KANTELETTAREN TUTKIMUKSIA II

Luojan virsi. Viron orjan virsi. Kahdenlaisella runomitalla.

Kirj.

JULIUS KROHN

Toimittanut ja täydentänyt Kaarle Krohn

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. 95 osa. II.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1901.

SISÄLLYS:

III. Luojan virsi

  1. Yhtenäisen runojakson synty
  2. Tapanin virsi
  3. Neitsyt Maarian virsi
  4. Marja-virsi liitteineen
  5. Saunanhaku-virsi
  6. Lapsenetsintä-virsi
  7. Luojan surma-virren alkukappale. Luojan ylösnousenta-virsi
  8. Luojan surma-virren kappalten väliset liitteet
  9. Luojan surma-virren jälkikappale. Hiiden sepän kahlinta
 10. Luojan surma-virren laajennus Suomen itäisimmässä Karjalassa
 11. Luojan virren täydennyksen yritys Venäjän Karjalan pohjoisimmalla
     runoalueella
 12. Jeesuksen laulu Virossa
 13. Loppukatsahdus Luojan virteen

IV. Viron orjan virsi

1. Runon muodostus Virossa 2. Suomalaisien toisintojen näytteitä 3. Suomalaisten säkeitten kehitys 4. Runon alkuperä

V. Kahdenlaisella runomitalla

1. Uudempi laulurunous 2. Laulu Morsiamen kuolosta 3. Anteruksen runo 4. Laulu Lunastettavasta neidosta 5. Lunastettavan neidon runo Virossa 6. Myödyn neidon runo 7. Lunastettavan neidon runo suomeksi 8. Suomen vanha runomitta

III.

LUOJAN VIRSI.

1. Yhtenäisen runojakson synty.

Niinkuin kaikki tiedämme, ovat mielipiteet Kalevalan runojen yhteenliittämisestä olleet hyvin eriäviä, horjuvia ja epämääräisiä. Niiden äärimmäisten mahdollisuuksien välillä, että Kalevalan runojen järjestys on joko kauttaaltansa kansanomainen taikka sitten kokonaan Lönnrotin keksimä, on tieteellisen arvostelunkin heiluri liikkunut. Vähitellen on se kuitenkin alkanut asettua yhä pienempien heilahdusvälien rajoihin. Mitä Lönnrotin osallisuuteen tulee, on se viimeksi t:ri Niemen väitöskirjassa Kalevalan kokoonpanosta tullut hyvin tarkalleen selvitellyksi. Sitä vastoin on kansan oma osuus tässä työssä vielä monelle oppineellekin jäänyt hämäräksi ja ansaitsisi myös uutta yksityiskohtaista selvitystä. Sillä vielä merkillisempi kuin Kalevalan runojen viimeistely Lönnrotin käsissä on niiden muodostuminen ja yhdistyminen kansanlaulussa paikallisen vaelluksen ja ajallisen kehityksen kautta. Kertomus Kalevalan tarujen syntymisestä, kulkemisesta ja kasvamisesta ynnä yhteenliittymisestä on itsessään melkein tarumainen, ja tämä tarina on vaan sitä ihmeteltävämpi, mitä selvemmin sen todelliset piirteet tieteellisen tutkimuksen avulla tulevat näkyviin.

Mutta jo ennen eri runojen kaikenpuolista käsittelyä voimme päästä jotenkin likelle oikeata käsitystä, jos otamme huomioon seuraavat kolme tosiasiaa. Ensiksi ei ole tähän asti osoitettu, että Lönnrot olisi voinut Suomen kansan runoista yhdelläkään toisella tavalla järjestäen saada aikaan Kalevalan tapaista kokonaisuutta, vaikka kyllä monesti on puhuttu Lönnrotin muka tuhansista eri mahdollisuuksista. Toiseksi ei Lönnrot miltään muulta runoalueelta kuin Venäjän-Karjalan, johon runot todistettavasti ovat viimeiseksi saapuneet, olisi voinut saada yhtenäiseen kokoonpanoon siinä määrin valmistuneita toisintoja; inkeriläisistä kappaleista hän ei olisi johtunut koko ajatukseen, eikä suomenpuolistenkaan avulla olisi vielä pitkälle päässyt. Kolmanneksi, niinkuin Lönnrot esipuheessaan Uuteen Kalevalaan itse huomauttaa, ei edes Venäjän-Karjalasta joku sata vuotta aikaisemmin olisi yhtä runsaita runomuotoja ja niin monen runon yhdistyksiä löydetty.

Hyvän esimerkin kansan omasta kokoonpanokyvystä saamme vielä ulkopuolelta Kalevalan runostoa, laajasta ja moniosaisesta Luojan virrestä. Se on painettu Kantelettareen (III. n:o 6) nimellä "Neitsy Maarian virsi", joka tosin ainoasti osaan siitä soveltuu. Lönnrotin työtä voimme, jos tahdomme, säkeitä myöten seurata kahden käsikirjoituksena säilyneen muodostuksen avulla. Mitä kokoonpanoon tulee, on hän noudattanut milt'ei täydellisesti kansanrunon omaa järjestystä.

Lönnrotin alkuperäisin laitos[1] ei ole mitään muuta kuin Venäjän-Karjalassa yleinen Neitsyt Maarian virren kappalten: marjasta syntymisen, saunanhaun ja lapsenetsinnän, sekä Luojan surma-virren yhdistys. Eikä Lönnrot ole edes ensimmäinen, joka sen eri toisinnoista täydennettynä on painoa varten toimittanut. Vanhemman Sakari Topeliusen kokoelmassa Suomen kansan vanhoja runoja, niiden 5:nnessä hänen kuolemansa jälkeen v. 1831 ilmestyneessä osassa (s. 4), löytyy se julkaistuna kahta eriävää kirjaanpanoa lomittain sovittamalla. Toinen Topeliusen omistamista kappaleista, joka on säilynyt hänen käsikirjoituksissaan, on arvaten jonkun Vuokkiniemeläisen laukkukauppiaan laulama; samoin toinenkin, kadonnut kappale, joka nähtävästi on ollut hyvin samantapainen kuin Sjögrenin v. 1825 Vuokkiniemen Pirttilahdessa muistiinpanema.[2]

Kuitenkin on jo Lönnrotin ensimmäinen luonnos paljoa pitempi ja täyteläisempi kuin Topeliusen julkaisu. Paitsi muilta oli hän saanut kuulla runon v. 1834 Latvajärvellä kuuluisalta Arhippa Perttuselta, joka tosin esitti Neitsyt Maarian virren ja Luojan surma-virren eri lauluina niitä toisiinsa yhdistämättä,[3] vaan molemmat niin eheässä ja rikkaassa muodossa, että ne ehdottomasti paraiten soveltuivat Lönnrotin käytettäväksi päätekstinä.

Mainitun luonnoksen säkeitten väliin ja sivulle kirjoitetuista lisäyksistä näkee myös selvästi, mitenkä Lönnrot sitä yhä uusilla aineksilla täydenteli. Reunamuistutuksista tärkein tavataan Neitsyt Maarian saunanhaun ja lapsenetsinnän välissä:

    Tahvanus on tallirenki,
    Juotti Ruotuksen hevosta j.n.e.

Runo, johon ne viittaavat, löytyy saman käsikirjoitusvihkon lopussa erikseen yhteensovitettuna kahdesta suomenpuolisesta sekä eräästä venäjänkarjalaisesta kappaleesta.[4] Edellisistä oli toisen Topelius julkaissut v. 1829 (IV. s. 20) ja toisen Lönnrot samana vuonna lehdessä Helsingfors Tidningar (1829 n:o 45).

Aiheen Tapanin virren yhdistämiseen osoitettuun kohtaan sai Lönnrot yhdestä Juhana Fredrik Cajanin v. 1836 Vienan läänin pohjoisimmalla runoalueella tapaamasta Luojan virren toisinnosta, jossa sen kaikki kolme pääosaa juuri tässä järjestyksessä ilmestyvät.[5] Lönnrotin aikaisemmin Akonlahdella muistiinpanemassa venäjänkarjalaisessa kappaleessa esiintyy Tapanin virsi Luojan surman jälkijatkona ilman mitään sisällistä yhteyttä, eikä sitä siinäkään paikassa muualla Vienan läänissä tavata.[6] Castrénille v. 1839 muisti Latvajärven Arhippa myös tämän laulun esittää, mutta toisista Luojan virren osista aivan erikseen.[7]

Vanhan Arhipan laulutapa, niinkuin maist. A.A. Borenius ansiokkaassa tutkimuksessaan on osoittanut,[8] viittaa siihen että Luojan virttä Venäjän Karjalassakin on esitetty kolmena eri runona, jotka vasta myöhemmin siellä yhdistyivät.

Kolmessa eri osassa on meidänkin siis tarkastettava Luojan virren muodostusta, ja koska Tapanin virsi on yksinkertaisin sekä synnyltään selvin, sopinee se ensimmäisenä tutkittavaksi.

2. Tapanin virsi.

Tapanilla, joka virressä päähenkilönä esiintyy, on raamatullisen Stephanuksen kanssa yhtä vähän yhteistä, kuin suomalaisen runon Mataleenalla historiallisen Magdaleenan kanssa. Paitsi nimeä on ainoasti uskonsa julki lausuminen alkuperäisestä henkilöstä säilynyt piirre. Tapauksen taustana on Heroodes kuninkaalle tuotu tieto idässä ilmestyneestä tähdestä ja uuden valtiaan syntymisestä. Mutta runon juonen pääponsi johtuu Vapahtajansa kolmesti kieltäneelle Pietarille laulaneesta kukosta.[9]

Apokryyfisen Nikodeemuksen evankeliumin parissa kreikkalaisessa käsikirjoituksessa on kertomukseen Juudaksen katumuksesta liitetty seuraava lisäys. Turhaan tarjottuaan rahat takaisin Juudas palaa kotiinsa, jossa tapaa vaimonsa lieden luona ja kukon paistina vartaassa. Hän pyytää nuoraa hirttäytyäkseen, ilmoittaen että on pettänyt Mestarinsa pahantekijäin käsiin, jotka ovat hänet kuolettavat, ja lisäten: "mutta kolmantena päivänä on hän kuolleista nouseva, ja silloin meidät hukka perii." — "Yhtä hyvin", vastaa vaimo, "tämä liedellä paistuva kukko voi kiekahtaa, kuin Mestarisi nousta kuolleista." Vaan hänen näitä sanoja vielä lausuessaan, kukko jo räpyttää siipiään ja laulaa kolmesti.

