Viron orjan virren suomalaisella alkusäkeellä on säännöllisenä muotona:
Olin orjana Virossa.
Läntisimmästä Inkeristä alkaen se ulottuu yli runon koko alueen Vienan lääniin asti. Huomattava on ensimmäisen persoonan käytäntö, jonka sijalla kolmas persoona ainoasti Hevaan puolella ilmaantuu.[422] Samansuuntainen muutos Kantelettaressa on Lönnrotin; säkeen tämäntapaiseen muotoon: "Oli ennen Virossa orja" (v. 5) on vaikuttanut eräs hänen Venäjän-Karjalassa löytämänsä katkelma, joka alkaa (98):
Olinpa minäkin ennen,
Olin orjana Virossa.
Lönnrotilla on sitä enemmän ollut syytä muutokseensa, kun ei kansanlaulussa ensimmäinen persoona milloinkaan tätä säettä edempänä esiinny. Olisi tietysti odottanut laulajan omaa kohtaloansa läpi runon esittävän. Vaan poikkeuksetta pukeutuu seuraava kertomus kolmannen persoonan muotoon. Täytyy siis päättää mainitun alkusäkeen suomennettaessa lisätyn. Tällä uudella otsakkeella, joka viittaa Viroon, on Suomen runotar ikäänkuin tahtonut merkitä, mistä tutkittavamme orjan virsi on kotoisin.
Alkusäkeen kertona on Länsi-Inkerissä ja Hevaan puolella tavallisesti:
Palkoinna 1. Palkoilla pahoilla mailla.
Muodossa: "Palvelin pahalla maalla", se esiintyy vielä Järvisaarella, Kuolemajärvellä ja Kurkijoen tienoilla (39, 52, 61). Suomen puolella kehittyneitä muunnoksia ovat: "Paimenna pahalla maalla" (jo 55) ja "Palkalla (vielä 97-99) t. Paimenna pakanan maalla". Yhdessä ainoassa Lönnrotin muistiinpanossa (91) on Viron orja: "Paimenna Pajarin maassa", jonka mukaan kertosäe Kantelettaressa on muodostettu (v. 6).
Puhe "palkollisesta" johtaa ajatuksen seuraavaan kappaleesen, jossa kuvataan kuinka (vv. 7-12):
Pahoin palkka maksettihin j.n.e.
Tämä kappale on Viron orjan virren alkuun jo Länsi-Inkerissä siirtynyt siitä runon kohdasta, jossa isännälle selitetään, miksi hän toisessa elämässä saa huonon kohtelun osakseen (vv. 84-90): "Pahoin maksoit orjan palkan" j.n.e. Siirtyessään se on tietysti ensin jäänyt myös alkuperäiselle paikalleen, vaikka se harvoin on molemmissa kohden, kuten Kantelettaressa, yhtaikaa säilynyt (91 sekä 25, 26, 45, 92). Enimmiten on se joko lopusta, niinkuin aina läntisimmässä Inkerissä, taikka alusta, kuten tavallisesti Karjalan kannaksella, pois jäänyt.
Kertosäe (v. 8): "Pahoin palkka, väärin vaivat", on Lönnrotin kerran Suomen Karjalassa muistiinpanema (91), useammin se siellä kuuluu: "Väki väärin arvattihin" (66, 76, 77, 82, 86, 89). Myös Länsi-Inkerissä esiintyy joskus:
Vaivoin vaate annettihin (3, 8, 18) tai:
Pahoin palkka, kurjin ruoka,
K. r. vaivoin vaate (11).
Mutta yleensä puuttuu tältä kohdalta kertosäe, jota kappaleen alkuperäisessä muodossa ja paikassa ei löydy eikä tarvita.
Säkeet, joilla niukka palkan maksu tarkemmin määritellään, ilmaisevat heti virolaisen alkuperänsä. Narvusin puolella ne tavallisesti kuuluvat:
Matalaisella mitalla,
Katalaisella kapalla.
Että tämä säepari on lainattu seuraavasta varsinaisvirolaisesta kappaleesta (B 19):
Pahasi maksid orja palga
Madalalla mattidella,
Kitsaalla kilmitulla,
Lühidella küünderalla,
todistaa epäilemättömäksi muoto matilla, joka suomennetun mitalla sanan sijalla pari kertaa on säilynyt (1, 6). Kattilan kappaleessa lisätään säkeen: "Matalaisella matilla" jälkeen uusi säepari, joka johtaa ajatuksemme viljan maksusta suoritukseen käteisessä rahassa (11):
Kaitaisella kahmalolla,[423]
Pikkaraisella piolla.
Soikkolan-puolisen näytteen yhdistyksessä:
Pikkaraisella piolla,
Kaitaisella kankahalla,
tulee vielä vaatepalkkakin huomioon otetuksi. Sillä taas on esikuvansa itäisimmän varsinais-virolaisen kappaleen säkeessä: "kitsamale kangaalla." Rahapalkkaa sitä vastoin ei Viron puolella nimenomaan arvostella, vaikka kyllä välistä Varsinais-Virossa isäntä kuvataan kulkevan: rarahakoltid peossa.[424]
Keski-Inkerissä on "Kaitaisella kappasella" vastineena ainoasti kerran säilynyt: mitalla, silloinkin alku soinnuttomalla mainesanalla pikkaraisella (30), joka oikeastaan kuuluu pio-sanaan ja onkin tämän pari kertaa, kuten Hevaan-puolisessa näytteessämme, vetänyt mukaansa. Mutta useimmiten käytetään kapan kertosanana vakka, välistä vielä matin 1. mitan mainesanalla: matalaisella (34), pian kuitenkin omilla alkusoinnullisilla (19, 20, 29):
Vajanaisella l. Vallan pienellä vakalla.
Niinikään Karjalan kannaksella on mitta joskus säilynyt, jopa uudella määreellä, jossa alkusointu on täydellisempikin kuin entisessä matti-muodolta lainatussa (50, vrt. 49):
Mitalla mitättömällä.
Ja siellä samaten epämääräisen mitan asemesta esiintyy vakka (55, 54):
Matalalla t. Vajahalla vakkasella.
Mutta näiden kertosanojen sijaan kapan rinnalle ilmestyy vielä kyynärä, edustaen vaatepalkan mittausta jyvänmaksua vastaan, samoin kuin äsken esitetyssä varsinais-virolaisessa kappaleessa (B 19): Lühidella küünderalla.
Edempänä Suomen puolella on mainittu vastakohta kaikki entiset säkeen kerrot syrjäyttänyt, esim. (85):
Lyhyellä kyynärällä,
Kappasella pikkuisella.[425]
Ja Karjalan kannaksella on joskus kappakin saanut kyynärän tieltä väistyä, kuten Kurkijoen-puolisessa näytteessä, jossa kyynärän kertosanalla pietimellä on jäljellä kapan mainesana kaitaisella.[426]
Kyynärä omasta puolestaan ei varsinaista kertosanaa kaipaakaan, sillä se on voinut liittyä Pohjois-Inkeristä alkaen Vienan lääniin asti yleisesti levinneesen säepariin, jonka säännöllinen muoto Karjalan kannaksella kuuluu:
Veralla virunehella,
Saralla märännehellä.
Palkan niukkuudesta on niin muodoin siirrytty maksuksi suoritetun tavaran kelvottomaan laatuun. Tämä ajatuksen siirto on tavallaan jo tapahtunut Keski-Inkerissä, niinkuin huomaamme Hevaan-puolisesta näytteestä, jossa kaidalla kapalla mitatut jyvät ovat lisäksi huonosti puhdistettuja. Viimeksi mainittu piirre on kuitenkin edellämainitun rinnalla harvoin säilynyt, kerran Pohjois-Inkerissä (50) ja toisen Suomen Karjalassa (91), josta sen Lönnrot on Kantelettareensa ottanut.
Varsinaisen kertomuksen ensimmäisellä säkeellä (v. 13):
Lupa orjan annettihin,
on vastineensa varsinais-virolaisen näytteen alkusäkeessä: Aiga orjal annetie. Huomattava on Inkerissäkin toisinaan ilmaantuva muoto orjalle (4, 5) 1. orjal (6, 13, 25. 26, 45) sekä virolaisen säkeen täyteläisempi alkusointu. Suomalaisen säkeen kerto (v. 14): "Lupa orjan, valta vangin", joka kulkee mukana muuttumatta Länsi-Inkeristä Suomen Karjalaan, on omintakeinen, vaan ei erittäin kekseliäs.
Virolaisperäinen on niinikään seuraava sekä Inkerissä että Suomen puolella säännöllisesti esiintyvä säe (v. 15):
Jouluna kotihin juosta < Joulusta kodoje juosta.
Myös sen kertosäe läntisimmässä Inkerissä johtuu selvästi Virosta (2-5, 10):
Marttina omille maille < Mardista omile maile.
Vaan tämän ohella on aina toinen kertosäe:
"Veseristana (Loppiaisena) vieraisihin",
ja joskus vielä kolmas (3, vrt. 8):
Pääsiäisenä pois päästä.
Viimeksi mainittu esiintyy jo Soikkolassa varsinaisena kertosäkeenä, joka on toiset syrjäyttänyt, ja pysyttelekse sitten pitkin matkaa pääsäkeen rinnalla. Sen vaihtelumuodoista on merkittävä: "Pääpyhinä Pääsiäisnä" (25, 36, 38. 46, 56, 60), joka ilmeisesti osoittaa, mistä Joulun ja Pääsiäisen yhdistys on johtunut. Virolaissyntyisessä runossa humalan, ohran ja veden keskustelussa, milloinka he saisivat yhtyä, vastataan Inkerin puolella:[427]
Joulun pitkinä pyhinä,
Pääpyhinä Pääsiäisnä.
Siinä on vastakohta luonnollinen, vaan ei esillä olevassa virressä. Virolaiset Martin ja Katrinan päivät, 10:s ja 25:s marraskuuta, ovat paljoa likempänä Joulua; jota paitsi eteläisimmässä pohjois-virolaisen ryhmän kappaleista on Joulun kertosanana sen viereinen Uudenvuoden pyhä: _Nääri kalli aegadelle (B 14).
