Vivetièren verilöyly ja halu kostaa noiden kahden surmatun ystävän puolesta olivat saaneet Hulot'n jälleen ryhtymään puoliprikaatin johtoon, kun sitäpaitsi uusi ministeri Berthier oli vastauksessaan selittänyt, ettei sellaisten olosuhteiden vallitessa voitu suostua hänen erohakemukseensa. Ministerin käskykirjeeseen oli liitetty tutunomainen kirjelmä, jossa tosin ei lähemmin tehty selkoa neiti de Verneuilin tehtävästä, mutta jossa huomautettiin, että tuo onneton tapaus oli ulkopuolella varsinaisia sotatapahtumia, ja ettei se saanut pysäyttää niiden kulkua. Sotilaspäällikköjen tuli puolestaan tässä asiassa toimia ainoastaan siten, että avustivat tuota kunnioitettavaa naiskansalaista, jos se oli tarpeellista.
Saatuaan kuulla, että chouanien liikkeistä saattoi päättää heidän keskittävän sotavoimia Fougères'n tienoille, Hulot oli salaa pikamarssein tuonut kaksi puoliprikaatinsa pataljoonaa tälle tärkeälle paikkakunnalle. Isänmaan vaara, viha aatelisia kohtaan, joiden puoluelaiset uhkasivat melkoisia maa-alueita, ystävyydentunteet — kaikki tämä oli tuossa vanhassa soturissa puhaltanut nuorekkaan hehkun ilmituleen.
— Tämä on siis se elämä, jota olen kaihonnut, — huudahti neiti de Verneuil, jäätyään kahden Francinen kanssa. — Kuinka nopeaan haihtuvia hetket lienevätkin, ovat ne silti kuin vuosisatoja minun ajatuksilleni…
Hän tarttui äkkiä Francinen käteen ja äänellä, joka kaikui kuin ensimäisen kultarinta-kertun laulu myrskyn jälkeen, hän lausui nämä sanat:
— Turhaan koetan tunteitani vastustaa, näen kuitenkin yhä nuo ihanat huulet, tuon lyhyen ja kaarevan leuan, nuo tuliset silmät, ja kuulen yhä vielä kyytimiehen kehoitushuudot. Sanalla sanoen: uneksin… ja miksi kuitenkin vihaan herätessäni?
Hän huokasi syvään ja nousi. Sitten hän ensi kertaa alkoi katsella sitä seutua, joka oli joutunut kansallissodan jalkoihin sen miehen toimesta, jota hän yksin alkoi ahdistaa. Maiseman viehättämänä hän läksi ulos, hengittääkseen vapaammin taivasalla. Ja kun hän umpimähkään astui edelleen, hän vaistomaisesti tuli suunnanneeksi kulkunsa kaupungin puistoon — tuon sielussa piilevän lumouksen ohjaamana, joka saa meidät hakemaan järjettömyydestä lohdutusta. Tämän lumouksen vaikutuksesta syntyneet ajatukset toteutuvat usein. Mutta selitämme ne silloin aavistuksien tuloksena, tuon selittämättömän, mutta todellisuudessa esiintyvän voiman tuloksena, joka aina on palvelukseen altis intohimoille, niinkuin imartelija, joka valehdellessaan joskus puhuu tottakin.
III
Huomeneton päivä.
Kun tämän kertomuksen lopputapaukset ovat olleet riippuvaiset tapahtumapaikkojensa laadusta, on välttämätöntä tässä tarkoin kuvata ne, sillä muuten ratkaisua olisi vaikea käsittää.
Fougères'n kaupunki sijaitsee osaksi liuskakivikalliolla, jonka luulisi lohjenneen niistä vuorista, jotka lännessä rajoittavat suurta Couësnonin laaksoa, ollen eri paikkakunnilla erinimiset. Tällä puolella eroittaa kaupungin näistä vuorista kuilu, jonka pohjassa virtaa pieni joki, nimeltä Nançon. Idän puolella olevalta kalliolta avautuu näköala siihen maisemaan, joka tarjoutuu Pèlerine-vuoren huipulta, ja lännenpuoliselta ei näe muuta kuin Nançonin epätasaisen laakson. Mutta tuolla kalliolla on kohta, josta yhtä haavaa voi katseella käsittää osan suuren laakson ympyränmuotoista alaa ja sen pienen jokiuoman somat mutkat, joka yhtyy tuohon suureen. Tämä paikka, jonka kaupungin asukkaat olivat valinneet kävelypaikakseen ja jonne neiti de Verneuil läksi, oli juuri se näyttämö, jolla oli ratkaistava Vivetieressä aloitettu näytelmä. Kuinka somat Fougères'n muut osat lienevätkin, on lukijan yksinomaan kiinnittäminen huomionsa siihen ympäristön töyrykkääseen alueeseen, joka näkyy kävelypaikan huipulta.
Antaaksemme käsityksen Fougères'n kallion tältä taholta tarjoamasta näköalasta, voimme verrata sitä noihin suunnattoman suuriin torneihin, joiden ympäri ulkopuolelta sarrasenilaiset arkkitehdit kerros kerrokselta ovat kietoneet kuisteja, joita keskenään yhdistävät kierreportaat. Ja tämän kallion huipulla onkin goottilainen kirkko, jonka pienet torninhuiput, kellotapuli, tukikaaret saattavat sen melkein sokerikeon kaltaiseksi. Kirkon edustalla, joka on omistettu pyhälle Leonardille, on epäsäännöllisen muotoinen pieni tori, jota tukee rintanojaksi kohoava muuri ja joka portaiden kautta on kävelypaikan yhteydessä.
Rakennuksen reunuksen tavoin tämä kävelypuistikko kulkee kaarena kallion reunalla, muutama syli alempana Pyhän Leonardin toria, ja on sangen laaja puilla istutettu alue, joka ulottuu kaupungin vallituksiin asti. Sitten on kymmenen sylen päässä suojamuurista ja kallioista, jotka kannattavat terassia, tuota liuskakivien onnellisen ryhmittymisen ja ihmistaidon yhteistulosta, kiertotie, nimeltään Kuningattaren portaat, joka on hakattu kallioon ja joka johtaa Bretagnen Annan rakentamalle sillalle. Tämän tien alapuolella, joka muodostaa kolmannen reunuksen, on vihdoin porrasmaisesti viettäviä puutarhoja, jotka ulottuvat joen rantaan asti ja näyttävät kukilla koristetuilta astuimilta.
Yhdensuuntaisina kävelypaikan kanssa korkeat kalliot, jotka sen esikaupungin mukaan, jonka kohdalla kohoavat, ovat saaneet nimen Pyhän Sulpicen vuoret, seuraavat joen äyräitä ja alenevat mataliksi rinteiksi suuressa laaksossa, missä äkkiä kääntyvät pohjoiseen. Nämä suoraviivaiset, kasvittomat ja synkät kalliot näyttävät koskettelevan kävelypaikan liuskakiviä; toisin paikoin ne ovat siitä ainoastaan pyssynampuman päässä ja suojelevat pohjoistuulilta sadan sylen levyistä syvää laaksoa, missä Nançon-virta jakaantuu kolmeen haaraan, jotka huuhtelevat somasti istutettua ja tehtaiden peittämää alankomaata.
Eteläpuolella, siinä, missä varsinainen kaupunki päättyy ja missä alkaa Pyhän Leonardin esikaupunki, Fougères'n kallio muodostaa mutkan ja kääntyy suureen laaksoon, seuraten jokea, jota se näin tunkee Pyhän Sulpicen vuoren seinämälle; tässä se muodostaa solan, josta Nançon-virta kahtena purona juoksee Couësnon-laaksoon. Tämän sievän kallioisen kukkularyhmän nimi on Nid-aux-Crocs; laakso, jota se ympäröi, on nimeltä Gibarryn laakso, ja sen lihavat laitumet tuottavat suuren osan siitä voista, jota herkkusuut sanovat Prévalayen voiksi.
Siinä kohdassa, missä kävelypuistikko päättyy vallituksiin, kohoaa n.s. Papukaija-torni. Tästä neliskulmaisesta rakennuksesta alkaen, jossa muunmuassa oli se huoneusto, mihin neiti de Verneuil oli muuttanut asumaan, muodostaa kaupungin vallin osaksi muuri, osaksi kallio. Ja tällä ylhäisellä ja valloittamattomalla perustuksella sijaitseva kaupunginosa muodostaa avaran puoliympyrän, jonka päässä kallioissa on uurroksia, joista Nançon pääsee virtaamaan. Siinä sijaitsee niinikään Pyhän Sulpicen kaupunginosaan johtava portti, joten tämä nimi onkin yhteinen molemmille. Graniittilohkareella, joka hallitsee kolmea laaksoa, missä useat tiet yhtyvät, kohoaa Fougères'n vanha linna sakaramuureineen ja keskiaikaisine torneineen. Se on Bretagnen herttuoiden pystyttämiä kookkaimpia rakennuksia, jonka muurit ovat viidentoista sylen korkuiset ja viidentoista jalan levyiset. Idässä sitä suojelee lampi; tästä saa alkunsa Nançon-virta, joka juoksee sen vallihautoihin, pannen Sulpicen portin ja linnan nostosillan välillä myllyjen rattaat pyörimään. Lännessä sitä puolustavat jyrkät graniittiset kalliojärkäleet, joilla se lepää.
Täten kävelypaikasta aina tähän keskiaikaiseen rakennusmuistomerkkiin asti, jota verhoavat murattiseinät, mitä koristavat neliskulmaiset tai pyöreät tornit, joista jokainen voi majoittaa kokonaisen rykmentin, linna, kaupunki ja sen kallio äkkijyrkkien kaltaittensa suojaamina muodostavat ison hevosenkengän, jonka kuilujen rinteisiin bretagnelaiset aikojen kuluessa ovat hakanneet muutamia kapeita polkuja. Siellä täällä pistää esiin ulkonevia kalliokielekkeitä koristeiden tavoin. Toisin paikoin vesi tihkuu esiin halkeimista, joissa kasvaa vaivaispuita. Kauempana kasvaa hieman tasaisemmilla graniittilohkareilla ruohoa, joka houkuttelee luoksensa kauriit. Kaikkialla kanervikko, joka on juurtunut kosteihin kallionrakoihin, koristaa punaisilla kiehkuraköynnöksillään tummia syvennyksiä. Tämän äärettömän suuren suppilon pohjalla pieni virta mutkittelee laitumella, joka alati on virkeän vihanta ja pehmeä kuin matto.
