MARIUS JA SULLA.
Kun viimeinen Gracchus oli surmattu, optimaatit riemuitsivat ja uskoivat varmasti, että vallankumous oli nujerrettu ainaiseksi. He eivät aavistaneet, että heidän kokemansa oli vain sen verisen draaman alkunäytelmää, jossa heidän lapsensa ja lastensa lapset tulivat näyttelemään osaa tai jonka surkuteltaviksi uhreiksi heidän piti joutua.
Vähän enemmän kuin vuosikymmenen ajan senaatti sai rauhassa hallita. Kansanjohtajilla ei ollut uskallusta esiintyä, ennenkuin ulkopoliittiset olosuhteet saivat ylimystön valta-aseman horjumaan.
JUGURTHAN SOTA.
Maanjäristys alkoi Afrikasta. Vallanperimystaistelulta oli puhjennut Numidiassa Masinissan pojanpojan Jugurthan ja hänen kahden serkkunsa kesken, jotka heidän isänsä oli määrännyt Jugurthan kanssahallitsijoiksi. Jugurtha raivautti heidät molemmat pois tieltänsä. Näiden lähimmät ystävät ja sukulaiset hän vangitutti, ristiinnaulitutti tai heitätti villien petojen raadeltaviksi. Afrikka on, kuten muuan kirjailija huomauttaa, sekä rehevän hedelmällisyyden että vaarallisten petoeläinten ja myrkyllisten käärmeitten maa.
Kun roomalaiset rupesivat järjestelemään Numidian oloja, Jugurtha ei välittänyt laisinkaan senaatin määräyksistä. Hän saapui tosin suojelusluvan turvissa Roomaan »antaakseen tarpeelliset selitykset». Mutta hän teki näin senvuoksi, että hän luotti vaikutusvaltaisille roomalaisille jakeluttamansa kullan ja hopean vaikutukseen. Ennen kaikkea hän oli kilisevin todistein saanut mahtavan Opiniuksen, Gaius Gracchuksen pyövelin, vakuutetuksi viattomuudestaan. Niinpä afrikkalainen ruhtinas seisoikin aivan huolettomana kansankokouksessa selostamassa tekojansa. Mutta kun häneltä tiedusteltiin lähemmin eräitä seikkoja, niin muuan kansantribuuni ilmoitti panevansa vetonsa sitä vastaan, että kuningas ryhtyisi vastaamaan. Tätä kansantribuunia oli luonnollisesti sopivalla tavalla käsitelty afrikkalaisella kullalla. Koko hommasta tuli oikeudellisen tutkinnon parodia. »Rooman kansan täytyi alistua olemaan afrikkalaisen narrina», sanoo roomalainen historioitsija Sallustius Jugurthan sotaa käsittelevässä eloisassa kuvauksessaan.[7]
Sanotaan, että kun Jugurtha oli lähtenyt Roomasta, hän useita kertoja kääntyi katselemaan taakseen jäävää kaupunkia. Lopuksi hän puhkesi sanoihin: »Lahjusten kaupunki, kuinka pian olisikaan loppusi käsissä, jos vain tulisi joku, joka tahtoisi ostaa sinut!»[8]
Numidialainen oli tuntenut itsensä siinä määrin kotiutuneeksi Tiberin rannan kaupunkiin, että hän sielläkin suoritti yhden ilkityönsä, murhautti Masinissan kolmannen pojanpojan ja Numidian kruununtavoittelijan, joka oli paennut Roomaan.
Ei koskaan ennen Rooman yläluokka ollut esiintynyt niin halveksittavassa valossa kuin nyt, kun oli olemassa todisteita sen häpeällisestä omanvoitonpyynnistä. Hyvin huono omatunto sillä oli yhteiskunnallisesta korkeasta asemastaan huolimatta. Senaatin täytyi tosin lopulta häpeän vuoksi ryhtyä sotilaallisiin voimatoimenpiteisiin röyhkeätä numidialaista kohtaan, mutta toiselta puolen ei ollut leikin asia käydä sotaa niin kaukana kotimaasta, kuumassa ja kuivassa Afrikassa, erittäinkin kun roomalaisilla ei tällä kertaa, kuten Karthagon sodan aikana, ollut siellä yhtään liittolaista. Afrikkalaiset keräytyivät näet mieslukuisasti oivan hallitsijansa ympärille. Komeasta, voimakkaasta hallitsijasta ja suurenmoisesta leijonanmetsästäjästä oli tullut heidän epäjumalansa. Mitäpä merkitsivätkään ne monet sukulaismurhat, joihin hän oli vikapää, sitä vastaan, että aron pojat näkivät hänessä suuren vapaustaistelijansa!
Roomalaiset ylipäälliköt puolestaan pitivät sotaa vain ryöstöretkenä, jolloin ennen kaikkea piti pitää huolta siitä, että rikastui saaliista. Senpätähden kävikin kuten kävi. Rooman sotajoukon täytyi lopuksi käydä ikeen alitse ja lähteä pois Numidiasta.
Tieto häpeällisestä antautumisesta nostatti Roomassa suuttumuksen myrskyn. Valtakunta, joka oli voittanut Hannibalin ja hävittänyt Karthagon tuhaksi, oli äkkiä tullut niin heikoksi, että se ei kyennyt pitämään kurissa edes villiä numidialaispäällikköä. Senaatin puolue oli kärsinyt häpeällisen tappion. Optimaatteja pidettiin lahjottuina maankavaltajina. Heidän pahojen tekojensa mitta oli täysi. Nyt täytyi poliittisten rämemaitten perkaus panna käyntiin. Asetettiin toimikunta tutkimaan niitä, joita epäiltiin numidialaisen lahjomiksi, ja Opimius sai lahtea maanpakoon useiden muiden korkeassa asemassa olevien miesten mukana. Päällikkyys sodassa Jugurthaa vastaan uskottiin konsuli Metellukselle, joka oli luja ja taipumaton mies sekä kokenut sotapäällikkö ja jonka lahjomattomuudesta ei voinut olla epäilystäkään.
Mutta ei edes hänenkään onnistunut saada viekasta vastustajaansa taivutetuksi. Tosin Jugurtha voitettiin, mutta ei koskaan ratkaisevasti. Pian hän ilmestyi jälleen milloin sinne milloin tänne, kun roomalaiset häntä vähimmin odottivat. Ja Metellus ei uskaltanut seurata häntä pitkälle tulikuumaan erämaahan.
Aika kului Metelluksen kykenemättä saattamaan sotaa loppuun. Yhä enemmän ja enemmän alkoivat sen sijaan kansan toiveet kääntyä erääseen hänen alapäällikköönsä, Gaius Mariukseen, köyhään talonpojanpoikaan, joka oli tullut huomatuksi jo Numantian piirityksessä ja ollut Scipiolle hyvänä tukena palautettaessa sotakuria Rooman armeijaan. Sotamiehet jumaloivat tätä sotapäällikköä, joka oli lihaa heidän lihastaan ja verta heidän verestään, joka jakoi kaikki kärsimykset heidän kanssansa, söi samanlaista leipää kuin he, tyytyi nukkumaan olkikuvolla ja tarttui vallitustöissä itsekin lapioon. Köyhät ja vähäiset alkoivat nähdä hänessä uuden Gracchuksen.
Hiljaa, mutta varmasti tämä kunnianhimoinen mies oli työskennellyt päästäkseen kohoamaan vähäpätöisestä asemastaan ja päässyt siinä 40:n korvilla kansantribuuniksi. Mutta hänen alhainen syntyperänsä olisi estänyt hänet pääsemästä valtion korkeimpiin virka-asemiin, jolleivät Jugurthan sodan häpeäjutut olisi horjuttaneet vastapuolueen arvovaltaa. Tätä tilaisuutta Marius käytti hyväkseen hakeakseen konsulinvirkaa vuodeksi 107. Mutta kun hän pyysi Metellukselta virkalomaa matkustaakseen tässä tarkoituksessa Roomaan, kerrotaan ylpeän ylimyksen antaneen hänelle pisteliään vastauksen: »Siihen on kyllä aikaa, kunhan poikani joutuu sinun kilpailijaksesi.» Mariuksen olisi pitänyt toisin sanoen odottaa, kunnes hän itse olisi tullut seitsenkymmenvuotiaaksi ukoksi — hän oli nimittäin jo likemmä 50 vuoden vanha.
Ajan pitkään Metellus ei kuitenkaan uskaltanut vastustaa sotajoukossa vallitsevaa mielialaa; mutta hän viivytteli niin kauan alipäällikkönsä pyynnön hyväksymistä, että Marius vasta viime hetkessä ehti Roomaan. Hän maksoi kuitenkin esimiehensä vanhat kalavelat kuvailemalla hänet hartaasti kuunteleville kansanjoukoille mieheksi, joka tarkoituksellisesti pitkitti sotaa saadakseen olla ylipäällikkönä niin kauan kuin suinkin mahdollista. Sitävastoin Marius lupasi, että jos hän itse tulisi valituksi, hän toisi Jugurthan joko kuolleena tai elävänä Roomaan.
Tämä yksinkertainen soturi ei vaikuttanut kuulijoihinsa korkean tyylin kaunopuheisuudella. »Sanani», hän sanoi, »eivät ole sorvatut taiteen sääntöjen mukaisesti. Minä en ole käynyt kreikkalaiskoulua. Sen lajin sivistys ei auta miehuullisiin tekoihin. Mutta minä olen oppinut lyömään vihollisen maahan ja olemaan pelkäämättä muuta kuin kunniani tahraantumista. Minä en voi näytellä kuvia enkä viitata esi-isieni triumfeihin. Minua sanotaan yksinkertaiseksi ja sivistymättömäksi. Mutta minä voin näyttää rinnassani olevat arvet. Ne ovat minun sukukuviani, minun aateluuteni.»
Marius tuli valituksi valtavalla äänten enemmistöllä. Eikä siinä kyllin: kansankokous kumosi myöskin Metelluksen senaatilta saaman ylipäälliköksi nimityksen ja määräsi sen sijaan Mariuksen ylipäälliköksi.
Metellus itki raivosta.
* * * * *
Mariuksen kansalle antaman lupauksen pitäminen ei näyttänyt kuitenkaan olevan helppoa täyttää. Lopuksi hänen kuitenkin onnistui oivan ratsupäällikkönsä, ylhäisen Lucius Cornelius Sullan kylmäverisellä viekkaudella voittaa puolelleen Jugurthan appi, Mauretanian[9] kuningas Bocchus, ja houkutella tämä kavaltamaan vävypoikansa roomalaisille. Bocchuksella lienee kuitenkin ensin ollut vaikea sieluntaistelu kamppailtavana, ennenkuin hän pääsi selville siitä, oliko hänen luovutettava Jugurtha Sullalle vai Sulla Jugurthalle.