Joulua ja Pääsiäistä lähentääkseen on suomalainen runo koettanut monta keinoa. Soikkolassa on pari kertaa, kuten näytteessämme, kertosäe muodostettu kuuluvaksi: "Päästä ennen Pääsiäistä"; taikka on lisätty uusi säe niiden välisestä Laskiaisesta (14, 15, 18). Jälkimmäistä menettelyä on Keski-Inkerissä vielä tuolle puolen Pääsiäisen jatkettu, niin että orja tulee koko vuoden ympäri yrittäneeksi, esim. (25):
Juosta Jouluna kotihin,
Pääpyhinä Pääsiäisnä,
Mielipyhinä Mikkelinä,
Laatuisana Laskiaisna:
Tuli Joulu, eipä joua,
Laskiainen, ei laseta,
Pääsiäinen, eipä pääse,
Mikkelinä ei mieltäkänä;
taikka Joulun ja Pääsiäisen jälkeen yhä (23):
Neljinä pyhinä (Helluntaina),
Juhlana Juhannuksena,
Piennä Pietarin pyhänä,
Mielipyhinä Mikkelinä.
Karjalan kannasta etempänä Itä-Suomessa on Pääsiäinen hyvin harvoin säilytetty Joulun rinnalla, joka on aivan yksinkertaisesti jätetty ilman mitään kertosanaa. Samoin on Lönnrot mainitusta vastakohdasta selviytyäkseen jättänyt kertosäkeestä pois Pääsiäisen, sovittaen sen mainesanan Jouluun: "Pääpyhille päästäksensä" (v. 16).
Viimeksi on Suomen Itä- ja Pohjois-Karjalassa myös kotiin meno toisinaan vaihtunut paljoa vähemmän säälittäväksi kylässä käynniksi, jolloin orja sortuu joko sinne mennessään tai vasta takaisin "kotiin" tullessaan, kuten seuraavassa Ilamantsin-puolisessa (84).
Lupa orjan j.n.e.
Käyä Jouluna kylässä,
Nukkavierulla nutulla,
Hamehella harmajalla.
Tuolla orja syöteltynä,
Syöteltynä, juoteltuna;
Läksi tuolta orja raukka,
Läksi kotihinsa kohta.
Suistuipa suvilumehen,
Koprin hankehen kovahan.
Tuli kolme Tuonen neittä,
Vietihin Jumalan luokse.
Orjan kuoleman kuvauksessa on ilmeinen virolainen esikuva pääsäkeellä, joka Länsi-Inkeristä Suomen Karjalaan ulottuu:
Orja suistui suin lumehen < Ori uppunes lumeje.
Säkeen muunnos Kantelettaressa (v. 17): suvehen perustuu Kurkijoen-puoliseen näytteesen; välimuodon: suvilumehen tapaamme äsken esitetyssä Ilamantsilaisessa. Huomattava kuitenkin on, ettei runossa alkuansa ole keväisestä säästä kysymys.
Kertosäkeistä liittyy pääsäkeesen lähinnä se, jossa tämän alkuosa toistetaan (v. 18). Sen tavallinen muoto on:
Suin lumehen, päin vetehen.
Vedestä lumen seassa on myös virolaisessa runossa puhe. Vasta pohjoispuolella Laatokkaa vaihdetaan joskus vetehen > vitihin (65, 82, 85, 89); josta runon eteläisempi syntyperä saa vahvistusta. Muista muunnoksista mainittakoon: likahan (42, 43, 57), joka on lähinnä Kantelettaren muotoa: savehen.
Vetehen-muodon yleinen säilyminen on sitä merkillisempi, kun toinen kertosäe (v. 19):
Koprin ilmahan kovahan,
Länsi-Inkerissä melkein säännöllisesti kuuluu: "Koprin hankehen kovahan." Vaikea on kuitenkin sanoa, onko tässä alkuperäisempi ilma vai hanki, joka etempänä ainoasti kerran Ilamantsin puolella suvilumen yhteydessä esiintyy. Varsinaisvirolaisessa näytteessä on vastaavata vaan käsille suistuminen.[428]
Orjan ohuen vaatteuksen mainitseminen (vv. 23-4) on suomalainen lisäpiirre, joka oikeastaan käy edellä kuoleman kuvauksen. Soikkolan näytteen säepari: "Liinaviitalla vilulla, parahalla pakkasella", joista jälkimmäinen on Neitsyt Maarian Saunanhaku-virrestä lainattu, on Hevaan puolella siten muunnettu, että laatusanasta vilu on tehty nimisana ja tälle keksitty uusi määre vinkeämmillä, jonka jälkeen pakkasen määre on usein käännetty vastakohdakseen: pahemmilla (25, 28, 29). Liinaviitan rinnalla tai sijalla ilmaantuu jo Soikkolassa pahaiskulu eli paljas paita (17, 18, 14), josta toinen Hevaan näytteen säepari on muodostettu. Tämä tavataan vielä Ilamantsissa yhdistettynä Suomen puolella yleiseen nukkavieruun nuttuun aivan yhtä ajattelemattomasti, kuin eräässä luultavasti Suistamalaisessa kirjaanpanossa ohuen nutun lisäksi mainitaan turkki (85 ja 73):
Paljahilla paloillansa,
Aivan aivinuksillansa,
Nukkavierulla nutulla.
Nukkavierulla nutulla,
Halkihelmalla hamehella,
Kakkarainen kainalossa,
Toinen turkkinsa sisällä.
Orjaa taivaasen noutavien enkelien kaksi-luku, joka virolaisessa runossa on alkuperäisimpiä piirteitä, tulee suomalaisessakin monista vaihteluista huolimatta kaikkialla esille, kuitenkin kertosäkeessä enimmiten kolmiluvulla täydennettynä. Läntisimmässä Inkerissä lauletaan esim. (3 ja 6, vrt. 4):
Ajoi kaksi Luojan miestä
Ja kolmet Jumalan miestä.
(Tai:) Ajavi pyhäisen miesi
Kahen enkelin keralla.
Kaksi enkeliä ja kolme pyhäistä miestä, tavallisemmin kuitenkin päinvastaisessa järjestyksessä ja luvussa, liittyvät Karjalan kannaksella kiinteästi Jeesukseen ja Maariaan. Näiden jälkimmäisten lisääntulon selittää muutamassa kappaleessa esiintyvä jatko, jossa ensimmäinen säe on ilmeisesti Niukahdusluvusta lainattu (56, vrt. 50):
Jeesuksen hepo pelästyi,
Reki kultainen kumahti,
Vemmel piukki pihlajainen,
Oli orja tielle kuollut.
Pohjoisempana Suomen Karjalassa esiintyvät seuraavat muodot (74, vrt. 65; 75 sekä 72, vrt. 89):
Tuli kaksi pyhäistä miestä, kolme Herran enkeliä.
Tuli kaksi enkeliä, kolme Jumalten miestä.
Tuli kolme taivon miestä, kolmas oli Jumalan poika.
Painetun Kantelettaren kolme Tuonen neitiä ovat alkuperäisessä käsikirjoituksessa Jeesuksen, Maarian ynnä enkelien kohdalle lyyjyskynällä reunaan kirjoitetut (83). Että sekin muoto on täysin kansanomainen, jos kohta satunnainen, todistaa myöhempi Ahlqvistin kirjaanpano Ilamantsista (84), jossa juuri Lönnrotin tiedetään näiden Kantelettaren laitosten välillä käyneen.[429]
Virolaisilla säkeillä, jotka kuvaavat orjan ottamista ja viemistä taivaasen on selvä vastineensa Soikkolan puolisessa säeparissa (15, 16, 17):
Otettihin orjan sielu,
Vietiin sielu taivahasen.
Uutuus suomennoksessa on kuitenkin sielun eroittaminen, joka seuraavissa lisäsäkeissä vielä selvemmin ilmenee:
Muien sielujen sekahan,
Ruumis muien lappeahan.
Läntisemmässä Narvusissa on tavallisesti säilynyt konkreettisempi virolainen käsitys, esim. (4):
Otettiin se orja parka,
Talutettiin taivahasen,
Muien tarkkojen takahan,
Muien viisaien välihin.
Taivaasen taluttaminen on selvästi alkusoinnun vaatimuksesta syntynyt muunnos, joka Hevaan puolella vielä alkuperäisemmän viemisen rinnalla, vaan etempänä melkein yksinomaisena lausetapana esiintyy, kuten (vv. 28-29) Kantelettaressa.[430]
Merkillistä kyllä, ilmestyy Suojärvellä Itä-Karjalassa (79, vrt. 80, 82) säepari, joka aivan täydellisesti vastaa virolaista (B 16): Võttis ta orja õlale, Käänis käevarsidelle.
Hiihti mies Hirvolasta
Jumalan katuja myöten,
Otti orjan olallehen,
Käänti käsivarsillehen,
Veip' on tuonne porstuahan,
Virkki Jumala tuvassa:
"Kenen on sielu porstuassa?"
Sielun mainitseminen heti jälkeen päin kuitenkin osoittaa, että tässäkin on myöhempi käsitys, vaikka mainittu säepari on ajattelematta joko vanhastaan säilytetty tai muualta uudestaan lisätty. Aivan samoin yhdessä Keski-Inkerin kappaleessa Luoja ja Maaria ottavat orjan olkapäistä, vaan taluttavat taivaasen sielun sielujen sekaan (32).
Varsinainen eroitus orjan ja isännän tulevaisen elämän välillä kuvaillaan, niinkuin olemme nähneet, harvoin paikasta riippuvaksi, vaan tavallisesti ja oikeastaan siitä kohtelusta, jonka kumpikin saa osakseen. Samoin kuin Virossa tuodaan orjalle hopeainen tai kultainen tuoli ja tuoppi, isännälle sitä vastoin tulinen. Kuten virolaisessa sisältää suomalaisessakin runossa orjan tuoppi mettä ynnä jotain muuta: makeaa (3, 8), hunajaa, viinaa tai olutta:[431] vaan isännän tulta ja tervaa. Lisäksi tulevat usein isännän tuoppiin Keski-Inkeristä alkaen käärmeet ja sisiliskot, jotka ovat luultavasti Lemminkäis-runoista lainatut.