Linnan juurella ja useiden graniittimöhkäleiden välissä kohoaa Pyhälle Sulpicelle omistettu kirkko, joka on antanut nimensä Nançon-joen toisella puolella olevalle esikaupungille. Tätä esikaupunkia, joka on kuin viskattu kuilun pohjaan, ja sen kirkkoa, jonka suippokärkinen tapuli ei ylety kallion tasalle, joka näyttää kaatuvan sen ja ympäröivien majojen yli, sivuuttavat somasti eräät Nançonin syrjäjoet, joiden rantoja siimestävät puut ja koristavat puutarhat. Nämä pikkujoet katkaisevat epäsäännöllisesti hevosenkengän, jonka muodostavat kävelypaikka, kaupunki ja linna, ja tarjoavat sievän vastakohdan vastapäätä olevalle vakavalle pengerryhmälle. Koko Fougères'ta esikaupunkeineen, kirkkoineen ja juhlallisine kallioineen kehystävät Rillén vuoret, jotka ovat osa Couësnon-laaksoa ympäröivistä harjanteista.
Sellaiset ovat huomattavimmat piirteet tässä luonnossa, jonka pääleima on alkuperäinen jylhyys, mitä kuitenkin lieventävät hymyilevät vaikutelmat, komeimpien ihmistuotteiden ja odottamattoman vaihtelevan maaperän oikkujen yhtymät, sanalla sanoen jotain ennen kokematonta, joka yllättää ja hämmästyttää. Matkustaja ei missään muualla Ranskassa kohtaa niin suuremmoisia vastakohtia kuin ne, joita tarjoaa suuri Couësnonin laakson alue ja Fougères'n kallioiden ja Rillén harjanteiden väliin eksyneet laaksot.
Tämä on sellaista harvinaista kauneutta, jota sattuma välistä tuhlailevalla kädellä siroittelee ja josta ei puutu mitään luonnossa piilevää sopusointua. Kirkasta, virtaavaa vettä, näiden seutujen voimakkaan kasvullisuuden peittämiä vuoria; synkkiä kallioita ja siroja tehtaita; luonnon pystyttämiä vallituksia ja ihmisen rakentamia graniitti-torneja; tämän lisäksi kaikki valon ja varjojen ihmeelliset ilmiöt, erilaisten lehvien vastakohta, johon piirustajat kiinnittävät niin suurta huomiota; taloryhmiä, joissa häärii toimeliaita asukkaita, ja autioita paikkoja, missä graniitti ei siedä edes kiviin takertuvaa valkoista sammalta. Sanalla sanoen, kaikkea, mitä ikinä voi vaatia maisemalta, suloa ja kauhua, runoelmaa, täynnä yhä toistuvaa lumousta, yleviä kuvia, verratonta maaseudun viehätystä. Siinä Bretagne versoo kukkeimmillaan.
Papukaija-torniksi mainittu rakennus, jossa oli neiti de Verneuilin asunto, sijaitsee perustuksiltaan itse äkkijyrkänteen pohjassa ja sen huippu kohoaa Pyhän Leonardin kirkon edessä olevaan toriin asti. Tästä kolmelta taholta eristetystä rakennuksesta näkee yhtä haavaa ison hevosenkengän, joka alkaa itse tornista, Nançonin mutkittelevan laakson ja Pyhän Leonardin torin. Tuo rakennus kuuluu taloryhmään, joka on kolmensadan vuoden ikäinen, on puusta tehty ja sijaitsee kirkon pohjoispuolella olevassa sen kanssa yhdensuuntaisessa rakennusjonossa, joka kirkon kanssa muodostaa umpikujan, minkä avoimesta päästä astutaan viettävälle, kirkon edustalla olevalle kadulle. Tämä katu johtaa Pyhän Leonardin portille, jota kohti neiti de Verneuil astui alas.
Marie ei tietenkään noussut kirkkotorille, jonka alapuolitse kulki, vaan suuntasi askeleensa kävelypaikalle. Kun hän oli jättänyt taakseen matalat, vihreiksi maalatut kaiteet, jotka olivat Pyhän Leonardin portin torniin sijoitetun päävahdiston edessä, eteen avautuva suuremmoinen näky sai hänen intohimonsa hetkeksi vaikenemaan.
Hän ihaili sitä laajaa Couësnon-laakson alaa, joka ulottui Pèlerine-vuorelta aina sille vuorenrinteelle, jota pitkin nousee Vitréhen johtava tie; sitten hänen katseensa pysähtyivät Nid-aux-Croc'iin ja Gibarry-laakson mutkiin, jota ympäröivät vuorenhuiput olivat laskevan auringon autereisten säteiden kultaamat. Hän melkein pelästyi Nançonin laakson syvyyttä, jonka korkeimpien poppeleiden latvat tuskin ylettyivät "Kuningattaren portaiden" alapuolella olevien puutarhojen muureihin. Sitten hän kulki yllätyksestä yllätykseen siihen paikkaan asti, mistä näki Gibarry-laakson takaa suuren laakson ja sen ihanan maiseman, jota kehysti kaupungin muodostama hevosenkenkä, Pyhän Sulpicen kalliot ja Rillén harjanteet.
Tähän aikaan päivästä esikaupunkien taloista kohoava savu verhosi esineet siniseen harsoonsa; päivän kirkkaat värit alkoivat vaaleta; taivas kävi helmenharmaaksi. Kuu alkoi luoda hohdettaan tähän kauniiseen syvänteeseen. Kaikki oli omansa vaivuttamaan sielua haaveiluun ja palauttamaan mieleen rakkaat olennot. Yhtäkkiä hän ei enää kiinnittänyt mitään huomiota Pyhän Sulpicen esikaupungin paanukattoihin, ei sen kirkkoon, jonka rohkea torninhuippu häipyy laakson syvyyteen, ei satavuotisiin muratti- ja metsäköynnös-kerroksiin, jotka peittävät vanhan linnan muureja, jonka aukoista näkee Nançonin virran kuohuvan myllynrattaiden alla, sanalla sanoen, hän ei enää kiinnittänyt huomiota mihinkään tässä maisemassa. Turhaan aurinko laskiessaan siroitti kultapölyään ja punaisia harsojaan kallioilla kohoavien somien rakennusten yli, veteen ja niityille, Marie seisoi liikkumattomana Pyhän Sulpicen kallion edessä. Se mieletön toive, joka oli houkutellut hänet kävelypaikalle, oli kuin ihmeen kautta toteutunut.
Vastakkaisella vuorenkukkulalla kasvavien kinsteri- ja piikkiherne-pensaiden lomissa hän luuli tuntevansa, verhoavista vuohentaljoista huolimatta, useat Vivetièren vieraista, joista erityisesti erosi Gars, jonka vähimmätkin liikkeet selvästi näkyivät laskevan auringon himmeässä valossa. Jonkun askeleen päässä pääryhmästä hän näki hirvittävän vihollisensa, rouva du Guan. Hetken aikaa neiti de Verneuil luuli näkevänsä unta. Mutta hänen vihollisensa viha todisti hänelle pian, että kaikki tässä unelmassa oli todellista. Hän tarkkasi järkähtämättä markiisin pienimpiäkin liikkeitä, ja sentähden hän ei huomannut, kuinka huolellisesti rouva du Gua tähtäsi häneen pitkällä pyssyllä. Seuraavassa tuokiossa pyssynlaukaus nosti kaiun kallioissa, ja Marien ohi viuhuva luoti todisti hänelle kilpailijattarensa taitavuutta.
— Hän lähettää minulle nimikorttinsa! — hän virkkoi itsekseen nauraen.
Samassa kajahti lukuisia "ken siellä "-huutoja vahdistosta vahdistoon, linnasta aina Pyhän Leonardin portille, ilmaisten chouaneille fougèrelaisten valppauden, kun niin hyvin vartioivat sitäkin vallinsa osaa, jota vähin vaara uhkasi.
"Se on tuo mies, ja se on tuo nainen!" — ajatteli Marie.
Salaman nopeudella hänen päässään välkähti ajatus lähteä hakemaan markiisia, seurata häntä ja yllättää hänet.
— Mutta olen ilman aseita! — hän huudahti.
Hänen mieleensä muistui, että hän lähtiessään Parisista oli heittänyt yhteen pahvilippaaseensa kauniin tikarin, jota ennen oli kantanut sulttaanitar ja jota hän päätti käyttää aseenaan sotanäyttämöllä, samoin kuin ne lystikkäät henkilöt, jotka varustautuvat albumeilla, niihin merkitäkseen matkalla vaikutelmansa. Mutta silloin oli häntä vähemmin viehättänyt toivo saada vuodattaa verta kuin huvi kantaa kivillä koristettua komeaa kandjar-tikaria ja leikitellä sen häikäisevän puhtaalla terällä. Kolme päivää aikaisemmin hän oli katkerasti katunut, että oli jättänyt tämän aseen lippaaseensa, silloin kun hän vapautuakseen siitä inhoittavasta rangaistuksesta, jonka hänelle valmisti kilpailijattarensa, oli tahtonut kuolla.
Viipymättä hän palasi asuntoonsa, löysi tikarin, pisti sen vyöhönsä, kääri hartioittensa ja vartalonsa ympärille suuren saalin, verhosi hiuksensa mustalla pitsihuivilla, pani päähänsä tuollaisen leveälierisen hatun, jommoista chouanit käyttivät, ja joka oli erään hänen palvelijansa oma, ja saatuaan sellaisen mielenmaltin, jonka intohimot joskus sallivat, hän otti markiisin hansikkaan, jonka Marche-à-Terre oli passiksi antanut ja vastasi pelästyneelle Francinelle: — Mitä tahdot? Menisin etsimään häntä vaikka manalasta. — Sitten hän palasi kävelypaikalle.
Gars oli vielä samassa kohdassa, mutta yksin. Päättäen hänen kaukoputkestaan hän näytti soturin tarkka tuntoisuudella tutkivan Nançon-virran eri ylimenopaikkoja, "Kuningattaren portaita" ja sitä tietä, joka Pyhän Sulpicen portilta kiertää tämän kirkon ohi ja yhtyy valtateihin linnan kanuunain ylettyvissä.
Neiti de Verneuil riensi pienille poluille, jotka vuohet ja niiden paimenet ovat tallanneet kävelypaikan rinteelle, saapui "Kuningattaren portaille", sitten syvänteen pohjaan, kulki Nançon-virran yli, halki esikaupungin, arvaten linnun tavoin erämaassa tiensä, keskellä Pyhän Sulpicen vuorten äkkijyrkänteitä, ja saavutti pian graniittivuoreen hakatun niljakan polun. Huolimatta pistelevistä kinstereistä ja piikkiherneistä ja esiin törröttävistä kivistä hän alkoi kiivetä ylöspäin, osoittaen tuollaista tavatonta tarmoa, joka kenties on tuntematon miehelle, mutta joka näyttäytyy intohimon valtaamassa naisessa erityisinä hetkinä.
