Vaan jo tätäkin kirjaanpanoa lähemmin tarkastaessa tulee ajatelleeksi: veivätkö nuo eloon heränneet eläimet todella viestin taivaasen? Vaikkapa voisi olettaa kukon äänen orsilta ja härän mylvinän mäeltä niin korkealle kuuluneen, jää ainakin kalan meno mereen siltä kannalta selittämättömäksi. Ja jos he kuitenkin, niinkuin runo väittää, veivät sanan Maarialle, niin miksi ei hän näitä ihmeellisiä lähettejä uskonut, kun kuitenkin tytön viestiä oli valmis noudattamaan, vieläpä suurella kiireellä? Ristiriita on hyvin helposti ratkaistu, sillä tässäkin on eroitettava kaksi runoa: Jeesuksen surma-laulu ja laulu sumuun peittyneen ilman uudistamisesta. Jälkimmäinen esiintyykin enimmiten aivan erikseen; sitä tästä irti saadaksemme ei meidän tarvitse muuta kuin jättää pois tähtien (*) väliset säkeet sekä lisätä Maarian ohelle Jeesus taivaassa olijana ja alas-tulijana.
Toisessa mainitussa kirjaanpanossa saumat vielä selvästi näkyvät. Viimeisenä sananviejänä orpo tyttö saapuu sinipilvien perätse, vahapilvien välitse taivaan ovelle, jonka naispalvelijoillaan avauttaa itse Jeesus, vaikka juuri häneltä on sana tuotava. Sisäänpäästyään tyttö astuu suoraan Jeesuksen eteen, Maarian luokse, heittäytyy jalkoihin Jeesukselle ja Maarialle ja puhuttelee heitä: "kuule Jeesus ja Maaria!" Vaan sitten jatkaa: "miksi et sinä usko, sinulle on tuotu kymmenen käskyä, sata sanaa; Jeesus poikaasi vaivataan." Taas Jeesus kutsuu kolmea piikaansa: Annia, Katria ja Hetaa, päälle pukemaan sekä kolmea renkiänsä: Pietaria, Paavalia ja Johannesta, valjastamaan.[381] Istahtaa viimein itse rekeen etupuolelle, Maaria peräpuolelle, orpotyttö keskivälille. Tulevat ja ottavat Jeesuksen pois tulesta; sitä paitsi he asettavat ilman entiselleen.
Vielä löytyy muuan Jeesuksen laulun kokoonpano, joka sekä alkaa mainitulla johdannolla että jatkuu kertomuksella Jeesuksen kuolettamisesta, sekoittamatta siihen ollenkaan runoa ilman uudistamisesta.[382] Välittömästi sen jälkeen kuin härkä on kantanut Jeesuksen taivaasen, kuvataan kuinka:
Jeesu hauda kaivedi
Säidse (?) süld süva,
Kümme küünärd pik,
Jeesust hauda pandi.
Jeesuksen piinasta vievät sanan Jumalalle puolikypsä kala, kukko sekä härkä, jota viimeksi mainittua Jumala uskoo, tullen maan päälle katsomaan. Sitten kysytään: "ken siellä hautaan pantiin?" ja vastataan: "paholainen".
Kuri hauda pandi;
Jeesus jäi havva veere pääle.
Nyt vasta Jeesus siunaa härän ja lopuksi lausuu toivomuksensa, että tämä tarina jäisi kansanlauluksi:[383]
See jutt jägu Jumalale,
Laulu rahva latsile.
Viimeksi on huomattava eräs kirjaanpano, jossa useinmainittu johdanto esiintyy Jeesuksen kuolonsanomain yhteydessä ilman niitä eroittavaa Jeesuksen joen yli menoa.[384] Tämä runo oli laulajan selityksen mukaan niin pyhä, ettei sitä saanut esittää tavallisella jälkiloilotuksella joka säkeen jälkeen (seo laulu pääle vett, veli, tohe ei leelot ülda, sis saat pattu, selle et seo um Jumaldõ laul). Se alkaa:
Muud laulu laulõtigi,
Muud illo isitigi,
Ega üldä äi Eesukõista,
Ega Maarijat manita ai.
Eesu olli ammu ärä koolu,
Maarija olli maalõ lännü.
Sõna tuodi Maarijallõ,
Sõna Maarija imele.
Süvvä hauda kaivõtiigi
Raudasilda raotigi,
Süld ätesä süvütä,
Pääle kümme küünärtäni.
Muuta laulua laulettiin,
Muut' iloa etsittiin,
Ei jutella Jeesuksesta,
Eikä Maariaa mainita.
Jeesus oli ammoin kuollut,
Maaria maalle lähtenyt.
Sana tuotiin Maarialle,
Sana Maaria-emolle.
Syvää hautaa kaivettiin,
Rautalattiaa lyötiin,
Syltä yheksän syvyyttä,
Kyynärä kymmenettä.
Välillä on kuvaus, kuinka Maaria vuoteeltansa, sini- ja kultakukkien keskeltä, kutsuu kolmea tytärtään tuomaan vaatteet sekä kolmea renkiään valjastamaan. "Minä lähden Jeesuksen luo käymään, Jeesusta etsimään", hän lausuu, vaan runo toistaa: "Jeesus oli ammoin kuollut", ja jatkaa:
Maarija tulli maaha taivast:
Olõ õs Eesut kotohnani,
Umah kotoh kumõhõh.
Eesu oli kulla kraavi pääl,
Hõbõhõtsõ järve pääl,
Ilma illo iskemäh,
Taiva tähti lugõmah.
Maarija nu hüäs võta as,
Panõ õs pallo uskvas.
Riko oll keedet katõlah,
Puol oll keedet, puol oll jätet,
Tuo läts ordõ kirgemähe.
Kala oli kütset ravva pääl,
Puol oli kütset, puol oli jätet,
Tuo läts merde sõudõma.
Härg oll kuah ärr tapõt,
Puol oli tapõt, puol oli jätet,
Tuo läts mäele müristeh.
Hopõn tapõt nurmõ pääle,
Puol oli tapõt, puol oli jätet,
Tuo läts atra vidämä.
Maaria maahan taivaasta;
Ei ollut Jeesusta
Kodissansa kumeassa.
Jeesus oli kuhalammen,
Hopeaisen järven päällä,
Ilman iloa etsimässä,
Taivaan tähtiä lukemassa.
M. ei ottanut hyväksi.
Eikä paljon uskoakseen.
Kukko oli kattilassa,
Puoli keitetty, p. jätetty,
Läksi orrelle kiekuinaan.
Kala paistina raudalla,
Puoli paistettu, p. jätetty.
Läksi mereen soutamaan.
Härkä oli kodassa,
Puoli tapettu, p. jätetty.
Läksi mäelle myristen.
Hepo nurmelle tapettu,
Puoli tapettu, p. jätetty,
Läksi auraa vetämään.
Loppuosa runoa ei ole tosin ajatukseltaan aivan selvästi ilmaistu; mutta mitä Maaria ei ota uskoakseen, ennenkuin mainitut ihmeet tapahtuvat, ei ainakaan näy olevan Jeesuksen kuolema, vaan nähtävästi hänen eloon heräämisensä. Runon ponsi on siis sama kuin Suomen ja Venäjän Karjalassa tapaamamme tarinan Neitsyt Maariasta, joka ei usko ilmoitusta ylösnousseesta Vapahtajasta, ennenkuin kattilassa kiehuva kukko tai pyy lähtee lentoon. Koska tämä karjalainen tarina on luultavasti venäläisiltä opittu, niin sopii kysyä, eikö myös kreikanuskoisten Setukaisten runo voi olla samalta taholta saatu. Vastaus tulee kuitenkin varmasti kieltävä, sillä samaa runoa on löytynyt muuallakin Virossa pari kappaletta, jotka edellyttävät katolista ja länsimaista vaikutusta. Toinen niistä tavataan Knüpfferin muistiinpanemassa vanhassa varsinais-virolaisessa Joulu-laulussa, joka alkaa ennen esitetyllä Mataleenan runolla.[385] Se tästä jatkuu:
Jesu läks siis söitemaie,
Jöulo öse esmisselle,
Marri Marta öhtaalla.
Tullid vasta Judamehhed.
Pilatuse pitkad poisid,
Sure Roduse sullased.
Jesus kinnivöeti,
Ärra Jesus tappeti.
Jesus haudaje maeti.
Jesu hauasta könneles:
"Kui te lähte linna pole,
Kallage Kidroni pole,
Vige mo issale teäda,
Vige mo emmale teäda,
Andke teäda audujalle,
Et on poega pooksessa,
Illus ilma sambaassa,
Armas haua kalda alla."
Ei siis uskund Mariani,
Et olli poega j.n.e.
Härg on lahhitud laesse,
Kuk on kulda vardaassa,
Lammas on panni peäl praesta.
Härg läks ammudes mäele,
Lammas läks mängides kässale,
Kuk läks lakka lauledesse.
Höbbedaste örta möda,
Kullaste körrendat möda,
Vaskista väravvat möda.
Siis vast uskus Mariani_. —
Jeesus sitten ajamahan
Jouluyönä ensimmäisnä,
Maarian-Martan aattona.
Vastaan Juudan miehet,
Pilatuksen pitkät pojat,
Suuren Ruotuksen rengit.
Jeesus kiinni otettiin,
Jeesus tapettiin.
Jeesus hautaan pantiin,
Jeesus haudasta puheli:
"Kun menette kaupunkiin,
Kääntykää Kidron-laaksoon,
Viekää isälle tieto,
Viekää emolle tieto,
Ilmoittakaa hautojalle,
Ett' on poika hirsipuussa,
Kaunis ilmapatsaassa,
Armas haudan partahalla."
Ei uskonut Maaria,
Ett' oli poika j.n.e.
"Härkä lahdattu laessa,
Kukko kultavartahassa,
Lammas pannulla paistina."
