1. Jos juhla olisi katolisen papiston alkuunpanosta syntynyt, olisi siihen pitänyt jäädä kirkollinen leima; mutta mitään jälkiä litanioista tai hengellisistä virsistä ei siinä tavata, päinvastoin ovat juhlassa esitetyt laulut tavallisia kansanrunoja.
2. Jos papisto olisi tahtonut panna juhlakulkueen toimeen, olisi toinen lähempänä Sääksmäen kirkkoa oleva iso kylä, Huittula, soveltunut paljoa paremmin siihen tarkoitukseen, kuin kaukaisempi Ritvala.
3. Jos tapa olisi kirkon synnyttämä, pitäisi sen olla yleinen.
4. Itse papistosta on lähtenyt se käsitys, että Helkajuhla "vanhana pakanallisena menona" olisi hävitettävä, niinkuin Gottlundin kertomuksesta näkyy.[180]
5. Myös kansa väittää, että juhla on ollut olemassa "maailman alusta" tai ainakin kylän perustamisesta saakka.
6. Se kansan käsitys, että pellot lakkaavat kasvamasta, jos näitä menoja ei ylläpidetä, viittaa pakanuuden aikuiseen kevät-uhrijuhlaan maanviljelyksen menestykseksi.
Viimeksi mainittua väitettä kuitenkin vastustaa t:ri Niemen tiedonanto toisesta epäilemättömästi katolisaikuisesta ja papiston toimeenpanemasta juhlakulkueesta meidän maassamme. Oravaisissa Pohjanmaalla muistellaan olleen tapana hyvän vuodentulon saavuttamiseksi kulkueessa kantaa ympäri pitäjän entisessä kirkossa säilytettyä pyhän Martin kuvaa, silloin kun lähinnä olevat pellot olivat kylvetyt, samalla messuten ja litaniaa laulaen.[181] Aivan luonnollista onkin, että katolisena aikana, yhtä hyvin kuin pakanallisena, maata viljelevän kansan pyhät menot etupäässä tarkoittivat maankasvun menestystä. Huomattakoon tässä yhteydessä myös pieni piirre eräässä Mataleenan virren tanskalaisessa toisinnossa, joka päättyy säkeihin:[182]
Mataleena nyt istuvi taivaassa,
Ja rukoilee kaikkien puolesta:
Jyvän puolesta, joka on oraana,
Että hyvin se kasvaisi pellolla j.n.e.
Mitä tulee kansan omiin arveluihin juhlastansa, niin on huomattava että kansan muisti tapahtumien suhteen yleensä rajoittuu pariin, kolmeen sataan vuoteen ja että se etenkin kaukaisempiin ajanmääräyksiin nähden on pettäväinen.
Yhtä vähän luotettava on 1700 luvun papiston käsitys siitä, mikä on pakanuudenaikuisena pidettävä. Että he selvästi katolisiakin muistoja vainosivat muka "pakanallisina", on aivan ilmeistä. Tähän nähden myös vaatimus, että Helka-juhlan pitäisi olla yleisemmin säilynyt, ollaksensa kirkon synnyttämä, kadottaa merkityksensä.
Samoin raukeaa kysymys, miksi ei kirkkoa lähempänä olevassa Huittulan kylässä ole Helan huutamisen tapaa säilytetty. Ettei sekään aikoinaan liene aivan osaa-ottamaton ollut, osoittanee kukaties Lönnrotin kuulema sananlasku, jossa Ritvalan Helka ja Huittulan vainio rinnatusten mainitaan.
Ritvalassa vietetyn juhlan katolista alkuperää ei myöskään vastusta, että sen virret ovat kansanrunoja. Milloin kansan keskiaikaisissa pyhäkulkueissa sallittiin ottaa osaa lauluun, sai se laulaa omalla kielellään ja omia sävelmiään. Läheisenä esimerkkinä kansanlaulun käyttämisestä rukouksenkin tavoin mainittakoon pyhän Yrjänän virsi (sancti Örjans visa), jota Ruotsalaiset lauloivat ennen Brunkebergin taistelua 1471; siinä voitettuaan Tanskalaiset Sten Stuure vanhempi vielä rakensi pyhälle Yrjänälle erityisen alttarin Tukholman Isoonkirkkoon 1488.
Mutta pääasia on, että Helka-juhlan menoihin on jäänyt kirkollinen leima. Sitä eivät todista ainoastaan alku- ja loppusanoihin jääneet viittaukset: "Jumalan joukossa" kuljettamisesta, "Jumaloihin menosta", kukkien siroittamisesta ja tuomen lehvien taittamisesta, joita on edellä koetettu selittää, vaan ennen kaikkea niinkuin professori Eliel Aspelin on suullisesti huomauttanut, itse juhlan menoissa kulkueen edestakaisin käydessään muodostama risti.
Mutta, muistuttaa t:ri Niemi, mitenkä on tältä kannalta käsitettävä se, että juhlakulkue lopulta nousee mäelle kokkoa polttamaan yötä vasten? Kirkkoko olisi ohjannut kansaa mäille, joilla juuri pakanuudenaikuiset pyhät paikat sijaitsivat? Tähän voi tosin huomauttaa, että katolinen kirkkokin mielellään valitsi näkyviä paikkoja kappeleitansa ja ristinkuviansa varten. Vaan myönnettävä on, että Hela-valkeitten polttaminen — vaikkei sitä vielä ole perinjuurin tutkittu — hyvin saattaa olla pakanuuden ajoilta johtunut tapa.
Solmu ei liene tässäkään tapauksessa ratkaistava muulla kuin yksinkertaisesti poikkipanemalla: katolinen pyhäkulkue virsineen ja menoineen, joka samoaa vuoren ohitse, on eroitettava vanhemmasta vuorella pyhitetystä kokkovalkeasta, jonka ympärillä ei näitä virsiä enää laulettu.
Alkuperäiselle pyhäkulkueelle täytyy ajatella ainoasti yhtä määrättyä päivää vuodessa ja semmoiseksi soveltuu Helka-juhlan pääpyhä Helluntai, joka on samalla koko Sääksmäen pitäjän vanha kirkkopyhä. Oliko aikoinaan pyhäkulkuekin yhteinen kaikelle pitäjälle vai ainoasti erityiselle kylälle, ja kulkivatko jälkimmäisessä tapauksessa Ritvalaiset "jumaloihin" aina kirkolle asti vai oliko heillä pienempi pyhäkkö omassa kylässään, ovat kysymyksiä, joihin tuskin voitaneen toivoa täyttä selvitystä. Mutta epäilemätöntä on, että pyhäkulkueen yhdistäminen Länsi-Suomessa, Hämeessä ja Uudellamaalla vielä tavattavaan "Hela-valkeitten" polttamiseen on juuri säilyttänyt tämän kulkueen menoineen ja lauluineen viime aikoihin asti Sääksmäen Ritvalan kylässä.
11. Hämäläisen runon rakenne.
Onko siis edellä esitettyjen Helka-virsien runollisuus niin köyhä ja kuiva, niiden runopuku niin vaillinainen ja kieli niin virheellinen, kuin on väitetty? Niiden sisällys on jo esitetty; mutta tämän kysymyksen täydellinen ratkaisu vaatii vielä muotopuolen tarkastamista.
Professori Ahlqvist on koettanut todistaa,[183] että vanha runomme nykyisessä muodossaan ei ole voinut syntyä yhteissuomen aikana, koska runon mitta säkeissä semmoisissa kuin: "hete heiluva selällä; lasken lehmäni leholle; vetelete veen kalana" j.n.e., välttämättä edellyttää karjalanmurteen mukaista kerakkeiden astevaihtelua. Eli toisin sanoen, sellaisten säkeitten soveltumattomuus n.k. hämäläismurteihin osoittaisi, että runomme muodollisia vaatimuksia nämät murteet yleensä eivät voi täyttää.
Mutta aivan yhtäläisen johtopäätöksen, vaikka vastakkaiseen suuntaan, voisi tehdä semmoisista Helka-virsien säkeistä kuin:
Pesi Jeesuksen jala'at (Mat. 62);
Pane minua, minkäs tahdot (Mat. 67);
Kanssa kahdeksan kesää,
Ynnä yhdeksän suvea (Ink. 8-9);
Niin sä lähde lentämähän (Ink. 36).
Miten mahdottomat ne ovat olleet itäsuomen murteelle muuntaa, osoittaa paraiten Lönnrotin yritys Kantelettaressa sovittaa Helka-virretkin Kalevalan "runokielelle". Näiden säkeitten suhteen on hänen täytynyt joko muuntaa sanan muoto tai koko sana taikka rikkoa runon mitta:
Kiesuksen jalat pesevi;[184]
Pane minua, minnes tahot;
Kanssa kaheksan keseä, —
Ynnä syksyä yheksän;
Niin sä lähe lentämähän.
Toinen murre ei siis itsessään ole toista mahdollisempi mukautumaan ahtaasen runopukuun; kumpainenkin sen vaikeuksista omalla tavallaan aivan yhtä hyvin suoriutuu.
Helka-virsille ominaisia kielellisiä ilmiöitä, joita runonrakennuksessa tulee lukuun ottaa, on vielä huomattava ääntiöiden keski- ja loppuheitossa. Murteellinen keski-heitto esiintyy verrattain harvoin: Inkerin virressä voit'tu (= voitettu, v. 19) ja an'ttu (= annettu, v. 58). Yleisempi on runomittaan vaikuttava loppu-i:n heitto.
Supistuvaisten verbien imperfektissä se on aivan tavallinen: rupes (Mat. 60), hikos ja leikkas (Loppus. 28, 39, 40); varas se (Ink. 2) voisi kuitenkin yhtä hyvin olettaa kuuluneen varasi, ja säe: "Karkas siihen kataja kaunis" (Loppus. 35), olisi parempikin muodossa:
Karkasi kataja kaunis,
jos tälle nähtävästi myöhäsyntyiselle säkeelle on annettava todistusvoima.