Sama kertomus esiintyy eräässä englantilaisessa runoelmassa 14:ltä vuosisadalta hiukan toisinneltuna.[10] Siinä Juudas saapuu rahoineen kotiin teostaan ylvästellen. Mutta äiti varoittaa, ennustaen, että hänen Mestarinsa on ylös nouseva. "Pikemmin", vastaa Juudas, "on tämä kukko heräävä henkiin, joka viime yönä kaltattiin." Tuskin on hän saanut sanat suustansa, kun kukko kohoaa lentoon entistä koreammilla höyhenillä ja kiekahtaa. Ja runo lisää: tämä kukko oli juuri sama kukko, joka saattoi Pietarin katumukseen, kun hän oli kolmesti Herransa kieltänyt.

Yleisimmin esiintyy kukkojuttu kuitenkin erään vanhemmalle apostoli Jaakopille omistetun legendan yhteydessä, vaikka se vasta keskiajan vaihteessa on siihen liittynyt. Sitä näet ei tavata tämän legendan vanhimmassa muodostuksessa, joka löytyy myös ruotsinkielisessä käännöksessä 1200 luvun lopulta[11] ja sisältää seuraavan ihmetapauksen. V. 1080 Vapahtajan kuoleman jälkeen oli joku Saksalainen poikineen toivioretkellä pyhän Jaakon haudalle Espanjassa, Santiago de Compostela, joutunut eteläranskalaiseen Toulousen kaupunkiin. Siellä oli ravintolan isäntä juottanut heidät humalaan, jonka jälkeen oli kätkenyt hopeisen pikarinsa toisen säkkiin. Sitten oli hän palvelijoineen ajanut heitä takaa, tutkituttaessaan löytänyt pikarin ja tuonut heidät tuomarin eteen, joka oli määrännyt toisen heistä hirtettäväksi ynnä kaikki heidän rahansa isännälle menetetyiksi. Kumpikin olisi tahtonut toisensa puolesta mennä kuolemaan; loppupäätös oli, että poika oli viety hirsipuuhun ja isä saanut jatkaa pyhiinvaellustaan. 36 päivän kuluttua oli isä kotimatkallaan taas kulkenut mainitun kaupungin kautta ja tavannut poikansa vielä elävänä hirsipuussa, jossa pyhä Jaakoppi oli häntä hengissä pitänyt. Isä silloin oli rientänyt asiasta ilmoittamaan kaupunkilaisille, jotka otattivat pojan alas hirrestä ja panettivat petollisen isännän hänen sijallensa.

Vaan eräässä pohjois-espanjalaisessa toisinnossa, joka löytyy 1400 luvulla kirjaanpantuna ja jossa tapauksen paikka on siirretty Toulousen ja Santiagon keskivälillä olevaan kaupunkiin Santo Domingo de la Calzada, jatkuu kertomus seuraavasti. Tuomari, joka sai tiedon tapahtuneesta ihmeestä aterioidessaan paistettu kukko ja kana vadilla, ei heti ottanut uskoakseen: "niin totta poikasi elää kuin linnut tässä edessäni!" Vaan tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun kukko ja kana hypähtivät pöydälle hohtavan valkeassa höyhenpuvussa ja kukko paikalla lauloi. Nuo ihmeelliset eläimet vietiin sitten kaupungin kirkkoon, jossa he elivät seitsemän vuotta, jättäen kuoltuaan kaksi lumenkarvaista kananpoikaa, uroksen ja naaraksen, jotka taas vuorostaan elivät seitsemän vuotta, jättäen jälkeensä yhtä valkean parin j.n.e. Nämät pyhät linnut olivat lisäksi siitä merkillisiä, että niiltä riitti höyheniä kaikille lukemattomille toivioretkeläisille, joita tapahtumasta saakka oli alkanut tulvehtia kaupunkiin ja joista jokainen sai yhden höyhenen muistoksi; sillä heille kasvoi yhä uusia sijaan. Että San Domingon kirkossa vielä 1500 luvulla on pidetty höyhenkauppaa sekä näytetty kukkoa ja kanaa, joihin mainittu pyhimystarina liittyi, ei ole enää satua, vaan on se silminnäkijäin todistama.[12]

Myös alkuperäisemmässä Toulousen kaupungin historiaan liittyvässä legendassa ilmestyy 1500 luvulla episoodi paistetusta linnusta, joka vartaasta lentoon lähtee. Kuinka pysyväisesti tämä seikka on siihen kiintynyt, osoittavat useat seinämaalaukset 1400 ja 1500 luvulta apostoli Jaakopille pyhitetyissä kirkoissa ja kappeleissa Keski-Itaaliassa sekä tätä ainetta esittävät eteläranskan- ja italiankieliset näytelmät.

Samoihin aikoihin omisti myös kansanlaulu Espanjassa, Ranskassa ja Alankomailla pyhän Jaakon legendan kukkojutun kera. Saksalaisten välityksellä se viimein joutui Vendiläisille Lausitzissa.[13] Siellä kuitenkin on Jaakon nimi unohtunut ja Neitsyt Maaria, joka jo Espanjassa ja myös Alankomailla hänen rinnallaan esiintyy, hänen sijallensa yksin jäänyt. Samoin kuin Alankomailla ilmoittaa isä pojan elossa olosta ravintolanisännälle itselleen. Tämä ei sano uskovansa, ennen kuin kolme kuivaa sauvaa, jotka hänellä on talossaan, puhkeavat vesoihin. Vielä sitten hän vaatii, että kolme paistina olevaa lintua täydessä höyhenpuvussa lentäisivät ulos ikkunasta. Pyhiinvaeltajan sauvan vesoittuminen on varsin tavallinen piirre keskiajan saduissa, muistettakoon ainoasta Tannhäuser-tarinaa.[14] Kolme-luku voi tässä kohden olla satunnainen, vaan yhdessä eteläranskalaisessa toisinnossa[15] kukonpojan kiekahtaminen kolme kertaa, yhtä monesti siipiään räpyttäen, viittaa ilmeisesti alkuperäiseen lähteesen.

Paistetun kukon henkiin herääminen on siis alkuansa ajateltu ikäänkuin vertauskuvaksi kuolleista ylösnousemiselle. Siinä merkityksessä käytettynä tulemme sen vielä tapaamaan, kun Luojan surma-virsi liitteineen joutuu tarkastettavaksi.

Mutta myös muissa yhteyksissä se esiintyy. Niin esim. siinä latinankielisessä kokoelmassa, jossa mainittu apostoli Jaakopin legenda ensi kerran 1200 luvulla kirjaanpantuna tavataan, löytyy toisessa kohti kukkojuttu kerrottuna eriksensä.[16] Bolognan kaupungissa istui kerran kaksi ystävää yhdessä aterialla. Toinen heistä juuri ikään paloitteli paistettua kukkoa ja pani pippuria sekä kastiketta päälle, kun toinen tuli sanoneeksi: "nytpä olet laittanut kukon, niin ettei pyhä Pietarikaan sitä enää kokoon panisi." — "Eipä itse Herrakaan", vastasi toinen, "vaikka tahtoisi, saisi kukkoa ikinä eläväksi." Samassapa kukko hypähti pystyyn, eheänä ja täysissä höyhenissä, räpäytti siipiään ja kiekahti; sitten pyristeli höyheniään, niin että pippuria ja kastiketta pärskyi Jumalan pilkkaajien päälle, josta he tulivat pitaalisiksi elinajakseen. Merkillisin ja tärkein Tapanin virren syntyyn nähden on kuitenkin kuolleista nousseen kukon sovittaminen Vapahtajan syntymän yhteyteen eräässä vanhassa ranskankielisessä runoelmassa 1100 luvulta.[17] Siinä Heroodes, jolle kolmet kuninkaat ilmoittavat uuden valtiaan syntymisestä, ei sano uskovansa, ennenkuin kukko, joka on hänen edessään pöydällä paistina, entisissä höyhenissään lentäisi takaisin riuvulle laulamaan; joka kumma tapahtuukin. Tätä aivan vastaava kohta tavataan englantilaisessa joululaulussa, jota vielä 1800 luvulla on kansan kesken laulettu.[18] Siinä kerrotaan Vapahtajan syntymisestä, kolmen kuninkaan käynnistä Heroodeksen puheilla, lasten murhasta Bethlehemissä sekä pakomatkalla Egyptiin tapahtuneista ihmeistä. Heroodeksen vastaus kuninkaalle kuuluu:

      "Jos totta on, min kerrotten, tuo kukko edessäin
    Mi paistina on, kiekukoon kolmasti peräkkäin."
      Sai kukko heti höyhenet — Jumala teki näin —
    Vadissa seisten kiekahti kolmasti peräkkäin.

Mutta sitä paitsi löytyy Englannissa vanha käsikirjoitus 1400 luvulta, jossa kolmen kuninkaan sijalla esiintyy pyhä Stephanus, ilmoituksensa tähden lopuksi kivitettynä.[19]

      Tapani palveluksessa Heroodes kuninkaan
    Ruuat ja vaatteet toimitti, mitä hän käski vaan.
      Tapanin oli kyökistä pää karjun tuotava;
    Niin näki tähden loistavan Bethlemin kohdalla.
      Hän heitti maahan karjunpään, sisähän kiiruhtain:
    "Sinusta luovun, kuningas, ja palveluksestain.
      Sinusta luovun, kuningas, ja palveluksesta,
    Laps Bethlemiss' on syntynyt, parempi kaikkia."
      — "Sua mikä vaivaa Tapani? Mit' olet vailla sa,
    Syömistäkö vai juomista kuninkaan salissa."
      — "En ruokaa, juomaa halua kuninkaan salissa;
    Laps Bethlemiss' on syntynyt, parempi kaikkia."
      — "Sua mikä vaivaa, Tapani? Oletko järjeltä?
    Tahdotko kultaa, tavaraa, vai vaatett' ylhäistä?"
      — "En kysy kultaa, tavaraa, en vaatett' ylhäistä,
    Laps Bethlemiss' on syntynyt, jok' auttaa hädästä."
      — "Niin totta se on, Tapani, on totta silloin vain,
    Kun tämä kukko kiekuvi, mik' on mun vadissain."
      Se sana tuskin kajahti, kun kukko kohoten
    Jo kiekui: Christus natus est! joukossa herrojen.
      "Ylös pyövelini paikalla, mä teidät lähetän,
    Ulos kaupungista viekäätte, kivittäkäätte hän!"
      He tielle veivät Tapanin ja löivät kivillä,
    Sen vuoks' on hänen aattonsa Kristuksen päivänä.