Härkä ammuen mäelle,
Lammas leikkien kesannolle,
Kukko laulaen lakkaan,
Hopeaista ortta myöten,
Kullaista korentoa,
Vaskista veräjää.
Sitten vasta uskoi M. —
Toinen on myöhemmin t:ri J. Hurtille Tallinnan tienoilta lähetetty katkelma, jonka edellä käy kehoitus päivälle kulumaan. Jeesuksen kirkkoon mennessä tulevat vastaan vaaleat pojat, jotka ottavat hänet kiinni ja tappavat.[386]
Jeesu hauda raiutie;
Haud oli sügav kymme sülda,
Küünar peale kümme sülda.
Valvama jäid valkjad poisid,
Piirama jäid pikad poisid.
Jeesuksen hautaa hakattiin;
Kymmenen syltä syvä,
Kyynärän päälle. Jäivät
Valvomaan vaaleat pojat,
Piirittämään pitkät pojat.
Yhtäläisyydet näihin verraten: kymmenettä syltä syvä hauta — sanan lähettäminen Maarialle — paistettujen eläinten eloon herääminen — vaikeus saada Maariaa uskomaan, todistavat epäilemättömästi, että myös Jeesuksen surma-laulu Setukaisilla on koko Viron kansan aikoinaan yhteistä runoutta. Epäselväksi jää ainoasti kalan ja lampaan vaihtelu, kukon ja härän ollessa yhteisiä. Eräässä jo Kreutzwaldin painattamassa Setukais-runossa[387] tosin esiintyy kalan sijalla lammas. Mutta senkin mainesana: "puoleksi paistettu", puoltaa juuri kalan alkuperäisyyttä ainakin Setumaan laulutavassa. Sillä tämä kala ei voi olla mikään muu kuin kampela, joka todella näyttää siltä kuin olisi puolet siitä jäänyt paistinpannuun ja toinen puoli lähtenyt mereen. Kysymys on vaan siitä, miltä taholta Setukaiset tämän tarun ovat saaneet. Venäläisillä löytyy suorasanainen legenda, joka selittää kampelan alkuperän.[388] Enkelin ilmoittaessa Maarialle Jeesuksen syntymän, hän ei ota uskoakseen, ellei puoleksi syöty kala tule jälleen eläväksi; kala herääkin henkiin ja päästetään veteen. Vaan myös germaanilaisilla kansoilla on tiettävästi yhtäläinen tarina ollut tunnettu. Uudenmaan Ruotsalaiset kertovat Neitsyt Maarian ennen Jeesuksen syntymistä syöneen kampelan puoleksi ja heittäneen toisen puolen mereen; kampelan suomalainenkin nimitys: Maariankala eli Neitsyt Maarian himokala viittaa samaan satuun.[389]
Mutta se onkin ainoa piirre, josta saattaa olla eri mieltä; Jeesuksen surma-laulu on muuten aivan kieltämättä katolisperäinen. Kahden vaiheilla voi vielä olla siitä, ovatko sen Setukaiset jo ennen kreikanuskoon kääntymistään omistaneet ja siitä saakka tallentaneet, vai ovatko he saaneet sen vasta myöhemmin, samoin kuin kreikanuskoiset Inkerikot katolisperäisen Luojan-virren luterinuskoisten naapureinsa välityksellä. Ettei jälkimmäinenkään olettaminen ole mahdoton, todistavat t:ri O. Kallasen Vitebskin läänin Lutsin piirikunnan katolisuskoisilla Virolaisilla löytämät katkelmat, joita nämät luterinuskoisina 1600 luvulla Setumaan viereisestä Võrun maakunnasta tulleet siirtolaiset ovat mukanansa tuoneet ja säilyttäneet.[390] Noista parista katkelmasta näkyy, että jo Võrunmaalla siihen aikaan Jeesuksen surma-lauluun kuului mies- ja naispalvelijoiden kutsuminen sekä koputtaminen Maarian ovelle. Toisessa Jeesus käskee Pietarin ja Paavalin, molemmat pyhät rengit, juoksemaan Maarian talolle kolkuttamaan ja ilmoittamaan hänen kärsimyksistään.
Juoksi Maaria katsomahan,
Nyrkin rintahan nujersi,
Löynnyt ei poikoa kotona;
Löysi poian hirsipuussa,
Löi kätensä kättä vasten,
Vaivassa vakaisen hengen.
Toisessa taas Maaria "käskyjalkaansa" kutsuu tuomaan vaatteet ja löytää poikansa nimenomaan "ristinpuuhun" lyötynä, vaahterainen vanne päässä.
Viimeksi olisi tarkastettava Jeesuksen surma-laulun suhde suomalaiseen
Luojan-virteen, jossa se vastaa osaksi Luojan ylösnousenta-runoa osaksi
Tapanin virttä.[391]
Että virolainen laulu on Varsinais-Virosta siirtynyt Suomen kielen alueelle, todistavat pari Koiviston saarella löytynyttä runonkatkelmaa,[392] jotka luultavasti ovat, samoin kuin eräs Salme-runon sipale,[393] suoraan yli Suomenlahden Seitskarin kautta kulkeneet.
Pietari p— s—
— — —
Rajarihmoja rakensi
— — —
"Terve, terve Maariainen,
Terve Maaria neitsykkäinen!
Pietari pyhä suloinen,
Paaval pyhä palkollinen,
Teki tietä taivahasen,
Rajariemuja rakensi,
Kolme kyntteliä käessä,
Kolme tulta kynttelissä.
Jo sinun lapses tapettihin,
Suurisormi surmattihin,
Pienisormi pillattihin,
Liinahiukset leikattihin."
Ei uskottu ukon suusta,
Akan saakelin sanasta.
Sytytti tulen punaisen,
Ei syty tuli punainen;
Sytytin tulen sinisen,
Ei syty tuli sininen;
Sytytin mä siivokommin.
Että muutkin kohdat näissä näytteissä johtuvat Virosta osoittavat kaksi koillisvirolaista laulua, joista edellinen on Juhannus-laulu, jälkimmäinen johdatus pyyntöön saada tanssimaata.[394]
A. Lähme Jaanista tulele,
Jaani tulda hoidamaie,
Kirje karja kaitsemaie.
Tuli uidab oonetesse,
Kirje kipub katusesse.
Tulge Jaanista tulele,
Peeterille, Paaverille,
Kahte kallista nimeda,
Tegid teeda taevaasse,
Raiusid teeradada,
Üles minna õunapuisse,
Maha tulla marjamaale.
B. Püha Maarja mu emäni,
Püha Anne audujani!
Ulkus uuessa tuassa,
Kahs oli küünalta käessa,
Ühes sie tuli punane,
Tõises sie tuli sinine.
Iilas tuad ja kasis lauad,
Kasis kammeri edised.
Minu ella eidekene,
Minu taime taadikene!
Andhe maada mängijalle,
Tasast maada tantsijalle —
Jo ennen on viitattu (s. 42) Länsi-Inkerissä tavattavaan runoon erämatkalla surmatusta Ylermiköstä, johon Tapanin virrestä on muutamia piirteitä sekaantunut. Vaan pääasiallisesti on siihen vaikuttanut virolainen Jeesuksen surma-laulu. Mainitussa Soikkolan-puolisessa kappaleessa hirtetystä sala-ampujasta tuo viestin emolle ensin Jumalan lintu, jota tämä ei usko. Vasta sitten kun vartaassa kypsynyt hanhi nousee luilleen liikkumaan ja vaakkumaan, emo ottaa kuullakseen. Mutta isä ei vieläkään usko, ennenkuin sarjoilla tapettu härkä samoin nousee ylös ammumaan.
Toiselta puolen on huomattava eräs Länsi-Inkeristä t:ri J. Hurtille lähetetty vironkielinen käännös Tapanin virren alkua, johon niinikään Jeesuksen surma-laulusta hevosen eloon herääminen on yhdistetty.[395]
Tabaniha poisikane,
Tabani heuste herra,
Suurte Ruooduste sulane.
Hobu oli soolassa künässä,
Seelt tous üles hirnumaie,
Mää pääle mängimäie.
Taban on tagusta tehtud,
Kuoera karvust on kootud,
Hundi nahast ommelettud.
Heuste herra, joka vastaa Inkerissä yleistä Tapanin mainesanaa, on selvää suomea. Ruooduste sulane on ilmeinen käännös Ruotuksen renkiä, joka kuitenkin varsinais-virolaisessa laulussakin Juutalaisista käytettynä tavataan. "Takusta tehty" Tapani on myös Suomen puolella osoitettu ja selitetty.
Mutta vaikka niin muodoin Tapanin virsi ja virolainen Jeesuksen surma-laulu ovat Länsi-Inkerissä joutuneet kosketuksiin keskenään, ei tämä jälkimmäinen voi syntyperäänsä nähden olla missään suoranaisessa yhteydessä suomalaisen Luojan virren osien kanssa. Ja kuitenkin on usean piirteen yhtäläisyys epäilemättömästi todellinen: johdanto — yhdeksän syltä syvä hauta — paistetun kukon ja lisäksi vielä härän eloon herääminen uskon ehtona. Tämä yhtäläisyys on tuskin muuten selitettävissä, kuin olettamalla, että Suomalaisilla ja Virolaisilla on ollut yhteinen lähde germaanilais-katolisessa kansanlaulussa, niinkuin myös Mataleenan virteen nähden on osoitettu.
Mahdollista on, että virolainen Jeesuksen surma-runo, samoin kuin runo Mataleenasta, suomalaiseen verraten on lähempänä esikuvaansa. Tähän olisi siinä tapauksessa kuulunut, paitsi Tanskassa todella säilynyttä johdantoa, sekä Jeesuksen sulkeminen syvään hautaan että sanan vieminen Maarialle. Jälkimmäisen osan sijaan olisi siitä päättäen vasta Suomessa keksitty kertomus auringon avunannosta, jonka suomalaista alkuperää on muillakin perusteilla pitäminen hyvin todennäköisenä.
