language: Finnish

KAPINOITSIJA

Kirj.

Ilmari Kianto

Kuopiossa, Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino, 1910.

SISÄLLYS:

Runosynti.

I.
Miehen sydän.
Joulu.
Taistelija.
Suvilaulu.
Susijuttu.
Pro Karelia.
Kaksi karjalaispoikaa.
Vankeuteen raastetun muistoksi.
Tsinovniekka.
Seitsemän henkeä hirtetty.
Nostatus Vienalle.
Runoilija Erkon haudalle.
Työn orjille.
Tupaantuliaiset.
Leipäpappi.
Maalainen pääkaupungissa.
Taidemaalaaja J.K. Kyyhkysen haudalle.
Likellä Helsinkiä.
Käymäsiltään korvessa…
Koettelemus.
Yökirjan lehti.
Kriitikko.
Kun niitetään.
Syysyön virsi.
Yksin kadulla.
Eräs hautaruno.
Abi male spiritus.
Inhimillistä.
Maallikon jouluvirsi.
"Laureatus".

II.
Tutustuttuani.
Kihloihin.
Morsiamelle.
Häähymni.
Nocturno.
Epätoivo.
Katkelma.
Avioliitossa.
Erillään…
Juhannusyönä…
Kesäyön kirje.
Runoyritys isäksi tultua.
Tuutulauluja.
"Sydämen säveleet",
Maanjäristyksen päivä.
Tytöstä äidiksi.
Resignatio.

RUNOSYNTI.

    Vaiva vanha — runosynti
    miestä joskus vietteleepi
    sointuja sovittamahan,
     kieliä kiristämähän.

    Kyllä kylällä hokevat
    niekkoja nimevämpiä,
    seppoja soreampia
    laulun töille löytyväksi.

    En mie kilvoille kisoa
    enkä hirnu hippasille,
    sallin sirkkojen siristä,
    niekkojen näpähytellä.

    Elkätte mullen murisko,
    kanneskelko kaunanpäitä,
    jotta myös minäkin joudan
    sopessani soittamahan!

    En ma tuota tunnekkana,
    mist' on tullut tämä tauti,
    tämä virma vihan alainen,
    tämä sairaus salainen.

    Lieneekö verissä, vekara?
    vaiko vienyt viiman teitse:
    Ruijan rannoilta, romuska,
     taikka ihka Inkeristä? —

I.

MIEHEN SYDÄN.

    Harva tuntee,
    harva tuntekoonkaan
    sydämeni pohjasäveleet…
    Kaikki nähkööt,
    tulkitsemaan tulkoot
     Tunteideni synkät pintaveet!

    Mailman tuhmat,
    kauniit kana-naiset
    juorujansa julki soittakoot!
    Mahdit maiset,
    uroot akkamaiset
     ansoinensa jälkeen koittakoot!

    Lapsi pieni,
    airut jumal'hengen
    lempeyteni yksin nauttikoon!
    Hälle parhain
    kukka kevättarhain
     kirkkahasti aina auvetkoon!

JOULU.

    Kuljen kaunista katua.
    Muistan muinaista satua:
    Seimen lasta,
    Seimen lasta,
    Inehmoista taivahasta…
    Kysyn, itseltäni kysyn:
    Mikä, mikä on Joulu? —

    Akkunoista aarteet hohtaa,
    Kaikkialla silmä kohtaa
    Kyntteleitä,
    Enkeleitä,
    Kullan kirjo-kimpaleita.
    Noihin katson — noista kaikkoon.
    Kysyn: mikä on Joulu?

    Ja mun sydämeni vastaa,
    Näin se vastaa seimen lasta:
    Syytön olet, piltti kulta,
    Että synnyinjuhlan sulta
    Ryöstänyt on maailma
    Tämä kurja, kavala!

    Epäjumalamme jalo:
    Seimen lapsi — tähden palo!
    Rikkaan riemu — köyhän haikee,
    Köyhän ärsyttäjä vaikee —
    Sellainen tuo tuttu koulu,
    Ystävämme, armas Joulu!

    Akkunoista aarteet hohtaa,
    Katse kaikkialla kohtaa
    Enkeleitä,
    Enkeleitä,
    Joit' ei edes siivet peitä —
    Taidepyhyyksiä vaan,
    Jumaloita maan.