Luottaen appensa sanaan Jugurtha saapui aseettomana ja seuranaan vain muutamia harvoja miehiä neuvotteluun Sullan kanssa. Tuskin hän oli ehtinyt paikalle, ennenkuin Sullan miehet väijytyksistä hyökkäsivät kuninkaan seuralaisten päälle, hakkasivat heidät maahan ja panivat itsensä Jugurthan kahleisiin. Viekkaan afrikkalaisen oli puijannut vieläkin viekkaampi italialainen, ja sota oli lopussa.
Jugurtha kävi sitä kohtaloa kohti, joka Roomassa odotti voitettuja vihollisia. Siinä voittokulussa, jota Marius vietti kotiintulonsa jälkeen, nähtiin hänen kultaisten vaunujensa edellä erämaan kuninkaan molempien poikiensa seuraamana verkalleen kulkevan kuninkaallisessa juhlapuvussa ja kultaisilla korvarenkailla koristettuna. Mutta juhlakulkueen loputtua temmattiin häneltä koristukset ja vaatteet ja hänet heitettiin alastomana Capitoliumin alla olevaan kylmään ja kosteaan vankiluolaan. »Viileäänpä kylpyhuoneeseen te vieraanne pyydättekin astumaan», kerrotaan erämaan pojan sanoneen, kun hänet vietiin luolaan. Kuusi päivää hän taisteli kuoleman kanssa, kunnes menehtyi kylmään ja nälkään. Täten päättyy se synkkä lehti Rooman historiassa, jonka otsakekirjoituksena on: »Jugurthan sota», lehti, joka ei kerro ainoastakaan urotyöstä, mutta on tahrattu loputtomilla kertomuksilla vilpistä ja kavalluksesta, lahjuksista ja muista häpeämättömyyksistä. Tämä draama herättää katselijassa samanlaatuisia tunteita kuin Karthagon ja Numantian hävityksen murhenäytelmät.
* * * * *
Jugurthaa vastaan käyty sota oli paljastanut Rooman yhteiskunnan johtavissa piireissä vallitsevan pohjattoman lahjottavaisuuden ja edesvastuuttomuuden. Pian oli ilmenevä uusia todisteita siitä, kuinka paljon valtion kunnia ja arvovalta oli kärsinyt ja kuinka hallitsevan yläluokan siveellinen mädäntyneisyys oli kalvanut jopa valtion olemassaolon perusedellytyksiä. Oli päivän selvää, että sille, jolla olisi käytettävänään yhteiskunnan aseellinen mahti, olisi leikin asia kumota sellainen yhteiskunta. »Lähestyvän romahduksen enteet olivat lisääntyneet», Mommsen sanoo, »ja poliittisessa näköpiirissä kajasti miekka kruunun vierellä».
KIMBRIT JA TEUTONIT.
Kun Marius palasi takaisin Italiaan, uhkasi tätä maata hirvittävä vaara pohjoisesta päin. Koko kansa muisti kauhistuen, mitä oli kuultu aikaisemmilta ajoilta, jolloin gallialaislaumat olivat Rooman vitsauksena. Tällä kertaa eivät kumminkaan kelttiläiset, vaan germaanilaiset kansanheimot ryntäsivät Rooman valtakunnan rajoja kohti. Ne olivat voimakasta, suurikokoista, vaaleahiuksista ja sinisilmäistä kansaa. Kun kato kohtasi tai luonnonmullistuksia sattui, voi tapahtua, että germaanilaiset heimot läksivät vaeltamaan kohti viljavampia seutuja. Ensimmäinen vaelteleva germaanikansa, jonka kanssa roomalaiset joutuivat tekemisiin, olivat kimbrit. Ne tulivat Jyllannista, jonka olivat jättäneet sen takia, että valtava tuhotulva oli niellyt suuria maa-alueita. Vuonna 113 e.Kr. he ilmestyivät Itä-Alpeille. He halusivat päästä Rooman valtakuntaan, jonka mahtavuudesta ja rikkaudesta he olivat äskettäin saaneet kuulla kerrottavan. Nyt saivat roomalaiset kokea ensimmäisen oireen germaanilaisista kansainvaelluksista, jotka puoli vuosituhatta myöhemmin saivat niin valtavat mittasuhteet, että maailmanvalta luhistui siinä koettelemuksessa.
Kun Roomaan saapui tieto barbaarien lähestymisestä, lähetettiin sieltä näitä vastaan konsuli, jonka tuli käskeä näitä vetäytymään takaisin. Kimbrit tottelevat ja pyytävät opastamaan itseään yli alppimaan. Heille annetaan oppaita; ja luottaen roomalaisten heille osoittamaan ystävällisyyteen he seurasivat tien näyttäjiä. Mutta eräässä paikassa he näkivät äkkiä roomalaisten legioonain sulkevan tien. Germaanit eivät menetä kumminkaan mielenmalttiaan huomatessaan väijytyksen, vaan järjestäytyvät ripeästi taistelujärjestykseen ja virittävät sotalaulun. Valtavan suurien kilpien takaa jymisee se kaameana ja onnettomuutta ennustavana roomalaisten korvissa, ja kaiku toistaa sen kallionseinämistä. Päästäen hirveän sotahuudon jättiläismäiset pohjoismaalaiset hyökkäävät sitten legioonia kohti. Hyökkäysisku on niin raju, että koko roomalainen armeija heitetään nurin niskoin. Ainoastaan puhkeavan rajusään turvin se pelastuu täydellisestä tuhosta.
Voitostaan huolimatta kimbrit eivät painautuneet Po-laaksoon, vaan vetääntyivät Sveitsin kautta länteenpäin etelä-Ranskaan, jota siihen aikaan nimitettiin transalpiiniseksi, s.o. (Länsi)alppien takaiseksi Galliaksi. Sen kaakkoinen osa oli silloin jo roomalainen provinssi. Roomalaiset sotajoukot, jotka yrittivät vastustaa kimbrejä, lyötiin perin pohjin. Viimeinen tappio, vuonna 105 e.Kr., oli kauhea. 120 000 miestä kerrotaan jääneen taistelutantereelle.[10]
Nyt valtasi roomalaiset »kimbriläis-kauhu». Samoihin aikoihin Marius palasi Jugurthan sodasta. Hädässään roomalaiset pitivät häntä ainoana, joka kykeni pelastamaan heidät uudesta gallialaismyrskystä. Vuosi toisensa perästä valittiin hänet vastoin voimassaolevaa lakia konsuliksi. Pohjoisesta uhkaava rajuilmapilvi viivytteli nimittäin purkautumistaan. Kimbrit eivät nytkään käyttäneet hyväkseen voittojaan hyökätäkseen Italiaan, vaan kääntyivät Espanjaa kohti. Sotaiset iberit tekivät heille kuitenkin voimakasta vastarintaa, ja vuonna 103 kimbrit palasivat takaisin Galliaan. Sinne tuli myöskin toinen germaanilainen heimo, teutonit[11], eteläiseltä Itämerenrannikolta, ja kumpikin kansa ryösti maasta kaiken, mitä vain voi.
Vuonna 102 teutonit olivat valmiit painumaan Galliasta Italiaan. Marius oli käyttänyt aikaa hyväkseen vahvistaakseen ja uudelleen järjestääkseen armeijansa, niin että se oli kevytliikkeisempi. Hän asettui lujasti varustettuun asemaan Rhône'in rannalle, sellaiseen paikkaan, joka teutonien täytyi sivuuttaa matkallaan Alpeille. Nämä tulivatkin ja koettivat kolmena päivänä vallata leiriä väkirynnäköllä, mutta lyötiin takaisin. Silloin he hurjasti kirkuen haastoivat roomalaisia taisteluun avoimella kentällä. Mutta Marius ei kiirehtinyt. Hän tahtoi ensin totuttaa soturinsa katselemaan pelättyjä vihollisia ja kiihdyttää heidän taisteluhaluaan.
Kun siis kenttätaistelusta ei tullut mitään, barbaarit vaelsivat edelleen. Leirin sivu kulkiessaan sanotaan asekuntoisten miesten heitelleen roomalaisille sotilaille ivallisia kysymyksiä, olisiko näillä kenties lähetettävänä heidän matkassaan terveisiä vaimoilleen Italiaan. Kuusi päivää kesti suunnattomien kansanjoukkojen ja heidän loputtoman kuormastojononsa ohimarssi.
Mutta niin pian kuin vaeltava kansa oli kulkenut ohi, Mariuskin läksi perästä. Aquæ Sextiæn (nykyinen Provence'in Aix[12]) luona hän ryhtyi hyökkäykseen ja tuhosi melkein koko barbaarien sotavoiman. Kun roomalaiset lopuksi tunkeutuivat vaunulinnoitukseen, joka oli teutonien leirinä, naiset puolustautuivat kuten naarasleijonat ja, mieluummin kuin antautuivat, surmasivat ensin pienet lapsensa ja kuristivat sitten itsensä pitkillä hiuksillaan. Niin paljon oli kaatuneita, että väestö laajoilla alueilla taistelukentän ympärillä myöhemmin käytti vainajien sääriluita viiniköynnöstensä tukikeppeinä.
Aavistamattakaan heimolaistensa onnetonta kohtaloa kimbrit olivat sillävälin valinneet pohjoisemman tien ja kääntyneet jälleen itäisiin alppimaihin. Luultavasti muonitus vaikeudet saivat germaanilaiset kansanjoukot jakautumaan. Nykyisistä Itävallan alppimaista kimbrit kulkivat Pon tasangolle toivoen pian saavansa nähdä teutonienkin sotajoukkojen sinne ilmestyvän. Heidän sanotaan vahvoilla kilvillään laskeneen tunturien rinteet pitkin jäätikköjä ja lumikinoksia. Turhaan Mariuksen konsulitoveri oli koettanut ehkäistä eteenpäin vyöryvää kansantulvaa. Legioonat valtasi silmitön kauhu, ne läksivät pakoon eivätkä pysähtyneet, ennenkuin Po oli heidän selkänsä takana.
Mutta Marius saapui voittoisine joukkoineen. Kun kimbrit vaativat häntä jakamaan maata heille ja heidän veljilleen teutoneille asuinsijoiksi, hän vastasi heille: »Teutonit ovat jo saaneet meiltä maata, ja he saavat sen pitää ikuiset ajat.»