13. Loppukatsahdus Luojan virteen.
Mikä ennen kaikkea Luojan virren lukuisia kappaleita tarkastettuamme tekee meihin vaikutuksen, on epäilemättä niiden runsaus. Eikä niihin vielä likimainkaan rajoitu se hengellinen kansanrunous, joka Suomessa keski-ajalla kukoisti. Useissa Kalevalan-aineisissakin kertomarunoissa, niinkuin Päivänpäästössä, Väinämöisen polvenhaavassa ja laivaretkessä sekä Lemminkäisen kutsuissa Päivölän pitoihin, on todistettavasti pohjana katolisperäinen legenda. Erittäin loitsurunoissa löydämme vielä koko joukon kristillisen mielikuvituksen muodostamia kertoelmia ja pienoiskuvia.
Tämä katolisperäinen runouden laji oli Suomalaisilla aikoinaan yhteinen germaanilaisten kansojen kanssa. Vaan Suomalaisten on ensinnäkin se ansio, että ovat verrattomasti täydellisimmän kokoelman säilyttäneet. Luterinuskoisinakin he näitä runoja vielä 1600 luvulla lauloivat ja opettivat samalla kreikanuskoisille naapureilleen, jotka niitä uskollisesti ovat meidän aikaamme asti tallessa pitäneet, yhä lisäten varastoansa Venäläisiltä lainaamillansa legendoilla. Ne siis todistavat, samoin kuin äsken löydetyt ja julkaistut harvinaisen rikkaat hengelliset sävelmämme myöhemmältä ajalta, miten syvällä Suomen kansalle ominaisen uskonnollisen mielialan ja harrastuksen juuret piilevät.
Säilyttämisen ansio on suomalaisella runolla monesti myös siinä tapauksessa, että vastaava laulu vielä muuallakin tavataan, useihin yksityisiin piirteihin nähden, jotka se on pysyttänyt alkuperäisessä muodossaan.
Toisena lukuun otettavana etuna muiden rinnalla on suomalaisen muodostuksen itsenäisyys. Siihen on suureksi osaksi pakoittanut germaanilaisista laulun mitoista peräti poikkeava vanhan runomme rakennus, jossa etenkin kerto on vaatinut omintakeista ajatustyötä. Vaan työn tulos, joka kauneudessa välistä voittaa esikuvansa, on kuitenkin etupäässä riippunut Suomen kansan runollisesta taipumuksesta ja kyvykkäisyydestä.
Lisäksi tulee suomalaisen runon vaihtelevaisuus ja kehittyväisyys. Sen havaitsee paraiten, jos vertaa suuren Saksan tai myös laajan Venäjän eri osista koottuja saman laulun kappaleita keskenään; toisintelut ovat niissä yleensä jotenkin vähäisiä, aniharvoin kuvastaen laulun levitessä tapahtunutta paikallista kehitystä. Suomalaisten runojen kehittyväisyys on kuitenkin suhteellinen laulajain kykyyn ja siinä suhteessa on ilmeinen eroitus eteläsuomalaisen (Inkerin puolen ja Karjalan kannaksen) sekä pohjoissuomalaisen (Suomen- ja Venäjän-Karjalan) runopiirin välillä. Pohjoisempana on esitys selvästi vilkkaampi, draamallisempi; toimivat henkilöt alkavat ikäänkuin elää ja vuoropuhelut käyvät yhä vaihtelevammiksi.
Sama eroitus on nähtävänä vielä runojen yhteenliittämisessä, joka niinikään on suomalaisen runon huomattavimpia ominaisuuksia. Jos asetamme rinnan Inkerin puolisten laulajain Luojan virren yhdistykset ja sen tavallisen kokoonpanon Venäjän Karjalassa, niin täytyy meidän myöntää, että jälkimmäinen ei ole ainoastaan siinä edellisiä etevämpi, että se on yksi, vaan että se on myös yhtenäinen, järjesteellinen. Kuitenkin on Inkeriläisillä ollut juuri samat ja vähän runsaammatkin ainekset käytettävänä; mutta jo Lapsenetsintä-virren asettaminen Saunanhaku-virren edelle osoittaa kokoonpanokyvyn heikommuutta. Yhtäläinen lausunto on annettava Setukaisten yrityksistä panna kokoon virolaisia lauluja Jeesuksesta; laulut ovat itsessään kyllä erinomaisen kauniit, vaan niiden liitokset ovat auttamattomasti höllät.
Mistä sitten johtuu tämä tuntuva eroitus? Sen tavallaan löydämme vanhan
Väinämöisen vastauksessa nuorelle Joukahaiselle (Kal. 3: 184-5):
Lapsen tieto, naisen muisti,
Ei ole partasuun urohon.
Asian laita on todella se, että Viron puolella sekä Inkerinmaalla ja Karjalan kannaksella nuoret tytöt ovat runolaulun varsinaisina viljelijöinä; jota vastoin Itä-Suomessa ja Venäjän Karjalassa vanhat ukot sitä etupäässä edustavat. Toisaalla se siis on ollut lasten leikkiä, jota tosin vanhemmallakin ijällä mielihyvällä muistellaan; toisaalla taas vakavaa opettavaista ja mieleen vaikuttavaista esitystä. Epillisen runouden läheinen yhteys etelämpänä lyyrillisen ja pohjoisempana loitsurunouden kanssa vastaa niinikään laulajissa tapahtunutta vaihdosta.
Luojan virren täydennys-yritys pohjoisimmassa Vienan läänin runoalueessa osoittaa meille kansanrunon äärimmäisen rajan. Kokeen onnistumattomuus ei riipu niin paljon siitä, että laulajalla on ollut yhdistettävänä katolisperäisiin lauluihin Venäläisten välittämiä suorasanaisia tarinoita. Onhan niitä muutamia todella sekä sisällykseen että muotoon nähden sulatettu, niinkuin Saunanhaku-virressä hevosen esiintyminen. Vaan koko aate luoda täydellinen Messiaadi, kokonaiskuvaus Vapahtajan elämästä, ei ole ollut itsetiedottoman kansanlaulun toteutettavissa. Siinä on jo kyllin, että oppimattomassa runolaulajassa on herännyt eloon tämä ajatus.
Lönnrot ei kuitenkaan ole ottanut varteen esitetyssä täydennys-yrityksessä piilevää kehoitusta, vaan on tyytynyt vakinaiseen Vienan-puoliseen kokoonpanoon. Yhtenä syynä on nähtävästi ollut uusien liitteiden suorasanainen ja lisäksi vaillinainen muoto.[396] Yleensä Lönnrot ei ole tahtonut kansantaruja itse pukea runomittaan; harvinaisena poikkeuksena on Kantelettaren saturuno "Viisastunut" (III. n:o 59), joka mahdollisesti hänelle kerrottiinkin paikka paikoin runomitallisena, kuten Vienan läänin sadunkertojain toisinaan on tapana.
Myöskin on muistaminen, kuinka arka käsiteltäväksi Luojan virren koko aine on ja erittäin siihen aikaan oli. Sen näemme jo vanhemman Topeliusen muistutuksessa julkaisemaansa "Paavin Opin aikuiseen Pääsiäis-juttuun": — — "Runo, jolle täsä on annettu sia, että siitä niin selkiästi on nähtävä niiden aikain mielen laatu, ja kuinka peräti joutavilta jutuilta pimitetty heidän tietonsa Jumalasta ja Lunastuksesta oli. Onnelliset meidän aikamme, joina Jumalan Sanan valkeus on pimeyden turhat juorut hajottanut." Kantelettaren kolmannen kirjan esipuheessa katsoo Lönnrotkin tarpeelliseksi erityisesti puolustaa Luojan virren liittämistä kokoelmaan: "Melkein koko virsi on tyhjää juorua, jolla Raamatussa ei ole pienintäkään perää — — hänen virressä mainittu viekkautensa eli kavaluutensa Juutasta kohti on koko hänen Jumaluuttansa vastaan pitävä asia, niinkuin se myös muutenki on valet, muuta nimittämättä. Mutta niin tuhma ja perätön kun tämä virsi yhdeltä puolelta on, niin on se toiselta puolelta sanarakentonsa suhteen soma ja kaunis; josta on nähtävä, että asia itse ja sanarakento ovat eriasioita, vaikka yksinkertaset niitä aina ei erota toisestaan."
Lisäksi on epäilemättä vaikuttanut se seikka, että Lönnrot oli useimpia Luojan virren kappaleista jo käyttänyt Kalevalan kokoonpanossa. Sen loppukohtaukseen on Marketan ja Maarian sekä nimien (Marjatta) että runojen yhdistymisen johdosta sovitettu Marja-virsi ja Saunanhaku ynnä Lapsenetsintä, viimeksimainittu kuitenkin vasta Uudessa Kalevalassa. Samoin on Lemminkäisen surma-runoon, kuten mainittu, Lapsenetsintä sekä osa Luojan ylösnousentaa yhdistetty. Vielä on Hiiden sepän kahlintaakin palanen liitetty Päivänpäästön kuvaukseen lähes viimeisessä runossa.
Sitä paitsi olivat useat ulkopuolelle Luojan virttä jääneet katolisperäiset legendarunot, joita Lönnrot olisi voinut käyttää tämän laajentamiseen, jo kansanlaulussa siirtyneet Kalevalan henkilöiden nimille, niinkuin on viitattu.