Yhtä selvä on loppu-i:n käyttämättömyys toisen persoonan suffiksissa: elkiäs (Mat. 47), orihis (Ink. 49), poika-lastas (Mat. 49), muotohitses (Ink. 15); ainoasti kaksi- ja lyhyttavuisen sanan yhteydessä esiintyy kerran -si pääte:
Isäsi ikäinen paimen (Mat. 43).
Ensimmäisen persoonan suffiksissa sitävastoin on loppu-i useammin säilynyt; säännöllisesti yksi- ja kaksitavuisissa sanoissa: vyöni (Ann. 19), sikani (Ann. 13), kannuni (Mat. 30),[185] vaihdellen kolmetavuisissa: kuolleheni (Ink. 11), Lalmantini (Ink. 39), mutta hamehen' (Ann. 17),[186] ja samoin nelitavuisissa, vaikka päinvastoin: veljykäisen' (Ink. 48), näärämiehen' (Ink. 53), pellopaitan' (Ann. 15), kauppamiehen' (Ann. 23), mutta pahempatani, parempatani (Ink. 13-14), siis riippuen ensi tavuun ääntiön pituudesta.
Näitä kielellisiä seikkoja lukuunottaen ei Helka-virsistä ole löydettävissä monta varsinaisesti virheellisenä pidettävää säettä. Lyhyt ensi tavuu nousussa tavataan tosin muutamia kertoja:
Sano kaikki, mitäs tiedät (Mat. 48);
Siit olis pappi paras tullut (Mat. 58);
Jos sa lienet _kala_parvi (Ink. 37).[187]
Mutta nämät harvat virheet voivat olla myöhemmin runoon tehtyjä. Ainakin kolmannen säkeen voi Inkerinmaan toisinnoista päättäen arvata alkuaan kuuluneen:
Jos lienet kalainen parvi.
Toiselle löytyy Leinon lesken runossa alkuperäisempi muoto. Ja ensimmäisen on Lönnrot kukaties oikein korjannut, muuttamalla Kantelettaressa mitäs sanan muotoon minkä. Sitä paitsi eivät paraatkaan itäsuomen runoseudut ole vapaita juuri tämäntapaisesta runomitaliisesta virheestä. Liian raskas tai kevyt ensi tavuu tavataan myös toisinaan, esim.
Kolmannen kaivoit karkehesen (Mat. 52)
ja
Se muuttui neiden l. Kestin haaksi (Ann. 8, 10).
Vaan siinä onkin sitten melkein kaikki, mitä voi muistuttaa
Helka-virsien runomittaa vastaan.
Mitä alkusointuun tulee, niin säe semmoinen kuin
Hänen kulta-kruunullansa (Mat. 11),
edellyttää kr-yhtymän säilymistä sanan alussa. Lönnrotin yritys Kantelettaressa muuntaa sitä enemmän itäsuomalaiseen äänneasuun:
Hänen kulta-ruunullansa,
sen selvästi osoittaa.
Säkeen kerto on Helka-virsissä aivan yhtä säännöllinen kuin missä muissa Suomen runoissa hyvänsä. Se on paikoittain kolmin- ja kerran (Alkusanoissa) kuusinkertainen. Runollista köyhyyttä siinä ei suinkaan tunnu. Viimeinen syytös kielen virheellisyydestä näissä virsissä on vaikea ymmärtää muuten, kuin että se tarkoittaa kirjaanpanojen vaillinaista ja virheellistä asua taikka myöskin niitä väännöksiä, jotka ovat syntyneet vanhojen, jokapäiväisestä käytännöstä pois joutuneiden sanojen ja muotojen väärinkäsityksestä. Mutta että Helka-virsiä sepittäessä olisi tehty kielivirheitä, ei voitane millään todistaa, jos semmoista voidaan ajatella edes mahdolliseksi, kun on kysymys kansanrunoilijasta ja hänen omasta kotimurteestaan.
Muodollisessakin suhteessa Hämäläisten runous, mikäli sitä Helka-virret edustavat, siis hyvin pitää paikkansa karjalaisen runon rinnalla. Mitään esteitä ei runomitta ole voinut panna sen kehittymiselle.
Mikä sitten on päävaikuttimena hämäläisten ynnä yleensä länsisuomalaisten runojen vähäisempään lukuun, joka itäsuomalaisiin verraten on ilmeinen? Epäilemättä runoalueiden maantieteellinen asema sekä runojen leviämisen suunta lännestä itään. Siten on kahden puolen Karjalan kannasta kokoontunut suurin osa sekä länsisuomalaisista että virolaisista runoaineksista, joihin lisäksi tulevat vielä Karjalaisten omat luomat, länsisuomalaisia kuitenkin tuskin lukuisammat. Ja koko tämä kolminkertainen runoaalto on vyörynyt kapeassa uomassa "kahden Karjalan" välillä; savolaiselle alueelle on siitä ainoasti heikko sivulaine ulottunut ja länsisuomen runoalue on siltä jäänyt milt'ei kokonaan hedelmöittämättä.[188] Virossa on tosin heikko vastavirtakin idästä länteen huomattavissa niiden harvojen länsisuomalaisten ainesten suhteen, etupäässä loitsujen, jotka ympäri Suomenlahden Inkerinmaan kautta ovat sinne kiertäneet. Mutta Viron puolella on milt'ei joka ainoassa pitäjässä runolaulu viime aikoihin asti elänyt. Sitävastoin Länsi-Suomessa jo 1600 luvulla, jolloin Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan yhdistettyä Ruotsin valtakuntaan, Virosta Karjalaan kulkeva runovirta oli voimakkain, alkoi vanha runo väistyä hengellisten virsien ja uudempien kansanlaulujen tieltä.[189] Lukuunottamatta lasten tuuditus- ja leikkirunoja sekä loitsulukuja, joita käytännöllinen tarve on ylläpitänyt, on aniharva runo Länsi-Suomessa muuten kuin jonkun erityisen aiheen johdosta 1800 luvulle tallentunut.[190] Säilyttävänä aiheena on ollut joskus paikallinen muisto, esim. Elinan surma Vesilahdella, toisinaan joku vuosittain vietettävä juhla, niinkuin voimme nähdä Länsi-Suomessa monin paikoin lauletusta Tapanin virrestä sekä juuri esitetyistä Sääksmäen Ritvalan kylän Helka-virsistä.
II.
Historialliset runot.
1. Suomen kansan historiallinen käsitys.
Kuuluisa italialainen oppinut Domenico Comparetti on tunnetussa Kalevalan tutkimuksessaan lausunut mielipiteenänsä, että Suomen kansan runoudessa kokonaan puuttuu historiallinen käsite. "Katolisella ajalla on tosin muutamiin uskonnollis-historiallisiin tapauksiin runomuoto sovitettu, sekä myöhemmin, jälkeen uskonpuhdistuksen, joihinkuihin maallisenkin historian tapahtumiin; mutta ne aineet ovat vähäisiä ja vähäpätöisiä; vanha kertovainen sankarirunous, Kalevalan runous, on jäänyt ulkopuolelle historiaa. Suomalaisten muinaiset kosketukset germaanilaisten ja liettualais-slaavilaisten kansojen kanssa, joista kielitutkimus tietää kertoa, ovat sille tuntemattomat; vanhojen skandinaavilaisten viikingien ryöstöretket suomalaiselle alueelle ja suomalaisten kostoretket Ruotsin puolelle ovat siltä unohtuneet; myös Novgorodin vaiheet, joissa Suomalaisilla oli niin suuri osa, Ruotsalaisten valloitukset Suomessa, alituiset ja kiihkeät taistelut Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä tämän maan omistamisesta sekä Suomalaisten osanotto niihin, kahtia jakaantuneina, vieläpä Suomalaisten vanhat keskenäiset, Hämäläisten ja Karjalaisten väliset kiistat, ovat kaikki jääneet ilman vähintäkään muistoa Kalevalan runostossa. — — Ainoa todellinen kansa, joka siinä kuvastuu, ovat Lappalaiset. — — Mutta sekin ajatus, että Kalevalassa olisi kaikua entisistä kahakoista eteenpäin tunkeutuvien Suomalaisten ja heidän tieltään pohjoiseen päin väistyvien Lappalaisten välillä, on ehdottomasti hylättävä."[191]
Historiallista hänen mielestään Kalevalan kertovaisissa runoissa ei ole mitään muuta kuin Suomalaisten ja Lappalaisten välinen kilpailu loitsutaidossa, joka selvimmin Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannossa ilmenee. Syynä tähän historiallisen aineksen puutteesen hän pitää Suomalaisten shamanismin eli noitauskonnon, joka kiinnittää koko huomion henkimaailmaan, niin ettei todellisille oloille, teoille ja tapahtumille riitä harrastusta.
Voisi mennä vielä pitemmälle ja kieltää Kalevalalta senkin
historiallisen perustuksen, joka tässä on sille kuitenkin myönnetty.
Väinämöisen kanssa kilpaileva Joukahainen ei näet milloinkaan esiinny
"Lappalaisena" kansanrunoissa. Säkeet:
Olipa nuori Joukahainen,
Laiha poika Lappalainen,
esiintyvät rinnan vasta Uudessa Kalevalassa ja ovat Lönnrotin yhdistämiä.[192] Yhtä vähän todistava on kertomus "laihasta pojasta Lappalaisesta", joka Väinämöiselle pitää viikoista vihaa ja ylenkauvaista kadetta sekä yrittää häntä ampumaan; sillä sitä ei missään tavata itsenäisenä runona, vaan on se myöhempi luomisrunoon liittynyt kasvannainen. Se johtuu nähtävästi eteläisemmästä "Lauri Lappalaisen" runosta,[193] jossa samoin oravaa ammuskellaan ylitse, alitse ja viimein kohti.[194] Lisäksi on huomattava, ettei Sampo-runoissakaan, joissa kuitenkin lähinnä luulisi jotain historiallista piilevän, Lappi käsite Pohjolan rinnalla esiinny useammin kuin kerran Vanhassa ja kaksi Uudessa Kalevalassa, kumpaisellakin kerralla Lönnrotin sovittamana.[195]
Mutta samalla kuin Kalevalan kertovaisilta runoilta on riistetty se historiallinen merkitys, että ne kuvaisivat edes Suomalaisten ja Lappalaisten henkistä voittosilla oloa, kumoutuu myöskin selitys, joka perustuu Suomen kansassa oletettuun erityiseen luonteentaipumukseen.
