Omituinen muunnos Ilamantsin laulutavassa on siinä, että omaisille annettuja lahjoja ei kiroo myöty neito, vaan itse antaja siitä loukkaantuneena, että neito niitä vähäksyy.
Sama muodostus on yleinen, vaikk'ei aivan yksinomainen, myös Venäjän Karjalassa. Vienan läänin toisinnoista kokoonpantuna on Kantelettaren kolmannen kirjan 21:s runo "Kalevalan neiti." Harvinainen on kuitenkin nimitys Kalevala tiedustelussa:[565]
Kävitkö Kalevalassa?
Katsoiko Kalevan neiot
Kalevalan ikkunoista?
Haukkuiko Kalevan koirat
Kalevalan rantateillä?
Mip' oli merkki j.n.e.
Tämä satunnainen lisäys on nähtävästi lainattu häärunoista, jossa tavataan seuraavanlaisia kysymyksiä:[566]
Piettiinkö vävy vävynä
Osmolassa ollessasi
Käyessä Kalevalassa?
Onko teiän Osmolassa,
Niinkuin meiän Kalevalassa,
Karhunnahka portin päällä?
Vienan läänin laulutavan erityisyys on omaisille annettujen lahjuksien tarkemmassa kuvaamisessa. Nämät lisäpiirteet ovat kuitenkin muista runoista otetut. Esim. isän oriin kuvaus:[567]
Jok' on tarkka askelelta,
Sekä käymähän terävä,
on lainattu Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannosta samoilla seuduin:[568]
Sanoi nuori Joukahainen:
"On minulla oritta kaksi,
Toinen käymähän riveä,
Toinen tarkka askelelta."
Erittäin huomattavat ovat sisaren siniseen uuheen liittyvät lisäsäkeet:
Joka viikko villan tuopi,
Joka kuu karitsan kantoi.
Näillä on näet sananmukainen vastineensa länsisuomalaisessa Neljän neidon runossa, joka erään muistiinpanon mukaan Uudestakaupungista[569] on ollut vanha leikkilaulu. Näytteeksi soveltuvat sen kaksi täydellisintä ja toisiansa täydentävää kirjaanpanoa Marttilan pitäjästä likeltä Turkua.[570]
Myödyn neidon runo.
Mikäs tuolta kaukaa näkyy?
Kylä tuolta kaukaa näkyy
Mikäs kylän alitse käy?
Joki j.n.e. Mikäs j.n.e.
Sammal joes' sisäl' on.
Kivi sammalas' sisäl' on.
Sormus kiven sisäl' on.
Mikäs sormuksen sisäl' on?
Pitkä tammi, paksu tammi.
Kulta tammen juuripuu.
Taivas tammen latva puu.
Tarha taivaas' sisäl' on.
Oinu tarhas' sisäl' on.
Aitta oinun sarven pääs'.
Mikäs aitas' sisäl' on?
Neljä pientä tyttöö.
Yksi kuttoo kultakankaat',
Toinen puolaa kultapuolaa,
Kolmas karttaa villoja,
Neljäs itki nuorta veljeänsä,
Kuin aivan varhain sotaan vietiin,
Lasna laivan haltiaksi.
Pikku lintu hyppäs' aitan partaalle:
"Mitäs itket pieni tyttö?
Mitäs maksat palkkaa?"
— "Kinttaan täyren kintasvilloja,
Vanttuun täyren vantus-villoja."
— "Mut' en siihen tyry."
— "Puolen kullastani,
Puolen hopiastani,
Kaikki kun ma kuolen."
— "Tuolta se tulee tuljuttaa,
Parta päivän palmikossa,
Hiukset kullan suortavissa.
Sisarelles' tuon semmosen lampaan,
Kuin joka viikko villan antaa,
Joka kuukaus karitsan kantaa.
Äitillen' tuon semmosen lehmän,
Kuin kultakiulu on sarven nokas'.
Veljellen' tuon semmosen hevosen,
Kuin rä[y]stäält' suitset suuhun pannaan,
Kuona pilviä pitelee,
Harja taivasta haatelee."
— — —
Mikäs tuolta kaukaa näkyy?
Kylä tuolta kaukaa näkyy
Mikäs on tuol' kylän keskel'?
Joki j.n.e. Mikäs j.n.e.
Lähde on tuol' joen keskel'.
Silmä on tuol' lähteen keskel'.
Kivi on tuol' lähteen silmäs'.
Kirves kiven kikkirällä.
Lastu kirveen lavalla.
Mikäs lastun lappehella?
Tammi suuri, tammi pieni,
Tammi yhreksän kanttinen.
Aitta tammen tarhasesa.
Mitäs aitas' sisäl' on?
Neljä nuorta neitsyy.
Yks' siel' kuttoo kultavyötä,
Toinen solkii solkimia,
Kolmas polkii polkimia,
Neljäs istuu ja itkee.
Västäräkki vääräsääri
Istuu aitan ikkunalla:
"Mitäs itket neito nuori?"
— "Itken nuorta veljetän,
Kun vietiin nuorena sottaan,
Pienenä sotaväen päliköks,
Latnan laivan haltijaksi."
— "Mitäs annat, minä sanelen?"
— "Vakan vakan vanttui,
Kimpun kirjavii sormikoi,
Annan miekan veljeni vyöltä."
— "Tuoltapa näkkyy tulevan.
Pää näkkyy päältä metsän,
Jalat alta arvottaisin;
Parta päivän palmikos',
Hiukset kullan suortavis'."
— "Mitäs hän tuo tullesas'?"
— "Sisarelles sini-utun,
Joka viikko villan antaa,
Joka kuu karitan kantaa.
Muoril' lehmän lehkosarven,
Kultakiulu sarven pääs'."
Tämä runo on tavattu myös Itä-Suomessa ja Venäjän Karjalassa ynnä Inkerissä, vaikka vallan muuntuneilla tuomisilla. Veli tuo sisarelleen joko kengät, sukat, paidan taikka sitten hanhen; viimeksimainittuun liittyy virolaisperäinen runo hanhen katoamisesta ja etsimisestä (kts. Kant. I. n:o 205 ja III. n:o 31.).
Koska kuitenkin länsisuomalaisen runon loppuosasta mainittu säepari on Vienan lääniin asti kulkeutunut, niin on mahdollista, että myös niiden edellä käyvä säe:[571]
Sisarelleen sinisen uuhen
olisi aikoinaan itäsuomalaisissakin kappaleissa löytynyt ja kenties antanut aihetta suomalaisessa Myödyn neidon runossa jo Inkerin puolella ilmaantuvaan yhtäläiseen säkeesen, jolla ei ole minkäänlaista vastinetta virolaisessa Myödyn neidon runossa.
Virolaisilla on tosin myös Neljän neidon runo hyvin yleisesti tunnettu. Ja sen muoto on siksi samanlainen, että sen täytyy olla jossakin yhteydessä vastaavan länsisuomalaisen runon kanssa.[572]
Maarjapäeva laul.
Lähme Loojale loole,[573]
Maarialle heinamaale;
Nüüd on Looja eina kuiva,
Maaria eina ilusa.
Võttan kaare, võttan kaksi,
Hakkan kolmat võttemaie.
Mis ma leidsin kaare alla?
Kotka leidsin kaare alla.
Mis seal kotka tiiva alla?
Kirves j.n.e. Mis j.n.e. 10
Laastu seal kerveja ninasse?
Jaani aita tehtaneksi.
Sängi senna aida sisse. 16
Oled senna sängi sisse.
Palagas senna õlge peale.
Padjad senna palaka peale. 21
Mis senna padjade peale?
Neli noorta neitsikest.
Üks aga kojub kuldavööda,
Teine raksib raudavööda,
Kolmas kassikäpalista,
Neljäs nuttab noorta meesta.
(t.) Neljäs nuttab vendadasa,
Mis mullu sodaje viidud,
Tunamullu muile maile. 30
Ära sina nutta neitsikene!
Jo näikse, jo tulekse,
Pää paistab päälta metsa,
Keha metsa keskeelta,
Jalad alta arva metsä.
Mutta eroavaisuudetkin tämän ja länsisuomalaisen Neljän neidon runon välillä ovat sitä laatua, ettei toista voi toisesta johtaa. Sitä paitsi ei ole mitään jälkeä suoranaisesta runojen vaihdosta Varsinais-Suomen ja Viron rannikon välillä. Virolaisen runon kulusta ympäri Suomenlahden on Myödyn neidon runossa toistaiseksi ainokainen esimerkki, eikä yksinäinen länsisuomen alueen itärajalle satunnaisesti eksynyt kappale paljoa todista, kun on kysymys länsimurteella yleisesti ja paraiten säilyneestä runosta. Päinvastaisesta suomalaisten runojen kulusta Inkerinmaan kautta Viron puolelle on kyllä useitakin todisteita, mutta leviämissuhteet viron alueella ja kekitysmuodot pitkin matkaa ovat tavallisesti aivan toiset kuin tässä tapauksessa. Ei siis ole muuta mahdollisuutta virolaisen ja suomalaisen Neljän neidon runon yhtäläisyyden selittämiseksi, kuin yhteisen alkumuodon olettaminen. Kysymys on vaan siitä, onko tässä kaksi alkuperäisen yhteissuomalaisen runon haarausta vai kaksi myöhemmän ajan lainaa yhteisestä vieraskielisestä lähteestä. Jälkimmäistä mahdollisuutta ehdottomasti puoltavat virolaisen runon katolisperäiset nimet: Maaria ja Johannes, joita ei voine runoon kuulumattomina pitää. T:ri O. Kallas on huomauttanut,[574] että yhtäläinen laulu, jossa kolmas neito itkee sotaan vietyä sulhoaan, löytyy Vendiläisillä Saksanmaalla.[575] Nämätkin, samoin kuin Länsisuomalaiset ja Virolaiset ovat luultavasti germaanilaisesta runoudesta — ja tietysti aivan erikseen — vastaanottaneet Neljän neidon runon.