Yö yllätti Marien, kun hän saavuttuaan huipulle kuun vaaleassa valossa koetti tunnustella, mitä tietä markiisi oli lähtenyt kulkemaan. Mutta vaikka hän itsepintaisen väsymättä etsi, ei hän sitä löytänyt, maaseudulla vallitseva hiljaisuus pani hänet ajattelemaan, että chouanit ja heidän päällikkönsä olivat vetäytyneet pois. Tämä intohimoinen ponnistus raukesi äkkiä sen toivon mukana, joka sitä oli kiihoittanut. Ollessaan yksin yöllä tuntemattomalla seudulla, alttiina sodan vaaroille, hän rupesi miettimään, ja muistellessaan Hulot'n neuvot ja rouva du Guan laukauksen, hän värisi pelosta. Yön rauhallisuus, joka syvänä vallitsee vuorilla, teki hänelle mahdolliseksi kuulla jokaisen lehden putoamisen, matkankin päästä, ja tämänkaltaiset kahinat vavahtelivat ilmassa, ikäänkuin yksinäisyyden ja hiljaisuuden surullisena tahtina. Tuuli lakaisi näitä korkeita seutuja ja kiidätti hurjasti pilviä, synnyttäen varjon ja valon vaihtelua, mikä vielä lisäsi hänen kauhuansa, luoden vaarattomimpiinkin esineihin haaveellisen muodon.
Hän käänsi silmänsä Fougères'n taloja kohti, joiden kodikkaat valot tuikkivat kuin tähdet, ja äkkiä hän selvästi eroitti Papukaija-tornin. Hänellä ei ollut kuljettavana muuta kuin aivan lyhyt matka saapuakseen asuntoonsa, mutta tämä matka oli syvä kuilu. Hän muisti tarpeeksi ne syvänteet, jotka aukenivat molemmin puolin hänen kulkemaansa polkua, tietääkseen, että oli vaarallisempaa palata Fougères'en kuin jatkaa yritystään. Hän tiesi, että markiisin hansikas oli poistava kaikki vaarat hänen yölliseltä retkeltään, jos kohtasi chouaneja ympäristössä.
Ainoastaan rouva du Gua saattoi olla hirvittävä. Tätä ajatellessaan Marie puristi tikariaan ja pyrki taloa kohti, jonka katot oli huomannut saapuessaan Pyhän Sulpicen kallioille. Mutta hän astui hitaasti, sillä siihen asti hän ei ollut kokenut sitä synkkää juhlallisuutta, joka painaa yöllä liikkuvaa yksinäistä olentoa, kun yltympäri leviää autio seutu, ja korkeat vuoret joka taholla kokoontuneiden jättiläisten tavoin kallistavat päitään.
Hänen hameensa kahistessa, jota piikkiherneet pidättivät, hän säpsähti moneen kertaan, joudutti askeleitaan, mutta harvensi niitä taas, luullen viimeisen hetkensä tulleen. Mutta pian tilanne kehittyi senluontoiseksi, että pelottomimmatkaan miehet kenties eivät olisi sitä kestäneet. Se syöksi neiti de Verneuilin sellaiseen kauhistukseen ja puristi siihen määrin hänen elinvoimiaan, että hänessä kaikki tuntui äärimäisyyteen pingoitetulta, niin hyvin rohkeus kuin heikkous. Tällaisissa tapauksissa heikoimmat olennot tekevät tavatonta voimaa osoittavia tekoja, ja kaikkien vahvimmat tulevat mielettömiksi pelosta. Marie kuuli lyhyen matkan päässä outoja ääniä; ne olivat samalla selviä ja epämääräisiä, samoin kuin yö oli vuoroin synkkä ja valoisa, ne ilmaisivat sekasortoa, meteliä, ja korva väsyi niitä tarkatessaan. Ne lähtivät maan alta, joka tuntui järkkyvän äärettömän, liikkeellä olevan ihmisjoukon jalkojen polkemisesta. Kuun välkähdys salli neiti de Verneuilin yhtenä silmänräpäyksenä nähdä pitkän jonon inhoittavia olentoja, jotka heiluivat sinne tänne kuin tähkäpäät vainiolla ja hiipivät ohi kuin aaveet. Mutta tuskin hän ehti ne nähdä, sillä heti pimeys palasi taas kuin musta väliverho, joka piiloitti häneltä tämän hirvittävän taulun, täynnä keltaisia ja kiiluvia silmiä. Hän astui kiireisesti taaksepäin ja kavahti kallionkielekkeelle, paetakseen kolmea noista hirvittävistä haamuista, jotka lähestyivät häntä.
— Näitkö sinä sen?
— Tunsin kylmän viiman, kun se kulki ohitseni, — vastasi käheä ääni.
— Ja minä tunsin sieramissani hautuumaan kosteata ilmaa ja löyhkää, — sanoi kolmas.
— Onko se valkea? — kysyi ensimäinen.
— Minkätähden, — sanoi toinen, — se on yksin palannut kummittelemaan kaikista niistä, jotka ovat kuolleet Pèlerine-vuorella?
— Niin, minkätähden? — vastasi kolmas. — Miksi suositaan niitä, jotka kuuluvat "Pyhän sydämen" lahkokuntaan? Mutta muuten minä kernaammin kuolen ripillä käymättä, kuin harhailen tuon miehen tavoin juomatta, syömättä, verettömin suonin ja lihattomin luin.
— Ah!…
Tämä huudahdus tai pikemmin hirvittävä parkuna kaikui ryhmästä, kun yksi kolmesta chouanista sormellaan osoitti neiti de Verneuilin solakkaa vartaloa ja kalpeita kasvoja, hänen paetessaan hirvittävän nopeasti, synnyttämättä vähintäkään melua.
— Tuossa se on! — Tässä se on! — Missä se on? — Tuolla. —
Täällä. — Se on jo kadonnut. — Ei. — On kyllä. — Näitkö sinä sen?
Nämä huudahdukset kaikuivat kuin aaltojen yksitoikkoinen loiske merenrantaa vastaan.
Neiti de Verneuil astui rohkeana taloa kohti, ja näki ison ihmisjoukon epämääräiset haamut, jotka pakenivat häntä, osoittaen silmitöntä säikähdystä hänen lähestyessään. Neiti de Verneuiliä tuntui ajavan eteenpäin outo voima, joka hänet masensi. Se, että hänen ruumiinsa tuntui niin kevyeltä, tuotti hänelle uuden kauhun aiheen. Nuo haamut, jotka hänen lähestyessään joukottain nousivat ja kohosivat kuin maan alta, missä näyttivät maanneen, päästivät voihkinan, joka tuntui yliluonnolliselta.
Viimein hän suuresti ponnisteltuaan pääsi autioon puutarhaan, jonka aita oli hävitetty. Vahti pidätti häntä, mutta hän näytti hänelle hansikasta. Kun kuu samassa valaisi Marien kasvot, vaipui karbiini-pyssy chouanin kädestä, joka jo oli tähdännyt Mariehen, mutta joka hänet nähdessään päästi kauas ympärille kaikuvan huudon. Marie huomasi suuria rakennuksia, joista tuikkivat valot ilmaisivat asuttuja huoneita, ja hän saapui lähelle seinää kohtaamatta vastustusta. Ensimäisestä ikkunasta, jota lähestyi, hän näki rouva du Guan ja Vivetieressä koolla olleet päälliköt. Sekä tästä näystä että uhkaavasta vaarasta säikähtyneenä hän hyökkäsi rajusti pienelle ikkuna-aukolle, jota suojeli paksu rautaristikko, ja näki isossa holvikattoisessa salissa markiisin yksin ja alakuloisena.
Takkavalkean heijastus, jonka edessä hän istui jykevällä tuolilla, loi hänen kasvoihinsa punervaa ja levotonta hohdetta, joka painoi tähän kohtaukseen näyn leiman. Liikkumattomana ja vavisten naisparka takertui rautaristikkoon, ja vallitsevassa syvässä hiljaisuudessa hän toivoi kuulevansa markiisin äänen, jos hän puhuisi. Nähdessään hänet lamautuneena, toivottomana ja kalpeana, hän ilokseen ajatteli olevansa yksi tuon miehen surullisuuden syistä. Sitten hänen vihansa vaihtui sääliksi ja hellyydeksi, ja hän tunsi, ettei hän ollut mennyt näin pitkälle yksistään kostaakseen. Markiisi nousi, käänsi päänsä ja tyrmistyi, huomatessaan kuin utupilven ympäröiminä neiti de Verneuilin kasvot. Hän teki kärsimättömyyttä ja ylenkatsetta uhkuvan liikkeen huudahtaessaan:
— Näen siis tuon kirotun naisen hereilläkin ollessani.
Tämä syvä halveksiminen pani nais-paran mielettömästi nauramaan, ja vavahtaen hyökkäsi nuori päällikkö rautaristikkoa kohti. Neiti de Verneuil pakeni siitä. Hän kuuli lähellään askeleita, ja luuli, että se oli Montauran. Ja paetakseen häntä hän ei tuntenut esteitä; hän olisi kiivennyt muurin yli ja lentänyt ylös ilmaan, hän olisi löytänyt manalan tien, välttääkseen lukemasta nuo tulikirjaimilla piirretyt sanat: Hän sinua halveksii, jotka olivat kirjoitetut tuon miehen otsalle, ja joita sisäinen ääni silloin huusi hänelle kuin toitottava torvi.
Astuttuaan tietämättä, minne meni, hän pysähtyi, tuntiessaan miten kostea ilma tunki hänen jäseniinsä. Pelästyen useiden henkilöiden askeleista ja levottomuuden ahdistamana hän astui alas portaita, jotka johtivat hänet alas kellariin. Saavuttuaan viimeiselle astuimelle, hän kuunteli tarkasti saadakseen selville, mihin suuntaan kulkivat hänen takaa-ajajansa; mutta huolimatta ulkoapäin tunkevasta jotenkin kovasta melusta, hän kuuli ihmisäänen surkeata valittamista, joka vielä lisäsi hänen kauhistustaan. Valojuova, joka virtasi ylhäältä portailta, sai hänet pelkäämään, että hänen vainoojansa tiesivät hänen pakopaikkansa. Ja välttääkseen heitä hän ponnisti uudelleen voimiaan.
Hänen oli hyvin vaikea selittää muutama hetki myöhemmin ja koottuaan ajatuksensa, millä keinoin oli voinut kiivetä sen matalan seinämuurin komeroon, missä nyt oli piilossa. Hän ei edes alussa huomannut sitä epämukavuutta, jota tuotti hänelle hänen ruumiinsa asento. Mutta tämä epämukava asento kävi lopulta sietämättömäksi, sillä hän näytti kyyristyneenä holvikaaren alle kumartuneelta Venukselta, jonka joku taiteenharrastaja on sullonut liian ahtaaseen seinäkomeroon.
Tämä jotenkin leveä graniittikivistä rakennettu seinä eroitti toisistaan portaat ja kellarin, josta lähtivät nuo valitukset. Seuraavassa tuokiossa hän siellä alhaalla näki vuohennahkoihin puetun henkilön astuvan alas portaita ja menevän holviin, tekemättä pienintäkään liikettä, joka olisi osoittanut kiirettä. Neiti de Verneuil odotti kärsimättömästi, ilmaantuisiko hänelle jotain tilaisuutta pelastumiseen, ja tähysteli tuntemattoman miehen valaisemaa kellaria, missä näki maassa muodottoman, mutta elävän möhkäleen, joka rajuin ja toistetuin liikkein ponnisteli päästäkseen lähelle erästä seinän kohtaa, näyttäen toutaimelta, joka vedestä maalle nostettuna väänteleikse ja hyppelee.
