Kapinapäällikön pojat: Seikkailuja Etelä-Afrikan rajaseuduilla

KAPINAPÄÄLLIKÖN POJAT

Seikkailuja Etelä-Afrikan rajaseuduilla

Kirj.

KAPTEENI MAYNE REID

Englanninkielestä suomentanut ["The Bush-Boys"]

Esteri Lokka

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1920.

SISÄLLYS:

1. Buurit. 2. Kraali. 3. "Springhaan". 4. Pakinaa heinäsirkoista. 5. Heinäsirkkojen lento. 6. Valjaisiin ja liikkeelle. 7. Vettä! Vettä! 8. Lauman kohtalo. 9. Makaava leijona. 10. Leijona satimessa. 11. Leijonan kuolema. 12. Pakinaa leijonasta. 13. Matkamiehet yöpyvät. 14. "Trek-boken". 15. Lähdettä etsimässä. 16. Kauhea "tsetse". 17. Pitkäsarvinen sarvikuono. 18. Ankara ottelu. 19. Elefantin kuolema. 20. Erämiehiksi lyöttäytyneinä. 21. Elefantin "kuivaaminen". 22. Ilkeä hyeena. 23. Urebia metsästämässä. 24. Pikku Janin seikkailu. 25. Luku hyeenoista. 26. Puunlatvassa oleva talo. 27. Villien riikinkukkojen tappelu. 28. Jäljillä. 29. Irtolaisnorsu. 30. Puuttuva metsämies ja "villihärät". 31. Afrikalainen muurahaissyöjä. 32. Gnuu ahdistaa Hansia. 33. Härän piirittämänä. 34. Avuton elukka. 35. Elefantin makuuhuone. 36. Elefantin vuodetta valmistamassa. 37. Afrikan villit aasit. 38. Kvaggojen kiinniottamista suunnitellaan. 39. Salahauta. 40. Hirviantilooppia ajamassa. 41. Hurja ratsastus kvaggan selässä. 42. Pyssyloukku. 43. Kutojalinnut. 44. "Sähisijäkäärme". 45. Käärmeensyöjä. 46. Totty ja paviaanit. 47. Villikoirat ja kaama-antilooppi. 48. Loppusanat.

Esipuhe.

Seikkailukirjat ovat poikien lukemistossa välttämättömiä mielikuvituksen ja reippaudenhalun elvyttäjiä, ja hyvistä seikkailukirjoista on saatavissa paljon tarpeellista opetusta niillekin, joita mikään sattumakaan ei toimita kokemaan vaaroja ja vastuksia tavallisen sivistyselämän ulkopuolella.

Mutta näitä hyviä seikkailukirjoja ei ilmesty kovinkaan runsaasti. Parhaimpien tätä lajia täytyy olla laajakatseisten, etevälahjaisten kelpo kansalaisten kirjoittamia, jotka itse ovat saaneet suuren määrän kokemuksia käsittelemältänsä alalta. Heidän jäljittelyänsä johtuvat etsimään uutta vain juuri seikkailujen keksimisessä, rakentamaan tekeleensä pelkän jännityksen varaan, joka piankin herpoo eikä jätä lukijalle mitään pysyväistä; se "jännitys" johdutaan sitäpaitsi helpoimmin hankkimaan taistelukohtauksista ja muista tihutöistä, jollaiset liiallisuudellaan pilaavat nuorison herkkää sielunelämää.

Oikeita suositeltavia seikkailukirjoja hakiessaan joutuu ensimäiseksi kääntämään huomionsa tämän kirjallisuudenhaaran varsinaisiin esikuviin, sellaisiin kuin Uuden maailman moninaisissa koettelemuksissa karaistuneihin Mayne Reidiin ja Gustave Aimardiin, joiden jälkiä lukuisat uudemman ajan pätevätkin nuorisonkirjailijat ovat astuneet tuotteittensa sommittelussa, sillaikaa kun tusinakynäilijäin liuta on heikoilla mukailuillaan aiheuttanut tällaiselle luettavalle paljon ansaittua ennakkoluuloisuutta vanhemman väen silmissä.

Sarjassamme esitelläänkin nyt myös kapteeni Reidin kirjallisesta tuotannosta ensimäiset lyhentämättömät käännökset suomalaiselle yleisölle. Hän todella täyttää ensiluokkaisesti päävaatimuksen, joka on asetettava ulkoelämää ja villiä luontoa käsittelevälle kertojalle. Hän oli ollut intomielinen eränkävijä tutkimusretkeilijä ja taisteleva sivistyksen uranaukaisija ennen kuin ryhtyi käyttämään tietojansa ja muistelmiaan nuorison viehättelyyn, ja tässä kirjallisessa työskentelyssään hän myös osoittaa huomattavia kerronnan lahjoja, samalla kun hän kykenee todellisesti avartamaan lukijainsa käsityspiiriä.

Mayne Reid oli syntynyt v. 1818, skotlantilaisesta pappissuvusta, joka oli asettunut Irlantiin; äidin puolelta hän ilmoittaa olleensa sen "tuliluontoisen ja pikamielisen Rutherfordin" sukua, joka esiintyy Walter Scottin "Marmionissa". Hänen sanotaankin suuressa määrin perineen tämän tulisen luonnonlaadun. Yhdenkolmatta vuotiaana hän muutti kotimaastansa New Orleansiin ja vietti sitten useat vuodet mitä kirjavimmissa vaiheissa, m.m. juuri niillä metsästysretkillä, joita hän "Mississippin metsästäjäpojissa" kuvailee. V. 1846 hän meni Meksikon sotaan ja kunnostautui uljuudellaan Santa Cruzin, Cerro Gordon ja Contrerasin taisteluissa, ja Chapultepecin valloituksessa syyskuulla v. 1847 hänen ilmoitettiin saaneen surmansa. Eräässä Ohion valtiossa pidetyssä juhlassa lausuttiin muistorunokin tälle kaatuneelle sankarille, joka kuitenkin pian jälkeenpäin ilmestyi elävänä esiin.

Ensimäisen romaaninsa hän julkaisi Yhdysvalloissa v. 1850, ja nopeasti hän pääsi melkein yhtä suureen suosioon nuorisonkirjailijana kuin Jules Verne. Uutterana kynämiehenä hän vietti lopun ikäänsä Englannissa ja kuoli lokak. 22 p:nä 1883.

Osa Reidin romaaneista käsittelee valkoihoisten taisteluita intiaanien kanssa ja Meksikon julmia oloja; nykyinen nuorisonkasvatus on löytänyt soveliaampia seikkailukirjoja rauhallisemman retkeilyn aloilta. Mutta jälkimäisenkin vaatimuksen täyttää miehuullisen kapteenin toinen romaanisikermä, johon sarjamme ensimäiset suomennokset on hänen pääteoksinaan luettava.

Näissä seikkailukertomuksissaan Reid erityisesti osoittaa luonnontieteellisiä harrastuksiansa, ja hän pani valmistamiseen mitä suurinta huolta. Hän on itse huomauttanut, että koko toiminta-alue on esitetty tarkoin omakohtaisten tutkimusten mukaan; ainoatakaan eläintä tai kasvia ei ole siirretty vieraaseen maantieteelliseen yhteyteen, ja tapaukset ovat koettua ja kuultua.

Tällaiset kirjat ovat erikoisesti meidän päiviemme nuorison lukemistoa, tarjotessaan mieluisaan muotoon sovellettuna hyvän luonnontieteellisen kurssin ja esittäessään tervettä elämää taivasalla. Jo monelle kielelle käännettyinä ja klassillisiksi vakautuneina ne ansaitsevat etusijan toimintatarmoisten poikien joutohetkien virkistyksenä.

V. H.-A.

1. luku.

BUURIT.

Hendrik van Bloom oli buuri — hollantilainen maanviljelijä Kap-maassa.

Kap-maan buurit ovat esiintyneet varsin huomattavasti uudemmassa historiassa. Vaikka he luonnostaan ovatkin rauhaarakastavaa kansaa, on heidän kuitenkin ollut pakko usein sotia sekä Afrikan alkuasukkaiden että eurooppalaisten kanssa; ja näissä sodissa he ovat suoriutuneet ihailtavasti ja osoittaneet, että rauhallinen kansa tarpeen vaatiessa voi taistella yhtä uljaasti kuin ne, jotka sotilaan hurjasta maineesta alituisesti rehentelevät.

Mutta buureja on syytetty julmuudesta sodissaan — etenkin alkuasukkaita vastaan käydyissä. Syytös voinee näyttää totuudenmukaiselta yleiseltä kannalta katsoen. Ottaessamme kuitenkin huomioon näiden villien vihollisten taholta tulleen ärsytyksen, opimme katsomaan lempeämmin Kap-maan hollantilaisten menettelyä. On totta, että he pakottivat keltaiset hottentotit orjuuteen; mutta samaan aikaan me, englantilaiset, kuljetimme laivanlastittain mustia guinealaisia poikki Atlantin, samalla kun espanjalaiset ja portugalilaiset kytkivät Amerikan punaihoiset yhtä ahtaisiin ja koviin kahleihin.

Toinen huomioonotettava seikka on, minkäluontoisia olivat ne alkuasukkaat, joiden kanssa hollantilaiset buurit joutuivat tekemisiin. Ankarin julmuus, jolla siirtolaiset heitä rankaisivat, oli armeliaisuutta verrattuna siihen kohteluun, jota villien täytyi kärsiä omilta hirmuvaltiailtaan.

Tämä ei puhdista hollantilaisia siitä, että he olivat pakottaneet hottentotit orjuuteen; mutta ottaen huomioon kaikki asianhaarat ei ole ainoatakaan merikansaa, joka voi arvokkaasti syyttää heitä julmuudesta. Väleissään Kap-maan alkuasukkaiden kera he ovat olleet tekemisissä mitä ilkeimpien ja halpaluontoisimpien raakalaisten kanssa; eikä siirtolaisuuden historia sellaisissa olosuhteissa voi olla muuta kuin täynnä epämieluisia sivuseikkoja.

Nuori lukija, voisin helposti puolustaa Kap-maan buurien käytöstä, mutta siihen ei minulla ole tässä tilaa. Voin ainoastaan ilmaista sinulle oman mielipiteeni; ja se on sellainen, että he ovat urhoollista, voimakasta, tervettä, siveellistä, rauhaarakastavaa, ahkeraa heimoa — totuuden rakastajia ja tasavaltaisen vapauden ystäviä — lyhyesti, oivallista rotua.