Joka tapauksessa on veljen lahjojen tuominen suomalaiselle runolle erikoinen piirre, jota ei virolaisessa eikä vendiläisessä tavata. Jos siis sisaren sininen uuhi on Länsi-Inkerissä tullut Myödyn neidon runoon Neljän neidon runosta, niin on se suomalaisen eikä virolaisen muodon vaikutusta.
Aivan välttämätöntä ei kuitenkaan ole ajatella Neljän neidon runon vaikutusta tässä kohden. Lammas ja uuhi, niinkuin olemme nähneet, ovat tavallisia sisaren tavaroita Lunastettavan neidon laulun karjalaisissa ja inkeriläisissä kappaleissa. Jollei laulu ole runolta tätä piirrettä lainannut, niin on se päinvastoin saattanut laulusta siirtyä Myödyn neidon runoon. Mainesana sininen on siinä tapauksessa voinut tulla alkusoinnun vaikutuksesta siskon rinnalle itsenäisestikin Inkerinmaalla uudestaan keksityksi.
7. Lunastettavan neidon runo suomeksi.
On jo aika kääntyä takaisin Lunastettavan neidon runon siirtymiseen yli kielirajan virosta suomeksi. Päärunko runoa, omaisilla oletetut erilajiset ja itsekullakin kolmilukuiset tavarat, on kuitenkin ainoasti läntisimmässä Inkerissä alkuperäiseen muotoonsa jäänyt. Näytteeksi painettakoon katkelma Narvusin-puolista runoa[576] sekä vastaavat varsinais-virolaisen runon säkeet:
Emo rannalle tuleepi.
"Oi emo lunasta minta,
Lunasta minta soasta,
Ota poies orjuuesta,
Päästä palkan piikuesta!" —
"Milläpä mä sun lunastan?"
"On sulla kolme pollekkesta;
Pane paras minusta,
Anna aine tyttärestäs." —
"Ennen mä sinusta luovun,
Ennen kuin paraasta pollestani.
Polle minulle ijäksi lienee,
Polle kaikeksi ajaksi,
Ei tyttöä lienekänä.
Tyttö toinen saatanehen." —
— — —
Ema rannale tulesi.
"Oh minu ella eidekene!
Lunasta mind sõasta." —
"Miska ma sinu lunastan?" —
"Sul on kolmi põllekesta,
Mis parem, pane minusta,
Anna ainust tütteresta." —
"Enne loobun tütteresta,
Enne kui heasta põlledesta;
Põlle kõigekse eakse,
Tütar tänä hommeneksi."[577]
Vaan jo Soikkolan puolella on Lunastettavan neidon omaisten kolmilukuiset tavarat vaihdettu Myödyn neidon omaisten yksilukuisiin ynnä laatusanalla määriteltyihin tavaroihin. Ei Soikkolassa, eikä Hevaan puolella Lunastettavan neidon runo esiinnykään muuten kuin Myödyn neidon runon yhteydessä, ostohinnan ilmoituksen ja lahjuksien kiroomisen välisenä kappaleena, esim.[578]
Kysyin maata velloltani
— — —
"Sano kallis kaupanmiesi,
Mitä otti mun isoni?"
"Isosi rahaisen ratsun —
Emäsi mahike lehmän —
Vellosi soti-orihin —
Sisosi sinervon uukon —
Minnosi lehet leveät."
Vene läksis vieremääe,
Mie neito nuttamaae,
Nuttaen: "hyvä Venakko,
Venhäläinen vainolainen,
Punasaapas Saarelainen,
Kannatteles Karjalainen,
Piä purje punakypärä!
Soutelekka, joutelekka,
Soua tuolle rantuelle,
Missä nuot tulet palavat,
Kipunaiset kilsattavat,
Lemmenet lekottelevat."
— "Sano kallis kaunokkainen,
Ketä sulla siell' on sukua?"
— "Isoni on sukua siellä."
Isyt rannalle tulevi.
"Hoi iso, vanha isäni,
Vanha ukko vaalijani!
Lunasta sinä minuista,
Lunasta lumisaosta,
Venehestä Venhälaisen,
Paatista pahointekijän,
Ota poies orjuuesta,
Päästä palkanpiikuesta."
Iso vasten vastaeli:
"Milläpä minä lunastan?" —
"On sulla rahainen ratsu;
Paakka puolet mun alleni,
Puolet pääni päästimeksi,
Henkeni lunastimeksi."
Iso vasten vastaeli:
"Ennenpä minä tytöttä,
Ijankaiken kassapäättä,
Ennen kuin rahaisen ratsun."
Vene läksis j.n.e.
(Samoin tulevat rannalle muut sukulaiset kukin vuorostaan tavaroineen; lopuksi neito kiroo:)
"Isoni rahainen ratsu
Rahatielle rauetkohon
Raha-aikana parahin!
Emäni mahike lehmä
Maion maahan kaatakohon
Maitoaikana parahin!
Velloni sotioroinen
Sotitielle sortukohon
Sota-aikana parahin!
Sisoni sinervon uukon
Susi villat vitvokohon
Villa-aikana parahin!
Minnoni lehet leveät
Lehtitielle lentäköhöt
Lehtiaikana parahin!"
Että tässä Lunastettavan neidon samoin kuin Myödyn neidon runo on virolaista alkuperää, todistaa epäilemättömästi vertaus virolaisen Lunastettavan neidon runon johdantoon, semmoisena kuin se läheisimmässä Varsinais-Viron maakunnassa[579] esiintyy (huomaa erittäin sanaa ja muotoa: nuttamaae < nuttamaie).
Vene hakas veeremaie,
Karjalla karisemaie,
Pohlakas põletamaie,
Sõda akas sõudemaie,
Imme akas itkumaie,
Neidu noori nuttemaie:
"Ooda üva Venaku,
Sõisa armas Harju Saksa,
Pia kinni paula poiga,
Kannatele Karjalaine!"
(Tai:)
Soda laev läeb soudemaie,
Venelaine veeremaie,
Rootsi laev läeb laskemaie,
Karjalane karsimaie,
Mina noori nutamaie:
"Oota hea Venekas,
Kannatelle Karjalane,
Seisa armas Saare Saksa,
Pea purje punane kuube!"
Tähän virolaiseen johdantoon on kuitenkin Inkerin puolella sekaantunut alku erästä "Laivarunoa", joka esim. Narvusissa kuuluu:[580]
Soua laiva, joua laiva,
Soua suurta merta myöten,
Purjehi punaista merta,
Soua tuonne rantuelle,
Kussa tuo tuli näkyvi,
Valkeainen vilkahtavi.
Lunastettavan neidon ehdotus, että omaiset ainoasti puolet antaisivat lunnaiksi, myös muodossa:[581]
Puolet lupaa minulle,
Toiset puolet itsellesi,
on nähtävästi jälkenä tavarain alkuperäisestä monilukuisuudesta. Yhteen, vieläpä elolliseen esineesen sovitettuna se on silminnähtävästi luonnoton.
Vielä on huomattava neidon kirouksessa yhä uudistuva jälkisäe: — aikana parasna. Virolaisessa Myödyn neidon runossa ei sentapaista tavata, vaan heti Narvusin puolella, jo ennenkuin Lunastettavan neidon runo on siihen liittynyt, se siinä alkaa ilmestyä.[582] Mainittu refrängisäe ei saata mistään muualta johtua kuin Inkerissäkin tunnetusta Lunastettavan neidon laulusta.
Tämä laulu on sitten vielä aikaan saanut sen, että Soikkolassa ja Hevaan puolella neidolle usein ilmestyy lunastaja, jonka tavarat hän siunaa, esim.[583]
Seolleni suuri kiitos!
Pajulinna pääni päästi —
Linna kahta kasvakahan,
Kolmea korotelkahan.
Vävyni pajuinen linna,
Käet päälle kukkumahan,
Linnut päälle laulamahan,
Sirkkuset siveltämähän.[584]
Sulhasen sijalla on tosin tässä päästäjänä setä[585] tai vävy, mutta hänen omistamansa linna, jonka toivotetaan kohoavan, muistuttaa ilmeisesti sulhasen linnoja Lunastettavan neidon laulun itäsuomalaisissa kappaleissa.
Soikkolassa sekä Hevaalla on Lunastettavan neidon runo välistä saanut paikallisen värityksen. Neidon ryöstäjä Venäläinen silloin soutelee:[586]
Reunaitse Retuisen saaren,
Kalasaaren kallahitse.
Retuinen saari tietysti tarkoittaa Retusaarta eli Kronstadtia. Vakinaisen maantieteellisen leiman sai runo kuitenkin vasta jouduttuansa Karjalan kannakselle, jossa souteleminen siirtyi mereltä Nevajoelle. Täällä on Lunastettavan neidon runo enimmäkseen irtautunut Myödyn neidon runon yhteydestä. Vaan pysyväisenä jälkenä siitä ovat säilyneet omaisten yksilukuiset, laatusanalla määritellyt tavarat. Karjalan kannaksen kappaleista, jotka ovat hyvin toistensa kaltaisia, sopii seuraava Ahlqvistin kirjaanpanema näytteeksi, jos kohta siitä veli tavaroineen on unohtunut.[587]
Venäläinen vainolainen,
Sinisaapas Saksalainen,
Soutelevi, joutelevi,
Ympäri Nevan jokea,
Nevan nientä kiertelevi.