Shamanismiksi nimitetään Siperian kansojen ja sen johdosta myös suomalais-ugrilaisten pakanallista uskontoa, mutta sama noita- ja henkiusko tavataan vielä Afrikassa ja Amerikassa ja on se aikoinaan ollut Euroopankin, niinkuin koko maailman kansojen yhteisenä uskonnon muotona. Loitsurunous on tosin jotain Suomen kansalle erikoisempaa, vaan jo se seikka, ettei sitä Lappalaisilla juuri nimeksikään ole, varoittaa sitä pitämästä alkuperäisen shamanismin ilmauksena. Kun vielä ottaa lukuun, että Ruotsalaisilla on samansisältöisiä, jos kohta lyhyt- ja suorasanaisia loitsulukuja, niin Suomen kansan ylen runsas loitsurunous on pikemmin pidettävä todistuksena sen taipumuksesta runollisuuteen. Ilmeneehän sama taipumus myös sananlaskujen ja arvoitusten, osaksi satujenkin, pukemisessa suomalaisen runon muotoon.
Syynä siihen, ettei Kalevala esitä ainoatakaan senaattori Comparettin luettelemista historiallisista tapahtumista, on hyvin yksinkertaisesti sen runojen myöhemmyys. Kalevalan kertovaisten runojen joukossa on tuskin yhtään, josta sen näennäisesti pakanallinen leima ei tyystemmin tutkiessa ikään kuin haihtuisi; 1300 luku on aikaisin, mihin toistaiseksi millään varmuudella voidaan päästä.
Vertauksen vuoksi huomattakoon, mitä etevä ranskalainen tutkija Gaston Paris lausuu muualla Euroopassa kansan suussa säilyneistä kertovaisista runoista. Osoitettuaan että Ranskan kansanlauluilla (chansons), joihin myös Katalonian (cansons) ja Pohjois-Itaalian (canzoni) läheisesti liittyvät, on vielä vastineensa Varsinais-Espanjassa (romances), Ranskan Bretagnessa (gwerziou), Englannissa ja Skotlannissa (ballads), skandinaavisissa maissa (kämpeviser), Alankomailla ja Saksassa (Volkslieder) sekä Kreikassa ynnä slaavilaisilla alueilla, hän lisää:[196] "Minä tahdon vaan muistuttaa, ettei mikäli tiedän ainoakaan mainituista runoryhmistä ajan puolesta huomattavasti eriä siitä, minkä olen luullut voivani ranskalaiselle määrätä; kritiikki on niiden ajanmääräyksiä vienyt vähitellen likemmäksi meidän aikaamme. Lukuunottamatta yksityisiä poikkeuksia, joista on varmat todisteet vaadittava, sopii sanoa, että koko tämä lyyrillis-eepillisen runouden erinomainen kukoistus puhkesi ilmi Euroopan eri maissa melkein samoihin aikoihin, s.t.s. viidennellätoista tai aikaisintain neljännellätoista vuosisadalla." Ei mikään estä meitä tähän lausuntoon pääasiallisesti yhtymästä myös Suomen kansan runoihin nähden.
Jos siis tahdomme varmalla perustalla arvostella Suomen kansan historiallista käsitystä, on meidän täytymys rajoittua keskiajan loppupuoleen ja uuden ajan alkuun. Osoittavatko niiltä ajoin säilyneet, tositapauksia esittävät runot vähälukuisuudellaan ja vähäpätöisyydellään historiallisen käsityksen puutetta? Siihen kysymykseen vastaaminen vaatii ennen kaikkea näiden runojen yksityiskohtaista tarkastusta.
2. Piispa Henrikin surma.
Aikaisin historiallinen tapahtuma, jota meille kansanruno kuvaa, on Suomen ensimmäisen kristinopin saarnaajan, piispa Henrikin surma. Missä määrin tämä kuvaus on historiallinen, käy paraiten selville, jos tarkastelemme niitä lähteitä, joista tietomme piispa Henrikistä johtuvat ja joista runokin silminnähtävästi on ammentanut.
Vanhin tiedonlähteemme[197] on pyhän Eerikin latinankielinen elämäkerta, kirjoitettu niinkuin myös runomitallinen vuorolaulu samasta aineesta luultavasti vuoden 1273 tienoilla, jolloin hänen maalliset jäännöksensä suurilla juhlallisuuksilla siirrettiin Upsalan uuteen tuomiokirkkoon. Siinä tosin vain sivumennen kerrotaan, mitenkä tuo kuulu Ruotsin kuningas koottuaan sotajoukon ja otettuaan mukaansa Upsalasta autuaan Henrik piispan, suuntasi retkensä Suomalaisia vastaan ja mitenkä hän voitollisena palasi, jätettyään tänne mainitun autuaan Henrik piispan, joka sittemmin täällä saavutti marttyyri-kruunun.
Vähäistä myöhempi on pyhän Henrikin oma elämäkerta, joka on niinikään latinankielellä sekä suorasanaisena että runomitallisena säilynyt. Kokoonpantu on sekin kirkkopalvelusta varten, kolmannentoista vuosisadan lopulla, jolloin tämän Suomen kansallispyhimyksen jäännökset tuotiin Nousiaisista Turkuun. Mutta vaikka siinä luonnollisesti kertomuksen päähenkilöön on koko huomio kiinnitetty, ei siitä merkillistä kyllä löydä mitään todellista tiedonlisää, paitsi että hänen mainitaan olleen Englannista syntyisin. Eerikin elämäkerran laihat lauseet ovat siihen otetut milt'ei sanasta sanaan ja höystetyt tyhjillä koruloruilla, jotka ainoasti kirjoittajan tietämättömyyttä todistavat.[198] Piispa Henrikin surmaan on kyllä syykin ilmoitettu seuraavin sanoin: "Kun hän puuhasi Suomen kirkon rakentamista ja vahvistamista, viisaasti ja uskollisesti, tapahtui että hän erästä miehentappajaa teon kauheuden tähden tahtoi rangaista kirkkokurilla, jotta ei liiaksi helppo anteeksisaanti yhä yllyttäisi rikoksiin. Mainittua autuuden apukeinoa tuo onneton verenvikainen halveksi ja lisäsi vaan lopullista tuomiotaan, vihaa pitäen sille, joka häntä terveellisesti ojensi. Niinpä kelvoton karkasi oikeuden pitäjän ja hänen oman autuutensa innostelijan kimppuun, jonka julmasti surmasi." Jo Porthan kuitenkin huomauttaa,[199] mitenkä mahdoton on olettaa moisen raa'an pakanan siihen aikaan välittäneen mistään kirkon hengellistä rangaistuskeinoista.
Vielä vähemmän tosiasiallista on tietysti siinä ihmetöiden luettelossa, joka pyhäin elämäkertaa säännöllisesti seuraa. Mainittavat niistä ovat ainoasti kaksi ensimmäistä, jotka myös kansanrunoon ovat vaikuttaneet. Kun murhamies — latinankielisessä legendassa aina nimetön[200] — palaa kotiinsa, kehuen että oli karhun tappanut, tavoittaa hän päästänsä hiippaa, jonka oli ryöstänyt surmatulta piispalta; vaan silloin seuraavat mukana kiinni tarttuneina pääkallon nahka ja liha. Seuraavana keväänä — piispa Henrikin surma kuvataan tapahtuneeksi talvella — löytyy hänen poikki hakattu sormensa sormuksen kera jääpalaselta, jonka päällä korppi koikkuu.
Kansan suusta muistiin pantuna tavataan pyhän Henrikin legenda ensi kerran ruotsinkielisessä käsikirjoituksessa, joka on päivätty Nousiaisten pappilassa 18 p. Toukok. 1674. Allekirjoittaja on pastori Albertus Daavidinpoika, joka ilmoittaa sen muistiin panneensa vanhojen ihmisten suupuheitten mukaan.[201] Tarkastusmatkallansa Pohjois-Suomeen[202] oli pyhä Henrik Nousiaisten pitäjässä Killaisten kylässä joutunut Lalli nimisen talonpojan kotiin tämän poissa ollessa ja pyytänyt ruokaa, juomaa y.m., tietysti rehellistä maksua vastaan. Mutta Lallin emäntä oli ollut kovin raaka ja epäystävällinen, vastannut hänelle hävyttömästi ja tykkönään kaikki kieltänyt. Sen vuoksi oli pyhä Henrik antanut palvelijoilleen käskyn ottaa väkisin, vasten tämän tahtoakin, mitä tarvitsivat, vaan jättää ottamastaan kunnollisen maksun; jonka he olivat tehneetkin ja lähteneet tiehensä. Kun sitten isäntä renkinensä oli palannut metsästä, oli emäntä alkanut pahoin panetella pyhää Henrikiä, että hän oli ottanut ruokaa, juomaa y.m. väkisin ja jättänyt lastuja sijalle maksusta. Tästäpä julmistuneena ja kiukustuneena oli Lalli renkineen lähtenyt häntä takaa ajamaan ja tavoittanut Kiulon järvellä, kahdeksan peninkulman päässä Nousiaisista, siellä murhannut hänet ja lyönyt kuoliaaksi. Siinä oli hän myös ottanut pyhän Henrikin hiipan, pannut sen päähänsä sekä palannut iloiten ja riemuiten kotiinsa. Vastaan tuleva emäntä oli häntä tervehtinyt ja kummastellut:
"Custa Lalli lakin saanut,
Mies paha hyfven hytyrin?"