Niille säkeille, joilla varsinais-virolaisessa näytteessä orjaa ja isäntää puhutellaan, löydämme melkein sananmukaiset vastineet joko Soikkolan tai Kurkijoen puolisessa näytteessä. Kuvaavia lausetapoja, jotka eivät voi olla satunnaisesti yhtäläisiä, huomattakoon: vetta süüä, vetta juua > vettä juoa, vetta syöä ja _Käskujalgun käieksenna > Käskyläisnä käyessäsi.[432]
Huomattakoon myös tässä kohden eräs läntisimmän Inkerin kappale (9), jossa säkeet:
Tuotiin tuolle tuoli alle,
Pantiin patjat tuolin päälle,
— — —
Tuotiin se metinen tuoppi,
tarkoin vastaavat täydellisenä painettua varsinais-virolaista näytettä.
Mitenkä isäntä sai surmansa, on suomalaisessakin runossa useimmiten jäänyt epäselväksi. Läntisimmässä Inkerissä, Narvusin puolella, hänen mainitaan yksinkertaisesti kuolleen tai tuodun kuolleena. Soikkolan-puolisessa näytteessä näemme vastakohdan siinäkin kohden kehitetyn. Isäntä kuolee komeasti, vieläpä hurskaannäköisesti omaan kotiinsa:
Hopeaisen tuolin päälle,
Kultaristi rinnan päälle,
joista edellinen säe on selvästi mukaeltu orjan tuolista taivaassa.
Vähemmän ulkokullattu on kuvaus itäisimmässä Keski-Inkerin toisinnossa, jossa niinikään helvettiin viemisestä on puhe (39).
Jo kuoli iloisäntä
Tupahansa pöyän päähän,
Viinakannu kainalossa,
Olutkappa pääpohissa.
Vietiin sielu helvettihin,
Tulisieluisten sekahan.
Vielä Suojärvellä Itä-Karjalassa isäntä kuolee mukavasti (80; vrt. 79, 82):
Kotihinsa konnullehen,
Perttihinsä penkillehen,
Sänkyhyn säterisehen,
Hurstille humeriselle.
Sitä vastoin Karjalan kannaksella, niinkuin on huomautettu, annetaan myös isännän yleisesti käpertyä tielle pakkasen käsiin. Tämä kuolemantapa rikkaalle isännälle on kuitenkin laulajistakin tuntunut luonnottomalta. Eräässä kappaleessa on koetettu saada hiukan vaihtelua muuttamalla säkeen "Koprin ilmahan kovahan" kuuluvaksi: "Koprin rahoihin kovihin" (55). Toisessa taas on annettu isännän hevosen uupua tien oheen kirkkotiellä käyessähän (46). Vaan kolmannessa vasta on keksitty mahdollinen selitys (42):
Otettiin isännän sielu
Viinatieltä viipyneeksi.
Orjan ja isännän keskustelun (vv. 91 116) voi jo siitä päättää vironkielellä alkuperäisemmäksi, että se Virossa enimmiten erityisenä runona ilmaantuu. Länsi-Inkerissä välistä esiintyvä ensi säkeen sana (4, 13, 14): "Hulkkui se l. Hulkkuu isäntä parka" johtuu selvästi virolaisista (h)ulkus ja (h)ulgub. Isännän tavallista puheenalkua Virossa: "Tule ori, võta oma l. palka", vastaa Soikkolan näytteessä:
Ota palkkasi omasi, (1. 14):
Ota orjani omasi.
Narvusin puolella tavataan vielä virolaiselle kertosäkeellekin "Päilene päeva palka" vastine (10):
Ota palkka orjallinen,
Päiväpalkka päiväläinen.
Alkuansa luvataan ainoasti tasainen korvaus maksamatta jääneestä palkasta. Mutta varsinais-virolaisessa näytteessä on havaittavana uusi, pohjoisessa ryhmässä kehittynyt muodostus,[433] jossa ikäänkuin tarjotaan enemmän suuremmalla jyvämitalla ja laajemmalla kankaalla. Samoin joskus Keski-Inkerissä isäntä puhuttelee (34, vrt. 25):
Tules tänne orja raukka!
Maksan palkkasi paremmin,
Korkeammalla kapalla,
Leveämmällä vakalla.
Karjalan kannaksella on usein yleensä puhe "paremman" palkan maksusta; toisinaan Suomen Itä- ja Pohjois-Karjalassa se taas määritellään, esim. (85):
Pitemmällä kyynärällä,
Kappasella suuremmalla.[434]
Vilja-, vaate- ja raha-palkan lisäksi luvataan jossakussa Keski-lnkerin (19) ja Karjalan kannaksen kappaleessa (42, 44, 62) vielä paras lehmä läävästä l. karjasta (Kant. vv. 110-2). Tämä lisäys on kuitenkin lainattu toisesta, Kojosen pojan kosintaan liittyvästä runosta, jossa emäntä pyytää orjaa ilmaisemaan, mitä laatua vävyn tuomiset ovat, luvaten m.m. paraan lehmän läävästään ja karjastaan (vrt. Kant. III. n:o 24 vv. 75-6).
Kurkijoen-puolisesta ynnä Venäjän-karjalaisesta näytteestä on otettu orjan kuvaus raskaasta riihenpuinnista (vv. 122-135). Erittäin yleinen se on niiden välisessä Itä- ja Pohjois-Karjalassa, josta myös orjan muistelu vaivoistaan karjanhoidossa (83, vrt. 68, 82) ja pesutöissä (83, vrt. 73, 78) on saatu (vv. 117-121).
Ajatus orjan ruumista rasittavasta työstä esiintyy yksinkertaisemmassa muodossa jo muutamassa Länsi-Inkerin toisinnossa (15):
Miks'et antanut silloin mulle,
Kun mun riski rintaluuni,
Lohki olkapäähyiseni,
Paukki paljon hartiani.
Rintaluille käyvästä rasituksesta on usein Viron puolellakin puhe, esim. (B 22):
Kui ei maksnud sealgi maale.
Kus mind vaesta vaevatie —
Kus ma rikksin rinda luida,
Katkestasin kaela luida.
Vaan erityisesti riihenpuinnissa vaivautuminen ilmaantuu Karjalan kannaksella myös itsenäisen lyyrillisen runon aineena,[435] josta se on siellä Viron orjan virteen sovitettu.
Viimeksi on huomattava Viron orjan ja hänen käskijänsä sukupuoli. Mahdollisesti virolaisen Isäntäväen puhuttelu-runon vaikutuksesta tavataan jolloinkulloin vielä Länsi-Inkerissä emäntä isännän rinnalla, kahdesti ainoasti loppukeskustelussa (10, 15), vaan yhdessä kappaleessa (14), joka alkaa vieraalla valituksella erittäin emännän kovuudesta, läpi runon. Myöhemmin Savon puolella tulee jälleen ihan itsenäisesti ilo-isännän kertosanaksi jalo emäntä ja myös Suomen Itä-Karjalassa kerrotaan välistä melkein samoin sanoin ensin isännästä ja sitten uudestaan emännästä (92, 93, 95 ja 82, vrt. 89). Mutta muuten on miespuolinen isäntä yksinomainen suomalaisessa runossa, samoin kuin virolaisen pohjoisessa ryhmässä.
Myöskin; orja on virolaisessa laulussa selvästi miespuolinen. Sen osoittaa jo etelävirolaisen näytteen alussa kertosana sulane (renki). Vaivaran-puolisessa varsinais-virolaisessa näytteessä tulee edempänä sama kertosana näkyviin ja Jõhvin pitäjän kappaleella on oikein otsakkeena: Sulase laul peremehele (B 18).
Vaan suomalaisessa runossa on orja miltei säännöllisesti naispuoliseksi ajateltu. Se käy ilmi usein esiintyvästä kertosanasta piika ynnä orjan loppu valituksessa luetelluista töistä, joihin eräs Ilamantsin toisinto vielä lisää: "kun koskin korvatyynyäsi, laittelin lakanoitasi" (84). Vaan ennen kaikkea se selviää vastakohtaisista kertosäkeistä yhteiselle kysymykselle: "Mintähen tämä minulle,
"Kunka kurjalle tytölle (orja) t. pojalle (isäntä)?"
Nämät säkeet ovat Länsi-Inkerissä yleiset ja myös Keski-Inkerissä tavattavat (19, 20, 28, 29). Usein Karjalan kannaksella ja joskus pohjoisempanakin (73), on jälkimmäinen kertosäe: — pojalle, isännän kysymyksessä säilynyt. Tuntuu hyvin luonnolliselta, että suomalaisen runon alkusäe, jossa ensimmäinen persoona tuli esille, aikaan sai ainakin sen verran subjektiivista vaikutusta, että laulaja, joka Inkerinmaalla on tavallisesti nainen, antoi orjalle oman sukupuolensa ja siten vielä lisäsi runollista vastakohtaa isännän ja orjan välillä.
4. Runon alkuperä.
Että suomalainen Viron orjan virsi on virolaisesta johtunut ja että se on levinnyt Inkerinmaan kautta Suomen puolelle, siitä tuskin lienee jäänyt enää vähintäkään epäilystä. Välittävänä sekä sisällyksen että muodon puolesta on ollut pohjois-virolainen ja etenkin varsinais-virolainen laulutapa, joka vielä kielen puolesta on helpoittanut suomennoksen.