Neitonen kujertelevi
Venäläisen venehessä,
Punaparran purjehessa:
"Soua tänne rantaselle,
Jossa tuikkavi tulonen,
Vilkuttavi valkeainen,
Suuri paimenen tuleksi,
Pieni pirtin valkeaksi.
Tuo tuli on ison tulonen."
Iso rannalle lasekse
Ja lasekse laiturille
Oroansa juottamahan.
"Lunasta iso minuista!"
Iso vasten vastaeli:
"Millä mä sinun lunastan?"
"On sulla sotioronen,
Pane puoli mun alleni,
Puoli pääni päästimeksi,
Henkeni lunastimeksi."
Iso vasten vastaeli:
"Ennen luovun tyttärestä
Kuin sotiorosestani."
Venäläinen j.n.e.
Emo rannalle lasekse —
Lehmiänsä juottamahan —
Venäläinen j.n.e.
Sisko rannalle —
Pesemähän uuttiansa —
Venäläinen j.n.e.
Sulho rannalle —
Pesemähän miekkoansa,
Ruokkimahan ruostehesta,
Jotta sorpoisi soassa,
Sekä liikkuis linnan teitä,
Narvan teitä narskuttaisi —
"Ennen luovun miekastani,
Ennen kuin luovun neiostani."
Neitonen kutittelevi:
"Kutti, kutti mun isoni,
Kutti ehtoinen emoni,
Kutti siitoinen sisoni!
Jo mun sulhoni lunasti.
Isoni sotaoronen
Sotatielle sortukohon
Parahan soan aikana!
Emoni mahikkilehmä
Suet syököhön kesällä,
Karhut maalle kaatakohon!
Siskoni sinervä uutti
Villoihinsa viipyköhön,
Vuonnihinsa voipukohon!
Sulhoni sotainen miekka
Sotatiellä sorpukohon,
Vainotiellä voittakohon!"
Merkille pantava on sulhasen, harvoin sedän,[588] ilmestyminen, joka epäilemättä johtuu Lunastettavan neidon runon vaikutuksesta. Hänen sotainen miekkansa tässä kappaleessa — eräässä toisessa on hänellä merinen laiva[589] — on tietysti lainattu veljeltä mainitussa laulussa.
Karjalan kannakselta levisi Lunastettavan neidon runo sekä Savoon että Suomen Karjalaan. Jo Porthan tunsi kappaleen tätä runoa, kuten teoksessaan De poesi fennica ilmoittaa.[590] "Toinen runo ylistää kihlattujen rakkautta, tunteen voimassa vanhempien, sisarusten ja sukulaisten rakkautta paljoa väkevämpänä. Se esittää kertomuksen neidosta, jonka — sittenkun sulhanen jo oli vanhemmilta, monet lahjukset heille ynnä muille omaisille annettuansa, lupauksen saanut — Venäläinen oli salaa ryöstänyt ja vienyt veneesen pois kuljettaaksensa. Kun häntä vanhemmat ja sisarukset olivat kukin vuorollansa kieltäytyneet lunastamasta samoilla lahjuksilla, joita olivat saaneet sulhaselta, niin tämä sulhanen, vaikka neito oli häntä alkuansa ylpeästi kohdellut, ei epäillyt suorittaa sataa ruplaa Venäläiselle ja sillä lunastaa häntä vankeudesta."
Niinkuin Porthanin selonteosta voi päättää, on Lunastettavan neidon runo ollut Myödyn neidon runon jatkona. Tämä kappale on kyllä kateissa, vaan Porthanin lisäyksissä Vhaelin kielioppiin ja Jusleniusen sanakirjaan sekä erittäin Gananderin sanakirjassa on siitä siksi monta säettä säilynyt, että sen pääpiirteet voi saada selville, esim.
Nivan nientä kiertelövi.[591] Tyttönen kujerteloopi Venäläisen venehessä. Paatissa pahatapaisen.[592] Isä rannalle lasexe Kujerrosta kuulemahan. Isäni sotioroinen Sotoannik sortuohon. — — lehmä Rainallehen raipuohon Lypsyn aikana parasna. Siskoni sinevä[593] uuhi Vuonillehen voipuohon.
Vielä Gottlundin aikana laulettiin Keski-Savossa Lunastettavan neidon runoa. Juvalta ja Joroisista hän sai kaksi toisintoa, jotka rinnan painettakoon (n:ot 107 b ja a). Etupäässä edellisen mukaan, pari säettä jälkimmäisestä lisäämällä, on Gottlund runon painattanut v. 1821 julkaisemaansa toiseen vihkoon Pieniä runoja Suomen Poijille ratoxi (n:o VI).
Venäläinen verikoira
Soutelevi joutelevi,
Niemen nientä kiertelevi,
Ympäri Ylänjokea,
Kahen puolen karjamaita.
Neitonen kujerteleksen
Venäläisen venehessä,
Paatissa pahatapasen.
"Lunasta iso minua!"
— "Millä mä sinun lunastan?"
— "Onhan sulla uusi vene."
— "Enpä raaski raukastani,
Rahan paljon pantuani,
Tengan tieltä löyttyäni,
Enemmän luvattuani."
(Mamma — musta lehmä.
Veikko — punainen ori.
Sisko — sininen uuho.
Sulho — musta ruuna).
— — —
Venäläinen vainolainen,
Iankaiken kiertolainen,
Venäläinen vainolainen,
Soutelevi joutelevi,
Niemen nientä kiertelevi.
Neitonen kujertelevi
Venäläisen venehessä,
Karjalaisen kaitehessa.
Isopa rannalle lasekse,
Kujerrosta kuulemahan,
Vaikutusta vaatimahan.
"Lunasta iso minua!"
— "Millä mä sinun lunastan?"
— "Onhan sulla kaksi ruunaa,
Pane paras pantiks."
— "Ennen luovun neiostani,
Ennen kuin paraasta ruunastani."
(Äiti — kaksi lehmää.
Veikko — kolme miekkaa.
Sisko — kolme ruunua.
Sulhanen — kolme laivaa).
Nevan niemi on molemmissa kappaleissa muuttunut Niemen niemeksi,[594] edellisessä sitä paitsi Ylänjoki lienee väännös Nevanjoesta. Jälkimmäisessä kappaleessa on Lunastettavan neidon laulun vaikutus ilmeinen, omaisten tavarain sekä lukuun että laatuun nähden.
Sama Lunastettavan neidon runon ja laulun yhteen sulautuminen on huomattava Suomen Karjalassakin, niin esim. eräässä Suojärven kappaleessa,[595] jossa Nevanniemi on vaihdettu läheisempään paikallisnimeen Nehvonniemi Ilamantsin pitäjän Melaselän kappelissa.[596]
Kaikista sotkeutunein sekamuoto Lunastettavan neidon runoa ja laulua on vihdoin tavattu Venäjän Karjalassa. Seuraavassa kappaleessa eivät ainoasti säkeet ole sekaisin, vaan samakin säe on kahdesta aineksesta yhdistetty, kuten omaisten tavarain määrittely sekä kaksiluvulla että laatusanalla todistaa.[597]
Venäläinen veiloo (?)
Pikku tytär itkee
Venäläisen venehessä,
Karjalaisen karpasossa,
Punaparran purtelossa.
Katso taattoni matkaa
Yli meren rantaa.
"Tule taatto lunastamaan!"
— "Millä minä lunastan?"
— "On sulla kaksi kultakarva hepoa.
Pane paras panttiin."
— "Ennen luovun tytöstäni."
(Maammo — 2 maholehmää.
Veikko — 2 sotamiekkaa.
Sikko — 2 kultanieklaa.
Ämmö — 2 k. kuiria (lusikkaa).
Musikka — 2 kullaista ruplaa).
Ei siis ole ihmeteltävä, että Lönnrotinkin molemmat kokoonpanot Kantelettaressa ovat sekamuodostuksia, joista toinen (III. n:o 26) tosin enemmän runon, toinen (n:o 27) etupäässä laulun mittaa noudattaa. Edellinen perustuu pääasiallisesti Gottlundin julkaisuun. Niinkuin ensimmäisen painoksen toisintosäkeistä näkee, johtuu 5:ssä säkeessä paikannimi Yläsen niemi Yläjoesta: samoin v. 6 Kangasnientä < kangasmaata < karjanmaata.
Lunastettavan neidon sekä runo että laulu esiintyvät kuitenkin myös Venäjän Karjalassa toisistaan erillään ynnä muissa yhteyksissä. Laulun alkusäkeet ovat joskus[598] liittyneet Veneesen pyrkivän neidon runoon (vrt. Kant. III n:o 28 "Neiti lepetissä")
Neiti istui klevetissä,
Itkee ja huokuu,
Kätösiään katkoo,
Sormusiaan murtelee.
Katsoi ylös, katsoi alas:
Ylähänä päivä paistoi,
Alahana veno juoksi.
"Taattoni tulee
Pitkin meren rantaa;
Ota taatto venoseen!"
— "En ota, enkä tieäkänä.
Maammos jäleltä tulee,
Maammos on vene viekkahampi" j.n.e.
Toinen muodostus Veneesen pyrkivän neidon runoa on Lunastettavan neidon runoon usein sekaantunut ja tämän edelle on sitä paitsi joskus jälleen liittynyt Myödyn neidon runo, esim.[599]
(Paimenessa käynti — yrkä — kodin kuvaus — kauppahinnan ilmoitus ja kirous).