Mynheer Hendrik ei ollut kuitenkaan aina ollut buuri. Hän saattoi kerskata hiukan korkeammasta asemasta — hän voi näet ylpeillä paremmasta kasvatuksesta kuin minkä pelkkä Kap-siirtolainen tavallisesti omistaa, samoin kuin jommoisestakin kokemuksesta miekan käyttelemisessä. Hän ei ollut syntyisin siirtomaasta, vaan emämaasta, eikä hän ollut tullut tänne köyhänä onneaan etsivänä seikkailijana, vaan upseerina hollantilaisessa rykmentissä, jonka asemapaikka silloin oli täällä.

Hänen sotilaspalveluksensa ei ollut siirtomaassa pitkäaikainen. Eräs kirsikkaposkinen, pellavatukkainen Gertrude — rikkaan buurin tytär — oli mieltynyt nuoreen luutnanttiin; ja tämä puolestansa kiintyi suuresti tyttöön. Seuraus oli, että he joutuivat naimisiin. Kun Gertruden isä pian sen jälkeen kuoli, joutui hänelle suuri maatila kaikkine elukkoineen, hevosineen ja hottentotteineen, leveähäntäisine lampaineen ja pitkäsarvisine härkineen. Tämä oli kehoittimena hänen sotilasmielelleen laskea syrjään miekkansa ja ruveta "vee-buuriksi" eli karjatilalliseksi, kuten hän myöskin teki.

Nämä tapaukset sattuivat monta vuotta ennen englantilaisten tuloa Kap-siirtomaan herroiksi. Kun tämä tapahtui, oli Hendrik van Bloom jo vaikutusvaltainen mies siirtomaassa ja "kenttäkornetti" piirissään, joka oli kauniissa Graaf Reinetin maakunnassa. Hän oli silloin leski, pienen perheen isä. Vaimo, jota hän oli hellästi rakastanut — kirsikkaposkinen, pellavatukkainen Gertrude — ei ollut enää elossa.

Historia kertoo, kuinka hollantilaiset siirtolaiset, tyytymättöminä englantilaisten hallitukseen, kapinoivat sitä vastaan. Entinen luutnantti ja kenttäkornetti oli huomattavimpia kapinoitsijoiden joukossa. Historia kertoo myös, kuinka kapina kukistettiin ja useita siihen sekaantuneista teloitettiin. Van Bloom pelastui pakenemalla, mutta hänen kaunis maatilansa Graaf Reinetissä otettiin takavarikkoon ja annettiin toiselle.

Monta vuotta myöhemmin tapaamme hänet asumassa etäisessä seudussa suuren Orange-joen toisella puolen, viettäen "trek-buurin" elämää — kuljeskelevana karjanhoitajana, jolla ei ole määrättyä tai pysyväistä asuinpaikkaa, vaan joka muuttaa laumoineen paikasta toiseen, minne tahansa hyvät laitumet ja vesi häntä houkuttelevat.

Suunnilleen näiltä ajoilta on peräisin tuttavuuteni kenttäkornetin ja hänen perheensä kanssa. Hänen aikaisemmasta elämästään olen kertonut kaiken tietämäni, mutta useita vuosia kestäneen tämän jälkeisen ajanjakson tunnen paljoa tarkemmin. Useimmat sen yksityiskohdista kuulin hänen oman poikansa huulilta. Mieltäni ne suuresti kiinnittivät, ja sainpa niistä oppiakin. Ne olivat ensi läksyjäni Afrikan eläinopissa.

Uskoen, nuori lukija, että ne voivat myös opettaa ja innostuttaa sinua, levitän ne tässä eteesi. Sinun ei tule pitää niitä ainoastaan mielikuvituksen tuotteina. Kuvauksia villeistä eläimistä, jotka näyttelevät osaansa tässä pienessä tarinassa, yhtä hyvin kuin niiden tekoja, tapoja ja vaistoja, voit pitää luonnontarkkoina. Nuori van Bloom oli luonnon harras tutkija, ja voit luottaa hänen kuvaustensa uskottavuuteen.

Kyllästyneenä politiikkaan kenttäkornetti asui nyt etäisellä rajalla — itse asiassa rajan takana, sillä lähin asutus oli sadan mailin päässä. Hänen "kraalinsa" oli seudussa, joka rajoittui suureen Kalaharin erämaahan — Etelä-Afrikan Saharaan. Ympäröivä seutu oli satojen mailien päähän asumatonta, sillä harvaan sirotellut, puoli-inhimilliset bushmannit, jotka asuivat sen piirissä, tuskin ansaitsevat asukkaiden nimeä enempää kuin villit eläimet, jotka ulvoivat heidän ympärillään.

Olen sanonut, että van Bloom nyt harjoitti "trek-buurin" ammattia. Maanviljelys Kap-maassa on etupäässä hevosten, karjan, lampaiden ja vuohien kasvattamista; ja nämä elukat ovat buurin rikkautena. Mutta kenttäkornettimme lauma oli nyt hyvin pieni. Takavarikoiminen oli pyyhkäissyt pois hänen koko omaisuutensa, eikä onni ollut häntä suosinut hänen ensi kokeissaan kuljeskelevana karjankasvattajana. Brittiläisen hallituksen säätämä vapauttamislaki ei ulottunut ainoastaan Länsi-Intian saarten neekereihin, vaan myös Kap-maan hottentotteihin; ja seuraus siitä oli, että mynheer van Bloomin palvelijat olivat jättäneet hänet. Hänen karjansa, jota ei enää kunnolla hoidettu, kuljeskeli sinne tänne. Jotkut elukat joutuivat villien eläinten saaliiksi — toiset kuolivat pernatautiin. Hänen hevosiansakin harvensi salaperäinen eteläafrikalainen hevostauti; alinomaa ahdistivat hänen lampaitaan ja vuohiaan, vähentäen niiden lukua, susi, villikoira ja hyeena. Hän oli kärsinyt tappion toisensa jälkeen, kunnes hänen hevosiansa, härkiänsä, lampaitansa ja vuohiansa tuskin enää oli kaikkiansa sata päätä. Ylen pieni lauma Etelä-Afrikan karjankasvattajalla.

Kaikesta huolimatta kenttäkornettimme ei ollut onneton. Hän katsoi kolmeen rohkeaan poikaansa — Hansiin, Hendrikiin ja Janiin. Hän katsoi kirsikkaposkiseen, pellavatukkaiseen tyttäreensä Gertrudeen, todelliseen äitinsä perikuvaan. Näihin hän pani toivonsa onnellisemmasta tulevaisuudesta.

Hänen kaksi vanhinta poikaansa oli jo apuna hänelle päivittäisissä askareissa; nuorinkin kykenisi siihen jo pian. Gertrudesta — eli "Trüeystä", joksi häntä hyväillen puhuteltiin — hän pian saisi oivallisen taloudenhoitajan. Hän ei siis ollut onneton; ja joskin hän toisinaan huokasi, tapahtui se vain, kun pikku Trüeyn kasvot loihtivat esiin muiston siitä Gertrudesta, joka nyt oli taivaassa.

Mutta Hendrik van Bloom ei ollut epätoivon mies. Onnettomuus ei ollut voinut hänen mieltänsä murtaa. Hän vain ryhtyi entistä innokkaammin työhön vielä kerran rakentaakseen onnensa.

Itseään varten hänellä ei ollut kunnianhimoista rikastumisen pyrkimystä. Hän olisi tyytynyt viettämäänsä yksinkertaiseen elämään ja vähät välittänyt omaisuutensa kartuttamisesta. Mutta muut syyt vaikuttivat hänen mieleensä — pienen perheen tulevaisuus. Hän ei voinut sietää lastensa varttuvan ilman kasvatusta keskellä villejä tasankoja.

Ei, heidän täytyisi kerran palata ihmisten ilmoille, näyttelemään osaansa yhteiskunnallisen ja sivistyneen elämän näytelmässä. Tämä oli hänen suunnitelmansa.

Mutta miten toteuttaa tämä aie? Vaikkakin hänet oli armahdettu n.s. valtiorikoksestansa ja hän nyt oli vapaa palaamaan siirtomaan rajojen sisälle, oli hän huonosti varustettu sitä tarkoitusta varten. Hänen köyhä, vähentynyt laumansa ei riittäisi, jotta hän voisi jäädä asumaan siirtokunnan alueelle. Se tuskin elättäisi häntä kuukauden aikaa. Palata olisi samaa kuin palata kerjäläisenä.

Tämänsuuntaiset mietteet tuottivat hänelle toisinaan huolta. Mutta ne myös lisäsivät hänen luonteensa tarmoa ja tekivät hänet innokkaammaksi voittamaan edessä olevat esteet.

Hän oli ollut hyvin uuttera kuluvan vuoden aikana. Turvatakseen karjansa talven ajaksi hän oli kylvänyt paljon maissia ja tattaria, ja nyt oli kumpikin sato kukoistavimmillaan. Hänen puutarhansakin hymyili ja lupasi yltäkylläisesti hedelmiä, melooneja ja keittiökasveja. Lyhyesti sanoen, pieni asuinpaikka, johon hän oli joksikin aikaa asettunut, oli keidas pienoiskoossa, ja hän itse iloitsi päivittäin silmiensä levätessä tuleentuvassa ympäristössä. Vielä kerran hän alkoi uneksia menestyksestä — vielä kerran toivoa, että hänen huono onnensa oli loppumassa.

Valitettavasti se oli turha toivo. Koettelemuksien sarja vielä odotti häntä — sarja onnettomuuksia, jotka riistivät häneltä melkein kaikki, mitä hän omisti, ja täydelleen muuttivat hänen elämäntapansa.

Kenties näitä sattumia tuskin voikaan sanoa onnettomuudeksi, koska ne lopulta johtivat onnelliseen tulokseen.

Mutta itse voit päättää, nuori lukija, kuultuasi "trek-buurin" ja hänen perheensä "historian ja seikkailut".

2. luku.

KRAALI.

Entinen kenttäkornetti istuskeli kraalinsa edustalla — sitenhän nimitetään eteläafrikalaista asuntoa. Hänen huuliensa välistä pisti esiin iso piippu suunnattomine merenvahapesineen. Jokainen buuri on tupakoitsija.