Samassa oli Lalli tavoittanut hiippaa päästänsä, jolloin nahka ja tukka pääkalloa myöten oli seurannut mukana. Vielä kerrotaan pyhän Henrikin seuruelleen tiellä ennustaneen kuolematansa ja sen johdosta neuvoneen palvelijoillensa, että ottaisivat pari iestämätöntä nuorta härkää ja antaisivat niiden vetää hänen ruumistaan; mihinkä nämät ensin seisahtuisivat, siihen oli merkiksi risti pystytettävä, jommoinen seisookin Nousiaisissa Repolan pellolla; kuhunka sitten laskeutuisivat makuulle, siihen hän olisi haudattava ja hänen ainaiseksi muistokseen rakennettava kirkko, joka on juuri pyhän Henrikin nimikko Nousiaisissa. Viimeksi mainitaan, mitenkä hänen kuolemansa jälkeen Juhannuksen aikaan sokea ukko poikansa kera oli soutanut yli Kiulon järven, jolloin poika oli nähnyt korpin jääpalasella jotain nokkimassa ja ilmoittanut asian isälleen. Tämän käskystä likemmä soudettua, oli siellä näkynyt sormi kultasormuksen kera, jonka luota korppi oli lähtenyt lentoon. Sitä oli ukko pyytänyt poikaansa antamaan, pyyhkinyt sillä silmiänsä ja saanut sen avulla heti näkönsä takaisin.
Muutamia vuosia myöhemmin ilmestyi sama tarina painettuna latinankielellä Turun papin Andreas Hasselqvistin väitöskirjassa Rosa orbis arctoi 1682. Eroavaisuuksista siinä huomattakoon: pyhällä Henrikillä on seurassaan ainoasti yksi tulkkinsa, jonka käskee jättää kolmenkertaisen raha-arvon väkisin ottamiensa elintarpeitten sijalle; Lalli yksin ajaa häntä takaa ja huutaa hänelle jälkeen, jolloin hän jää odottamaan ja paljastaa päänsä tervehtiäkseen; Lalli lyö hänet kuoliaaksi kirveellä, iskien samalla peukalon poikki kohotetusta kädestä; läheisestä kylästä lainattu härkäpari päästettynä vapaasti kulkemaan vasta kolmannella kerralla pysähtyy Nousiaisten kirkon paikalle.
Tässäkin, samoin kuin kuin edellisessä, tavattavat suomenkieliset säkeet:
"Custa Lalli Lakin saanut,
Häijy Mies Hyvän Hytyrän?"
viittaavat siihen, että kertomus ainakin osaksi on ollut alkukielellä runomitallinen.
Varsinainen todistuskappale suomalaisen runon olemassaolosta ilmestyi kuitenkin vasta Gregorius Halleniusen maisteriväitöksessä Mynämäen kihlakunnasta 1741.[203] Se sisältää ne sanat, joilla piispa Henrik ennen kuolemaansa puhuttelee seuralaistansa eli tulkkiansa:[204]
Minun piltin piscuhuni,
Ot' mun luuni lumelda,
Pane silki säckihin.
Ot' sitt' vähäiset häriät,
Jotc' eij ijkän ikes ollet,
An vapana vaelda,
Äl' heit' estä erhetyxist,
Cuhung' ensist seisatt[a]vat,
Sijhen risti rakettackon;
Toisen cusa tavottawat,
Cappel caunis tehtäkön;
Colmannen cusa Kerran,
Kirco coconans coottacon,
Mina sisälle pandacon.
Selityksessä sanotaan härkien toisen kerran pysähtyneen Moision kylän läheiselle mäelle ja kolmannen kerran Nous-Mäelle.
Samat säkeet tavataan myös toisessa runonkatkelmassa, joka löytyy käsikirjoituksena Porthanin jälkeenjääneitten paperien joukossa.[205] Niiden edellä käy pyhän Eerikin varoitus:
"Minun velien Henrich,
Älä mene maalle Suomen!
Kyll sin on monda menny,
Mutt ei ole jälle tullu,
Eikä paljo palainut;"
(johon pyhä Henrik vastaa):
"Osotan liha Jumalani,
Näytän kalkin Kaunin,
Eiköst he hävene häjy."
Vielä on tässä kirjaanpanossa säilynyt Lallin emännän panettelu:
"Täsä olli ruotzi, trani sax[a],
Hän otti leippä u[u]ni pääld,
Heitti lastuja sian,'
Otti olta tynyrist,
Paiskais mulda tapill,
Otti heiniä ladost,
Heitti lastuja sian,"
ynnä kuvaus Henrikin takaa-ajosta:
Lalli otti Laakaris,
Benti pitkän keihäs,
Ja Ouleva ison otas.
Ruotsinkielisessä alkuselityksessä luetellaan niinikään Lalli, Bendt,
Oloff veljeksinä, jotka ovat kotoisin Nousiaisten Alakylästä Rankilan
tilalta. Lopuksi mainitaan kolmeviikkoisen lapsen lausuneen nuo sanat:
"Mistä Lalli — —?"[206]
Ensimmäisen jotenkin täydellisen kirjaanpanon piispa Henrikin surmarunoa julkaisi Porthan selityksissään Paavali Juustenin piispain kronikkaan.[207] Sille omituisista piirteistä on huomattavin, että Lallin emännällekin on annettu nimi: Kerttu (Chertu). Hänen panetellessaan Lallille "Hämehen Heinirichiä", sanoo paimen patsahalla hänet valehtelijaksi. Sama paimen on Lallin vastassa, hänen palatessaan kotiin piispan lakki päässä ynnä sormus sormessa, joita molempia koettelee irti kiskoa. Tämän ilmoitetaan olevan Hämäläis-Suomalaisille tunnetun runon,[208] jota vastoin kaikki edellä mainitut runokatkelmat ovat varsinaisesti länsisuomalaisia.
Tämä kappale oli myös ainoa, joka oli Lönnrotilla käytettävänä Kanteletarta kokoonpannessaan (III. n:o 7). Mutta 1856 vuoden Suomi-kirjaan painatti Lönnrot kaksi uutta toisintoa, jotka ylioppilas T. Reinius oli muutamaa vuotta ennen löytänyt runonkeräysmatkallansa Etelä-Pohjanmaalla. Ne ovat viime vuosisadan käsikirjoituksia, Toholammin kappalaisen Antti Kustaa Törnuddin tallentamia. Toinen, lyhyempi niistä on tämän isän Lohtajan kirkkoherran Antti Törnuddin omalla kädellä muiden kokoomainsa runojen joukkoon kirjoittama; toinen täydellisempi on jonkun talonpojan painokirjaimien mukaan paperille piirtämä.[209]
Jälkimmäiselle löytyy yliopistomme kirjastossa siinä määrin yhtäpitävä vastine, että molemmat voivat olla ainoasti jäljennöksiä samasta alkuperäisestä, Viimeksi mainittu, prof. E.N. Setälän ensi kerran julkaisema,[210] on Andreas Israelinpojan Kampin eli Heikkilän kopioima v. 1739 joulunpyhinä Heikkilän talossa jossain Vaasan puolella Pohjanmaalla. Toisiinsa vertailemalla saamme niille seuraavan yhteisen äänneasun.
Kaksi oli pyhää miestä,[211]
Kaksi kansan ruhtinasta,
Ristiveljestä jaloa;
Yksi kasvoi Ruotsin maalla,
Toinen maalla vierahalla.
Pian kasvoit pinnelliset,
Yksin voilliset ylenit.
Lapsi maalta vierahalta,
Se oli herra Henterikki;
Vaan joka Ruotsisa yleni, 10
Se oli Eerikki ritari,
Ruotsin kuuluisa kuningas.
Sanoi herra Henterikki
Eerikillen veljellensä:
"Läkkämme Hämehen maallen,
Maallen ristimättömällen,
Paikallen papittomallen,
Kivikirkkoja teettämähän,
Kappelita rakennuttamahan."
Sitten Eerikki ritari 20
Sanoin lausui, suin puheli:
"Veikkoseni, vaimon poika!
Paljon on sinne mennehitä,
Ei paljon palannehita,
Enämpi evännehitä." —
"Toki lähden, en totelle.
Jos minä tapettanehen,
Maan kuningas kaattanehen,
Toinen jäänevi jälillen."
Sitten herra Henterikki 30
Sanoin lausui, suin puheli:
"Pilttiseni pienoiseni,
Vantti vaaksan korkuhinen!
Ota korjani kodasta,
Pane korja kohdallensa,
Perällensä pienikirja,
Anturoillensa aseta.
Ota ohrilta oroinen,
Iduilta isoilihainen.
Maatajouhi maltaisilta. 40
Aisat tammiset aseta,
Ohjat suoniset ojenna,
Pane ränget mursunluiset,
Valjahat majavaamiset,
Harman kaulan kahden puolen.
Pane luokka kynnäppäinen
Harjallen hyvän hevoisen."
Sitten herra Henterikki
Ajella karuttelepi.
Virman peuroja viritti 50
Jälisänsä juoksemahan,
Latoi se lauman laulajita
Päänsä päällen lentämähän,
Otsaansa virvottamahan;
Karhu oli rautakahlehisa,
Teeri rautainen kukersi;
Karhun rautaisen kidasa;
Jänöin valkoisen hypitti
Edesänsä filtin päällä.
Sanoi piltti pikkuruinen, 60
Vantti vaaksan korkuhinen:
"Jo minun tulepi nälkä."
Sanoi herra Henterikki:
"Jo pian taloi tulepi
Lalloila takaa lahden.