Neitonen kujertelevi
Sulkkuparran suun eessä,
Kultaparran parmahilla,
Venosessa vierahassa,
Karpasossa Karjalaisen.
Näki taattonsa vesillä:
"Tule taatto lunnahille!"
— "Enpä joua tyttö raukka;
Lohi kultainen kutevi
Kultaisissa kupluskoissa."
Itse eellehen menevi,
Näki veikkonsa vesillä,
Emon lapsen lainehilla:
"Tules veikko lunnahille!"
— "Enpä joua sikko kulta;
Säynäs kultainen" j.n.e.
"Tule maammo" — "Siika" —
"Tules sikko lunnahille."
— "Millä minä lunastan?"
"On sulla sinervä uuhi
Sinun pääsi päästimeksi,
Sinun pääsi keritsimeksi."
Niin sanoi siitä:
"Polen poikki uuen purren
Halki haapasen" j.n.e.
Tämän kappaleen loppuosa: neidon uhkaus potkia vene puhki tavataan Vienan läänissä myös Vedenkantajan Annin runoon sovitettuna ja on Lönnrot sen johdosta Kantelettaressa viimeksimainittuun runoon lisännyt yllä esitetyn sekamuodostuksen Lunastettavan neidon ja Veneesen pyrkivän neidon runoa (Kant. III. n:o 23).
Olemme vihdoin päässeet Lunastettavan neidon runon vaelluksen päähän. Se siis ei ole johtunut vastaavasta laulusta, joka Länsi-Suomesta on levinnyt Itä-Suomeen, Inkerinmaalle ynnä Viroon. Yhtäläisen skandinavilaisen vaikutuksen alaisena, vaan aivan erikseen Saarenmaalla se on syntynyt ja pitkin Viron maan rannikkoa vaeltanut Inkerin puolelle, jossa on uudestaan muodostunut samaa tietä yht'aikaa kulkeneen Myödyn neidon runon avulla. Jo Länsi-Inkeristä alkaen ja matkan varrella kautta Karjalan kannaksen Itä-Suomeen ja Venäjän Karjalaan yhä suuremmassa määrin se on ottanut vastaan vaikutusta Lunastettavan neidon laulusta, jolla tavoin on kehittynyt puoleksi runomitallinen ja puoleksi laulumitallinen välimuoto.
Siihen katsoen, että ympäri Suomenlahtea kiertänyt länsisuomalainen laulu on kohdannut Virosta vaeltaneen runon aivan kielirajalla, ei Lunastettavan neidon runo suomenkielisessä muodossaan saata olla laulua sanottavasti vanhempi. Tietysti tämä päätelmä ei ole täysin sitova, koska ainakin voisi ajatella, että laulu olisi vasta myöhemmin ja joka paikassa eriksensä vaikuttanut runoon, sitten kun tämä jo oli suorittanut kulkunsa Inkeristä Venäjän Karjalaan.
Mutta on vielä toinenkin todistus, joka tukee sitä olettamusta, että runo vasta samaan aikaan kuin laulu eli 1600 luvulla sai suomenkielisen asunsa. Niinkuin olemme nähneet on runon alkuperäisessä Saarenmaalaisessa muodostuksessa neidon ryöstäjä kuviteltu kansallisuudeltaan Venäläiseksi. Siitä voimme tosin ainoasti päättää, että runo on syntynyt ennen vuotta 1700, jonka jälkeen Viron kansa on ollut Venäjän vallan alaisena. Vaan Venäläisen yleinen ilmaantuminen myös Varsinais-Inkerissä ja Karjalan kannaksella ynnä hänen säännöllinen mainesanansa vainolainen[600] määrää runon suomalaisen muodostuksen aikaisemmankin rajan, nimittäin vuoden 1600 paikoille, jota ennen sekä Inkerinmaan että Käkisalmen läänin asukkaat ovat Venäläisten liitossa pitkin aikoja esiintyneet.
8. Suomen vanha runomitta.
Vanha runomittamme on sekä rakenteeltaan että kaunistuskeinoiltaan siksi omituinen, eikä ainoastaan nykyisaikaisista, vaan myös antiikkisista runomitoista eriävä, että se hyvin varhain on herättänyt oppineitten huomiota. Voipa sanoa, että Porthaniin asti ja vielä hänen aikanaan suomalaisen runon muodollinen puoli on ollut suuremman mielenkiinnon esineenä kuin sen sisällys. Porthanin perustavien tutkimusten jälkeen kesti kuitenkin toista vuosisataa, ennen kuin Ahlqvistin, Genetzin ja Godenhjelmin kautta vanhan runomittamme lait tulivat tarkemmin määritellyiksi.
Yhä selvittämättä on vielä kysymys suomalaisen runomuodon alkuperästä ja ijästä. Yksityiskohtaisia arveluja ei tosin ole puuttunut, mutta mitään täydellisempää esitystä, joka nojautuisi kansanrunoudellisiin, musikaalisiin ja kielitieteellisiin tutkimuksiin ei ole edes yritettykään. Toistaiseksi, koska tätä työtä ei käy aivan ahtaissa puitteissa suorittaminen, on siis tyydyttävä niiden teiden viitoittamiseen, joita myöten vastainen tutkimus mahdollisesti voi päästä perille.
Ettei kysymys ole aivan mutkaton, johtuu siitä, ettei vanhan runomme kokoonpano ole niin yksinkertainen, kuin miltä se päältä katsoen näyttää. "On erittäin merkittävä tosiasia", huomauttaa sattuvasti Comparetti,[601] "että suomalaisen runon muoto on yhdistänyt kätkyessä vielä uinuvan runouden henkeen myöhemmän ijän tarkkapiirteisen ja vakaantuneen luonteen. Kypsyyden merkkinä on suomalaisen runon varmasti mitallinen, muuttumattoman lain määräämä säerakenne; mutta tämä säelaji on sen ainoa, muita se ei ole luonut, eikä myöskään säejaksoa ryhmittänyt, sitä paitsi se pitää kiinni alkuperäisimmistä, nykyään jo vanhentuneista kaunistuskeinoista: alkusoinnusta ja säkeen kerrosta."[602]
Viimeksimainittu: kerto eli parallelismi on suomalaisen runon ominaisuuksista se, jonka alkuperäisyydestä vähimmin voi olla epäilystä. Sen aikaansaama "ajatussointu" on vanhempi sekä äänteellisiä alku- ja loppusointuja että runomittaisia poljentoja. Se milt'ei yksistään on riittänyt kannattamaan niin korkealentoista runoutta kuin Heprealaisten Vanhassa Testamentissa. Suomalaisissa itkuvirsissä sen näemme yhdessä alkusoinnun ja jonkinlaisen loppusoinnun tapaisen kanssa saavan aikaan voimakasta tunteen väräjämistä. Säännöllisen runomitan yhteydessä tapaamme kerron myös Mordvalaisilla, ja nimenomaan niiden kahdeksantavuisessa runomitassa. "Ahlqvistin runousopissaan antaman esityksen suomalaisesta kerrosta", selittää t:ri H. Paasonen,[603] "voisi vähäisillä muutoksilla sovittaa mordvalaiseenkin. Huomattavin eroavaisuus on, että kerto mordvalaisessa runoudessa joskus on köyhempää." Tuskin siis saattaa olla eri mieliä siitä, että kerto suomalaisessa runossa on perintö ikivanhoilta ajoilta, jos kohta tämä kaunistuskeino on siinä kehitetty täydellisyyteen, joka tekee vanhan yksinkertaiselta näyttävän runomittamme niin perin vaikeaksi jäljitellä uudemmassa taiderunoudessamme.
Alkusoinnun eli alliteratsioonin suhteen sitä vastoin on kaksi vastakkaista mielipidettä yhteen törmännyt siinä tunnetussa kynäsodassa, jota Aug. Ahlqvist ja Paul Hunfalvy 1870 luvulla kävivät. Edellinen oli sitä mieltä,[604] että alkusointu on voinut vanhasta skandinaavilaisesta runoudesta "lainana tulla Suomalaisten omaksi sen vilkkaan ja pitkällisen yhteyden kautta, joka oli Pohjois-Skandinaavian ja Permian (Bjarmalannin) s.o. Vienan Karjalan välillä". Tullessaan Vienan meren seutuihin oli Suomalaisilla ainoasti suorasanaisia taikka korkeintaan resitatiivin kaltaisia runomuodollisesti säännöttömiä loitsuja, joiden kaunistuksena saattoi olla yksinään kerto. "Vasta Skandinaavilaisten kanssa kauemmin yhteyttä pidettyään tulivat he tuntemaan näiden runolauluin loihtemisen, se viehätti heitä ja he rupesivat sitä kielellänsä mukailemaan. Tämä onnistui heille niin erinomaisen hyvin, että siitä syntyi ja kasvoi se ulosammentamatoin lähde laulua, joka sitten meidän runonamme löydettiin Karjalasta. Ja näin joutui alkusoinnunkin käyttäminen skandinaavilaisen runouden alalta suomalaisen laulun parhaaksi puvunkaunistimeksi." Eräänä todisteena hän mainitsee alkusoinnullisen laulun nimen runo, joka on skandinaavilainen lainasana. "Päätukena tälle olettamukselle on kuitenkin se seikka, ettei alkusointua, enemmän kuin runomuodollisesti säännöllistä lauluakaan, löydy kellään meidän heimokansoistamme."