Kuluneen elämän monista tappioista ja kärsimyksistä huolimatta hänen silmissään oli tyytyväisyyttä. Häntä ilahdutti kukoistavan viljansa näkeminen. Maissi oli nyt "maitonesteessä", ja tähkät, käärittyinä papyroksen kaltaiseen kuoreen, näyttivät täysiltä ja suurilta. Oli suloista kuulla pitkien viheliäisten lehtien suhinaa ja nähdä loistavien kultaisten kukintojen aaltoilevan tuulessa. Isännän sydän oli iloinen hänen silmäillessään lupaavaa maissisatoansa.

Mutta olipa toinenkin lupaava vilja, vielä enemmän omiaan ilahuttamaan hänen sydäntänsä — hänen hyvät lapsensa. Täällähän he ovat kaikki hänen luonaan.

Hans — vanhin — vakava, tyyni Hans työssä runsautta uhkuvassa puutarhassa; samalla kun vähäinen, mutta vilkas veitikka Jan, nuorin, katselee ja silloin tällöin auttaa veljeänsä. Hendrik — raju Hendrik, säteilevine kasvoineen ja vaaleine kiharoineen — askaroi hevosten luona, hevoskraalissa. Ja Trüey — kaunis, kirsikkaposkinen, pellavatukkainen Trüey — puuhailee lemmikkinsä — hyppykauriin vasikan kanssa ja näiden kahden kirkkaat silmät kilpailevat ilmeiden viattomuudessa ja herttaisuudessa.

Niin, kenttäkornetin sydän iloitsee hänen silmätessään lapsiansa toista toisensa jälkeen — ja syystäkin. He ovat kaikki kauniita katsella, kaikki lupaavat hyvää. Jos heidän isänsä tuntee hetkellistä tuskaa, sattuu se, kuten olemme jo sanoneet, hänen silmiensä pysähtyessä kirsikkaposkiseen, pellavatukkaiseen Gertrudeen.

Mutta aika on jo kauvan sitten lieventänyt tämän murheen hiljaiseksi alakuloisuudeksi. Sen tuska on lyhytaikainen, ja kenttäkornetin kasvot kirkastuvat jälleen hänen katsahtaessaan lapsikultiinsa, jotka ovat niin toivorikkaita ja lupaavia.

Hans ja Hendrik ovat jo kyllin vankkoja auttaakseen häntä hänen toimissaan — itse asiassa he ovat hänen ainoat apulaisensa, lukuunottamatta "Swartboyta".

Kuka on Swartboy?

Katsahda hevoskraaliin ja siellä näet Swartboyn puuhailevan nuoren isäntänsä, Hendrikin, kanssa paria hevosta satuloiden. Ota huomioosi Swartboyn näyttävän noin kolmikymmenvuotiaalta, ja niin vanha hän täysin onkin; mutta jos asettaisit mittakepin hänen viereensä, huomaisit, ettei hänen pituutensa ole paljoakaan yli neljän jalan. Hän on kuitenkin vankkarakenteinen ja olisi mittavampi vaakasuorassa suunnassa. Voit panna merkille, että hän on iholtaan kellahtava, vaikkakin hänen nimensä voisi saada sinut kuvittelemaan hänen olevan mustan — sillä "Swartboy" merkitsee "musta poika". Voit havaita, että hänen nenänsä on litteä ja vajonnut poskien tasoa alemmaksi; että hänen poskensa ovat ulkonevat, huulensa hyvin paksut, sieraimensa laajat, kasvonsa parrattomat ja hänen päänsä melkein hiukseton — sillä hänen päähänsä harvaan siroteltuja takkuisia villatukkuja voi tuskin kuvitella hiuksiksi. Voit vielä huomata, että hänen päänsä, sen kanssa suhteellisine korvineen, on luonnottoman suuri, ja että silmät ovat vinossa ja että niillä on kiinalaisilme. Voit huomata Swartboyssa kaikki ne tunnusmerkit, jotka ovat ominaisia Etelä-Afrikan "hottentoteille".

Swartboy ei kuitenkaan ole hottentotti — vaikkakin samaa rotua. Hän on bushmanni.

Kuinka tämä villi bushmanni oli joutunut entisen kenttäkornetin van
Bloomin palvelukseen? Siitä on pieni romanttinen juttu. Tällainen:

Etelä-Afrikan villien heimojen keskuudessa vallitsee perin julma tapa — he jättävät vanhukset tai voimattomat ja usein sairaat tai haavoitetut kuolemaan erämaahan. Lapset jättävät vanhempansa jälkeensä, ja toverit hylkäävät usein haavoittuneen kumppanin ilman muuta huolenpitoa kuin varaamalla päivän ruoan ja pikarillisen vettä.

Swartboy-bushmanni oli joutunut tämän tavan uhriksi. Hän oli ollut muutamien heimolaistensa kanssa metsästysretkellä, jolloin leijona oli häntä pahoin runnellut. Hänen toverinsa, jotka eivät odottaneet hänen jäävän henkiin, jättivät hänet tasangolle kuolemaan; ja luultavasti hän olisikin tuhoutunut ilman kenttäkornettiamme. Viimemainittu, samotessaan yli tasankojen, löysi haavoittuneen bushmannin, nosti hänet vaunuihinsa, kuljetti hänet asuntoonsa, sitoi hänen haavansa ja hoiteli häntä, kunnes hän tuli terveeksi. Siten Swartboy joutui kenttäkornetin palvelukseen.

Vaikkakaan kiitollisuus ei ole luonteenomaista hänen rodulleen, ei Swartboy ollut kiittämätön. Kaikkien muiden palvelijoiden mennessä tiehensä hän pysyi uskollisena herrallensa; ja niistä ajoista saakka hän oli ollut mitä kelvollisin ja hyödyllisin työntekijä. Hänpä olikin todella ainoa, joka oli jäänyt; poikkeuksena oli vain eräs tyttö, Totty — joka luonnollisesti oli hottentotti ja jotenkin samaa pituutta, kokoa ja väriä kuin Swartboy.

Sanoimme, että Swartboy ja Hendrik satuloivat paria hevosta. Niin pian kuin he saivat sen tehdyksi, he nousivat hevosten selkään ja ratsastaen ulos kraalista suuntasivat kulkunsa suoraan lakeuden poikki. Heitä seurasi pari vankkaa, hurjannäköistä koiraa.

Heidän tarkoituksensa oli ajaa kotiin härät ja toiset hevoset, jotka kävivät laitumella hyvän matkan päässä. Heillä oli tapana tehdä näin joka ilta samalla tunnilla — sillä Etelä-Afrikassa on välttämätöntä yöksi sulkea koko karja tarhaan, suojellakseen sitä saalistavilta pedoilta. Tätä tarkoitusta varten on rakennettu useita korkeaseinäisiä aitauksia — kraaleja, kuten niitä nimitetään. Tällä sanalla on sama merkitys kuin espanjalaisella "corral"-sanalla, ja luulen portugalilaisten sen tuoneen Afrikaan — koskapa se ei ole alkuasukkaiden antama nimitys.

Nämä kraalit ovat tärkeitä laitteita buurin talossa, melkein yhtä tärkeitä kuin hänen oma asuinrakennuksensa, jota tietysti myös nimitetään kraaliksi.

Nuoren Hendrikin ja Swartboyn ratsastaessa hevosia ja karjaa hakemaan lähti Hans, jättäen työnsä puutarhassa, kokoamaan lampaat ja ajamaan ne kotiin. Nämä kävivät laitumella toisella taholla, mutta koska ne olivat lähellä, meni hän jalan, ottaen pikku Janin mukaansa.

Trüey, sidottuaan lemmikkinsä paaluun, oli mennyt sisälle taloon auttaaksensa Tottya illallisen laitossa. Näin kenttäkornetti jäi yksikseen piippuinensa, jota hän yhä poltteli.

Hän istui aivan ääneti, vaikka hän tuskin saattoi pidättyä ilmaisemasta tuntemaansa tyydytystä, nähdessään perheensä näin uutterassa työssä. Vaikka hän oli tyytyväinen kaikkiin lapsiinsa, täytyy tunnustaa, että hän oli erikoisesti mieltynyt rajuun Hendrikiin, jolla oli hänen oma nimensä ja joka muistutti hänelle enemmän hänen omaa nuoruuttansa kuin yksikään toisista. Hän ylpeili Hendrikin uljaasta ratsastustaidosta, ja hänen silmänsä seurasivat tätä yli tasangon, kunnes ratsastajat olivat melkein mailin päässä ja sekaantuivat karjan joukkoon.

Tällä hetkellä muuan seikka pisti van Bloomin silmään ja oitis kiinnitti hänen huomiotansa. Se oli omituinen näky taivaan rannalla sillä suunnalla, jonne Henrik ja Swartboy olivat menneet, mutta nähtävästi näiden tuolla puolen. Se muistutti sakeaa sumua tai savua, kuin olisi tasanko pitkän matkan päässä ollut tulessa.

Voisiko niin olla? Oliko joku sytyttänyt haroo-pensaat tuleen? Vai oliko tuo tomupilvi?

Tuuli oli tuskin riittävän kova nostaakseen moisen pölyn, ja kuitenkin näytti siltä. Aiheuttivatko sen jotkut eläimet? Eikö se voisi olla suuren antilooppijoukon nostama pöly — esimerkiksi hyppy kauriiden muuttojoukkueen? Se ulottui useita maileja pitkin taivaanrantaa, mutta van Bloom tiesi, että nämä elukat usein kulkevat mailia laajemmissa parvissa. Kuitenkaan hän ei voinut uskoa tätä siksi.

Hän tuijotti yhä tuohon kummalliseen ilmiöön, koettaen selittää sitä usealla tavalla. Se näytti nousevan korkeammalle sinistä taivasta vasten — milloin muistuttaen pölyä, milloin kuin laajalle levinneen tulipalon savua, milloin taas punertavaa pilveä. Se oli lännessä ja alkoi nyt jo pimittää laskevaa aurinkoa. Se oli kulkenut kuin esirippu yli auringon kehrän, ja tämän valo ei enää langennut tasangolle. Oliko se jonkun hirveän myrskyn enne — jonkun maanjäristyksen?

Sellainen ajatus iski kenttäkornetin mieleen. Se ei ollut tavallisen pilven kaltainen — se ei näyttänyt tomupilveltä — se ei ollut savun tapaista. Se ei muistuttanut mitään hänen näkemäänsä. Ei ihme, että hän tunsi levottomuutta ja pelkoa.