Viimeksi on otettava huomioon, että Lönnrotilla oli Kalevalassa kerran toteutettuna aate koota Suomen kansan vanhat runot yhdeksi yhtenäiseksi runoelmaksi, joka antaisi täydellisen kuvauksen sen muinaisesta uskosta ja elämästä. Silloin kuin hän runolaulajan ohjausta noudattaen ryhtyi liittämään yhteen "Runokokousta Väinämöisestä", oli hänelle kansan puolelta mikäli mahdollista kaikki valmistettu. Ainekset tähän olivat kauttaaltaan runomitalliset sekä monin verroin runsaammat ja vielä paljoa laajemmin yhdistyneet, kuin Luojan virren kappaleet. Ymmärrettävää siis on, ettei Lönnrot vähemmillä edellytyksillä ruvennut yhtäläistä työtä toistamiseen suorittamaan. Kuinka vähän satunnainen, Lönnrotin mielivallasta riippuva Kalevalan kokoonpano on, selviää katsoen tältäkin kannalta.
IV.
Viron orjan virsi.
1. Runon muodostus Virossa.
Perin vastaisen kuvan suomalaisen runon kehityksestä edellä esitettyyn Luojan virteen verraten näyttää meille se Kantelettaren virsilauluista, joka nimellä "Viron orja ja isäntä" on painettu kolmannen kirjan neljäntenä runona. Luojan virren olemme nähneet moneen otteesen aina useammasta kappaleesta yhteen liittyvän, yhä uusia aineksia puoleensa vetävän ja niiden vaikutuksesta alati muuntelevan. Viron orjan virren sitä vastoin tapaamme suomenkielellä joka paikassa yhtäläisenä kokoonpanona, jossa ainoasti yksityiset piirteet hiukan vaihtelevat, vaan itse juoni pysyy alusta loppuun muuttumattomana. Aivan erilainen on myös molempien runojen kulku. Ikäänkuin säteitten tavoin Luojan virsi Itä-Suomen kautta hajaantui usealle taholle: erikseen Inkerinmaalle suunnassa pohjoisesta etelään ja idästä länteen; erikseen Salmin kihlakuntaan leviten suoraan lännestä itään; erikseen vielä Venäjän Karjalaan, jossa se rajan yli Vienan lääniin saavuttuaan näkyy kääntyneen etelää kohti Aunuksen puolelle. Sillä aikaa Viron orjan virsi kulki yhtenä virtana, ensin Inkerinmaan kapeassa uomassa päinvastaista suuntaa lännestä itään ja etelästä pohjoiseen Suomen rajalle, mistä se levisi yli Itä-Suomen runoalueen, siten että pää-virta kulki pitkin Laatokan rantaseutua Itä-Karjalaan sekä Ilamantsin puolelle ja virran lieve ulottui Savoon ynnä savolaissukuiseen Pohjois-Hämeesen asti. Mutta Venäjän Karjalassa, jossa Luojan virsi on runsaimmin ja täyteläisimmin edustettuna, on ainoasti vähäisiä katkelmia löydetty kysymyksessä olevasta runosta. Ja päin vastoin kuin Luojan virsi, joka todistettavasti johtaa syntyperänsä Länsi-Suomesta, on Viron orjan virsi ilmeisesti saanut alkunsa Viron puolella.
Orjan asemasta on Viron kansalla valitettavasti ollut yllin kyllin aihetta laulaa ja se onkin synnyttänyt tämänaineisia runoja kokonaisen ryhmän, jota onnellisemman Suomen kansan ei ole tarvinnut omistaa. Vaan tutkimuksemme alainen runo koskettelee yleisempää isännän ja palkollisen välistä suhdetta ja on siitä syystä hyvin suomenpuolisiinkin oloihin soveltunut. Se on verrannollisesti suomenkielellä ollut enemmänkin suosittu laulu, sillä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa tavattavaa sataista suomalaisten kappalten lukumäärää vastaa t:ri J. Hurtin kokoelmissa vähän päälle kolmekymmentä vironkielistä kirjaanpanoa. Mutta sen sijaan, että edelliset ovat kaikki yhtä laatua, jakautuvat jälkimmäiset kahteen huomattavasti eriävään toisintoryhmään: etelä- ja pohjois-virolaiseen; etelävirolaisesta on vielä eroitettava omituinen toisen runon yhteydessä muodostunut osasto.
Jos viimeksi mainitun osaston heitämme tutkimuksen loppuun, niin jää tarkastettavaksemme 13 (A) eteläiseen[397] ja 9 (B) pohjoiseen ryhmään kuuluvaa ynnä 3 (C) epämääräistä kappaletta.
A. Pärnunmaa: Halliste 1. H. II. 5. s. 36 (Jos. Hurt n:o 20). — Karksi 2. II. 5. 306 (sam. 82). — 3. II. 5. 362 (sam. 38). — 4. I. 2. 138 (J. Tiidt 3 b). — 5. III. 5. 894 (M. Kõeva 1). — Viljanninmaa: Helme 6. IV. 3. 96 (G. Habicht 68). — 7. III. 6. 170 (J. Niilender 3). — 8. I. 5. 249 (E. Suidt 5). — Tarvastu 9. IV. 3. 177 (H. Kallas 1). — 10. II. 25. 776 (J. Trull 59). — Tartonmaa: Nõo 11. III. 10. 238 (H. Viera 12). — Palamuse 12. II. 27. 235 (H. Maasen 25). — Tõrma 13. III. 9. 241 (V. Part 5).
B. Viljanninmaa: Kolga-Jaani 14. III. 7. 961 (A. Pihlak 17). — Põltsamaa 15. III. 7. 481 (I. Võhrmann 1). — Tartonmaa: Laiuse 16. VL. 1887 s. 102 (G. Johannson 43). — Varsinais-Viro: Vaivara 17. II. 1. 53 (M. Ostrov ja O. Kallas 69). — Jõhvi 18. II. 1. 349 (sam. 503). — Lüganuse 19. II. 1. 615 (sam. 794). — Simuna 20. II. 38. 623 (J. Sepp 12). — 21. II. 53. 587 (H. Böckler 37). — Harjumaa: Jõelähtme 22. II. 17. 388 (H. Redlich 2).
C. Tartonmaa: Tartu 23. III. 21 480 (J. Siral 2). — Laiuse 24. VL. 1887 s. 34 (M. Ostrov 32). — Harjumaa: Kose 25. II. 37. 586 (T. Viedemann 103).
Etelävirolainen ryhmä (A), kuten näemme, rajoittuu löytöpaikkoihinsa nähden hyvin ahtaaseen alaan: Pärnunmaan kaakkoiseen kulmaan sekä Viljanninmaan eteläiseen kärkeen ynnä Tartonmaahan. Näytteeksi otettakoon pisin Pärnunmaan kappaleista (A 4), täydennettynä toisella melkein yhtäpitävällä kirjaanpanolla (A 3):
Sedä' i tää, ega' i mõista.
Kun ori une magasi,
Sulan vaene suigatelli, (3)
Suure suo, laia laane, (3)
Suure suo keskeelle,
Laia laane vaieelle;
Peenar pikka istepenki,
Sööta suuri söögilauda,
Mätas pehme pää alune.
Kägu tall kuksi käte pääle,
Lõukene lõua pääle,
Pääsukene pää pääle,
Sisask lindu silma pääle,
Peo lei pilli uule pääle, (3)
Kuule' s orja maasta tõusta.
Tulliv' katsi engeleta,
Võtiv' see orja õlale,
Kääniv' orja käte pääle,
Viisiv' orja taivaasse,
Maari kammerde lävele,
Looja suure usse suile.
Ori sääl linki liigutele,
Rauda rampi raputele.
Maari kammerist kõneli:
"Kes sääl linki" j.n.e.
Orja kuuli, kosti jälle:
"Ori linki" j.n.e.
Maari kuuli, kosti jälle:
"Tule sisse orjakene,
Istu kulda tooli pääle,
Kulda tooli, õbe õrre;
Küll said maale püstü kurta" (3).
Anti kätte saia tükü:
"Söö saia orjakene,
Küll said maale nälgä nätä."
Tuodi (3) kätte õlle toobi:
"Juo õlut orjakene,
Küll said maale vettä juvva" (3).
Keh mull perrä või tulesse?
Peremees perrä tulesse
Küünärpuu pikka peonna,
Perenaine sääl peränä,
Kanga paagi kannelenna.
"Tule ori, võta oma,
Tule vaene, võta vaeva!"
Orja kammerist kõneli:
"Pea esi peremeesi,
Pea esi perenaine,
Pea oma peene amme,
Kanna oma kalevese;
Jobap Maari mulle massi,
Taevas alli mull tasusi."
Maari kammerist kõneli:
"Tule sisse peremeesi,
Tule sisse perenaine!"
Andas ala tulda tooli:
"Istu tulda tooli pääle (3),
Tulda tooli, tõrva õrre."
Tuodi kätte tule toobi: (3)
"Juo tulda, tõmba tõrva,
Seni kui pada pantanesse,
Seni kui katelt kantanesse.
Sõs su pata pantanesse,
Sõs su katles kantanesse,
Latse perrä laavitesse,
Alge ala lõhutesse.
Kusa's massa orja vaeva,
Kusa's massa maa pääl,
Ega's anna alla taeva,
Nüüd sa keed katelen,
Nüüd sa põled põrguen."
En tiedä, enkä ymmärrä,
Kussa orja unen makasi,
Renki raukka uinahteli,
Suuren suon, laajan korven,
Suuren suon keskellä,
Laajan korven vaiheilla,
Piennar pitkä istuinpenkki,
Kesanto suuri ruokapöytä,
Mätäs pehmyt päänalainen.
Käki kukkui kätten päällä,
Leivonen leuvan päällä,
Pääskynen pään päällä,
Satakieli silmän päällä,
Kuhankeittäjä huulen päällä.
Orja ei kuule maasta nousta.
Tuli kaksi enkeliä,
Ottivat orjan olalle,
Käänsivät orjan kätten päälle,
Veivät orjan taivahasen,
Maarian huoneen kynnykselle,
Luojan suuren uksen suille.
Orja linkkua liikutti,
Rautahakaa raaputti.
Maaria huoneesta puheli:
"Ken siellä linkkua" j.n.e.