Mutta mistä sitten virolaisen runon alkuperä on etsittävä? Viron orjan virttä tarkastellessaan tulee ehdottomasti muistelleeksi raamatullista vertausta Latsaruksesta, ja rikkaasta miehestä (Luukk. 16: 19-31). Edellisen, kun hän kuolee, vievät enkelit suoraa päätä Abrahamin helmaan; vaan jälkimmäinen helvetin liekissä vaivattuna turhaan rukoilee Abrahamia, että lähettäisi Latsaruksen kastamaan edes sormensa pään veteen, jolla jäähdyttäisi hänen kielensä. Tämä kristinopin kertomus näkyy kaikkialla syvälle painuneen kansan mieleen. Siinä ei ole huomiota kiinnittänyt ainoastaan sisällys, joka köyhyyden ja sorron alaisissa on ylläpitänyt toivoa laajentamalla heidän näköpiiriänsä yläpuolelle ajallisen elämän, vaan viehättänyt on vielä sen näytelmäntapainen muoto. Tuskin löytyy toista hengellisen kansanlaulun ainetta, joka olisi niin laajalle alalle levinnyt kuin Latsaruksen legenda. Sitä on tavattu romaanilaisilla kansoilla Espanjassa, Ranskassa ja Itaaliassa, ja toiselta puolen löytyy Venäjällä hyvin suosittu kerjäläisvirsi, jossa rikkaasta miehestä on tehty köyhän Latsaruksen samanniminen varakas veli.[436] Vaan virolaiseen runoon nähden on lähinnä huomioon otettava germaanilainen kansanlaulu, joka on löytynyt sekä lännessä Englantilaisilla että idän puolella Määrin Slaavilaisten säilyttämänä.
Englannissa on tallella vanha joululaulu rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta,[437] jossa edellisen nimi Dives eli Diverus vielä selvästi viittaa latinankieliseen Raamatun tekstiin. Uskollisesti se noudattaakin Luukkaan kertomusta. Kansanomainen käsitys ilmaantuu kuitenkin siinä, että kaksi enkeliä vievät Latsaruksen taivaasen enkelin polvelle ja päin vastoin kaksi käärmettä rikkaan miehen helvettiin käärmeen polvelle istumaan.
Itävallan Määriläiset taas kertovat,[438] että enkelit tuodessaan Latsaruksen taivaasen, käskevät päästää hänet portista sisälle, panna hänet istumaan Jumalan syliin ja tarjota hänelle pikarillisen viiniä. Samoin pahat henget viedessään rikkaan miehen helvettiin avauttavat portin, istuttavat hänet ansaitulle tuolille ja tilaavat hänelle pikarillisen tulista juomaa. Turhaan rikas mies huutaa Latsarusta avukseen.
Viimeksi mainitussa muodostuksessa kehittynyt käsitys kuvastuu osaksi myös toisessa katolisaikuisessa kansanlaulussa, joka on Saksanmaalla yleisesti tunnettu.[439] Kolme kuninkaan tytärtä kuolevat samaan aikaan ja lähtevät isänsä maasta kulkemaan pitkin kaitaista tietä, jolla tapaavat valkean miehen. Päästyänsä taivaan portille, he sitä hiljaa kolkuttavat. Pyhä Pietari päästää toiset kaksi sisään, vaan kolmannen työntää ulos. Tämä palaa takaisin ja lähtee nyt astumaan leveätä tietä, jolla häntä vastaan tulee musta mies. Helvetin portille päästyänsä hän sitä kovasti jyskyttää. Paha henki, joka laskee sisälle, panee hänet tuliselle tuolille istumaan ja antaa hänelle käteen tulisen pikarin. Tyttö valittaa entisyyttään. Muutamassa toisinnossa hän lopuksi kysyy Jeesukselta, minkätähden hänen tämä täytyy kärsiä, ja saa vastaukseksi, että on aina ollut turhamainen ja kevytmielinen.
Vielä löytyy Saksalaisilla laulu katolisen papin vaimosta, jonka eteen helvetin salissa asetetaan tulinen pöytä ja sille kolme tulista kalaa ynnä kannu täynnä rikkiä ja pikeä.[440]
Yhtäläisiä piirteitä ei puutu skandinaavilaisestakaan kansanlaulusta. Pyhän Jaakon legendassa, jossa tulee puhe taivaan iloista ja helvetin vaivoista, mainitaan m.m. tulinen tuoli.[441] Taivaallinen tuoli ynnä ijäiset joulujuomingit vastakohtana helvetissä kirstulla istumiselle tavataan eräässä färöläisessä laulussa veljen panettelemasta sisaresta.[442] Tanskalaisissa ja ruotsalaisissa toisinnoissa ei tätä kohtaa löydy, sitä vastoin kaikille laulunkappaleille yhteistä on kahden enkelin laskeutuminen taivaasta viatonta sisarta noutamaan ja niinikään kahden perkeleen lentäminen helvetistä rikoksellista veljeä viemään.
Viimeksi on mainittava tanskalainen laulu rikkaasta miehestä, jolla kuitenkin on aivan erilainen sisällys ja ponsi. Rikas mies vetää kultaristin rinnoillensa, vaan ei käännä ajatuksiaan Kristuksen puoleen. Kuolema hänet äkisti saavuttaa ja vie sielun vaa'alle punnittavaksi. Paha henki jo toivoo hänet perivänsä, kun kolme veripisaraa putoo vaa'alle, ja sielu päästetäänkin sisälle taivaan portista. Tätä laulua on levinnyt Ruotsiinkin. Yhdessä kappaleessa rikkaan miehen sielu istahtaa taivaan portille ja kysyy, mitä on tehnyt pahaa. Jeesus ilmoittaa hänen ryöstäneen köyhiä ja julistaa langettavan tuomionsa. Mutta Neitsyt Maaria rukoilee armoa hänen puolestaan.
Germaanilais-katoliseen käsitepiiriin kuuluvat siis useimmat niistä aineksista, joista etelä-virolaisen runon pääosa on kokoonpantu: kaksi enkeliä, jotka vievät taivaasen; ovi taivaassa, jota on kolkutettava; sekä kahtalainen tuoli ja tuoppi. Onko siis oletettava, että joku määriläisen kaltainen saksankielinen Latsaruksen legenda olisi vaikuttanut virolaisen runon syntyyn? Se ei ole välttämätöntä, sillä mainittujen käsitteiden voi hyvin ajatella katolisella ajalla muutenkin tulleen Viron kansan tietoisuuteen. Ei ole edes ehdottomasti varmaa, että raamatullinen vertaus Latsaruksesta on virolaisen orjan laulun perimmäisenä pohjana. Kaikissa tapauksissa on vastakohta köyhän ja rikkaan välillä siinä saanut aivan itsenäisen muodostuksen orjan ja isännän välisenä suhteena. Paitsi isännän ja orjan loppukeskustelua on täysin omintakeinen myös alkukuvaus orjan nukahtamisesta kuoleman uneen. Orjan leposija alhaisessa ja kosteassa suossa ikäänkuin kuvastaa Viron kansan kohtaloa, jolta Saksalaiset isännät riistivät kaikki hedelmälliset mäkirinteet, jättäen ainoasti vesiperäiset alangot talonpoikien omaan viljelykseen. Kus mägi sääl mõisa — talud soo ja raha sees (kussa mäki, siellä moisio — talot rahkasuossa) sanookin virolainen sananlasku. Orjan asemasta laulaakseen ei Virolaisen ole tarvinnut muualta esikuvaa hakea, oma katkera kokemus on sen hänelle havainnolliseksi tehnyt.
Esittämättä on vielä Orjan laulun etelävirolaisella toisinto-muodolla tavattava muunnos, joka joskus alkaa laulajan huomautuksella, ettei yhden eikä toisen tarvitse hänelle selittää, mitä on orjana olo.[443]
Üts ära ütelgu minule,
Tõine tõisele kõnelgu,
Kuda orjan oltanes,
Vaesen vaeva nätanes.
Esi ma mõista orja oole,
Orja oole, vaese vaeva.
Ori pea oolik olema,
Vara tõusma vaene-latsi,
Vara tõusma, vait olema,
Suu peab kinni pidama,
Pisut peab ori magama,
Veidü unda veeretama.
Ori makab õrre pääl,
Palgaline parre pääl.
Ketsi orja jo äradi?
Tulli tall mano tuikene,
Lennäs mano linnukene,
Kägo tall lennäs käe pääle,
Suvilindu suu pääle:
"Tõusu üles orjakene!
Tõusu üles ommokult,
Mõse suu, suiju pää,
Mõse suu sula õbele,
Käe kulla kastele.
Mine sa merre vettä otsma
Kaugelt sull vesi vedäda,
Vastu mäge mäele tuvva."
Ori läts merre vettä tooma.
Ketsi vasto tall tulesi?
Maari vasto tall tulesi:
"Orjakene ennekene!
Kellel viid vie paari?"
— "Perenaisel levä teta,
Perepojal suu mõsta,
Peremehel kirve ihuda."
— "rjakene ennekene!
Vie sie vesi tarese,
Pane pangi põrmantulle,
Ütle sa peremehele,
Ütle sa perenaisele:
'Viimane vesi tarena,
Viimane pirdu pihina;
Ma lää ära taiveesse,
Ma lää Maari lasta oidma.'"
Ori läts taeva use ette
Maari linki liigutama.
Ketsi tull vällä vaatamaie?
Maari tull vällä vaatamaie.
"Tule sisse orjakene,
Tule sisse, istu tuoli!"
Kulda tuoli antanese,
Kulda tuoli, õbe õrre,
Laasi lauda tal ehena.
Ketsi perrä tall tulesi?
Peremies perrä j.n.e.
Yks' älköön jutelko mulle,
Toinen toiselle sanelko,
Kuinka orjana oltanehen,
Vaivasna vaivattanehen.
Itse tunnen orjan huolen,
Orjan huolen, köyhän vaivan.
Orja olkoon huolellinen,
Varhain nouskoon orpolapsi,
Varhain nouskoon, vaiti olkoon,
Suun kiinni pitäköön,
Pikkuisen saa orja maata,
Vähän unta vetää.
Orja makaa orrella,
Palkollinen parrella.
Kuka orjan jo herätti?
Tuli luokse kyyhkynen,
Lensi luokse lintunen,
Käki lensi käden päälle,
"Suvilintu" suun päälle:
"Nouse ylös orjanen!
Nouse ylös aamuselta,
Pese suu, sui pää,
Suu sulalla hopealla,
Kädet kultakasteella.
Mene merelle vedenhakuun,
Kaukaa vesi vedettävä,
Vastamäkeä tuotava."