Kun kimbreille selvisi tämän pilan sisältämä hirvittävä totuus, he ryhtyivät taisteluun. Se suoritettiin Vercellæn luona vuonna 101 e.Kr. Urhoollisuudestaan huolimatta barbaarit eivät kyenneet pitämään puoliaan Mariuksen etevämpää sotataitoa ja hänen soturiensa lujaa kuria vastaan. Raivoisassa taistelussa kimbrit työnnettiin takaisin vaunulinnoitukseensa. Täältä heidät heidän omat naisensa lyönnein ja iskuin ajoivat uudelleen jatkamaan taistelua. Mutta kauhea heinäkuun helle ja ympärillä tupruava tomu puristi pois voiman Pohjan pojista. Joukoittain nähtiin näiden voimakasrakenteisten miesten nääntyvän maahan liikarasituksesta, ja lopulta oli kaikki toivo menetetty. Kun roomalaiset hyökkäsivät kimbrien leiriin, puolustautuivat naiset sankarillisesti, mutta lopuksi he surmasivat itsensä ja lapsensa, jottei heidän tarvitsisi kärsiä vankeuden häpeää.
Mutta tuhannet kimbrit saivat kahleissa itkeä kaukaista kotiseutuaan ja menetettyä vapauttaan. Rooman orjamarkkinoille tuli ylenmäärin germaanilaisia sotavankeja. Kimbrien kansanheimo oli tuhottu. »Se ihmisvyöry», Mommsen sanoo, »joka oli kolmentoista vuoden aikana saattanut kansat kauhun valtaan Tonavasta Ebroon ja Seinestä Pohon asti, lepäsi nyt joko nurmen alla tai raatoi orjan ikeen alaisena.» Vain pohjois-Jyllannissa säilyi vielä meidän ajanlaskumme ensimmäiselle vuosisadalle pieni kimbriläinen kansanjäännös, jonka nimi vielä elänee Limfjordenin ja Kattegatin välisen alueen nimessä Himmerland.
* * * * *
Marius oli pelastanut roomalaisen sivistyksen. Häntä kunnioitettiin suurenmoisella triumfilla. Häntä verrattiin
Camillukseen, joka oli pelastanut roomalaiset gallialaishädästä, ja häntä ylistettiin Rooman kolmanneksi perustajaksi.
LIITTOLAISET NOUSEVAT ROOMAA VASTAAN. 90—82 e.Kr.
Kun vuosikymmen oli kulunut kimbrien kukistamisesta, uhkasi Roomaa toinen suuri vaara. Se tuli etelästäpäin, eräiden Rooman italialaisten liittolaisten taholta. Roomalaisten itsehyväisyys ja ylimielisyys niitä kohtaan, joilla ei ollut Rooman kansalaisoikeutta, oli kauan koetellut toisien italialaisten kansojen kärsivällisyyttä. Tämäkö oli kiitos siitä, että he olivat uskollisesti tukeneet roomalaisia Hannibalinsodassa? Liittolaisten asemaa voi verrata plebeijien asemaan ennen luokkarajoitusten tasoittamista. Heillä oli kannettavanaan valtion rasitukset, mutta heillä ei ollut osuutta valtaan ja kunniaan. Sellainen olotila oli ajan oloon kestämätön.
Koko Italia koputti Rooman kaupunginporttia ja pyysi päästä sisälle. Mutta kun liittolaisten kaikki toiveet siitä, että he rauhallista tietä olisivat saaneet vaikutusvaltaa valtion asioiden hoitoon, murskaantuivat, alkoivat osattomiksi jääneet valmistella kapinaa ja neuvotella siitä toistensa kanssa.
Kun Rooman senaatti sai vihiä siitä, se lähetti erityisiä virkamiehiä eri maan ääriin tutkimaan, mitä oli tekeillä. Eräälle Servilius nimiselle urkkijat ilmoittivat, että eräs Abruzzon vuoristokaupunki suunnitteli puolustus- ja hyökkäysliiton tekemistä naapuriyhteiskuntiensa kanssa. Servilius, joka oli kiivas ja intohimoinen, kiiruhti heti sinne ja saapui perille, juuri kun kansa oli kokoontunut suureen juhlaan teatteriin. Siellä hän piti leimuavan rangaistuspuheen kansalle.
Siitä puheesta tuli kipinä, joka sytytti kaikki vuosisadan kuluessa kerääntyneet tulenarat aineet. Raivoissaan kansanjoukko hyökkäsi Serviliuksen kimppuun ja löi kuoliaaksi sekä hänet että hänen seurueensa ja samoin kaikki muut kaupungissa olevat roomalaiset.
Kuten kulovalkea kapinaliike levisi yli keski- ja etelä-Italian. Kansa toisensa jälkeen luopui roomalaisista. Liiton ytimenä olivat Abruzzon voimakkaat vuoristolaiset sekä rikkaat samnilaiset. Niissä seuduin, joissa kapitalistit olivat syrjäyttäneet entisen talonpoikaisväestön, pysyttiin kuitenkin kiinni Roomassa. Samoin menettelivät ne kaupungit, joille roomalaiset olivat antaneet suotuisamman valtiollisen aseman.
Kapinoitsijat eivät tyytyneet kauan vaatimaan tasa-arvoisuutta roomalaisten kanssa, vaan he päättivät muodostaa itsenäisen Italia nimisen valtion. Otettiin asemansa puolesta keskeinen kaupunki pääkaupungiksi ja Rooman esikuvan mukaan valittiin senaatti, kaksi konsulia ja muut korkeat virkamiehet. Lyötettiin omaa hopearahaa, jossa kuvaannollisena leimana oli sonni, joka paiskaa Capitoliumin naarassuden maahan.[13] Ja niin alkoi sota.
Siitä tuli verinen; ja epävarmaa on, kuinka roomalaisten olisi käynyt, jollei heillä olisi ollut maakuntain sotavoimia käytettävänään. Mutta joka tapauksessa heillä oli tiukat paikat. Ja kun sekä Etruria että Umbria, jotka olivat tähän asti olleet heidän puolellaan, uhkasivat luopua, niin näytti tilanne suorastaan toivottomalta, tavallaan pahemmaltakin kuin Hannibalin sodan vaikeimpinakaan vuosina. Sillä olihan silloin kuitenkin koko keski-Italia pysynyt uskollisesti Rooman puolella. Näin epätoivoisessa tilanteessa suli kopeus kuohuksissaan olevista pääkaupunkilaisista kuin vaha auringossa, ja heistä oli viisainta antaa täydet kansalaisoikeudet kaikille liittolaisille, jotka olivat pysyneet uskollisina. Seuraavana vuonna, 89 e.Kr., myönnettiin sama etu niille yhteiskunnille, jotka kahden kuukauden kuluessa laskisivat aseensa.
Täten roomalaiset saivat aikaan hajaannusta liittolaisten rintamassa, ja heidän onnistui viimeinkin masentaa kapina. Ansio onnistumisesta oli paljon suuremmassa määrin Sullan kuin Mariuksen. Molemmat olivat ottaneet osaa liittolaissotaan, mutta Marius alkoi nyt tulla liian vanhaksi. Sulla oli nouseva aurinko.
Etelä-italialaiset eivät kuitenkaan tahtoneet kuullakaan sovinnosta
Rooman kanssa. He saivat liittolaisen idästä.
MARIUKSESTA JA SULLASTA TULEE KILPAILIJAT.
Marius ja Sulla olivat molemmat eteviä sotapäälliköitä. Molemmat olivat äärimmäisen kunnianhimoisia. Mutta muutoin he olivat toistensa vastakohtia: kansanmies, joka vaivalloisesti, askel askelelta oli ponnistellut huomattuun asemaansa, ja korkeasukuinen, rikaslahjainen ja hienosti sivistynyt ylimys, jolle antelias luonto oli antanut onnen lahjaksi. Sulla ei nuoruusvuosinaan ollut koskaan välittänyt leiviskänsä hoitamisesta. Hän oli yhdessä näyttelijöitten ja hetairain kanssa pyörinyt huvien pyörteessä ja tullut tunnetuksi Rooman Alkibiadeena. Mutta kun tuli kysymykseen elämän vakava puoli, osoittautui, että hän helposti, kuin leikitellen, pystyi melkein mihin tahansa, yhtähyvin sotilaallisiin kuin siviilitoimiin. Ja näissä toimissa hän näytti leijonankyntensä — kuten ketunnahkansakin. Marius sitävastoin oli väkeväkämmeninen erämaan karhu. Hän murisi tyytymättömästi, kun leijonan tähtisikermä alkoi loistaa kirkkaammin kuin karhun. Ja hänen kateutensa puhkesi ilmi, kun kahdeksantoista vuotta nuorempi Sulla nimitettiin sotajoukkojen päälliköksi kuningas Mithradatesta vastaan vuonna 88 e.Kr.
Mithradates hallitsi Mustanmeren eteläisellä rannikolla olevaa Pontosta. Hän laajensi valtakuntaansa kaikille suunnille Mustanmeren ympärillä sekä syvälle Vähään-Aasiaan ja uhkasi Rooman aasialaisia alueita. Mithradates oli vaarallinen vihollinen. Hänestä kerrotaan, että hän voimassa ja nopeudessa voitti kaikki, että hänen nuolensa ja heittokeihäänsä aina osuivat maaliin ja että hänelle oli leikkiä aron villien hevosten kesyttäminen. Hän hallitsi 22 kansaa, ja hänen kerrotaan puhuneen niiden kaikkien kieltä. Hän osasi myöskin kreikkaa ja keräsi seurueeseensa kreikkalaisia filosofeja ja runoilijoita. Mutta sielultaan ja mieleltään hän kuitenkin oli ja pysyi raakana ja himokkaana barbaarina. Hän oli sekoitus kulttuuri-ihmisestä ja barbaarista; hän oli samaa lajia kuin Makedonian Philippos ja tsaari Pietari I. Hän oli yhtä taitava tikarin ja myrkyn kuin miekankin käyttäjä. Päästäkseen valtaistuimelle hän otti hengiltä veljensä ja heitti vallanhimoisen äitinsä vankeuteen. Tämä kuoli vankeudessa, tarun mukaan poikansa myrkyttämänä. Mithradateen omat pojat nousivat häntä vastaan, yksi toisensa jälkeen, mutta isä raivautti heidät tieltään. Myöskin puolisojaan ja tyttäriään hän kylmäveristen laskelmien perusteella surmautti. Itsensä hänen kerrottiin karaisseen ruumiinsa kaikkia myrkkyjä vastaan.[14]
Mithradates kävi lopulta niin häikäilemättömäksi roomalaisia kohtaan, että sotaa ei voitu välttää. Voimakas armeija ja melkoisen suuri laivasto mukanaan hän läksi sotaan ja karkoitti helposti Aasiassa olevat heikot roomalaiset joukko-osastot. Aasialaiset, samoinkuin helleenitkin ottivat hänet kaikkialla vastaan vapauttajana, sillä roomalaiset olivat herättäneet syvän vihan häikäilemättömillä kiristyksillään. Hirmuinen oli nyt kosto. Mithradateen käskystä surmattiin Aasiassa yhtenä ainoana päivänä kaikki roomalaiset erotuksetta: 80 000 turvatonta miestä, naista ja lasta.