    Onko valhetta tuo taulu,
    Kansan kauno, lasten laulu?
    Valhettako "valon juhla";
    Jolloin kristikunta tuhlaa
    Kauneutta,
    Rikkautta,
    Vaan ei paljon rakkautta,
    Rikkautta riemukseen —
    "Köyhät?" — "Kuolkoot puutteeseen!"

    Kuljen kaunista katua,
    Muistan muinaista satua:
    Seimen lasta,
    Seimen lasta,
    Rakkauden Ruhtinasta?…
    Lausun, itsekseni lausun:
    "Valhepyhä on Joulu."

TAISTELIJA.

    Taistella tahdon
    totuuden tähden,
    iskeä suoraan
    kaikkien nähden
   valhetta vastaan —
    valtoja vastaan!
    Iskeä niin
    että suuttuvat suuret
    kansani kahlitun
    julkiset jumalat!
    Iskeä niin
    että haihtuvat humalat…
    iskeä niin
    että repeevät juuret
    "Eedenin puusta"…
    Iskeä niin
    että nyyhkivät naiset
    hempeäjärkiset — rukoilevaiset.
    Iskeä niin
    että itsekkin itken,
    itken ihmisten pelkuriutta,
    uskojen hulluutta — sydänten sutta.

    Lienenkö syntynyt
    tähden sen alla,
    miss' oli hurmetta hyytävä halla,
    pakkanen ryskyi honkia halkoin
     — sielläkö aatteni alkoi?

    Siellä jos alkoi — virkanpa vielä:
    tähtiä muitakin loisteli siellä,
    kimmelsi kirkkaasti talvinen tanner,
    tunturit uljaina huippunsa näytti —
     riemu mun rintani täytti.

    Ah! enkö taistelon kirpeimmän kesken
    ikuisen Jumalan merkkejä huomais?
    Tunnossa ihmisten ilkeyttä säälis;
     elämän ehtoja huokais?

    Julmaks mua soimaatte,
    soinnuttomaksi —
    ei! minut arvatkaa
    onnettomaksi.
     Tunnen ma kaiken,
    mit' eissäni väikkyy,
    huomaan ma kaiken,
    mi horjuu ja säikkyy —
     siksi mun vereni
    leimuu ja läikkyy
     valhetta vainutessa!

(1906.)

SUVILAULU.

1.

    Taas on kesä. Taas on kesä.
    Niitty loistaa. Aalto lyö.
    Marja maassa. Puussa pesä.
    Kaikkialla luomistyö…

    Miksei, miksei ihminenkin
    nuorru kera kukkaisten?
    Miksei lailla lintusenkin
    laula virttä vapauden?

    Miksei niinkuin virta vankka
    syökse halki korpimaan,
    niinkuin kosken ryöppy rankka
    etsi alkuvoimoaan?

    Miksei, miksei ihminenkin
    irtau talviroudastaan?
    Miksei loista, loimu, lennä
    niinkuin luonto luomissaan?

2.

    Minä tahtoisin nousta maasta
    niinkuin tuores ruoho
    jälkeen suvisateen,
    ja tuottaa ilon ihmisille
     ja itselleni…

    Minä tahtoisin nousta maasta
    niinkuin lintu,
    joka petoeläimiä pelkää,
    ja liitää taivaan avaruuksiin
     kevein siivin…

    Minä tahtoisin erkaantua maasta
     ja riitaisilta rannoilta
    niinkuin haaksi,
    ja täysin purjein
    kiitää ulapalle —
    ja ainoastaan ystäväni kanssa
     meren syvyyksillä keinahdella…

    Taikka tahtoisin minä
     niinkuin ukkosen salama
    iskeä tähän maahan
    niin että jäljet jäisi
    ja vuorten perustukset järkkyisi
    Ja sitten singota takaisin pilviin.
     Niin tahtoisin minä — —

3.

    Oli Suomessa ennen niin kaunis usko
    Esivaltaan ja Jumalaan —
    nyt vain verenpunainen aamurusko
     luo pirtteihin hohdettaan.

    Ja usko, tuo vanhan kansan taika,
    on haihtumassa tuuleen niinkuin tuhka:
    On tullut etsimysten uusi aika —
    on lakaistava maasta rahka…

    Niin kaunihisti kirkon risti kiiltää,
    Niin juhlakuminalla kellot soipi, soipi —
    Mut sielua tuo kaikki viiltää, viiltää…
    Ken tarinoihin enää luottaa voipi?