Orja merelle vettä tuomaan.
Kuka vastahan tulevi?
Maaria vastahan tulevi:
"Orjanen omainen!
Kelle viet vesikorennon?"
— "Emännän leipää tehdä,
Talon pojan suuta pestä,
Isännän kirvestä hijoa."
— "Orjanen omainen!
Vie se vesi tupahan,
Pane ämpäri permannolle,
Juttele sä isännälle,
Juttele sä emännälle:
'Viimeinen vesi tuvassa,
Viimeinen päre pihdissä;
Lähden pois taivahasen,
Maarian lasta hoitamahan.'"
Orja taivahan ovelle,
Maarian linkkua liikutti.
Ken tuli ulos katsomahan?
Maaria tuli katsomahan:
"Tule sisään, orjanen,
Tule sisään, istu tuolille!"
Kultatuoli annetahan,
Kultatuoli, hopeaorsi,
Lasipöytä häll' edessä.
Kuka jälkehen tulevi?
Isäntä jälkehen j.n.e.
(Seuraa isännän palkantarjous ja orjan hylkäävä vastaus).
Tämä kappale on samasta Pärnumnaan pitäjästä kuin ennen painettu näyte etelävirolaista päämuotoa. Lisäksi löytyy kuusi kappaletta (ja M. Weske, Eesti rahvalaulud I, n:o 28 Kolga Jaanista Viljanninmaalta), joista kaksi Pärnun-, kolme Viljannin- ja yksi Tartonmaalta. Niissä ei kuitenkaan ainoassakaan, niinkuin tässä, esiinny lintujen herätyslaulua. Kaikissa on huomattava vaillinainen orjan ja isännän kohtelun kuvaus. Joko tuodaan tuoli ja juoma-astia yht'aikaa yhdistävän pöydän kera[444] taikka on isännän osa pois unohtunut[445] — molemmat vaillinaisuudet ynnä juoma-astian puute ovat yllä olevassa esimerkissä nähtävänä; parissa kirjaanpanossa puuttuu tämä kohta kokonaan, niin että niitä liittää päämuotoon yksistään yhteinen loppukohtaus, jossa isäntä orjaa puhuttelee.[446]
Ottaen huomioon, että mainittu isännän ja orjan keskustelu on oikeastansa eri runoa, ei voi tulla muuhun päätökseen kuin että meillä on edessämme aivan uusi lauluaines, johon kappaleita tutkimuksen alaisesta runosta on kiintynyt. Vastakohtana etelävirolaiselle miesorjan (sulase) laululle on tässä kuvaus naisorjasta, joka lähtee mereltä vettä tuomaan ja tiellä saa kutsun Neitsyt Maarialta tulla taivaasen hänen lastansa hoitamaan.
Sama käsitys Neitsyt Maarian huolenpidosta ilmenee myös itsekseen eräässä orvon orjatytön laulussa Pärnunmaalta; hänen itkiessään nokkosten ja katajain keskellä:[447]
_Ketsi tulli manu tereteme?
Maarja tulli manu tereteme,
Tereteme, kõneleme:
"Tere, tere vaene latsi!
Mistes sina siinä teeda?
Tule ärä taevaessa;
Taevan saad sa siidi sängi,
Siidi sängi, pehme padja."[448]
Kuka tuli luo tervehtimään?
Maaria tuli luo tervehtimään,
Tervehtimään, puhelemaan:
"Terve, terve orpolapsi!
Mitäs sinä siinä teet?
Tule pois taivaasen,
Siellä saat sa silkkisängyn,
Silkkisängyn, pehmeän patjan."
Tämäkään käsitys ei liene erikoisesti virolainen, vaan yleisesti katolinen. Mutta laulun muotoon on sen Viron kansa pukenut. Samalla tavoin voimme ajatella tutkimuksemme alaisen orjan laulun Viron kansan kokoonpanemaksi katolisena aikana omistamistaan mielikuvista.
Molempain runojen yhteinen kotiseutu, Etelä-Viro, jota ulommaksi toinen ei ole levinnytkään, vielä vahvistaa sitä päätelmää, että nämät, niinkuin arvatenkin useimmat Viron puolen runot, ovat alkuperäisiä Viron kansan luomia.
V.
Kahdenlaisella runomitalla.
1. Uudempi laulurunous.
Suomalainen kansanlauki ei ole yksistään niiden lisäainesten kautta rikastunut, joita vanha runomme runsain määrin vastaanotti Virosta. Sen varasto on tullut kaksinkertaiseksi toisellakin tavalla, nimittäin mukailemalla ruotsalaisten laulurunoutta useampisäkeisine värssyineen ja loppusointuineen. Tämä omistus olisi kuitenkin voinut tulla Suomen kansalle kalliiksi, jos sen tieltä kaikkialla niinkuin Länsi-Suomessa, josta uudempi laulu lähti liikkeelle ja levisi, vanhempi runoutemme olisi väistynyt ja unheesen jäänyt. Vaan sen kautta että Itä-Suomessa ja etenkin sen rajan takana entisen kantelen kielet eheinä säilyivät, tulivat vieraan viulun vaihtelevammat sävelmät ainoasti kehittämään Suomen kansan soitannollista lahjaa.
Uudemman kansanlaulumme pääpaino on sävelmässä, eikä sisällyksessä. Verrattomasti suurin osa on yksivärssyisiä laulunpätkiä, joista edellinen säe eli säepari esittää vertauksen ja jälkimmäinen käytännöllisen sovituksen, tavallisesti lempielämään, joka on aikaisemmassa lyyrillisessä runoudessa hyvin harvoin käsitelty aine. Näitä laulunpätkiä on kuitenkin tavallisesti useampia ikäänkuin helmiä yhteen pujoteltu ja toisinaan taitavastakin, niin että niissä voi nähdä läpikäyvän "punaisen langan".
Kertovaisiakaan lauluja, joissa on selvä, yhtenäinen juoni, ei tämä runous ole vailla. Ne ovat ilmeisiä suomennoksia ruotsalaisista ballaadeista, joiden sävelmääkin ne jäljittelevät.[449] Luonnolliselta näyttää, että kun käännöstyö oli suoritettava samassa laulutahdissa värssy värssyltä, ei omintakeiselle mielikuvitukselle jäänyt paljon pyörähdystilaa. Vaan sitä merkillisempää on, että näissäkin rajoissa Suomen kansan luontainen kauneuden aisti ja kehityskyky on välistä voinut päästä näkyviin.
Hyvänä esimerkkinä on ensimmäinen Kantelettaren alkulauseesen painetuista lauluista: "Kreivin sylissä istunut." Tämän alkuansa saksalaisen ballaadin vanhin kirjaanpano on hollanninkielinen 1500 luvulta ja kuuluu suomennettuna:[450]
Minä seisoin korkealla vuorella
Ja katselin merelle päin,
Näin laivan laskevan purjeissa
Ja ritareita kolme näin.
Ja se nuorin joukosta ritarein,
Jotk' istuivat laivassa,
Sielt' tarjosi minulle juodaksein
Lasin viiniä vilpoista.
"Jumal' antakoon hyvyyttä runsaasti
Teille, varaton neitonen!
En toista tosiaan kihlaisi,
Te jos rikkaampi oisitten." —
"Minä jos olen varaton neitonen,
On köyhiä muitakin;
Käyn luostarin muurien sisällen,
Se neuvo on suotuisin." —
"Vai luostariinko on menonne,
Te neidoista kaunihin;
Miltä nunnan puvussa näytätte,
Toki tietää ma tahtoisin."
Kun hän oli luostariin lähtenyt,
Hänen kuoli jo isänsä;
Koko valtakunnass' ei ollut nyt
Niin rikasta tytärtä.
Kun ritari kuuli sen, huusi niin:
"Satuloikaa mun hevosein!
Että tyttö on päässyt luostariin,
Siitä karvas on sydämein."
Hän ratsasti luostarin portillen,
Kovin kolkutti renkaalla:
"Missä vihkin on saaneista viimeinen.
Nuorin kaikista nunnista?"
"Ei täältä ole ulospääsöä
Edes kaikista nuorimman;
Hän istuu kammionsa sisällä
Ja on Jeesuksen morsian." —
"Vaikk' kammioonsa on telkeynyt
Ja Jeesuksen morsian on,
Häntä nähdä tahdon ja kuulla nyt,
Hän kuitenkin tulkohon."
Ja se nuorin kaikista nunnista
Tuli ritarin etehen,
Kaikk' keritty oli hänen tukkansa —
Ja rakkaus myöhäinen.
"Teidän täytyy takaisin ratsastaa,
Kotipuoleenne kääntyä,
Siellä toista tyttöä suudelkaa,
Minun lempen' on mennyttä.
Kun viel' olin varaton neitonen,
Te työnsitte minut pois,
Jos oisitte malttanut vähäsen,
Hyvä meidän nyt olla ois."
Myös flaamin kielellä löytyy uudemmalta ajalta pari muistiinpanoa, joista toinen alkaa: "Kun seisoin Alankomaiden vuorilla ja katselin merelle päin."[451] Epäillä kuitenkin sopii, onko tässä Alankomaiden mataloista ja loivista rantaäyräistä puhe. Myös viittaa runo siihen, että laiva on ohi kulkenut hyvin lähitse rantaa; lisäksi tapa, jolla viini mainitaan, ehdottomasti johtaa ajatuksemme eteläisempään, viiniä viljelevään maahan.
Meidän ei tarvitsekaan muuta kuin lähteä Alankomailta Rein-virtaa ylöspäin, niin pian kohtaamme maiseman, johon laulumme täydesti soveltuu. Siellä sen Goethe ensimmäisenä kansan suusta Elsassissa korjasi v. 1771 ja on sitä jälkeenpäin kaikkialla Saksassa kirjaanpantu. Sen yleisin muoto alkaa:[452] "Minä seisoin korkealla vuorella ja katselin syvään laaksohon, näin minä laivan liukuvan, jossa oli kolme kreiviä." Nuorin kreiveistä tarjoo vilpoisen viinin lisäksi vielä kultaisen sormuksensa. "Mitä minä sormuksella teen, olenhan vielä aivan nuori ja sitä paitsi varaton." — "No, jos olet varaton, niin olkoon se keskenäisen rakkautemme muistona." — "En tahdo muistella mitään rakkautta, vaan menen luostariin." Sitten kerrotaan, mitenkä vuosineljänneksen kuluttua kreivi näkee unta, että hänen lemmittynsä on mennyt luostariin, ja käskee palvelijansa satuloida kaksi hevosta. Uhkaamalla polttaa koko luostarin hän saa nuorimman nunnan puheilleen, vaan tältä on jo tukka lyhyeksi leikattu.