Orja kuuli, vastasi:
"Orja linkkua" j.n.e.
Maaria kuuli, vastasi:
"Tule sisään orjaseni.
Istu kultatuolin päälle,
Kultatuolin, hopeaorren;
Kyllin maalla seisten surit."
Annettiin käteen vehnänen:
"Syö vehnästä orjaseni;
Kyllin maalla nälkää näit."
Tuotiin käteen oluttuoppi:
"Juo olutta orjaseni,
Kyllin maalla vettä joit."
Ken perääni tulee?
Isäntä perään tulee,
Kyynärpuu pitkä pivossa,
Emäntä vielä perässä,
Kangaspakka kainalossa:
"Tule orja ota omasi,
Vaivainen vaivannäkösi!"
Orja huoneesta puheli:
"Pidä itse isäntä,
Pidä itse emäntä,
Pidä hieno paitasi,
Kanna oma verkasi,
Jo Maaria mulle maksoi,
Taivas harmaa korvasi."
Maaria huoneesta puheli:
"Tule sisään isähtä,
Tule sisään emäntä!"
Annetaan tulinen tuoli:
"Istu tulisen tuolin päälle,
Tulisen tuolin, tervaorren."
Tuotiin käteen tulituoppi:
"Juo tulta, särvi tervaa,
Kunnes pata pantanehen,
Kattila kannettanehen,
Sinut pannahan patahan,
Kattilahan kannetaan,
Lapset perään ladotahan,
Halot alle lohkotahan.
Et maksanut orjan vaivaa,
Et maksanut maan päällä,
Etkä antanut alla taivaan,
Nyt sä kiehut kattilassa,
Nyt sä palat helvetissä."
Parissa kirjaanpanossa on omituinen loppuliite (A 7, vrt. 12):
"Nüüd sa põlet põrkuenna,
Keet sa keeva katelenna!
Mu pannas tulda tegema
Alge alla heiteemma.
Kästas panna ütsi algu,
Ma sull pane paari algu."_
Nyt sä palat helvetissä,
Kiehuvassa kattilassa!
"Minut tulta tekemään,
Halkoja alle heittämään;
Käsketään panna yksi halko,
Panen sulle kaksi halkoa."
Että tämä virolainen Orja laul (A 9) on useammasta aineksesta kokoonpantu, ei osoita ainoastaan mainittu lisäys, joka selvästi johtuu muutamasta sadusta, missä paholainen..panee pojan hoitamaan tulta kattilan alla ja poika nähtyänsä, että siinä sisässä on hänen entinen ilkeä isäntänsä, vielä lisää halkoja alle. Myös isäntäväen ja orjan välinen keskustelu taivaassa kuuluu erinäiseen lyyrilliseen, runoon, jota on tavattu kaikkialla vironkielen piirissä, paitsi aivan kaakkoisimmassa osassa, Setukais-murteen alueella. Sen muoto ilmaantuu eheänä tuossa pienessä epämääräisessä ryhmässä (C), jossa se on runon alkuosana, esim. (C 24):
Peremees peremeheke,
Perenaene naesukene!
Maksa ära orja pallea,
Orja palka, vaese vaeva.
Kui sa ei maksa siia maani,
Siis sa tasud taevaesse,
Maksad Maaria majasse.
Siis sa käid käärid käessa,
Riiderulli kaindelasse,
Küünar pika puu peosse:
"Tule ori, võta oma,
Tule vaene, võta vaeva,
Suilene suurta tööda,
Päilene päeva palka!"
— "Ei ma taha taevaasse,
Kui sa ei maksnud seale maale,
Kus mu pihta piinatie,
Käevarsi vaevatie,
Kus mu küüsed külmetasid,
Kus mu varvad valutasid,
Sõrme otsad sõitelesid."
Tulli taeva peremees.
Mis tal siis seal alla anti,
Alla anti, ette panti?
Anti alla rauda tooli,
Panti ette rauda lauda,
Peale raudased koarikad,
Ühes tulda, teises tõrva,
Kolmandas koera ilada.
"Söö sina tulda, tõmma tõrva,
Korista koera ilada!"
Tulli taeva orjakene
— — kulda tooli — lauda — kullased koarikad:
"Söö sa kulda, joo sa metta,
Hammusta haljasta hõbedat!"
Isäntä isäntäiseni,
Emäntäinen naikkoseni!
Maksa pois orjan palkka,
Orjan palkka, vaivasen vaiva.
Jos et maksa tällä maalla,
Kyllä korvaat taivahassa,
Maksat Maarian majassa.
Silloin käyt kädessä sakset,
Vaatekääry kainalossa,
Kyynär pitkä puu pivossa:
"Tule orja, ota omasi,
Vaivanen vaivannäkösi,
Kesärenki työsi tulos,
Päiväläinen päiväpalkka!"
— "En minä tahdo taivahassa,
Kun et maksanut sillä maalla,
Kuss' olkapäitäni piinattihin,
Käsivarsia vaivattiin,
Kussa kynteni kylmettyivät,
Varpahani vaivan saivat,
Sormenpäitäni pakotti."
Tuli isäntä taivahasen.
Mitä siell' alle annettihin,
Mitä pantihin etehen?
Tuotiin alle rautatuoli,
Pantiin eteen rautapöytä,
Päälle rautaiset pikarit,
Yksi tulta, toinen tervaa,
Kolmas koiran kuolaa.
"Syö tulta, ryyppää tervaa,
Korjaa koiran kuolaakin."
Tuli orja taivaasen
— — kulta tuoli — pöytä — kultaiset pikarit:
"Syö kultaa, juo mettä,
Pure kirkasta hopeaa!"
Paitsi kaikille ryhmille yhteistä orjan ja isännän vastakkaista kohtelua taivaassa, ovat etelävirolaiseen säännöllisesti kuuluvia piirteitä: orjan nukahtaminen keskelle suota — harvoin Maarian mäelle kukkien keskelle (A 2, 6), joka on toisesta runosta lainattua; kahden (yhden ainoasti A 7) enkelin[398] ilmestyminen orjaa noutamaan sekä kolkuttaminen taivaan ovelle.
Neitsyt Maarian nimenomainen esiintyminen tässä todistaa, että etelävirolainen runo on jo katolisella ajalla muodostunut. Hyvin somasti kuvataan eräässä kappaleessa, kuinka enkelien orjaa tuodessa (A 9):
_Mari kedras keset tare,
Viskas maale villavakka,
Võtt ta valla suure ukse,
Läsk ta valla raske rampi.
Maaria kehräsi keskellä tupaa,
Viskasi maahan villavakan,
Otti auki suuren oven,
Päästi auki raskaan säpin.
Vanhanaikainen on myös taivaan oven sulkulaitos, ilman lukkoa ja avainta: sisäpuolelta auki työnnettävä sekä ulkopuolelta kolistettava, nähtävästi erityisellä kolkuttimella, joka välistä nimenomaan mainitaan olleen rautarengas (A 6-8). Tämän piirteen puuttuminen Tartonmaalla, jossa orja yksinkertaisesti viedään taivaasen (A 11, 12, 13; ainoasti keskimmäisessä lisäyksellä: Maari ema ukse kõrva), viittaa siihen, että etelävirolaisen runon syntymäpaikka on länsipuolelta sen aluetta etsittävä.
Yhdessä Pärnunmaan kappaleessa kuvataan tarkemmin, kuinka vetelä oli suo orjan leposijana (A 5):
Süld tall vetta alla selja —
Küünär vett tall alla külje.
Parissa Viljanninmaan kirjaanpanossa kiinnitetään kosteuden lisäksi vielä huomio makuupaikan kylmyyteen (A 9, vrt. 7):
Küünar vett tall külle alla,
Vassa valgeda raheda.
Kyynär vettä kyljen alla,
Vaaksa valkoista raetta.
Näille säkeille on antanut uuden käänteen pohjoisvirolainen toisintomuoto (B), jota on täydellisenä tavattu kahdesti Viljanninmaan pohjoisosassa, kerran Tartonmaan luoteiskulmassa ja neljäs kappale itäisimmässä Varsinais-Virossa. Paitsi näitä löytyy vielä neljä varsinaisvirolaista ynnä yksi Luoteis-Virossa muistiinpantu, joissa näiden johdanto puuttuu, vaan jotka muuten näihin läheisesti liittyvät.
Toinen Viljannin-puolisista kirjaanpanoista alkaa (B 15):
_Aru anti orjal aega,
Aru üksik tunnikene,
Jouluks joosta emale.
Siiski oli vööni vetta,
Vööni vetta, polvi lunda,
Vaks oli valgeta raheta.
Aikaa annettiin orjalle
Harvoin yksikään tunti,
Jouluksi juosta emon luo.
Silloinkin oli vyöhön vettä,
Vyöhön vettä, polveen lunta,
Vaaksa valkoista raetta.
Täydellisenä painettakoon mainittu varsinaisvirolainen kappale, koska se on Inkerinmaan rajaa lähinnä olevasta Vaivaran pitäjästä saatu (B 17). Sen suomenkieltä lähentelevän muodon ymmärtämiseen riittänevät muutamat sanaselitykset.[399]
Aiga orjal annetie,
Kätte orjal käänetie,
Joulusta kodoje juosta,
Mardista omile maile,
Katrinasta kaugeelle.
Ori uppunes lumeje,
Käed vahtoje vajosid,
Sormed soolaje sulasid.
Viedi orja taivaje.
Ori ulkus taivassa, 10
Maria verava suussa.
Siis västas Vana Jumala:
"Tule siia orja vaine!"
Siis tuodi tuoli alla,
Sulgi patja keskeella.
"Istu siia orja vaine!
Kül oled saanud seisaksenna
Orja vaine ollesenna,
Käskujalgun käieksenna."
Siis tuodi voida leiba, 20
Mett tuobist —
"Süö siint ja juo siint,
Kül oled saanud vettä süüä,
Vettä süüä, vettä juua,
Orja vaine" j.n.e.