Näin roomalaiset menettivät rikkaan maakunnan, jonka apulähteistä he olivat tottuneet ammentamaan.[15]
Näiden urotekojen jälkeen barbaarikuninkaan ylpeydellä ei ollut rajoja. Luottaen Roomassa vallitsevaan sisäiseen epäsopuun hän oli varma voitostansa. Hän rupesi yhteyteen etelä-Italian kansojen kanssa, hän lähetti joukkoja Balkanin-niemimaalle ja valtasi siitä suurimman osan.
* * * * *
Näin uhkaava oli tilanne Roomalle, silloinkuin Sulla määrättiin ylipäälliköksi Mithradatesta vastaan. Hänen vanha, itsepäinen kilpailijansa Marius ei ollut jättänyt käyttämättä mitään keinoja lyödäkseen hänet laudalta kilpailussa. Osoittaakseen kansalle, että hän vielä oli voimakas ja kykeni kestämään rasituksia, jäykkäjalkainen ukko ryhtyi kilpailemaan nuorison kanssa Marskentällä ratsastuksessa, juoksussa, painissa ja muissa urheilulajeissa. Häntä neuvottiin ivallisesti parantelemaan kolottavia jäseniään lämpimillä kylvyillä sen asemesta, että asettuisi armeijan etunenään. Mutta jos olisi aavistettu, mikä petoeläimen luonne uinui tämän miehen rinnassa, olisi kyllä varottu ärsyttämästä häntä.
Sillä välin Sulla jätti Rooman ottaakseen vastaan Campaniassa olevien legioonain päällikkyyden. Mutta tuskin hän oli lähtenyt, kun Marius sai erään kansantribuunin avulla kansankokouksen erottamaan Sullan päällikkyydestä ja antamaan viran hänen vanhalle kilpailijalleen.
Mutta jos kansanpuolue oli luullut, että Sulla kiltisti taipuisi tähän päätökseen, niin se erehtyi hänen suhteensa täydellisesti. Itse hän suhtautui kansankokouksen päätökseen kylmästi. Hänen ei tarvinnut kuohahtaa — siitä pitivät hänen sotilaansa huolen. Joka taholta kuului kehoitushuuto: »Roomaan, Roomaan!»
Sulla lähtee heti matkaan, ja pikamarssissa käy matka kohti pääkaupunkia. Senaatti lähettää hänelle käskyn toisensa jälkeen pysähtyä. Mutta ne vaikuttavat häneen yhtä vähän kuin kansankokouksen päätös. Legiooniensa etunenässä hän tunkeutuu kaupunkiin ja uhaten pistättää talot tuleen masentaa Mariuksen ja hänen kannattajainsa vastustuksen. Muutamien tuntien jälkeen Sulla on Rooman herra, ja illalla sytyttävät hänen sotilaansa vartiotulensa Forumille. Kansalaissotien ja sotilasdiktatuurin aikakausi on alkanut.
Sulla käyttää hyväkseen voittoaan pannakseen toimeen eräitä ylimysmielisiä muutoksia valtiosääntöön ja pakottaa senaatin julistamaan Mariuksen sekä hänen huomatuimmat kannattajansa henkipatoiksi. Mutta »Rooman kolmas perustaja» oli pelastautunut pakenemalla.
* * * * *
Kun Sulla arvelee turvanneensa näin valta-asemansa, hän purjehtii joukkoineen Kreikkaan. Mutta tuskin hän on poistunut näyttämöltä, kun jo toinen pääosan esittäjä ilmestyy sinne jälleen.
Marius on Roomasta paettuaan kokenut melkein uskomattomia seikkailuja. Ensiksi pelastautuu hän Rooman satamakaupunkiin Ostiaan ja nousee täällä laivaan purjehtiakseen Afrikkaan. Mutta vastatuuli pakottaa merimiehet pian pyrkimään satamaan takaisin. Välttääkseen joutumasta Sullan kätyrien käsiin, jotka nuuskivat ympäriinsä kaikkialla, pakolaisen täytyy kätkeytyä rannikon rämemaihin; mutta hänen vainoojansa löytävät hänet aina vyötäisiä myöten liejuun vajonneena ja pää ruokotukkoon kätkettynä. Hänet viedään vankeuteen lähimpään kaupunkiin. Pyöveli, kimbriläinen orja, astuu paljastettu miekka kädessä vankilaan surmatakseen heimolaistensa muinoisen voittajan. Mutta vankiluolan pimeydessä näyttää kimbristä siltä, kuin vangin silmät syöksisivät tulta, ja hän kauhistuu Mariuksen jyrisevää huudahdusta: »Orja, uskallatko sinä surmata Gaius Mariuksen!» Vavisten mies heittää miekkansa ja pakenee huutaen: »Minä en voi surmata Gaius Mariusta.» Tämä tapaus antaa kaupungin viranomaisille tervetulleen aiheen selittää, että jumalat ovat antaneet merkin, että tulee armahtaa suurta miestä, ja niin lasketaan Marius vapaaksi. Monien harhailujen jälkeen pääsee hän sitten Afrikkaan ja löytää turvapaikan Karthagon raunioiden keskellä.
Mutta täälläkään hän ei saa olla rauhassa. Afrikan provinssin roomalainen maaherra lähettää hänelle käskyn heti suoriutua pois, jos elämä on hänelle rakas. Hetken kestävän painostavan hiljaisuuden jälkeen maanpakolainen antaa syvään huokaisten seuraavan sydämeen käyvän vastauksen sanantuojalle: »Sano herrallesi, että sinä olet nähnyt henkipaton Mariuksen Karthagon raunioilla!» Tämän jälkeen pakolainen purjehtii jälleen pois ja löytää vihdoinkin turvapaikan pienellä saarella Numidian rannikon edustalla.
Mutta niin pian kuin Sulla on jättänyt Rooman, Mariuksen ystävät kutsuvat hänet jälleen kotiin. Hän nousee maihin Etrurian rannikolle. Nyt hän on kauhea katsella. Hänen silmänsä hehkuvat kostonhimosta, hän on antanut tukkansa ja partansa kasvaa villinä ja takkuisena, ja hänen pukunaan on kauheat ryysyt. Saattueenaan karanneita orjia ja erotettuja sotilaita, jotka ovat keräytyneet hänen ympärilleen, vaeltaa vanha soturi läpi maan; ja kuta lähemmäksi Roomaa hän tulee, sitä suuremmaksi kasvaa hänen seurueensa suurtiloilta karanneiden orjien liittyessä siihen. Pian on hänellä koottuna useampia tuhansia miehiä. Lyhyen piirityksen perästä kaupungin täytyi antautua hänelle.
Nyt ei ole hyvä joutua tekemisiin vanhan Mariuksen kanssa. Hänen marssinsa Roomaan merkitsee verta ja murhaa. Kaikki se viha, kaikki se kostonhimo, jota hän on hautonut maanpaon aikana, purkautuu nyt kauhealla tavalla. Karanneista orjista muodostetun henkivartiostonsa etunenässä hän kuljeskelee ympäri kaupunkia ristiin rastiin ja hakkauttaa maahan jokaisen, joka on joutunut hänen suuttumuksensa esineeksi. Ei tarvittu muuta, kuin että vanha Marius ei vastannut vastaantulijan tervehdykseen: heti hänen murhaseurueensa käsitti sen kuolemantuomioksi ja pani sen samassa täytäntöön.
Toisilla tahoilla kuljeksi hänen roskalaumansa omin päin murhaten, raiskaten ja ryöstäen. Koko Rooma vapisi kauhusta, ja kaikki uskollisuuden siteet katkesivat. Ystävät ja sukulaiset pettivät toisensa, ja orjat kavalsivat herransa.[16] Kadut ja talot olivat täynnä murhattuja optimaatteja. Verilöyly jatkui yli koko Italian.
Maltillisemmat Mariuksen puoluelaisten joukossa olivat epätoivoissaan tästä mielettömästä murhaamisesta ja arvasivat, että sen kerran täytyisi kostautua koko kansanpuolueelle. Mutta kukaan ei kyennyt hillitsemään raivostunutta ukkoa. Kaikkivoittava kostonhimo ajoi häntä eteenpäin verentahraamalla tiellä. Nyt saisivat röyhkeät optimaatit palkkansa kaikista niistä kerroista, jolloin he olivat nautinnokseen antaneet jonkinverran talonpoikaismaisen konsulin tuntea yhteiskunnallisen alemmuutensa. Hän nautti nyt — käyttääksemme Mommsenin sanoja — siitä, »että sai jokaisen neulanpiston palkita tikariniskulla». Kerran niin kelvollinen, rehellinen ja ytimeltään terve talonpojanpoika ei ollut enää oma itsensä. Kunnianhimon ja vallanhalun pahojen henkien riivaamana hän raivosi villissä huumassaan rikollisjoukkueensa etunenässä.
Kun vanha Marius oli viimeinkin tyydyttänyt kostonjanonsa, hän huudatti itsensä konsuliksi. Taikauskoisena hän oli jo kauan toivonut ja odottanut tätä konsulinvirkaa, sillä ennustajatar oli kerran sanonut, että hän seitsemän kertaa tulisi hoitamaan valtion korkeinta virkaa. Nyt kävi ennustus toteen. Mutta ei Marius eikä kukaan muukaan hänen puoluelaisistaan kyennyt saamaan aikaan uudistuksia sairaaseen yhteiskuntaan. He olivat kyvyttömiä suunnitelmanmukaiseen toimintaan. »Huomatuimmat senaattorit lyötiin kuoliaiksi kuin raivot koirat», Mommsen sanoo, »mutta ei tehty pienintäkään yritystä senaatin uudelleenjärjestämiseksi». Marius oli oivallinen sotapäällikkö ja armeijanjärjestelijä, mutta häneltä puuttui valtiomieslahjakkuutta. Hän oli ja pysyi sielultaan ja mieleltään yksinkertaisena roomalaisena talonpoikana.
* * * * *
Oikeaa iloa toivomansa päämäärän saavuttamisesta Marius ei kuitenkaan tuntenut. Häntä vaivasi, niin kerrotaan, alituinen tuskallinen pelko, että Sulla palaisi takaisin. »Vaikka leijona on poissa, on kuitenkin kolkkoa sen luolassa», hänen kerrotaan sanoneen. Levottomuuttaan tukahduttaakseen hän heittäytyi hurjiin irstailuihin, jotka mursivat hänen jättiläisvoimansa. Kun sairaus kohtasi, se teki pian lopun hänestä. Yleisesti kammottuna ja kirottuna kuoli vuonna 86 e.Kr. 70 vuoden ikäisenä se mies, jota kerran koko kansa oli tervehtinyt pelastajanaan. Kun sanoma hänen kuolemastaan saapui, koko Italia päästi helpotuksen — huokauksen.