Ota kyrsä uunin päältä
Ota olutta kellarista,
Heitä penninki sijahan;
Heinät heinähuonehesta,
Kaurat kaurahinkaloista, 70
Heitä penninki sijahan."
Paha vaimo pannahinen,
Satasyöjä sappehinen,
Sepä kirkui kiukahalta,
Parkui patsahan nenästä:
"Lahka Lalloi kotihin saapi,
Vielä se luunsi luistelepi,
Vielä päänsi päristelepi,
Suonensi sirottelepi!"
Sitten herra Henterikki 80
Kiiruhti taloista poies.
Lalloi kuin tuli kotihin,
Valehteli vanha naara:
"Poikaiseni nuorempani!
Jopa on täsä sitten käynyt
Ruoka-Ruotsi, Syömä-Saksa!
Otti kakun uunin päältä,
Otti olutta kellarista,
Heitti tuhkia sijahan;
Heinät heinähuonehesta, 90
Kaurat kaurahinkaloista,
Heitti tuhkia sijahan."
Sivui Lalloi lahtarinsa,
Piilun pitkän kirvehensä,
Lykkäisi lylyn lumellen,
Kuin oli vuoltu, vuoleskeltu;
Syöksi kalhun kaljamallen
Kuin on talvisen jänöisen.
Lalli hihti hirmuisesti,
Lyly juoksi vinhiästi, 100
Tuli suitsi suksen tiestä,
Savu sauvakon sijasta.
Sitten herra Henterikki
Sanoin lausui, suin puheli:
"Lalloi hihtäin tulepi
Pitkä keihäs kainalosa.
Tunsi hän tuhon tulevan,
Hätäpäivän päällen saavan:
"Pilttiseni pienoiseni,
Vantti vaaksan korhuhinen! 110
Katsokkos kiven takaa —
Ei ole kilpiä kivesä —
Katsokkos takaa tammen,
Varjosta hyvän hevoisen,
Kuhunka luuni lentelepi,
Suoneni sirottelepi.
Ne sinä verkahan vetele,
Sinilankoihin sitele,
Sivu kaikki kaunihista,
Aseta oroin rekehen. 120
Kuhunka orit tauvonnevi,
Siitä härkä pantakohon;
Kuhunka härkä tauvonnevi,
Siihen kirkko tehtäköhön,
Kappeli rakettakohon,
Herran Hentrikin nimehen.
Tosa on härkä tauvonnunna
Nousiaisten hietamaahan,
Hietakankahan nenähän.
Siihen herra Henterikki 130
Ensimmäinen haudattihin,
Kirkko myöskin rakettihin
Herran Hentrikin nimehen.
Vaan ei poika pikkuruinen,
Vantti vaaksan korkuhinen,
Keksinyt lumen sisältä
Pyhän miehen peukalota,
Sormia isoin isännän,
Kultasormuksen keralla,
Ennen kuin kesäsydännä, 140
Kuin kevät oli ihana,
Jää oli järvestä sulannut, —
Niin sitten kesäsydännä
Pienen jäänpalaisen päällä
Tuuli aalloisa ajeli
Sormia pyhän urohon.
Kultasormuksen keralla,
Ihmisillen nähtäväksi,
Tunnusmerkiksi jaloksi,
Jotta ei suonut suuri Luoja, 150
Eikä sallinut Jumala,
Veden alle vaipumahan,
Eikä hukkahan tulemahan,
Pyhän miehen peukalota,
Sormia isoin isännän,
Kultasormuksen keralla.
Lalli pahin pakanoista,
Julmin Juudasten seasta,
Joka tappoi pyhän miehen,
Pispan herran Henterikin, 160
Otti korkian kypärän
Pyhän miehen, pispan päästä,
Pani päähänsä omahan,
Kallohonsa ilkiähän,
Meni kiltinä kotihin.
Vaimo kehräis tortillansa,
Sanoin lausui, suin puheli:
"Mistä on Lalloi lakin saanut,
Mies häjy hyvän kypärän?"
Lalli nosti lakkiansa, 170
Hiukset lakkihin imevyit,
Kaikki kamara keralla,
Luikois luusta irrallensa,
Kaikki kallosta erannui.
Loppuosa runoa, niinkuin professori Setälä huomauttaa, on myöhempi liite, jonka runomitan äkillisestä ontumisestakin voi eroittaa.
Tuli turpa turvattomaksi,
Pää paha paljahaksi,
Nahattomaksi kuin naudan pää,
Paljahaksi pahan panna.
Sen teki suuri Luoja,
Salli väkevä Jumala, 180
Imeheksi isoiksi,
Tunnusmerkiksi jaloksi.
Nyt on pispa ilosa,
Lalli piinasa pahasa.
Pispa enkelein kansa laulelee,
Ilon virttä veisailee.
Lalli Hiidesä hihtelepi,
Lylyinensä luistelepi,
Piinan savuhun sakiähan,
Sauvallansa satuttelee. 190
Pirut pahoin pistelevät,
Helvetin heltehesä
Sielu parkaa vaivailevat,
Piinailevat hirmuisesti.
Varjele sieltä meitä vaka Jumala,
Ja estä totinen Luoja,
Saata salihin taivahasa,
Ilohon ijankaikkisehen,
Päästä häjystä mailmasta.
Mutta muussa runossa ei ole monta virheellistä säettä. Paitsi neljää säettä (vv. 132, 157, 159, 172), joissa samoin kuin muutamissa Helka-virsienkin säkeissä on lyhyt pääkorollinen tavuu nousussa, on ainoasti toiset neljä (vv. 18-19, 54, 153), jotka eivät mitenkään näy runomittaan mahtuvan. Merkillistä on, että näissä kaikissa esiintyy kolmannen infiniitivin illatiivi -mahan, joka Hämeen ja Etelä-Pohjanmaan murteissa esiintyy myös lyhennettynä -h-n päätteisenä. Mainitut säkeet ovat siis mahdollisesti korjattavat:
v. 54: Otsa'ansa virvottahan;
v. 153: Eikä hukkahan tulehen;
vv. 18-19: Kivikirkoja tekehen, Kappelita rakentahan
tai:
Kivikirkot teettämähän, Kappelit rakennuttahan.
Piispa Henrikin surmarunon ijästä on jo Porthan lausunut, että se ei voi olla vanhin mahdollinen.[212] Tätä lausuntoa on kyllä koetettu kumota,[213] mutta yhtähyvin se vielä pitää paikkansa niin käsitettynä, että kansanrunon täytyy olla ainakin myöhempi sitä latinankielistä legendaa, johon se pääasiallisesti perustuu, eli siis vuotta 1300. Semmoinen tieto kuin Porthanin julkaisemassa hämäläisessä toisinnossa, että Henrik oli kotoisin Kaalimaasta s.o. Gaelin maasta eli Walesista, viittaa selvästi opilliseen lähteesen. Tosin syy piispan surmaan on runossa peräti eriävällä tavalla esitetty, Mutta sekin on nähtävästi perästäpäin keksitty. Jo nimitykset Ruoka-Ruotsi, Syömä-Saksa edellyttävät muukalaisten väkivaltaista vierailemista tapana, johon kansan oli aikain kuluessa täytynyt tottua. Itse Lallin nimikin tuntuu myöhempisyntyiseltä. Jos otamme huomioon, että hänen veljeinsä nimet Pentti ja Olavi ynnä vaimon Kerttu s.o. Gertrud ovat kaikki ruotsinkielen ja kristinuskon mukana tulleita, niin nimi Lalli tuskin voinee olla muu kuin väännös Laurista. Aiheena siihen, että juuri se tuli piispan murhaajalle valituksi, saattaa ajatella olleen "lakki" sanan vaatiman alkusoinnun tuossa yleisimmin säilyneessä runon säkeessä: "Kusta Lalli — —".[214] Historiallisesti alkuperäistä ei tietysti sekään ole, että piispa Henrik juuri ennen surmaansa olisi ennättänyt tai edes tahtonut ajatella maallisten jäännöstensä korjaamista ynnä niiden pyhittämistä ristillä, kappelilla ja kirkolla; tämmöisten pyhien paikkojen määrääminen vetojuhtien vapaan kulun tai muuten ikään kuin arvan kautta oli keskiajalla yleinen tapa.[215]
Kysymys voi siis ainoasti olla siitä, kuinka myöhään vuoden 1300 jälkeen kansanruno on muodostunut. Aikaisin kirjallinen todistuskappale sen olemassa olosta on Maskun Hemmingin Piae cantiones nimisen keskiaikaisen virsikokoelman suomennoksessa, joka ilmestyi painosta v. 1616. Siinä virressä näet, jonka aineena on kristinuskon tuominen Suomeen, lauletaan piispa Henrikistä:
suomeksi:
Jäi tännä pyhä Piispa Henrich
Pakanoit opettaman.
Jollen pahoin palcan maxoi
Lalli paha pacana,
Pyhän Piispan murhalda tapoi,
Vuodhatt veren viattoman.
latinaksi:
Sanctus praesul hic Henricus
Comes fit exilij.
Subit poenas patienter
Palmam per martyrij,
Adest lictor vehementer
Potum dans exitij.
Niinkuin näkyy on säe:
Lalli paha pacana,
jolla ei ole mitään vastaavaa latinankielisessä alkutekstissä, otettu eteläpohjanmaalaisen toisinnon säkeestä:
Lalli pahin pakanoista (v. 157).
Mutta vielä varhaisemman ajanmääräyksen saamme, jos otamme lukuun runomme edellä huomautetun vaikutuksen Sääkmäen Ritvalan Helka-virsiin. Siitä arvaten voimme ainakin vuoden 1500 panna myöhäisimmäksi runon syntymisajaksi, ja pitäen kiinni vuodesta 1300 sen aikaisimpana rajana, emme siis erehtyne jos päätämme piispa Henrikin surman runoon pannuksi keskiaikamme jälkimmäisellä puoliskolla. Ennen keskiajan loppua oli se myös saavuttanut täydellisimmänkin muotonsa, yllä painetun eteläpohjanmaalaisen, johon juuri Helka-virsissä säilyneet säkeet kuuluvat.