Siis ulkus peremehike.
Siis vastas Vana Jumala:
"Tule siie peremehike,
Tule külmäje tubäje, 30
Küttämatta huoneje!
Kül oled saanud suojas olla."
Siis tuodi tuline tuoli,
Rauda arja keskeelle:
"Istu siie peremehike!"
Siis tuodi tuline tuopi,
Tulda, terva tuobi siessa:
"Süö siitä, juo siitä!
Kül oled saanud mette süüä,
Mette süüä, mette juua, 40
Peremehena ollesenna,
Käskujalgu käskidessa,
Sulasid sundidessa."
Siis vastas peremehike:
"Miks siis mulle ninda tehjä?"
Siis vastas Vana Jumala:
"Sest sulle nindä tehjä,
Et pahast maksid orja palka,
Pienemalle kilmitulle,
Kitsamale kangaalla." 50
Siis kutsus peremehike
Orja taivasse,
Siis lubas palka maksta
Suuremalle kilmitulle,
Laiemalle kangaalle.
Siis vastas Vana Jumala:
"Ei ole tarvis taivasse,
Maksu ei Maarja iessa,
Kui et ole maksand maassa palka,
Oma herra heinamaale, 60
Talupoja toassa."
Tässä niinkuin parissa muussakin pohjoisvirolaisen ryhmän kappaleessa (B 14, 18) jää ilmoittamatta, kuka orjan tuo taivaasen, kerrotaan vaan yksinkertaisesti, että hän vietiin. Edellä mainittu Viljannin-puolinen kirjaanpano jatkuu (B. 15):
Siis Jeesus hüidis taevaasta,
Musta Maaria kõneles:
"Tulgem kolmed hingelised.
Tooge ori taevaaije!"
Siinä siis henkiolentoja on kokonaista kolme. Muutamissa muistiinpanoissa yksi tähti hänet noutaa (B 16, 20, 21); läntisimmässä pohjois-virolaisessa tulee kuitenkin toiseksi Maaria (B 22):
Tuli tähte taivaasta,
Maarja maa rajalta,
Võttis orja kaendelasse,
Käänas käevarre peale.
Etelävirolainen, milt'ei säännöllinen enkelien kaksiluku on näitä vaihtelevia muotoja ilmeisesti alkuperäisempi.
Varsinais-virolaisessa näytteessä on Maarian veräjä vielä tallella. Toisessa kirjaanpanossa Vaivaran viereisestä Jõhvin pitäjästä on myös taivaan ovelle kolkuttaminen säilynyt (B 18):
Kui ori ära suresi,
Orja taeva viidaneksi,
Ulgub Looja ukse eessa,
Koputab koja lävela.
Tuleb vastu inglikene:
"Mis sa tahad, orjaparga?"
— "Tahaksin ma taeva tulla."
Tehti lahti taeva uksed.
Kun orja kuoli,
Orja taivaasen vietäneen.
Käypi Luojan uksen edessä,
Kolkuttaa talon ovella.
Tulee vastaan enkeli:
"Mitä tahdot orja parka?"
— "Tahtoisin tulla taivaasen."
Avattiin taivaan ovet.
Vaan vastakohdaksi on siinä lisätty isännän tulo helvetin ovelle koputtamaan, jonka jälkeen hän ei enää ole tilaisuudessa orjaa puhuttelemaan:
Kui peremees ära surest,
Viidi peremees põrgu poole.
Ulgub seala ukse eessa,
Koputab koja lävella.
Üüab Toonelda isanda:
"Kes see ulgub ukse eessa" j.n.e.
— "Peremees ulgub" j.n.e.
Lasti peremees põrgu tulla.
Niinikään myöhäsyntyinen piirre on isännän osoittaminen erityiseen kylmään tupaan Vaivaran-puolisessa näytteessä. Muistutusta, että hän oli tarpeeksi saanut olla lämpimässä, kuitenkin vastaa muutamassa etelävirolaisessa kappaleessa tavattava, yhtä ylimääräinen selitys, heti kun orja sisään kutsutaan (A 7):
Küll said maale väljän olla.
Kyllin olit maan päällä ulkona.
Voileivän antaminen juomisen lisäksi muistuttaa etelämpänä Virossa yleistä vehnäkakun tuomista selityksellä: "kyllin sait nälkää nähdä", taikka toisinaan (A 9, IL, 13; A 7):
Küll said maale leiba süüa e. haganaist leiba_.
Kuitenkin myös tämä piirre on nähtävästi liikanainen. Sillä on harvoin mitään vastaavaa isännän osaksi tulevassa tarjoilussa.[400] Eikä se mitenkään sovellu sarjaan: kultatuoli — kultatuoppi, tulinen tuoli — tulinen tuoppi. Siitä syystä on vehnäleivän lisään tullessa tuoppi milt'ei säännöllisesti (paitsi A 2) kultaisuutensa kadottanut yhtäläistyen jokapäiväisemmäksi oluttuopiksi.
Kultaisen eli pohjoisempana tavallisemmin hopeaisen tuopin sisällyksenä mainitaan mesi (myös A 1), usein kahdella synonyymilla, esim.
Mett ja mõdu toobi sees (B 22).
Täis sii mõdu, täis magusta (B 14).
Mett ja viina toobissa (B 16).
Mettä, hunajaa tuopissa.
Täysi mettä ja makeaa.
Mettä, viinaa tuopissa.
Niinikään on isännän tulisessa tuopissa tavallisesti kahta lajia: tulta ja tervaa.
Pohjoisvirolaiselle ryhmälle ominainen piirre on isännän nimenomainen kysymys, minkätähden häntä niin toisin taivaassa kohdellaan; se selitys, että hyvä olo tässä elämässä tuo mukanaan huonon tilan tulevassa, ei ole semmoisenaan enää tyydyttänyt. Enimmiten ainoasti isäntä tekee tämän kysymyksen ja siihen tavallisesti orja itse vastaa: Miks sa ei maksnud orja vaeva l. palka, (B. 16, 20-22). Itäisimmässä varsinaisvirolaisessa näytteessä kuitenkin annetaan selitys taivaan valtiaan puolesta: "Pahast maksid" j.n.e.; samoin esillä olleessa Viljannin-puolisessa kappaleessa (B 15), jossa myös orja ja niinikään isäntä jo ennen noita kysymättäkin annettuja selityksiä tiedustelevat:
"Miks mul seda annetasse?"
— "Sest sul seda annetasse."
Tämän muodostuksen kautta vakaantuu isännän ja orjan välinen keskustelu, joka useammassa etelävirolaisessa kappaleessa esiintyy orjan ja isännän tarjoilujen väIissä,[401] pysyväisesti runon loppuun, liittyen siihen kiinteämmin yllämainittujen välisäkeiden avulla. Siitä myös seuraa, että orjan emäntä, joka etelävirolaisessa toisintomuodossa tavallisesti ilmaantuu isännän rinnalla, kuten itsenäisenä esiintyvässä Isäntäväen puhuttelu-runossa, pohjoisvirolaisesta ryhmästä katoaa. Ainoasti tämän eteläisimmässä kappaleessa (B 14) on emäntä tallella, vaan siinäpä mainittu kysymys vielä puuttuu.
Kaikesta päättäen on siis Orjan laulu Virossa vaeltanut suunnassa lounaisesta koilliseen ja siten kehittyneimmässä muodossaan joutunut Inkerinmaan äärelle.
2. Suomalaisien toisintojen näytteitä.
Suomalaisen Viron orjan virren satakunta kirjaanpanoa jakaantuu Viron rajalta lukien Venäjän Karjalan kynnykselle hyvin tasaisesti runoalueita myöten, niin että Länsi- ja Keski-Inkerin osaksi tulee molemmille noin kaksikymmentä ja Karjalan kannaksen ynnä pohjoisemman, Sortavalasta Ilamantsin taakse ulottuvan, Suomen Karjalan osaksi runsaasti viisikolmatta kumpaisellekin. Niiden lisäksi tulee vielä viisi kappaletta Savon runoalueelta sekä muutamia katkelmia Vienan läänistä.
Länsi-Inkerin alue.
Narvusi 1 (Europaeus III. 3. n:o 164). — 2-5 (Porkka II. 357, 362, 363, 365). — 6-7 (Alava 1891. 505, 773). — 8-10 (Ruotsalainen 14, 188, 251).
Kattila 11 (Groundstroem 167) ja Joenperä 12 (Porkka 11 364).
Soikkola 13 (Groundstroem 198). — 14-17 (Porkka III. 306, 307, 308, 398). — 18 (Alava 1891. 20).
Keski-Inkerin alue.
Kaprio 19 (Porkka I. 401).
Tienaan puoli (Hevaa, Tyrö, Medussi, Serepetta, Skuoritsa) 20-22 (Europaeus III. 3. 29, 66, 87). — 23-24 (Stråhlman Skv. 56, Tyr. 42). — 25 (Törneroos ja Tallqvist n:o 377 a:n jälkeen). — 26 (Groundstroem 4). — 27-30 (Porkka I. 396, 398, 399, 400). — 31 (Alava 1891. 1302). — 32 (Putkonen 31).
Venjoki 33-35 (Europaeus J. 294, 433, 524). — 36-37 (Reinholm XI. 345 a, b). — 38 (Stråhlman Sl. 111).
Järvisaari 39 (Europaeus III. 2. 48).
Karjalan kannaksen alue.
Markkova 40 (Europaeus III. 2. 117).
Pohjois-Inkeri (Toksova, Lempäälä, Vuolle) 41-43 (Europaeus J. 77, 265, 396). — 44 (Ahlqvist A. 527). — 45-47 (Saxbäck 119, 142, 167). — 48-50 (Pajula 90, 99, 199).
Uusikirkko 51 (Europaeus K. 366) ja Kuolemajärvi 52 (J. 307).