Korkea vuori vastakohtana syvälle laaksolle, kreivien eli ritarien lukuisuus sekä viinin vilpoisuus johtavat elävästi mieleemme Rein-virran keskijuoksun viini viljelyksineen ja monine linnanraunioineen. Toisinaan Rein-joki nimenomaan mainitaankin, esim.: "loin katseeni syvään Reiniin."[453]
Yhdessä shvaabilaisessa kappaleessa, jossa laulaja korkealta vuoreltansa katselee pitkin Reiniä ja näkee laivassa kolme ritaria, ei ole enää puhetta viinin tarjoilusta.[454] Nuorin ritareista hänet tahtoo kihlata kultasormuksellaan: "ota pois ja pidä sormessasi kuolemani jälkeen." — "Mitä minä sormuksella, jota en saa näkyvissä pitää." — "Sano löytäneesi viheriällä niityllä." — "Miksikä valehtelisin: ennemmin sanon suoraan, että nuori kreivi on mieheni." — "Jos olisit kyllin kaunis ja jonkun verran varakas, niin totta heti sinut naisin." — "Jollen olekaan varakas, on minulla kunniani, jonka säilytän, kunnes vertaiseni tulee." — "Vaan jollei vertaistasi tulekaan?" — "Sitten menen nunnaksi luostariin." Seuraa kreivin unennäkö, satuloittaminen ja ratsastus luostariin, josta nunna ei tule uloskaan, vaan antaa tiedon, että hänen hiuksensa jo ovat leikatut.
Saksalainen laulu on ilmeisesti sekaantunut muiden runojen vaikutuksesta. Kreivin unennäkö katumuksen aiheena on lainattu edempänä esitettävästä saksalaisesta ballaadista, josta suomalainen "Morsiamen kuolo" (Kant. alkul. n:o 3) on johtunut. Alkuperäisempään tytön rikkaaksi tulemisen motiiviin vielä viittaa kreivin lause satuloitsijalleen: "tie t. lempi on ratsastuksen arvoinen" yleisessä muodostuksessa sekä erittäin viimeksi mainitussa toisinnossa: "tyttö on kaiken arvoinen!"
Myös ritarin kehoitus valehtelemaan ja tytön kieltävä vastaus tunnetaan toisesta laulusta, joka tavallisesti alkaa tytön menolla ruohon leikkuusen.[455] Ratsumiehen pyytäessä häntä istahtamaan viereensä viitalleen, hän selittää äidin toruvan työn kesken jäämisestä, johon toinen vastaa: "sano leikanneesi sormeasi." — "Miksikä valehtelisin, paljoa parempi on minun sanoa, että ratsumies on omakseen tahtonut." Äidin neuvoa, että olisi vielä vuoden kotona naimatonna, tyttö ei pidä hyvänä, koska ratsumies on hänelle kaikkea äidin tavaraa kalliimpi. Silloin äiti käskee hänen korjaamaan vaatteensa ja juoksemaan ratsumiehen perään. Tytön vielä valittaessa, ettei hänellä ole riittävästi vaatteita ja pyytäessä tuhat taaleria kapioiden ostoon, äiti ilmoittaa, että isä on pelissä kaiken omaisuutensa hävittänyt.
Tätä laulua löytyy vielä toisinto Reinmaakunnasta Bonnin ja Coblenzin tienoilta, jossa myös sormuksen tarjoaminen ilmaantuu.[456] Kultaseppä takoo sormuksen, jota tarjoo lemmitylleen. "Mitä kihlamerkillä teen, jota en saa sormessani pitää?" — "Sano löytäneesi viheriällä niityllä." — "Äidillenikö valehtelisin; pikemmin sanon suoraan, että kultaseppä on minua kosinut." Mahdollisesti kuitenkin sormuksen tarjoaminen alkuperäisemmin kuuluu lauluun kolmesta kreivistä eli ritarista. Ranskan puolelta rajaa Champagnessa on löytynyt romanssi, jossa tyttö kertoo häneen rakastuneen prinssin ja kuninkaan pojan sekä kolmantena kreivin, jota hänkin rakasti; kreivillä oli sormus, jonka oli pannut hänen sormeensa.[457]
Kehittyneimmässä ja siis myöhäisimmässä shvaabilaisessa muodossa on saksalainen laulu levinnyt Tanskan kautta Ruotsiin, jossa se on yhdistynyt ballaadiin "Petetystä nuorukaisesta", niin että siitä ainoasti viisi värssyä tämän johdantona on säilynyt.[458] Tätä jälkimmäistä ballaadia vastaa Kantelettaren alkulauseen toinen numero. Edellisestä sitä vastoin mainitut viisi värssyä tavataan suomeksi erikseen ensimmäisessä numerossa "Kreivin sylissä istunut" hiukan laajennettuina sekä aivan uusilla värssyillä jatkettuina. Tästä jatkosta on lausunut prof. C.G. Estlander:[459] "Tuntuu siltä kuin erityisesti hieno runoilijaluonne olisi ottanut alkusäkeitten antamasta aiheesta luodakseen uuden runoelman ja ylenmäärin hyvin onnistunut. Asema on siinä sama: korkealla vuorella syvässä laaksossa, jossa laiva laskee maihin ja kreivi tytön kihlaa kultaisella sormuksella." Hänen neuvonsa tytön epäilyksen johdosta ja tämän vastaus ovat niinikään samat, vaikka suomalainen laulaja on niihin osannut huokua jotain selittämätöntä kesäillan suloa. Missä suomennettava esikuva päättyy, puhkeaa tämä surumielinen haaveilu ilmi:
Ja se ilta oli kaunis, ihana,[460]
Ja ne linnut lauloivat,
Meri tyyni, keto vihanta,
Kukat keolla kasvoivat.
Tässä hurmauksessa laulaja kuvailee tytön kaikki unohtaneen, uneksiakseen lyhyen lemmen-unelmansa. Seuraava värssy kertoo, mitenkä hän aamulla huomaa jääneensä yksin; pois on mennyt kreivi ja rannalta laivakin lähtenyt, jonka johdosta hän epätoivoissaan heittää myös sormuksensa mereen.
Voi, voi mua tyttöä vaivaista!
Kuinka onneton nyt minä lien;
Ota pois, meri, pois tämä sormuskin,
Mitä tuolla ma käessäni teen!
Runomitta, jota on hiukan pitennetty, ja kielikään tosin eivät ole erinäisellä taidolla tässä käytettyjä, mutta itse aineen muodostamisessa ilmenee niin paljon runollista aistia, että miltei tekisi mieli olettaa tottuneemman taiteilijan käsialaa kuin kansanrunoilijan.
Myös Virossa on uudempi kansanlaulu saanut jalansijaa. Mutta se on sekä sävelmään että sisällykseen nähden verrattomasti heikompi kuin Suomessa. Sillä ei ole siitä syystä ollut voimaa syrjäyttämään vanhaa runoutta, joka siellä vasta taiderunouden tieltä on syrjään vetäytynyt.
Uudemmassa virolaisessa kansanlaulussa on luonnollisesti saksalainen vaikutus huomattavin. Esim. laulua "Kreivin sylissä istuneesta" on Virossa tavattu toisinto, jossa puhe luostariin menosta viittaa suoraan saksalaiseen balladiin:[461] Ma käisin mööda mere äärt, Ja vaatsin mere pool, Näen laevukest — — Rolm vürsti võeralt maali, Ja üks neist kolmest kuningas, Ta kihlasõrmuses —
Ja minu meel ei mõtlegi,
Ja meest ei armasta,
Ma tahan kloostris minna,
Truuist sääl siis elada.
Virolaisen laulurunouden heikommuus johtunee suureksi osaksi sen myöhemmyydestä suomalaiseen verraten. Kuitenkaan eivät suomenkielellä uudemmat laulumitat ole kauan olleet käytännössä. Jaakko Suomalainen eli Finno lausuu esipuheessa virsikirjaansa ruvenneensa tekemään hengellisiä virsiä suomenkielellä nimittäin muiden kristillisten maakuntain tavan jälkeen, josta voi päättää, että Länsi-Suomessa vielä 1500 luvun loppupuolella vanha runomitta oli ainoa käytetty. Huomattava on myös, että useimmat kertovaisista lauluistamme ovat suomennoksia semmoisista ballaadeista, joissa ei ruotsinkielelläkään löydy refrängiä. Paitsi "Kreivin sylissä istunutta" ja "Petettyä nuorukaista" löytyy julkaisemattomia kirjaanpanoja "Herra Petterin (Herr Peder) laivaretkestä", "Vensvalin (Sven Svanehvit) ratsastuksesta" ja "Pienestä Katri (Liten Karin) palvelijasta."[462] Viimeksimainittu pyhimyslegendasta maalliseksi romanssiksi muutettu laulu on varmasti vasta 1600 luvulla Saksasta Tanskaan ja Ruotsiin vaeltanut.[463] Myös yllämainittua saksalaista laulua ruohon leikkuusen lähteneestä tytöstä on alkuosa ruotsinkielen välityksellä tavattu suomeksikin mukaeltuna.[464] Harvinaisena poikkeuksena on "Velisurmaaja", neljäs Kantelettaren alkulauseesen valituista näytteistä, jonka suomenkielisessäkin asussa on säilynyt refrängi, vaikka aivan yksinkertaisinta laatua: poikani iloinen — äitini kultainen.[465]
Emme siis erehtyne, jos oletamme Suomeenkin ulottuneen kaksi ruotsalaisen kansanlaulun virtausta: toisen 30-vuotisen sodan jälkeisen ja toisen unioonin aikaisen, jonka vaikutuksesta vanhaan runoomme olemme jo Helka-virsissä sekä Luojan virren kappaleissa esimerkkejä nähneet. Tämän eroituksen 1400 luvun ja 1600 luvun vaikutuksen välillä todistavat aivan epäilemättömäksi pari ballaadia, jotka ovat molempien virtausten mukana Suomalaisille saapuneet ja sen johdosta esiintyvät kahdenlaisella runomitalla.