Unkarilainen Hunfalvy[605] taas piti alkusointua, yhtä hyvin kuin kertoakin, "ugrilais-suomalaisen runouden" omituisuutena; "sillä näemme, että samaa omituisuutta tavataan myöskin Voguleilla ja että se on ollut Magyareillakin, päättääksemme sen säilyneistä jäljistä. — — Mutta se ei ole tainnut tullakaan siihen germaanilaisesta runoudesta, kosk'ei tässä ole mitään kertoa. Vaan se seikka, että runo-sana on otettu lainaksi, todistaa yhtä vähän, kuin latinainen sana 'värsy', joka on tullut kaikkiin eurooppalaisiin kieliin, ei sen vuoksi, että eurooppalaiset kansat vasta silloin olisivat ruvenneet runoutta viljelemään, kun tulivat tuntemaan latinan kieltä, vaan sen tähden että sovittivat latinaistakin sanaa siihen runouteen, jota harjoittivat."
Alkusoinnun omaperäisyyttä suomalaisessa runossa puolustaa myös Comparetti viitaten V. Radloff'in tutkimuksiin Altain Tatarien runomuodoista.[606] Näillä niinkuin useilla muillakin Aasian turkkilaiskansoilla on runonkaunistuksena, paitsi kertoa, erityisesti kehittynyt alkusointu; samoin vielä Mongooleilla maisteri G. J. Ramstedtin suullisen tiedonannon mukaan.
Ettei suomalaisen runon alkusointu voi olla johtunut skandinaavilaisesta, osoittaa jo niiden erilainen käytäntö. Jälkimmäisessä se ulottuu yli kahden säkeen, kuten myös Ahlqvist huomauttaa:[607] "kahdessa runosäkeessä on kolme sanaa, jotka alkavat samalla puustavilla, joista kolmesta sanasta kaksi pitää olla edellisessä säkeessä ja kolmas jälkimmäisen säkeen alussa." Vaan vaikka voisikin ajatella, että Suomalaiset olisivat sen "oman mielensä ja kielensä mukaan muodostaneet", niin tekee lainan olettamisen mahdottomaksi se oleellinen eroitus, joka on skandinaavilaisen ja suomalaisen runomitan välillä. Edellisessä on ainoasti korollisten iskutavujen luku määrätty, vaan korotonten määräämätön, jota vastoin jälkimmäinen on syllaabinen s.o. tarkalleen tavuja lukeva sekä lisäksi vielä laajuudesta lukua pitävä.
Ratkaiseva tässä suhteessa on Paasosen lausunto Mordvalaisten runoudesta:[608] "Ei mielestäni sitäkään voi kieltää, että mordvalaisen runon kaunistimena käytetään alkusointua, joka Venäläisille on miltei aivan vieras. Se ei tosin ole likimainkaan niin yleinen ja säännöllinen kuin suomalaisessa runossa." Siinäkin suhteessa hän huomauttaa mordvalaisen runon esiintyvän vähemmin kehittyneenä, että alkusointu yleensä rajoittuu sanaa alkavaan kerakkeesen, jota vastoin se suomalaisessa useimmiten ulottuu seuraavaan ääntiöön. Mutta pääasia on, että Mordvalaisilla samoin kuin Suomalaisilla alkusointu esiintyy ei yksistään kerron, vaan myös säännöllisen runomitan yhteydessä; mainituissa Mordvalaisten kahdeksantavuisissa säkeissä on sointusanoja tavallisesti kaksi, välistä kolme, aivan niinkuin suomessakin.
Siihen, että alkusointu on juuri suomalaisessa runossa niin hyvin säilynyt ja kauniisti kehittynyt, lienee etupäässä vaikuttanut koron säännöllinen esiintyminen ensi tavulla suomenkielessä, toiseksi myös sanaa alkavien kerakkeiden (erittäin umpi- ja suhuäänteiden) harvalukuisuus.[609]
Sekä säkeenkerto että alkusointu ovat siis varmasti ikivanhoja kaunistuskeinoja suomensukuisten kansojen runoudessa. Vaan miten on itse runomitan laita?
Paasonen on suomalaiseen runosäkeesen verrannut Mordvalaisten kahdeksantavuista säettä, tosin myöntäen että tämä löytyy myös toisilla erisukuisilla kansoilla, "yksinpä Venäläisilläkin, joilta se, samoin kuin moni muu metri olisi saattanut tulla Mordvalaisille".[610] Se mikä suomalaisesta säkeestä mordvalaisen eroittaa, on tämän jälkimmäisen puhtaasti syllaabinen (tavuja lukeva) luonne; siinä "ei laajuus- eikä liioin korkosuhteillakaan ole merkitystä". Mutta Paasonen selittää eroituksen osaksi sillä, että "vokaaleilla ei nykyisessä mordvankielessä varsinaisesti olekaan kuin yksi (lyhyt) pituusaste", osaksi huomauttamalla, "ettei suomalainenkaan runo suinkaan aina ole ankarasti säännönmukainen — —. Ja Virolaisten runoja tarkastaessamme kohtaamme paljonkin tämmöisiä 'epäsäännöllisiä' säkeitä. Tuskinpa sen vuoksi erehtynee, jos tämän nojalla päättää, että suomalaisen runon säännönmukaisuus, mikäli sitä todella on olemassa, on myöhemmän kehityksen tuote, että mordvalaisen runon kahdeksantavuinen, puhtaasti syllaabinen säe on suomalaisen säkeen alkumuoto."
Löytyy vielä yksi lukuunotettava seikka, joka vaikeuttaa suomalaisen runosäkeen yhdistämistä mordvalaiseen. H. Paasosen hyväntahtoisen välityksen kautta on opettaja N. Suvorovilta Kazanista saatu viisi mordvalaista sävelmää, joista kaksi 8-tavuisiin säkeihin. Näistä ovat Ilmari Krohnin selityksen mukaan toiset kolme pentatoonisia s.o. siihen ikivanhaan puoliaskeloita tuntemattomaan viisisävelikköön kuuluvia, joka on kiinalaisen musiikin omituisuus ja joka aivan viime aikoina on keksitty Mongooleilla sekä suomensukuisilla Tsheremisseillä ja Votjakeilla. Mutta juuri mainittuihin kahteen 8-tavuiseen säestöön sovitetut sävelmät ovat diatoonisia s.o. siihen seitsensävelikköön kuuluvia, joka viittaa kristillisen resitatiivin vaikutukseen. Samoin ovat Suomalaisten ja Virolaisten vanhat runosävelmät kauttaaltaan diatoonisia ja siis myöhempisyntyisiä. Tosin voi vähälukuisten mordvalaisten ainesten todistusta pitää satunnaisena; myöskin voi ajatella suomalaisen runon sävelmän aikain kuluessa vaihtuneen, niinkuin todella muutamin paikoin uudemmalla ajalla on sille sovitettu hyvinkin "moderni" sävelmä. Vaan kaikissa tapauksissa on mordvalaisen ja suomalaisen runon suhde valmis ratkaistavaksi vasta silloin, kun ensiksi on edes suomalaisen ja virolaisen runon suhde selville saatu.
Tärkeintä olisi tutkia, missä määrin Kalevalan runomitan säännöt kansanlaulussakin eri runoalueilla pitävät paikkansa. Niinkuin tiedämme, ovat runomitat vanhoissa klassillisissa kielissä kokonaan laajuudelle rakennetut, jota vastoin ne useimmissa uusissa kielissä pääasiallisesti korolle perustuvat. Runomittaa, jonka perustuksena olisi sekä laajuus että korko, on mahdoton missään kielessä tarkoin noudattaa; on pakko polkea joko kokonaan jompikumpi taikka osittain kumpaistakin. Viimeksi mainittua menettelyä on vanha runomittamme omalla tavallaan yrittänyt. Laajuuteen nähden se määrää, ettei (paitsi ensi jalassa, josta edempänä) pitkää tavua saa milloinkaan käyttää lyhyen asemesta runojalan laskussa,[611] ja että lyhyttä tavua saa nousussa pitkän asemesta käyttää ainoasti silloin, kun sillä ei ole pääkorkoa. Tämä näennäisesti omituinen poikkeus, joka vaatii, että on rikottava myöskin korkoa vastaan, jos kerran laajuuden perustuksesta luovutaan, on vanhan runomittamme kaikista hienoin piirre. Sillä laulaessa loukkaa verrattomasti vähemmän korottoman tavun venyttäminen kuin pääkorollisen, esim.
Mieleni minun tekevi.
Mieleni minunkin teki.
Koron vaikutus on, paitsi mainitussa suhteessa, vielä siinäkin huomattava, että keskiarvoinen tavu pääkorollisena on täysin pitkän arvoinen, vaan ilman pääkorkoa lyhyen veroinen. Sivukorolla ei ole runomitallista merkitystä.
Että Savon sekä Suomen ja Venäjän Karjalan ynnä Inkerin runous on näille perusteille rakennettu, on silminnähtävä. Poikkeukset, milloin ne eivät johdu satunnaisesta huolimattomuudesta, ovat helposti selitettävissä murteiden myöhemmästä kehityksestä, joka usein käy ilmi, jos saman runon lausumis- ja laulutapaa toisiinsa vertaa. Että länsisuomenkin runous on aikoinaan aivan samoja lakeja noudattanut, osoitettiin edellä (I. s. 103).
Kysymys on vaan siitä, missä määrin nämät lait ovat yhteiset myös virolaiselle runoudelle. Siihen on vastaus Viron eri runoalueilta hyvin erilainen. Varsinais-Virosta, jota esim. M. Wesken julkaisemat Eesti rahvalaulud edustavat, on se täydesti myöntävä.[612] Siellä käytetään lyhyttä pääkorollista tavua hyvin harvoin nousussa, paitsi jos seuraava tavu alkaa k:lla, t:llä tai p:llä, esim.