Omituinen englanninkielisessä laulussa on kukon latinalainen kiekahdus: Christus natus est (Kristus on syntynyt). Tällä päällekirjoituksella tiedetään löytyneen painettuna englanninkielisiä arkkiveisuja, jotka ovat olleet Bethlehemin seimeä kuvaavalla puupiirroksella koristettuja. Sen peräseinällä näkyi lammas ja härkä, heinähäkin kohdalla korppi ja varis ynnä ylempänä vielä kukko. Kaikkien näiden eläinten suusta kävi latinankielinen kirjoitus. Kukko kiekui: Christus natus est! Korppi kysyi: quando? (milloin). Varis vastasi: hac nocte (tänä yönä). Härkä mörähti: uhi, ubi? (missä, missä). Lammas määkyi: Bethlehem! Myös eräässä vanhassa ranskalaisessa joulurunossa, jossa selitetään eläinten ennen osanneen latinaa paremmin kuin ranskaa, kerrotaan kukon, härän ja lampaan samoin sanoin jouluyönä ilonsa ilmaisseen, sekä aasin vielä kiiruhtaneen: eamus! (menkäämme) ynnä vasikan siihen lisänneen: volo, volo! (tahdon, tahdon).[20] Että tässä on eläinten eri ääniä yritetty matkia, tuskin tarvinnee osoittaa.

Niinkuin tanskalainen tutkija Svend Grundtvig huomauttaa,[21] on luultavasti Joulupäivän ja Tapanin päivän peräkkäisyys vaikuttanut niinä pyhinä esitettyjen tekstinaineiden yhdistymiseen kansankäsityksessä. Mutta siinä tapauksessa ei Grundtvigin väite, että englantilaisen laulun loppuvärssyt ovat myöhempi liite, pidä paikkaansa. Sillä tuntuu paljoa luonnollisemmalta, että se on tullut yht'aikaa Stephanuksen nimen kanssa, joka sitten jäi jäljelle kun nämät loppuvärssyt kuluivat pois; kuin että Tapanin päivän tekstistä ensin olisi otettu ainoasti nimi ja sitten uuden kerran lisätty kertomus hänen kohtalostaan.

Tapanin nimen yksin "Heroodeksen virteen" (Rudisar visa) liittyneenä kohtaamme Fär-saarilla säilyneessä kansanlaulussa.[22] Siinäkin Steffan on Heroodeksen palvelija, joka ulos mennessään näkee tähden idän puolella ja tulee sisään ilmoittamaan: "näen auringon taivaalla ja tähden sen vieressä; kuuluisa on se kuningas, joka eilen on syntynyt." Suutuksissaan Heroodes häneltä puhkaisuttaa silmät, jotta huomattaisiin auttaisiko häntä "kuninkaansa"; vaan hän näkeekin nyt yöllä yhtä selvästi kuin ennen päivällä. Siinä tuodaan paistettu ja 30 palaan leikattu kukko pöydälle Heroodeksen eteen, joka huudahtaa: "sittenpä vasta uskoisin Tapanin puhetta, jos kukko tuosta nousisi kiekumaan." Samassa kukon palaset vadilla liittyvät yhteen ja kukko lentää punaiselle kultatuolille, räpyttäen siipiään sekä kauniisti kiekahtaen. Laulu jatkuu Heroodeksen ratsastuksella Bethlehemiin ja lopullisella kukistumisella.

Tanskassa ja Ruotsissa ei laulua enää ole eheänä tavattu. Molemmissa tanskalaisissa kirjaanpanoissa sen edellä käy Neitsyt Maarian ilmestys sekä seuraa Bethlehemin lasten murha ynnä pako Egyptiin. Kukkojuttu suoritetaan kolmella värssyllä, jotka toisessa niistä kuuluvat:[23]

      Heroodeksen etehen astuin tuo
    Pyhä Tapani sanoman tästä:
    "Lähetetty profeetta meille on,
    Joka maailman hädästä päästää." —

      "En ennen usko sun sanojas,
    Valepuhettas ennen en usko,
    Kuin mikä edessän' on paistina,
    Harasiivin laulavi kukko."

      Se kukko levittäen siipensä —
    Juur Jumalan syntyissä — kiekui.
    Heroodes kuningas pyörtyen
    Valt'-istuimelt' alas liukui.

Tässä kappaleessa tulevat lisäksi kolmet viisaat miehet idässä ilmestyneestä tähdestä ja uudesta kuninkaasta Heroodekselle sanaa tuomaan.

Mainitut värssyt esiintyvät myös muutamassa ruotlaisessa
Tapaninlaulussa, joka alkaa:[24]

      Bethlehemissä tähti on syttynyt,
    Yhä Kristuksen syntymän aikaan.
    "Nyt syntynyt lapsi on maailmaan,
    Joka tähtemme kuolla taitaa."

      Heroodes kutsuvi neuvoston:
    "Puhettanne en ennen ma usko" j. n. e.

Kukkojuttua seuraa siinä kertomus toisesta pakomatkalla Egyptiin tapahtuneesta ihmeestä. Niinkuin näkyy on tästä laulusta Tapanin nimikin unohtunut. Eräässä uudemmassa muistiinpanossa ensimmäinen säe kuitenkin kuuluu:

"St. Stefanille tähti on syttynyt."[25]

Tapanin virren johdannosta on toisessa tanskalaisessa kappaleessa vielä jälki nähtävänä.[26]

      Pyhä Tapani varsoja lähteellen
    — Yhä loistaissa tähden — ajaa.
    "Totisesti on profeetta syntynyt,
    Koko maailman Vapahtaja."

Ruotsissa on sama johdanto säilynyt erityisessä runossa, jota on Tapanin päivänä vielä 1800 luvulla yleisesti laulettu ja sitä tarvetta varten moneen kertaan arkkiveisuna painettu. Alkuperäisesti siihen kuuluvia säkeitä ovat arvatenkin:[27]

    Tapani tallirenki vaan,
    Hän juotti viittä varsoaan.
    — — —
    Ennenkuin kukko lauloikaan,
    Tapani oli tallissaan.
    — — —
    Tapani lähteelle ajaa,
    Hän vettä tiuvulla valaa.

Näiden värssyjen välissä kuvataan hevosien valkea, punainen ja omenanharmaa väri sekä suitsien ja kultaisen satulan päällepano. Sitten jatketaan kaikenlaisella lorulla. Vähitellen kuitenkin käy selville, että laulajain tarkoituksena on pyytää talosta syömistä ja juomista.

      Muori kulta muurilla,
    Annas palanen porsasta!
      Rakas äiti kehdolla,
    Annas maistaa leivosta!
      Lipeäkala tuoksuaa,
    Paloviina kostuttaa!
      Jollemme nyt viinaa saa,
    Rikki ikkunat kilahtaa!

Lopuksi toivotetaan talonväelle kaikkea hyvää:

      Mummo vanha, raukea,
    Alkaa jälleen nuortua.
      Vaarikin saa voimia,
    Kun on päässä tillikka.
      Nuori isäntä iloisna
    Karkaa kolme tanssia.
      Vaimo tuore, punakka,
    Lapsi käsivarrella j.n.e.

Runon jälkikerto vielä selvästi viittaa alkuperäiseen ajatukseen:

    Loistaissa kirkkaan tähden,[28]
    Viel' ei päivä sarasta,
    Tähtöset vaan taivahalla tuikkii.

Mutta välikerto on nähtävästi johtunut runon käytännöstä: vi tackom nu så gerna, joka sopisi suomentaa loppusointua vaarinottaen:

Nyt kiittäen me lähdem'.

Vaan välikerrolla on myös toinen muoto: hålt dig väl, fålan min (pysy siivolla, varsani!), joka osoittaa, että laulajat itsekin ovat ratsun selässä. Ruotsissa on yleisesti ollut nuorten miesten tapana aamun hämärässä Tapanin päivää vasten satuloida hevoset ja ennen päivän koittamista ajaa ympäri kylää joka talouteen seisahtuen laulamaan siinä tarkoituksessa, että kutsuttaisiin sisälle kestitystä saamaan. Etummaisella ratsastajalla tässä Tapanin-ajossa (Staffansked) mainitaan olleen riuvun päässä pyöreä lyhdyntapainen: tynnyrin vanteista, päreistä ja talilla rasvatusta paperista tehty, joka myöhemmin Loppiais-menojen sekaannuksesta sai tähden muodon.[29] Vielä tiedetään Ruotsissa olleen taikauskoisena tapana viedä hevoset sinä päivänä juomaan toisille lähteille kuin muulloin. Myös Norjassa kerrotaan Tapanina ratsastetun ympäri taloissa ja sitten juotetun hevoset jossain lähteessä, joka oli keskellä asumuksia; mies se joka ennen sinne hevosineen joutui.[30] Kilpa-ajoista Tapaninpäivänä Ruotsissa huomauttaa jo Olaus Magnus 1500 luvulla, ja vielä Geijer viittaa tapaan kilvaten ajaa kotiin Tapanin kirkosta; joka ensimmäiseksi ennätti, sai myös kesällä ensimmäisenä elonsa korjuusen.[31] Niinikään Holsteinissa on Peerdesteffen nimellä tunnettu vanha meno. Tapanin yönä on miesjoukolla käyty taloissa hevosia harjaamassa, jonka jälkeen niillä on ratsastettu ympäri pihaa aika elämää pitäen; unesta herätetyn talonväen on sitten pitänyt koko joukko kestittää. Saksassa on ollut yleinen tapa sinä päivänä ajaa hevoset hikeen ja sitten iskettää niiden suonta, että koko vuoden umpeen säilyisivät terveinä. Sama suoneniskemistemppu on Tanskassa ja Englannissakin kuulunut Tapaninpäivän tehtäviin. Tanskassa vielä muistellaan pyhän Tapanin puoleen yleensä hevostaudeissa käännytyn.[32]

Mainituissa germaanilaisissa maissa näkyy siis Tapani olleen hevosten erityisenä suojeluspyhänä. Myös suomalaisissa loitsurunoissa tämä germaanilais-katolinen käsitys selvästi ilmenee. Muutamassa pohjois-savolaisessa Hevosen synnyssä puhutellaan Santta Tapania, toisessa venäjänkarjaiaisessa kappaleessa saa Tahvanus liikanimen heposen herra ja kolmannessa itäpohjanmaalaisessa toisinnossa häntä nimenomaan jumalaksi kutsutaan:[33]

    Tahvanus hevosten herra,
    Soimen suomija jumala.