Pieni pikisoihtu valaisi sinervällä hohteellaan kellaria. Vaikka neiti de Verneuilin mielikuvitus levitti synkkää runoutta tähän holviin, jossa kaikuivat rukoilevat pyynnöt, hänen täytyi kuitenkin sitä lähemmin tarkastettuaan myöntää, että se oli maanalainen keittiö, joka aikoja sitten oli ollut käyttämättä.
Valaistuksessa muuttui tuo ainemöhkäle pieneksi, hyvin lihavaksi mieheksi, jonka kaikki jäsenet oli huolellisesti sidottu, mutta jonka ne, jotka olivat hänet vanginneet, näyttivät jättäneen vallan omiin hoteisiinsa kosteille lattialaatoille. Nähdessään oudon miehen, joka toisessa kädessä piti soihtua ja toisessa risukimppua, vanki päästi syvän voihkinan, joka niin suuresti liikutti neiti de Verneuiliä, että hän unhoitti oman kauhistuksensa, epätoivonsa ja puutuvien jäseniensä hirvittävän epämukavan asennon; hän koetti pysyä liikkumattomana.
Chouani viskasi kimppunsa pesään, tutkittuaan vanhan patakoukun vahvuutta, joka riippui valurautalevystä, ja sytytti soihdullaan risut palamaan. Kauhukseen neiti de Verneuil silloin tunsi tuon miehen viekkaaksi Pille-Micheksi, jonka käsiin hänen kilpailijattarensa oli hänet jättänyt ja jonka kasvot liekin valossa muistuttivat noita Saksassa puusta veistettyjä kömpelöitä äijänkuvia. Vangin päästämä valitus houkutteli esiin naurun, noihin ryppyjen peittämiin ja päivän paahtamiin kasvoihin leveän hymyn.
— Huomaat, — hän virkkoi mies-paralle, — että me muut kristityt emme syö sanaamme, kuten sinä. Tuo valkea tulee tekemään jalkasi, kielesi ja kätesi notkeiksi. Mitä hittoa! enhän näe pannua asettaakseni jalkojesi alle; nehän ovat niin lihavia, että niistä tippuva rasva voisi sammuttaa tulen. Onpa talosi hyvin huonossa kunnossa, kun se ei voi tarjota isännälleen kaikkea mukavuutta, kun hän lämmittelee itseään.
Uhri päästi korvia vihlovan huudon, ikäänkuin olisi toivonut, että äänensä olisi tunkenut holvien läpi ja kutsunut saapuville vapauttajan.
— Ohoh, voittepa laulaa täyttä kurkkua, herra d'Orgemont! Kaikki jo nukkuvat ylhäällä, ja Marche-à-Terre tulee jälessäni, hän sulkee kellarin oven.
Puhuessaan Pille-Miche tunnusteli karbiinin päällä tulisijaa ja paistinuuneja, löytääkseen sen piilopaikan, johon saituri oli kätkenyt rahansa. Hän toimitti tämän tarkastuksen niin taitavasti, että d'Orgemont vaikeni, ikäänkuin olisi pelännyt, että joku säikytetty palvelija oli hänet pettänyt. Sillä vaikka hän ei ollut uskonut salaisuuttaan kellekään, olisivat hänen elintapansa voineet antaa aihetta oikeihin johtopäätöksiin.
Pille-Miche kääntyi välistä äkkiä katsoen uhriinsa kuin lapset leikissä, kun koettavat arvata sen kuvaavista ilmeistä, joka on piiloittanut jonkun tunnetun esineen, lähestyvätkö vai etääntyvätkö siitä. D'Orgemont teeskenteli pelästystä nähdessään chouanin kolisuttavan paistinuuneja, jotka kumisivat ontosti, ja näytti jonkun hetken sillä tavoin tahtovan vetää nenästä herkkäluuloista ja itaraa Pille-Micheä. Samassa kolme muuta chouania syöksyi alas portaita ja astui kellariin. Huomatessaan Marche-à-Terren, Pille-Miche lakkasi etsinnästään, luotuaan d'Orgemontiin katseen, joka uhkui petetyn ahneuden koko raivoa.
— Marie Lambrequin on noussut kuolleista! — sanoi Marche-à-Terre ja näytti mieheltä, jonka mielestä kaikki muu himmenee näin vakavan uutisen rinnalla.
— Se ei minua ihmetytä, — sanoi Pille-Miche, — hän kävi niin usein ehtoollisella! Hyvä Jumala tuntui olevan olemassa ainoastaan häntä varten.
— Mitä vielä! — huomautti Mène-à-Bien, — se ei häntä paljoakaan hyödyttänyt. Eihän hän ollut saanut synninpäästöä ennen tuota Pèlerine-vuoren kahakkaa. Hän oli vietellyt Goguelun tyttären ja oli silloin kuolinsyntiin syypää. Abotti Gudin sanoi, että hän tulee harhailemaan tuolla tavoin aaveena kaksi kuukautta, ennenkuin palaa kokonaan! Näimme hänen hiipiä sujahtavan ohitsemme, ja hän oli kalpea, kylmä, kevyt ja löyhkäsi hautuumaalle.
— Ja hänen kunnianarvoisuutensa puhui siinä vallan totta, että jos tuo henkiolento saisi valtaansa jonkun, niin se tekisi siitä itselleen kumppanin, — lisäsi neljäs chouani.
Tämän viimeksi esiintyneen puhujan eriskummaiset kasvot herättivät Marche-à-Terren siitä uskonnollisesta haaveilusta, johon hänet oli saattanut ihmeen täyttyminen, minkä harras usko abotti Gudinin vakaumuksen mukaan saattoi uudelleen toimeenpanna jokaisessa uskonnon ja kuninkaan hurskaassa puolustajassa.
— Siinä huomaat, Galope-Chopine, — sanoi Marche-à-Terre vakavana vastakäännetetylle, — mihin vie meidät uskontomme määräämien pienimpienkin velvollisuuksien laiminlyöminen. Pyhä Anna antaakin sen neuvon, että meidän keskuudessamme tulee olla leppymättömän ankara vähimmistäkin hairahduksista. Sinun serkkusi, Pille-Miche, on anonut sinulle vahtitointa Fougères'ssa, Gars suostuu sen sinulle antamaan, ja tulet saamaan hyvän palkan; mutta kai tiedät, millaisia jauhoja alustamme petturien taikinaan.
— Totta kai, herra Marche-à-Terre.
— Tiedät, miksi tämän sinulle sanon. Jotkut sanovat, että sinä rakastat omenaviiniä ja kolikoita. Mutta nyt ei ole kysymys hauskasta elämisestä, tyytyy yksinomaan palvella meidän asiaamme.
— Kaikella kunnioituksella, herra Marche-à-Terre, mutta omenaviini ja kolikot ovat kaksi hyvää, jotka eivät estä autuutta.
— Jos serkku tekee jonkun tyhmyyden, — sanoi Pille-Miche, — niin se tapahtuu tietämättömyydestä.
— Miten onnettomuus tapahtuneekin, — huudahti Marche-à-Terre niin jyrisevällä äänellä, että se pani holvit kaikumaan, — niin ei hän pääse käsistäni. Sinä saat vastata hänestä, — hän jatkoi, kääntyen Pille-Michen puoleen, — sillä jos hän tekee itsensä syypääksi hairahduksiin, niin nyljen minä vuohentaljasi sisuksen.
— Mutta kaikella kunnioituksella, herra Marche-à-Terre, — jatkoi Galope-Chopine, — ettekö te usein ole sattunut luulemaan, että chouanien vastustajat ovat chouaneja?
— Hyvä mies, — huomautti Marche-à-Terre kuivasti, — älä enää puhu tuollaista pötyä, tai leikkaan sinut kahtia kuin nauriin. Mitä tulee Garsin lähetteihin, niin on heidän merkkinään oleva hänen hansikkaansa. Mutta tuon Vivetièren jutun jälkeen tuo ylhäinen nainen lisäksi kiinnittää niihin vihreän nauhan.
Pille-Miche survaisi kovasti toverinsa kyynäspäätä, osoittaen d'Orgemontia, joka oli nukkuvinaan; mutta Marche-à-Terre ja Pille-Miche tiesivät kokemuksesta, ettei kukaan vielä ollut torkkunut heidän valkeansa ääressä. Ja vaikka viime sanat oli kuiskattu Galope-Chopinelle, oli vanki-parka sentään saattanut kuulla, ja sentähden katsoivat nuo neljä chouania toisiaan hetken ja näyttivät luulevan, että pelko oli riistänyt tuolta mieheltä aistiensa käyttämisen.
Äkkiä Marche-à-Terre antoi merkin Pille-Michelle, joka riisui d'Orgemontin jalkineet ja sukat, Mène-à-Bien ja Galope-Chopine tarttuivat häneen ja kantoivat hänet tulen ääreen. Sitten Marche-à-Terre otti yhden risukimpuista ja sitoi saiturin jalat kiinni pannukoukkuun. Kaikki nämä liikkeet ja niiden uskomaton nopeus panivat uhrin päästämään huutoja, jotka kävivät sydäntä särkeviksi, kun Pille-Miche oli koonnut hiiliä hänen jalkojensa alle.
— Ystäväni, rakkaat ystäväni, — huusi d'Orgemont, — tehän aiotte kiduttaa minua. Minä olen kristitty kuten tekin.
— Sen sinä valehtelet, — vastasi Marche-à-Terre. — Veljesi on kieltänyt Jumalan. Sinä taas olet ostanut Juvignyn luostarialueen. Abotti Gudin on sanonut, että empimättä saattaa kärventää luopiot.
— Mutta, rakkaat veljeni Herrassa, enhän minä kieltäydy maksamasta teille.
— Annoimme sinulle kahden viikon mietintäajan, kaksi kuukautta on nyt kulunut, eikä Galope-Chopine ole saanut mitään.
— Etkö ole saanut mitään, Galope-Chopine? — kysyi saituri epätoivoisena.
— En yhtään mitään, herra d'Orgemont! — vastasi Galope-Chopine pelästyneenä.
Hänen huutonsa muuttui nyt lakkaamattomaksi voihkinaksi, joka muistutti kuolonkorinaa. Yhtä tottuneina näkemään tällaista kuin siihen, että heidän koiransa juoksentelivat ympäri ilman saappaita, nuo neljä chouania katselivat välinpitämättöminä d'Orgemontia, joka vääntelihe ja ulvoi, ja he panivat ajattelemaan matkustajia, jotka ravintolan uunin ääressä odottavat, kunnes liha on tarpeeksi paistunut, että sen voi syödä.
— Minä kuolen, minä kuolen! — huusi uhri, — ja sitten te ette saa rahojani.