Jos Marius olisi kuollut suurien kimbriläis- ja teutonilaisvoittojensa jälkeen, jälkimaailma olisi muistanut häntä vain Rooman pelastajana ja kolmantena perustajana. Nyt hänen hillitsemätön kunnianhimonsa ja kostonhalunsa oli saattanut hänet ryhtymään niin petomaisiin tekoihin, että hänen maanmiestensä täytyi toivoa, ettei sellainen mies olisi koskaan syntynyt maailmaan.
Eräs Mariuksen omaisista, mies, joka ei ollut hyväksynyt hirmuvaltaa, teki Mariuksen kuoleman jälkeen siitä lopun. Hän kokosi tuhansia noita hurjia roistoja, jotka terrorisoivat yhteiskuntaa, maksaakseen muka palkan heille, saarsi heidät ja hakkautti maahan viimeiseen mieheen asti.
Mutta muutoin pysyivät Mariuksen puoluelaiset edelleen vallassa.
ENSIMMÄINEN MITHRADATEEN SOTA 88—84 e.Kr.
Sillä aikaa kuin vallankumous raivosi Rooman valtakunnan sydämessä, Sulla johti Kreikassa voittoisasti legiooniaan Mustanmeren kuninkaan sotavoimia vastaan. Mariuksen puolue sai kansankokouksen panemaan Sullan viralta, riistämään häneltä kaikki hänen arvonsa ja julistamaan hänet lainsuojattomaksi, mutta hän piti sellaisia »kansanpäätöksiä» nollan arvoisina. Hänen talonsa hajotettiin maan tasalle ja hänen maatilansa hävitettiin — hän jatkoi ylipäällikkönä olemistaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kukapa olisi uskonut tämän hienostuneen elostelijan olevan niin häikäilemättömän tarmokkaan. Kaiken, mikä hänen tiellensä sattui, hän musersi. Häikäilemättömästi hän antoi sodan raskaan jyrän vyöryä yli kulttuurin pyhän maan. Kun hän Ateenan edustalla tarvitsi puuainetta piirityskoneitansa varten, hän hakkautti Akademeian ja Lykeionin lehtojen plataanit, joiden varjossa Platon ja Aristoteles olivat ajatelleet syviä ajatuksiaan olemassaolon arvoituksesta. Epäröimättä hän ryösti Olympian ja Epidauroksen pyhätöt Delphoissa. Kun Ateena kukistui, hän säälimättömästi antoi kaupungin sotilaittensa ryöstettäväksi.
Niin barbaarimaisesti hienosti sivistynyt roomalainen voi käyttäytyä.
Etevämmän sotataitonsa avulla Sulla voitti sitten Mithradateen sotavoimat ja valloitti takaisin koko Kreikan. Kun hän uhkasi tämän jälkeen kurittaa kuningasta itseään Aasiassa, niin itsevaltias pehmeni. Hän tiesi nimittäin aivan liiankin hyvin, ettei hän enää voinut ottaa lukuun avunsaantia valloitetuista maista. Ensi-ihastus oli niissä muuttunut vastakkaiseksi tunteeksi, kun näyttäytyi, että Mithradateen mielivalta oli seitsemän kertaa pahempaa kuin roomalaisten sorto. Kiristykset, maastakarkoitukset ja verilöylyt — ne olivat tyrannin hallitustapoja. Suuri osa Vähää-Aasiaa oli jo noussut kapinaan häntä vastaan, kun hän alkoi neuvotella rauhasta. Tosin hän oli niin raskaasti rikkonut Rooman kansalaisia vastaan, ettei hänen kanssaan olisi koskaan pitänyt tehdä rauhaa. Mutta katsoen siihen, että Rooman valtiota rasittivat ankarat sisäiset sairaudet, jotka vaativat Sullan pikaista palaamista Roomaan, roomalaisesta sotapäälliköstä oli viisainta tarjota siedettävät rauhanehdot maanmiestensä pyövelille. Mithradates taipui ja sitoutui luopumaan niistä maista, jotka hän oli valloittanut ennen sodan puhkeamista, luovuttamaan suurimman osan laivastoaan ja maksamaan sotakulungit.
Mutta Sullan sotilasten kesken alkoi kuulua uhkaavaa mutinaa siitä, että barbaariruhtinas, joka oli murhannut niin monta tuhatta heidän maanmiestään ja aiheuttanut sanomatonta kurjuutta yli koko Aasian, sai pitää suurimman osan niistä aarteista, jotka oli anastanut. Pohjimmaltaan kiukutti heitä varmasti enimmän se, etteivät he itse voineet saada runsasta sotasaalista.
Ennenkuin Sulla voi jättää Aasian, hänen täytyi kuitenkin lujittaa Rooman mahtiasema siellä. Hän viipyi niin kauan kuin oli välttämätöntä, että hän ennätti periä sotakorvaussumman ja tuhota ne Mithradateen kannattajat, jotka olivat syyllisiä roomalaismurhiin Aasiassa. Senjälkeen hän astui laivoihin mukanaan suurin osa joukoistaan ja nousi maihin Brundisiumissa Italian itärannikolla vuonna 83 e.Kr. Kaksi legioonaa hän jätti jäljelle Aasiaan erään kelpo alapäällikkönsä komentoon.
SULLAN HIRMUVALTA JA DIKTATUURI.
Roomassa oli Mariuksen poika, nuorempi Marius, perinyt isänsä vallan. Hän oli vain muutamia vuosia yli kahdenkymmenen, mutta rohkeudessa ja kestävyydessä hän oli ilmetty isänsä. Hänellä ei ollut kuitenkaan vanhan Mariuksen sotatottumusta, eikä hänellä myöskään ollut, kuten isällään, hyvin harjoitettuja joukkoja käytettävänään. Turhaan senvuoksi hän ja muut kansanpuolueen johtajat taistelivat Sullan voittoisia joukkoja vastaan. Nämä legioonat olivat sokeasti uskollisia päällikölleen, joka katsoi sormien läpi heidän kaikkia irstailujaan ja väkivaltaisuuksiaan, kun he vain tottelivat ja taistelivat urhoollisesti.
Ratkaiseva taistelu tapahtui vuonna 82 Rooman muurien edustalla. Se alkoi iltapäivällä, ja taistelua kesti koko yön rajulla raivolla molemmin puolin. Aamulla pääsi Sulla voittajaksi ja voi ottaa Rooman haltuunsa. Kolmantena päivänä taistelun jälkeen hän kutsui senaatin koolle ilmoittaakseen sille tahtonsa. Samaan aikaan hän mestautti Marskentällä sotavangit, tuhansia miehiä. Kuolemaantuomittujen parku kuului siihen temppeliin asti, mihin valtion isät olivat kokoontuneet, ja täytti heidän mielensä kauhulla. Vielä hirvittävämmäksi mieliala muuttui, kun Sulla ilmeenkään värähtämättä lausui: »Jatkakaamme neuvottelujamme välittämättä siitä, mitä tuolla ulkona tapahtuu — siellä vain muutamat roistot saavat rangaistuksensa.»
Sullan tarkoituksena oli palauttaa viimeinkin järjestys yhteiskuntaan pakkovallalla, joka tuhoaisi kaikki ylimyksellisen tasavallan viholliset. Niin alkoi nyt taas kauhea murhaaminen kaikkialla maassa, missä vain oli uskallettu tehdä vastarintaa Sullalle. Samnilaisia vastaan, jotka olivat asettuneet Mithradateen puolelle, lähetettiin erityinen rankaisuretkikunta. Kaikki, missä vain oli henkeä ja elämää, surmattiin, ja kukoistava maa muutettiin erämaaksi, jollaisena se on sen jälkeen pysynytkin. Eräässä latinalaisessa kaupungissa asukkaat epätoivoissaan surmasivat toisensa ja pistivät kaupunkinsa tuleen välttyäkseen joutumasta pyöveliensä uhreiksi ja riistääkseen näiltä saaliin. Näin tuli Sullan valtataistelu samalla olemaan liittolaissodan viimeinen näytös. Marius nuorempi surmasi itsensä. Kun hänen verinen päänsä tuotiin Sullalle, voittaja katseli ivallisesti hymyillen tätä voitonmerkkiä toistaen kreikkalaisen runoilijan sanat: »Ennenkuin tarttuu peräsimeen, täytyy olla ollut soutajana.»
Murhaamista jatkettiin Roomassa ja muuallakin tarkoituksenmukaisesti ja tarkasti, mistä johtuu, että se meidän silmillämme katsoen oli vielä kauheampaa kuin Mariuksen verihurjastelut. Mariuksen johtivat tihutöihin hänen omakohtainen kostonhimonsa ja haavoitettu turhamaisuus, mutta Sulla murhasi kylmäverisesti valtiollisista syistä. Jos kuitenkin koetamme tuomita näitäkin kauheita tekoja puolueettomasti, niin meidän täytyy ottaa huomioon, että sen ajan ihmisillä ei ollut veristä kostoa kohtaan meidän herkempiä tunteitamme. Vihollistensa tuhoamiseen oli voittajalla itsestään selvä oikeus. Ihmiselämää ei pidetty suunnilleenkaan samanarvoisena kuin nykyjään.
Päästäkseen vihollisistaan Sulla valmistutti proskriptiotauluja, joihin oli merkitty niiden henkilöiden nimet, jotka oli surmattava. Se, joka tappoi tällaisessa listassa mainitun henkilön, sai suuren rahapalkinnon, heti kuin hän toi uhrin irtihakatun pään Sullalle. Mutta ken suojeli henkipatoksi julistettua tahi auttoi kuolemaantuomittua isäänsä tai veljeään pakoon, hän oli ankaran rangaistuksen alainen. Henkipatoiksi julistettujen omaisuus myytiin julkisessa huutokaupassa enimmän tarjoavalle. Heti kuin joku Sullan kätyreistä teki tarjouksen, ei kukaan uskaltanut tarjota enemmän kuin tämä. Seuraus oli se, että hänen puoluelaisensa voivat pilkkahinnalla päästä rikkaiksi tilanomistajiksi. Kaikki tämä oli, eräs historioitsija sanoo, »inhimillisen luonteen pahimpien himojen irtipäästämistä. Palvelijat kavalsivat herransa, ystävät ystävänsä, sukulaiset toisensa; ja monet, jotka eivät koskaan olleet ottaneet osaa valtiollisiin taisteluihin, merkittiin henkipattoluetteloihin henkilökohtaisten vihamiestensä toimesta.» Toisia kohtasi sama kohtalo ainoastaan senvuoksi, että he olivat varakkaita, ja joku Sullan suosikeista halusi saada heidän omaisuutensa haltuunsa. Oli myöskin henkilöitä, jotka antoivat ilmi toisia näyttääksensä itse olevansa Sullan uskollisia puoluelaisia ja siis viattomien kanssaihmistensä verellä ostivat oman pelastuksensa.