2. Laulu Morsiamen kuolosta.
Kantelettaren alkulauseesen painetuista kertovaisista lauluista kolmas: "Morsiamen kuolo", on jo ohimennen mainittu johtuneeksi saksalaisesta kansanlaulusta. Tämä vuorostaan on toisinto Europassa laajalle levinnyttä ballaadia.[466]
Kaukana Kreikassa lauletaan nuoresta morsiamesta, joka ei tunnusta pelkäävänsä kuolemaa, vaan heti saa tuntea sen vallan. Sulhanen saapuessaan loistavan saattojoukon kera viettämään häitänsä näkee miehen kaivavan hautaa ja kysyttyään saa tietää, että sitä kaivetaan hänen morsiamelleen. "Tee syvä ja leveä, kaiva kahta varten!" hän huudahtaa ja lävistää rintansa tikarilla. Haudalle kasvaa piilipuu ja sypressi, jotka kääntyvät toistensa puoleen ja ikäänkuin suutelevat toisiaan, kun kovasti tuulee. Välistä kerrotaan sulhasen tavanneen kuolleenkin ja nostaessaan hunnun kasvoilta nähneen, että se on hänen morsiamensa.
Toisaalla taas Espanjan Katalooniassa mainitaan nuoren miehen kuulleen hautajaiskellojen soivan ja hänelle kysyttyä vastatun hänen morsiamelleen soitettavan. Siinäkin hän saa nähdä kuolleen kasvot, vieläpä puhutella morsiantaan, joka neuvoo teettämään kirstun kyllin leveän kahta varten. Samoin tikarilla hän surmaa itsensä.
Englannissa ja Skotlannissa tunnetaan kaksikin tämän ballaadin muodostusta. Toisessa sulhaselta, jonka täytyy lähteä pariksi vuodeksi Skotlantiin, jää morsian Lontoosen. Vaan tuskin puolen vuoden kuluttua hänelle tulee niin ikävä, että tallirengillään heti valjastuttaa valkean hevosensa. Lontoossa hän ensin kuulee kellonsoiton ja sitten saa nähdä kuolleen. Seuraavana päivänä hän itsekin sortuu suruun. Molemmat haudataan erikseen kirkkoon. Vaan morsiamen haudalta kasvaa ruusu ja sulhasen orjantappura, jotka kohoten yli kirkon yhtyvät toisiinsa. Sen johdosta saavat he yhteisen haudan. — Toisessa muodostuksessa nainut mies saa sanan kotoa. "Onko joku linnoistani sortunut tai torneistani valloitettu, vai onko kaunis vaimoni saanut tyttären tai pojan?" Asian kuultuaan hän satuloittaa kolme hevosta, jotka kaikki kiireisestä ajosta tielle kaatuvat. Sitten kohtaa ruumisarkunkantajat ja avatessaan kääreliinan näkee oman vaimonsa. Itsekin kuolee seuraavana päivänä. Haudoille kasvaa koivu ja orjantappura, joiden latvat menevät erilleen, vaan juuret yhtyvät.
Myös Saksassa löytyy eri toisintomuotoja, joista aluksi seuraava esitettäköön.[467] Ritari lohduttelee alhaisempisäätyistä lemmittyänsä, luvaten maksaa hänen kunniansa. Paitsi suurta rahasummaa, tarjoo hänelle tallirenkinsä avioksi. Mutta tyttö ei välitä mistään muusta, kuin ritarista itsestään, ja kun ei häntä saa, niin lähtee Augsburgiin äitinsä luo, jolle ilmoittaa asian. Tämä tarjoo hänelle viiniä ja paistettua kalaa, mutta hän ei huoli muusta kuin leposijasta. Keskiyön aikaan ritari näkee unessa, että hänen lemmittynsä on lapsivuoteesen kuollut. Kiireesti hän tallirengillään satuloittaa kaksi hevosta. Nummen yli ratsastaessaan kuulee kellojen soivan ja saa pahan aavistuksen. Augsburgin kaupungin portilla tapaa paarinkantajat. Kohotettuaan kääreliinaa ja kuolleen tunnettuaan, vetää miekkansa ja työntää sen rintaansa. Hänet pannaan samaan kirstuun. Haudalle kasvaa kaksi liljaa. Tämä laulu on ollut yleisesti tunnettu yli koko Saksan Reinin varsilta Böömin rinteille. Muutamassa Magdeburgilaisessa kappaleessa kreivi kohtaa tiellä vielä haudankaivajat, joilta tiedustelee.[468]
Vanha mainittu laulun muoto ei mitenkään ole. Alkuosassa on riimi kovin puutteellinen ja refrängin korvaa pelkkä rallatus (esim. wiederrum-dum-dum, viderallara). Myös näkyy siinä selvästi toisen laulun vaikutus.[469] Vanhin saksalainen kirjaanpano on vuodelta 1777.
Tanskaksi mukailtuna löytyi tämä laulu kuitenkin jo 1657 tienoilla[470], johon aikaan se myös nähtävästi levisi Ruotsiin. Ruotsalaisista kappaleista täydellisimmät on saatu Skånesta sekä Länsi-Suomen saaristosta.[471] Viimeksimainitusta, missä ainoasti loppukärki (Skånessa: lehmuksen lehtien yhdistyminen) puuttuu, on saksalaiseen alkutekstiin verraten useita lisäpiirteitä huomattavissa. Nuori mies ottaa tallista valkean hevosen, jolle panee kultaisen satulan ja hopeaiset silat. Kamarissa hän pukee yllensä paraimmat vaatteet. Seitsemän peninkulmaa hän ajaa yhtenä yönä, sillä aikaa kuin muut makeinta untansa nukkuvat. Viheliäisessä metsässä hän kuulee lintusten laulavan neitosesta, joka jo on kuollut. Kellonsoittajat ja haudankaivajat, jotka hän tiellä tapaa, vastaavat hänen kysymykseensä. Paarinkantajat pysähdyttäessään hän hyväilee morsiamensa valkeita poskia, jotka "ennen olivat ruusunpunaiset."
Nämät lisäpiirteet tavataan kaikki myös suomalaisessa laulussa, joka siten selvästi osoittautuu juuri Suomen Ruotsalaisilta opituksi. Siinä on vielä moniaita uudennuksia,[472] jotka siirtävät sen ijän yhä myöhäisemmäksi. Nuori mies ei saa ilmestystä unessa, vaan saa kirjeen kultansa sairaudesta. Ei hän myöskään lopeta itseään miekalla, vaan itkemällä seitsemän vuorokautta. Ja viimeksi vielä laulu antaa sen lohdutuksen, että vierekkäin haudatut heräävät kerran taivaassa. Onnistuneena muutoksena voi pitää koko tuon mauttoman alkuosan typistämisen yhteen ainoaan värssyyn:
Illalla istuttiin istumella,
Murehest' ei mitänä tietty.
Suoraan Saksalaisilta on sama laulu Virolaisillekin levinnyt. Alkuosa on siellä tehty, jos mahdollista, vielä tympeämmäksi.[473] Lopussa herra usein lahjoittaa tallirengilleen moisionsa ja tavaransa pyynnöllä, että lopettaisi hänen henkensä. Kun tämä ei sitä tohdi tehdä, hän teräaseella tai tavallisemmin vielä ampumalla surmaa itsensä.[474] Huomattavin piirre on kuitenkin tallirengin säännöllisesti esiintyvä nimi Hans eli Ants, joka luultavasti on löytynyt saksalaisessa alkulähteessä, koska sen eräs ruotsalainenkin toisinto on säilyttänyt muodossa: Anders.[475]
3. Anteruksen runo.
Taneli Juslenius maisteriväitöksessään Ahoa vetus et nova v. 1700 kehuu Turkua ikivanhaksi kaupungiksi ja mainitsee muun muassa todisteeksi, että siinä myös alusta alkaen on ollut koulu, erään vanhan runon.
Anderus Pyhäjoelda,
Pyhäjoen poica pyhä,
tuli Coulusta cotia.
Äiti kysyy: "mitäs poican cotia tulit?
ongo Coulu cohdallansa,
Turcu Uusi toimesansa?"
Poika vastaa tulleensa kotiin aikeessa noutaa vaimo Kokemäeltä. Äiti ensin epää, peläten hänen saavan sieltä rukkaset, niinkuin jo ennen muutamat Ruotsin ritarit sekä Pohjanmaan pohatat. Vaan pojan vakuuttaessa tytön olevan hänelle suosiollisen, äiti lopuksi suostuu. Nyt hän varustetaan hevosilla, palvelijoilla sekä aseilla, muun muassa seitsemällä kilvellä.
Yljän Kilpi Cullan kijlsi, caicki muut hopian hohdit.
Näin nuori herra menee matkaan ja otetaan hyvin vastaan. Mutta tuskin on läksijäiset pidetty, niin morsian kuolee, jättäen kotiin palautuvalle Anterukselle myötäjäisten asemesta suuren surun.