Loitsun käytännöstä taikoessa Tapanin aamuna löytyy seuraava tieto. Silloin pitää hevonen pyyhkiä kynttilällä, joka on otettu kirkosta jouluaamuna ja pantu yöksi tallin kattoon, sekä päästää ulos vasemman käsivarren alta luvulla, joka alkaa: Stephanus hevosten herra.[34] Onpa säilynyt maine Tapanin päivänä vietetystä uhrijuhlastakin, jota sanottiin Talli-Tapanuksiksi. Hevosia juottaessa aamulla piti astiassa olla joku hopearaha t.m. ja kirkon kukkaroon oli sinä pyhänä pantava oravan nahka. Ruuan puolesta tapettiin siksi päivää urosa jänis eli orava, josta tehdyn rokan miehet oluen ja viinan kanssa söivät tallissa. Tarkoituksena oli hevosonnen voittaminen.[35] Eivätkä hevosetkaan uhrista osattomaksi jääneet. Samoin kuin Ruotsissa, jossa hevosille juotettiin jouluoluen tähteet, tiedetään Ikaalisissa Satakunnassa Tapanina kaadetun olutta ja viinaakin kauroihin taikka silppuihin.[36]

Tästä kaikesta selviää, miksi kansanlaulun Tapani, joka englantilaisessa ja nähtävästi färöläisessäkin toisinnossa esiintyy sisäpalvelijana, Tanskassa ja Ruotsissa saa toimia tallirenkinä, joka samoin kuin Tapanin ajajat aikaisin aamulla satuloi hevosensa ja vie ne lähteelle juomaan.

Ruotsin kautta on Tapanin laulu menoineen vielä vaeltanut Suomeen, lähinnä tietysti sen ruotsinkielisille asukkaille. Antero Warelius mainitsee Itä-Uudellamaalla noudatetun sitä Ruotsista tullutta tapaa, että joulupyhien aikana kuljetaan ympäri tähden kera sekä lauletaan Neitsyt Maarian seikoista ynnä: Staffan var en stalledräng.[37] Varsinais-Suomen saaristossa kertoo t:ri L.W. Fagerlund nuorten miesten kokoontuneen Tapaninpäivänä hyvin aikaisin ja käyneen lyhdyt ja soihdut käsissä läpi kylän. Talon kohdalla he aina pysähtyivät rappusille ja vanhin läksi sisään tervehtien: "hyvää huomenta, onko Tapani kotona?" Jos tuli vastaus kieltävä, jatkettiin matkaa seuraavaan taloon. Vaan jos vastattiin myöntävästi, niin laulettiin ensin virrenvärssy ja sitten Ruotsissa tavallinen Tapaninlaulu. Sillä välin herännyt ja pukeutunut talonväki pyysi joukon sisään kestitettäväksi. Lopuksi viritettiin kuistilla vielä vähäinen kiitoslaulu.[38]

Suomen Ruotsalaisten välittämänä on Tapanin ajo lauluineen löytänyt viimeisen tyyssijansa Suomalaisten luona, joiden sekä säilytys- että kehityskyky tässäkin selvästi ilmenee. Itä-Suomessa on tavattu kaikista alkuperäisin muoto Tapanin ratsastusta, ei sen kauempaa kuin tallista ja sisään asuinrakennukseen. Esim. Tuusniemellä Kuopion tienoilla tulivat rengit hevosen selässä tupaan, kysyen "onko Tahvana kotona?" Vastattiin: "on", ja tarjottiin miehille viinaa sekä hevosille ohraa.[39] Myös Inkerinmaalta tunnetaan sama tapa, että talon isäntä tai renki ratsasti tallista tupaan ja kysyi: "onko Tahvana kotona."[40]

Tästä, niinkuin t:ri M. Waronen tutkimuksessaan Vainajain palveluksesta muinaisilla Suomalaisilla huomauttaa,[41] on kehittynyt ratsastaminen ympäri kylän talosta taloon Tapania kysymässä. Muutamassa kertomuksessa juhlamenoista ja taikatavoista Suomen Karjalassa esitetään molemmat tavat rinnatusten.[42] Tahvanan päivänä varhain aamulla kun isännät olivat syöttäneet hevosillensa omia leipomiansa "Tahvanan kakkaroita", ajoivat rengit hevoset tupaan, jossa saivat pöydältä seulasta syödä ohria, että pysyivät terveinä. Tuosta lähtivät pojat vielä varhain aamulla Tahvanaa ajamaan ratsastaen ympäri kyläkuntaa. Jopa ajaa romuuttivat tupaan kiljuen: "onko Tahvana kotona?" — "On", vastasi isäntä pöydän päästä, toi kauroja kopassa ja pani rahille hevosten eteen. Sitten tarjosi pojille hevosen selkään viinaa ja "pala päälle", näyttääkseen että Tahvo todella oli kotona. Kiitokseksi Tahvanan ajajat vetivät oveen ristin ja tuota kyytiä ulos tuvasta taas ajamaan toiseen taloon.

Uusi muutos menossa tapahtui, kuin hevosen perään valjastettiin reki, joten useampia miehiä pääsi samalla hevosella kulkemaan. Porvoon tienoilla on tässä yhteydessä säilynyt muuan luultavasti alkuperäinen piirre. Hevonen, joka pantiin reen eteen, kun oli lähdettävä pitkin kylää "Tapania ajamaan", piti valita nuori, "mulli", jolla ei ennen oltu ajettu.[43]

Lisäksi liittyi Tapanin ajoon tuo tavallinen joulupukki.[44] Nurmijärvellä liki Helsinkiä muut pojat istuivat reessä, vaan yksi hevosen selässä, nurin käännettyyn turkkiin puettuna. Siitä sanottiinkin, että:

    Tapani on takuista tehty,
    Sian villoista vuolittu.

Toiset aina kävivät kysymässä lupaa "Tapanin" sisälle tulla. Enimmiten oli kuitenkin tämä "Tapani" omituiseen olkipukuun laitettuna. Esim. Tampereen tienoilla oli hänellä olkimatto vyötäisten ympärillä; yläosan ruumista peitti toinen olkikupu ja päätä koristi olkinen hattu, jatkona pitkä olkipiiska, joka takana laahusti; kasvoja varjosti vielä naamari. Janakkalassa Hämeenlinnan tienoilla tiedetään tätä olkiukkoakin kuljetetun hevosella, mutta Sääksmäellä saivat olkisiin seppeleihin käärityn Tapani-pojan hänen toverinsa itse vetää kelkassa talojen väliä; hänen tehtävänsä oli mykkänä hyppiä toisten laulaessa. Viimeksi kun Tapanin kuljettajain luku supistui yhteen, täytyi hänen itsensäkin jalan ympäri astua. Esim. Kangasalla kerrotaan "Tapania", joka oli puettuna oljesta sidottuun hattuun — niinkuin hattu kuhilaassa — seuranneen toverin, "kuraattorin", joka edellä astui tupaan ja kysyi: "saako Tapani tulla sisään?" Luvan annettua Tapani tuvassa itse sekä lauloi että tanssi. Mutta toisen tiedonannon mukaan, läheisestä Ylöjärven pitäjästä, johdattaja viritti laulun:

Tanssi sinä taitava Tapani!

Olemme vihdoin tulleet suomalaiseen Tapanin virteen, joka samoin kuin skandinaavilainen alkaa kuvauksella Tapanin "tallirengin" hevosen hoidosta. Tapanin ajon yhteydessä esiintyy laulu vasta silloin, kun tämä yli pihan ratsastuksesta näkyy muuttuneen ympäri kylän ajelemiseksi. Mutta se säilyy, sisällyksestään huolimatta, vielä sitten, kun hevosella upeileminen on alentunut nöyremmäksi jalan käymiseksi. Viimeksi mainittu muutos on tapahtunut monesta käytännöllisestä syystä, eikä yksistään joulupukin kuljetuksen sekaannuksesta. "Hämeessä ja seuduilla länteenpäin varsinaisesta Hämeestä" mainitsee jo Lönnrot nuorten miesten kokoontuneina vaeltaneen talosta taloon laulutervehdyksellä, jonka jälkeen heitä kestitettiin oluella, myöhemmin myös viinalla.[45]

Kaikista täydellisin suomenkielinen kirjaanpano Tapanin virttä on, huomattava kyllä, saatu Marttilan Koskelta Turun läheisyydestä. Murteellisessa asussaan se tähän muuttamatta painettakoon.[46]