Ära kuule kuke healta.
Alla lepiku levada.
Kui'p see meesi mind ei võta,
Mind ei võta, teist' ei jäta.
Vaan viimeksi mainituissa tapauksissa on tavu ainoasti näennäisesti lyhyt, koska k, t, p lausutaan puolipitkinä ja niinmuodoin sulkevat edelläkäyvän tavun.[613] Etelä-Virossa sitä vastoin niinkuin J. Hurtin toimittama Vana Kannel I-II osoittaa, on sekä Võrunmaalla että Viljanninmaalla pääkorollisenkin lyhyen tavun käyttäminen nousussa hyvin yleistä, jota vastoin pitkän tai keskiarvoisen pääkorollisen tavun esiintyminen laskussa on verrattain harvinainen ilmiö.
Edustaako etelävirolainen runo myöhempää, taantunutta vai vähemmän kehittynyttä alkuperäisempää kantaa? Vastauksen voisi mahdollisesti antaa virolaisissa ja suomalaisissa runosävelmissä ilmaantuva erilainen kehitysaste. Edellisessä näet ovat usein kaikki kahdeksan tahtia yhdenarvoisia, jälkimmäisessä taas yleensä venytetään kahta viimeistä tavua, esim.[614]
Kui mi-na ha-kan lau-la-mai-e, Lau-la-mai-e, las-ke-mai-e.
O-tet-tiin mi-nus-ta ou-to, Var-sin vir-hi vis-kat-ti-hin.
Suomalaisessa säkeessä taas on pääpaino nähtävästi toisella ja erittäin neljännellä jalalla, joten ensimmäinen jalka jää ikäänkuin alkutahdiksi ulkopuolelle varsinaista poljentoa. Tämä seikka selittänee, miksi ensimmäisessä jalassa ei laajuus- eikä korkosuhteista eikä edes tavujen luvusta tarvitse tarkkaa huolta pitää.
Mutta voidaksemme sävelmän nojalla tehdä päätöksiä runomitan kehityksestä, täytyisi ensin ottaa selko siitä, onko Varsinais-Virolaisilla, joiden runomitta on täydelleen suomen kaltainen, myös runosävelmä mainitusta virolaisesta eriävä.[615] Toiseksi on huomioon otettava, että Inkeriläisillä on runosävelmiä, joissa viimeisten tavujen asemesta ensimmäinen on venytetty.[616]
Vielä vaikeampi on ratkaista kysymys, missä ja milloin suomalais-virolainen runomitta on syntynyt. Sitä varten olisi tietysti tutkittava muidenkin yhteissuomalaisten runouden jätteitä, vaikka todennäköistä on, että ne liittyvät siihen virolaiseen ja suomalaiseen runouteen, joka on itsekutakin maantieteellisesti lähinnä. Vatjalaisilla on enimmäkseen semmoisia runoja, joita niiltä muutenkin, jos olisivat Inkerikkoja, sillä paikkakunnalla odottaisi. Vepsäläisten runoissa taas voi osoittaa mitä läheisintä yhteyttä niiden kanssa, joita lauletaan Aunuksessa Salmin kihlakunnan rajalla.[617]
Tähän asti ei ole voitu osoittaa ainoatakaan runoa, joka olisi länsisuomelle ja virolle yhteinen muuten kuin joko keskinäisen jommankumman puolisen taikka kolmanteen yhteiseen lähteesen viittaavan lainan kautta. Sisällykseen perustuvien historiallisten määräysten kautta ei ole myöskään päästy varmuudella taemmaksi 1300 lukua. Tosin löytyy suomalaisia runoja, joiden aihe voi olla pakanallinen. Vaan koska tiedämme pakanuuden vielä 1500-luvulla täydessä voimassa rehoittaneen Inkerinmaalla ja Karjalassa, on erinomaisen vaikeaa pakanallisen aineksen johdosta päättää, onko sen sisällyksinen runo juuri pimeimpänä aikana vai vasta kristinuskon puolihämärässä muodostunut.
Jonkunlaisen ajanmääräyksen saattaa myös kielentutkimus antaa runomitan syntyyn nähden. Varmana voi pitää että virolais-suomalaisen runouden syntyessä ei viron- eikä suomenkielessä ollut tapahtunut kahden ääntiön supistusta edempänä ensi tavuuta kerakkeen kadon johdosta, vielä vähemmän siten muodostuneen pitkän ääntiön lyhennystä. Myöskin virolle ja länsisuomelle ominainen keski- ja loppuheitto ovat runokielelle kuulumattomia. Kysymyksen alaista vaan on, voivatko mainitut kielelliset todisteet millään varmuudella viedä meitä kauemmaksi taaksepäin kuin 1200-luvulle.
Että virolaiset-suomalaiset sävelmät ilmaisevat kristillisen musiikin vaikutusta, on edellä huomautettu. Kuitenkin saattaa ajatella tämän vaikutuksen alkaneen jo ennen kristinuskon maahan tuontia.
Mutta vaikka runojen sisällyksen, kielen ja sävelmän kannalta ei voisikaan varmuudella päästä aikaan, jolloin ei kahden vieraan vallan alaisuus vielä eroittanut toisistaan Virolaisia ja Suomalaisia, jää kuitenkin näille yhteisen runomitan oma todistus jäljelle. Juuri runojen eriaineisuus Virossa ja Länsi-Suomessa viittaa siihen, että runomitta on nykyisiä runoaineksia vanhempi. Kysymys voi vaan olla siitä, onko se syntynyt aikana, jolloin oli suoranaista yhteyttä Viron ja Länsi-Suomen välillä, vai sitäkin aikaisemmin, kun ei Suomenlahtikaan vielä heimokansoja toisistaan eroittanut.
Suomalais-virolainen runomitta on yksi ja ainokainen, niinkuin Comparetti oikein on huomauttanut. Sitä tosin voi pitää vanhan runoutemme alkuperäisyyden ja köyhyyden merkkinä.[618] Mutta se on samalla ollut välttämättömänä edellytyksenä tämän runouden erinomaiselle kehitykselle ja verrattomalle runsaudelle.
Juuri se seikka että kaikilla kansanrunoutemme lajeilla: epillisillä, lyyrillisillä ja loitsurunoilla, vieläpä sananlaskuilla ja arvoituksilla, on ollut yksi ja sama runomitta, on antanut esteettömän tilaisuuden runolaulajille muodostamaan yhtä runoa toisesta lainatuilla lisäpiirteillä, luomaan eri aineksista aivan uusia runoja sekä liittämään eri runoja yhtenäisiksi runojaksoiksi. Vaihtelevillakin runomitoilla olisivat Suomen kansan runot kyllä aina aiheuttaneet Kantelettaren tapaisen helmivyön, vaan kokoonpanematta niistä olisi ijäksi päiväksi jäänyt se kokonaiskuvaelma Suomen kansan elämästä, jonka yhtäjaksoisella vanhalla runomitallamme meille tarjoaa Kalevala.
VIITESELITYKSET:
[1] Fol. 5. ss. 22-31, aikaisempi ensimmäistä Kantelettaren käsikirjoitusta.
[2] Vrt. A.R. Niemi: Vanhan Kalevalan epilliset ainekset n:o 266, Tutkimus Sakari Topelius vanhemman runonkeräyksistä s. 51 ja A.J. Sjögrenin kansanrunokokoelma n:o 421.
[3] VKEA. n:o 272, 271.
[4] Se Tapanin virren laitos, jonka Lönnrot painatti Mehiläiseen (1837 Jouluk.), on tämän ja Kantelettaren ensimmäisen käsikirjoituksen välinen muodostus.
[5] Cajan, n:o 46.
[6] Niemi, VKEA. n:o 267.
[7] Castrén, A. I. n:o 3.
[8] Suomen keskiaikaisesta runoudesta l. Luojan virsi (Virittäjä II. s. 60).
[9] Kts. Geijer och Afzelius, ny uppl. n:o 91, II. s. 353; Grundtvig, n:o 96, II. s. 518, III. s. 880; Child, n:o 22, I. s. 233, vrt. n:o 55, II. s. 7.
[10] Cursor Mundi vv. 15961-98 (Child, I. s. 240).
[11] Stephens, Ett fornsvenskt legendarium I. s. 170.
[12] Tästä niinkuin seuraavasta kts. Grundtvigin ja Childin kokoomia tietoja.
[13] Haupt und Schmaler, I. n:o 289.
[14] Kts. W. Söderhjelm, Kirjoituksia ja tutkielmia (myös Valvoja 1898 s. 655.)
[15] Child, I. s. 236, French O.
[16] Vincentius Bellovacensis, Speculum historiale XXV. c. 64 (Grundtvig, II. s. 523).
[17] Raimbert de Paris, La chevalerie Ogier de Danemarche, vv. 11606-27 (Grundtvig, III. s. 885; Borenius, Virittäjä II. s. 80).
[18] Child, n:o 55.
[19] Child, n:o 22.
[20] Child, I. s. 240-1.
[21] II. s. 520 Muist.
[22] V.U. Hammershaimb, Færøsk anthologi I. s. 39.
[23] Grundtvig, III. s. 881.
[24] Sam. s. 882.
[25] Sam. s. 883 Muist.
[26] Sam. II. s. 525.
[27] Geijer-Afzelius n:o 91. 1-2.
[28] Toisin: "Auta Jumala ja pyhä Tapani!"
[29] Geijer-Afzelius, II. s. 357, 361.