Kauan aikaa luultiin tämän runon ijäksi päiväksi vaipuneen unohduksiin. Kuitenkin se jo keskipalkoilla viime vuosisataa oli Inkerinmaalla useamman kerran muistiinpantu, vaikka se vasta 1880 luvulla tuli keksityksi käsikirjoituskokoelmia tutkittaessa.[476] Sittemmin on Varsinais-Inkeristä saatu vielä monta kirjaanpanoa. Huomattava on, että runo Anteruksesta aivan samoin kuin Turun tienoilla todistettavasti sepitetty Annikaisen virsi on itäisemmässä osassa Varsinais-Inkeriä runsaimmin ja paraiten säilynyt. Erittäin Anteruksen runoon nähden, josta Länsi-Inkerissä on vaan muihin runoihin sekaantuneita katkelmia ja pohjoisempana Inkerissä sekä Suomen puolella aivan yksinäisiä säkeitä tavattavana, on enemmän kuin merkillistä, että sen viimeisenä säilytyspaikkana ovat Pietarin hälyisäin huvilakaupunkien Peterhoffin (Kuusojan) ja Oranienbaumin (Kaarastan) viereiset takamaat. Ei pääkaupungista leviävän jättiläisliikkeen kohina eikä rantaa vastapäätä olevan Kronstadtin linnan meluisa läheisyys ole voineet vaientaa suomalaista runolaulua, joka siellä vielä tänä päivänä kajahtelee heleämpänä kuin Suomen ja Venäjän Karjalan syrjäisillä salomailla.
Tosin emme Hevaan puolellakaan tapaa Anteruksen runosta aivan eheätä ja sekoittumatonta kappaletta. Mutta vertaamalla keskenänsä lukuisia kirjaanpanoja, jotka toisiansa täydentävät, sekä eroittamalla vieraat ainekset voimme saada jotenkin täydellisen käsityksen runosta, siinä muodossa kuin se Länsi-Suomesta Karjalan kannaksen kautta Inkerinmaalle, arvatenkin 1600 luvulla, levisi.
Runon alkuosasta painettakoon rinnan kaksi kappaletta, joissa toisessa Anteruksen koulusta kotiin tulo ja toisessa hänen komea varustautumisensa on johdantona.[477]
Antero Ylimö[478] poika,
Ylen mies on ylen hyväinen,
Ylempäisen miehen poika.
Oli koulussa kovassa,
Tuli koulusta kotihin,
Istui raisusti rahille.
Kysytteli, kannoitteli:
"Hoi mun ehtoisa emoni!
Nyt sain rahoja paljon.
Vai ostan pyhäisen pyssyn?"
Kielsit isot, kielsit emot,
Kielsit vellot keskimmäiset.
Kielsit nuoremmat sisaret:
"Pyssy pillaista tekevi,
Sata miestä saattelevi,
Tuhat miestä turmajavi."
Ylen mies ylen hyväinen,
Otti mielen mielehensä:
"Vai menen Konnulta kosihin,
Kalonniemen neittä nuorta?
Kalonniemen neito nuori,
Aivan nuori ja verevä."
Kielsit isot, emot j.n.e.
"Älä mene, et sinä saa!
Vasta eilen kosjot käivät,
Toiset kosjot tänä päänä.
Käivät kuptsat Kuusojalta,
Uuenlinnan isvossikat,
Pienet herrat Petteristä.
Ei se mennyt noillekana,
Ei tule sinullekana."
Toki meni, ei totellut
Ajoi vasten, ei varannut,
Ajoi vasten vastuksia,
Kohti miehiä kovia.
Sai hän neien saaneheksi,
Morsiamen tuoneheksi.
Anterus Ylisen poika,
Ylempäisen miehen poika,
Kuutta ratsua rakensi,
Alla kuuen kosjomiehen,
Seitsemättä itsellehen,
Kaheksatta neiollehen.
Sen hän kultahan kuvasi,
Hopeahan huoletteli,
Mihin itse istueli;
Sille hän vaskea valavi,
Mihin kaikki vellon kansa.
Antero Ylisen poika,
Ylempäisen miehen poika,
Meni Korkasta kosihin,
Kavalasta katsomahan;
Meni Konnuilta kosihin,
Kalonniemen neittä nuorta.
Kielsit isot, kielsit emot,
Kielsit veljet keskimmäiset,
Kielsit nuoremmat sisaret:
"Älä mene poikueni!
Älä mene, et sinä saa!"
Toki meni ei totellut,
Ajoi vasten, ei varannut,
Ajoi vasten vaaruuksia(!),
Kohti miehiä kovia.
Antero Ylisen poika,
Ylempäisen miehen poika,
Rahoi neion, tinki neion,
Nosti neion ratsahalle,
Hypytti hyvän selälle,
Toi neion isän kotihin.
Runon loppuosasta riittää näytteeksi edellinen toisinto, kuitenkin täydennettynä paikoittain jälkimmäisen säkeillä, jotka on pantu hakasien väliin.
Viikon villoilla makoitti,
Toisen viikon höyhenillä,
Kolmannen kukon sulilla.
Alkoi neitonen läsiä,
Kujerrella kultatukka,
Vaerrella valkopäinen.
Ylen mies ylen hyväinen
Alkoi neiolta kysyä,
Kassapäältä kannoitella:
"Oliko raskas kultaratsu,
Vai raskas hopearatsu,
Meielähän[479] tuotaessa?
Vai oli paulasi kovassa,
Vai oli vyösi kiinteässä,
Meielähän tuotaessa?"
Neito vasten vastaeli,
Vasten vastahan saneli:
"Ei ollut raskas kultaratsu,
Eikä raskas hopearatsu,
Ei ollut paulani kovassa
Eikä vyöni kiinteässä;
Olit vaivat vatsassani,
Syämessäni kipeät."
Otti villat viimeisetkin,
Aivinatkin ainoaiset,
Meni noijille Venahan,
Ala linnan arpojille.
Noiat katsoit nuolihinsa,
Arpojat kuraksihinsa,
Noiat sanoit nousevansa,
Arpojat ylenevänsä.
Ylen mies ylen hyväinen
Otti tuon totellaksensa,
Pian tieltä pyörähtihe.
Tuli matkoa vähäsen,
Teki tietä pikkaraisen;
[Kirkko vastahan tulevi].
Alkoi soia kirkon kellot,[480]
[Parkua papin pasunat].
Seisottihe tien selälle,
Kuuntelihe, kääntelihe:
"Mitä soivat kirkon kellot,
[Parkuvat papin pasunat?"
Kirkon katsoja kavala,
Kirkon vahti liian viisas,
Sanoin laati, suin läkäsi:]
"Sitä soivat kirkon kellot,
[Parkuvat papin pasunat];
Ket viimein vihillä käivät,
Niitä kaksin kalmatahan,
Yhennähan hauatahan."
Ylen mies ylen hyväinen
Pian tieltä pyörähtihe,
Meni matkoa vähäsen,
Teki tietä pikkaraisen.
Kalmat vastahan tulevat.
Hän luokse luottelihe,
Likemmä lähentelihe,
Kysytteli, kannoitteli:
"Hauankaivajat kavalat![481]
Kelle hauta kaivetahan?
Kuka meistä koissa kuoli,
Vai kuoli korottajani,
Vai katosi kantajani?"
Hauankaivajat kavalat[482]
Tuon vastasit, noin sanoivat:
"Eipä kuollut sun isosi,
Kaonnut korottajasi,
Kuoli kulta kumppalisi,
Vaipui vaippasi alainen."[483]
Ylen mies ylen hyväinen
[Puri huulta, väänsi päätä],
Meni matkoa vähäsen,
Pellolle kylän perähän.
Kuuli koissa kolkettavan,
Naapurissa nalkettavan:
"Mitä koissa kolketahan,
Veräjillä veistetähän?"
Kysytteli kannoitteli:
"Mitä veistät velvyeni,
Sepitset[484] sula setäni?
Vai veistät sotivenoa,
Sotilaivoa rakennat,
Sotipaatta paukuttelet?"
Vellot vasten vastasivat,
Vasten vastahan sanoivat:
"En veistä sotivenettä,
Sotilaivaa en rakenna,
Sotipaatt' en paukuttele;
Veistän kahta kalmopuuta.
Kahta kuollehen kotia,
Kaonnehen[485] kartanoa.
Teiät kaksin kalmatahan,
Yhennähan hauatahan."
Ylen mies ylen hyväinen
Iski kahta kämmentähän,
Kuin on [kahta kalman usta];
Viskas viittä sormeansa,
[Kuin viittä Viron vipua.
Tuli tuimana tupahan,
Neito kolkassa läsivi,
Kujertavi kutritukka.
Veti veitsen reieltänsä,
Tempasi tupesta tuiman,
Pahan parkkinahkasesta.
Iski kerran neitoansa,
Toisen kerran itseänsä.
Niitä kaksin kalmattihin,
Yhellähän hauattihin].
Anteruksen mainesanat alkusäkeessä: ylimö eli ylisen, myös yläisen ja ylimmän poika, joskus ylimäin jyrki,[486] sekä kertosäkeissä ylimmäisen poika ja ylen mies, ylen hyväinen osoittavat selvästi, että on kysymys keskiaikaisesta ylimyksestä eli ritarista, kuten Jusleniusenkin säilyttämästä katkelmasta käy selville.
Kotiintulo koulusta tavataan vielä eräässä Hevaan kappaleessa vähän laveamminkin kuvattuna.[487]
Oli koulussa kovassa,
Siis vitsaista vihaista,
Katikaista kaiskeaista.
Tuli koulusta kotihin,
Sitoi kokkahan heposen,
Pani paatin patsahasen,
Kultaharjan kuuritsahan,
Kultakukkia etehen.
Itse tuulena tupahan,
Savuna salin sisähän,
Viskas kirjat kiukahalle,
Passit parvelle lähetti,
Kannelle kypäräspään.
Kintahat kypärän päälle.
Vaan siihen on aivan selvästi vaikuttanut toinen "Koulusta paenneen pojan" runo (Kanteletar 3:s painos III. n:o 132), joka on kaikkialla Inkerissä tunnettu, esim.[488]
Läksin skouluhun kotonta,
Oppihin omilta mailta,
Kova oli koulu käyäkseni,
Raskas raamattu lukea.
Viskasin kirjat kiukahalle,
Raamatut rahin nenähän,
Kissat kirjasta lukivat,
Kasit katsoit raamatusta.
Läksin kotihin kulkemahan,
Veräjille vieremähän. —
Tästä runosta on myös päänäytteessä johtunut: "oli koulussa kovassa", niin että varsinaisesti Anteruksen runoon kuuluvaksi jää yksistään säe: "tuli koulusta kotihin."