Kantelettaren tutkimuksia 1 / Ritvalan helkavirret. Historiallise runot

KANTELETTAREN TUTKIMUKSIA I

Ritvalan Helkavirret. Historialliset runot.

Kirj.

JULIUS KROHN

Toimittanut ja täydentänyt Kaarle Krohn

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1900.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. 95 osa. I.

      Isävainajansa ystävälle
      Suomen kielen hohottajalle
      Suomen muinaisuuden valaisijalle
           l. Yrjö-Koskiselle
      hänen täyttäessään
      seitsemänkymmentä vuotta
               omistaa
      tämän tutkimussarjan
                    toimittaja.

SISÄLLYS:

Esipuhe.

I. Ritvalan Helka-virret

  1. Hämäläisten runollisuus
  2. Helka-virsien muistiinpanijat
  3. Helka-juhlan vietto
  4. Helka-juhlassa lauletut virret
  5. Alku-virsi
  6. Mataleenan virsi
  7. Inkerin virsi
  8. Annikaisen virsi
  9. Helka-virsien loppusäkeet
 10. Helka-juhlan alkuperä
 11. Hämäläisen runon rakenne

II. Historialliset runot

1. Suomen kansan historiallinen käsitys 2. Piispa Henrikin surma 3. Elinan surma 4. Kaarle herttua 5. Jaakko Pontus 6. Kaarlo kuningas 7. Loppukatsahdus historiallisiin runoihin

Viiteselitykset.

ESIPUHE.

Suomalaisen kirjallisuuden historiansa oli isävainajani, Julius Krohnin, aikomus toimittaa kolmena osana, joista ensimmäinen hänen eläessään ilmestynyt käsitteli Kalevalaa, ja joista toisen piti esittää keskiajan kansanrunoutta sekä kolmannen uudemman ajan kirjallisuutta. Viimeksi mainittu täytyi kuitenkin muodollisista syistä painattaa eri teoksena: Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet 1897.

Toisen osan julkaisemiseen itsenäisellä ja muutetulla nimellä eivät ainoastaan muodolliset syyt ole pakoittaneet. Siitä käsityksestä, että Kalevalan-aineiset kertomarunot edustaisivat erityisesti pakanuuden aikaa vastakohtana ilmeisesti keskiaikaisille legenda- ja ballaadirunoille, on minun täytynyt luopua uusien Kalevalan tutkimuksieni nojalla, jotka toivon vastedes voivani täydellisesti esittää. Myöskin uudemman ajan kansanrunojen sovittaminen painetun kirjallisuuden kehitysjaksojen väliin, niinkuin isävainajani oli suunnitellut, tuotti tutkimus- ja esitystavan erilaisuuden tähden vaikeuksia, jotka vältin paraiten irroittamalla ne kokonaan siitä yhteydestä.

Siten kokosin ne isävainajani runontutkimuksista, jotka esittivät kertomarunoja ulkopuolelta Kalevalan piiriä, ja koska ne miltei kaikki löytyvät Lönnrotin "Kanteletar" nimisessä kokoelmassa, valitsin tälle uudestaan järjestämälleni julkaisulle nimen "Kantelettaren tutkimuksia." Nyt ilmestyvän "edellisen vihkon" lisäksi on toivottavasti tulevana vuonna valmistuva toinen, joka "jälkimmäinen" tulee käsittelemään laajaa ja moniosaista Luojan virttä ynnä muutamia muita legenda-runoja sekä Anteruksen kosintaa ja Lunastettavan neidon laulua liitteineen.

Siihen nähden että kansanrunouden tutkimuksissa subjektiivis-esteettisellä näkökannalla on paljoa vähemmän sijaa kuin objektiivis-tosiasiallisella, olen tässä teoksessa katsonut velvollisuudekseni kaikki ainekset uudestaan läpikäymällä päästä itsenäiseen vakaumukseen jokaisen tutkittavan runon suhteen ja tuoda tämä vakaumukseni esille silloinkin, kuin se poikkeaa isävainajani ennen julkaisemista mielipiteistä. Olen tämän voinut sitä paremmalla omallatunnolla tehdä, kun tutkimustapani on aivan sama ja eriävät tulokset etupäässä riippuvat niistä uusista aineksista, joita minulla on ollut käytettävänä. Tietysti samalla yksin vastaan teoksen tieteellisistä puutteista ja virheistä.

Muoto on minun täytynyt itse luoda, koska nämät isävainajani käsikirjoitukset ovat enimmäkseen lyhennyksillä kirjoitettuja luentoja. Olen koettanut saada esitykseni niin helppotajuiseksi, kuin aine suinkin on sallinut, ja siihen nähden vieraskieliset näytteet joskus runomitallakin, vaikka aivan vaatimattomasti, suomentanut. Samasta syystä olen myös suomalaisten runojen toisinnoissa, milloin murteellisuuksilla ei ole ollut esitykseeni nähden minkäänlaista merkitystä, käsikirjoitusten usein epätarkkaa ja vaillinaista äänneasua kirjakielen mukaisesti tasoitellut.

Helsingissä joulukuulla 1900.

Kaarle Krohn.

I.

Ritvalan Helka-virret

1. Hämäläisten runollisuus.

"Poikkinaisiahan ja nälkäkoivun tavoin kasvaneita Suomenkin Hämäläisten laulut Kantelettaressa ovat Karjalan väkevästi aaltoilevan runon rinnalla!" lausuu Aug. Ahlqvist 1855 vuoden Suomi-kirjaan painetussa esityksessään Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta.[1] Pääsyyn tähän Hämäläisten heikompaan runollisuuteen koettaa hän johtaa yhteissuomalaiselta ajalta, n.k. Jäämien alkuperäisestä luonteesta, joihin lukee myös Vepsäläiset, Vatjalaiset ja tietysti Virolaiset.

Tässä oletettua yhteissuomen murteiden kahtia jakoa ei kuitenkaan kielitiede enää tunnusta. Vielä vähemmin on runontutkimuksen pitäminen kiinni mainitusta jaosta, sen jälkeen kuin Virolaiset viime vuosikymmenien keräyksillään ovat osoittaneet, etteivät he ainakaan ole jäljillä Karjalaisista runovarojen runsaudessa. Ovatpa vielä edelläkin siinä suhteessa, että heidän kokoomansa 50,000 runo-toisintoa jakautuvat verrattain tasaisesti vironkielen koko alalle, jota vastoin Karjalan murteiden alueet eivät likimainkaan kaikki ole runon löytöpaikkoja.

Se tosiasia, että Tverin Karjalasta ei ole etsimälläkään saatu kuin aivan pieni määrä runoja ja että Venäjän Karjalan kuulu laulutaito rajoittuu Suomen rajaa lähinnä oleviin pitäjiin, on otettava huomioon myös arvostellessa Suomen Hämäläisiä. Jos edellisten runottomuuden voi selittää unohtamisesta johtuvaksi, niin miksi ei sama selitys kelpaisi jälkimmäistenkin puutetta peittämään?

Tämä puolustus ei kuitenkaan kumpaisessakaan tapauksessa pitkälle riitä. Täytyy löytyä toinen, todellisempi syy selittämään Hämeen ja yleensä Länsi-Suomen runojen vähälukuisuutta, joka etenkin kertovaisiin nähden on kieltämätön.

Piilisiköhän se jossain juuri Suomen Hämäläisten erityisessä epärunollisuudessa? Mutta muistettava on, että vähemmänkin runojen luvun luominen vaatii aivan samaa kykyä kuin suuremman määrän — jollei eroitusta ole laadussa. Emme siis voi päästä ratkaisuun suorempaa tietä kuin itse runoja yksityiskohtaisesti tutkimalla sekä sisällykseen että muotoon nähden. Ja kun on kerta kysymys hämäläisistä kansanrunoista, niin on luonnollista, että ennen muita otamme tarkastuksen alaisiksi ne runot, jotka edustavat Varsinais-Hämeen kansanrunoutta, nimittäin Sääksmäen Ritvalan kylän Helka-virret.

Näistä Helka-virsistä erittäin löytyy kyllä valmis tuomio Ahlqvistin teoksessa Kalevalan Karjalaisuus:[2] "Köyhä ja kuiva on niiden runollisuus kuin ne pannaan karjalaisen runon rinnalle, vaillinainen on niiden runo-puku ja virheellinen niiden kieli." Mutta niin ankara tuomio vaatii ainakin uudistettua käsittelyä ennen lopullista päätöstä.

2. Helka-virsien muistiinpanijat.

Ihme kyllä, ei Porthanilla ollut vielä mitään vihiä Ritvalan kylän Helka-virsien olemassa olosta, vaikka hän kaikin tavoin koetti saada tietoja kansamme muinaisesta runoudestakin. Niiden löytämisen kunnia tulee sille miehelle, joka myös Keski-Savon ja Vermlannin runot on unheesta pelastanut, Kaarle Akseli Gottlundille. Jo nuorena ylioppilaana oli Gottlund kuullut hoettavan, että naiset Sääksmäellä pitivät vanhanaikaista juhlaa ja lauloivat runoja, joita eivät itsekään enää ymmärtäneet. Niitä oli hän moneen kertaan kirjeellisesti tiedustellut siellä asuvilta tuttaviltaan, vaan ilman menestystä. Itsekin oli hän usein matkustellut Turun ja kotipitäjänsä Juvan väliä Hämeenlinnan kautta, mutta aina sattunut kulkemaan semmoisena aikana, jolloin ei Helka-juhlaa vietetty. Vasta v. 1824, käydessään äitinsä asioilla Lammin pitäjässä, oli hänen tilaisuus poiketa Sääksmäen Ritvalan kylään. Silloinkin hän tuli myöhään, 15 päivänä heinäkuuta; sai kuitenkin, vaikka suurella vaivalla, kylän neitoset suostutetuiksi esittämään koko juhlamenon lauluineen. Muistiin-panemansa runot ynnä kuvauksen juhlan vietosta hän sitten painatti toimittamansa Otavan toiseen osaan v. 1832.