[30] Grundtvig, III. s. 883.
[31] Sam. H. s. 524.
[32] Sam. s. 521.
[33] Niemi, Sjögren n:o 440, Lönnrot A. II. 6. n:o 104 ja 8. n:o 17.
[34] Liljeblad, kk. s. 8.
[35] Eero Salmelainen, Vähänen kertoelma Muinois-Suomalaisten pyhistä menoista, Suomi 1852. s. 135.
[36] Grundtvig, II. s. 521. Muist.; Reinholm, MMY:n kok. 69. s. 153.
[37] Bidrag till Finlands kännedom i ethnographiskt hänseende, Suomi 1847, s. 122; vrt, Nyland IV. s. 48.
[38] Anteckningar om Korpo och Houtskärs socknar s. 39-41 (Suomen Tiedeseuran Bidrag'eissa XXVIII).
[39] Suomen MMY:n Aikak. III. s. 127.
[40] Sjögren, Gesammelte Schriften I. s. 555-6.
[41] S. 200. Siinä myös löytyvät edellä mainitut sekä pari lähinnä seuraavaa tietoa,
[42] Uusi Suometar, 1878, n:o 19.
[43] Tuomala, n:o 137.
[44] Reinholm, MMY:n kok. 70. ss. 413, 420, 414-5, 423-4, 360.
[45] Helsingfors Tidningar 1829 n:o 44.
[46] Laulaja oli 60 vuotias torppari J. Hepola
[47] = vedestä.
[48] Tämä säe kerrotaan.
[49] = kesi.
[50] Kiitossanat oluen juotua.
[51] Ynnä muuan ruokoton sukkeluus.
[52] Reinholm, MMY:n kok. 70. s. 408, Karinaisten kappelista.
[53] 1. Niemi (Topelius s. 48) osoittaa, ettei se ole Savosta. — 2. Lönnrot, S. n:o 154, Tottijärveltä (kts. Helsingfors Tidningar 1829 n:o 44). — 3. Paldani, n:o 114. — 4-6. Reinh. kok. 70. ss. 425, 417 ja 456. — 7. Mikkola. n:o 6.
[54] Kiitossanat joko seuraavat kehoitusta menemään kellariin (467) tai käyvät sen edellä (235).
[55] Virittäjä II. s. 67.
[56] K. Krohn, Satuluettelo IV. 7.
[57] Brandt, n:o 247 Laihialta.
[58] Lilius, n:o 19 Saarijärveltä.
[59] Jalkanen, n:o 27 Rautalammilta; vrt. Niemi, Topelius s. 44, tietymättömästä paikasta.
[60] Esim. Vaasan lyseen Koe-seura V. n:o 18 Vetelistä; Rautell, n:o 128 Vihannista; Gottlund, n:o 488 Ruotsin Savolaisilta; Polén, n:o 62 Suomen Karjalasta.
[61] Europaeus G. n:o 669.
[62] Kemppi, n:o 172.
[63] Castrén, A. I. n:o 7 Kuhmoniemeltä; Lönnrot, E. n:o 531 Arvidsson, C. VI. H. ja Gottlund, n:o 785.
[64] K. n:o 15.
[65] Niemi, VKEA. n:o 267.
[66] Kts. Kanteletar, 3 painos, III. n:o 37 (vrt. 1 pain. III. n:o 14 "Anterun surma").
[67] Täytetty: pahan ja päälle kirjoitettu: kiivahan.
[68] Niemi, VKEA n:o 131 vv. 249-255.
[69] Lönnrot, A. II. 9. n:o 49; vrt. Borenius, 1. n:o 53, Jyväälahdelta.
[70] A = Porkka 1. n:o 245; B = sam. n:o 244; C — Groundstroem n:o 3. Vrt. Europaeus, III. 3. n:o 135 ja Alava, 1891, n:o 1284.
[71] Länkelä, IV. n:o 14; vrt. Gottlund, n:o 371 Sulkavalta Savosta ja Europaeus, K. n:o 253 Venäjän-Karjalasta. Myös Riiden sanoissa tavataan tämä selitys, miksi vesi, jolla riisi ristittiin, ei ollut puhdasta (esim. Topelius IV. s. 11 ja Niemi, Sjögren n:o 393).
[72] Virittäjä II. s. 65.
[73] Alava, 1891, n:o 898.
[74] Porkka, III. n:o 237.
[75] Länkelä, IX. n:o 39; lyhyemmin n:o 33.
[76] Sulkumerkit käsikirjoituksessa viittaavat, että niiden välinen kappale on eri toisintoa.
[77] Gronndstroem, n:o 178 Matautiosta.
[78] Esim. Länkelä, IX. n:o 2; vrt. Kantelettaren 3 painosta n:o 112, jossa tätä piirrettä kuitenkaan ei ole käytetty.
[79] Ruotsalainen, n:o 353; myös Porkka, II. n:o 503 Soikkolan ja Narvusin välisestä Joenperän seurakunnasta.
[80] Vore Folkeviser fra Middelalderen s. 91-2.
[81] Porkka, I. n:o 245, Hevaan Lenttisistä.
[82] Virittäjä II. s. 77.
[83] Valvoja 1891. s. 77-8.
[84] Kts. Child, n:o 54, II. s. 1.
[85] Stephens, s. 71; vrt. myös P.O. Bäckström, Svenska folkböcker II. s. 176.
[86] Child, n:o 54 A.
[87] Porkka, I. n:o 244-5 ja Alava 1891, n:o 1284.
[88] Alava, 1891, n:o 1501.
[89] Porkka, I. n:o 244.
[90] Sam. I. n:o 246.
[91] Alava, 1891, n:o 821.
[92] Kts. Kanteletar, 3:s painos III. n:o 105.
[93] Porkka, I. n:o 269 Medussista.
[94] Europaeus, III. 2. n:o 280 Nuolijoen-Liissilän väliltä ja n:o 39 Järvisaaresta.
[95] Porkka, I. n:o 448 Hevaan puolelta ja Europaeus III. 2. n:o 289 idempää; Groundstroem, n:o 176 ja Länkelä, IV. n:o 8.
[96] Länkelä, IV. n:o 8.
[97] Stråhlman, Sl. n:o 73.
[98] Esim. Saxbäck n:o 406; Ahlqvist, A. n:o 131, 378, 472, 528.
[99] Runon toisinnoista, vaikkei niiden luettelo ole täydellinen, mainittakoon seuraavat vaihtelut. Mansikka ja puola: Neovius, n:o 518 ja 712 Sakkulasta; Ahlqvist A. n:o 563, Slöör VI. n:o 41, Pajula n:o 331 Pohjois-Inkeristä; Porkka I. n:o 129 ja 341 Hevaan puolelta; Alava 1892, n:o 503 Soikkolasta. Hillukka kolmantena Saxbäck n:o 14 Vuoleelta. Lillukka, puola ja vaapukka: Neovius n:o 572 Sakkulasta. Mustikka (tule poika), mansikka (neito) ja vaapukka (ämmä): Väkiparta n:o 60 Räisälästä. Mansikka yksin: Ch. Europaeus n:o 193 Jaakkimasta; Ahlqvist A. n:o 229 Pyhäjärveltä; Pajula n:o 422 Toksovasta; Europaeus J. n:o 403 Venjoelta; samoin Stråhlman, Sl. n:o 54 (M. miehelle h. t. neitiä o.). Läntisimmässä Inkerissä on runolla tavallisesti virolaisperäinen johdanto: Vironmaat lylyjä täynnä, lylyt täynnä mättähiä, joka säkeellä: mättäät täynnä mansikoita liittyy joko säepariin: Mansikka — Puola — (Porkka II. n:o 494 ja Ruotsalainen n:o 187) taikka suoraan säkeesen: Tule neito — (Porkka II. n:o 495 ja Ruotsalainen n:o 314). Kumpaisessakin tapauksessa on mansikalla pääpaino. Narvusin puoliset muunnokset: etanan sijalla ilmestyvä tikka, ja toisinaan myös madon sijalla musta lintu (Ruotsalainen n:o 314), viittaavat siihen, että tämäkin runo on Varsinais-Inkerissä idästä länteen kulkenut ja siis Suomen puolelta Karjalan kannaksen kautta sinne saapunut.
[100] Massinen, n:o 40.
[101] Sirelius, n:o 120; samoin Europaeus, G. n:o 393, jossa pirtin pyyhkijänä on: "Yön tytti hämärän neito, Himpi neito hienokkainen."
[102] Europaeus, G. n:o 353; vrt. Basilier n:o 99.
[103] Basilier n:o 81; vrt. Borenius, I. n:o 8 Veskelyksestä, jossa kolme mansikkaa tulee vastaan.
[104] Basilier, n:o 83.
[105] Mahdollisesti myös on molempiin kohtiin jokin Mehiläisen voiteen hakua kuvaava loitsu vaikuttanut (esim. Länkelä, IV. n:o 16).
[106] Europaeus, G. n:o 570.
[107] Ahlqvist, n:o 260 Hoilolasta Korpiseliltä; vrt. Krohn, n:o 5131 Impilahdelta.
[108] Kts. Basilier, n:o 67; Krohn, n:o 6003.
[109] Europaeus, G. n:o 615.
[110] Krohn, n:o 7611; vrt. Europaeus, H. n:o 90.
