaiskruunu.

[126] Apollonin lisänimi (erikoisesti lääkintätaidon jumalana).

[127] Vrt. V.A. Koskenniemen runoa »Poppelit» kokoelmassa »Sydän ja kuolema». Suom. huom.

[128] Eräs meren jumalatar.

[129] Haimos, nykyinen Balkan, on Thrakian vuoria. Siellä (ja etupäässä Thesaliassa, Pelion-vuorella) eli kentauri Kheiron, jonka Iuppiter asetti taivaalle tähtikuvioksi, Jousimieheksi.

[130] Pohjois-Kreikan vuoria.

[131] Öljymarjat.

[132] Mustanmeren varhaisempi nimi oli Pontus Axinus (Akseinos) s.o. »vieraille ynseä» meri, mutta käytännössä oli päässyt valtaan eufemistinen nimitys Pontus euxinus = »ystävällinen» meri. Suom. huom.

[133] Tomi sijaitsi suunnilleen samalla asteella pohjoista leveyttä kuin Firenze, siis vain hiukan pohjoisempana kuin Rooma. Mutta tuon seudun ilmasto oli paljoa koleampaa ja raaempaa. Suom. huom.

[134] Kun hän syntyi, ei kukaan voinut aavistaa, että hänestä tulisi maailmanvaltakunnan herra. Mutta Suetonius kertoo astrologista, joka ennusti, että pienokaisesta kerran tulisi »kuningas, vaikkakin vailla kuninkaanarvon merkkejä». Sama historioitsija kertoo myöskin hullunkurisen kaskun siitä, kuinka »Livia häntä kantaessaan koki tutkistella, tulisiko hän saamaan pojan. Hän otti silloin munan hautovalla kanalta ja hautoi sen itse palvelijattariensa avulla, jotka vuorottelivat pitääkseen munan lämpimänä, kunnes siitä syntyi poikanen, jolla oli silmiinpistävän suuri heltta.»

[135] Tiberiuksen käyttäytymisestä kuolemantapauksen jälkeisenä aikana Suetonius kertoo kuvaavan jutun. Kun Troian lähetystö vihoviimeisenä saapui surunvalittelulle, niin tuikea keisari ivaili heidän hieman myöhäistä saapumistaan sanoen: »Minäkin saan lausua valitteluni teille — kuuluisan kansalaisenne Hektorin menetyksen johdosta.»

[136] »Jotkut luulivat», Tacitus sanoo, »että hän vetäytyi yksinäisyyteen siksi, että hän häpesi ulkonäköään vanhoilla päivillään.» Nuorena Tiberius oli ollut tavattoman kaunis ja komea mies. Multa nyt oli hänen »muinoin ryhdikäs ja leveäharteinen vartalonsa luonnottoman laiha ja iän taivuttama, hänen päälakensa paljas ja kasvonsa täynnä paisumia, joita hän peitteli laastarilla.»

[137] Nuoruusvuosinaan keisarin ainoa heikkous lienee ollut taipumus väkijuomiin. Sanotaan sotilasten sen vuoksi vääntäneen hänen nimensä Tiberius Claudius Nero — Biberius Caldius Meroksi, sanaleikki latinalaisista sanoista »bibere», juoda, »calduma, viinitoti ja »merum», sekoittamaton viini. Vedellä sekoittamattoman viinin juomista pitivät roomalaiset ja kreikkalaiset rappeutumisen merkkinä.

Koko juttuhan on vain sotilasvitsi, jota ei saa pitää niin suuressa määrin Tiberiusta luonnehtivana kuin juttujenkertoja Suetonius tekee.

[138] Suurelta osalta Tacituksen käsitys Tiberiuksesta varmastikin juontaa juurensa niistä lähteistä, joita hän sanoo käyttäneensä, nimittäin Agrippina nuoremman, keisari Neron äidin muistelmista. Tämä on epäilemättä tehnyt parhaansa Tiberiuksen muistoa mustatakseen kostoksi siitä, mitä hänen äitinsä, Agrippina vanhempi, ja hänen veljensä olivat saaneet Tiberiuksen takia kärsiä.

Se seikka, että Tacitus ilman tarpeellista kritiikkiä ammensi tästä myrkyllisestä lähteestä, ei johtunut vain hänen yleensä ylimyksellisistä mielipiteistään, vaan myöskin henkilökohtaisesta vihasta, tosin ei suorastaan Tiberiusta kohtaan, tyrannia kohtaan, joka piti kunnianaan sitä, että oli ottanut Tiberiuksen esikuvakseen, nimittäin vihasta keisari Domitianusta kohtaan. Tacitus epäili Domitianusta siitä, että tämä oli myrkyllä raivannut tieltään hänen pidetyn ja syvästi kunnioitetun appensa Agricolan. Tällöin voimme ymmärtää, kuinka kirjailija johtui pitämään Domitianusta, joka oli oikea tyranniluonne, Tiberiuksensa mallina, käyttämään Domitianuksen jäljittelijän-ominaisuuksia, jotka hän henkilökohtaisesti tunsi, Tiberiuksen psykologisina selityksinä. Miten julmalla nautinnolla hän onkaan heiluttanut ruoskaansa Tiberiuksen yllä! Kohtasihan jokainen isku yhtä hyvin vihattua Domitianusta.

[139] Suetonius ainakin sanoo, että hän ukonilmalla heitti viittansa pään yli tahi juoksi piiloon sängyn alle. Muuan jonkin verran nuorempi kreikkalainen historioitsija sitävastoin kertoo, että mielipuoli caesar oli teetättänyt itselleen ukkos- ja salamakoneen, joka pantiin käyntiin heti kuin vain Iuppiter oli jyrähdyttänyt omaansa.

[140] Muinaisajalta tämä idyllinen seutu oli harvinaisen, usein uusiintuvan murhenäytelmän katsomona. Pyhässä lehdossa kasvoi puu, jonka ympäri nähtiin yötä päivää haamun hiipivän paljastettu miekka kädessä. Se oli Dianan pappi. Hän oli murhaamalla edeltäjänsä saanut korkean arvonsa, johon kuului nimitys »Metsän kuningas», ja kerran hän itse oli saava saman kohtalon: joku, joka olisi voimakkaampi ja viekkaampi kuin hän, surmaisi hänet. Sillä sellainen oli pyhän lehdon laki, että ainoastaan se, jonka onnistui surmata edeltäjänsä, voi päästä temppelin papiksi. Hän ei saanut kuitenkaan ryhtyä papin kanssa kaksintaisteluun, ennenkuin hänen oli onnistunut taittaa oksa pyhästä puusta, jota Metsän kuningas vartioi. Vielä toiselle vuosisadalle saakka meidän ajanlaskuamme pysyi tämä tapa muistona barbaariselta alkuajalta, jolloin Dianaa palveltiin ihmisuhreilla.