Vähäistä ennen, 20 päivänä marraskuuta 1831, oli myös Elias Lönnrot käväissyt Sääksmäellä ottamassa kirjaan samat laulut ynnä niiden sävelmän, joka oli Gottlundilta jäänyt merkitsemättä. Samana vuonna, kuin Gottlundin julkaisu ilmestyi, painatti hänkin selonteon juhlasta, jota ei kuitenkaan omin silmin ollut saanut nähdä, sekä ruotsinnoksen parista Helka-virrestä Runebergin toimittamaan Helsingfors Morgonbladiin.[3] Suomenkielellä hän ne sittemmin sovitti Kantelettarensa runojen sekaan v. 1840.

Paitsi Gottlundin ja Lönnrotin kirjaanpanoja, jotka ovat ainoat täydelliset, löytyy jälkimmäisen kokoelmissa vielä kolmannet tuntemattoman muistiinpanot, nekin nähtävästi Kanteletarta toimittaessa käytetyt.[4]

V. 1846 ilmestyivät erityisenä pienenä vihkona Ritvalan Helka-virret pränttäytetyt Hämeen kansan ystäviltä s.o. kahden hämäläisen ylioppilaan August Blåfieldin ja Antero Wareliusen toimesta. Edellinen oli Helka-virret uudelleen pannut paperille sokean, hampaattoman akan epäselvän sanelun mukaan. Tästä kirjaanpanosta on kuitenkin hyvin vähän jälkiä painetussa arkissa. Sillä sen toimitti Varelius etupäässä Kantelettaren julkaisua noudattaen ja myös Otavan tekstiä silmällä pitäen.

"Helka-arkki" oli julkaistu siinä hyvässä tarkoituksessa, että Helka-virret varmemmin säilyisivät kansan muistissa. "Koska nykyisinä aikoina vanhat laulut ja leikit näkyvät vähenevän ja unohtuvan kansassa semmenkin läntisillä Suomen mailla, on niiden, jotka vijatointa huvitusta hyväksyvät, kojettaminen kirjoitettuna eleellä pitää niitä vähiä, jotka synty-paikoillamme vielä, niinkuin hämmenevä ehtoo-rusko, muistuttavat menneitä aikoja", lausutaan sen esipuheessa. Mutta vaikutus oli päinvastainen. Kun runot painettuina olivat helposti käsillä saatavissa, eivät ne enää olleet kansalla pelkän muistin varassa. Ja kun painettua sanaa kohtaan yleensä oli suurempi kunnioitus, ei ollut kumma, jos alkuperäinen suullinen laulu-teksti uuden "pränttäytetyn" tieltä väistyi unohduksen varjoon pikemmin, kuin ehkä muuten muistista olisi haihtunut. Nykyisin ei enää ole saatu Helka-virsiä kansan suusta kirjaan pannuksi muussa kuin painetusta opitussa muodossa; arkkijulkaisu on tyystin hävittänyt kansanlaulun, niinkuin se muuallakin maailmassa on tehnyt.

Viimeiset jäljet kansanomaisesta laulutavasta ovat 1860-luvulta, jolloin harras muinaistutkijamme Henrik August Reinholm kävi kaksi kertaa, vv. 1862 ja 1868, Sääksmäen Ritvalassa niitä etsimässä. Paitsi lisätietoja juhlasta ynnä Lönnrotin muistiinpanemasta poikkeavaa sävelmää, sai hän katkelmia itse virsistäkin, osaksi kuitenkin jo kirjallisen vaikutuksen alaisia. Reinholmin oli aikomus kirjoittaa laaja tutkimus Helka-juhlan alkuperästä ja oli hän sitä varten etsinyt etäisiäkin vertauskohtia, mutta tämä hänen aikeensa ei toteutunut. Hänen keräämänsä ainekset ovat Muinaismuisto-Yhdistyksen hallussa muiden jälkeen jääneiden lukuisain kokoelmain joukossa.

3. Helka-juhlan vietto.

Sääksmäen Ritvalan kylän halkaisee Hämeenlinnasta Tampereelle Vanajaveden rantaa kiertävä maantie kahteen osaan, Yläkylään ja Alakylään, jotka kumpikin Gottlundin käynnin aikana viettivät Helka-juhlaa, toinen Karjuveräjän-mäellä, toinen n.k. Helka-vuorella. "Muutoin", huomauttaa Gottlund ruotsinkielisissä muistiinpanoissaan,[5] joihin hänen esityksensä Otavassa perustuu, "olivat molemmissa paikoissa yhtäläiset menot, niin myös kumpaisellakin kylän osalla samat laulut. Mainitaanpa heidän jonkun kerran yhdessäkin olleen. Eikä heitä eroitakaan muu kuin peltomaa, joten toimivat aivan toistensa nähden".

Gottlundin kuvaus Helka-juhlasta on suuremman Alakylän viettämästä. "Helka-tuorstaina vähää ennen auringon laskua kokoontuu kylän nuoriso Raitin ristille keskellä kylää, missä kaksi raittia eli kujaa kulkee ristiin. Oikeastaan on tämä neitosten yhtymäpaikka, sillä juhla on nimenomaan heidän vietettävänsä. Tosin on miesväkeäkin tilaisuudessa saapuvilla, mutta aina niin että neitosille annetaan etusija. Entisinä aikoina on kylän poikien ollut asia kokoontua n.k. Helka-vuorelle valmistamaan kokkoa siellä kasvavista katajoista y.m.; vasta sitten ovat miehissä palanneet kylään katsellakseen neitosten juhlanviettoa ja kulkeakseen heidän mukanaan takaisin juhlapaikalle. — Kun kaikki nuoriso on koossa Raitinristillä, astuvat neitosten parvesta esiin paraimmat laulajat ja järjestyvät määrättyihin riveihin, tavallisesti kaksin rivin, neljä neitosta kumpaisessakin rivissä. Muu väki kulkee heidän jäljissään, ensin naiset ja sitten vasta miehet. Toisinaan, kun neitosten joukossa ei löydy riittävää määrää laulutaitoisia, otetaan avuksi joku nuori nainenkin, joka edellisenä vuonna tai paria vuotta ennen oli esiintynyt huomatuimpana laulajana. — — Laulaen liikkuu koko jono ensin kirkolle päin (Tampereelle vievää) maantietä myöten ainakin niin pitkälle kuin kylää ulottuu; sitten pyörähdetään takaisin (Raitinristille) ja laulun yhä kajahdellessa jatketaan menoa vastaiseen suuntaan (Hämeenlinnaan vievää) Huunan eli Montolan tietä Kurjen ojalle[6] (kylän toiseen päähän); sieltäkin palattua (Raitinristille) ja käytyä vähän matkaa (valtamaantien poikki menevää) Nuurolan tietä, käännytään kolmannen kerran ja riennetään läpi kylän loivaa rinnettä kohti, jolla on nimenä Helka-vuori,[7] vaikkei se oikeastaan mikään vuori ole. Sinne ei kuitenkaan suoraapäätä nousta, vaan kuljetaan sen ohi pitkin tietä Isonhaudan päähän,[8] josta viimeisen kerran käännyttyä vihdoin saavutaan Helka-kentälle. — — Täällä päättyy juhla tanssiin (entisinä aikoina) poikien tekemän tulen ympärillä, jonka tavan kuitenkin maaherra jo kauvan oli kieltänyt, arvattavasti tulen-vaaraa varoen, vaikkei sillä paikalla ollut sellaista mitenkään pelättävissä. Tanssin ohella leikittiin etenkin juosten leskisillä keskiyöhön, jonka jälkeen kukin hiljaisuudessa palautui kotiinsa."

Tätä "Helan huutamista" sanoo Gottlund Helatorstaista alkaen uudistetun joka pyhäilta ja useimmiten myös pyhien aattoina aina Juhannukseen tai Pietarin päivään (29/6) asti. Kaikista juhlallisin viettoaika oli kuitenkin Helluntai,[9] jonka pyhinä kerääntyi Ritvalaan rahvasta ei ainoastaan kaukaisemmista kylistä, vaan ulkopitäjistäkin. Myös herrasväkeä oli usein tässä tilaisuudessa läsnä. Se oli suuri kansanjuhla, jossa saattoi olla yht'aikaa koolla viidettäkin sataa henkeä.

4. Helka-juhlassa lauletut virret.

Helka-virsiä, joita juhlassa laulettiin, eroitettiin neljä: paitsi Alkuvirttä, Mataleenan, Inkerin ja Annikaisen virret. Niinkuin jo nimistä näkyy, olivat siis laulun esineet, samoin kuin itse laulajatkin, nuoria neitosia, joiden seikat esitettiin joko varoittavana tai kehoittavana esimerkkinä. "Alkuvirsi", kertoo Gottlund, "viritetään aina ensiksi, jonka jälkeen neitoset keskenänsä neuvottelevat, mikä noista kolmesta romanssista olisi esitettävä; tavallisesti lauletaan Mataleenasta ensimmäisenä iltana, Inkeristä toisena ja Annukaisesta kolmantena. Kylän nuoret tyttöset laulavat näitä virsiä tunteellisesti ja innostuneesti, usein kyynelsilmin; sillä sovittamatta niitä suorastaan omaan elämäänsä, täytyy heidän kuitenkin, kertoessaan kolmen neidon erilaatuisista esikuvista, ajatella lähinnä omaa itseänsä".

Siitä tavasta, jolla näitä virsiä laulettiin, mainitsee Gottlund, että "ainoasti kahdeksan etummaista neitosta virittävät värssyn eli säkeen, jonka sitten muu kansanjoukko kertoo; toisinaan kahdessa eri otteessa: niin nimittäin että sen ensin toistaa se osa juhlakulkuetta, joka käy lähinnä laulajia, ja sitten vielä kerran kaiun tapaan kaukaisempi väkijoukko. Kun sitä paitsi laulua toimitetaan hyvin hitaasti ja pitkäveteisesti, surullisella ja jotenkin yksitoikkoisella nuotilla, niin noiden monistamisien kautta tämä tuntuu yhä enemmän pitennetyltä ja venytetyltä".