Kauheinta oli henkipattoluetteloissa se, ettei niistä koskaan näyttänyt tulevan loppua. Alinomaa ilmestyi uusia luetteloita. Jos huokaisikin helpotuksesta, kun ei löytänyt nimeänsä ensimmäisestä luettelosta, sai pelätä löytävänsä sen toisesta tai kolmannesta. »Minä olen nyt», Sulla lausui kerran vertaistaan vailla olevalla kyynillisyydellä, »julistanut henkipatoksi niin monta, kuin voin muistaa; mutta minä olen tilapäisesti unohtanut koko joukon, jotka minä kirjoitan muistiin myöhemmin, sitä mukaa kuin minä muistuttelen heidän nimensä mieleeni.»
Haihduttaakseen täydelleen entisyyden muiston Sulla hävitytti kaikki Mariuksen voittojen muistomerkit ja käski kaivamaan kuolleen luut maasta ja heittämään ne virtaan.
Vahvistaakseen valta-asemaansa Sulla esitytti senaatille ja kansankokoukselle, että nämä nimittäisivät hänet määräämättömäksi ajaksi diktaattoriksi, joka saisi rajattoman vallan järjestää kaikki yhteiskunnan asiat. »Esitys» oli sama kuin käsky, jota luonnollisesti kukaan ei uskaltanut vastustaa.
Näin oli juhlallisesti julistettu, että Sullan tahto oli Rooman laki. Mitä valtakunnassa oli ylhäistä, rikasta ja hienoa, kilpaili nyt kaikkivaltiaan suosiosta. Mutta yhtä kylmä ja välinpitämätön kuin oli ollut vaaran hetkellä, tämä oli nyt voiton päivinäänkin. »Yhtä ylimielisen halveksuvasti, sanoo italialainen historioitsija Ferrero, »hän katseli optimaatteja ja kansan ystäviä, rikkaita ja köyhiä, kun he kaikki vapisivat pelosta diktaattorin edessä. Välinpitämättömänä hän loistolinnassaan otti vastaan Rooman mahtimiesten kunnianosoitukset, kun nämä nöyrästi, mutta viha sydämessä tervehtivät häntä, jonka vallassa oli elämä ja kuolema. Välinpitämättömänä hän katseli, kuinka ylhäisimpien sukujen nuoret ja vanhat edustajat ja ylimystön kauneimmat naiset kilpailivat kutsuista hänen ylellisiin pitoihinsa. Siellä istui isäntä suosikkilaulajiensa keskessä kokonaan kiintyneenä syömiseen ja juomiseen kysymättä edes lukuisten vierastensa nimiä. Välinpitämättömänä hän antoi kunnianhimoisten, ahneiden ja paheellisten ihmisten lauman tungeksia atriumissaan[17] noiden ihmisten, jotka olivat tulleet sinne rukoillakseen hallitsijalta itselleen kuolemaantuomittujen maatiloja, taloja ja orjia.»
Sotilasdiktatuuri oli vakiinnutettu. Ken komensi vahvinta armeijaa, oli silloin Rooman herra. Sotamiehille ei enää Capitolium ollut isänmaantunnuskuva, vaan heidän sotalippunsa ja sotapäällikkönsä oli ainoa, joka voi vaatia heiltä kuuliaisuutta. Rooman kansaan oli yleisesti tunkeutunut se käsitys, että missä valta oli, siellä lakkasi oikeus. Viimeisenkin kunnioituksentunteen jäännöksen lakeja, arvohenkilöitä ja omistusoikeutta kohtaan henkipattojulistukset olivat hävittäneet. Kaikki, mikä takasi olemassaolon turvallisuuden, oli romahtanut kumoon, ja jäljellä oli vain turvattomuuden tunne nykyhetkeen ja turhuuden tunne huomispäivästä murehtimiseen nähden. Kansan tunnuslauseeksi tuli nyt kuten aina tällaisina kauhunaikoina: »Syökäämme ja juokaamme ja viettäkäämme päivämme hauskasti, sillä huomenna meidän on kuoltava!»
* * * * *
Päinvastoin kuin Marius ja hänen puoluelaisensa Sulla ei pysähtynyt vastapuolueen latvojen katkomiseen — hän koetti myöskin lainsäädännöllä uudistaa roomalaisen yhteiskunnan omien aristokraattis-tasavaltalaisten mielipiteittensä mukaiseksi. Vahvistaakseen senaatin arvovaltaa, joka oli vähentynyt murhien ja maastakarkoittamisien aiheuttaman suoneniskun takia, hän valitutti 300 uutta senaattoria. Vastapainoa, jona kansantribuunin virka oli ollut ylimykselliselle hallitusvallalle, oli hän jo vuonna 88 heikontanut, vähentämällä tribuunien toimivaltaa. Nyt hän meni vielä paljon pitemmälle. Hän riisti tribuuneilta oikeuden jättää ratkaistavaksi lakiesityksiä ja rajoitti heidän valtansa yksityisten kansalaisten suojelemiseen laittomuuksilta. Paljon merkitsevämmäksi tuli vielä lakimääräys, että se, joka oli kerran ollut kansantribuunina, ei ollut vaalikelpoinen enää muuhun virkaan. Toisin sanoen: lahjakkaalle ja eteenpäin pyrkivälle nuorelle miehelle ei tästä puoleen ollut lainkaan houkuttelevaa hakea tribuunin virkaa, sillä samalla kuin hän oli sen saanut, hänen virkauransa oli lopussa. Kansantribuunin virka oli, kuten muuan historioitsija sanoo, »julistettu melkein häpeälliseksi toimeksi». Muidenkin virkamiesten toimivallan laajuutta, erittäinkin konsulien ja preettorien, Sulla pienensi monella tavalla, lisätäkseen senaatin mahtavuutta. Myöskin oikeudenkäytön ja hallinnon uudestijärjestämiseen diktaattori uhrasi paljon työtä.
* * * * *
Sullan diktatuurin kolmantena vuotena uusi valtiokoneisto oli saatu niin hyvään käyntiin, että Sulla luuli voivansa antaa sen työskennellä omin päin. Roomalaiset saivat silloin olla sen omituisen näytelmän todistajina, että mahtavin mies, joka oli heitä koskaan hallinnut, uransa huipulla vapaaehtoisesti poistui valtiolliselta näyttämöltä. Ei kukaan voinut hämmästymättä ja liikutusta tuntematta olla todistamassa, kuinka — käyttääksemme Mommsenin sanoja — »tuo mies, joka oli tähän asti mielivaltaisesti määrännyt miljoonain ihmisten elämästä ja omaisuudesta, tuo mies, jonka viittauksesta niin monet päät olivat pudonneet ja jolla oli verivihollisia jokaisella Rooman kadulla ja jokaisessa Italian kaupungissa» — kuinka tuo mies astui Forumille kaiken kansan eteen, otti liktoreiltaan kirveet ja vitsakimput ja lähetti heidät kotiin sekä selitti olevansa valmis tekemään tilin toimistaan jokaiselle, joka sitä vaati. Kaikki vaikenivat. He vaikenivat yhäkin, kun diktaattori astui alas puhujalavalta ja yksityisenä miehenä, vain lähimpäin ystäväinsä seuraamana, palasi kotiin kansanjoukkojen keskitse, jotka kahdeksan vuotta aikaisemmin olivat jaoittaneet hänen talonsa maan tasalle. Kreikkalais-roomalainen historioitsija Appianos, Rooman kansalaissotien etevin kuvaaja[18], ihmettelee, että Sulla uskalsi ottaa tämän askelen, hän, joka »oli surmauttanut 90 senaattoria, näistä viitisentoista entistä konsulia, ja noin 2 600 keskiluokan varakasta miestä.»
Mutta Sulla voi olla aivan varma siitä, ettei kukaan uskaltaisi taivuttaa hiustakaan pelätyn päästä. Muutoin vallastaluopuminen on varmasti ollut erittäin nautintorikas näytelmä sellaiselle huomion herättämisestä nauttivalle herkkusuulle kuin Lucius Cornelius Sullalle. Se oli hienosti suunniteltu loppunäytös draamallisista nousukohdista niin rikkaassa elämässä.
Vallasta ja kunniasta Sulla palasi, tosin ei kuten muinoin Cincinnatus auransa kurkeen, vaan loisteliaaseen huvilaansa ihanan Napolin lahden rannalle, elämään huveissa ja nautinnoissa. Tosin hän oli ainakin ollut ennen muuta iloinen seuratoveri, joka rakasti viiniä ja naisia enemmän kuin työtä. Rooman valtiaanakin hän lakkasi olemasta hallitsija samana hetkenä, jolloin hän täytetyn päivätyön jälkeen istuutui herkkuja uhkuvaan päivällispöytään. Silloin hän lauloi ja oli iloinen iloitsevaisten kanssa. Kirjoittipa hän itse huvinäytelmiäkin, joita hänen näyttelijäystävänsä esittivät hänen juhlissaan. Kylmän ironinen leikillisyys on koko hänen luonnottansa kuvaava piirre. Ollessaan vielä diktaattorina hän palkitsi kehnon ylistyslaulun sillä ehdolla, että runoilija lupasi olla koskaan enää häntä ylistämättä. Ja kun hän tyhjensi kreikkalaisten temppelien aarrekammiot, hän piti sopivana ylenkatseellisesti pilailla, etteihän aarteitten menetys merkinnyt mitään niille, joiden kassoja jumalat itse täyttivät.
Sullan ulkonäöstä Plutarkhos antaa kuvaavan, mutta melko kolkon kuvan: »Hänen silmänsä olivat hyvin siniset, mutta erottuivat siten silmiinpistävän jyrkästi kasvojenväristä, joka oli vuorotellen vahvasti punainen ja valkoinen. Eräs Ateenan pilkkakirves teki tästä pilaa ja runoili seuraavan säkeen:
'On Sallan naama mulperimarja jauheineen.'»
* * * * *
Roomassa kävi kaikki säännöllistä kulkuaan senkin jälkeen, kun mahtimies oli poissa. Mutta niinpä kaikki tiesivätkin, että hän pelkällä viittauksellaan voisi koota ympärilleen veteraaninsa, jotka hän oli sijoittanut siirtoloihin yli koko maan. Itsessään pääkaupungissa hänellä oli sitäpaitsi työnsä varmuusvartiona 10 000 vapautettua orjaa, joiden entiset herrat olivat kuuluneet Mariuksen puolueeseen.