    Ei nuori vanhaa ymmärrä — ei vanha nuorta,
    Se leikki ikuinen käy maailmassa:
    He kiertää kumpainenkin samaa vuorta
    ja kaiho kumpaakin on kiehtomassa…

    Kaiho? Mikä?
    — Kaiho kauniiseen ja hyvään!
    Kaiho onneen, rauhaan sekä pyhään!
    Totuus sentään niistä suurin on,
    Totuus? — saalis taistelon.

4.

    En tiedä mitään kauheampaa
    kuin että nuori syntyy vanhana —
    En tiedä mitään kaunihimpaa
     kuin että vanha säilyy nuorena.

    En tiedä mitään surkeampaa
    kuin kylmä mieli suuriin tehtäviin,
    Kun kirkontäydet kansaa saarnaan nukkuu
     ja nuoret, vanhat — tylsään tyytymykseen hukkuu.

5.

    Vanhan kansan virsikirja,
     tuo on kaunis Kalevala,
    jutun oudon jutteleepi,
    sadun soman soitteleepi:
     Kuinka neitsyt Marjatalle
    poika syntyi puolukasta,
    kuinka vanha Vironkannas
     poijan kastaa karskahutti
    Karjalaisten kuninkaaksi…
    Kuinka vanha Väinämöinen
    tuosta suuttui ja häpesi,
     heitti koko heimojoukon,
    nosti puuhun purjehensa,
    läksi läylinä merille,
    eikä tullut ukko utra
     enää konsana kotihin — —

    Onkos tätä tarinata
     nykypolvi pohtinunna:
    että miksi Väinämöinen
    noin on suuttui ja häpesi?
    Miksei maahan mahtununna
     kera pienen piian piltin?

    Miepä luulen että ukko
     siitä suuttui ja syäntyi,
    jotta Suomen vanha kansa
    luopui tiedon temppelistä,
    hylkäsi Jumalan viljan,
    otti vastaan vennon vieron,
     liian liukkaan ja lipevän.

    Itse iki-tietäväinen,
     luonnon pyhän palvojainen,
    jok'ei juuri joutavoinut
    eikä peljännyt pöpöjä,
    hänpä tunsi tunnossansa,
    järkähtihen järjessänsä
    jotta jo jokehen juoksi
     usko uusi —— se uninen.

    Siksi suuttui vanha viisas,
     siksi käänsi selkäpuolen —
    mutta muistattekos, nuoret,
    muistattekos, minkä lausui
    ukko utra purrestansa
     muille maille matkatessa?

    Noin hän lausui lauhamielin:
    "Kyllä tästä tieltä siirryn,
     lähden omin konttineni,
    mutta muistakaatte jotta
    vielä tietäjänkin taika
    tässä maassa tarvitahan:
    uusi sampo, uusi kannel,
     uusi päivyt sekä kuuhut!"

    Ennustus on esiin käynyt,
    aika tullut tuulen siivin,
    Nyt jo kansa kalevainen
     uutta kaitsijata kaipaa,

6.

    Pois korulauseet ja juhlanhuuma!
    Ne tekokukkia ovathan vaan.
    Kun kotikujille joudumme täältä —
    taas arki peittää maan.

    Ja edessä on elämä murheinensa
    ja todellisuus tuo harmaa,
    Ja olemassa-olon taistelu vaan
    Se yksin on varmaa, varmaa…

    Oi miks emme luo tätä elämää niin
    ett' arkikin maistuis kuin juhla?
    Miks intonsa tehtyihin tunnelmiin
    moni meistä niin turhaillen tuhlaa?

    Ei elämä laulua ole vaan,
    ei myös rahan-ahnasta työtä —
    Me nouskaamme kyntäjiks, kylväjiks maan
    nyt keskellä valkoista yötä!

    Me kylväkäämme ne siemenet,
    joist' taimivi Jumalan vilja,
    sen Jumalan, jonka me kuulemme
     oman rintamme riidoissa hiljaa…

7.

    Jos ei nuoret uskalla —
    niin kukas uskaltaa??
    Jos ei nuoret kiistaan käy —
    Ei miestä missään näy!

    Maailman meno moinen on:
    Ei kukaan mitään saa,
    jos kaikki toinen-toisiltaan
    vain valmist' odottaa.

    Totuuden leikki moinen on:
    Yks alkaa yksinään!
    Ja Rohkeus ja Rakkaus
    vain häll' on kilpenään.

    Elämän sääntö moinen on:
    Yks sortuu uhmassaan.
    Mut kymmenet ja tuhannet
    käy häntä seuraamaan.