Mainitut Helka-virret noudattavat kaikki vanhaa suomalaista runomittaa kahdeksantavuisine säkeineen ja säkeenkertoineen. Mutta niillä on lisäksi jotakin, joka vastaa skandinaavilaisen kansanlaulun refrängia eli yhä uudistuvaa jälkisäettä. Jokaisen säkeen jälkeen näet laulettiin säännöllisesti: kaunissa joukos. Tämän alinomaisen lisäkkeen muisteltiin ennen olleen täydellisen runosäkeen, jonka lyhennyksestä Gottlund kertoo muistiinpanoissaan seuraavasti: "On monesti yritetty, väkivaltaisestikin, hävittää Ritvalan vanhanaikaista Helan huutamista. Papisto etupäässä ja ennen muita muuan provasti Forselius[10] oli (urun) tuomiokapitulilta pyytänyt tämän vanhan pakanallisen menon lakkauttamista. Mutta tuomiokapituli oli sen sallinut, kuitenkin ehdolla ettei mainittaisi Jumalan nimeä siinä jälkisäkeessä, jota joka säkeen välissä laulettiin: Kaunis on joukossa Jumala."

Helka-virsien sävelmään nähden on kuitenkin mahdoton uskoa jälkisäkeen milloinkaan olleen nykyistä pitemmän. Niiden sävelmä on näet sama kuin erään hengellisen suomalaisen kansanlaulun: "Mikä ompi yksi? j.n.e.", joka on mukaelma keskiaikaisesta latinankielisestä.[11]

Täytyy siis olettaa, että pois jätetty sana Jumala on ollut kaunis sanan sijalla, ja että jälkisäe on alkuansa, kuulunut: Jumala on joukos. Mainitun kiellon jälkeen on ruvettu laulamaan: kaunis on joukos. Sitä todistaa pieni kansantarina muutamasta Pälkäneen isännästä, joka oli mennyt katsomaan Ritvalan Helka-juhlaa ja siellä kuullut laulettavan: kaunis on joukossa; silloin oli röyhistänyt, rintaansa siinä luulossa, että se muka häntä tarkoitti![12] — Myöhemmin muuntui säe vielä siten, että kaunis sana tuli tarkoittamaan laulavaa neitosten joukkoa.[13]

Helka-virsiä laulamaan, jatkaa Gottlund, "ovat neidot aina sisariltansa oppineet, joten niiden esittäminen on voinut tähän asti vuosittain uudistua. — Puhutaan yleisesti, jos ei tässä kylässä, niin kuitenkin sivukylissä, että kun Helka-laulu Ritvalassa lakkaa, silloin tulee myös maailman loppu. Toinenkin taru löytyy, että siinä tapauksessa lakkaisivat Ritvalan pellot kasvamasta".

Viimeksimainittua kansan käsitystä valaisee vielä Lönnrotin tiedonanto.[14] Joku aika ennen hänen käyntiään olivat kruununpalvelijat kieltäneet Helka-juhlan viettämisen. Mutta kansa oli ollut kieltoon tyytymätön; sillä se luotti vanhaan sananparteen: "jo sitte mailmakin loppuu, kuin Ridvalan Helka ja Huittulan vainio". Sinä vuonna jäivät tosin Helka-virret esittämättä, mutta kun seuraavana vuonna tuli maankasvusta kato, niin pidettiin tätä taivaan rangaistuksena ja palattiin takaisin entiseen tapaan.

Reinholm ilmoittaa Helka-juhlaa pyhitetyn viimeisen kerran v. 1867, vaan ei enää seuraavana vuonna, jolloin hän toisen kerran kävi paikalla.[15] Suullisten tietojen mukaan sitä kuitenkin on vielä myöhemmin vietetty.

5. Alku-virsi.

"Se laulu", sanoo Gottlund, "jota nimitetään: ne huutavat Helkaa, on niin ikivanha, ettei sen alkuperästä ole jälkeäkään löydettävissä. Sitä vähemmän on löytämisen toivoakaan, koska monet yksinkertaisemmista vanhuksista päättävät sen olevan maailman luomisen ajoilta, toiset taas väittävät ja suuremmalla syyllä, että se ainakin on yhdenaikainen kuin kylän perustaminen ja kukaties tätä aikaisempikin. — — Koko laulu on muuten monelle vaikea ymmärtää. Semmoisten siinä esiintyvien sanojen, joita ei sillä paikkakunnalla ollenkaan käytetä, niinkuin esim. emo, pivo, sanottiin olevan alkukielellä, jolla tarkoitettiin maailman alkukieltä. Ja vaikka niiden merkitys toisinaan tiedettiinkin, oltiin hyvin tarkat niitä semmoisenaan säilyttämään, vaihtamatta toisiin vastaaviin".

Tämä käsitys eri kielestä, jota ei enää yksikään varsia ymmärtänyt, on arvattavasti etupäässä johtunut Helka-virsien alkusanoista. Ne ovat kansanlaulussa todella milt'ei käsittämättömiksi turmeltuneet. Lisäksi tulee muistiinpanojen epätarkkuus. Ei Gottlundin, eikä Lönnrotinkaan kirjaanpano ole tarkoin äänteenmukainen, vaan enemmän tai vähemmän normaaliseerattu. Onneksi sittenkin Gottlundin ja Lönnrotin tavoittelema oikeinkirjoitus siksi eroavaa, että niiden ristiriitaisuudesta joskus kuultaa läpi alkuperäinen muoto.[16] Kolmas käsikirjoitus on taas perin taitamattoman muistiinpanijan työtä, jos kohta sillä toisiin verraten on se ansio, ettei siinä ole tahallista tavoittelua.

Gottlundin kirjaanpano (Antiqv. Saml. III, s. 769).

    Ruvetkasme, rohjekasme
    Älkäs Eäntämmä häväkkö
    Vaik o lapset laulamassa
    Pikkuiset pirisämässä
    Heikot virrat heittäjälle
    Annas mun käien kukata
    Meri helmet helkyttälle
    Saxan pehkinät sanelle
    Ruotiin ruaakoisten puhella
    Turun urvut uikkajoille
    Väätty vasken vaikajoille
    Käukem siukukset sinelle
    Mataroille morsiammex
    Tuokam sieltä seulan täusi
    Mataroita marka vakka
    Tehkesme sinistä silta
    Uikamme punainen porras
    Jumaloihin mennexemme
    Jumaloihin puhtaisiin.[17]

Lönnrotin kirjaanpano (S. n:o 52).

    Ruvetkaamme, rohjetkaamme
    Älkääs ääntämme hävetkö
    Vaikk' on lapset laulamassa
    Pikkuset pirisemässä
    Heikot virret heittäellen
    Annas mun käen kukata
    Merihelmet helkytellen
    Saksan pähkinät sanellen
    Ruotsin ruokkosten puheilla
    Turun urvut uikaellen
    Vääty vaske vaikaellen
    Käykääm siukkuset siveellä
    Mataroille morsiameks
    Tehkäämme sinistä siltaa
    Uikasme punanen porras
    Jumaloihin mennäksemme
    Jumaloihin puhtaisihin
    Tuokaam sieltä seula täysi
    Mataroita markka vakka.[18]

Tuntemattoman kirjaanpano.

    Ruvetkasme, Rohjeskame
    Elkäs eäntäme hävetkö
    Vaik' on Lapset laulamassa
    Pikkuset Pirisemässä
    Hejkot virret hejtäjillä
    Annas mun ke'än kukatta
    — — —
    — — —
    Tehkäm me Sinistä Silda
    Ujkame punasta porrasta
    Jumalojhin menäxämme
    Jumalojhin puhtajsen.

Toisiinsa näitä kirjaanpanoja vertailemalla ja paikoittain varovaisesti arvailemalla voi Helka-virsien alkusanoista päästä kuitenkin pääasiallisesti selville, niinkuin seuraava korjauksen koe osoittaa.

Alku-virsi korjutussa muodossa.

    Ruvetkasme, rohjetkasme,
    Älkäs ääntämme hävetkö,
    Vaikk' on lapset laulamassa,
    Pikkuiset pirisemässä,
    Heikot virttä heittämässä.[19]
    Annas mun käen kukata,
    Merihelmen helkytellä,
    Saksan pähkinän sanella,
    Ruotsin ruokosen puhella,
    Turun urvun uikkaella,
    Väättyvasken vaikkaella.[20]
    Käykäm siukukset sinelle,
    Mataroille morsiamekset,
    Tuokam sieltä seulan täysi,
    Mataroita markan vakka,
    Tehkäsme sinestä silta,
    Uikasme punasta porras,[21]
    Jumaloihin mennäksemme,
    Jumaloihin puhtaisin.

Alku-virsi sisältää niin muodoin hyvin elävän kuvauksen itse laulajista, jotka kehoittavat toisiaan olemaan ujostelematta omaa nuoruuttansa. Sillä laulun lahja on heille annettu: heidän äänensä on verrattava käkeen, merihelmeen s.o. merenvahasta valmistettuun helyyn,[22] Saksan pähkinäpuusta ja Ruotsin ruovosta tehtyyn huiluun, Turun kirkon urkuihin sekä viimeksi vaskitorveen. Tuolla he jo tulevat sinikukkia ja punakeltaisia mataroita siroittaen jalkoihinsa ikäänkuin sillaksi eli portaaksi, nuo morsiameksi kelpaavat puhtaat[23] neitoset menossa palvelemaan "puhtaita jumalia" s.o. pyhimyksiä, joiden hurskas elämä on heille esikuvana.

Monikollista muotoa jumalat on tosin koetettu selittää sitenkin, että siinä olisi säilynyt jälki alkuansa pakanallisille jumalille vietetystä uhrijuhlasta.[24] Mutta jumalat monikossa tavataan myös muissa, varmasti kristinuskon aikuisissa runoissa.[25] Eikä tässä kohden puhe puhtaista jumalista mitenkään sovellu muinaissuomalaisten pakanalliseen uskontoon.