    Onk' Tapani koton'?
    Tanttais toi taitava Tapani,
    Ruake toi Ruatukse' hevosii,
    Kaitsi Kiivan konkarei.
    Joulu-yälä puhteella jalo,
    Joulu-yälä korkialle.
      Vei hän hepo lähteellä juamaa';
    Eipä hepo vettä juanu',
    Eipä piiropää piirannu.
    Verestäpä[47] toi vikoja etsei,
    Eipä hä' verestä vikoja löynny'.
    Näki hän tähren taivahaas',
    Tähre' varjo' lähtehees',
    Pilkun pilven ravos'.
    Vei hä' hepo lähteeltä kotja,
    Kaalikkajalka kaivoltansa;
    Kuano toin pilviä piteli,
    Häntä pitkä maata veti.
    Ei toi loimii loimitellu',
    Eikä kauroi kaurotellu'.
      Meni' mä sitt' Ruatukse' tupaa',
    Alta orten, päältä parten,
    Vastais Ruatus rualtansa,
    Tiihakansa tiskiltänsä:
    "Jolles sä ääntänsä vähennä,
    Kyll' mä sun ikänsä lyhennä'." —
    "Ny' on syntyny' Jumalan valta,
    Paisunu' paremmi';
    Jo mä ny' luavu' Ruatuksesta,
    Otan uskon Kiesuksesta,
    Parempaahan palvelukseen."
      Alta orten, päältä parten,
    Vastais Ruatus rualtansa,
    Tiihakansa tiskiltänsä:
    "Jolles sä ääntänsä vähennä,
    Kyll' mä sun ikänsä lyhennä'." —
    "Ny' on syntyny' Jumalan valta,
    Paisunu' paremmi';
    Jo mä ny' luavu' j.n.e."
    "Sitten mä ton toreksi uskon,
    Jos tua kukko laulanee."
    Rupeis kukko laulamaaha',
    Laulo kukko kuuretta farttii,
    Kananpoika kahreksatta.[48]
    "Sitten mä toin toreksi usko',
    Jos toi sonni mylvinee."
    Oli jo liha syäty, luu kaluttu,
    Käsi[49] kenkinä piretty.
    Rupeis sonni mylvimää',
    Luillansa luhisemmaa',
    Jäsenöilläs järskimäähä'.
    "Sitten mä ton toreksi usko',
    Jos toi veitsenpää vesonee."
    Paiskais veitses permantooho',
    Veitsenpää rupeis vesomaa',
    Vesois kuusi kultaista vessoo,
    Kultalehti kunki pääsä.
      Olukaine' juavukaine'
    Juoksee kohren korkomaata,
    Niinkuin reki raitjoos myäre',
    Ämmä vanha jäätä myäre',
    Kortteli viinaa ja kannu oltta,
    Ei tätä joukkoa vähein holtta."
 (Seurasi äänettömyys; olutta, viinaa, kaljaa, sahtia tuotiin).
    Hyvä oli merkki miälesäni
    Tullesani tähän kylää',
    Semmenkin tähän talloo',
    Semmenkin tähän tupaa':
    Tiä musta kotaan menee,
    Toinen aitta mäellä,
    Kolmais keikku kellariihi'.
    Kyll' on oltta kellarisa,
    Tammisesa tynnärisä,
    Pitäväisen pruntin alla,
    Koivusen tapin taka';
    Punaset on isänän posket,
    Levjät on emänän lanteet;
    Kipuras' on koira' häntä,
    Solmus' on sian sapara,
    Kiiltävä on kissan selkä.[50]
 (Ulos mennessä lopuksi):
    Ih ha ha ha!"[51]

Tämän ohella on Varsinais-Suomessa vielä muistiinpantu alkusäkeet hiukan eriävässä muodossa.[52]

    Tanssi sie taitava Tapani,
    Kaitsi Kiiman konkareita,
    Jouluyönä julkisena,
    Joulupuhteina jaloina.

Satakunnasta ja Hämeestä löytyy, paitsi mainittuja 1) Topeliusen ja 2) Lönnrotin muistiinpanoja, 3) B.A. Paldanin talvella 1852 Ikaalisissa tapaama, 4) A. Meurmanin 24/5 1852 Kangasalta lähettämä, 5) I.J. Iltasen eli Inbergin v. 1871 kirjoittama, jota sanottiin Akaalla ja Sääksmäellä lauletun siihen aikaan kuin "Ryssä tuli maahan", 6) yksi kappale niinkuin molemmat edellisetkin Muinaismuisto-yhdistyksen omistamissa Reinholmin keräelmissä, mutta ilman paikan- ja ajanmääräystä sekä 7) J. Mikkolan v. 1887 pikakirjoituksella tekemä kirjaanpano Ylöjärveltä, samoin kuin kolme ensin mainittua Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa.[53] Niissä ilmaantuvat runon säkeet ovat seuraavat, äänteellisiä ja muita aivan vähäisiä eroavaisuuksia lukuunottamatta:

Tapanin (3457) eli Tahvanin (2) laulu (2347) eli virsi (5).

Joulu joukossa tuleepi, Tanssissa Tapanin päivä (12567). Tapani, jalo Tapani (4). Tanssas toi taitava Tapani (124567). Sekä tanssas että taisi (5). Oven suusta pöydän päähän (4-7). Pöydän päästä oven suuhun (5-7). Puoliyöstä puoliyöhön (127). Tapani se takusta tehty, Tapani se tallipoika (3). Tapanill' on tallirenki (127), Joka ruokkii Ruoloksen oriita, Kaitseepi Kilan kankareita (7). Oli minulla iso ori, Jonk' oli lammi lautasilla, Iso meri keskellä selkää (5). Vei hän juomalle hevosen(2); (2; 1 V. toi h-sta vedelle; 3 Ajo h-et). Läpisäären lähtehelle (1; 2 seur. jälkeen; 3 Lamposelle). Kaivolle kadikkaseljän (2; 1 -selle). Talutin ma orkkoo juomaan, Piirotellen piirtokuonoo, Kaviot ton kiviä kalvoi, Harja ton pilviä halkoi (5). Eipä toi hepo vettä juonut (67). Hepo kuorsui, lähde läikkyi. (67; 1-2 l. l. h. k.) "Mitäs kuorsut korpin ruoka? (2; 1 koiran, 7 konnan.) Valitset variksen palaa (7). Hirnut Hiisien hevonen" (1; 2 ihmisen). Lähdin maahan rattahista Katsomahan maan vikoja, Ei ollut maassa maan vikoja, Eikä vedessä veden vikoja (2). Iskin silmäni itähän (12). Katsoin päin luotehesen (2). Näin tähden taivahalla (12; 356 Näki). Pilkan pilvien raossa (26; 1 Pilkun; 3 Pienen p. pilven raos). Syrjän pilven pilkkosen alla, Pumpuaisten lähtehellä (5). Menin Ruotuksen tallihin, Levittelin verkalointa (2). Menin Ruotuksen tupahan (12). Seisahtelin oven suussa, Pysähtelin partten päässä (2). Västas Ruotus rualtansa (2; 1 R. haastoi). Tiivas tiskinsä nojalta (1; 2 Timo). "Pese kättä, käy rualle, Ruoki Ruotuksen hevosta!" — "En sinä pitkässä ijässä, Ruoki Ruotuksen hevosta, Kaitse Kiivan kankarita." (2). "Jo ma nyt luovun Ruotuksesta, Otan uskon Jeesuksesta (1 runon lopussa). Pois ma ruovun Ruotuksista. Annan uskon keskuksista, Päästin pyhälle pojalle, Paremmalle palvelukselle" (5 runon alussa). Ruotus kunnoton kuningas (6; 4 Ruotospa toi). Ihan ilkeä isäntä. (6; 4 Ilon i-n; vrt. 7 ihana i.) "Sitte mä sen todeksi uskon (2; 1 Siis mä ton; 467 sanas). Jos toi härkä mylvineepi (1246). Joka on luina laattialla (12). Joka oli viisi vuotta maassa maannut (3). Liha syöty, luu jätetty, (246; 13 luut lusittu). Kesi kenkinä pidetty" (1246; 3 k-ksi tehty). Rupespa härkä mylvimähän (16; 3 H. r. möyrimään). Luillansa luhisemahan, Kynsin maata kaappimahan (1; vrt. kukko). Mylvi kolmelta sanalta (6). Mylvipä toi kahdeksan sanaa. Sanan puoli yhdeksättä (4 härkä kukon jälkeen). — — — Jos toi kukko laulaneepi (12467). Höyhenillänsä höyhkäjääpi (7). Joka on paistina vadissa (124; 67 Jonk' on liha). Höyhenet tulipalossa (467). Kuin on voilla voideltuna, Jäsenille järköitetty, Höyhenille höykytetty (1). Höyhenillä höyhkenillä, Jäsenillä järkkäneillä, Luitansa lutistelee, Isännän ilolliseksi, Emännän elolliseksi (2). Rupespa kukko laulamahan, Kukko kuudelta sanalta, Kananpoilca kahdeksalta (16). Laulopa toi kuusi sanaa, Sanan puoli seitsemättä (4). — — — Jos toi veitsenpää vesonee (4 vesone; 2 vesonne; 1 vesoisi; 7, ennen kukkoa, puukonpää vesoileepi). Kuin on lyöty laattiahan (1). Joll' on vuosi vuoleskeltu (47; 2 Jot' on). Kaksi kannettu tupessa (2; 4 viisi, 7 pidetty). Vesonnee kuusi vesoa, Lehtiveson seitsemännen (2; 6 seitsemän, — an kahdeksanneksi). Vesopa toi yhdeksän vesaa, Vihdasvesan kymmenennen (4). Rupespa veitsenpää vesohon, Vesos kuudelta vesalta, Kultalehti kunkin päässä (1). Meneppä kemppi kellarikin (24567). Tuoppas oltta tuoppisella (456; 2 tuopi täynen). Kanna kaksikorvasella (5 kahdella korvosella; 6 kaksivantehella). Annappa tuopin totta tehdä (23457). Viisivantehen vipata (47; 6 vipataan, 5 vipotella, 2 vikoja, 3 vissist). Kaksikorvan kallistella (4). Viinakupin kuljeskella (4-7). Leipäpytkyn pyörähdellä (67). Lihaa leipää lautasella. Ihahaa! (5). Kyllä on oltta kellarissa, Tammisessa tynnyrissä, Koivuisen tapin takana (7). Olut alla, vaksi päällä, Keskellä mesi punainen (2; 7 Vaksi a v. p. M. makonen k.) Voi voi muori kulta! Jos mun nälkäni näkisit, Juostenpa aittahan menisit, Tepotellen kellarihin (4). Isännän ma ensin kiitän[54] (23457; 6 sitten). Jok' on suosta suojan tehnyt (2-7). Pannut penkit pensahista (4-7; 2 penkin; 3 pensahille). Alentanut ansahille (3). Asettanut ankarasti (46: 2 ankaralle; 7 ahkeralle). Pannut paikalle hyvälle (26; 7 parahalle). Hirret noi hirmuilta mäiltä (5; 4 vetänyt h. h. mäeltä; 6 h. tuonut h-uisista mäistä). Painut marjun kankahilta (5). Malat vuorilta kovilta (4). Tuohet viljalaitumilta (4; 6 koivuvehmahista) Isäntää mä vielä kiitän, Joka on ohrat aitasta tuonut (3). Emännän mä sitten kiitän (23457; 6 ensist). Jok' on ohrist' olven pannut (2456; 37 tehnyt). Makujuoman mullahista (2-7). Olut alla, vaksi päällä, Keskellä mesi punainen (2).