Jo vuoden perästä valtiollisesta elämästä vetäytymisensä jälkeen Sulla kuoli äkkiä verensyöksyyn 60 vuoden vanhana. Kaksi päivää aikaisemmin hän oli lopettanut 22. niteen muistelmiansa[19], joissa hän on kuvannut melkeinpä ainutlaatuisen menestyksellistä elämäänsä. Koskaan pitkällä sotilaallisella ja valtiollisella urallaan hän ei ollut menettänyt taistelua, koskaan hänen ei ollut tarvinnut perääntyä askeltakaan. Katkerien vihamiesten ympäröimänä hän oli vienyt elämäntyönsä siihen päämäärään, jonka hän oli itselleen asettanut. Hän ylistää itsekin onnensa tähteä. Ja kauhistavia veritekojaan hän kuvaili ilman katumuksen jälkeäkään. Omantunnon tuska oli hänelle tuntematon käsite. Hänen hautakivessään kerrotaan olleen hänen oman määräyksensä mukaisesti näin kuuluva kirjoitus:
»Ei mua voittanut oo hyvän tai pahan maksamisessa
Ystävä, ei vihamies.»
Suuri saksalainen historioitsija Leopold von Ranke kokoaa seuraavaan vertailuun arviointinsa Mariuksesta ja Sullasta: »Marius on pelastanut roomalaisen maailman olemassaolon voitoillaan vihollisista, jotka uhkasivat sitä perikadolla; Sulla on uudelleen järjestänyt Rooman yhteyden Kreikkaan ottamalla tämän maan takaisin itämaiselta valloittajalta. Sellaiset sotaretket kuin Mariuksen kimbrejä ja teutoneja vastaan tekemät ylittävät kuitenkin suuresti Sullan urotyöt sodassa Mithradatesta ja hänen päälliköltään vastaan, jotka eivät kyenneet tekemään hänelle lujaa vastarintaa.»[20]
Sulla oli paljon suuremmassa määrin valtiomies kuin sotapäällikkö.
»Ilman häntä Mariuksen ei olisi onnistunut koskaan saada aikaan rauhaa
Bocchuksen kanssa. Ja niin valtiollisesti tärkeän rauhan päättäminen,
kuin oli se, jonka Sulla teki Mithradateen kanssa, oli aivan kokonaan
Mariuksen tapaisen miehen näköpiirin ulkopuolella.»
Rooman korkeammalle sivistykselle oli onneksi, ettei Marius voittanut, vaan Sulla, sillä »Marius oli plebeiji ja soturi, sekä sisäisesti että ulkonaisesti, mies, joka tunsi jonkinlaista ylenkatsetta hienompaa sivistystä kohtaan. Sulla oli sitävastoin kulttuurin edustaja, läpikotaisin sivistynyt patriisi, jolla oli avoin mieli opille ja tieteelle.»
Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:
Gajus Sallustius Krispus, Katilina og Jugurtha, oversat af H.H. Lefolii.
Guglielmo Ferrero, Rom, des storhet och förfall, översättning efter den tyska översättningen av det italienska originalet av Hjalmar Bergman: 5 osaa.
Johannes Kromayer und Georg Veith, Meerwesen und Kriegsführung der
Griechen und Römer.
Tähän kappaleeseen:
Frederick Walter Robinson, Marius, Saturninus und Glaucia.
Alfred Helbling, Der Zug der Cimbrem und Teutonen
(Kirjallisuusluetteloineen).
Eduard Meyer, Geschichte des Königreichs Pontos.
Theodore Reinach, Mitridate Eupalor..
R. Pappritz, Marius und Sulla.
Edward A. Freeman, Historical Essays H.
Thaddeus Lau, Lucius Cornelius Sulla.
Joseph Lengle, Untersuchungen über die Sullanische Verfassung.
CRASSUS JA POMPEIUS.
Uusi valtiosääntö, jonka Sulla oli antanut Roomalle, oli mestarillisesti kokoonpantu — olisipa se vain ollut perustettu lujemmalle pohjalle kuin roomalaiseen ylimystöön nojaavaksi! Jugurthan sota oli kauhistavan selvästi paljastanut, kuinka pitkälle mädäntyminen oli ehtinyt tässä yhteiskuntaluokassa. Optimaatit olivat lahjottavissa, ja heiltä puuttui tahdonvoimaa korkeammassa mielessä. Ei kukaan kyennyt tekemään yläluokkaa jälleen voimakkaaksi ja terveeksi, jollainen se oli ollut puunilaissotien aikana, kenties kykeni siihen kaikkein vähimmän sellainen mies kuin Sulla. Kieltämättä hän oli nero, mutta hänellä ei ollut siveellistä pontta. Senpävuoksi ei viipynytkään kauan rakennusmestarin poistumisen jälkeen — vain vuosikymmenisen —, ennenkuin hänen valtiorakennuksensa hajosi pirstaleiksi.
Valtiosäännön heikko kohta oli erikoisesti korkeimpain virkamiesten vuotuinen vaihtuminen. Sellaisella järjestyksellä oli voitu toimia hyvin vanhoina aikoina, jolloin kaikki valtioasiat olivat yksinkertaiset ja helpot jokaisen tavallisen tervejärkisen miehen hoidella. Mutta nyt oli valtionhallinto kehittynyt niin laajahaaraiseksi, että se vaati vaivalloisesti hankittuja ammattitietoja harjoittajaltaan. Vuosittain uusiintuvat vaalit olivat sitäkin turmiollisemmat, kun kiihkeä vaalitaistelu vallan lopetti melkein kaiken poliittisen tarmon ja mielenkiinnon. Taistelu korkeimmista viroista sai yhä enemmän ja enemmän saalis taistelun luonteen. Tuskin olivat vaalit ohi, kun jo joka taholla alettiin valmistautua seuraavan vuoden vaaleihin.
SUURI ORJAKAPINA.
»Kaikissa muinaisissa valtioissa kalvoi orjuuden mätähaava yhteiskunnan ytimiä ja sitä enemmän, kuta kukoistavampia valtiot olivat», sanoo Mommsen; »sillä valtion mahtavuus ja rikkaus aiheutti silloisissa olosuhteissa orjajoukkojen suhteettoman lisääntymisen. Luonnollisesti Rooma näin ollen kärsi enemmän tästä yhteiskunnallisesta epäkohdasta kuin mikään muu antiikin valtio.» Ja kuta suuremmiksi orjajoukot kasvoivat, sitä kovemmaksi muodostui heidän kohtalonsa. Perheorjia kyllä yleensä kohdeltiin hyvin, mutta ne surkuteltavat joukot, jotka raatoivat suurilla tiloilla, olivat kamalassa asemassa. Orjanmerkki otsaan poltettuna tai rautakahleet jaloissa kalisten ajettiin näitä onnettomia kovasydämisten katsastusmiesten piiskanlyöntien kiiruhtamina työhön ilman lepoa ja rauhaa.
»Kahleet kalkkavat nyt työmaill' lukemattomat»
sanoo Martialis, Rooman keisariajan kuuluisa epigrammikirjailija.
Ja kun yö tuli, nämä kurjat oliot teljettiin pimeihin kellareihin.[21]
Tuon tuostakin kuullaan puhuttavan näiden yhteiskunnan kovanonnenlapsien epätoivoisista yrityksistä päästä vapauteen. Jo seitsemännellä vuosisadalla hallituksen oli täytynyt lähettää sotaväenosastoja karanneitten orjien muodostamia ryövärijoukkoja vastaan. Gracchusten aikana orjakysymys oli tullut mitä polttavimmaksi. Monissa paikoin puhkesi silloin orjakapinoita. Sisiliassa nämä onnettomat noudattivat neuvoa, jonka heille oli antanut yksi saaren rikkaimmista ja häikäilemättömimmistä pösöistä, kova ja ahne orjainomistaja. Kun hänen orjansa kurjuudessaan pyysivät kerran häneltä vaatteita, hän antoi vaatteiden asemesta heille viittauksen, kuinka he itse voisivat hankkia niitä. Hän kysyi heiltä: »Ovatkos alastomia nuo matkustavaiset, jotka vaeltelevat ympäriinsä maassa?» Tämän jälkeen hän vielä piiskanlyönneillä perusteellisemmin vakuutti anojia siitä, että oli julkeata pyytää apua herraltaan. Silloin orjat epätoivoissaan seurasivat hänen viittaustaan — ja rupesivat ryöväreiksi. Mutta he alkoivat uransa hyökkäämällä sen kimppuun, joka oli antanut heille neuvon. Hänet itsensä orjat lävistivät miekalla, mutta hänen vaimonsa, joka oli yhtä julma ja väkivaltainen kuin mieskin, saivat naisorjat ottaa käsiteltäväkseen. Sittenkuin nämä eri tavoin olivat päästäneet kiukkunsa kiusanhenkeään vastaan purkautumaan, he syöksivät hänet alas kalliojyrkännettä.
Kapinalliset järjestäytyivät valtioksi ja valitsivat erään syyrialaisen ihmeidentekijän ja profeetan kuninkaakseen. Lopuksi hallituksen joukot kuitenkin voittivat heidät. Vain »kuningas» muutamiin satoihin nousevan henkivartionsa kanssa pelastui sillä kertaa pakoon; mutta kun heidänkin tilansa pian kävi toivottomaksi, he surmasivat toisensa kaikki, paitsi orjakuningas itse ja hänen lähimmät miehensä. Nämä piilottelivat jonkin aikaa eräässä luolassa, mutta viimein roomalaiset saivat vangiksi heidätkin. Orjakuningas sai nääntyä vankeudessa.
Mutta Mariuksen aikana, jolloin kimbrit ja teutonit uhkasivat Rooman valtakunnan olemassaoloa, Sisilian orjat käyttivät tätä tilannetta hyväkseen noustakseen taas sortajiansa vastaan. He valloittivat melkein kaikki saaren suurehkot kaupungit, ja koko joukko pikkueläjiä ja köyhiä talonpoikia yhtyi orjajoukkoihin. Hallitus oli voimaton. Neljä roomalaista armeijaa yksi toisensa jälkeen lyötiin. Lähes seitsemän vuoden ajaksi valtio oli menettänyt yhden rikkaimmista maakunnistaan. Kun roomalaisten viimeinkin onnistui masentaa kapina, he kostivat perusteellisesti. Kerrotaan, että 20 000 orjaa sai päättää päivänsä ristinpuussa.