Sitä paitsi toiset säkeet kaikki todistavat, että runo on kauttaaltaan katolisperäinen. Vaatimaton johdatus, jossa laulajat voimiansa vähäksyvät, jo vähin muistuttaa keskiaikaisen runouden nöyrää lausetapaa. Vaan sitä seuraava soittimien luettelo, jossa Saksasta ja Ruotsista tuotujen yhteydessä mainitaan myös Turun kaupungin urut, antaa aivan epäämättömän ajanmääräyksen.

Sinikukkien ja matarojen poimintaa kuvaavat säkeet löytyvät myös
Karjalan kannaksen runoissa.

    Läkkä siskokset sinehen,
    Matarahan morsiammet,
    Keltahan emon kälykset.[26]

Mutta jatko on toisenlainen ja loppukäänne vielä kahtalainen:

    Mitä me sisot sinellä,
    Mataroilla morsiammet,
    Kelloilla emon kälykset?
    Jo meill' on sinet sinetty,
    Sekä kellat kelloteltu.[27]
    Mitä me sisot sinellä,
    Keltaheinässä kälykset,
    Matarassa morsiamet?
    Hamehia painetahan,
    Suhmanot soristetahan.[28]

Tavallisesti on tämä kaikki alkuliitteenä Neidon ja lohikäärmeen runoon, joka on luultavasti Länsi-Suomesta Karjalaan ja Inkeriin levinnyt.[29] Mahdollista siis on, että Hämeessäkin on laulettu runoa värikukkain poiminnasta vaatteen "painamista" varten, josta sitten mainitut alkusanojen säkeet ovat johtuneet.[30] Vaan ainakin Helkavirressä seuraavat säkeet ovat sille omituisia. Nimitys markan vakka osoittaa jo vakaantunutta painojen ja mittojen käytäntöä.

Puhe kukkien sirottamisesta sillaksi kuljettavaksi ei ole pelkkää runollista mielikuvittelua, vaan perustuu Helka-juhlassa todella noudatettuun tapaan. Reinholmille kerrottiin, että Helatorstaiksi katot, pihat ja suojat siivottiin sekä kylän raitit havutettiin.[31] T:ri A.R. Niemellekin, joka viimeksi v. 1899 kävi Sääksmäen Ritvalassa, vielä muuan vanha nainen muisteli, että entiseen aikaan oli tapana heittää lehtipuun oksia tielle.[32] Ja tämä tapa ei ole pohjoismainen, vaan etäältä etelästä kristillisen tiedon mukana tänne kulkeutunut.[33]

Kaikista todistavin on kuitenkin mainittu jälkisäe, jota jokaisen Alkuvirrenkin säkeen välissä laulettiin. Sen osoitettu alkumuoto: Jumala on joukos, vastaa näet sekä ajatukseltaan että tavuuluvultaan latinankielistä lause-tapaa: Dominus nobiscum (Herra on meidän kanssamme). Keskiaikaisissa juhlakulkueissa oli suuren kansanjoukon tapana ottaa osaa lauluun huudahduksilla, joista yleisin oli Kyrie eleison (Herra armahda!), sekin yhtämonitavuinen. Semmoisena tunteellisena huudahduksena, johon koko kansa yhtyi jokaisen varsinaisten laulajain esittämän värssyn jälkeen, on siis myös Helan-huutamisessa yhä uudistuva välisäe oikeastansa käsitettävä.

Tätä käsitystä tukevat myös seuraavat kertovaiset Helka-virret, joiden keskiaikaisesta syntyperästä ei saata olla epäilystä eikä eri mieltä.

6. Mataleenan virsi.

Ensimmäinen varsinaisista Helka-virsistä, Mataleenan virsi, perustuu alkuaiheeltaan raamatulliseen kertomukseen Maria Magdaleenasta. Mutta tästä alkuperäisestä ei olekaan säilynyt mitään muuta kuin pelkkä nimi suomalaisessa runossa, joka on pitkän ja monenkertaisen tarunkehityksen viimeinen tulos.[34]

Historiallinen Mataleena esiintyy evankelioiden mukaan vasta Kristuksen kuoleman yhteydessä: taampana katselemassa Hänen ristinsä juurella, samoin katselemassa haudan kohdalla, kuhunka hän pantiin, ostamassa hyvänhajuisia voiteita tullaksensa voitelemaan Häntä, sekä ensimmäisenä näkemässä ja ilmoittamassa Hänen ylösnousseen. Maria Magdaleenan edellisistä elämänvaiheista mainitaan ainoasti ohimennen, että hän oli Galileassa seurannut ja palvellut Vapahtajaa, joka oli hänestä seitsemän pahaa henkeä ajanut ulos.[35]

Vaan kristillinen mielikuvitus ei näin niukkoihin tosiasioihin tyytynyt. Se koetti arvailevien yhdistelemisien avulla täydentää, mitä raamatullisissa tiedonannoissa oli puutteellista. Niinpä se kysyi itseltään: mikä Maria tämä on, kun muut Mariat ovat sukulaissuhteiltaan tarkoin määrätyt? Toiseksi se teki kysymyksen: missä Maria, Marthan sisar, joka Vapahtajansa tähden kaikki muut askareensa unohti, oli silloin kuin Hän kuoli, haudattiin ja ylösnousi; miksi ei tätä Mariaa mainita niiden vaimojen joukossa, jotka olivat läsnä kaikista tärkeimpinä hetkinä Vapahtajan elämässä? Ja vastaus oli: Maria Magdaleena on juuri sama henkilö kuin Bethanian Maria.

Sitä paitsi tehtiin mainitusta Markuksen huomautuksesta, että Maria Magdaleenasta oli ajettu ulos seitsemän pahaa henkeä, se johtopäätös, että hän mahtoi olla hyvin syntinen. Mutta Luukas kertoo yhdestä syntisestä vaimosta, joka muutaman fariseuksen huoneessa itki Vapahtajan jalkain juuressa, kyynelillä kastaen Hänen jalkojansa ja niitä päänsä hiuksilla kuivaten ja voidellen kalliilla voiteella.[36] Markus ja Matheus esittävät yhtäläisen tapauksen Bethaniassa pitaalisen Simonin huoneessa: tuli yksi vaimo, jolla oli lasi turmelematonta ja kallista narduksen voidetta, ja hän särki lasin ja vuodatti Hänen päänsä päälle.[37] Johannes samoin asettaa tapahtuman Bethaniaan, mutta Latsaruksen kotiin, huomauttaen että se oli Maria, joka otti naulan voidetta, kallista ja turmelematonta nardusta, ja voiteli Jeesuksen jalat ja kuivasi Hänen jalkansa hiuksillansa, aivan Luukkaan mukaan.[38]

Vaikka näissä kertomuksissa selvästi kuvastuu kaksi eri tapausta: Vapahtajan jalkojen pesu ja voitelu, katumuksen ja uskon ilmauksena, sekä pään voitelu Hänen ruumiinsa hautaamiseksi, ovat ne kuitenkin siksi yhtäläisiä, että helposti johtui ajattelemaan, eivätkö kenties olleet saman henkilön tekoja. Ja kun ei ollenkaan otettu lukuun, mikä on sielutieteellisesti mahdollista, tai mikä vääryys sillä tehtiin yhdelle Raamatun hurskaimmista naisista, saatiin Bethanian Mariasta sama henkilö kuin Luukkaan syntinen vaimo, jonka jälkeen oli vielä helpompi sovittaa häneen myös Maria Magdaleenan persoona. Tämä käsitys tavataan nimenomaan länsimaisessa kirkossa, jossa sen paavi Gregorius Suuri virallisesti vahvisti.

Varsinaisen tarunkehityksen alaiseksi joutui kuitenkin Maria Magdaleena vasta myöhemmin Etelä-Ranskassa. Lähellä Arlesin kaupunkia Provencessa näytettiin pyhää luolaa (la sainté Baume), jossa tämä Maria muka oli loppuikänsä elänyt. Käsikirjoituksessa 1200 luvulta on siitä säilynyt latinankielinen legenda, jonka sisällys on lyhyesti seuraava.[39] Maria Magdaleena, Martan ja Latsaruksen sisar, oli kuninkaallista sukua. Nimensä hän oli saanut perintötiluksensa Magdalan mukaan; Marthalla oli Bethania, ja tämä sisar hoiti molempia tiluksia. Sillä Maria vietti aikansa irstaisuudessa, jonka vuoksi kadotti ylhäisen nimensäkin ja kutsuttiin vaan "syntiseksi vaimoksi". Mutta Jeesuksen saarnan vaikutuksesta Maria kääntyi. Pitaalisen Simonin huoneessa hän pesi Jeesuksen jalat, kuivasi ne hiuksillaan sekä voiteli kalliilla voiteella, jonka jälkeen sai syntinsä anteeksi; lisäksi poisti Jeesus hänestä seitsemän perkelettä ja puolusti häntä Marthan moittiessa talouden laiminlyönnistä. Vielä hän voiteli Vapahtajan pään. sekä oli läsnä ristin juurella ja haudan ääressä. Kun sitten Stephanuksen kuoleman jälkeen kristittyjä alettiin vainota Jerusalemissa, vietiin Maria, Martha ja Latsarus muiden mukana laivaan, joka ilman peräsintä työnnettiin merelle. Vaan onnellisesti he saapuivat Marseilleen Ranskan rannikolle. Siellä jonkun aikaa vaikutettuaan kristinopin levittämiseksi Maria Magdaleena vetäytyi erämaahan, jossa ei löytynyt vettä, eikä puuta, eikä kasvia. Muutamaan luolaan sulkeutuneena hän eli kokonaista 30 vuotta. Ruuan puute ei häntä kuitenkaan vaivannut, sillä joka päivä määrättyinä hetkinä nostivat hänet enkelit kohti taivasta, jossa sai lihallisin korvin kuulla yliluonnollista laulua ja tuli siten ravituksikin. Lopuksi enkelit veivät hänet pääsiäisyönä kirkkoon, jossa piispan kädestä saatuaan viimeisen ehtoollisen heitti henkensä. — Myös Marian sisar Martha kieltäysi maailmasta, vieläpä todellisemmalla tavalla. Seitsemänä vuonna hän ylläpiti henkeänsä tammen terhoilla ja juurilla, maan ruohoilla ja metsän omenilla, maaten puunoksilla ja päänalaisena kivi.