Jumala antakoon tulevanakin vuonna ohrat ja rukiit menestyvän, että saadaan oltta ja viinaa (4). Näin on käynyt lauluni laadullensa ilovirttä veisaten; tulevana vuonna ohria kasvaa kuin kumurikkiä ja hyvin siunatun pitkiä (7). Laulanpa mä tähän talohon Tallihin hyvät hevoset, Hevosille hyvät varsat (3). Toivotan mä tähän talohon (4; 3 laulanpa). Tammen keskelle pihaa, Oksat oltta juoksemahan, Vitsat viinaa tiukkumahan (34).

(Vaan jos ei mitään anneta talossa):

Toivotan mä tähän talohon, Kuivan kuusen keskelle pihaa, Oksat k— juoksemahan, Lutvut p— pruiskimahan (4). Isäntä hirtehen, emäntä ortehen (45). Veriveitsi pöydän päähän (45). I. h. e. o. Poika korpehen, kontti selkähän, Piru konttihin, korvat pystyhyn (h).

"Silmään pistävä", huomauttaa Borenius,[55] "on suomalaisen virren yhtäläisyys mainittujen, varsinkin kaukaisempien kansojen laulujen kanssa, joissa legendalaulun alkuperäinen muoto on säilynyt paremmin kuin ruotsalaisessa." Tapanin irtisanomisen palveluksestaan sekä Ruotuksen käskyn käymään ruualle tapaammekin taaksepäin mennen vasta englantilaisessa Tapanin laulussa. Mutta toiselta puolen on suomalaisessa virressä piirteitä, jotka sen liittävät läheisesti skandinaavilaiseen, niinkuin Tapanin esiintyminen tallirenkinä ja hevosten juottaminen; vieläpä nimenomaan ruotsalaiseen muodostukseen, jossa Tapanin laulajat lopuksi pukevat runoon sekä kerjuunsa että kiitoksensa. Tämä ei ole muuten selitettävissä kuin olettamalla, että laulu Ruotsissakin on aikoinaan ollut paljoa täydellisempi. Kysymyksen alaiseksi vaan jää, ovatko kukkojutun rinnalla esitetyt härän ja veitsen ihmeet jo Ruotsissa muodostuneita, vai vasta Suomen puolella lisättyjä. Kuivan puun vesoittumisen olemme vendiläisen laulun yhteydessä huomanneet; muutamissa Varsinais-Suomen suorasanaisissa tarinoissa tavataan myös tämä piirre.[56] Härkä kukon rinnalla esiintyy, niinkuin saamme nähdä, vielä virolaisessa Luojan surma-runon muodostuksessa, joka on riippumaton suomalaisesta, vaan mahdollisesti yhteisestä alkulähteestä johtuva. Suomalaisessa runossa on kuitenkin härän kuvaus siinä määrin kukon kuvauksen jäljittelyä — sanojen mylviminen, luilla luhiseminen ja kynsin maata kaappiminen — että sen hyvin voi ajatella ihan itsenäisesti Suomen puolella lisätyn kolmiluvun täydentämiseksi.

Mutta olkoonpa suomalainen runo niissäkin kohdin mukaelma kadonnutta ruotsalaista, joka vuorostaan on muodostunut alkuperäisemmästä tanskalaisesta j.n.e., niin on se sittenkin esitystavaltaan kaikkia esikuviansa paljoa täyteläisempi ja runollisempi. Vanha runomittamme kertoineen on nähtävästi vaatinut Suomen runottarelta verrattain itsenäistä työtä.

Suomen länsimurteen alalta on vielä mainitsematta vähäinen katkelma
Etelä-Pohjanmaalta joka on säilynyt Ajoksen loitsun jatkona:[57]

    Hiiden hihti, hiiden huhti,
    Hiiden helvetin hevonen,
    Näki tähden taivahasta,
    Ja pilkan pilven raosta.

Itäsuomen runoalueella on Tapanin virrestä ainoasti yksityisiä säkeitä säilynyt. Pohjois-Hämeessä on Hevosen pihallepäästö-sanoihin joutunut piirre Ruotuksen hevosen ruokinnasta:[58]

    Ruoki Ruotuksen hevosta,
    Katso Kiiskon konkaria,
    Metsäilveksen iholle,
    Metsäuuhen untuvalle.

Samoilla seuduin ilmaantuu se myös Tallirengin sanoissa:[59]

    Syötä syöttäjä hevosta,
    Katso Kiivan kankaria,
    Seiso yöt suka käessä,
    Päivät kampa kainalossa.

Sukimisen kuvaus, johon se on liittynyt, on yleinen ei ainoastaan hevosen, vaan myös karjan luvuissa.[60] Yhdistyksen on nähtävästi aiheuttanut Hevosen synnyssä avuksi pyydettynä pyhimyksenä esiintyvä Tahvanus. Esim. mainitussa itäpohjanmaalaisessa kappaleessa, jossa hän on nimenomaan "jumala", rukoillaan:

    Yöt seiso suka käessä,
    Päivät vihko kainalossa;
    Sui ilveksen iholle,
    Kampoa kalan evälle.

Toisen säeparin Tapanin virren alusta on Ilamantsin kuuluisin laulaja Simana Sissonen Mekrijärvellä muutamassa runon katkelmassa tallentanut:[61]

    Kovin korskui konnan ruuna,
    Pätisi pahan oronen.
    Virkki vanha Väinämöinen:
    "En huoli hevosiani,
    Sure en sukkajalkojani,
    Piä en piiskasta lukua,
    Huolta en kanna kannuksista."

Eräässä Etelä-Savosta löydetyssä lorussa huomataan Tapanin nimi ynnä viittaus Tapani-pojan puettamiseen.[62]

    Tahvana takuista tehty,
    Sysistä, pärehen päistä.

Ruotuskin tulee vielä esille kuninkaana ja kauniin Katrinan kosijana runossa, joka päällekirjoituksella "Katrin parannus" on luettavana Kantelettaressa (III. n:o 3). Tässä painetussa on kosija tosin nimetön, mutta kansanrunon toisinnoissa, joita on saatu Itä-Pohjanmaalta, Suomen Pohjois-Karjalasta, Savosta, jopa Vermlannista, hän on säännöllisesti: Ruotus kunnotar kuningas, Ruotuksen, Ruotusten tai Ruotoloin kuningas.[63]

Että Tapanin virsi on aikoinaan ollut Itä-Suomessa tunnettu, todistaa kuitenkin paraiten sen olemassa olo sekä Venäjän-Karjalassa että Länsi-Inkerissä, joihin molempiin paikkoihin se on voinut kulkeutua ainoasti Suomen Karjalan kautta.

Eteläisin venäjänkarjalaisista kappaleista on Europaeusen Repolassa kirjaanpanema,[64] johon paitsi Joukahaisen nimeä on sekaantunut sukataika Lemminkäis-runoista.

      Tuopa nuori Joukahainen
    Oli hevon juotannossa,
    Katsonnossa konkarinsa,
    Keksi tähen taivoselta,
    Pilk[an] pilvien lom[alta].
    "Itse Ruotus juotto'ose,
    Katso'ose konkaria,
    Tämän päivyen perästä.
    Nyt meill' on parempi valta,
    Nyt meillä Jumala syntyi."
      Pisti puukon pöytähänsä,
    Suan seinähän sivalti,
    Painoi harjan patsahasen:
    "Äsken on toet totesi,
    Valehettomat vakasi,
    Kuin veitsi vesottunevi,
    Suka hurmehin tulevi,
    Harja verta vuotanevi."
    Jo veitsi j.n.e.
      "Äsken j.n.e.
    Kuin on härkä ammunevi,
    Jok' on syöty mennä vuonna,
    Kesä(!) kenkinä pietty,
    Nahka talven tallailtu."
    Rupei härkä ammumahan,
    Pääpässi pölöttämähän.
      "Jo nyt on toet totesi,
    Valehettomat vakasi."

Toinen kappale on Aunuksen ja Vienan läänin rajoilta Akonlahdesta Lönnrotin löytämä.[65] Niinkuin mainittu, on se Luojan virren loppuun irtonaisesti kiinnitetty. Toimivaa henkilöä nimittämättä se alkaa säkeillä:

    Juotti Ruojuksen hevosta,
    Katon (!) Kiiv[an] konkaria.

Muuten se ei sanottavasti eroa edellisestä. Suka ja harja on siitä kuitenkin pois jätetty:

    Kuin veitsi vesottunevi,
    Kuin vesot lehittynevi.

Sitä vastoin on härän jälkeen lisätty vielä kolmannen ihmeen vaatimus, nähtävästi Kilpakosinta-runon vaikutuksesta:

    Kuin nosse(!) halli haukkumahan,
    Linnan lussi luukkamahan.

Tapanin nimeä ei ole Latvajärven Arhipankaan toisinnossa tallella, vaikka siinä alkuosa virttä on erittäin eheänä säilynyt. Myöhempiä lisäyksiä tässä ovat: marhaminnan maahan heittäminen Itkevän purren runosta, joka alkaa Väinämöisen hevosen etsinnällä; Ruotuksen istuminen pöydän päässä paitasillaan Katrin ja Hannuksen runosta;[66] sekä loppusäkeet, jotka kuuluvat edempänä esitettävään Viron orjan virteen.

Ruotus oli ennen semmoinen mies, että koko maailma häntä palveli. Pani kerran palvelijansa hevosta juottamahan.

      "Menes oro juottamahan,
    Laukki laineuttamahan,
    Avennosta talvisesta." —
    Eipä juo heposen varsa. —
      Katsoi kerran kaivohonsa,
    Toisen kerran päänsä päälle,
    Keksi tähen taivoselta,
    Pilkan pilvien raolta.
      Nousi oron —
    Nousi laukon lautaselle.
    Ajoi juoksulla kotihin,
    Samolla pihalle saapi,
    Heitti maahan marhaminnan,
    Hietahan helyt heposen,
    Pian pistäkse tupahan.
      Ruma Ruotus paitulainen,
    Syöpi, juopi pöyän päässä,
    Päässä pöyän paioillahan
    Aivin aiminaisillahan.
    Sanan virkkoi, noin nimesi:
    "Tämän päiväsen perästä
    Ruoki en Ruotuksen hevosta,
    Katso en —[67] kankaria;
    Itse Ruotus ruokkikohon,
    Katsokohon kankaria.
    Jo meill' on parempi valta,
    Jo on tähti taivahalla,
    Pilkka pilvien raossa.
    Pahoin maksoit orjan palkan,
    Raatajan rahanalaisen,
    Lyhyellä kyynärällä,
    Saralla venytetyllä."