Äkkiä tuo tummanpunainen ainejoukko näytti verhoavan tasangolla olevan karjan, ja elukoiden voi nähdä juoksentelevan sinne tänne pelästyneiden tavoin. Sitte nuo kaksi ratsastajaa katosivat sen tummaan varjoon.

Van Bloom nousi seisoalleen, nyt todenperästä hätääntyneenä. Mitä se voi olla?

Hänen päästämänsä huudahdus houkutteli pikku Trüeyn ja Tottyn talosta; ja Hans oli nyt Janin kanssa tullut takaisin lampaineen ja vuohineen. Kaikki näkivät tuon omituisen ilmiön, mutta kukaan ei voinut sanoa, mitä se oli. Kaikki olivat hätääntyneitä.

Heidän seistessään tähyilemässä pelästynein mielin nuo kaksi ratsastajaa ilmestyivät pilven sisästä, ja sitten heidän nähtiin karahuttavan eteenpäin pitkin tasankoa taloa kohti. He tulivat täyttä vauhtia, mutta kauan ennen heidän paikalle saapumistaan saattoi kuulla Swartboyn huutavan:

"Baas van Bloom! Springhaan tulee! Springhaan, springhaan!"

3. luku.

"SPRINGHAAN."

"Ahaa! Springhaan!", huudahti van Bloom, kuultuaan laajalti tunnettujen muutto-heinäsirkkojen hollantilaisen nimityksen.

Arvoitus oli ratkaistu. Omituinen pilvi, joka levisi yli lakeuden, ei ollut vähempää eikä enempää kuin heinäsirkkojen muuttoparvi.

Tuollaisen näyn todistajina ei yksikään heistä ollut milloinkaan ennen ollut, Swartboyta lukuunottamatta. Hänen isäntänsä oli usein nähnyt pienempiä heinäsirkkajoukkoja ja useita eri lajeja — sillä Etelä-Afrikassa on näitä merkillisiä hyönteisiä useita lajeja. Mutta se, joka nyt ilmestyi, oli todellinen muuttoheinäsirkka (Gryllus devastatorius); ja nyt suurella vaelluksellansa — harvemmin sattuva tapaus kuin mitä matkustajat sinulle uskottelevat. Swartboy tunsi ne hyvin; ja vaikka hän ilmoittikin niiden lähestymisestä suuresti kiihtyneenä, ei hänen kiihtymyksessään huomannut kauhua.

Aivan päinvastoin. Hänen suuret paksut huulensa olivat kokoonpuristetut kasvojen poikitse eriskummaisessa ilon ilmeessä. Hänessä riehuivat hänen villin rotunsa vaistot. Näille ei heinäsirkkojen vaellus ollut pelon aihe, vaan ilon lähde — niiden tulo oli yhtä tervetullut kuin meriäyriäissaalis Leighin kalastajalle tai elonkorjuu talonisännälle.

Koiratkin haukkuivat ja ulvoivat ilosta ja hyppelivät ikäänkuin oltaisiin metsästykseen lähdössä. Huomatessaan pilven ne vaistonsa avulla helposti tunsivat heinäsirkat. Ne katselivat niitä samoin tuntein, jotka Swartboyta kiihoittivat — sillä sekä koirat että bushmannit syövät näitä hyönteisiä halukkaasti!

Kuullessaan, että oli ainoastaan puhe heinäsirkoista, kaikki heti tointuivat säikähdyksestään. Pikku Trüey ja Jan nauroivat, taputtivat käsiään ja odottivat uteliaina niiden lähenemistä. Olivathan kaikki kuulleet tarpeeksi tietääkseen, että ne olivat vain heinäsirkkoja, jotka eivät pure eivätkä pistä ketään, ja sen tähden ei kukaan niitä pelännyt.

Van Bloom itsekin välitti aluksi varsin vähän niistä. Levottomuuden jälkeen oli huojennus kuulla, että olikin kysymys heinäsirkkojen muuttoretkestä, ja vähään aikaan hän ei ajatellut tuon ilmiön luonnetta, katseli sitä vain uteliain mielin.

Äkkiä hänen ajatuksensa saivat uuden suunnan. Hänen silmänsä pysähtyivät maissi- ja tattarivainioon, puutarhaan melooneineen, hedelmineen ja vihanneksineen: uusi levottomuus valtasi hänet; hänen mieleensä tulvahti muisto monista kertomuksista, jotka hän oli kuullut näistä tuhoatuottavista eläimistä, ja kun koko totuus selvisi, kalpeni hän ja päästi levottomia huudahduksia.

Lapsetkin hätääntyivät. He näkivät isänsä kärsivän, vaikkeivät tienneet miksi. He kerääntyivät kysyvinä hänen ympärilleen.

"Voi, voi! Menetetty, menetetty!" huudahti tämä. "Niin, koko satomme — vuoden työmme — mennyttä, mennyttä! Voi, lapsikultani!"

"Miten mennyttä?" huudahti usea heistä samassa hengenvedossa.

"Katsokaa heinäsirkkoja! Ne syövät kaiken satomme — kaiken, kaiken!"

"Todellakin, se on totta", sanoi Hans, joka hartaana opiskelijana oli usein lukenut kertomuksia heinäsirkkojen tekemistä tuhoista.

Kaikkien iloisille kasvoille tuli jälleen alakuloinen ilme, eivätkä he enää katselleet uteliaina tuota etäistä pilveä, joka niin äkkiä oli sumentanut heidän onnensa.

Van Bloomilla oli kylläkin syytä pelkoonsa. Jos parvi lähestyisi edelleen ja asettuisi hänen vainioilleen — hyvästi silloin elonkorjuun toiveet! Ne riistäisivät hänen asuinpaikkansa vihannuuden yhdessä tuokiossa. Ne eivät jättäisi jälkeensä jyvää, ei lehteä, ei vartta.

Kaikki seisoivat katsellen lentoa tuskallisin tuntein. Parvi oli vielä hyvästi puolen mailin päässä. Ne eivät näyttäneet tulevan lähemmäksi, — hyvä!

Toivonsäde pilkisti kenttäkornetin mieleen. Hän otti päästään leveän huopahattunsa ja piteli sitä ylhäällä käsivarsi ojennettuna. Tuuli puhalsi pohjoisesta, ja parvi oli kraalista suoraan länteen päin. Heinäsirkkapilvi oli lähestynyt pohjoisesta, kuten miltei aina Afrikan eteläosissa.

"Niin", sanoi Hendrik, joka oltuaan niiden keskellä saattoi sanoa, minne päin ne ajautuivat, "ne tulivat päällemme pohjoiselta suunnalta. Kun käänsimme hevosemme kotiin päin, karahutimme pian niiden keskeltä, eivätkä ne näyttäneet lentävän perässämme. Olen varma, että ne kulkevat etelää kohti."

Van Bloom yhä toivoi, että parvi kulkisi eteenpäin leviämättä hänen asuinpaikkansa piiriin, koska niitä ei yhtään näkynyt suoraan hänen kraalinsa pohjoispuolella. Hän tiesi, että ne tavallisesti seurasivat tuulen suuntaa. Jollei tuuli kääntyisi, eivät ne poikkeisi suunnaltaan.

Hän tarkasteli niitä levottomasti yhä edelleen. Hän huomasi, ettei pilven reuna tullut lähemmäksi. Hänen toivonsa elpyi. Hänen kasvonsa kirkastuivat. Lapset huomasivat tämän ja tulivat iloisiksi, mutta eivät sanoneet mitään. Kaikki seisoivat hiljaa tähystellen.

Kummallinen näky se olikin. Ei ollut ainoastaan hyönteisten samea parvi katseltavana. Ilma niiden yläpuolella oli täynnä lintuja — harvinaisia ja monenlaisia lintuja. Hitain, hiljaisin siivin liiteli ruskea "oricou", suurin Afrikan korppikotkista; ja sen kanssa keltainen "chasse fiente", Kolbén korppikotka. Siellä kiiti partainen "lamvanger", haaskakotka, laajalle levitetyin siivin. Siellä kirkui suuri "kafferi-kotka" ja sen kanssa vieretysten lyhytpyrstöinen ja harvinainen "bateleur". Siellä oli myös erisuuruisia ja erivärisiä haukkoja; poutahaukkoja viiltämässä ilman halki, ja variksia ja korppeja ja monta lajia hyönteissyöjiä. Mutta paljon lukuisampana kuin kaikki muut saattoi nähdä pienen "springhaanvogelin", melkein pääskysen kokoisen ja näköisen kirjavan linnun. Ääretön joukko näitä pimensi ilman ylhäällä — sadat niistä alituisesti ampuivat alas hyönteisten kimppuun ja kohosivat jälleen kullakin uhri nokassaan.

"Heinäsirkka-korppikotkiksi" näitä eläimiä nimitetään, vaikkakaan ne eivät kuulu korppikotkien lajiin. Ne syövät yksinomaan näitä hyönteisiä, eikä niitä koskaan nähdä, missä ei heinäsirkkoja ole. Ne seuraavat näitä niiden kaikilla vaelluksilla, rakentaen pesänsä ja kasvattaen poikasensa saaliin keskellä.

Oli todellakin merkillinen näky katsella tuota siivekästä hyönteisten parvea ja niiden lukuisia ja erilaisia vihollisia; ja kaikki seisoivat tähystellen niitä ihmettelevin mielin. Eläinpaljous ei kuitenkaan tullut lähemmäksi, ja van Bloomin toivo elpyi elpymistään.

Parvi yhä laajeni etelää kohti — se ulottui nyt todellakin pitkin koko läntistä taivaanrantaa; ja kaikki huomasivat sen vähitellen painuvan alemmaksi — sen ylin reuna taivaalla laski. Menivätkö heinäsirkat ohitse länteen päin? Ei.

"Ne panemas maata yötä vasten — nyt me saada niit säkki täys!" sanoi Swartboy tyytyväisin ilmein; sillä Swartboy oli varsinainen heinäsirkkainsyöjä, pitäen niistä yhtä paljon kuin sekä kotka että poutahaukka — vieläpä kuin itse "springhaanvogel".

Niin kävi kuin Swartboy oli sanonut. Parvi laskeutui todellakin tasangolle.

"Ei voi lentää ilman aurinko", jatkoi bushmanni. "Liian kylmä nyt. Ne kuolla ennen aamu."