[111] Rosenplänter, VII. s. 45, vielä täydellisemmin toinen uudempi kappale, jonka osoite on muistiinpanosta unohtunut: — kana lihada, kukk oli kana — lehmä lihada, härg —. Myös muutamassa Martin päivän laulussa (H. III. 25. s. 21 Helmestä Viljanninmaalta) esiintyy sama ajatus, vaikka toisella vivahduksella: Märt ei taha sia liha, kunt oli emist koogutenn; lehmä — lamba — kana —. Märt tahab selget porsa liha — kirju kukke — suure sonni liha.
[112] Basilier, n:o 72 ja Krohn, n:o 5968; vrt. myös Basilier n:o 83 ja Europaeus, H. n:o 107, joissa neito on nimetön, sekä Härkönen n:o 286, jossa Neitsyt Maaria ilmoittaa enkelille syöneensä unissa kolme marjaa.
[113] Europaeus, G. n:o 49 ja K. n:o 11. Täydellisempi on Krohn n:o 6401 Himolassa kerrottu, mutta Repolassa kuulluksi ilmoitettu, joka antoi aihetta uuteen keräykseen.
[114] N:o 111 ja 197; kts ed. vihko s. 45.
[115] N:o 149, 179.
[116] N:o 95; vrt. 121.
[117] N:o 197. Sisar on erehdyksestä pantu vastaamaan samoin kuin ämmä.
[118] Kts. Toisintoja Kantelettaren ensi painoksessa (III. s. 268) ja käsik. Lönnrot, R. n:o 610.
[119] Karttunen, n:o 111; vrt. Kant. III. s. 266.
[120] Myös alkuperäisempi mainesana punaposki tavataan näiden rinnalla Kantelettaressa (v. 14), vaan ei tämän alkuperäisessä käsikirjoituksessa, eikä Neitsyt Maarian virren toisinnoissa muualla kuin mainitussa uudemmassa Pälkjärveläisessä kirjaanpanossa; joten se lienee Lönnrotin tuosta lyyrillisestä pikkurunosta lisäämä.
[121] Cajan, n:o 45.
[122] Niemi, Sjögren n:o 421.
[123] Berner, n:o 59, Miihkali Arhippaiselta Latvajärveltä; vrt. Niemi, VKEA. n:o 273 ja Vanha Kalevala 32: 65-75.
[124] Esim. Niemi, VKEA. n:o 190 ja 250.
[125] R. n:o 580; vrt. Karjalainen n:o 36.
[126] Tämä ajatus näkyy jo olleen Gottlundilla, joka omistamansa Vanhan Kalevalan kappaleen reunaan sivulle 225 on kirjoittanut: Adam och Eva, junfru Maria.
[127] Porkka, I. n:o 248.
[128] Europaeus, III. 3. n:o 135.
[129] Alava, 1891, n:o 898.
[130] Groundstroem, n:o 250 a.
[131] Länkelä, IX. n:o 1 b.
[132] Viimeinen säepari esiintyy yksin Narvusin puolella irtanaisena muistelmana (Alava, 1891, n:o 13), johon liittyy huomautus: "ennen laulettiin tässä niitä virsiä"; vaan edellisen Lapsenetsinnän katkelman (n:o 12) samoin kuin seuraavan runon (n:o 14) laulaja on merkitty olleen kotoisin Soikkolasta.
[133] Esim. Europaeus, III. 3. n:o 135: Vasta kultainen käessä, Hopeainen kainalossa.
[134] Krohn, n:o 5968; vrt, Basilier, n:o 83.
[135] Europaeus, H n:o 107.
[136] Sam. n:o 155.
[137] Nimityksessä ruma Ruotsi, jollei se ole väännös Ilomantsissa tavattavaa Piispa Henrikin virteen viittaavaa Ruoan-Ruotsia (kts. I. s. 136), voisi mahdollisesti piillä vähäinen jälki Tapanin virrestä. Vienan läänin Latvajärven toisinnossa mainitaan Ruotus nimenomaan rumaksi ja Suomen puolella kosijana esiintyvälle Ruotusten kuninkaalle Katrina vastaa: "Rumapa sinä itsekin, poikasi sitä rumempi." (Arvidsson, O. VI. H).
[138] Karttunen, n:o 95.
[139] Karttunen, n:o 111. "Puut punaiset" j.n.e. kuulunee alkuansa kuvaukseen Ihmemaasta.
[140] Cajan, n:o 45.
[141] Europaeus, G. n:o 49.
[142] Lönnrot, A. II. 9. n:o 49. Sama piirre tavataan kerran myös Pohjois-Aunuksessa, ilman Marjatan nimeä (Krohn, n:o 6401).
[143] Esim. Europaeus, H. n:o 61.
[144] Castrén, XI. b. n:o 13.
[145] Toisin: Panuisille parmahille (Europaeus, K. n:o 11 Repolasta).
[146] Borenius, I. n:o 103.
[147] Kts. selitystä stereotypeeratun Kalevalan Nimien luettelossa.
[148] Niemi, VKEA. n:o 273.
[149] Sam. n:o 272.
[150] Muutaman säkeen (vv. 128-9) on Lönnrot vielä lisännyt länsisuomalaisesta Tapanin virrestä.
[151] Niemi, VKEA. n:o 113. Tosin siinäkin harvinainen piirre.
[152] Karttunen, n:o 95 ja Niemi, VKEA. n:o 273.
[153] N:o 163; vrt. myös Castrén, XI b. n:o 147.
[154] Tämä mainesana nimenomaan: Europaeus, G. n:o 49 Repolasta.
[155] Lönnrot, E. n:o 580.
[156] Europaeus, K. n:o 11.
[157] Karttunen, n:o 121.
[158] Vrt. myös Suojärvellä: "peltojen perätse" ynnä: paikoille papittomille, missä kuuset, pajut ja kivet.
[159] Karttunen, n:o 95 ja 121.
[160] Paitsi mainittua Topeliusen kirjaanpanoa kts. Karjalainen, n:o 36, jossa Maaria kolmasti turhaan rukoilee äitiään.
[161] Ruotsiksi: Bäckström, II. s. 170-1.
[162] Virittäjä, II. s. 78-9.
[163] J.H. Schmitz, Sitten und Sagen etc. des Eifler Volkes s. 119.
[164] L. Erck und Fr. M. Böhme, Deutscher Liederhort, n:o 1950, III. s. 655; vrt. n:o 1943, 1951 ynnä 1194-5..
[165] Grundtvig, III. s. 889.
[166] Cajan, n:o 45; vrt. Castrén, XI b. n:o 147 tois. Hyvä härkä höyräytä. Tästä ynnä edempänä mainittavasta Saunanhaku-virren ja Lapsenetsintä-virren välisestä liitteestä, jossa kerrotaan hevosen peittäneen lapsen heiniin, vaan sian syytäneen heinät päältä pois, on Lönnrot muodostanut kuvauksen härän ja sian huolenpidosta tallissa (vv. 244-7).
[167] Vrt. myös eräässä Lapsensynnytysloitsussa (Gottlund, n:o 370) säkeitä: Höyrytköhön Herran henki, kuin on lyöty saunan löyly.
[168] Tshubinskij, Trudy etn.stat. eksp. ja' zapadno-russkij kraj. Jugo-zapadnyj otdylj. I. s. 152.
[169] Kts. Grundtvig, n:o 97, II. s. 525-9 ja III. s. 886-9; Erk-Böhme, n:o 2057-62, III. s. 754-9.
[170] Grundtvig, III. s. 888.
[171] Erk-Böhme, n:o 2058; vrt. 2059-61.
[172] Sam. n:o 2057.
[173] Sam. n:o 2062; vrt. Grundtvig, III. s.
[174] Grundtvig n:o 97 B.
[175] Sam. A.
[176] Grundtvig, III. 888; Arvidsson, III. s. 513.
[177] Arvidsson, III. s. 519; vrt. Grundtvig, III. s. 887.
[178] Grundtvig. II. 526-7.
[179] Sam. III. s. 888. Grundtvig huomauttaa.
[180] III. 3. n:o 135.
[181] Porkka, I. n:o 248.
[182] Sam. n:o 245 ja Alava, 1891, n:o 1284, molemmat Lenttisistä.
[183] Porkka, I. n:o 244. Myös yhdessä Soikkolan kappaleessa on Maarialla: ruoska ruohoinen käessä, hopeainen kainalossa (Groundstroem, n:o 250 a).
[184] Samoin eräs toinen kappale, jossa ei myöskään Saunanhaku-virsi seuraa (Porkka, I. n:o 37). Tämä on ainoa, jossa jonkunlainen jälki lapsen löytämisestäkin Hevaan puolella on säilynyt.
[185] Porkka, n:o 244; vrt. 249, jossa Jumalan luoman kuun kertona esiintyy: Ilma Kiesuksen tekemä.
[186] Porkka, III. n:o 215.
[187] Kk. kuuluu viimeinen soma säepari: kui lie tulloo miun emmoin, tulloo lasta ottamaa.
[188] Porkka III n:o 216. Marketan runosta on myös kynnyksen kulutus Neitsyt Maaria lapsenetsinnän alkusäkeihin yhdistynyt yhdessä Hevaan puolisessa kappaleessa (l. n:o 250).
[189] Alava, 1891, n:o 898.
[190] Groundstroem, n:o 250 a.
[191] Porkka, III. n:o 128, 217.
[192] Alava, 1891, n:o 779.
[193] Sam. n:o 761 ja Porkka, II. n:o 165, molemmat Pärspään kylästä.
[194] Ruotsalainen, n:o 142.
[195] K. n:o 11.
[196] Lönnrot, Q. n:o 27 (nimittely); vrt. Ahlqvist, B. n:o 194 (synnyttely) molemmat Suomen Karjalasta; sekä Ganander s. 58 (piiloittelu).