»Pitkäksi aikaa eteenpäin», Ihne sanoo, »tukahdutettiin sorrettujen äänet. Onnettomat ryömivät takaisin kellarikomeroihinsa ja ojensivat kaulansa rautakahleisiin pantaviksi.» Mutta miesikää myöhemmin puhkesi uusi samankaltainen kapina, jota kesti neljä vuotta, ennenkuin roomalaisten viimein onnistui kukistaa se verisessä taistelussa. Tässä taistelussa orjat kaatuivat melkein viimeiseen mieheen asti. Jäljelle jääneet vietiin Roomaan petoeläinten revittäviksi kansan huviksi. Mutta useimmat olivat välttäneet tämän kauhean ja häpeällisen kuoleman surmaamalla toinen toisensa.
* * * * *
Vaarallisin kaikista orjakapinoista oli kuitenkin se, joka vuonna 73 e.Kr. puhkesi Capuassa ja sen ympäristössä. Siellä oli useita miekkailukouluja, joissa orjia koulittiin amfiteattereissa ja muillakin näyttämöillä taistelemaan keskenään roomalaisten huviksi elämästä ja kuolemasta. Tällaisten näytäntöjen toimeenpanemista perusteltiin sillä, että gladiaattorileikit, kuten niitä nimitettiin, antoivat katsojille esimerkin rohkeuteen ja herättivät taisteluhalua. Katselijat saivat näissä näytännöissä nähdä miesten saavan syvän haavan toisensa jälkeen päästämättä tuskan huokaustakaan ja kohtaavan kuoleman ilmettäkään muuttamatta. Gladiaattoritaistelujen alkuperäinen luonne vainajille toimitettavani ihmisuhrien korvaajana esiintyi siinä, että melkein jokaisessa kaksintaistelussa ainakin toisen taistelijan oli menetettävä henkensä.[22] Kun voitettu kohotti kätensä merkiksi siitä, että hän vetosi katselijoin armoon, tapahtui hyvin harvoin, että nämä säälistä voitettua kohtaan tai ihaillen tämän miehuullista puolustautumista nostivat peukalonsa pystyyn ja täten ilmaisivat tahtovansa, että voitettu saisi elää. Tavallista oli, että koko yleisö peukalot alaspäin velvoitti voittaneen gladiaattorin tekemään tehtävänsä ja pistämään kuoliaaksi voitetun. Kuolleen ruumis heitettiin kaupungin suureen yleiseen hautaan köyhien, orjien, prostituoitujen ja rikollisten ruumiitten joukkoon.
Gladiaattoreiksi valittiin luonnollisesti voimakkaimmat ja urhoollisimmat sotavangit. Myöskin orjien omistajat myivät miekkailukouluihin erittäin juonikkaat ja vastukselliset orjansa, aivan samoin kuin ihmisille vihaiset sonnit myytiin teurastajalle.
Mutta gladiaattorit osasivat taistella muitakin kuin onnettomuustovereitaan vastaan. He käyttivät hyväkseen ensimmäistä sopivaa tilaisuutta kääntääkseen aseensa sortajiansa vastaan. Eräänä päivänä murtautui seitsemänkymmentä tällaista epätoivoista ihmistä asestautuneina gladiaattorimiekoilla, tikareilla ja ryhmysauvoilla ulos eräästä miekkailukoulusta ja pakeni Vesuviukselle. Heidän johtajansa oli tavattoman vahva ja rohkea traakialainen nimeltään Spartacus, ylhäissukuinen mies, kuten sanottiin. Kun karanneet orjat koko Italiasta liittyivät heihin, heidän joukkonsa kasvoi lumivyöryn nopeudella, erittäinkin sen jälkeen, kun orja-armeija oli osoittautunut olevansa voimakkaampi niitä joukkoja, jotka hallitus lähetti heitä vastaan. Pian Spartacuksella oli johdossaan 70 000-miehinen sotajoukko, ja pian hän hallitsi melkein koko etelä-Italiaa. Kaupunki kaupungin jälkeen vallattiin väkirynnäköllä ja ryöstettiin, ja perusteellisesti sorretut eroa tekemättä kostivat kansalle, joka oli pitänyt heitä orjuudessa. Voimantunnossaan he kostivat joskus sortajilleen siten, että panivat nämä vuorostaan gladiaattoreina taistelemaan toisiansa vastaan.
Spartacuksen aikomuksena lienee ollut kostettuaan Italian orjanomistajille mennä yli Alppien kotimaahansa tai Galliaan valmistaakseen itselleen ja taistelutovereilleen rauhallisen ja ihmisarvoa vastaavan olemassalon. Mutta luonnollisesti oli erittäin vaikeata pitää koossa kaikkia niitä levottomia aineksia, jotka olivat hänen komennossaan. Se tehtävä oli ajan pitkään ylivoimainen Spartacuksenkin laiselle järjestelijäkyvylle. Orjista oli yleisesti mieluisampaa harjoittaa ryöväystä omin päin kuin olla mukana suunnitelmallisesti johdetulla sotaretkellä. Spartacuksen oli sentähden vaikeata saada heitä mukaansa kohti pohjoista, niin kauan kuin oli vielä paljon ryöstämistä keski- ja etelä-Italiassa. »Heidän johtajansa tahtoi olla sotapäällikkö, mutta he pakottivat hänet rupeamaan ryöväripäämieheksi ja harhailemaan umpimähkään ryöstämässä», sanoo Mommsen.
Mutta vain ryöväreinäkin orjalaumat olivat vaarallisia senvuoksi, että Rooman hallituksella ei ollut yhtenäistä voimaa eikä harjoitettuja sotilaita. Legioonat ottivat tavakseen, niin pian kuin olivat kasvot vasten kasvoja Spartacuksen joukkojen kanssa, heittää aseensa ja pötkiä pakoon. Eikä näyttänyt ilmestyvän päällikköä, joka olisi kyennyt pitämään kurissa rappeutuneet joukot.
Millaiset olivatkaan ajat! Kansa, joka puolitoista vuosisataa aikaisemmin oli yhtenä muurina seisonut Hannibalin veteraaneja vastassa, näki nyt puolustajainsa hajoavan kuin akanat tuuleen nähdessään vain vilauksenkin karanneista orjistaan. Kuten kerran Hannibal, siten nyt Spartacus kulki sotajoukkoineen läpi melkein koko Italian, voitti kummankin konsulin ja uhkasi itseään Roomaa. Mihin ennen ainoastaan muinaisajan suurimmat sotapäälliköt olivat kyenneet, sen voi nyt urhea rosvopäällikkö suorittaa! Hädissään senaatti kääntyi Marcus Crassuksen, Rooman rikkaimman miehen puoleen.
Crassus oli kunnostautunut Sullan Italiassa käymissä taisteluissa. Hänen voimanansa oli ääretön itsepäisyys, millä hän toteutti tuumansa. Kaikki hänen halunsa ja harrastuksensa suuntautuivat vain rahaan, rahaan. Ei kukaan ollut niin valpas kuin hän ansaitsemaan Sullan henkipattoluetteloilla. Ostamalla pilkkahinnalla maatiloja ja kartanoita hän oli niihin aikoihin laskenut perustuksen suunnattomalle omaisuudelleen, joka kasvoi uusilla, kaikenkarvaisilla onnistuneilla liikeyrityksillä: talohuijauksilla, teollisuustoiminnalla ja laajalla lainausliikkeellä. Ja koskaan hän ei pitänyt lukua keinoista, kun vain voi ansaita kultaa.[23]
Crassus on ensimmäinen siinä keinottelijain ja yrittäjäin laumassa, joka nyt nousee pinnalle sitä mukaa, kuin italialainen talonpoikaisyhteiskunta kaupallistuu ja teollistuu Rooman itäisten valloitussotien välttämättömänä seurauksena. Käsi kädessä kauppahengen voittokulun kanssa, tunkeutuu kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kasvava ylellisyyden ja nautintojen tavoittelu. Rahat vierivät. Tavarat, arvoesineet ja kiinteistöt vaihtuvat nopeammin kuin ennen aikaan. Maaperä on otollista suuressa mitassa tapahtuvalle keinottelulle.
Crassus jätti jälkeensä noin 300 miljoonan markan suuruisen omaisuuden Suomen rahassa. Tällainen rikkaus antoi hänelle valtiollistakin merkitystä. Olihan puoli kaupunkia velkaa hänelle. Kaikkien yhteiskuntaluokkien ja kaikkien puolueiden keskuudessa hän oli taloudellisista syistä suosittu. Kun oli suorittanut niin useita onnistuneita liikekeinotteluja, hän voisi varmaan yrittää keinotella kuningaskruunuakin?
Orjakapinan uhkaavassa tilanteessa Crassus tuntui mieheltä, joka »oli sen tekevä», sillä hän oli tarmokkaampi ja määrätietoisempi kuin kukaan muu. Näitä ominaisuuksiaan hän käyttikin heti sotapäällikkönä. Kun hän johti joukkonsa kohti vihollista, uusiintui aluksi sama näytelmä kuin ennenkin: osasto, joka kulki ensimmäisenä, heitti aseensa. Mutta Crassus ehkäisi pelkurien pakoaikeet ottamalla heidät kaikki vangiksi ja armahtamatta mestauttamalla joka kymmenennen miehen. Se oli jyrkkä parannustapa, joka vaikutti terveellisesti sotakuriin. Seuraavassa ottelussa Spartacus koki niin kovaa vastarintaa, että hän huomasi viisaimmaksi vetääntyä takaisin etelään.
Tosin vielä jonkin aikaa tilanne näytti roomalaisille uhkaavalta, mutta spartakuslaisten kykenemättömyys pysyä koossa koitui heille lopulliseksi turmioksi. Crassuksen onnistui voittaa toinen ryöväriparvi toisensa perästä. Viimeisessä, ratkaisevassa taistelussa — vuonna 71 e.Kr. — Spartacus taisteli kuin raivoisa leijona joukkojensa etunenässä. Hän haavoittui niin vaikeasti, että vaipui polvilleen, mutta vielä kuolemaisillaan hän puolustautui hyökkääviä vihollisia vastaan. Samalla kertaa useimmat hänen uskollisimmista miehistään kaatuivat.
Sitten alkoi etelä-Italiassa orjien ajometsästys, kamalampi kuin milloinkaan ennen. Näin tukahdutettiin valtavan palon viimeiset hehkuvat kekäleet. Capuasta Roomaan johtavan tien varrella todisti kuusituhatta ristiinnaulittua orjaa kapinan loppumisesta.
Orjakapinan jälkeen säädettiin laki, että jos talonisäntä murhattiin kotonaan, tuli mestata kaikki hänen orjansa, koskapa joku heistä olisi voinut olla murhaan osallinen. Lakia käytettiin useamman kuin kerran kaikessa ankaruudessaan. Eräänkin kerran, kun tilanomistaja löydettiin murhattuna kotonaan, surmattiin kaikki hänen 400 orjaansa.