Ja niin olikin. Aurinko oli laskenut. Viileä tuuli heikensi hyönteismatkustajain siipiä, ja niiden täytyi pysähtyä yöksi puihin, pensaisiin ja ruohikkoon.

Muutaman minuutin kuluttua ei enää nähty sankkaa sumua, joka oli peittänyt sinisen taivaan äären; mutta etäinen lakeus näytti siltä kuin olisi tuli hävittäen kulkenut siellä. Sen peittivät paksulta hyönteisten ruumiit, jotka saattoivat sen näyttämään mustuneelta niin pitkälti kuin silmä kantoi.

Sitä seuranneet linnut, huomaten yön lähestyvän, kirkuivat hetkisen ja sitten hajautuivat kautta ilmojen. Muutamat istuutuivat kallioille, toiset menivät lepäämään matalaan mimoosatiheikköön; ja nyt oli lyhyenä väliaikana sekä maassa että ilmassa hiljaista.

Van Bloom muisti nyt karjansa. Eläinten hahmot näkyivät kaukaa keskeltä heinäsirkkojen peittämää tasankoa.

"Anna heitin syödä vähä aika, baas", ehdotti Swartboy.

"Mitä sitten?" kysyi hänen isäntänsä. "Etkö näe, että ruoho on peitossa?"

"Springhaania itteänsä, baas", vastasi bushmanni; "hyvä lihottaman suuri härkä — parempi kuin ruoho — jaa, parempi kuin jauho".

Mutta oli liian myöhäistä jättää karjaa ulos lakeudelle. Leijonat olisivat pian liikkeellä — tavallista aikaisemmin heinäsirkkojen vuoksi, sillä eläinten kuningas ei halveksi täyttää kuninkaallista vatsaansa näillä hyönteisillä — kun se vain niitä tapaa.

Van Bloom huomasi välttämättömäksi tuoda karjansa oitis kraaliin.

Satuloitiin kolmas hevonen, jonka selkään kenttäkornetti itse nousi ja ratsasti pois Hendrikin ja Swartboyn seuraamana.

Lähestyessään heinäsirkkoja he tapasivat ihmeellisen ilmiön. Maata peittivät nämä punertavanruskeat eläimet, toisin paikoin usean tuuman paksuudelta. Mitä pensaita siellä oli, niihin ne olivat kasaantuneet — yli kaikkien lehtien ja oksien, ikäänkuin mehiläisparvet olisivat niihin laskeutuneet. Ei lehteä, ei ruohonkortta, joka ei olisi ollut niiden peittämä.

Ne eivät liikkuneet, vaan pysyivät hiljaa kuin horroksissa tai unessa.
Illan viileys oli riistänyt niiltä lentokyvyn.

Mutta kaikkein ihmeellisintä van Bloomin ja Hendrikin silmissä oli heidän omien hevostensa ja karjan menettely. Nämä olivat jonkun matkan päässä keskellä nukkuvaa joukkoa; mutta sen sijaan, että olisivat olleet peloissaan kummallisen asemansa tähden, ne ahnaasti sieppasivat suun täydeltä hyönteisiä ja rusensivat niitä hampaillaan kuin jyviä ikään!

Oli jonkun verran vaikeata saada ne ajetuiksi pois; mutta leijonan karjunta, joka silloin juuri kuului yli lakeuden, ja Swartboyn "jambokin" uudistettu käyttäminen teki ne mukautuvammiksi, ja viimein ne antoivat ajaa itsensä kotiin sijoittuen kraaleihinsa.

Swartboy oli varustautunut säkillä, jonka hän toi takaisin täynnä heinäsirkkoja.

Saattoi panna merkille, että hän, kootessaan hyönteisiä säkkiin, menetteli jotakuinkin huolellisesti, tarttuen niihin perin varovasti, ikäänkuin olisi niitä pelännyt. Ei hän kuitenkaan niitä pelännyt, vaan käärmeitä, joita sellaisissa tilaisuuksissa on hyvin lukuisasti ja jotka ovat hyvinkin pelättäviä — kuten bushmanni kokemuksesta tiesi.

4. luku.

PAKINAA HEINÄSIRKOISTA.

Se oli levottomuuden yö kenttäkornetin kraalissa. Jos tuuli kääntyisi länteen; peittäisivät heinäsirkat varmasti hänen maansa aamulla, ja seuraus olisi koko hänen satonsa täydellinen tuhoutuminen. Ehkäpä vielä sitäkin pahempi. Ehkäpä koko ympäristön kasvullisuus — viidenkymmenen mailin laajuudelta tai enemmänkin — tulisi hävitetyksi; ja kuinka ruokittaisiin silloin karjaa? Ei olisi helppoa pelastaa edes elukoiden henkeä. Kenties ne menehtyisivät, ennenkuin hän voisi ajaa ne jollekin toiselle laitumelle.

Sellainen ei ollut ollenkaan tavatonta tai epäiltävää. Kap-maan historiassa usea buuri oli menettänyt laumansa juuri tällä tavalla. Eipä ihmekään, että kenttäkornetin kraalissa sinä yönä vallitsi levottomuus.

Tuon tuostakin van Bloom pistäytyi ulos saadakseen selville, oliko tuulensuunnassa mitään muutosta havaittavissa. Hän ei voinut mitään sellaista huomata myöhäiseen yöhön saakka. Lauhkea tuuli puhalsi yhä pohjoisesta — suuresta Kalaharin erämaasta, josta heinäsirkat epäilemättä olivat tulleet. Oli kirkas kuutamo ja valo kumotti yli hyönteisten joukon, joka tummana peitti lakeuden. Saattoi kuulla leijonan karjunnan sekoittuvan sakaalin räikeään kirkunaan ja hyeenan vimmattuun nauruun. Kaikki nämä pedot ja monet muut nauttivat yltäkylläisestä ateriasta.

Kun tuulensuunnassa ei havaittu muutosta, kävi van Bloom levollisemmaksi, ja kaikki keskustelivat vapaasti heinäsirkoista. Swartboylla oli johtava asema tässä keskustelussa, koska hän tunsi aiheen paremmin kuin kukaan toisista. Se ei ollut lähimainkaan ensimäinen hänen näkemänsä heinäsirkkojen muuttoretki, ja monta bushelia hän oli niitä syönyt. Olihan siis luonnollista otaksua, että hän tiesi niistä aika paljon.

Hän ei kuitenkaan tiennyt mistä ne tulivat. Sitä miettimällä ei Swartboy ollut koskaan itseään vaivannut. Oppinut Hans antoi selityksen niiden alkuperästä.

"Ne tulevat erämaasta", sanoi hän. "Munat, joista ne syntyvät, lasketaan hiekkaan tai tomuun; siinä ne ovat, kunnes tulee sade ja saa ruohon puhkeamaan. Silloin heinäsirkat kuoriutuvat ulos ja ensi kehitysasteella niitä elättää tämä ruoho. Kun se on loppuunkulutettu, on niiden pakko lähteä ruoanhakuun. Siitä johtuvat nämä muutot, kuten niitä nimitetään."

Tämä tulkinta näytti kylläkin selvältä.

"Minä olen kuullut", sanoi Hendrik, "maanviljelijöistä, jotka sytyttävät tulia viljapeltojensa ympäri pysyttääkseen heinäsirkat loitolla. En voi ymmärtää, kuinka tuli voisi pysyttää poissa — en, vaikkapa yhtämittainen tulimuuri tehtäisiin vainion ympäri. Näillä elukoillahan on siivet, ja ne voisivat helposti lentää rovioiden ylitse."

"Tulet", vastasi Hans, "sytytetään, jotta sauhu estäisi niitä tulemasta; mutta ne heinäsirkat, joita näillä kertomuksilla tavallisesti tarkoitetaan, ovat siivettömiä; niillä onkin nimenä voetgangers (jalankulkijat). Ne ovat oikeastaan näiden heinäsirkkojen toukkia, ennenkuin ne ovat saaneet siipensä. Niilläkin on muuttonsa, jotka usein ovat vielä tuhoatuottavampia kuin täydellisten hyönteisten, joita me täällä näemme. Ne etenevät maata pitkin ryömimällä ja loikkimalla kuin tavalliset heinäsirkat — sillä nehän ovat samaa lajia. Ne jatkavat yhä samaan suuntaan, ikäänkuin vaisto ohjaisi niitä noudattamaan erikoista tietä. Ottamatta lukuun merta tai jotakin leveätä, vuolasta jokea, mikään ei voi keskeyttää niiden kulkua eteenpäin. Pienten virtojen yli ne voivat uida ja suurempienkin, jos niiden juoksu on hidas; ne voivat kiivetä muurien ja talojen yli — yli savutorvienkin — mennen suoraan niiden poikki; ja samassa hetkessä, kun ne pääsevät jonkun esteen toiselle puolen, ne jatkavat suoraan eteenpäin entiseen suuntaan.

"Koettaessaan mennä vuolaiden jokien poikki niitä hukkuu äärettömiä joukkoja ja kulkeutuu mereen. Jos on puheena vain pieni muutto, pysyttävät maanviljelijät toisinaan ne loitolla tulien avulla, kuten kuulitte. Jos taas ilmestyy suuria määriä, eivät tuletkaan mitään hyödytä."

"Mutta kuinka niin, veliseni?" kysyi Hendrik. "Ymmärrän kyllä, että tulet voivat pysäyttää sen lajin, josta puhut, koska sanot niiden olevan siivettömiä. Mutta jos ne sellaisia ovat, kuinka ne pääsevät tulien lävitse? Hypätenkö?"

"Ei, ei niin", vastasi Hans. "Tulet tehdään siinä suhteessa liian leveiksi ja suuriksi."

"Kuinka sitten, veli hyvä?" kysyi Hendrik. "Olen aivan ihmeissäni."

"Niin minäkin", sanoi pikku Jan.

"Ja minä", lisäsi Trüey.

"Niin, nähkääs", jatkoi Hans, "miljoonia hyönteisiä ryömii tuliin ja sammuttaa ne".

"Oho!" huusivat kaikki kummastuksissaan. "Kuinka? Eivätkö ne pala?"

"Tietysti", vastasi Hans. "Ne kärventyvät ja kuolevat — niitä palaa lukemattomia joukkoja. Mutta niiden ruumiit kasaantuessaan paksulta tuleen tukahuttavat sen. Suuren parven ensi joukot joutuvat siten uhreiksi, ja toiset kulkevat turvallisesti näin muodostuneen polttouhrin ylitse. Tästä näette, etteivät tuletkaan voi pysäyttää heinäsirkkojen kulkua, kun niitä on paljon.