Selvää on, näet, ettei tätä runoa ole aina ja joka paikassa samalla tavalla laulettu, vaan että se on vaihdellut, kasvanut ja kehittynyt. Helposti voikin eroittaa varsinaisesti länsisuomalaiset katkelmat Hämeen Suupohjan kappaleista. Huomattakoon esim. edellisissä härkäparin valjastaminen ja kolme kertaa seisahtuminen, joka on nähtävästi alkuperäinen piirre; sitä vastaa yhden härän yhden kerran pysähtyminen hämäläisessä tai ensin oriin ja sitten vasta härän uupuminen molemmissa eteläpohjanmaalaisissa toisinnoissa.[216]
Onko piispa Henrikin surmarunoa Itä-Suomessakin tunnettu, on hyvin epäiltävää. Tosin tavataan siellä muissa runoissa samantapaisia säkeitä, mutta useimmissa tapauksissa voi osoittaa, ettei tämä runo ole ainakaan suoranaisesti vaikuttanut.
Niin esim. vastaavat täydellisenä tähän painetun runon säkeitä 16-17 ja 107-108 Vienan läänin Sampo-jaksossa:[217]
Tuonne tuuli tuuvitteli
Pimeähän Pohjolahan
Paikoille papittomille,
Maille ristimättömille.
Jouvuin puulle pyörivälle,
Varvalle vapisevalle,
Jo tunnen tuhon tulevan,
Hätäpäivän päälle saavan.
Mutta edellinen säepari tavataan myös lukuisissa loitsuissa, joista se on varmaan Sampo-runoon ja mahdollisesti myös piispa Henrikin surmaan otettu. Jälkimmäinenkin yhdistys on yleisempää laatua, kuin että se kumpaiseenkaan runoon erityisesti kuuluisi. Virossa se esiintyy nähtävästi oikeampaan paikkaan sovitettuna Maretan (= Marketan, Marjatan) runossa:[218]
See tundis tusad tulema,
Hädäpäevad peale kaima,
Pani poja põesaaie j.n.e.
Hän tunsi tuskain tulevan,
Hätäpäiväin päälle käyvän,
Pani pojan pensahasen.
Niinikään säkeet 23-24 löytyvät Vuokkiniemellä Väinämöisen Tuonelassa käynnin yhteydessä:[219]
Äiä on sinne mennehiä,
Ei paljo palanneina.
Vähä sieltä tullehia.
Vaan nekään eivät loitsurunoissa ole tuntemattomat, esim. eräässä sotarukouksessa Kajaanin puolella:[220]
Varjele vaka Jumala,
Sorkista sotahevoisten —
Äiä on sinne mennehiä,
Vaan vähän palannehia.
Säkeillä 95-98 on vastineensa parissa Venäjän-Karjalan Hirven hiihtorunossa:[221]
Lykkäsi lylyn lumelle
Kuin on voina vuolakkeena,[222]
Kantoi kalhunsa sivulle
Kuin on kiitävän havukan.
Lykkää lylyn lumelle,
Solahutti suopetäjän,
Kuin on ruskean reposen
Eli valkean jäniksen.
Hirven hiihtorunossa niitä ei etelämpänä löydy ja ovat ne siis myöhempi lisäys. Etteivät ne Lallinkaan hiihdon yhteydessä ole syntyneet, tekee luultavaksi siinä seuraava jatko. Säkeet 101-102 johtuvat näet ilmeisesti metsästysluvuissa yleisestä säeparista:[223]
Tuli suihki suksen alta,
Savu sauvani nenästä.
Lisäksi on mainittava, että lyhyemmässä Suupohjan toisinnossa esitetään "Hämeen Heinerikon" ja Eerikki ritarin kasvamista eri paikoissa lapsena seuraavalla tavalla:[224]
Joka kasvoi kaupungissa,
Se kasvoi kanan munilla;
Joka Suomessa sikisi,
Suomen suurilla härillä.
Näille löytyy näennäinen vastine muutamassa Kullervo-runon muistiinpanossa Soikkolasta:[225]
Untoi Suomessa yleni,
Söi Suomen sianlihoja;
Kaukoi kasvi Kaarostassa,
Kaarostan kananmunilla.
Säkeet ovat Kullervo-runossa niin harvinaiset, etteivät ole voineet siihen alkuansa kuulua. Vaan yhtä satunnainen ja sopimatonkin lisäys ne ovat piispa Henrikin runossa. Jos niillä on mitään todellista yhteyttä, niin voi se ainoasti siitä johtua, että kumpaisetkin ovat jostain kolmannesta runosta lainatut.
Lisäksi voisi piispa Henrikin ajon kuvaukseen, vv. 50-59, verrata sulhasen ajon esitystä Venäjän-Karjalan häärunoissa:[226]
Kuus' oli kullaista kakoista
Vempelillä kukkumassa,
Seitsemän siniotusta,
Länkilöillä laulamassa.
— — —
Oliko ruskea reponen
Eessä tietä noutamassa,
Vai oli valkoinen jänönen
Jälessäsi juoksemassa,
Jottei pystyis noiannuolet j.n.e.
Yhtäläisyys on vaan liiaksi vähäinen, että voisi todellista yhteyttä olettaa. Jonkunlaisena suojelevana taikana voi tosin eläimiä molemmissa tapauksissa ajatella. Mutta piispaa ympäröivien eläinten kesyys lienee etupäässä osoitteena hänen pyhyydestään. Kuitenkin jää siltäkin kannalta katsoen näihin säkeihin muutamia kysymysmerkkejä. Miksi on karhu rautakahlehissa? Tarkoittaako se todellista karhua, jota on opetettu reen takakannoilla seisomaan mahtavan herransa suojana? Vai onko se ainoasti rekeen kiinnitetty karhun kuva, koska sen myös sanotaan olevan rautaisen, teeri rautainen kidassa? Ja mitenkä on käsitettävä, että lintujen toimena oli myös vilvoitella piispan otsaa — talvella?
Lopuksi jää jäljelle mahdollisina todistuskappaleina piispa Henrikin surmarunon leviämisestä idemmäksi säe: "Piltti pieni piikaseni", Latvajärven Arhipan laulamassa Luojanvirren toisinnossa,[227] sekä nimitys Ruoan Ruotsi Ilomantsin kilpakosinta-runossa.[228] Yöntytön, hämärän neidon kysymykseen:
"Kunne menet Ruoan Ruotsi?"
Ruotsi varsin vastoavi j.n.e.
Olemme kuitenkin jo nähneet, mitenkä yksinäinen sanayhtymä, niinkuin Annikki Saaren neito, on voinut kulkea Vienan lääniin asti, ilman että itse Annikaisen virttä on milloinkaan niin pohjoisessa laulettu. Jos mainitut sanat ovatkin esillä olevasta runosta alkuansa lähteneitä, jota ei saa ehdottomasti varmana pitää, niin ovat ne hyvin voineet jonkun muun runon mukana niin kauas itään eksyä.
Piispa Henrikin surma on siis puhtaasti länsisuomalainen runo sekä syntyynsä että leviämiseensä nähden. Kuvauksen kauneuteen ja runomitan sujuvaisuuteen katsoen se kehittyneimmässä ja täydellisimmässä muodossaan vetää täydesti vertoja Itä-Suomen paraille kertomarunoille.
Mutta voiko sitä pitää historiallisena runona? Se ei ole suoranaisesti itse tapauksen johdosta runoiltu, vaan paljoa myöhemmin kirjallisen legendan nojalla sepitetty. Legendassakaan ei ole historiallisesti perustettua muuta kuin se tosiasia, että Englannista kotoisin oleva Upsalan piispa Henrik seurasi Eerik kuningasta hänen ristiretkellänsä Suomeen, jonne jäi hänen jälkeensä kristinuskoa levittämään sekä sen puolesta kuolemaan. Nämät harvat pääpiirteetkin on professori Schückin oppilas Knut Stierna tutkimuksessaan Eerik Pyhästä yrittänyt pyyhkäistä pois historian lehdiltä. Hän epäilee, että Upsalassa on ollut paavin vahvistamaa piispaa ennen vuotta 1164 sekä että Eerik Jedvardinpoika, joka hallitsi vaan viisi vuotta (1156-60) ja ainoasti osaa Ruotsin maata, joka lisäksi oli pakanuuden puoltajan Blot-Svenin tyttären poika ja itse epäluulon alainen erään munkkikunnan vainosta, on ennättänyt, voinut tai edes tahtonut tehdä ristiretkeä Suomeen. Samoin kuin hän kuningas Eerikin pyhyyden koettaa johtaa sekoituksesta toiseen Eerik nimiseen muukalaiseen lähetyssaarnaajaan, joka saarnatessaan Pohjois-Svealaisille sata vuotta aikaisemmin ansaitsi marttyyrikunnian mestauksen kautta, tahtoo hän myös pyhän Henrikin tarinan pitää siitä pelkkänä toisintona. Yhtäläisyyksinä hän huomauttaa: että mainittu Hericus peregrinus oli luultavasti Englannista kotoisin, niinkuin kaikki muut 1000 luvulla tunnetut kristinopin levittäjät Ruotsissa; että hän vaikutti juuri Upsalan tienoilla; että häneltä hakattiin pää poikki; sekä että nimet Eerik ja Henrik latinankielisessä kirjoituksessa helposti sekoittuvat: HERICUS HÈRICUS.