Näistä rajuista huudoista huolimatta Pille-Miche huomasi, ettei liekki vielä kärventänyt ihoa; kohennettiin sentähden hiiliä niin taitavasti, että tuli paloi pienellä liekillä; silloin d'Orgemont sanoi masentuneella äänellä:
— Ystäväni, irroittakaa siteeni… Paljonko tahdotte? sata riksiä, tuhat riksiä, kymmenen tuhatta riksiä, sata tuhatta riksiä?
Tämä ääni oli niin surkea, että neiti de Verneuil unhoitti oman vaaransa ja päästi huudahduksen.
— Kuka puhui? — kysyi Marche-à-Terre. Chouanit loivat ympärilleen pelästyneitä katseita.
Nämä miehet, jotka murhaavan kanuunanputken edessä olivat niin urhoollisia, muuttuivat pelkureiksi aaveen edessä. Pille-Miche yksin kuunteli tarkkaavasti tuskissaan parkuvan uhrin tunnustusta.
— Viisisataa riksiä… totisesti ne annan, — sanoi saituri.
— No, missä ne sitten ovat? — kysyi tyynesti Pille-Miche.
— Tuota noin… ne ovat ensimäisen omenapuun juurella. Pyhä Neitsyt! puutarhan perällä, vasemmalla… Te olette rosvoja… varkaita… Voi! Nyt kuolen… siellä on kymmenen tuhatta frangia.
— Minä en huoli frangeista, — sanoi Marche-à-Terre, — me tahdomme livrejä. Sinun tasavaltalaisissa rikseissäsi on pakanallisia kuvioita, ja ne eivät ole käypää rahaa.
— Ne ovat livrejä, puhdasta kultarahaa. Mutta Herran nimessä, päästäkää minut… Te tiedätte, missä on elämäni… aarteeni!
Nuo neljä chouania katsoivat toisiinsa hakien sitä, jolle olisivat voineet uskoa rahasumman esille kaivamisen. Tänä hetkenä näiden ihmisten petomainen julmuus inhoitti ylivoimaisesti neiti de Verneuiliä, joka tietämättä, suojelivatko hänen aaveenomaisen kalpeat kasvonsa vielä häntä vaaralta, huudahti vakavalla äänellä:
— Ettekö pelkää Jumalan vihaa? Päästäkää hänet siteistään, julmurit!
Chouanit kohottivat päätään, näkivät ylhäällä hämärässä kahdet silmät, jotka loistivat kuin tähdet ja pakenivat kauhistuneina. Neiti de Verneuil hypähti alas komerostaan ja riensi keittiöön, juoksi d'Orgemontin luo, veti hänet niin rajusti pois valkeasta, että siteet katkesivat; sitten hän tikarillaan leikkasi poikki ne nuorat, joilla hänen raajansa olivat sidotut. Kun saituri oli vapaa ja pystyssä, hänen kasvojensa ensi ilme oli surullinen ja samalla katkeran hymyilevä.
— Menkääpä nyt omenapuun juurelle, rosvot! — hän virkkoi. — Ohhoh, tämä on jo toinen kerta, kun vedän heitä nenästä, eivätkä he kolmatta kertaa saa minua käsiinsä! Sinä hetkenä kajahti ulkona naisen ääni.
— Aave! Aave! — huusi rouva du Gua. — Te hölmöt, sehän on hän!
Tuhat riksiä sille, joka tuo minulle tuon lutkan pään!
Neiti de Verneuil kalpeni; mutta saituri hymyili, tarttui hänen käteensä, veti hänet kiukaan kuvun alle, esti häntä jättämästä jälkeä kulustaan, johtaen häntä niin ettei hän kajonnut valkeaan, joka täytti ainoastaan pienen tilan pesän aukosta. Sitten hän painoi ponninta, ja valurautalevy liikahti paikaltaan. Ja kun heidän yhteiset vihollisensa tulivat alas kellariin, oli piilopaikan raskas oviluukku jo melutta sulkeutunut. Parisitar ymmärsi silloin, minkä tähden poloinen pääoman omistaja aikaisemmin oli tehnyt nuo sätkähtelevät kalanliikkeet.
— Kuten huomaatte, neiti, on aave ottanut sinisen toverikseen…
Chouanien kauhistus lienee ollut suuri, sillä kellarissa vallitsi niin syvä hiljaisuus, että d'Orgemont ja hänen seurassaan oleva nainen selvästi kuulivat hetken kuluttua heidän kuiskaavan:
— Ave, sancta Anna Auriaca, gratia plena, Dominus tecum j.n.e. [Terve, pyhä Aurayn Anna, sinä armosta rikas. Herra olkoon kanssasi. Suom.]
— He rukoilevat, nuo pölkkypäät! — huudahti d'Orgemont.
— Ettekö pelkää, — sanoi neiti de Verneuil, keskeyttäen kumppaninsa puheen, — että ilmaisette meidän piilo…
Vanhan saiturin nauru karkoitti nuoren parisittaren levottomuuden.
— Tuo rautaluukku on kiinnitetty kymmenen tuuman paksuiseen graniittilevyyn. Me voimme kuulla heidät, mutta he eivät kuule meitä.
Sitten hän hiljaa tarttuen pelastajattarensa käteen asetti sen raon kohdalle, josta virtasi sisään raitis ilma, ja parisitar arvasi, että tuo käytävä oli sovitettu kiukaan savutorveen.
— Kas, kas! — virkkoi d'Orgemont. — Jalkani kirvelevät hiukan! Tuo Charretten Tamma, — joksi rouva du Guata haukutaan Nantes'ssa, — ei ole niin tyhmä, että vastustaisi uskollisten kätyriensä uskonnollista vakaumusta. Hän hyvin tietää, että elleivät he olisi niin typeriä, eivät he taistelisi asian puolesta, joka vahingoittaa heidän etujaan. Nyt tuo naikkonenkin rukoilee. Hän on epäilemättä soma nähdä rukoilemassa pyhää Annaa. Olisipa parempi, jos hän ryöstättäisi joidenkin postivaunujen rahat, maksaakseen takaisin ne neljä tuhatta frangia, jotka on minulle velkaa. Korkoineen, kuluineen, se nousee ainakin neljään tuhanteen seitsemään sataan kahdeksaankymmeneen frangiin ja muutamaan centimiin.
Lopetettuaan rukouksensa chouanit nousivat ja poistuivat. Vanha d'Orgemont painoi neiti de Verneuilin kättä, ikäänkuin huomauttaakseen hänelle, että vaara sentään yhä oli uhkaamassa.
— Ei, armollinen rouva, — huudahti Pille-Miche muutaman hetken vaiettuaan, — vaikka jäisitte tähän odottamaan kymmeneksi vuodeksi, niin he eivät palaa.
- Mutta tuo nainen ei ole lähtenyt täältä, hänen täytyy siis olla täällä! — sanoi itsepäisesti Charretten Tamma.
— Ei, hyvä rouva, he ovat sujahtaneet matkoihinsa seinien halki. Muistakaa, että piru tässä samassa paikassa, silmiemme edestä, vei mukaansa valan tehneen papin.
— Kuinka sinä, Pille-Miche, ahne kuin olet, et arvaa, että tuo vanha saituri on voinut uhrata muutaman tuhannen rakennuttaakseen tämän holvin alle komeron, jonka aukon joku salainen laitos peittää?
Saituri ja nuori parisitar kuulivat Pille-Michen päästävän leveän naurun.
— Totta tosiaan! — hän virkahti.
— Jää tänne, — sanoi rouva du Gua, — odota heitä ulko-ovella, — yhdestä ainoasta pyssynlaukauksesta annan sinulle kaiken, minkä löydät tämän koronkiskurin aarresäiliöstä. Jos tahdot, että annan sinulle anteeksi että myit tuon ilonaisen, kun olin käskenyt sinun tappaa hänet, tottele minua.
— Koronkiskuri! — sanoi vanha d'Orgemont, — enkä kuitenkaan ole vaatinut hänen lainastaan enempää kuin yhdeksän sadalta. Se on totta, että minulla on hypoteekkitakaus. Mutta näette, miten hän osoittaa kiitollisuuttaan. Nähkääs, hyvä neiti, jos Jumala rankaisee meitä pahasta, piru taas rankaisee meitä hyvästä. Ja ihminen, joka on asetettu näiden kahden äärimäisyyden väliin, mitään tietämättä tulevaisuudesta, on aina tehnyt minuun saman vaikutuksen kuin päätöslasku-esimerkki, jonka tuntematon on löytämätön.
Hän päästi ontolle kaikuvan huokauksen, sillä kulkiessaan hänen nielunsa läpi ilma tuntui siinä järkyttävän kahta löysää äänijännettä. Se kolina, joka syntyi, kun Pille-Miche ja rouva du Gua uudestaan tunnustelivat seiniä, holvia ja lattialaattoja, näytti rauhoittavan d'Orgemontia, joka tarttui pelastajattarensa käteen, auttaakseen häntä nousemaan ylös ahtaita kiertoportaita, jotka oli sovitettu paksun graniittiseinän onkaloon. Kun he olivat kiivenneet vain parisenkymmentä astuinta, lampun liekki valaisi heikosti heidän päänsä. Saituri pysähtyi, kääntyi neidin puoleen, tarkasti hänen kasvojaan, ikäänkuin, olisi visusti tutkinut epäilyttävää vekseliä, ja päästi hirvittävän huokauksensa.
— Saattamalla teidät tänne turvaan, — sanoi hän hetken vaiettuaan, — olen täydellisesti korvannut teille sen palveluksen, jonka olette minulle tehnyt. En siis käsitä, miksi vielä antaisin teille…
— Herraseni, älkää puhuko sellaista, minä en vaadi teiltä mitään, — sanoi parisitar.
Nämä sanat ja kenties noiden kauniiden kasvojen ilmaisema ylenkatse rauhoittivat pienen äijän, sillä hän huokasi uudelleen.
— Oh, johtamalla teidät tänne, olen tehnyt liiaksi, jotta en jatkaisi…
Kohteliaasti hän auttoi Marieta nousemaan vielä muutaman, sangen kummallisesti sijoitetun portaan ja vei hänet, puoleksi mielellään, puoleksi vastahakoisesti pieneen kammioon, joka oli neljän neliöjalan laajuinen, ja jota valaisi kattoon ripustettu lamppu. Oli helppo huomata, että saituri oli ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin voidakseen viettää useamman päivän tässä tyyssijassa, jos sisäisen sodan tapahtumat pakoittaisivat hänet oleskelemaan siinä kauemmin. — Älkää lähestykö seinää, voisitte tahrata vaatteenne muurikalkilla! — sanoi äkkiä d'Orgemont.