"Useissa Afrikan osissa, missä alkuasukkaat viljelevät maata ja sattuvat huomaamaan näiden hyönteisten muuttavan ja suuntaavan kulkunsa heidän vainioitansa ja puutarhojansa kohden, syntyy heidän keskuudessaan silloin heti hurja pelästys. He tietävät tulevansa varmasti menettämään viljansa ja tämän tähden pelkäävät heinäsirkkojen vierailua kuin maanjäristystä tai jotakin muuta suurta onnettomuutta."

"Voimme hyvin ymmärtää heidän tunteensa, sellaista sattuu", huomautti
Hendrik merkitsevin katsein.

"Lentävät heinäsirkat", jatkoi Hans, "näyttävät vähemmän seuraavan määrättyä suuntaa kuin niiden toukat. Edellisiä näkyy tuuli ohjaavan. Usein se vie ne kaikki mereen, jossa niitä tuhoutuu suunnattomat joukot. Muutamissa osissa rannikkoa on löydetty niiden aaltojen takaisin huuhtomia ruumiita uskomattomia määriä. Eräässä paikassa heitti vesi niitä rannalle, kunnes niitä oli läjääntyneinä neljä jalkaa korkeaksi harjanteeksi viidenkymmenen mailin pituudelta! Useat tunnetut matkailijat ovat vakuuttaneet haihtumisen tällaisesta ainejoukosta saastuttaneen ilmaa niin laajalti, että se tunnettiin sadan viidenkymmenen mailin päähän sisämaassa."

"Hei!" huudahti pikku Jan. "Enpä luullut, että kellään olisi niin tarkkaa nenää!"

Pikku Janin huomautusta seurasi yleinen nauru. Van Bloom ei yhtynyt toisten iloisuuteen. Hän oli liian vakavalla mielellä juuri silloin.

"Isä", kysyi pikku Trüey huomatessaan, ettei hänen isänsä nauranut, ja aikoen vetää hänet mukaan keskusteluun. "Isä! olivatko ne samaa lajia heinäsirkkoja, joita Johannes Kastaja söi erämaassa? Raamattuhan sanoo, että hänen ruokanansa olivat heinäsirkat ja metsän hunaja."

"Luulen näiden olevan samoja", vastasi isä.

"Minä uskon, isä", liittyi Hans vaatimattomasti puheeseen, "etteivät nämä ole aivan samoja, mutta läheistä sukua. Raamatun heinäsirkat olivat oikeata Gryllus migratorius-lajia, ja erilaisia kuin Etelä-Afrikan, vaikkakin hyvin samanlaisia tavoiltaan. Mutta", jatkoi hän, "muutamat kirjoittajat epäilevät tuota kohtaa kokonaan. Abessinialaiset sanovat, että Johanneksen ravintona oli akasiapuun [engl. kielessä locust = heinäsirkka; locust tree = akasiapuu. Suom. muist.] hedelmiä eikä hyönteisiä."

"Mikä sinun oma mielipiteesi on, Hans?" kysyi Hendrik, jolla oli suuri luottamus veljensä kirjatietoihin.

"No, minun mielestäni", vastasi Hans, "ei sitä tarvitse kysyäkään. On vain sanan merkityksen vääristämistä otaksua, että Johannes söi akasiapuun hedelmiä eikä hyönteisiä. Olen varmasti sitä mieltä, että viimemainittuja tarkoitetaan raamatussa; ja mikä saattaa minut niin uskomaan, on se, että näitä kahta ruokalajia, 'heinäsirkkoja ja metsän hunajaa', usein käytetään yhdessä, niinkuin ne nykyäänkin ovat elatuksena monilla heimoilla, jotka ovat erämaan vapaita kansalaisia. Sitäpaitsi on meillä hyviä todisteita siitä, että kumpiakin käyttivät erämaan kansat ravintonaan raamatun aikoina. On sentähden vain luonnollista otaksua, että Johannes, ollessaan erämaassa, oli pakotettu nauttimaan tätä ravintoa, aivan kuten moni matkustaja nykyaikana on syönyt sitä kulkiessaan halki erämaiden, jotka ympäröivät meitä täällä Etelä-Afrikassa.

"Olen lukenut monta heinäsirkkoja koskevaa kirjaa", jatkoi Hans; "ja kun nyt raamattu on tullut mainituksi, täytyy minun sanoa, että minä puolestani en tunne näistä hyönteisistä ainoatakaan kertomusta, joka olisi niin todenperäinen ja kaunis kuin itse raamatussa. Luenko sen, isä?"

"Kaikin mokomin, poikaseni", sanoi kenttäkornetti, hyvillään poikansa esittämästä pyynnöstä ja keskustelun suunnasta.

Pikku Trüey juoksi sisempään huoneeseen ja toi suunnattoman nidoksen, joka oli nidottu vuohennahkakansiin ja jonka kiinnipitiminä oli pari vankkaa messinkihakaa. Se oli perheraamattu; ja salli minun tässä huomauttaa, että samanlainen kirja on melkein jokaisen buurin talossa, sillä nämä hollantilaiset siirtolaiset ovat protestanttista ja raamattua rakastavaa väkeä — jopa siihen määrin, etteivät pidä minään taivaltaa sataa mailia neljä kertaa vuodessa, käydäkseen "nacht-maalilla" eli pyhällä ehtoollisella. Mitä siitä arvelet?

Hans avasi kirjan ja ryhtyi heti käsiksi profeetta Joelin kirjaan. Helppoudesta, jolla hän löysi kohdan, huomasi hänen nähtävästi hyvin tuntevan kirjan, jota hän piteli käsissään.

Hän luki seuraavaa:

"Pimeyden ja sumun päivä, pilven ja synkeyden päivä; niinkuin aamurusko levitettynä vuorten yli tulee lukuisa ja väkevä kansa, jonka vertaista ei ole ollut ijankaikkisesta asti eikä sen jälkeen enää tule ijankaikkiseen aikaan saakka. Sen edellä kuluttaa tuli, ja sen takana korventaa liekki; niinkuin Eedenin tarha on maa sen edellä, vaan sen takana kuin autio korpi, eikä mikään siltä säästy. Sen muoto on niinkuin hevosten muoto, ja ne karkaavat niinkuin ratsut. Niinkuin ratsasten ratina vuorten huipuilla, niin ne hyppelevät, niinkuin tulen liekin kohina, joka kuluttaa kulon, niinkuin väkevä kansa, valmis sotaan." "Sen edessä vapisee maa, ja taivaat tärisevät; aurinko ja kuu pimenevät, ja tähdet kadottavat valonsa." "Kuinka karja huokaa, karjalaumat hämmästyvät! sillä ei heillä laidunta ole, lammaslaumatkin nääntyvät."

Vieläpä yksinkertainen Swartboykin saattoi tajuta tämän kuvauksen runollisen kauneuden.

Mutta Swartboylla oli paljon sanottavaa heinäsirkoista, kuten innoitetulla Joelillakin.

Näin puhui Swartboy:

"Bushman ei pelätä springhaan. Bushmanil ei puutarha — ei maissi — ei tattari — ei jotakin springhaanil syötäväks. Bushman itte syö heinäsirkka — hän tulla lihavaks heinäsirkoist. Kaikki syödä springhaanit — kaikki tulla lihavaks heinäsirkka-aikaan. Eläköön springhaan!"

Nämä Swartboyn huomautukset olivat kylläkin tosia. Heinäsirkkoja syövät melkein kaikki Etelä-Afrikassa tunnetut eläinlajit. Eivät ainoastaan raatelijat niitä halukkaasti ahmi, vaan myöskin metsänriistana käytetyt eläimet ja linnut — kuten antiloopit, peltokanat, helmikanat, kanakurjet ja, ihmeellistä sanoakin, eläinten jättiläinen — suunnaton elefantti — kulkee maileja saavuttaakseen heinäsirkkojen muuttoparven. Kesy siipikarja, lampaat, hevoset ja koirat ahmivat niitä yhtä suurella halulla. Vielä eräs omituinen tosiseikka — heinäsirkat syövät toisiansa. Jos joku niistä vahingoittuu, niin että se estyy etenemistä, käyvät toiset heti sen kimppuun ja syövät sen.

Bushmannit ja muut Afrikan alkuasukkaat käyttävät, valmistaakseen heinäsirkat syötäviksi, jonkinlaista ruoanlaittotemppua; ja koko illan Swartboy oli puuhannut valmistaakseen tuon säkillisen, jonka oli kerännyt. Hän "keitti" ne näin:

Ensin hän keitti tai oikeastaan höyrytti ne, sillä ainoastaan hiukkasen vettä pantiin pataan. Sitä kesti kaksi tuntia. Silloin ne otettiin padasta ja niiden annettiin kuivaa; sen jälkeen niitä pudisteltiin pannussa, kunnes kaikki sääret ja siivet irtautuivat ruumiista. Puhdistamistoimitus, jolloin Swartboyn paksut huulet olivat viskaimena, suoritettiin sitten, ja niin päästiin sääristä ja siivistä. Silloin olivat heinäsirkat valmiita nautittaviksi.

Hiukan suolaa vain tarvittiin antamaan niille enemmän makua, kun kaikki läsnäolevat maistoivat niitä, ja jotkut lapsista niistä pitivätkin. Useiden mielestä ovat näin valmistetut heinäsirkat meriäyriäisten veroisia.

Kun ne ovat aivan kuivia, survotaan ne toisinaan jonkinlaiseksi jauheeksi, ja siitä tehdään eräänlaista sekoitusta lisäämällä vettä joukkoon.

Ne kestävät pitkät ajat, kun ovat hyvin kuivatuita; ja usein ne ovat ainoa ruokavarasto, johon köyhemmät alkuasukkaat voivat turvautua kokonaisena kulutuskautena.

Monien heimojen kesken — erityisesti niiden, jotka eivät ole maata viljeleviä — heinäsirkkojen tulo on riemun lähde. Nämä ihmiset menevät säkkeineen ja useinpa kuormajuhtineen keräämään ja tuomaan niitä kyliinsä; ja silloin niitä kootaan ja pannaan varastoon suunnattomat kasat, samalla tapaa kuin viljaa.

Näistä asioista jutellessa kului ilta, kunnes oli aika laskeutua makuulle. Kenttäkornetti meni ulos vielä kerran tarkastamaan tuulta; ja sitten pienen kraalin ovi suljettiin, ja perhe kävi levolle.