Ihmeet tästä kappaleesta kokonaan puuttuvat, mutta härästä yhdessä suan kanssa Arhippa lauloi Lemminkäisen surma-virressä.[68]

Niinkuin on mainittu, hän Castrénille esitti Tapanin virren aivan erikseen. Kuitenkin on juuri Arhippa paraiten valmistanut Lönnrotin yhteensovitusta siirtämällä pöydän päässä istuvan Ruotuksen myös Saunanhakuvirteen. Tässä hän lisäksi on säilyttänyt Tapanin nimestäkin jäljen säkeessä:

On talli Tapomäellä.

Tapanin virren liittymisen toiselta puolen. Lapsenetsintä-virteen on tehnyt kiinteämmäksi eräs Uhtuenpuolinen runo, jossa lapsen katoamisen yhteydessä ilmaantuvat seuraavat säkeet:[69]

    "Mitä hirnut Hiitten ruuna,
    Päriset pahan hevonen?"
    "Sitä hirnun Hiitten ruuna,
    Vietiin poika polviltasi."

Että Lönnrot on osannut oikeaan, kun Cajanin kirjaanpanoa noudattaen asetti Tapanin virren mainittujen Luojan virren kappaleiden väliin, todistavat osaltaan myös Varsinais-Inkerin toisinnot. Hevaan puolella myöhemmin löydetyssä viidessä kappaleessa se aivan säännöllisesti seuraa Saunanhaku-virttä. Painettakoon siitä rinnan kolme toisiaan täydentävää kirjaanpanoa.[70]

A. (Saunanhaku edellä; sam. B, C).

    Tahmana hengoisten herra,
    Ruokki Ruotuksen heposta,
    Yöt seisoi suka piossa,
    Päivät kampa kainalossa.
    Meni juotolle hevosta,
    Jortanaisesta joesta,
    Heraisesta lähtehestä.
    Ei juo oro joesta,
    Laki ei vettä lainehesta.
      Tahmana hengoisten herra:
    "Miks' et juo oro joesta?"
    Oro kielillen panihen:
    "Sill' en juo joesta vettä,
    Kuun kuva jokehen paistoi,
    Päivän tähti lainehesen;
    Rannat on täynnä käärmehiä,
    Pohja mustia matoja;
    Huuhtoit huorat huntujansa,
    Ripakat rapakkojansa,
    Renkimiehet reppujansa."
    Tahmana hengoisten herra
    Sanoin laati, suin läkäsi:
    "Äsken lie toet sanasi,
    Vanamoittavat (!) valasi.
    Iske veitsi pöyän päähän;
    Kun veitsenpää vesoittuu
    Vesasin kultaisin,
    Lehin hopeaisin."
    Iski veitsen pöyän päähän,
    Ja veitsenpää vesoittui j.n.e.
      Tahmana hengoisten herra:
    "Et sinä Jumala mulle!
    Jo mulle Jumala syntyi
    Tänä huomenna varain,
    Heinille lumekkahille,
    Kakroille jääkkähille,
    Oron suuren soimen luokse,
    Kaaron karsinan etehen."

B.

      Maaria pyhäinen vaimo,
    Meni huuhtoi huntujansa
    Jortanaisessa joessa,
    Kultaisessa lähtehessä.
    Tahvana oli heposen herra
    Meni juotulle heposen
    Jouluhuomenna varain.
    Ei juo oro joesta j.n.e.
      Tahvana oli heposen herra
    Sanoin laati ruunallensa:
    "Mitäpä kruosuat korpi (!) ruuna,
    Hirnut Hiien maan heponen?"
      Oro kielille paneli,
    Läkinöille luottelihen:
    "Siitä mä kruosuan j.n.e.
    Tänä huomenna varain
    Huora huuhtoi j.n.e.
    Joki on mustaa matoa,
    Reunat kyitä käärmehiä."

C.

      Mentiin juotolle j.n.e.
    Eivät juo joesta j.n.e.
    Oronen kielelle paneli j.n.e.
    "Jo meillä Jumala syntyi
    Läävähän heposen luokse."
      Akka sanoi: "ei oo tosi!
    Kukon keität riehtelällä."
    Pantiin kukko riehtelälle,
    Kukko lauloi: Jumal syntyi!
    "Ei oo viel' toeksi sanat!
    Iske veitsi kannen päähän."
    Siitä veitsenpää vesottui.
      Siitä vasta uskottihin,
    Että meillä Jumala syntyi.

Keski-inkeriläinen Tapanin virren muodostus on ilmeisesti ollut edelläkäyvän Saunanhaku-virren vaikutuksen alainen. Tästä ei ole ainoastaan otettu kuvaus syntymisestä seimen luona, myös tähden kuva vedessä on saanut toisenlaisen merkityksen. Se ei enää käännä katsetta ylös taivaalle, vaan alas joen pohjaan — Jordanin joki on muista runoista ensin lähteen rinnalle ja sitten sen sijalle tullut — ja täällä se valaisee sitä saastaa, joka pahaksi naiseksi kuvaillun Neitsyt Maarian vaatteen pesusta on ikään kuin käärmeinä keräytynyt.

Viimeksi mainitun liitteen myöhäsyntyisyys käy selville siitä, että se on lainattu loitsurunoista. Sekä Inkerinmaalla että Suomen puolella, vieläpä Venäjän-Karjalassa esiintyy pahojen naisten pesu Raudan syntyyn kuuluvana aiheena, esim. Länsi-Inkerissä:[71]

    Et sä siisiks suuri ollut,
    Et sä suuri, etkä pieni,
    Kun sä jokena juoksit,
    Kylän peltojen perätse,
    Kylän aitojen alatse.
    Huuhoit huurat huntujansa,
    Pahat naiset paitojansa,
    Ripakot rapakkojansa.

Loitsurunoista saatu on myös hevosen sukimisen piirre, nimittäin Hevosen synnystä, johon jo Suomen puolella olemme nähneet Ruotuksen hevosen ruokinnan liittyneen. Varsin alkuperäinen sitä vastoin on kukon lause: "Jumala syntyi", jonka vastine löytyy vanhimmassa englanninkielisessä laulussa, niinkuin jo Borenius on huomauttanut.[72]

Saunanhaku-virteen liittyneenä tavataan Tapanin virsi myös yhdessä Soikkolan kappaleessa.[73] Siinä Neitsyt Maaria lapselle nimen laadittuaan kehoittaa Tahvanaa:

      "Mene selville sepille,
    Takosille tarkkesille,
    Teetä suuhun kultasuitset,
    Teetä päähän kultapäitset,
    Selkähän sotisatula."
      Tahvana heposen herra.
    Otti senen kuullaksehen,
    Meni j.n.e.

Samoin Tahvana käsketään menemään hevosta juottamaan; vaan hevonen ei ota juodakseen, sanoen syyksi että kuu eli päivän tähti ei paista jokeen, jonka pohjassa on mustia matoja.

Toisessa katkelmantapaisessa Jumalan poika itse juottaa hevosta
Jordanista, missä paha nainen on paitojaan huuhtonut.[74]

Selvästi siis huomaa, että runo on Hevaalta päin Soikkolaan kulkenut ja tiellä turmeltunut.

Mutta toiselta puolen on Tapanin virsi Soikkolassa säilynyt osaksi vanhemmassakin muodossa kuin Hevaalla, niinkuin seuraavasta kappaleesta näkyy:[75]

      Tahvana hovusten herra,
    Hovusten herra, hevosten herra,
    Ruotus kultainen kuningas,
    Ruokki Ruotuksen hevosta,
    — kiima (!) konkaria,
    Yöt seisoi suka käessä,
    Päivät päitset kainalossa.
    Sualla suki hevosta,
    Kammallansa kampaeli,
    Koreaksi kuonon päältä,
    Haveaksi harjan päältä,
    Sileäksi seljän (!) päältä,
    Lakeaksi lautasilta.
    Koreat rihmat kuonon päällä,
    Haveat rihmat harjan päällä,
    Sileät rihmat seljän päällä,
    Lakeat rihmat lautasilla,
      Tahvana hovusten herra,
    Ruotus kultainen kuningas,
    Tuli ulkonta tupahan:
    "Jo meille Jumala syntyi.
    Jouluyöllä onnisella,
    Tallihin hevosten taaksi,
    Kakurille jäykähille."
      (Tahvana tasainen poika
    Meni oroa juottamahan,
    Ja tammaa taluttamahan.
    Eipä oro vettä juonut,
    Eikä laukku lainaellut,
    Kuin keksi kuvan joesta,
    Tähen merkin taivahasta).[76]
    Tuli oroa juottamasta,
    Ja tammaa taluttamasta.
      Tahvana tasainen poika,
    Tahvana juua tahtoo,
    Tahvanan kulkku kuivettuu.
    Tuokoa tuopilla olutta,
    Pikarilla pienikkestä.
    Olut kiehui astiassa,
    Tammisessa astiassa,
    Tammisen tapin takana,
    Hiiva alla, vaahto päällä,
    Keskessä olut punainen.

Siinä ei ole yksistään Ruotuksen nimi tallella, vaan hänen kuninkuutensakin, joka ei länsisuomalaisissakaan kirjaanpanoissa ole säilynyt, vaikka se itäsuomalaisista Katrinan kosinnan kappaleista päättäen lienee Tapanin virteen alkuansa kuulunut. Hevaalla löytymättömiä vanhoja piirteitä ovat myös: ulkoa tupaan tuleminen, tähden taivaalta keksiminen sekä lopuksi oluen pyytäminen. Sitäpaitsi esiintyy runo aivan itsenäisenä, jos kohta Jumalan syntyminen talliin ilmaisee selvästi Saunanhaku-virren vaikutusta.