Ja sangen kiireisesti hän asetti kätensä nuoren neidin saalin ja seinän väliin, joka näytti äsken kalkilla silatulta. Vanhan saiturin kädenliike aikaansai vallan päinvastaisen vaikutuksen, kuin mitä hän oli odottanut. Neiti de Verneuil katsoi äkkiä eteensä ja näki nurkassa eräänlaisen ulkonevan laitoksen, jonka muoto sai hänet kauhusta huudahtamaan, sillä hän aavisti, että ihmisolento oli peitetty muuriruukilla ja asetettu pystyyn. D'Orgemont viittasi häntä pelästyneenä vaikenemaan, ja hänen pienet siniset silmänsä ilmaisivat yhtä suurta kammoa kuin seurassaan olevan naisen.
— Hupsu! luuletteko, että minä olen hänet surmannut?… Se on veljeni, — hän sanoi muunnellen huokaustaan alakuloisesti. — Hän oli ensimäinen valan tehnyt pappi. Tämä oli ainoa tyyssija, jossa hän oli turvassa chouanien ja muiden pappien raivolta. Vainota kunnon miestä, joka niin suuresti harrasti järjestystä! Hän oli minua vanhempi, hänellä yksin oli kärsivällisyyttä opettaa minua laskemaan kymmenysluvuilla. Oh, hän oli hyvä pappi. Hänellä oli taloudellista aistia ja hän osasi säästää. Hän kuoli neljä vuotta sitten, en tiedä, mihin tautiin. Mutta papeilla, nähkääs on tapana aika-ajoin polvistua rukoilemaan, ja hän ei kenties tottunut olemaan pystyasennossa tässä komerossa, kuten minä… Piiloitin hänen ruumiinsa tuohon soppeen, sillä muualla he olisivat kaivaneet sen ylös haudasta. Kerran voin kai haudata hänet vihittyyn maahan, kuten tuo miesparka huomautti, joka ainoastaan pelon pakoittamana teki valan.
Kyynel vierähti esiin pienen vanhuksen silmästä, ja hänen punainen valetukkansa näytti silloin hiukan vähemmän rumalta nuoresta naisesta, joka kääntyi poispäin kunnioituksesta tätä salaista surua kohtaan. Mutta tästä osanotosta huolimatta d'Orgemont sanoi vielä:
— Älkää lähestykö seinää, te…
Ja hänen katseensa eivät päästäneet näkyvistään neiti de Verneuilin silmiä, hän kun toivoi siten estävänsä häntä tarkemmin tutkimasta tämän kammion seiniä, missä liiaksi harventunut ilma ei riittänyt keuhkoille. Kuitenkin Marien onnistui valppaan vartijansa huomaamatta luoda katse ympäristöön, ja seinissä olevista omituisista ulkonevista osista hän teki sen johtopäätöksen, että saituri itse oli rakentanut ne hopea- ja kultasäkeistä.
Jo hetken d'Orgemont oli ollut eriskummaisen ihastuksen valloissa. Tosin hänen jalkojansa pakoitti äskeisestä kärvennyksestä, ja hänen kasvojensa joka rypystä kuvastui se kauhu, joka hänessä syntyi siitä, että vieras ihmisolento oli keskellä hänen aarteitaan. Mutta samalla hänen kuivat silmänsä hehkuivat hänelle tavattomasta sisäisestä tulesta ja heijastivat jaloa mielenliikutusta, jota hänessä herätti pelastajattarensa vaarallinen läsnäolo, sillä tämän valkea ja ruusunpunainen poski houkutteli suutelemaan ja hänen tumma, sametinpehmeä katseensa nosti vanhuksen sydämeen niin kuumia veriaaltoja, ettei hän enää tietänyt, oliko tämä elämän vai kuoleman merkki.
— Oletteko naimisissa? — hän kysyi värähtelevällä äänellä.
— En ole, — vastasi parisitar hymyillen.
— Onhan minulla vähän omaisuutta, — virkkoi saituri huoaten, — vaikka en olekaan niin rikas kuin kaikki sanovat. Nuori nainen, kuten te, varmaankin rakastaa jalokiviä, helyjä, ajoneuvoja, kultaa, — hän katsahti pelästyneenä ympärilleen. — Kaiken tämän voin testamentata toiselle… Ja jos te tahdotte…
Vanhuksen katse kuvasti, hänen tuntiessaan tätä ohimenevääkin intohimoa, niin paljon itsekkäisyyttä, että neiti de Verneuil kieltäen pudisti päätään ja tuli ehdottomasti ajatelleeksi, että saituri tahtoi naida hänet ainoastaan senvuoksi, että saisi haudata salaisuutensa toisen minänsä sydämeen.
— Raha! — sanoi parisitar, luoden d'Orgemontiin katseen, joka uhkui ivaa ja joka saattoi vanhuksen samalla onnelliseksi ja suuttuneeksi, — raha ei minulle merkitse mitään. Te olisitte kolme kertaa rikkaampi kuin mitä nyt olette, jos omistaisitte kaiken minun hylkäämäni kullan.
— Älkää lähestykö sei…
— Eikä minulta kuitenkaan ole pyydetty enempää kuin yhtä ainoata katsetta, — hän lisäsi uskomattoman ylpeästi.
— Siinä teitte väärin. Se olisi ollut oivallinen keinottelu. Mutta ajatelkaa nyt toki…
— Ajatelkaa, — keskeytti neiti de Verneuil, — että juuri kuulin tässä lähellä äänen, jonka pieninkin kaiku minun mielestäni on suurempiarvoinen kuin kaikki teidän rikkautenne.
— Te ette niitä tunne…
Ennenkuin saituri oli voinut estää, Marie lykkäsi sormellaan sivulle pienen väritetyn piirroksen, joka kuvasi Ludvig XV:ttä hevosen selässä istuvana, ja sen takana olevasta reiästä hän äkkiä näki alla olevassa huoneessa markiisin, joka juuri latasi isoa vallipyssyä. Se pieni levy, jolle tuo kuva oli liimattu, näytti peittävän reikää, joka muodosti kuvion komeron alapuolella olevan huoneen kattokoristeissa, missä kuningasmielinen kenraali epäilemättä nukkui. D'Orgemont lykkäsi mitä varovaisimmin paikoilleen vanhan piirroksen ja katsoi ankarasti nuoreen tyttöön.
— Älkää lausuko sanaakaan, jos henkenne on teille rakas. Muuten, — hän jatkoi hetken vaiettuaan, — ette ole heittänyt iskukoukkuanne varsin pieneen alukseen. Tiedättekö, että markiisi de Montauranilla on sadan tuhannen frangin tulot vuokralle annetuista maatiloista, joita ei ole myyty? Eräs konsulin julkaisema päätös, jonka luin Ille-et-Vilainen Maanantai-lehdessä, on juuri peruuttanut takavarikkoon ottamisen. Kas, kas, epäilemättä tämän kuultuanne pidätte tuota poikaa entistään kauniimpana. Silmänne kiiltävät kuin kaksi uuden uutukaista kultarahaa.
Neiti de Verneuilin katseet olivat ruvenneet vilkkaasti säihkymään, hänen kuultuaan tuon tutun äänen kaiun. Hänen seisoessaan siinä ikäänkuin uponneena hopeakaivokseen, elpyi äkkiä hänen henkensä, joka oli ollut viime tapahtumien lamauttama. Hän näytti tekevän synkän päätöksen ja huomaavan sen toteuttamiskeinot.
— Sellaisesta ylenkatseesta ei koskaan voi toipua, — hän ajatteli, — ja jos hän ei enää voi minua rakastaa, tahdon hänet surmata… Ei yksikään nainen tule häntä omistamaan.
— Herra markiisi, — vastusti abotti Gudin ylimielisenä, — te häpäisette koko Bretagnen, jos annatte nuo tanssijaiset Saint-James'issa. Saarnaajat voivat kiihoittaa kyliemme asukkaiden mielet, eivätkä tanssimestarit… Ottakaa käteen pyssy, älkääkä viulua.
— Herra abotti, olette kyllin älykäs ymmärtääksenne, etten puoluelaistemme yleiskokouksessa voi saada selville, mitä heidän avullaan voin toteuttaa. Pidot tuntuvat minusta paljon edullisemmalta tilaisuudelta heidän kasvojensa tutkimiseen ja aikeittensa tuntemiseen kuin kaikki salainen urkinta, jota muuten kammoksun; panemme heidät lasi kädessä lausumaan, mitä ajattelevat.
Marie säpsähti, kuullessaan nämä sanat, sillä nyt hänessä heräsi tuuma mennä näihin kemuihin ja niissä toimeenpanna kostonsa.
— Pidättekö minua typeränä, saarnatessanne minulle tanssin turmiollisuudesta! — virkahti Montauran. — Ettekö te kaikki mielellänne esiintyisi chaconne-tanssissa, päästäksenne täysiin oikeuksiinne "Uskon isien" uudessa arvossa?… Ettekö tiedä, että bretagnelaiset kirkosta tullessaan menevät tanssiaisiin? Ettekö tiedä, että herrat Hyde de Neuville ja d'Andigné viisi päivää sitten ovat neuvotelleet ensimäisen konsulin kanssa jälleen kohottaakseen valtaistuimelle hänen majesteettinsa Ludvig XVIII:n? Kun tänä hetkenä valmistaudun syöksymään niin uhkarohkeaan yritykseen, tapahtuu se yksinomaan sentähden, että tahdon jouduttaa tapahtumien ratkaisua raudoitettujen saappaittemme voimalla. Ettekö ole kuullut, että kaikki Vendéen, jopa Fontainen päälliköt puhuvat alistumisesta? Oh, herraseni, ilmeisesti on petetty ruhtinaita Ranskan oikeaan tilaan nähden. Se uskollisuus, josta heille on puhuttu, on itsekästä laatua. Herra abotti, kun olen pistänyt jalkani vereen, en tahdo upota siihen vyötäisiin asti, muuten kuin varmana tuloksesta. Olen antautunut palvelemaan kuningasta, enkä muutamia huimapäitä, en muutamia yli korvien velkaantuneita, kuten Rifoël, en kärventäjiä…
— Sanokaa suoraan abotteja, jotka ylläpitääkseen sotaa kiskovat veroa maanteiltä! — keskeytti abotti Gudin.
— Miksi en sitä sanoisi? — vastasi markiisi katkerasti. — Sanonpa vielä enemmänkin: Vendéen sankarilliset ajat ovat ohi.
— Herra markiisi, saattepa nähdä, että osaamme tehdä ihmeitä ilman teitä.
— Niin, sellaisen kuin esim. Marie Lambrequinin ihmeen, — huomautti markiisi nauraen. — Mutta puhukaamme tyynesti, ilman vihaa, abotti! Tiedän, että te panette henkenne alttiiksi ja että ammutte sinisen yhtä hyvin kuin lausutte rukouksen. Ja Jumalan avulla toivon kohottavani teidät niin korkeaan asemaan, että hiippa päässä olette kuninkaan kruunauksessa.
Tämä viime lause epäilemättä vaikutti tenhoten abottiin, sillä hän kolhautti karbiini-pyssyään ja huudahti:
— Minulla on taskuissani viisikymmentä patruunaa, herra markiisi, ja henkeni kuuluu kuninkaalle!