5. luku.

HEINÄSIRKKOJEN LENTO.

Kenttäkornetti nukkui varsin vähän. Levottomuus piti häntä valveilla. Hän kääntelehti ja heittelehti ja ajatteli heinäsirkkoja. Toisin ajoin hän nukahti ja uneksi heinäsirkoista, sirkoista ja kaikenlaisista suurista pitkäsäärisistä, mulkosilmäisistä hyönteisistä. Hän oli iloinen, kun ensi valonsäde tunkeutui hänen huoneensa pienen akkunan läpi.

Hän hypähti pystyyn; ja pysyen tuskin alallaan pukeutuakseen hän ryntäsi ulos taivasalle. Oli vielä pimeä, mutta hän ei halunnutkaan nähdä tuulta. Hänen ei tarvinnut nykäistä höyhensulkaa tai pitää hattuansa ylhäällä. Totuus oli liian selvä. Navakka tuuli puhalsi — lännestä!

Puoliksi ymmällä hän juoksi kauemmaksi ollakseen asiasta varma. Hän juoksi, kunnes selviytyi aidoista, jotka ympäröivät kraaleja ja puutarhaa.

Hän pysähtyi ja tunnusteli ilmaa. Valitettavasti oli hänen ensi vaikutelmansa oikea. Tuuli puhalsi suoraan lännestä — suoraan heinäsirkkaparvesta. Hän tunsi jo noista inhoittavista hyönteisistä tulevaa hajua: ei ollut enää syytä epäillä.

Van Bloom palasi taloonsa apein mielin. Hänellä ei ollut enää toivon rahtuakaan säästyä tuosta kauheasta vierailusta.

Hänen ensi ohjeensa oli, että kaikki talossa irrallaan olevat liinavaatteet ja puvut piti koota ja pakata perhearkkuihin. Mitä! Olisiko luultavaa, että heinäsirkat söisivät niitäkin?

Kyllä, todellakin — sillä nämä kaikkinielevät elukat eivät ole turhantarkkoja. Ne eivät näytä valikoivan mitään erikoisia kasveja. Kirpeän tupakan lehdistä ne näyttävät pitävän yhtä paljon kuin maissin makeista ja mehevistä. Ne nielevät pellava-, puuvilla-, vieläpä flanellipalasiakin kuin ne olisivat kasvien pehmeitä vesoja. Kivet, rauta ja kova puu ovat jotensakin ainoat esineet, jotka säästyvät niiden raivoisalta pureksimiselta.

Van Bloom oli kuullut tästä, Hans oli siitä lukenut, ja Swartboy vahvisti sen omasta kokemuksesta.

Siispä kaikki, mikä oli turmeltuvaa, pistettiin huolellisesti piiloon; ja sitten valmistettiin murkina ja syötiin hiljaisuudessa.

Kaikkien kasvoilla kuvastui raskasmielisyys, koska hän, joka oli kaikkien pää, oli hiljainen ja masentunut. Mikä muutos muutamassa tunnissa! Vielä edellisenä iltana kenttäkornetti ja hänen pieni perheensä nauttivat täysin onnestansa.

Oli vielä yksi toivo, vaikkakin heikko. Sataisiko kenties? Tai tulisiko kylmä päivä?

Kummassakaan tapauksessa, sanoi Swartboy, eivät heinäsirkat voisi kohota lentämään — sillä ne eivät voi lentää kylmällä tai sateisella säällä. Jos sattuisi kylmä tai kostea päivä, täytyisi niiden jäädä paikoilleen, ja ehkäpä tuuli kääntyisi jälleen, ennenkuin ne jatkaisivat lentoansa. Tulisipa rankkasade tai kylmä, pilvinen päivä!

Turha pyyntö, turha toive! Puoli tuntia sen jälkeen, kun aurinko nousi afrikalaisessa loistossa, ja sen kuumat säteet vinosti valahtivat yli nukkuvan joukon, lämmittäen hyönteiset eloon ja toimintaan, ne alkoivat ryömiä, hypellä, ja sitten kuin yhdestä yllykkeestä lukemattomat joukot nousivat ilmaan. Tuuli pakotti niitä siihen suuntaan, mihin se puhalsi — suoraan alttiiksiheitettyjä maissivainioita kohti.

Lentoon lähdettyänsä ne olivat vähemmässä kuin viidessä minuutissa kraalilla ja laskeutuivat ympäröiville vainioille kymmenin tuhansin. Hidasta oli niiden lento, hiljaista niiden laskeutuminen, ja alhaalla olijoiden silmissä ne näyttivät tuiskuavalta mustalta lumelta, joka putoili suurin höyhenenkevyin hiutalein. Muutamassa silmänräpäyksessä ne peittivät maan kokonaan, kunnes jokainen maissinkorsi, joka kasvi ja pensas kantoi satoja. Ulompana tasangollakin, niin kauas kuin silmä kantoi, olivat laidunmaat paksulta niiden peitossa; ja kun suuri muuttoparvi sitten kulki talosta itäänpäin, peittivät ne jälleen auringon kehrän kuin pimennys.

Ne näyttivät liikkuvan määrättyjen välimatkojen päässä toistaan ylempänä, jälkijoukot alituisesti lentäen eturintamaan ja sitten pysähtyen syömään, kunnes näiden edelle vuorostaan tulivat toiset, jotka olivat lentäneet niiden ylitse samalla tapaa.

Niiden siipien aiheuttama ääni ei ollut vähimmin ihmeellinen ilmiö; se muistutti tasaista tuulenhenkeä, joka leikitteli puiden lehvissä, tai vesirattaan ääntä.

Kaksi tuntia kesti ylimenoa. Enimmän osan aikaa van Bloom ja hänen väkensä olivat pysytelleet sisällä ovet ja ikkunat kiinni. Näin he menettelivät välttääkseen tuota epämiellyttävää tulvaa, sillä tuulen ajamat elukat iskevät usein poskea vastaan niin voimakkaasti, että se tekee kipeää. He eivät myöskään halunneet tallata epämieluisia häiritsijöitä ja survoa niitä jalkojensa alle, kuten heidän olisi täytynyt tehdä, jos olisivat liikkuneet ulkosalla, missä maa oli paksulta niiden peitossa.

Myöskin sisään ryömi paljon hyönteisiä ovien ja ikkunoiden raoista, ja ahnaasti ne nielivät kaikki kasvisaineet, joita sattui olemaan lattialla.

Kun nuo kaksi tuntia olivat päättymäisillään, katsahti van Bloom ulos. Sankin parvi oli kulkenut ohi. Aurinko paistoi jälleen; mutta mihin se paistoi? Ei enää viheriöille vainioille eikä kukkaiseen puutarhaan. Ei. Ympäri taloa, joka suunnalla, pohjoisessa, etelässä, idässä ja lännessä, kohtasi silmää vain lohduton erämaa. Ei ruohonkortta, ei lehteä näkynyt — yksinpä kaarnakin oli kuorittu puista, jotka nyt seisoivat kuin Luojan käden surkastuttamina. Jos tuli olisi hävittänyt maata, ei se olisi voinut jättää sitä autiommaksi ja hyljätymmäksi. Ei ollut jäljellä puutarhaa, ei maissi- tai tattarivainioita, ei ollut jäljellä maatilaa — kraali oli keskellä erämaata!

Sanat eivät voi kuvata kenttäkornetin mielenliikutusta sillä hetkellä.
Kynä ei voi kuvata hänen tuskaisia tunteitaan.

Moinen muutos kahdessa tunnissa! Hän saattoi tuskin luottaa aisteihinsa — hän saattoi tuskin uskoa sitä todeksi. Tiesihän hän, että heinäsirkat söivät hänen maissinsa ja vehnänsä ja puutarhansa vihannekset; mutta hänen mielikuvituksensa oli ollut vallan riittämätön kuvittelemaan sitä äärimmäistä hävitystä, joka todella oli aikaansaatu. Koko maisema oli muuttunut toiseksi — ruohosta ei ollut puhettakaan — puut, joiden ihanoita lehviä tuulenhenki vain pari lyhyttä tuntia sitten leyhytteli, olivat nyt lehdettömiä, pahemmin vahingoittuneita kuin talvella. Itse maankamara näytti muuttaneen muotoa. Hän ei olisi tuntenut tätä omaksi maatilakseen. Jos omistaja olisi ollut poissa heinäsirkkojen muuton aikana ja lähestynyt saamatta tietoa tapahtumasta, niin on hyvin luultavaa, ettei hän olisi tuntenut omaa asuinpaikkaansa.

Rodulleen ominaisesta tyyneydestä luopumatta kenttäkornetti jäi pitkäksi aikaa äänettömäksi ja liikkumattomaksi.

Hänen lapsensa keräytyivät lähelle ja katselivat — nuoret sydämet tuskaisesti sykkien. He eivät voineet täysin käsittää sitä vaikeata asemaa, johon tämä tapaus oli heidät saattanut; ei heidän isänsäkään sitä aluksi käsittänyt. Hän ajatteli ainoastaan hyvän satonsa tuhoutuessa kärsimäänsä vahinkoa; ja jo tämäkin, ottaessamme huomioon hänen eristetyn asemansa ja mahdottomuuden asiata auttaa, oli kylliksi aiheuttamaan hänelle varsin suurta huolta.

"Mennyttä! Kaikki mennyttä!" huudahti hän murheellisella äänellä.
"Onnetar — Onnetar — jälleen olet julma!"

"Isä! Elä sure", sanoi pehmeä ääni; "olemmehan kaikki vielä elossa, olemmehan täällä luonasi"; ja samalla pieni valkea käsi laskeutui hänen olalleen. Se oli suloisen Trüeyn käsi.

Tuntui kuin olisi enkeli hänelle hymyillyt. Hän kohotti lapsen syliinsä ja hellyyden puuskassa painoi hänet sydämelleen. Tuo sydän tunsi lohtua.

"Tuo minulle kirja", sanoi hän, puhutellen yhtä pojista.

Raamattu tuotiin — sen jykevät kannet avattiin — värssy valittiin — ja kiitoslaulu kohosi keskellä erämaata.

Kirja suljettiin; ja muutamaksi hetkeksi kaikki polvistuivat rukoukseen.