Käkisalmen puoli (Rautu, Sakkula, Pyhäjärvi, Räisälä) 53-54 Reinholm XI. 345 c, XII. 73. — 55-56 (Ahlqvist, A. 127, 339). — 57 (Slöör V. 6). — 58-59 (Neovius Paraske 66, 67).
Kurkijoen puoli (Kurkijoki, Jaakkima) 60-62 (Lönnrot E. 258, 292, 368). — 63-64 (Hultin 32, 33).
Suomen (Itä- ja Pohjois-) Karjalan alue.
Sortavala 65 (Basilier 212).
Suistaman puoli (Impilahti, Suistama, Korpiselkä) 66-71 (Europaeus G. 329, 383, 409, 420, 516, 525). — 72 (Polén 173). — 73-74 (Sirelius 72, 150). — 75 (Basilier 28). — 76 (Krohn 5654). — 77 (Potschtareff 27). — 78 (Härkönen 366).
Suojärven puoli 79-81 (Europaeus H. 112, 147, 153). — 82 (Härkönen 255).
Ilamantsin puoli 83 (Lönnrot, Kantelettaren 1 käsik. s. 79-82 lyyjysk. reunamuist.) — 84-85 (Ahlqvist B. 42, 58). — 86-88 (Europaeus G. 281, 289, 674). — 89 (Kuopion lys. HL 56).
Pohjois-Karjala ylim. 90-91 (Lönnrot E 734, U 66).
Savon alue.
Savo (Kuopio, Juva) 92-95 (Gottlund 178; 7, 133, 183, Lavonius n:o 156
Puumalasta).
Pohjois-Häme 96 (Rudbäck 13).
Venäjän Karjalan alue.
Pohjoispuolinen runoalue 97 (Cajan 68). — 98-99 (Lönnrot E. 556, 607). — 100 (Castrén, n:o 3).
Kuten mainittu, on suomalainen runo koko leviämisalallaan pysynyt kokoonpanoltaan muuttumattomana. Emme siis voi sen yhdistyksistä toisiin runoihin tai sen juonen kehityksestä tehdä päätöksiä leviämisen suuntaan nähden. Runon kulkua selville saadaksemme täytyy meidän ryhtyä yksityiskohtaisempaan säkeitten tutkimiseen; niissä onkin usein hyvin selvä kehityssarja huomattava.
Vaan ennenkuin käymme tähän työhön käsiksi, on meidän saatava kokonaiskuva laulutavasta runon eri alueilla. Länsi-Inkerissä pistää heti silmäämme kaunis Soikkolan-puolinen toisintomuoto, jossa samoin kuin Jõhvin-puolisessa varsinais-virolaisessa, vainajain olinpaikatkin ovat toisistaan eroitetut (13, vrt. 16).
Olin orjana Virossa,
Palkoilla pahoilla mailla.
Lupa orjal annettihin,
Lupa orjal, valta vangil,
Juosta jouluna kotihin,
Päästä ennen pääsiäistä,
Liinaviitalla vilulla,
Parahalla pakkasella.
Orja suistui suin lumehen,
Suin lumehen, päin vetehen,
Koprin hankehen kovahan.
Hiien miehet, Luojan miehet,
Luojan miehet ennättivät,
Otettihin orjan sielu,
Vietiin Luojan portin suulle:
"Avatkaa Luojan portti,
Ottakaa orjan sielu!"
Avattihin Luojan portti,[402]
[Ilo kuului ikkunasta,
Laulu pöyän lautasilta].
Otettihin orjan sielu
Muien sielujen sekahan,
[Hopeaisehen] tupahan,[403]
Metisehen kammarihin.
Tuotihin hopeatuoli:
"Istu tänne orja parka!"
Orja vasten vastaeli:
"Min tähen tämä minulle,
Kunpa kurjalle tytölle?"[404]
Luojan miehet vastasivat:
"Sen tähen tämä sinulle,
Senpä kurjalle tytölle,
Jo sinä sait seistaksesi,
Orjuuessa ollessasi,
Piikana kävellessäsi.[405]
Tuotihin hopeatuoppi,
Mettä, viinaa sisässä.
Orja täytyi itkemähän:
"Mintähen" — "Sentähen —
Jo sinä sait vettä juoa,
Vettä juoa, vettä syöä,
Ropehesta tuohisesta."
Viipyi tuosta viikko toinen,
Katoi yötä, kaksi kolme,
Tuotihin sana jälestä:
"Isäntä kotihin kuoli
Hopeaisen tuolin päälle,
Kultaristi rinnan päälle."
Luojan miehet, Hiien miehet,[406]
Hiihen miehet ennättivät,
Otettiin isännän sielu,
Hopeaisen tuolin päältä,
Kultaristi rinnan päältä.
Vietiin Hiien[407] portin suulle:
"Avatkaa Hiien portti,
Ottakaa isännän sielu!"
Avattihin Hiien portti,
[Tuli tuiski ikkunasta,
Savu salvainten välistä].
Otettiin isännän sielu,
Vietihin tulitupahan,
Tulisehen kammarihin.
Tuotihin tulinen tuoli:
"Istus tänne isäntä parka!"
Isäntä täytyi itkemähän:
"Min tähen tämä minulle,
Kunpa kurjalle pojalle?"
Hiien miehet vastasivat:
"Sen tähen j.n.e.
Jo olet istunut ikäsi,[408]
Isäntänä ollessasi,
Piikoja piellessäsi.
Pahoin piikoja pitelit,
Pahoin maksoit piian palkan,
Pikkaraisella piolla,
Kaitaisella kankahalla."
Tuotihin tulinen tuoppi,
Tulta tervaa sisässä:
— — —
"Jo sinä sait mettä syöä,
Mettä syöä, mettä juoa,
Kultaisista kuppiloista,
Vaskireunoista vaista."
Viipyi tuosta viikko j.n.e.
Orja katsovi klasista:
Hulkkuvi isäntä parka,
Hulkkuvi katua myöten
Kangastorvi kainalossa,
Viljakappanen käessä:
"Oho orjani omani!
Ota palkkasi omasi."
Orja vasten vastaeli:
"Ei piä isäntä parka,
Kun et maksanut majoilla,
Kostanut kotirikoilla;
Paha makso on Manalla,
Kova kosto Tuonelassa."[409]
Luojan ja Hiiden käsitteiden vastakohtaisuus on nähtävästi Luojan surma-virrestä lainattua. Runon loppukohtauksen tähden, jossa orja ja isäntä tapaavat toisensa, ei heidän olinpaikkojaan ole voitu sen etäämmälle eroittaa kuin kahden puolen yhtä katua, ikäänkuin olisivat eri kartanoja samassa Tuonelan kaupungissa.[410] Tämän paikallisen eroituksen myöhempi synty ilmenee siitäkin, että se on hyvin harvinainen ei ainoastaan Narvusin puolella,[411] vaan myös idempänä Keski-Inkerissä.[412]
Kuitenkin juuri Keski-Inkerissä Viron orjan virsi esiintyy kuvaukseltaan kaikista täyteläisimpänä. Sitä osoittamaan riittää alkupuoli runoa seuraavassa Hevaan toisinnossa, jossa uusien lisäkoristeiden ohella on huomattava myös vanha, Virossa tapaamamme piirre: orjan kolkuttaminen taivaan ovella (31).
Oli ennen orja raukka,
Oli orjana Venaassa,[413]
Palkoilla pahoilla mailla,
Piikana pirun pesässä.
Oli vuoen, oli toisen,
Alkoi palkkoja anella.
Vaivojahan vaikutella.
Pahoin palkka maksettihin,
Pahoin palkka orja raukan,
Pikkaraisella piolla,
Kaitaisella kappasella,
Jyvällä tohukkahalla,
Ruumenel rajallisella.
Lupa orjan annettihin,
Lupa orjan, valta vangin,
Juosta Jouluna kotihin,
Pääsiäisnä pois paeta,
Paljahilla paioillahan,
Aivoin aivinaisillahan,
Parahilla pakkasilla,
Vinkeämmillä viluilla.
Orja suistui suin lumehen,
Suin lumehen, päin vetehen,
Koprin ilmahan kovahan,
Takaraivoin tanterehen.
Luoja linnasta tulevi,
On kuusi kutsaria,
Ja kaheksan kannoillista,
Viisi miestä muukalaista,
Rattahilla kultaisilla,
Vierillä hopeaisilla.
Näit tieltä orjan sielun.
Otettihin orjan sielu
Suin lumesta, päin veestä,
Koprin ilmasta kovasta,
Takaraivoin tanteresta.
Pantiin sielu rattahille,
Rattahille kultaisille,
Vierille hopeaisille.
Vietiin sielu taivoisehen,
Jumalan oven takanne,
Luojan ikkunan aloille.
Mäni aikaa vähäsen,
Kului kuuraa pikkaraisen,
Jumalan ovi avahui,
Luojan portti lonkahtaisi,
Sanoi Luoja orjillehen:
"Oi minun orjani omani!
Menkää orjat katsomahan,
Mikä usta ulvottavi,
Veräjätä vinguttavi?"
Menit orjat katsomahan:
Ollut tuossa orjan sielu
Jumalan oven takana,
Luojan ikkunan aloilla.
Sanoi Luoja orjillehen,
"Ottakaahan orjan sielu,
Viekää sielujen sekahan."
Otettihin orjan sielu,
Vietiin sielujen sekahan,
Ruumis ruumislappeahan.
Tuotihin hopeastuoli
Orjuelle istuimeksi.
Orja raukka huokaeli,
Huokaeli, henkäeli:
"Minkä tähen" j.n.e.
Toisessa Hevaan-puolisessa kappaleessa kuvataan ikäänkuin vastakohtana orjan kuljettamiselle kultaisilla rattailla, joka siitä kyllä on unohtunut, mitenkä ilo-isäntä tuotiin (20):
Rautaisilla rattahilla,
Kivikkoa tietä myöten.