— Siinä näette vielä yhden velallisistani, — sanoi saituri neiti de Verneuilille. — En nyt tarkoita noita viittä tai kuuttasataa riksipahaista, jotka hän on lainannut minulta, vaan verivelkaa, joka kerran, toivomme, on maksettava. Ei koskaan voi tapahtua niin suurta onnettomuutta, kuin mitä toivon tuolle kirotulle jesuiitalle. Hän oli vannonut surmaavansa veljeni ja nosti koko maakunnan häntä vastaan. Miksi? Siksi, että veli-parkani oli pelännyt uusia lakeja!…
Sitten hän painoi korvansa erääseen piilopaikkansa seinään ja sanoi:
— Nyt he lähtevät kaikki matkoihinsa, nuo roistot. He kai aikovat vielä toimeenpanna jonkun ihmeen! Kunhan eivät vaan koeta hyvästellä minua, kuten viime kerralla, sytyttämällä talon palamaan!
Noin puolen tunnin kuluttua, jonka ajan neiti de Verneuil ja d'Orgemont olivat katselleet toinen toistaan, kuin jos kumpikin heistä olisi katsellut kuvaa, kuului Galope-Chopinen karkea ääni hiljaa sanovan:
— Nyt ei enää ole vaaraa, herra d'Orgemont. Mutta tällä kertaa olen rehellisesti ansainnut nuo kolmekymmentä riksiäni!
— Lapsukaiseni, — sanoi saituri neidille, — vannokaa minulle, että pidätte silmänne suljettuina.
Neiti de Verneuil peitti toisella kädellä silmänsä. Mutta varmuuden vuoksi vanhus sammutti lampun, tarttui pelastajatartaan kädestä ja auttoi häntä astumaan seitsemän tai kahdeksan porrasta ahtaassa käytävässä. Muutaman minuutin kuluttua hän sitten, hellitti hänen kätensä, ja neiti de Verneuil huomasi olevansa siinä huoneessa, josta markiisi de Montauran juuri oli lähtenyt ja joka oli saiturin asuinhuone. — Rakas lapsi, — sanoi hänelle vanhus, — nyt voitte lähteä. Älkää katselko noin ympärillenne. Varmaankaan teillä ei ole rahaa? Tästä saatte kymmenen riksiä. Niiden joukossa on kuluneita, mutta silti ne käyvät täydestä. Poistuessanne puutarhasta, näette polun, joka johtaa kaupunkiin, eli kuten nyttemmin sanotaan, piiriin. Mutta chouanit ovat paraillaan Fougères'ssa, eikä ole luultavaa, että heti voitte päästä sinne sisälle; voitte siis tarvita turvapaikan. Painakaa tarkoin mieleenne, mitä nyt sanon, ja käyttäkää sitä hyväksenne ainoastaan äärimäisessä hädässä. Sen tien varrella, joka Gibarryn laakson kautta johtaa Nid-aux-Croc'iin, näette maalaistalon, missä asuu Galope-Chopine. Menkää sisälle majaan ja sanokaa hänen vaimolleen: "Päivää, Bécanière", ja tuo kelpo Barbette tulee piiloittamaan teidät. Jos Galope-Chopine huomaa teidät, hän joko luulee teitä aaveeksi, jos on yö, tai nuo kymmenen riksiä saavat hänet heltymään, jos on päivä. Hyvästi, laskumme ovat selvät… Jos tahtoisitte, — hän lisäsi, osoittaen kädellään taloa ympäröiviä peltoja, — kaikki tämä olisi teidän!
Neiti de Verneuil loi kiitokseksi katseen tähän omituiseen olentoon, ja saituri päästi tämän johdosta huokauksen, joka säveliltään oli hyvin vaihteleva.
— Epäilemättä maksatte minulle takaisin kymmenen riksiäni; huomatkaa, etten puhu koroista — nämä teidän tulee suorittaa minun tiliini mestari Patrat'lle, Fougères'n notariolle, joka, jos niin haluatte, kirjoittaa naimakontrahtimme, sydänkäpyseni… Hyvästi.
— Hyvästi, — sanoi parisitar, viitaten hänelle kädellään jäähyväisiksi.
— Jos tarvitsette rahaa, — huusi saituri hänen jälkeensä, — lainaan sitä teille, jos maksatte korkoa viisi sadalta! Niin, ainoastaan viisi sadalta… Sanoinko, viisi?
Parisitar ei enää kuullut, hän kun oli rientänyt pois.
— Hän näytti kunnon tytöltä, — mörähti d'Orgemont itsekseen; — mutta joka tapauksessa muutan kamiinini salaisuuden.
Sitten hän otti kahdentoista naulan leivän ja liikkiön ja palasi piilopaikkaansa.
* * * * *
Kävellessään vapaassa luonnossa neiti de Verneuil tunsi uudelleen elpyvänsä. Viileä aamuyön ilma virkisti hänen kasvojaan, joita hänen mielestään muutaman tunnin ajan tukahuttava ummehtunut kuumuus oli kärventänyt. Hän koetti löytää saiturin neuvomaa tietä, mutta sittenkuin kuu oli laskenut, oli tullut niin pilkkosen pimeä, että hänen täytyi astua umpimähkään. Mutta pian hän rupesi pelkäämään, että syöksyisi kuiluihin, ja tämä pelasti hänen henkensä, sillä hän pysähtyi äkkiä aavistaen, että vankka maa loppuisi hänen jalkainsa alta, jos hän astuisi vielä askeleenkin eteenpäin.
Viileämpi tuuli, joka liehutteli hänen hiuksiaan, vaisto, kaikki viittasi siihen, että hän oli Pyhän Sulpicen kallioiden jyrkänteen reunalla. Hän takertui käsivarsillaan puuhun ja odotti hyvin levottomana aamunkoittoa, sillä hän kuuli aseiden kalsketta, hevosten kavioiden kopinaa ja ihmisääniä. Hän sai kiittää yön pimeyttä siitä, että se suojeli häntä joutumasta chouanien käsiin, varsinkin jos he, kuten saituri oli sanonut, piirittivät Fougères'n.
Yöllä viritettyjen merkkitulien tavoin ilmestyi himmeän punainen hohde vuorten huipuille, joiden juuria peitti sinervä hämärä, mikä vastakohtana erosi laakson yli liihoittavista ruskopilvistä. Pian alkoi rubiininpunainen kiekko hitaasti kohota taivaanrannalle. Taivaanholvi tunnusti sen valtiaakseen. Maiseman vaihtelevat kummut ja alangot, Pyhän Leonardin tapuli, kalliot, varjoon piiloittautuneet niityt tulivat taas vähitellen näkyviin, ja huipuilla kasvavat puut kuvastuivat selväpiirteisinä heräävän aamun punaa vasten. Aurinko vapautui ylevänä tulen, keltamullan ja safiirin-värisistä pilvenjuovista. Voimakas valo levisi sopusointuisin tasaisin aalloin kukkulalta kukkulalle, laaksosta laaksoon. Pimeä haihtui, päivä valtasi luonnon. Pistelevän viileä tuuli liikkui ilmassa, linnut lauloivat, elämä heräsi kaikkialla.
Mutta tuskin oli nuori nainen ehtinyt kiinnittää katseensa tähän jalkojensa juuressa leviävään omituiseen, avaraan maisemaan, kun hän huomasi näillä kostean ilman täyttämillä seuduilla usein esiintyvän ilmiön: usva levisi liinaverhojen tavoin, täyttäen laaksot, nousten korkeimmillekin huipuille, kätkien ihanan vuoriseudun lumivalkoisen vaipan alle. Seuraavassa tuokiossa neiti de Verneuil luuli näkevänsä edessään tuollaisen jäätikkömeren, joka peittää alppeja. Sitten tämä utuinen ilmakehä pani liikkeelle aaltoja, kookkaita kuin valtamerellä, nosti läpitunkemattomia harjoja, jotka notkuivat pehmeästi, sitten taas temmelsivät rajusti, saivat auringonpaisteessa heleän ruusunpunaisen hohteen, siellä täällä välkkyen läpikuultavina kuin hopeinen lammen pinta. Äkkiä pohjatuuli puhalsi tähän utukuvaan ja hajoitti sumun, joka hopeansekaisena kasteena satoi alas nurmikoille.
Silloin saattoi neiti de Verneuil nähdä äärettömän ruskean ainemöhkäleen Fougères'n kallioilla: seitsemän tai kahdeksansataa chouania vilisi Pyhän Sulpicen esikaupungissa kuin muurahaiset pesässään. Ja linnan ympäristöä, jota miehitti kuin taikavoimasta ilmestynyt kolmeen tuhanteen nouseva joukko, ahdistettiin hurjasti. Tämä nukkuva kaupunki olisi huolimatta vihannoivista valleistaan ja vanhoista harmaista torneistaan kukistunut, ellei Hulot olisi valvonut. Vallihaudassa olevan törmän taakse piiloitettu patteri vastasi chouanien linnoitusta vastaan suuntaamaan ensi tuleen, tähtäämällä heihin sivulta linnaan johtavalla tiellä. Kartessitykki pyyhkäisi yli tien, puhdistaen sen vihollisista. Sitten Pyhän Sulpicen portista eräs komppania teki hyökkäyksen, käytti hyväkseen chouanien hämmästystä, järjestyi rintamaksi tiellä ja avasi heitä vastaan murhaavan tulen.
Chouanit eivät yrittäneet vastarintaa, he kun näkivät linnan muurien täyttyvän sotilaista, ikäänkuin näyttämö-mestari olisi loihtinut niihin sinisiä juovia, ja kun huomasivat, että linnoituksen tykit suojelivat tasavaltalaisia sotureita. Tällä välin toiset chouanit, joilla oli hallussaan pieni Nançonin laakso, olivat kiipeämällä kulkeneet kalliosolien poikki ja saapuneet kaupungin kävelypaikalle, jonka rinnettä nousivat ylös. Se oli pian kokonaan vuohennahkojen peitossa, jotka saattoivat sen ajan tummentaman ruskean olkihatun näköiseksi. Samassa kuului kovia paukauksia siitä osasta kaupunkia, joka oli Couësnon-laakson puolella. Ilmeisesti Fougères, jota ahdistettiin joka taholta, oli kokonaan saarrettu. Kallion itäisellä rinteellä näkyvä tuli tiesi lisäksi, että chouanit sytyttivät esikaupungit palamaan.