Vielä on Soikkolan ja Hevaan väliseltä alueelta saatu katkelma, jonka alkusäkeessä Tapanin nimi on säilynyt ruotsalaista Staffan lähinnä vastaavassa muodossa:[77]

Stahvana hevosen herra.

Kertomusta ihmeistä ei Soikkolan puolisissa Tapanin virren toisinnoissa tavata. Se on niistä, niinkuin vasta saamme nähdä, eksynyt runoon erämatkalla surmatusta Ylermiköstä. Huomautettakoon ainoasti, että juuri härkä-juttu, joka Hevaalla puuttuu, on tässä säilynyt.[78]

    "Härkä on sarjoille tapettu,
    Liha syöty, luu kaluttu,
    Kettu kenkänä pietty,
    Nahka Saksan saappahina.
    Nouse härkä ammumahan,
    Luille nouse liikkumahan" j.n.e.

Mainitut säkeet ovat myös ainoat jäljet Tapanin virrestä, jotka läntisimmällä Narvusin niemekkeellä ovat tavattavissa.[79]

Tapanin virren kulku Varsinais-Inkerissä suunnassa idästä länteen puolestaan vahvistaa muutenkin ilmeistä tosiasiaa, että se on tänne saapunut Länsi-Suomesta Karjalan kannaksen kautta, joka tuskin lienee tapahtunut aikaisemmin luterinuskoisten siirtymistä Inkerin puolelle eli 1600 lukua.

Mihin aikaan Tapanin virsi pukeutui suomalaisen runon muotoon Varsinais-Suomessa, on vähän vaikeampi määrätä. Tanskalainen historiantutkija Johannes Steenstrup[80] huomauttaa, että vanhin tanskalainen katkelma Tapanin virttä on vuodelta 1695 ja ettei färöläinen eivätkä ruotsalaiset käsikirjoitukset ole sitä vanhempia. Tanskalaisissa kappaleissa puuttuvan refrängin vuoksi hän pitää mahdottomana, että ne olisivat keskiajalla sepitettyjä, jota vastoin on mahdollista ja todennäköistä, että katolisia, vieraita runoaineksia on myöhemminkin Tanskaan kulkeutunut. Sama muistutus koskee myös tanskalaisen tapaista ruotsalaista toisintoa. Mutta koska toisessa ruotsalaisessa muodostuksessa on refrängi paljoa paremminkin säilynyt kuin kertova osa runoa, niin sopii olettaa Ruotsissa kaksi päällekkäin kerrostunutta toisintoa, josta vanhempi tuli Suomeen silloin kuin se vielä oli eheänä. Niin myöhään kuin 1600 luvulla olisi ruotsalaista laulua tuskin enää mukaeltu vanhalla runomitalla Länsi-Suomessa; jota paitsi suomalainen runo luultavasti jo 1600 luvun alussa oli kulkeutunut Inkeriin. Tapanin virsi on kaikesta päättäen yhdenaikuinen Helka-virsien kanssa ja niin muodoin luultavimmin lopulla keskiaikaa Skandinaavian kautta Suomeen vaeltanut. Englantilaisen käsikirjoituksen ikä siirtää Tapanin laulun syntymisajan niinikään taaksepäin 1400 luvulle, joka runon leviämiseenkin nähden pohjoismaissa lienee lähinnä tosilaitaa.

3. Neitsyt Maarian virsi.

Toinen eli oikeastaan ensimmäinen Luojan virren osista, Neitsyt Maarian virsi, jakautuu vuorostaan, niinkuin jo on huomautettu, kolmeen kappaleesen, joita sopii nimittää Marja-virreksi, Saunanhaku-virreksi ja Lapsenetsintä-virreksi. Näihin on lisäksi, niinkuin saamme nähdä, useampia liitteitä kiintynyt.

Toistensa yhteydessä ja aivan Kantelettaren järjestyksessä esiintyvät nämät kappaleet säännöllisesti Venäjän Karjalan runoalueella.

Suomen Itä-Karjalassa puuttuu kokonaan Lapsenetsintä. Myös Saunanhaku ilmaantuu verrattain harvoin, vaikka silloin aina Marja-virren jatkona.

Vaan Inkerin puolella tavataan Lapsenetsintä sen eheimmässä muodossa eri runona. Tosin se sielläkin on tavallisesti toisiin yhdistynyt, mutta aivan eri järjestyksessä. Ensin tulevat tämän alkusäkeet, sitten Marja-virsi, sen jälkeen varsinainen Lapsenetsintä, kuitenkin ilman löytämistä, ja lopuksi Saunanhaku, johon usein vielä Tapanin virsi lisäksi liittyy. Kuinka luonnoton tämä järjestys on, näkee seuraavasta kirjaanpanosta, joka on paraita inkerinpuolisia.[81]

      Maaria vahainen vaimo,
    Vaimo valkean verinen,
    Käypi käpäelevi,
    Hietrahelma heutajavi,
    Puhas paitanen povessa,
    Silkkiliinanen sisässä.
    Kulta keppiyt käessä,
    Hopeainen ruoska vyöllä.
      Meni otrapellollehen,
    Kakrakaapunaisillehen,
    Näki oksalta omenan,
    Näki puulta päähkenäisen;
    Otti oksalta omenan,
    Otti puulta päähkenäisen.
    Loi omenan huulillehen,
    Huuliltahan kielellehen,
    Kieleltä keruksillehen.
    Tuosta tyytyi, tuosta täytyi,
    Tuosta paksuksi panihen,
    Lihavaksi liittelihen.
      Meni matkoa vähäsen,
    Päivä vastahan tulevi.
    Kysytteli päivyeltä:
    "Hoi päivä, Jumalan luoma
    Näitkö poikoa pyhäistä,
    Hetelmäistä autuaista?"
    Päivä vasten vastaeli:
    "Jos lien nähnyt, en sanele.
    Sun hyväsi munkin saattoi
    Aamusta ylenemähän,
    Illasta alenemahan.
    Keskipäivin kerstämähän."
    Maaria vahainen vaimo
    Meni matkoa vähäsen,
    Kuu vastahan tulevi.
    Kysytteli kuuhuelta:
    "Hoi kuu Jumalan luoma!
    Näitkö poikoa pyhäistä,
    Hetelmäistä autuaista?"
    Kuu vasten vastaeli:
    "Jos lien nähnyt, en sanele,
    Sun hyväsi munkin saattoi
    Illasta ylenemähän,
    Aamusta alenemahan,
    Keskiöillä kerstämähän."
      Maaria vahainen vaimo
    Meni matkoa vähäsen,
    Tuli pienoinen tupanen.
    Akka katsoi ikkunasta.
    "Akkani emohueni,
    Akka vanha vaalijani!
    Onka tässä yösijaista,
    Yösijaista, maamajaista,
    Missä maata mannun naisen,
    Missä raskahan levätä,
    Huonokkaisen huokaella,
    Hienokkaisen henkäellä?"
    Akka vasten vastaeli:
    "Maaria vahainen vaimo!
    Mene tallihin mäelle,
    Siell' on meillä muutkin vaimot."
    Maaria vahainen vaimo
    Meni [tallihin] mäelle,
    Oron suuren soimen luokse,
    Kaaron karsinan etehen.
    Synnytteli poikoansa
    Heinille lumekkahille,
    Kakroille jääkkähille.
    Jouluna Jumala syntyi,
    Paras herra pakkasella.
      Tahmana hengoisten herra j.n.e.(kts. siv. 38).

Että tässä lasta etsitään jo ennen sen syntymistä, on aivan ilmeistä. Lapsenetsintä-virsi on epäilemättä ollut alkuansa itsenäinen runo, joka on ikäänkuin tunkeutunut Marja-virren ja Saunanhaku-virren väliin, jos näitä jo ennen sitä voi ajatella Inkerissäkin yhdistyneiksi. Koska kuitenkin viimeksi mainittu olettaminen ei ole mitenkään varma, lienee oikeinta ja on joka tapauksessa käytännöllisintä käsitellä myös Marja-virttä ja Saunanhaku-virttä erinäisinä runoina.

4. Marja-virsi liitteineen.

Jo Neitsyt Maarian nimi, huomauttaa Borenius,[82] "jota monessa paikassa, erittäinkin läntisessä Suomessa, äännetään Marja, aivan luonnollisesti näyttää selittävän Jeesuksen marjasta syntymisen. Läheinen siis on arvelu, että se runon osa on syntynyt suomalaisella alalla."

Samoin lausuu A.V. Forsman[83] Kalevalan Marjatta nimen johdosta, jota Reinholm oli pitänyt alkuperäisenä marjo-sanasta sepitettynä ja Marja-tarun vuoksi Neitsyt Maarialle omistettuna nimenä: "Luultavampaa on, että Marjatta on sekamuoto, syntynyt ruotsalaisesta Mariet (Margit) ja suomalaisesta marja. Yhtyminen marja-sanaan on sittemmin vaikuttanut mainitun tarinan".

Kuitenkin Borenius, viitaten omituiseen Logos-opin muodostukseen ynnä länsimaisiin taruihin ihmeellisistä syntymisistä sekä tenhomarjoista, jotka ruumiin muotoa muuttavat, pitää hyvin luultavana, että myös tämä legenda "jo ennen Suomeen saapumistaankin oli saanut lähes saman muodon, jonka me virrestä tunnemme".

Ettei Marja-virsi ole voinut syntyä marja-sanan johdosta, tulemme siitäkin näkemään, ettei marja ole alkuperäinen hedelmä edes suomalaisessa runossa. Toiselta puolen on hedelmän syöminen, eikä sen vaikutus, joka johtaa meidät runon alkulähteesen.[84]

Pseudo- eli valhe-Matheuksen evankeliumissa kerrotaan seuraava tapaus Josefin ja Marian pakomatkalta Egyptiin. Levätessään palmupuun alla oli Maria katsahtanut puuhun ja nähdessään sen olevan täynnä hedelmiä halunnut niitä syödäkseen. Josef oli hieman ynseästi ilmaissut ihmettelyään moisesta mieliteosta, kun puu oli niin korkea. Mutta Jeesus, joka istui äitinsä sylissä, oli käskenyt palmupuuta kumartumaan sekä tarjoomaan hedelmänsä. Ja paikalla oli puu taivuttanut latvansa alas Marian jalkoihin.