Tämä pyhimystarina levisi pian yli koko katolisen maailman ja tuli kansankielillekin käännetyksi, muun muassa ruotsiksi jo 1200 luvun lopulla.[40] Mutta enin suosittu se oli kotimaassaan Ranskassa, jossa Maria Magdaleenasta oli tehty kansallinen pyhimys. Todistuksena siitä merkityksestä, joka hänellä on ollut ranskalaisten uskonnollisessa elämässä, kohoaa vielä tänä päivänä Pariisissa Sainte Madeleine'n temppeli kauneimpana kaikista kirkoista Nôtre Dame'n (Meidän Rouvan s.o. Neitsyt Maarian) katedraalin jälkeen. Taivaallinen ikipuhdas neitsyt ja maallinen syntejänsä katuva vaimo, katolisen ja ritarillisen keskiajan omituiset rinnakkaiset naisihanteet!

Välimeren luoteisella rannikolla, johon Maria Magdaleenan muistot keskittyivät, sai hänen tarinansa myöskin kansanlaulun muodon. Kansanlaulun ala ulottuu lännessä nykyisen Espanjan koillisimpaan maakuntaan Katalooniaan, jonka kielimurre läheisesti liittyy eteläranskalaiseen. Koska siellä alkuperäinen Mataleenan runo on täydellisimmässä muodossa säilynyt, otettakoon tähän siitä suomennettu näyte.[41]

    Martta nousee aamulla,
    Suoraapäätä messuun juoksee,
    Kun hän palaa kirkosta,
    Menee sisarensa luokse.[42]

    Kysyy Mataleenalta:
    "Joko messuss' olet ollut?" —
    "Mitäs minä messusta,
    En tuot' edes ajatellut." —

    "Mene, riennä, siskoni,
    Ihastuksiin joudut vielä;
    Niinkuin taivaan enkeli,
    Nuorukainen saarnaa siellä."

    Mataleena kiiruulla
    Pistää sormuksia sormiin,
    Rantehisin renkaita,
    Kultakoristeita korviin.

    Heittää kaapun silkkisen
    Yli pään ja harteillensa;
    Lähtee sitten liikkeellen
    Piltteineen ja piikoinensa.

    Astuu kirkon ovesta
    Suoraan saarnastuolin alle.
    Ensi sana saarnassa
    Sydämehen sattuu hälle.

    Toinen sana saarnassa
    Liikuttaa jo kyynelihin;
    Kolmannella sanalla
    Lankeaa hän tainnoksihin.[43]

    Saarna on jo lopussa,
    Kun hän nousee paikaltansa;
    Pysähtyypi ovella
    Vihkivettä ottaissansa.

    Katuvaisten penkillä
    Näkee miehen, sanoo hällen:
    "Virka mullen, missä mä
    Jeesuksen voin löytää jälleen?"

    "Taloon Fariseuksen
    On hän aterjalle mennyt."
    Kaikki kirkon ovelien
    Seuralaiset jättää hän nyt.

    Kiskoo renkaat kultaiset
    Korvistaan ja ranteistansa,
    Sormistaan myös sormukset,
    Silkkikaapun riisuu kanssa.

    Kun hän saapuu perillen,
    Alle pöydän paikan saapi;
    Siellä jalat Jeesuksen
    Kyynelillä kostuttaapi.

    Sitten päänsä hiuksilla
    Jeesuksen myös kuivaa jalat.
    "Mit' oot epätoivoisna,
    Mitä murheisena halaat?" —

    "Tulin rippi-isällein
    Tunnustamaan syntejäni." —
    "Toivoss' elä, tyttärein,
    Pian pääset synneistäsi.[44]

    Seitsemän kun vuotta sa
    Autioilla erämailla
    Yrteistä ja ruohoista
    Elät pyhimysten lailla."

    Erämaahan kiiruhtain
    Mataleena suoraa tietä,
    Ruohoist', yrteist' elää vain,
    Pyhää elämätä viettää.

    Määräajan lopussa
    Palajaa hän kotiin jälleen,
    Keskitiellä matkalla
    Tulee lähde vastaan hällen.

    Kätensä ja kasvonsa
    Huuhtoo hän ja huoahtaapi:
    "Ennen ken tät' ihoa
    Näki ja nyt nähdä saapi!"

    Kuuluu ääni enkelin:
    "Mataleena, mitä teit sä?
    Erämaahan takaisin
    Vuodeks seitsemäksi käyt sä."

    Määräajan lopussa
    Palajaa hän kotiin jälleen.
    Keskell' yötä kuolema
    Etehen jo tulee hällen.

    Enkelien seistessä
    Kynttilöineen ympärillä,
    Verhoo Neitsyt Maaria
    Hänet liinakäärehillä.

Ylläolevassa runossa voi helposti eroittaa kolme osaa, joita sopii nimittää Mataleenan kääntymykseksi, tunnustukseksi ja katumukseksi. Ensinnä on Martan kehoitus menemään messuun ja Vapahtajan saarnan vaikutus, joista edellinen on kansanlaulun oma keksintö ja jälkimmäinen, vaikka siihen pyhimystarinassa löytyy aihe, kuitenkin kuvaukseltaan itsenäinen. Toiseksi tulee Vapahtajan jalkain pesu ja kuivaaminen sekä sitä seuraava synnintunnustus; kansanomaisena piirteenä on pidettävä, että länsimailla tuntematon voiteen käyttäminen on jätetty pois. Kolmantena on kieltäytyvä elämä erämaassa; tässä kohden kansanlaulu on mukaillut legendan kertomusta Martasta, eikä Mataleenasta, ja tehnyt siitä katumus- ja parannus-harjoituksen, vieläpä kaksinkertaisen.

Etelä-Ranskassa näistä runon kolmesta osasta ensimmäinen aina esiintyy itsenäisenä ja omituisesti kehittyneenä kansanlauluna; samoin kolmas osa, johon kuitenkin toinen joskus jatkona liittyy. Mutta muutamassa Itaalian puolella löydetyssä kappaleessa on vielä toinen osa oikealla paikallaan kolmannen edellä.[45] Varsinaisen ranskankielen alueella seuraa ensimmäistä osaa joko toinen tai lyhyt viittaus kolmanteen,[46] joka muuten esiintyy aina yksinään.

Tämä kolmas osa, Mataleenan katumus, on myöhemmälle runon kehitykselle tärkein. Painettakoon siitä rinnan kaksi kappaletta, joista toinen on eteläranskan, toinen varsinaisranskan kielestä suomennettu.[47]

      Maria Mataleena,
    Naisraukka syntinen,
    Jeesusta Kristust' etsein
    Käy ovelt ovelien.
      Myös ohi kirkon kulkein
    Ovelle kolkuttaa,
    Sisällä siell' on Jeesus:
    "Oi, Jeesus, avatkaa!"
      Johannes Pietarilta
    Kysyypi: "ken siell' on?" —
    "Maria Mataleena,
    Naisraukka onneton." —
      "Maria Mataleena,
    Mit' täältä etsit sä?" —
    "Jumala, Herra, Isä!
    Synteini päästöä." —
      "Siis sano, Mataleena,
    Sun syntis sano vaan!" —
    "Niit' on niin monta, etten
    Voi luetellakaan.
      Maa, joka minut kantaa,
    Ei mua kannattais;
    Kaupunki, jossa synnyin,
    Vajota maahan sais." —
      "Nyt vuodeks seitsemäksi
    Jäät luolan sisällen." —
    Kun vuodet umpeen vieri,
    Käy Jeesus ohitsen.
      "Maria Mataleena,
    Mit' olet syönyt sä?" —
    "Puun juurta, enkä aina
    Sitäkään kyllältä." —
      "Maria Mataleena,
    Mit' olet juonut sä?" —
    "Likaista vettä, enkä
    Sitäkään kyllältä.
      Hyv' Isäni, jos sallit,
    Käteni pesisin."
    Lyö Jeesus kalliohon,
    Ves' syöksyy esihin.
      "Käteni, valkeiks' ennen
    Kuin maito kiitetyt
    Ja tuoreiksi kuin ruusu,
    Ken teidät näkee nyt!" —
      "Maria Mataleena,
    Teit uuden rikoksen;
    Taas vuodeks seitsemäksi
    Jäät luolan sisällen." —
      "Mitenkä, hyvä Isä,
    Sen kestän onneton?" —
    "Sisares, pyhä Martta,
    Sua lohduttava on.
      Ja valkokyyhky sulle
    On ruokaa kantava,
    Ja sääliväiset linnut
    Myös tuovat juomista." —
      "Oi, älkää palauttako
    Mua enää luolahan!
    Silmäini kyynelillä
    Kätenne kostutan.
      Silmäini kyynelillä
    Jalkanne pesen ma,
    Ja pääni hivuksilla
    Ne tahdon kuivata."