Tosin Knut Stiernan todistelutapa ei tunnu täysin vakuuttavalta ja on sitä vastaan historioitsijain puolelta tuotu painaviakin uusia todistuskappaleita,[229] Mutta oikeaksikin oletettuna ei se kuitenkaan muuta käsitystämme siitä, voiko Piispa Henrikin surmarunoa lukea historiallisten joukkoon. Sillä epäilemättömänä pysyy, että Suomenkin kansalle on tuotu kristinusko ja että se kallein lahja, minkä kansamme konsanaan on vastaanottanut, on vaatinut ei ainoastaan yhden, vaan useamman todistajan hengen. Ja tämä tosiasiallinen tausta piispa Henrikin surmarunossa antaa sille kieltämättä enemmän historiallista viehätystä, kuin minkään yksityisen piirteen todenmukaisuus.
3. Elinan surma.
Historiallinen on myös runo Elinan surmasta, joka perustuu tositapaukseen. Asiakirjat keskipaikoilta 1500 lukua kertovat eräästä Klaus Djeknistä, että hän oli tyranni ja konna, joka aivan aiheettomasti ja syyttömästi poltti oman vaimonsa ynnä ainoan lapsensa siitä aviosta. Tämä hänen vaimonsa oli nimeltä Elina ja kotoisin Orkovakkisista Mynämäellä (nykyisessä Mietoisten kappelissa). Itse hän omisti läheisen Nyänäisten kartanon ja mainitaan v. 1390 Hämeen tuomarina sekä Pohjois-Suomen ja Maskun tuomarina vv. 1407-1434. Hänen toinen puolisonsa oli Laitilan Isontalon Kirsti, joka hänelle synnytti kaksi poikaa ja seitsemän tytärtä. Yhden tyttärensä häitä hänen tiedetään viettäneen v. 1418, niin että edellisen vaimon surman on täytynyt tapahtua jo 1300 luvun loppupuolella.[230]
Kansanruno on kuitenkin koko seikan siirtänyt lähes sata vuotta eteenpäin ajassa ja sovittanut Klaus Djeknin tyttärenpoikaan Klaus Kurkeen. Tapahtuman paikan runo asettaa Laukon kartanoon Vesilahdella, jonka tiedetään olleen Klaus Kurjen hallussa. Hänen virkaansa Ylisen Satakunnan tuomarina soveltuu hyvin kuvaus teeskennellystä käräjämatkasta Pohjanmaalle s.o. Laukosta pohjoisessa oleviin pitäjiin. Myös runon loppu mukautuu Klaus Kurjen kohtaloon. Verrattain nuorena hän katoaa tietämättömiin — vuoden 1474 jälkeen häntä ei enää mainita, jota vastoin Klaus Djekn eli hyvin vanhaksi.
Tämä paraassa ijässä olevan vaikutusvaltaisen miehen äkillinen poistuminen keskeltä toimintaansa on epäilemättä antanut kansan mielikuvitukselle aiheen häneen sovittamaan vanhan sukutarinan. Hänen oman sekä hänen jälkimmäisen vaimonsa Elina Stenbockin nimien yhtäläisyys tietysti vielä helpoitti tarinan siirtoa.
Esimerkin samantapaisesta siirrosta, vaikka päinvastaiseen suuntaan, on professori Schück osoittanut Ruotsissa.[231] Siellä löytyy kaksi tositapauksellista ballaadia, joista toinen kuvailee Eerik XI:n kälyn Benedictan ryöstöä Vretan luostarista v. 1245 ja toinen hänen tyttärensä Ingridin, jo kihlatun morsiamen, väkivaltaista anastusta v. 1288. Mutta noudattaen periaatetta, ettei kaksi kolmannetta, on myöhempi kansanrunous vielä Benedictan äidistä pannut kokoon kertomuksen, että hänetkin muka olisi ryöstetty, joka ei ainoastaan ole todistamatonta, vaan myös vääräksi todistettavissa. Samalla tavalla, huomauttaa professori Schück, esiintyvät Ranskankin sankari-runoissa (Chansons de geste) samat seikkailut, ainoasti hiukan toisinneltuina, alkuperäisen uroon sekä isän että pojan myöhemmin sepitetyissä elämäkerroissa.
Tarinan pukeutumisen runomuotoon voisi ehkä ajatella johtuvan semmoisten skandinaavilaisten ritariballaadien esimerkistä, joissa on aiheena hyljätyn jalkavaimon kosto. Muutamassa niistä kerrotaan, mitenkä Kirsti niminen tulee Herr Pederin häihin, katselee joka nurkan nähdäkseen, minne sulhanen ja morsian ovat asettuneet, ja sitten sytyttää kartanon tuleen, jossa kaikki hääväki saa surmansa.[232] Toisessa ballaadissa herttuan jalkavaimo katselee, kuinka tämä laittautuu kosimaan kuninkaan tytärtä, joka on laivalla tullut rantaan: "sitä neitoa et ikänäsi saa!" Samoin herttuan tuodessa morsianta linnaansa, hän katselee ja lausuu uhkaavia sanoja, jotka toteuttaa myrkyttämällä molemmat. Herttuan veli lopuksi poltattaa ilkiön.[233]
Yhtäläisyydet näiden laulujen ja Elinan surmarunon välillä ovat kuitenkin liiaksi yleisiä, että ne oikeuttaisivat minkäänlaista todellista yhteyttä olettamaan. Semmoiset yhteensattuvat piirteet kuin Kirsti nimi ja polttamalla surmaaminen ovat sitä vähemmän todistavia, kun suomalainen runo juuri niiden suhteen voi nojautua yksityiseen todelliseen tapahtumaan.
Sitä paitsi löytyy toinen suomalainen paikallistarina, joka on siksi yhtäläinen, että se on helposti voinut sekaantua Klaus Djeknin julman teon muistoon ja vaikuttaa, että hänen toisesta vaimostaan Kirstistä, vastoin ilmeistä todellisuutta, tehtiin palvelija ja jalkavaimo. Nykyisen Salon kauppalan läheisyydessä Kärkään tilalla muistellaan muinoin eläneen erään Horn-suvun jäsenen, joka oli kyllästynyt nuoren ja kauniin puolisonsa rakkauteen ja mieltynyt yhteen hänen kamarineitsyeensä.[234] Tämän kun teki mieli menettää emäntänsä, päästäkseen itse sijaan, viekoitteli hänet luhtiin, johon jo edelläpäin oli laittanut talon pulskimman rengin elikkä satuloitsijan, Pertteli nimisen, salpasi salaa oven ja meni kantelemaan, kun isäntä tuli kotia, emännän muka uskottomuutta. Vihoissaan — tai ainoasti teeskennellen vihastusta — isäntä pani luhdin palamaan ja poltti siinä elävältä sekä viattoman vaimonsa että parhaan palvelijansa.[235] Kun eivät oman maan senaikuiset tuomioistuimet niin mahtavalle ja rikkaalle miehelle mitään voineet, toimittivat poltetun vaimon sukulaiset asian paavin kuuluviin, joka julisti hänet kirkon kiroukseen, kunnes synteinsä sovitukseksi oli rakentanut kolme kirkkoa kivestä ja vaeltanut paljain polvin niiden väliä. Säästääkseen vaivojaan oli silloin Horn rakennuttanut Uskelan, Halikon ja Perttelin kirkot hyvin liki toisiaan; siitä huolimatta kuluivat hänen polvensa, ennen kuin oli määränsä loppuun kontannut, ja hän vaipui kuolijaaksi Lustojan ahteella. Syntisenä vielä hän puetettiin säkkiin ja tuhkaan sekä siten haudattiin.[236]
Nähtävästi on jälkiosa tarinaa syntynyt sen johdosta, että haluttiin selitystä, miksi mainitut kirkot olivat rakennetut niin vähän matkan päähän toisistaan. Perttelin kirkkoa sanotaan vanhimmissa kirkon arkiston asiakirjoissa vuodelta 1440 vielä uudeksi. Tarina ei siis voi olla sanottavasti aikaisempi. Että sen alkuosa on Djeknein suku-muistoista riippumaton, osoittaa eroavaisuus poltettuihin henkilöihin nähden: toisella puolen on vaimo ja renki, toisella vaimo ja lapsi.
Molempien tapausten yhdistäminen on huomattava Elinan surmarunossa, jossa Klaus Kurki polttaa vaimonsa, renkinsä ja vielä vastasyntyneen lapsensa. Vaikka viimeksi mainittu runon juoneen nähden tuntuu ainoasti vaikutuksen enentämiseksi keksityltä lisäykseltä, ilmenee kuitenkin runon omasta sekä Klauksen valituksesta, että juuri lapsen menettäminen vaimon ohella on tässä pääasia; rengistä ei ole sen enempää puhetta, kuin että hän taivaassa saa kunnioittavasti seista oven edessä. Tuntuu siltä, kuin runossa kuvattu teko ja teon syy eivät täysin yhteen soveltuisi, ja se seikka on tuskin muuten selitettävissä kuin olettamalla, että Klaus Djeknin ilkityöhön, joka oli sovitettu Klaus Kurjen nimelle, liittyi vielä Hornin tarinan sisältämä juoni. Tämä suurin kaikista erikoisrunoistamme on siis sekä aineksiltaan että kokoonpanoltaan perin suomalainen.
Elinan surmasta löytyy neljä eri kirjaanpanoa, kaikki Vesilahdelta. Pisin ja täydellisin (A) on Lönnrotin,[237] joka niinkuin tiedämme oleskeli siellä kotiopettajana. Lönnrotin käsikirjoituksissa on toisistakin kaksi (B ja C) säilynyt,[238] joita molempia hän on myös käyttänyt runoa kokoonpannessaan Kanteletarta varten (III. n:o 8). Säkeitten paikoilleen sovituksesta on huomattava, että vv. 9-10 ovat kansanrunossa (B) veljien lausumat kosinnan jälkeen:
Istu kaicki pöydän pä[äs]sä:
"Elina minun sisaren,
Ejko mu[u]ta ylpiämpä,
Kuin on Klaus Kurki?"