Karjalan kannaksen toisinnoista huomattavin on eräs runoalueen pohjoispäässä Kurkijoen tienoilla Lönnrotin kahdesti muistiinpanema, johon myös Kantelettaren laitos pääasiallisesti nojautuu (60, vrt. [62]).
[Minä laulan kaksi virttä
Kuin parasta seinähirttä,
Isännälle ja emännälle,
Jeesukselle, Maarialle.][414]
Lupa orjalle annettihin,
Lupa orjan, valta vangin,
Juosta Jouluna kotihin,
Pääpyhille Pääsiäiseen.
Orja suistui suvehen,
Suin suvehen, päin pälvehen,
Koprin ilmahan kovahan.
Kävi Jeesus tietä myöten,
Maariainen maata myöten,
[Viisi enkeliä perässä,
Kuusi käskyn kuulijata,
Yhdeksän on muuta miestä,[415]
Sieluja kirjoittamassa.]
Löysi tuosta orjan sielun,
[Kirjoittipa orjan sielun
Ilohuoneesen hyvähän.]
Talutettiin taivahasen,
Vietihin ilotupahan,
Avattiin hopeaportti,
Kultaportti kutsuttihin.
Tuotihin hopeatuoli,
Kultatuoli kutsuttihin:
"Istu tässä orja raukka!
Kyll' olet saanut seistäksesi,
Orjuuessa ollessasi,
Käskyläisnä käyessäsi."
Tuotihin hopeatuoppi,
Kultatuoppi kutsuttihin,
Mettä, hunnaa sisässä:
"Juoppa tästä orja raukka!
Kyll' olet saanut vettä juoa" j.n.e.
Kävi Jeesus tietä j.n.e.
Löyttihin isännän sielu,
[Kirjoitti isännän sielun
Piinapaikkahan pahaan.]
Talutettiin taivahasen,
Vietihin surutupahan,
Avattiin tulinen portti,
Tervaportti temmastihin.
"Seiso täss' iso isäntä!
Kyll' olet saanut istuakses,
Isäntänä ollessasi,
Käskijänä käyessäsi."
Tuotihin tulinen tuoppi,
Tervatuoppi temmastihin,
Tulta, tervoa sisässä,
Sisliskot sikertelevät,
Käärmehetkin kääntelevät.
"Juo tästä iso isäntä!
Kyll' olet saanut oltta juoa."
"Minkä tähen tää minulle,
[Raskahampi rankaisema,][416]
Kuin on kurjalle pojalle?" —
"Pahoin maksoit orjan palkan,
Veralla virunehella,
Saralla märannehellä,
Lyhyillä kyynärillä,
Kaitaisilla pietimillä."
Kävelee isännän sielu,
Kävelee kivikatua,
Kivitietä tellajavi.
[Tapasipa orjan hengen:[417]
"Ota, ota, orja raukka,
Paras lehmä parvestani,
Katso paras karjastani!"]
Pitkä arsina käessä,
Sarkatorvi kainalossa,
Hopea piosta piukki,
Kulta tuikki kukkarosta.
"Ota tästä orja raukka!"
"En taho iso isäntä,
[Kun et antan't aikoinasi;]
Mahoit maksella mailla,
Kostella ison kotona.
Luulit pannin painavaksi;
Ei tuo panni paljon paina,
Punni sielua punasta.[418]
Luulit riihes ripsavaksi,
Kun mun ripsi rintaluuni;
Luulit ortes ohkavaksi,
Kun mun ohki olkapääni;
Luulit partes paukkavaksi,
Kun mun paukkoi pallioni;
Pinon pitkän viereväksi,
Kun minun vereni vieri,
Sinun tietä (!) tehessäni,
Käskyläisnä käyessäni."
Tässä on myös paikallinen eroitus tehty orjan ja isännän välillä, kun mainitaan ilo- ja surutupa. Vaan toisinnon lisänimitys paha piinapaikka, ynnä sielujen kirjoittaminen ilmaisee selvästi uudenaikaista käsitystä. Vainajain olinpaikan eroitus on muuten Karjalan kannaksellakin harvinainen,[419] eikä etempänä Suomen puolella ollenkaan tavattava.
Sitä vastoin on kahtalaisen portin eroittaminen, niinkuin tässä, toiselta puolen hopeisen tai kultaisen sekä toiselta puolen tulisen Karjalan kannaksella aivan yleinen ja välistä Suomen Karjalassakin ilmaantuva piirre. Että sekin on myöhempää muodostusta seuraavien säkeiden malliin, joissa tuoli ja tuoppi eroitetaan, on helppo huomata. Karjalan kannaksella, jossa runon johdanto on useimmiten typistynyt tai kokonaan kadonnut, lauletaan tavallisesti kahdessa sananmukaisesti yhtäläisessä ja vastakohtaisessa otteessa, niinkuin seuraava esimerkki (43) osoittaa.[420]
Ajoi Herra tietä myöten,
Maariainen maata myöten,
Kanss' oli kaksi enkeliä,
Ja kolme pyhäistä miestä.
Oli orja tielle kuollut,
Suin likahan, päin vetehen,
Koprin ilmahan kovahan.
Otettihin orja raukka,
Talutettiin taivahasen,
Sielu sielusten sekahan,
Ruumis ruumisten välihin.
Avattihin kultaportti,
Tuotiin tuohon kultatuoli,
— — —
La laulan sanan takaisin,
Yhen värssyn väännän poisi.
Ajoi Herra tietä j.n.e.
Oli isäntä tielle kuollut,
Suin likahan, päin vetehen,
Koprin ilmahan kovahan.
Otettiin iloisäntä,
Talutettiin taivahasen,
Sielu sielusten sekahan,
Ruumis ruumisten välihin.
Avattiin tulinen portti,
Tuotihin tulinen tuoli. —
Suomen puolella on vielä mainittava omituinen porttikäsitteen kehitys. Vanhan kansan-uskon mukaisesti ynnä mahdollisesti muiden runojen vaikutuksesta esiintyy pyhä Pietari, erittäin Savon alueella, vaan välistä Pohjois-Karjalassakin,[421] vartioimassa sitä porttia, jonka päälle sielu kuvaillaan viedyn. Esimerkiksi otettakoon Eero Salmelaisen kirjaanpano Pohjois-Hämeestä, jossa se kehtolauluna oli säilynyt 1800 luvun keskivaiheille asti (96).
Lasta nukuttaissa.
Olin orjana Virossa,
Paimenna pakanan maassa.
Tulipa lupa orja raukan
Joululle kotia mennä,
Nukkuveralla nutulla,
Hamehella hamppusella.
Kuolipa tielle orja raukka,
Vietiin sielu portin päälle.
Kysyi Kiesus Pietarilta:
"Kenen sielu portin päällä?"
Pietar vastasi vakainen:
"Siell' on sielu orja raukan."
— "Tuokoa sielua sisälle,
Muitten sielujen sekahan."
Sielu tuotihin sisälle.
Tuotihinpa kultatuoli:
"Istu tuolle orja raukka!"
— "Minkä tähen tämä minulle?"
— "Sentähen tämä sinulle,
Olet saanut seisoksella,
Orjanakin ollessasi."
Tuotihinpa kultatuoppi,
Mettä, viinoa sisällä:
"Juo tästä orja raukka!"
— "Minkä tähen" j.n.e.
— "Sentähen j.n.e.
Kyll' olet saanut vettä juoa
Orjanakin ollessasi."
Sitten kuol' iso isäntä,
Vietiin sielu portin päälle,
Kysyi Kiesus j.n.e.
— "Siell' on sielu ison isännän."
— "Tuokoa sielua" j.n.e.
Tuotihin tulinen tuoli:
"Istu tähän iso isäntä!"
— "Minkä tähen" j.n.e.
— "Sentähen j.n.e.
Kyll' olet istunut pöyän päässä
Isäntänä ollessasi."
Tuotihin tulinen tuoppi,
Tulta, tervoa sisällä:
"Juo tästä iso isäntä!"
— "Minkä tähen" j.n.e.
— "Sentähen j.n.e.
Kyll' olet saanut oltta juoa
Isäntänä ollessasi."
Viimeksi painettakoon pisin Venäjän-Karjalan katkelmista (97):
Olin orjana Virossa,
Palkalla pakanamaassa.
Pahoin palkka maksettihin,
Lyhyellä kyynärällä,
Saralla hapannehella.
Niin otan orjuuesta orihin.
(Sivulla): Istutettiin
Tulisehen hinkalohon.
"Ota nyt parempi palkka!"
— "Mahoit silloin palkan panna,
Kun riihessä remusin,
Olin olkihuonehissa,
Pyyhin hiemalla hikeä."
Siitä lähtee toinen runo, joka myös muutamissa suomenpuolisissa kappaleissa on Viron orjan virren alkusäkeihin liittynyt (86, 90; vrt. Kant. II. n:o 321 ja 320). Tämä on ainoa kertomaruno, johon Viron orjan virsi muuten kuin aivan tilapäisesti on yhdistynyt.
3. Suomalaisten säkeitten kehitys.
Edellä esitettyihin näytteihin tutustuttuamme saatamme ruveta tarkastamaan erikoisten säkeitten muodostuksia, jolloin on mukavinta noudattaa Kantelettaren laitoksen järjestystä ja pitää sen tekstiä tutkimuksen alustana.
Laulajan esipuhe (vv. 1-4) tavataan ainoasti toisessa Lönnrotin
Kurkijoen-puolisista kirjaanpanoista. Neljännen säkeen "Jeesukselle,
Maarialle", joka siinä liittyy suorastaan kuvaukseen Jeesuksen ja
Maarian maan päällä kulkemisesta, on Lönnrot muuttanut kuuluvaksi
"Orjille osattomille", nähtävästi tarkoituksella saada se lähemmin
liittymään runon varsinaiseen johdantoon.