— — —

      Maria Mataleena
    Käy ovelt' ovelien;
    Näin pitkin maita kulkee
    Jeesusta etsien.
      Ovella viimeisellä
    Jo löytää Jeesuksen.
    "Maria Mataleena,
    Mit' täältä etsitten?" —
      "Mun isäni ja Herran',
    Synteini päästöä." —
    "Maria Mataleena,
    Mit' teitte syntiä." —
      "Mun Isäni ja Herran',
    Tein liiaksikin, oi!
    Maa, joka minut kantaa,
    Ei enää kantaa voi;
      Puut, jotka minuun katsoo,
    Vapisee yhtenään." —
    "Nyt vuodeks seitsemäksi
    Te jäätte metsähän."[48]
      "Mit', Isäni ja Herran',
    Saan siellä syödä mä?" —
    "Maria Mataleena,
    Puun juurta metsässä." —
      "Mit', Isäni ja Herran',
    Saan siellä juoda mä?" —
    "Maria Mataleena,
    Kastetta metsässä." —
     "Mill', Isäni ja Herran',
    Saan siellä levätä?"
    "On orjantappuroilla[49]
    Leponne metsässä." —
      "Mua, Isäni ja Herran'
    Taas tulkaa katsomaan!"
    Kun vuodet umpeen vieri,
    Käy Jeesus katsomaan.
      "Maria Mataleena,
    Kuin voinut oletten?" —
    "En, Isäni ja Herran',
    Oo hyvin voinut, en.
      Käteni ennen valkeet
    Kuin liljan kukkanen,
    Nyt ovat mustunehet
    Kuin nahka parkiten." —
      "Taas vuodeks seitsemäksi
    Te saatte tuomion." —
    "Voi, neljätoista vuotta,
    Se aika pitkä on!
      Mua, Isäni ja Herran',
    Taas tulkaa katsomaan!"
    Kun vuodet umpeen vieri,
    Käy Jeesus katsomaan.
      "Maria Mataleena,
    Kuin voinut oletten?" —
    "Mun isäni ja Herran',
    Voin hyvin, parhaiten." —
      "Maria Mataleena,
    Nyt menkää taivaasen;
    On ovi auki ollut
    Puol'päivält' eilisen."

Jos näitä kappaleita sekä edellä esitettyä kataloonialaista toisiinsa vertaa, niin huomaa helposti, että viimeksimainittu edustaa alkumuotoa, josta ensin eteläranskalainen ja sen välityksellä varsinaisranskalainen toisinto on kehittynyt. Uudistetun katumuksenharjoituksen aiheena kataloonialaisessa on ainoasti turhamaisuus, eteläranskalaisessa ilmaantuu myös tyytymättömyys ruokaan ja juomaan, joka pohjoisempana jo alkaa syrjäyttää alkuperäisen aiheen.

Romaanilaisesta germaanilaisen kansanlaulun piiriin siirtyessään on runo Mataleenan katumuksesta saanut aivan uuden johdannon. Siihen on näet yhdistynyt toinen keskiaikainen runo, joka perustuu raamatulliseen kertomukseen Samarialaisesta vaimosta.[50] Missä näiden kahden runon yhteensulautuminen on tapahtunut, on vaikea varmasti päättää. Saksassa, jota lähinnä ajattelisi, ei ole Mataleenan virttä löydetty ja Samarialaisen vaimonkin runo on tavattu ainoasti pienellä slaavilaisella kansan-jäännöksellä, Vendiläisillä Lausitzissa.

Kaunis neiti Aria käy pyhänä vettä noutamassa. Tulee vanha mies, joka häneltä pyytää juomista. "Vesi ei ole puhdasta, siinä on pölyä ja lehtiä." — "Vesi on kyllä puhdasta, mutta sinä olet saastainen." — "Todista se!" — "Lähdepäs kirkkoon, sepel (neitsyyden merkki) päässä!" Hänen lähtiessään ruoho edessä kuihtuu, verta jäljissä tiukkuu. Kirkkotarhassa tulee hänen ympärilleen yhdeksän päätöntä poikaa. "Äiti, vieläkö käyt sepel päässä?" — "Antakaa anteeksi rikokseni!" — "Me kyllä antaisimme, mutta ei Jumala." Hän menee kirkkoon, ottaa vihkivettä, laskeutuu polvilleen alttarin eteen ja tekee ristinmerkin, mutta samassa vajoo maan sisään.[51]

Tosin Vendiläiset ovat suuren osan laulujansa Saksalaisilta lainanneet, mutta juuri tästä runosta on tavattu yhtäläisiä toisintoja myös ulkopuolella Saksaa: Tshekkiläisillä, Puolalaisilla ja Vähä-Venäläisillä.[52] Missä määrin yleensä nämät slaavilaiset kansat — tosin kaikki katolisen vaikutuksen alaiset — ovat välittömästi tai välillisesti lainanneet runoja Saksalaisilta, on kysymys, joka yhä odottaa ratkaisuansa.

Englannissakin on muistiinpantuna kansanlaulu, jonka alkuna on kertomus Samarialaisesta vaimosta.[53] Neito menee kaivolle pesemään. Tulee tietä pitkin vanha pyhiinvaeltaja, joka kysyy juoma-astiata. "Minulla ei ole pikaria eikä kannua." — "Mutta jos tulisi Roomasta rakastajasi, niin pian ne löytäisit." Neito vannoo, ettei hänellä ketään rakastajaa ole ollut. "Vaiti, valapatto! Yhdeksän lasta olet synnyttänyt ja eri paikkoihin haudannut." — "Luulenpa, että olette se hyvä vanha mies, johon koko maailma uskoo. Määrätkää minulle katumuskoe!" — "Seitsemän vuotta ole katukivenä, toiset seitsemän kellon läppänä, kolmannet apinan vahtina helvetissä."

Vaikeampi on eroittaa, onko tämän runon loppuosassa mitään jälkeä Mataleenan runosta. Katumuskokeen pyytäminen sitä tosin muistuttaa, samoin seitsemän vuoden aika. Mutta edellinen piirre perustuu yleiseen katoliseen ajatustapaan ja jälkimmäinen vuosimäärä esiintyy myös toisessa englantilaisessa ballaadissa "Julmasta äidistä", joka rangaistuksensa kärsii nimenomaan samantapaisissa tukalissa eri asemissa.[54]

Toiselta puolen on huomattava, että viimeksimainittu ballaadi, joka tavataan Saksassa ja Tanskassakin, on juuri liitteenä siinä Samarialaisen vaimon ja Mataleenan runon yhdistyksessä, joka on yleinen skandinaavisissa maissa. Sen saksalaisissa toisinnoissa[55] paimen löytää lapsen ontelosta puusta ja vie taloon, jossa parast'aikaa vietetään häitä. Lapsi ilmoittaa, että morsian on hänen äitinsä, joka on yhden lapsen veteen hukuttanut, toisen rikkaläjään tai hiekkaan haudannut ja kolmannen heittänyt onteloon puuhun. Morsian toivottaa, että paholainen hänet veisi, jos se on totta; joka tapahtuukin.

Sitä paitsi on Mataleenan lähteellä käynti skandinaavilaisessa kansanlaulussa niin läheisesti englantilaisen runon kaltainen, ettei niiden yhteisestä alkuperästä voi olla epäilystäkään. Jos ei siis tahdo olettaa englantilaista runoa skandinaavilaisesta johtuneeksi,[56] niin täytyy päättää että se Samarialaisen vaimon runon toisinto, joka tavataan Mataleenan virren yhteydessä, ja mahdollisesti itse yhdistyskin on jo ennen runon leviämistä skandinaavisiin maihin muodostunut. Ja koska Mataleenan virsi on todistettavasti kulkenut Tanskan kautta ei ainoastaan Ruotsiin, vaan myös Norjaan,[57] niin on todennäköisintä, että mainittujen runojen yhteen sulautuminen on sittenkin tapahtunut Pohjois-Saksassa, vaikka siellä uskonpuhdistus tyystemmin on poistanut katolisuuden jäljet kuin pohjoismailla.

Varmaa kaikissa tapauksissa on, että ranskalainen runo Mataleenan katumuksesta on perustuksena skandinaavilaisen Mataleenan virren jälkiosalle. Suomennettakoon näytteeksi yksi ruotsalaisista toisinnoista,[58] koska ne ovat tutkittavaamme suomalaista runoa kaikista lähinnä.

        Mataleena käy vesilähteellen,
            — Ruskotti ilta —
    Herra Jeesus ilmestyi etehen,
        Vihreän lehmuksen alla.

        "Saisinko juoda?" — "Jos joutaisin,
    Niin hopeapikarin noutaisin." —
        "Salamiestä jos sulla ei ollut ois,
    Niin paljaasta pivostas juoda vois." —
        "Salamiestäkö mulla? En mihinkään
    Ole syypää syntiin ja häpeään!" —
        "Mataleena, noin älä puhu sä,
    Olit lapsen kolmenkin äitinä.[59]
        Sä yhden synnytit veljellen,
    Sen mustahan upotit jokehen;
        Ja toisen synnytit isällen,
    Sen punaiseen upotit merehen.
        Sait kolmannen pitäjän papilta,
    Se synti oli suurin kaikista."[60]
        "Mua, Herra Jeesus, ah armahda!" —
    "Minull' ei ole sinulle armoa." —
        "Mua, Herra, jos tahdot, siis rankaise!" —
    "Vuotta seitsemän metsässä käyskele!" —
        "Mitä saankaan metsässä syödä mä?" —
    "Koivusta varisseita lehtiä." —
        "Mitä saankaan metsässä juoda ma?" —
    "Oksilta varissutta kastetta."—
        "Ja minkä saan metsässä vuotehen?" —
    "Kovan vuoren ja sammalet päällä sen." —
        "Ja mikä on siell' ajanrattoni?" —
    "Sua karhut ja leijonat vaanivi."
        Kun seitsemäs vuos' meni umpehen,
    Taas Jeesus ilmestyi hänellen.
        "Milt' tuntui ruokasi metsässä?" —
    "Kuin syöden enkelein evästä." —
        "Milt' tuntui juomasi metsässä?" —
    "Kuin juoden enkelein viiniä."
        "Milt' tuntui vuotehes' metsässä?" —
    "Kuin maaten hienolla silkillä." —
        "Ajanrattosi oliko millainen?" —
    "Kuin enkelein kera leikiten." —
        "Paratiisiss' istuin on varallas',
    Sen saat sinä vahvasta uskostas'."
        Heittäytyen Jeesuksen jalkoihin,
    Mataleena ne kostutti kyynelin.