Sitävastoin vv. 45-46 ilmaantuvat säkeitten 16-18 ja 6-8 välillä (C);
Nousit kaicki seisovalle.
"O mun muori kuldaiseni,
Älä minua Clavull anna!" —
"Mistäs sinä Clavun tunnet?"
Lisäyksistä ovat etupäässä mainittavat sananlaskun-tapaiset säkeet 347-348:
Itku ei Laukosta laka'a,
Valitus Vesilahesta.
Vielä Kantelettaren ilmestymisen aikaan mainitsee Lönnrot muistutuksessa ruotsinnokseensa, joka on painettu Suomi-kirjaan 1842, vanhojen naishenkilöjen runoa laulaneen. Mutta tämänkin, samoinkuin Helka-virret, on kansan muistista syrjäyttänyt arkkijulkaisu, joka nimellä Laulu Klaus Kurjen surmaamasta Eliinasta ilmestyi painosta Turussa v. 1847. "Tämä laulu", sanotaan sen loppulauseessa, "jota vielä 1818-22 vuosien aikoina laulettiin monelta sen aikaselta vanhalta ihmiseltä Vesilahdessa, erinomattain Hinsalan kylässä — joka on Ruottin virstan paikoilla Laukosta — on tähän otettu 'Kanteletar' nimisen kirjan kolmannesta osasta. — — Tähän on se muutettu sille puheen-parrelle, jolla sitä Vesilahdessa lauletaankin, ja lisätty niin monella värsyllä, kun siihen vissiin on tietty, usiamman Laulajan todistuksesta, kuuluvan". Lauluarkkiin lisätyt säkeet ovat otetut neljännestä Gottlundin kokoelmissa säilyneestä toisinnosta (D), joka on suomalaisena kirjailijana tunnetun, Vesilahden Hinsalan kylässä lapsuutensa viettäneen Juhana Fredrik Granlundin paperille panema.[239]
Elinan surma on merkillinen vilkkaasta ja lyhyestä esitystavastaan sekä näytelmäntapaisuudestaan. Koko toiminta liikkuu keskustelujen kautta eteenpäin. Selittäväisiä välisäkeitä ei tapaa aina eri kohtaustenkaan välillä, eikä yleensä muulloin kuin joku muutos paikassa tai ajassa on ilmaistava taikka kuin se tapa, jolla jotain tulee lausuttavaksi, on erittäin huomautettava,[240] esim. Elinasta: vaka neitsynen vastaapi, Kirstistä: salaa sanoi ja Klauksesta: puhui suusta kiivahasta (A). Jos siis semmoiset säkeet eriävällä tavalla painettaisiin ja jos eri näytökset ja kohtaukset sekä eri henkilöjen puheet tavanmukaisesti merkittäisiin, niin runo loppuarvosteluineen muistuttaisi muodoltaan jonkunlaista vanhanaikuista draamaa.
Näytteen painattamiseen on sitä suurempi syy, kun Lönnrot omaa kirjaanpanoansa, joka siksi paraiten soveltuu, ei ole — omituista kyllä — aivan täydellisesti käyttänyt Kantelettaren laitokseensa. Kielen ja runomitan puolesta ei tämä, yhtä vähän kuin muutkaan kappaleet, ole enää korjattavissa; ajan hammas on runoa, jolla ei niinkuin Helka-virsillä ollut säännöllisen juhlamenon pyhittämää laulutapaa, siinä määrin kuluttanut, ettei sen alkuansa tarkoitettua muotoa vertailevankaan tutkimuksen ole mahdollinen joka kohdassa löytää.
ELINAN SURMA.
Näytelmäntapainen kansanruno.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Elinainen neitty nuori
Meni aittahan mäellä
Vaskivakka kainalossa,
Vaskiavain vakkasessa.
Elina:
Tuollapa tulee Klaus Kurki!
Äiti:[241]
Mistäs tunnet Klaus Kurjen?
Elina:
Tunnen tuiman käytännöstä,
Jalan jalon heitännöstä.[242]
Toinen kohtaus.
Klaus tuo mäelle tuli,
Sadat miehet saattamassa,
Sadat satulahevoset,
Miehillä kultakannukset,
Hopiahelut hevosilla.
Klaus:
Onko teillä neityttä myydä,
Piikaa vasteeni pidettyy?
Joku talonväestä:
Hepo meillä mäellä myydän,
Kartanolla luukavia,
Vaan ei piikaa pihalla myydä,
Eikä kaupita kartanolla.
Kyll' on meillä tupiakin:
Tupa meill' on yljän tulla,
Tupa tulla, toinen mennä.
Talli meill' on hevoset panna,
Vaja varsat valjastella;
Naula meill' on satulat panna,
Laskea hevoisten helut.
Kolmas kohtaus.
Klaus tuo tupahan tuli,
Miekallans' oven avasi,
Tupellansa kiini tunki.
Elinan viisi veljestä
Istuit kaikki pöydän päässä,
Nousit kaikki seisotellen.
Klaus:
Onko teillä neityttä myydä,
Piikaa vasteeni pidettyy?
Joku veljeksistä:
Ei ole meissä neittyin myyjää,
Eikä naisten naittajata;
Astu toisehen tupahan,
Kysy ensin äidiltäni.
Neljäs kohtaus.
Klaus tuo kävi käskettyä Tuonne toisehen tupahan.
Klaus:
Onko teillä neityttä myydä,
Piikaa vasteeni pidettyy?
Äiti:
Pi[i]jat meill' on pikkaisia,[243]
Kaikki keskeen kasvavia.
Klaus:
Olispa tuo vähä Elina,
Nuori nainen naitavalla.
Äiti:
Ei taida vähä Elina
Panna työhöön palkollista,
Ruokkia isoo pereettä,
Katsoo isoo tarhakarjaa.
Klaus:
Kyll' on mulle Kirsti piika,
Joka panee työhöön palkollisen,
Ruokkii myös ison perehen,
Katsoo ison tarhakarjan.
Tuopa vähä Elinainen,
Vaka neitty nen vastaapi:
Kyll' on sulle Kirsti huora,
Joka mun poltattaa tulella,
Pahoin päiviin (!) kuolettaapi.
Klaus:
Ei ole Kirsti kiivas piika,
Eikä huora huone[e]ssani,
Vaan on töissä toimellinen,
Saattavainen sanoissansa:
Siksi kauan siellä ollut,
Kauan karjani katsonut,
Pannut työhöön palkollisen,
Laittanut ruan pereelle.
Kukas hullu muu kuin piika,
Jollei hullu, niin on himmi,
Otti kihlat, anto kättä.
Viides kohtaus.
Käsi Klauksen povessa
Kävi Klaun kartanolla.
Kirsti katseli klasista,
Välkisteli västäröistä:
Kirsti:
Ah jos sitäkin olisis,
Joka tuon välin pahennais,
Saat[t]ais asiani entiselle!
TOINEN NÄTTÖS.
Vuosi vuodelta kuluupi,[244]
Eipä kuulunut kylissä,
Eikä nähty naapureissa,
Tuon välin pakentajata,
Menettäjää mielisuosion;
Eikä toista tarvittuhan
Kirstin ollessa kotona,
Huonehessa häijyn huoran.
Ensimmäinen kohtaus.
Kirsti (salaa sano Klaukselle):
Uolevi emännän makasi.
Klaus
Tuopa tuohon vastajapi,[245]
Puhu suusta kiivahasta:
Jospas tuottelet todeksi.
Mitäs saattelit sanoiksi,
Sinunpa mä silkissä käytän,
Elinan tulella poltan.
Viisi verkasta hameetta
Annan kaikki käydäksesi,
Ennen kuin Elina prouvan;
Kantaakses avaimet annan,
Ennen kuin Elina prouvan;
Lukut lupaan lukitakses,
Ennen kuin Elina prouvan.
Kirsti:
Ohoh Klaus kultaseni!
Mene Aumasten ladolle,
Pikkuniittusten nimille,
Ole kauas keräjille
Menevänsä Pohjanmaalle.
Toinen kohtaus.
Klaus kävi kammarihin Etehen Elina prouvan.
Klaus:
Ohoh vähä Elinani!
Käärä säkkihin evästä,
Voita pikku vakkasehen;
Käsky kävi keräjille
Mennäkseni Pohjanmaalle.
Elina:
Oh mun Klaus kultaseni!
Älä tuolla kauvan viivy;
Viikot on viimeiset käsissän,
Päivät viellä viimeisemmät.
Älä tuolla paljoo puhu.
Puhu puolilta puhejas,
Puhu toiste toinen puoli.
Älä tuolla joukoissa juo.
Juo vaan puolilta janojas,
Juo sitte toiste puoli.
Älä uloos tieltä astu.
Astu puolisaappahissa,
Astu toiste toinen puoli.
Klaus tuo kävi kammarista
Ajo Aumasten ladolle,
Pikkuniittusten nimille.
Kolmas kohtaus.
Kirsti tuo kotahan kävi
Pienten vaattein pesolle,
Paitain Elina prouvan.
Elina kodan kohella[246]
Kuuli kovan kolkutuksen,
Paukkinan patajen luonna.
Elina:
Oh mun Kirsti piikaseni!
Älä kolki niin kovasti
Minun pieniä vaattejani;
Ei net ole täällä saadut,
Vaan on äitini kutonut.
Kirstipä tuohoon mutkan muisti,
Kolkei vielläkin kovemmin
Prouvan pieniä vaatteeja;
Huora tuo kuoppia virutti,
Polt[t]i puolilta poroksi.
Elina:
Huora häijy kiukkuhinen!
Älä kolki niin kovasti
Minun pieniä vaatteejani.
Älä, portto, polta niitä!
Kirsti:
Huorat nuot hyvätkin piijat,
Vaan ei portot puoletkan.[247]
Elina tuo kodasta kävi
Pahoin mieliin kammariinsa
Itteksensä siellä itki.