Kuitenkin kinsteri-, olki- ja pärekatoista kohoavat tulikielekkeet katosivat pian, ja muutamat mustat savupatsaat osoittivat, että tulipalo oli sammumaisillaan. Valkeat ja ruskeat savuhattarat peittivät vielä kerran neiti de Verneuililtä tämän näyn, mutta tuuli hajoitti emien pitkää nämä ruudinsavupilvet. Tasavaltalaisten päällikkö oli muuttanut patterinsa kanuunojen ampumasuunnan siten, että se suoran linjan tavoin hallitsi järjestänsä Nançonin laaksoa, Kuningattaren portaita ja kallioita, ja kävelypuistikon huipulta hän saattoi huomata, kuinka erinomaisesti hänen ensimäiset määräyksensä toteutettiin. Kaksi Pyhän Leonardin portin vahdistoon asetettua tykkiä tuhosi sen lähelle sijoittuneet chouanit, ja samanaikuisesti Fougères'n kansalliskaarti, joka kiireisesti oli rientänyt kirkkotorille, lopullisesti karkoitti vihollisen.
Tätä taistelua ei kestänyt täyttä puolta tuntia, eikä se uhreina ollut vaatinut sinisiltä edes sataa miestä. Chouanit lyötyinä ja muserrettuina peräytyivät Garsin määräyksestä joka taholla; heidän päällikkönsä rohkea yritys oli siis rauennut, ja tämä tapahtui hänen tietämättään, Vivetièren selkkauksen tähden, joka oli ollut syynä siihen, että Hulot salaa oli tullut Fougéres'en. Tykistö oli saapunut sinne vasta sinä yönä; sillä pelkkä tieto, että sinne tuotiin ampumavaroja, olisi ollut riittävä syy Montauranille luopumaan tästä yrityksestä, joka oli tuomittu epäonnistumaan, niin pian kuin siitä oli saatu vihiä. Hulot oli yhtä halukas antamaan Garsille varoittavan opetuksen, kuin Gars toivoi hyökkäyksensä onnistumista, voidakseen vaikuttaa ensimäisen konsulin päätöksiin.
Ensi kanuunan paukkuessa markiisi oivalsi, että olisi ollut mieletöntä itserakkaudesta jatkaa epäonnistunutta yritystä. Estääkseen hyödytöntä chouanien tuhoamista hän joutuin lähetti seitsemän tai kahdeksan airutta nimenomaisin määräyksin peräytymisen toimeenpanemisesta kaikilla eri asemilla. Kun Hulot oli huomannut vastustajansa neuvottelijajoukon ympäröimänä, johon kuului rouva du Guakin, suuntasi hän heitä vastaan Pyhän Sulpicen kallioille tuiman tykkitulen. Mutta tuo paikka oli niin taitavasti valittu, että nuori päällikkö oli täysin turvassa, ja nyt Hulot äkkiä vaihtoi osaa, muuttuen ahdistetusta hyökkääjäksi. Ja heti kun markiisin ensi liikkeet ja tarkoitukset kävivät selville, linnan muurien juurelle asetettu komppania ryhtyi katkaisemaan chouaneilta peräytymistien siten, että miehitti Nançonin laakson yläsuun.
Vihastaan huolimatta neiti de Verneuil oli rakastajansa johtamien sotureiden puolella ja kääntyi vilkkaasti toista laakson aukkoa kohti, nähdäkseen, oliko se vapaa. Mutta hän näki silloin sinisiä, jotka arvatenkin olivat päässeet voitolle toisella puolen Fougères'tä, Gibarry-laakson kautta palaavan Couësnon-laaksosta miehittämään Nid-aux-croc'ia ja niitä Pyhän Sulpicen kallioiden osia, missä olivat Nançonin laaksoon johtavat alemmat vuorisolat. Täten ne chouanit, jotka olivat saarretut näihin ahtaisiin paikkoihin, näyttivät olevan tuomitut perikatoon viimeiseen mieheen asti, niin oikeat olivat vanhan tasavaltalaispäällikön laskelmat olleet ja niin osuvat ne varokeinot, joihin hän oli ryhtynyt.
Mutta näillä kahdella taholla tykit, jotka olivat tehneet Hulot'lle niin suurta palvelusta, olivat tehottomia; siellä leimahti itsepintaisia kahakoita, ja kun Fougères'n kaupunki oli turvattu, sai taistelu kahakan luonteen, johon chouanit olivat tottuneet. Nyt selveni neiti de Verneuilille, miksi lähiseuduilla oli näkynyt niin paljon sotaväkeä, päällikköjen kokous d'Orgemontin talossa ja kaikki kuluneen yön tapaukset, eikä hän voinut käsittää, kuinka oli välttänyt niin monet vaarat.
Tämä epätoivon aiheuttama yritys herätti niin suuresti hänen mielenkiintoaan, että hän liikkumattomana seurasi edessään tapahtuvaa vilkasta näytelmää. Piankin Sulpice-vuoren juurella riehuva taistelu herätti vallan erityisesti hänen mielenkiintoaan. Huomatessaan sinisten olevan melkein voitolla chouaneista, markiisi ja hänen ystävänsä hyökkäsivät Nançonin laaksoon heidän avukseen. Kallioiden juuri täyttyi useista hurjasti taistelevista ryhmistä, missä ratkaistiin kysymyksiä elämästä ja kuolemasta senlaatuisella maan-alalla ja sellaisin asein, jotka olivat suotuisammat vuohennahoille. Vähitellen tämä liikkuva taistelualue laajeni. Chouanit hajaantuivat, vetäytyen kallioille, siellä täällä kasvavien pensaiden suojaan.
Neiti de Verneuil pelästyi nähdessään vihollistensa nousevan kallioiden huipuille, mistä käsin he raivokkaina puolustivat sinne johtavia vaarallisia polkuja. Kun molemmat taistelupuolueet pitivät hallussaan kaikki paikat, joista pääsi tälle vuorelle, neiti de Verneuil pelkäsi joutuvansa kahden tulen väliin ja vetäytyi pois sen paksun puun takaa, missä oli piillyt, ja lähti pakosalle, päättäen hyväkseen käyttää vanhan saiturin neuvoja. Juostuaan kauan sillä Pyhän Sulpicen vuoren rinteellä, joka on Couësnon-laakson puolella, hän huomasi kaukana navetan ja arveli sen kuuluvan Galope-Chopinen taloon, minne tämä kaiketi oli jättänyt vaimonsa yksikseen taistelun ajaksi.
Tämä luulo rohkaisi hänen mieltään, ja hän toivoi saavansa hyvän vastaanoton tuossa asunnossa ja voivansa viettää siellä muutaman tunnin, kunnes oli mahdollista vaaratta palata Fougères'en. Todennäköisesti oli Hulot eroava taistelusta voittajana. Chouanit pakenivat niin nopeasti, että neiti de Verneuil kuuli pyssynlaukauksia yltympäri, ja peläten, että joku luoti saattoi osua häneen, hän joutuin riensi tuota majaa kohti, jonka savutorvi oli hänen merkkipaalunaan.
Se polku, jota myöten hän oli kulkenut, päättyi eräänlaiseen vajaan, jonka kinstereillä peitettyä kattoa kannatti neljä paksua kaarnan peittämää hirttä. Akanaruukilla päällystetty seinä oli tämän vajan taustana, ja itse vajassa oli omenaviini-puristin, tattarin puimatanner ja eräitä maanviljelyskaluja. Neiti de Verneuil pysähtyi yhden tuollaisen kattoa kannattavan tukin kohdalle, epäröiden, kulkisiko sen lokaisen suon poikki, joka muodosti päärakennuksen pihan, jota hän kaukaa, aito-parisittarena, oli luullut navetaksi.
Tältä majalta, jota pohjoispuolella suojeli kallio, joka oli kattoa korkeampi ja siinä kiinni, ei puuttunut runoutta, sillä jalavanoksat, kanervat ja kalliokukat koristivat sitä kiehkura-köynnöksillään. Maalaisportaat, jotka yhdistivät tuon vajan taloon, tarjosivat asukkaille tilaisuuden mennä hengittämään puhdasta ilmaa tämän kallion huipulle.
Majan vasemmalla puolella kallio äkkiä mataloitui, ja nyt näki koko joukon peltomaita, joista läheisin epäilemättä kuului tähän taloon. Näillä pelloilla kasvoi somia metsikköjä, joita eroitti toisistaan multapenkerille istutetut pensasaidat. Näistä läheisin täydensi tämän pihamaan aitauksen. Pelloille johtavan tien veräjänä oli puoleksi lahonnut pölkky; tämän bretagnelaisen veräjä-portin nimi antaa myöhemmin kertomuksessamme aihetta erityiskuvaukseen, joka tuo lisän tämän maakunnan kuvaukseen.
Liuskakivikallioon hakattujen portaiden ja tuon paksun hirren sulkeman tien välillä, liejuisen pihan edessä ja törröttävän kallion juurella muutamat graniitista järeästi louhitut kivet, jotka olivat kasatut päälletysten, muodostivat tämän majan neljä nurkkausta ja pitivät koossa huonoa vanutussavea, lautoja ja piikiviä, joista seinät olivat kyhätyt. Toinen puoli kattoa oli olkien tavoin peitetty kinsterillä ja toinen paanuilla, jotka olivat leikatut kattotiilien muotoisiksi; siitä saattoi päättää, että rakennus jakautui kahteen eri osaan. Ja todella toinen, jonka eroitti huono ristikko-aitaus, teki navetan virkaa ja toisessa asui talonväki.
Joskin tämä maja kaupungin läheisyyden vuoksi tarjosi muutamia edullisia puolia, jotka olivat kokonaan tuntemattomia pari peninkulmaa kauempana, se kuitenkin selvästi pani ajattelemaan, kuinka epävakaaseen tilaan sodat ja läänitysolot olivat saattaneet maaorjan tavat, niin että monet talonpojat vielä tätä nykyä näillä seuduilla juhlallisesti sanovat asunnoksi ylhäisten herrojen linnoja. Tarkastaessaan näitä paikkoja hyvin ymmärrettävällä hämmästyksellä, neiti de Verneuil huomasi siellä täällä pihan rapakossa graniittimöhkäleitä, jotka olivat sillä tavoin ladotut, että ne muodostivat majan ovelle ylettyvän tien, jota ei suinkaan vaaratta voinut astua. Mutta kuullessaan kahakan paukaukset, jotka tuntuvasti lähestyivät, parisitar hyppäsi kiveltä kivelle, ikäänkuin olisi kulkenut puron yli saapuakseen turvaan.
Majan ovi oli kahtena osana, joista ylempi oli ikkunaluukun tapainen. Eräissä Ranskan pikkukaupunkien myymälöissä näkee vielä tällaisia ovia, mutta ne ovat paljon rikkaammin koristetut, ja alemmassa puoliskossa on hälytyskello. Se ovi aukeni, kun nosti puusta tehdyn perin vanhanaikuisen säpin, ja oven yläpuolista luukkua ei suljettu muulloin kuin yöksi, sillä valo ei päässyt tunkemaan huoneeseen muualta kuin tästä aukosta. Tosin oli olemassa jykevä ikkuna, mutta sen lasiruudut muistuttivat pullonpohjia, ja ne raskaat lyijykehykset, joihin ne olivat sovitetut, ottivat niin paljon tilaa, että niiden tarkoitus näytti pikemmin olevan valon ehkäiseminen kuin sisälle päästäminen.