Jos ensiksi tarkastamme ruotsalaisen runon refrängi-säkeitä, niin huomaamme helposti, että ne hyvin vähän runon ajatusta tai tunnelmaa ilmaisevat. Tanskalaisissa toisinnoissa[61] sitä vastoin näillä väli- ja jälkisäkeillä on selvästi kertomuksen kulkua säestävä merkitys: Jesus, o Herre min! (Jeesus, mun Herrani), joka muistuttaa Mataleenan puhuttelutapaa ranskalaisissa kappaleissa ja alkuansa perustunee Johanneksen esitykseen kohtauksesta pääsiäisaamuna,[62] sekä Magdalena bad alt till vår Herre (Mataleena yhä rukoili Herraamme) tai pelkästään Maria Magdalena. Viimeksimainitusta on Ruotsissakin joskus nähtävänä jälki välisäkeen muodossa: Sjelfver hon allena (Hän itse yksin).[63]

Ruotsalaisilla sen sijaan ovat kertovaiset säkeet paremmin säilyneet. Niissä esiintyy tavallisesti myös nimi Magdalena taikka joku sen väännöksistä (lilla Lena, Helena, Adelin); harvemmin Maria tai sen muunnos, niinkuin aina Tanskassa ja Norjassa, milloin neidon nimeä itse kertomuksessa ollenkaan mainitaan. Mataleenan selitys kotiin unohtuneesta hopeapikarista vastaa tanskalaista: "antaisin, jos saisin käsiini hopeamaljan". Pari ruotsalaista kappaletta[64] sitä toisintelevat enemmän englantilaiseen tapaan: "minulla ei ole pyttyä eikä pannia (spann)!" Vapahtajan vastaus sisältää ajatuksen: "jos olisit puhdas neitsyt, niin pitäisin kätesikin kyllin puhtaina niistä juodakseni". Tanskan toisinnoissa tämä kohta puuttuu tai on sekava, mutta se on säilynyt Norjassa sekä Färön saarilla, jossa lisäksi verrataan: "jos olisit puhdas, niinkuin äitini Maria".[65] Ruotsissa tavataan vielä joskus englantilaisenkin kaltainen vastaus: "jos tänne saapuisi salamiehesi, niin antaisit juoda paljaasta kädestäsi".[66]

Se osa runoa, joka kuvaa Mataleenan katumusta, on ruotsalaisissa kappaleissa kehittyneempi kuin missään muissa.[67] Niissä ei ole ainoasti väritystä ja vaihtelua syömisen ja juomisen kuvauksessa, etenkin tanskalaisiin nähden, joissa on yksinkertaisempi ja alkuperäisempi vertaus leipään ja viiniin s.o. pyhään ehtoolliseen.[68] Vaan ruotsalaisissa on lisäksi keskustelu makuusijasta, joka puuttuu tanskalaisista, vaikka se löytyy jo varsinaisranskalaisessa runossa. Ranskassa on Mataleenan makuupaikka orjantappuroilla taikka puun lehdillä, Ruotsissa paitsi kovalla vuorella myös orjantappuroilla tai puun juurilla,[69] joten tämänkin piirteen kulkeutuminen muun runon mukana lienee epäilemätön.[70] Vielä on ruotsalaisissa kappaleissa puhe ajanratosta tai levosta, joksi luvataan sekä karhujen ja jalopeurain että susien ja peikkojen seuraa tai lohikäärmeitten ynnä muitten matojen sähinää, vaikka se sitten kuulostaakin enkelien tai urkujen soitolta.[71] Tämä lisäys on nähtävästi vasta Ruotsissa syntynyt ja arvatenkin on sen aiheuttanut kirjallisen Mataleenan legendan kertomus taivaallisesta musiikista, jota hän joka päivä enkelien käsivarsilla yläilmoihin kohoten sai kuulla.

Viimeksi on huomattava, että näytteessämme sekä eräässä toisessa kappaleessa[72] Mataleenan katumusta seuraa Vapahtajan jalkojen pesu, samoin kuin ennen esitetyssä eteläranskalaisessa. Ilmiö on selitettävissä joko siten, että sama jatko on välisilläkin runoalueilla löytynyt, vaikka myöhemmin kadonnut, taikka että se on Mataleenan legendasta uudestaan kansanlauluun sovitettu. Joka tapauksessa täytynee olettaa, että se ruotsalaisesta kansanlaulusta on sitten suomalaiseen runoon siirtynyt.[73]

Olemme vihdoinkin tulleet Ritvalan Helka-juhlassa laulettuun Mataleenan virteen. Mainitusta kolmesta kirjaanpanosta saamme sille seuraavan kirjakielelle sovitetun muodon.

    Mataleena neito nuori
    Kauvan se kotona kasvoi,
    Kauvan kasvoi, kauvas kuului,
    Tykönä hyvän isänsä,
    Kanssa armahan emonsa.
    Palkin polki permannoita[74]
    Hänen korkokengillänsä,
    Hirren kynnystä kulutti
    Hänen hienohelmallansa,
    Toisen hirren päänsä päältä
    Hänen kultakruunullansa;
    Rautaisen rahin kulutti
    Astioita pestessänsä,
    Kulman pöydästä kulutti
    Hopeapäällä veitsellänsä.

    Mataleena neito nuori
    Meni vettä lähteheltä
    Kultakiulunen kädessä,
    Kultakorva kiulusessa.
    Katseli kuvasiansa:
    "Oh minua, neito parka!
    Pois on muoto muuttununna,
    Kaunis karvani kadonnut:
    Eipä kiillä rintakisko,
    Eikä hohda päähopea."

    Jeesus paimenna pajussa,
    Karjalaisna kaskismaissa,
    Anoi vettä juodaksensa.

    "Ei ole mulla astiata,
    Ei ole kannuni kotona;
    Pikarit pinona vierit,
    Kannut halkoina kalisit."

    "Pistäpäs pivon[kin] täysi,
    Kahmalon täysi kanniksele!"

    "Mitäs puhut, Suomen sulha,
    Suomen sulha, maiden orja,
    Isäni ikäinen paimen,
    Ruotsin ruodoilla elänyt,
    Kalanpäillä kasvatettu,
    Karjalaisna kaskismaissa!"

    "Siis mä lienen Suomen sulha,
    Suomen sulha, maiden orja,
    Isäsi ikäinen paimen,
    Ruotsin ruodoilla elänyt,
    Kalanpäillä kasvatettu,
    Karjalaisna kaskismaissa;
    Ellen mä elkiäs sanele."

"Sano kaikki, mitäs tiedät!"

    "Kussas kolme poikalastas?
    Yhden tuiskasit tulehen,
    Toisen vetkaisit vetehen,
    Kolmannen kaivoit karkehesen.
    Sen kuin tuiskasit tulehen,
    Siit' olis Ruotsissa ritari;
    Sen kuin vetkaisit vetehen,
    Siit' olis herra tällä maalla;
    Sen kuin kaivoit karkehesen,
    Siit' olis pappi paras tullut."

    Mataleena neito nuori
    Rupes vasta itkemähän,
    Itki vettä kiulun täyden,
    Pesi Jeesuksen jala'at,
    Hiuksillansa kuivaeli.
    "Itsepäs lienet Herra Kristus,
    Kuin mun elkeni sanelit!
    Pane minua, Herra Jeesus, —
    Pane minua, minkäs tahdot,
    Soihin, maihin portahiksi,
    Jaloin päälle käytäväksi,
    Joka tuulen turjotella,
    Laajan lainehen ladella."

Suomalainen Helka-virsi ei niinmuodoin ole muuta kuin poikki Euroopan, kautta monen kansan ja kielen, Välimereltä Itämerelle vyöryneen lauluaallon viimeinen harja. Se on kieltämättä mukailu lähimpänä olevasta ruotsalaisesta runosta. Mutta kuinka paljon itsenäisempi mukailu se kaikkiin muihin verraten tässä pitkässä runon-siirtymisen sarjassa on! Ranskalainen tutkija Doncieux antaakin suomalaisesta runosta sen arvostelun, että tämä on "mukailu, jonka yksityispiirteissä on runsaasti elävää ja outoa paikallisväritystä".[75]

Mataleenan virren johdanto kuvaa hänen pitkää oloansa neitona kodissa ja komeaa esiintymistään: korkokengissä, hienohelma hameessa, kultakruunu päässä ja hopeapää veitsi vyöllä. Tätä johdantoa on myös säilynyt muutama säe eräässä Mataleenan virren katkelmassa, joka on muistiinpantu Ruovedellä Satakunnassa:[76]

    Mataleena neitsy nuori
    Kasvoi toi kotona kauvan.

Sitten seuraa länsisuomalainen Miniän runo. Voisiko siitä päättää, että mainittu johdanto on Mataleenan virttä suomennettaessa sepitetty lisäys?

Mutta aivan yhtäläisillä säkeillä alkaa toinenkin Kantelettaren runo: "Katrin kosiat" (III. n:o 45) ja samoin vielä viimeinen Kalevalan runoista, Marjatan eli oikeammin Marketan runo.[77] Tutkittava on niinmuodoin, mihinkä noista kolmesta puheenaolevat säkeet alkuansa kuuluvat.

Varsinais-Inkerissä ne tavataan yksinomaan Katrinan runon yhteydessä.[78]

    Katrina kotikananen,
    Kotokukka lillukkainen,
    Kauvan kasveli koissa,
    Kauvan kasvoi, riistoin viipyi,
    Enemmän emosen luona,
    Kauvan luona kantajansa.
    Hiiren kynnystä kulutti
    Hienoillahan helmoillahan,
    Toisen hirren päänsä päältä
    Kultasäppälin kukilla;
    Kahen puolen kaksi pieltä
    Remelillä korkealla.

— — —

    Katrina kotikananen,
    Kati kokko linnukkainen,
    Kauvan kasveli koissa,
    Enemmän isonsa luona,
    Vieri luona veljyensä.
    Hirren kynnystä kulutti
    Kultakanta kottiloilla;
    Toisen hirren päänsä päältä,
    Kultaseppelin kukilla;
    Reunalla tinaremelin
    Kahen puolen pihtipuolet.