Kun van Bloom nousi jälleen pystyyn ja katsahti ympärilleen, näytti erämaa vielä kerran "iloitsevan ja kukoistavan kuin ruusu".

Sellaisia taikavoimia ovat alistuvaisuus ja nöyryys ihmissydämelle.

6. luku.

VALJAISIIN JA LIIKKEELLE.

Vaikka van Bloom luottikin täydesti korkeimman olennon suojelukseen, tiesi hän, ettei tullut jättää kaikkea Jumalan huomaan. Sellaista uskontoa ei hänelle oltu opetettu; ja hän ryhtyi heti toimeen selviytyäkseen ikävästä asemasta, johon hän oli joutunut.

Ikävä asema! Niinköhän! Se oli enemmän kuin ikävä, kuten kenttäkornetti alkoi huomata. Se oli vaarallinen.

Kuta enemmän van Bloom mietti, sitä varmemmaksi hän tästä tuli. He olivat keskellä synkkää, paljasta tasankoa, joka vailla ainoatakaan viheriäistä laikkaa levisi niin kauas kuin silmä kantoi. Kuinka paljon kauemmaksi, sitä hän ei voinut arvata; mutta hän tiesi, että muuttoheinäsirkkojen hävitykset toisinaan ulottuivat tuhansien mailien alalle. Oli varmaa, että juuri ohi kulkenut oli levinnyt hyvin laajalti.

Selvää oli, ettei hän enää voinut jäädä kraaliinsa. Hänen hevosensa, karjansa ja lampaansa eivät voisi elää ravinnotta; ja jos ne tuhoutuisivat, mistä hän ja hänen perheensä saisivat elatuksensa? Hänen oli pakko jättää kraali. Hänen täytyi lähteä laitumen hakuun aikaa tuhlaamatta, — heti. Elukat, jotka yli tavallisen ajan olivat tarhaan suljettuina, ilmaisivat jo erilaisin huudoin kärsimättömästi haluavansa ulos. Pian niillä olisi nälkä; ja vaikeata oli sanoa, milloin niille voitaisiin ruokaa hankkia.

Ei ollut varaa aikaa hukata. Joka tunti oli tärkeä — ei minuuttejakaan saanut tuhlata neuvottomassa epäröimisessä.

Kenttäkornetti käytti ainoastaan muutaman hetkisen harkitakseen. Nousisiko hän jonkun parhaimman hevosensa selkään ja ratsastaisi yksin laidunta etsimään vai olisiko parasta valjastaa vankkurien eteen ja ottaa kaikki heti mukaan?

Pian hän ratkaisi pitäen jälkimmäistä menettelyä edullisempana. Joka tapauksessa hänen olisi ollut pakko muuttaa nykyiseltä paikaltansa — jättää kraali kokonaan.

Hän voisi yhtä hyvin ottaa kaikki mukaansa heti. Jos hän lähtisi yksin, voisi kestää kauan, ennenkuin hän löytäisi ruohoa ja vettä — sillä molempia tarvittiin välttämättä — ja sillaikaa hänen karjansa saisi kärsiä.

Nämä ja muut mietteet aiheuttivat hänen päätöksensä valjastaa ja lähteä matkalle vankkureineen, hevosineen, karjoineen, lampaineen, taloustavaroineen ja koko perheineen.

"Valjaisiin ja liikkeelle" kuului käsky; ja Swartboyn, joka ylpeili saavuttamastaan vankkurien ajajan maineesta, nähtiin heiluttavan bamburuoskaansa kuin pitkää ongenvapaa.

"Valjaisiin ja liikkeelle!" kertasi Swartboy sitoen kahdenkymmenen jalan siimaansa uutta "paukuttajaa", jonka oli punonut antiloopinnahasta.

"Valjaisiin ja liikkeelle!" toisti hän, saaden suunnattoman ruoskansa paukkumaan pistolin lailla; "kyllä, baas, minä valjastaa"; ja saatuaan selville, että hänen "voorslag'insa" oli oikeassa kunnossa, Swartboy asetti bambu-varren talon seinää vasten ja meni kraaliin kootakseen vetojuhdat.

Suuret vankkurit, sitä lajia, joita jokainen Kap-farmari omistaa ja joista hän ylpeilee, olivat talon seinämällä. Nämä ensiluokkaiset ajoneuvot — oikeat katetut vankkurit — oli tehty kenttäkornetille parempina päivinä, ja niissä hänellä oli ollut tapana viedä vaimonsa ja lapsensa "nachtmaalille" ja vrolykheideihin (huveihin). Siihen aikaan veti niitä kahdeksan komean hevosen valjakko ratisevin pyörin. Valitettavasti oli niiden sijalla nyt härkiä; sillä van Bloomilla oli vain viisi hevosta hevostarhassaan, ja ne tarvittiin ratsuiksi.

Mutta vankkurit olivat melkein yhtä hyvät kuin ennenkin — melkein yhtä hyvät kuin niiden ollessa kenttäkornetin naapurien, Graaf Reinetin buurien kateutena. Mitään ei ollut särkynyt. Kaikki oli paikoillaan — "voorkist" ja "achter-kist" ja sivu-arkut. Niissä oli lumivalkea katos, jossa oli "fore-clap" ja "after-clap" ja sisäpuolella taskut, kaikki täydellisinä; ja pyörät somasti veistetyt, hyvin sijoitettu ajomiehen istuin ja "disselboom" (vehmaro) sekä vankka puhvelinnahkainen "trektow" (vetohihna). Mitään ei puuttunut, mitä vankkureissa tulee olla. Ne olivat todellakin paras osa kenttäkornetille jäänyttä omaisuutta, sillä ne olivat yhtä arvokkaat kuin kaikki härät, karja ja lampaat hänen taloudessaan.

Sillaikaa kun Swartboy Hendrikin avustamana otti kiinni kaksitoista vetojuhtaa ja kiinnitti niitä vankkurien vehmaroon ja vetohihnoihin, kuormitti "baas" itse, Hansin, Tottyn sekä myös Trüeyn ja pikku Janin auttamana, huone- ja tarvekaluja. Tämä ei ollut vaikea tehtävä. Pienen kraalin "kotijumalat" eivät olleet lukuisat, ja pian ne olivat sijoitetut tilavien ajoneuvojen joko sisäpuolelle tai ympärille.

Noin tunnin kuluttua olivat vankkurit kuormitetut, härät valjaissa, hevoset satuloituina, ja kaikki oli valmista liikkeelle lähtöä varten.

Ja nyt nousi kysymys: minne?

Tähän asti van Bloom oli vain ajatellut pääsemistä tältä paikalta — paeta ympäröivän aution erämaan tuolle puolen.

Nyt oli välttämätöntä päättää mihin suuntaan oli matkattava — perin tärkeä mietittävä.

Todella tärkeä, kuten pieni harkinta osoitti. Menisivätkö he siihen suuntaan, johon heinäsirkat olivat menneet, vai siihen, josta ne olivat tulleet? Kummallakin taholla he saisivat mahdollisesti matkata useampia kymmeniä maileja tapaamatta suupalaakaan ruohoa nälkäisille elukoille; ja siinä tapauksessa ne sortuisivat maahan ja menehtyisivät.

Tai matkustajat voisivat kulkea johonkin muuhun suuntaan ja löytää ruohoa, mutta ei vettä. Vedettä he saisivat pelätä ei ainoastaan karjan, vaan itsensäkin tähden — pelätä henkensä menettämistä. Tärkeätä oli siis, mihin päin he kääntyisivät.

Ensin kenttäkornetti mietti lähteä siirtokuntaa kohti. Lähin vesi sillä suunnalla oli noin viidenkymmenen mailin päässä. Se oli kraalista itäänpäin. Heinäsirkat olivat menneet juuri sille taholle. Ne olivat jo tähän mennessä hävittäneet koko maan — ehkäpä veteen asti tai sen tuollekin puolelle.

Olisi perin uhkarohkeata lähteä siihen suuntaan.

Pohjoispuolella oli Kalaharin erämaa. Toivotonta olisi ohjata kulkunsa pohjoiseen. Van Bloom ei tiennyt ainoatakaan keidasta erämaassa. Sitäpaitsi olivat heinäsirkat tulleet pohjoisesta. Kun ne ensin havaittiin, ajautuivat ne etelää kohden; ja siitä asti, kun niiden nähtiin kulkevan tähän viimemainittuun suuntaan, olivat ne jo epäilemättä hävittäneet tasankoa kauas etelään.

Kenttäkornetin ajatukset kääntyivät nyt länteen. On totta, että parvi oli viimeksi lähestynyt lännen puolelta; mutta van Bloom arveli niiden ensin tulleen pohjoisesta ja tuulen äkillisen kääntymisen saattaneen ne muuttamaan suuntaa. Hän luuli, että länttä kohti kulkemalla päästäisiin pian ulkopuolelle sitä aluetta, jonka ne olivat paljaaksi riistäneet.

Hän tunsi jonkun verran lännenpuolista tasankoa — ei paljoa kylläkään, mutta tiesi, että noin neljänkymmenen mailin päässä oli lähde, jonka ympärillä oli hyviä laidunmaita ja jonka veteen hän voisi turvata. Hän oli kerran käynyt siellä hakiessaan erästä elukkaansa, joka oli kulkenut niin kauaksi. Se oli silloin todellakin näyttänyt karjalle paremmalta kuin hänen oma paikkansa, ja hän oli usein ajatellut muuttaa sinne. Sen suuri etäisyys asutuista siirtomaista oli estänyt häntä niin tekemästä. Vaikka hän olikin kaukana rajan takana, oli hän yhä jonkinlaisessa yhteydessä siirtomaan kanssa, kun sitävastoin yhteyden ylläpito olisi äärimmäisen vaikeata kaukaisemmalta seudulta.

Nyt kun muutkin syyt puhuivat sen puolesta, palasivat hänen ajatuksensa vielä kerran tuolle lähteelle; ja harkittuaan vakavasti vielä hetkisen hän päätti lähteä liikkeelle länteen päin.

Swartboyn käskettiin kääntää ympäri ja suunnata länttä kohti. Bushmanni hypähti viipymättä istuimelleen "voorkist'ille", paukautti mahtavaa piiskaansa, pani pitkän valjakkonsa suoristumaan ja lähti liikkeelle yli lakeuden.

Hans ja Hendrik olivat jo satulassa ja tyhjennettyään kraalit elukoista ajoivat koirien avulla ammuvia ja määkiviä eläimiä edellänsä.