Marketan runoon, joka on todistettavasti Virosta Varsinais-Inkerin läpi kulkenut, liittyy tämä kotitytön kuvaus vasta Karjalan kannaksella. Katrinan runon vaikutusta ilmaisee säkeen:

Marketta korea neito,

muuntuminen monessa kappaleessa:

Marketta kotikananen,

jonka rinnalla, joskus samassakin kappaleessa,[79] on säilynyt:

Katrina kotikananen.

Marketan runossa ovat mainitut säkeet hyvin eheinä tallentuneet Suomen ja etenkin Venäjän Karjalassa, missä myös tämän runon sekaantuminen Neitsyt Maarian virteen on tapahtunut. Painettakoon rinnan näyte kumpaiseltakin runoalueelta:[80]

    Marjatta korea neito,
    Kauvanpa koissa kasvoi,
    Kauvan kasvoi, viikon viipyi,
    Piti viiet vitjat poikki,
    Kuuet vyölliset kulutti;

    Puolen palkkia kulutti
    Ummiskengän uurtehilla;
    Pion pihtipuolisia
    Hienoilla hijainsa suilla;
    Puolen kynnystä kulutti
    Heleillä helmoillahan;
    Toisen puolen päänsä päältä
    Sileällä silkillähän.

— — —

    Marjatta korea neito
    Viikon istui isän koissa,
    Kokotteli Koijolassa,
    Kuuet vyölliset kulutti,
    Viiet vitjat poikki saattoi,
    Ison koissa istuessa,
    Emon koissa astuessa.
    Lahkon latjetta kulutti
    Umpikengän uurtehella,
    Ison koissa istuessa,
    Emon koissa astuessa;
    Hirren kynnystä kulutti
    Hienosella helmallahan;
    Hirren kamoata kulutti
    Leveällä lentallahan.

Mutta vielä Vienan läänissä voimme löytää näitä säkeitä Katrinan nimen yhteydessä.[81] Niiden vanhemmuus Katrinan runossa Marketan runoon verraten ei siis ole epäiltävissä. Kysymys voi vaan olla siitä, ovatko ne Katrinan vai Mataleenan runossa alkuperäisemmät. Tässä suhteessa on huomioon otettava, että ne ovat Katrinan "kotikanasen" runossa oleellisemmat kuin Mataleenan virressä, jossa tuntuvat pikemmin lisäkoristeelta. On hyvin luultavaa, että Katrinan runo on aikoinaan löytynyt länsimurteenkin alalla, joten se on voinut vaikuttaa Mataleenan virteen.[82]

Ilman yhteyttä seuraavan kertomuksen kanssa ei kuitenkaan johdanto Helka-virressäkään ole. Siihen liittyy luontavasti Mataleenan valitus lähteen luona kauniin muotonsa muuttumisesta sekä kiiltävän rintasoljen ja hopeisen pääkoristeen tummenemisesta. Mutta myös tämä on skandinaavilaiseen lauluun verraten suomalainen lisäpiirre. Tuskin on luultavaa, että tässä olisi säilynyt jälki kataloonialaisen Mataleenan turhamaisesta valituksesta, niinikään veden luona, että hänen kasvonsa ja erittäin kätensä ovat katumusvuosina mustuneet. Joka tapauksessa on paikka ja sovitus aivan toinen: se on omantunnon ääni, joka jo ennen Jeesuksen ilmestymistä muistuttaa Mataleenalle, ettei kaikki ole entisellään. Koko alkuosa Mataleenan virttä on siis Suomessa itsenäisesti muodostunut, olkoonpa sitten toisten suomalaisten runojen avulla. Perin suomalainen piirre on myös Jeesuksen esiintyminen alhaisen palvelijan muodossa (paimen, sulha s.o. renki, orja), joka tyytyisi kädestäkin juomaan, jollei Mataleena häntä kopein sanoin pois häätäisi.

Helka-virren kuvaus Mataleenan kolmesta surmatusta lapsesta on niinikään verrattain itsenäinen ja ehdottomasti esteettisempi skandinaavilaista esikuvaansa. Koko tuo mauton luvattomien yhteyksien luettelo on siitä poistettu, ja sen sijaan sanottu, mitä noista lapsista olisi tullut, jos olisivat saaneet elää. Muutos on mahdollisesti tapahtunut Piispa Henrikin surmavirren vaikutuksesta, niinkuin seuraavista kahden toisinnon säkeistä voi päättää:[83]

    Lapsi maalta vierahalta
    Se oli herra Henterikki,
    Vaan joka Ruotsissa yleni,
    Se oli Eerikki ritari.

— — —

    Oli hemme Heinerikko,
    Toinen Eerikki ritari;
    Toinen kasvoi kaupungissa,
    Toinen Suomessa sikisi.

Löytyy kuitenkin toinen runo, jonka jäljen vielä paremmalla syyllä voi olettaa tässä piilevän. Se on "Leinon lesken" runo, jota lauletaan yleisesti Varsinais-Inkerissä ja Karjalan kannaksella ynnä vielä Itä-Karjalassakin. Pantakoon tähän ensin runon puitteet:

    Talo täss' on ennen ollut,
    Talo ennen, linna muinoin,
    Joss' on nyt kumea korpi.
    — — —
    Leski liehui linnassansa:
    "En ole leski, en ole leino,
    Enk' ole varaton vaimo;
    Kolme on poikoa minulla."
    — — —
    Puuttui surma kuulemahan.
    Tappoi — - —
    "Nyt olen leski" j.n.e.

Lesken kolme poikaa ovat Varsinais-Inkerissä ja Karjalan kannaksella tavallisesti:

    Yksi Ruotsissa rovasti,
    Toinen piisma pappilassa,
    Kolmas herra tällä maalla.[84]

— — —

    Yksi Ruotsissa rovasti,
    Toinen piispa pappilassa,
    Kolmas on kotona herra.[85]

Mutta muutamissa Karjalan kannaksen toisinnoissa, joissa runon alkuosana on Laivaretki ja soutaminen lesken linnan alle, samoin kuin useimmissa Itä-Karjalan kappaleissa,[86] esiintyvät lesken pojat enemmän maallisina mahtimiehinä. Kolmas niissäkin tavallisesti nimitetään: herra tällä maalla, mutta toiset kaksi ovat vaihdellen: Ruotsissa rovasti ja Puolassa polari, Puolassa polari ja Piiassa ritari tai Piiassa ritari ja Ruotsissa kuningas.[87]

Tässä runossa löytyvät siis täydelliset vastineet kaikille Mataleenan poikain kuvitelluille arvoasteille: Ruotsissa ritari — herra tällä maalla — pappi paras (s.o. piispa). Voidakseen vaikuttaa Mataleenan virteen on Leinon lesken runon tietysti täytynyt olla aikoinaan Hämeessäkin laulettu. Mutta ei mikään vastustakaan runon länsisuomalaista alkuperää: se on Virossa tuiki tuntematon ja Inkeriin nähtävästi Suomen puolelta levinnyt, niinkuin piispa sanan vääntyminen piismaksi Länsi-Inkerissä osoittaa.[88]

Omintakeisin suomalaisessa Helka-virressä on sittenkin sen loppu. Koko kertomus katumusharjoituksesta, joka ranskalaisessa kansanlaulussa on pääasia ja vielä ruotsalaisessa kehitetty, on yksinkertaisesti jätetty pois. Sen asemella on Mataleenan ehdoton turvautuminen Jeesuksen armoon ja tyytyminen alhaisimpaan asemaan elämässä, joka vaikuttaa verrattomasti runollisemmin. Mataleenan virren loppusäkeet ovat luultavasti lyyrillisten runojemme avulla muodostuneet,[89] niinkuin seuraavistakin esimerkeistä tekisi mieli päättää:[90]

    Soisi minun kyläiset naiset,
    Soisi suohon sortuvani,
    Maahan vaajaksi vajovan,
    Soille sotkuportahiksi,
    Sillaksi likasijoille,
    Palkoiksi pahoille maille;
    Lipeä on lihainen silta,
    Äsken liukas luinen silta,
    Jaloin päällä käytäväksi,
    Helmoin hersuteltavaksi j.n.e.

ja:

    Kuhun tuuli tutjuttaapi —
    Sinne tutjahan minäkin.

Kantelettaressa, jossa "Mataleenan vesimatka" on kolmannen kirjan eli "virsilaulujen" 5:ntenä kappaleena, on Lönnrot näitä loppusäkeitä vielä laajentanut muitten runojen avulla. Mataleena, ensin pyydettyään päästä soihin, maihin portahiksi, sitten pyrkii

Silloiksi meren selälle,

ja viimeksi rukoilee:

    "Tunge hiiliksi tulehen,
    Kekäleiksi valkiahan,
    Lahopuiksi lainehille,
    Joka tulen tuikutella
    Valkiaisen vaikutella!"

Nähtävästi on Lönnrot tahtonut sovittaa Mataleenan rangaistuksen niiden kolmen paikan mukaan, joihin surmatut pojat ovat kätketyt: tuleen, veteen ja karkeaan s.o. maahan.

Paitsi mainittua Ruoveden katkelmaa, on Sääksmäen Helka-virsi ainoa
Mataleenan virren kappale, joka länsisuomen alalla on tavattu.
Itä-Suomessakaan ei siitä mitään todellista jälkeä ole, jos johdannon
lukee Katrinan runoon kuuluvaksi.

Näyttää tosin siltä, kuin suomenkarjalaisessa Ogoin ja Hovatitsan runossa piilisi joku säe Mataleenan virttä. Hovatitsa, papin poika, näet Ogoilta, jonka hänen äitinsä,

Matalena matala nainen,

on lähettänyt meren rannalle, pyytää:

    "Anna vettä maljasella,
    Anna vettä, anna kättä!"