    On suurta elää elämä,
    kun kutsuu suuri työ!
    Kun orjan kahle kirveltää
    ja värjyy vangin yö.

    On suurta nousta taisteloon,
    kun tiedon torvet soi;
    Kun ihmisjärjen jumaluus
    sielussa salamoi.

    On suurta olla marttyyri,
    jos sitäi vaaditaan:
    Näin siltaa Valoon, Vapauteen
    alati laaditaan.

(Ruovesi 1908.)

SUSIJUTTU.

    Pitkä on talvi pohjoinen,
    Lunta jo taasenkin syytää,
    Huomenna kai kova pakkanen
    Jälleen vertamme hyytää…

    Pitkä on talvi Slaavien maan —
    Viimat ne Tomskista viiltää,
    Pakkaskirkkaassa ilmassa vaan
    Kirkot ja sapelit kiiltää.

    Kuulkaa susia Siperian,
    Kuinka ne ulvovat yössä!
    Siellä on niitä tuhansittain
    Juoksussa, julmassa työssä…

    Sudet on susia aina vaan —
    Niitä et lampaiksi muuta,
    Eivät ne pelkää jumaliaan,
    Eivät ees pyssynsuuta…

    Oh! sen tarinan tunnette kai
    Susi kun tyttösen raastoi?
    Tyttösen vaatteihin pukeutui,
    Mökille juoksi ja haastoi:

    "Aukase armas, minä se oon,
    Irroita uksesi salpa!" —
    Pääsi niin roikale mökkihin,
    Ihmisen iski kuin kalpa.

    Niin, se on talvinen tarina vaan,
    Lapsille surkean tuttu,
    Mutta kun sudet käy ympäri maan,
    Muistuu taas mieleen se juttu.

    Emme me satuja uskoa saa
    — Satujen mennyt on aika —
    Mutta kun sudet käy ympäri maan,
    Silloin on tehtävä — taika.

    Taika se nyt olis tämmöinen:
    Taikurit entiset hiiteen!
    Hornaan ne vanhat vampyyrit:
    Puolueet — jako viiteen!

    Nouskoon kansa tää kerrankin
    Pitkästä torkunnastaan,
    Nouskoon vihasta vimmankin
    Yhtenä yhteistä vastaan!

    Siinä on taika, mi tepsivi,
    — Taiat ne muut ei auta —
    Hornaan, niin sanon, nuo puoskarit,
    Menkööt siivosti hautaan!

    Turha on neuvoni. — Tiedän sen.
    Laulajan sauvaa ken seuraa?
    Sydämet kaikki syttää vois ken?
    Pedot kun väijyvät peuraa…

    Meillä on susia sielläkin,
    Missä ei ulvontaa kuule.
    Meillä käy viimoja silloinkin,
    Kun ei tundroilta tuule.

    Sudet on meillä suvuissa,
    Verissä veikkojen veitset.
    Suomen ruumista runnelleet
    Aina on — omat peitset.

    Helppo on syöstä vainoojan
    Kansan riitaisen kiistaan,
    Äksyt toisiinsa ärsyttäin
    Itse tarttua riistaan…

    — — Kurjako liian, kurjako lie
    Taulu, min tässä mä maalaan?
    Suottako mainetta Suomen tien
    Armotta alhaalle laahaan?

    Kuulkaa: yksi on lohdutus vaan
    Pahojen pakkaisyössä:
    Talvea kestä ei ainiaan
    — Sudet: vain talvin on työssä.

    Kerran on keikkuva kevätkin
    Ylitse murheisten maiden!
    Lakkaava laukanta suttenkin
    Nälkäisten, raateliaiden.

    Silloin Suomeenkin suhahdus
    Keikkuvan kevään tuulee!
    Silloin kultaisten käkien
    Täälläkin kukkuvan kuulee.

    Silloin meilläkin valjeta vois
    Yö, joka nyt ei loista,
    Karjalan karhukin nousta pois
    Vuosisatojen soista…

    Silloin, Suomeni, sulaos, oi,
    Viritä viimeinen virsi —
    Slaavien vapauslaulu kun soi,
    Kirvota kirottu kirsi!

16/3 1908.

PRO KARELIA.

    Vienan virroilta Laatokan ääriin
     huokaus — kuulkaa — Karjalan kaikuu!

    Siellä on tuhansia huokailevaisia,
     tuhansia huolihen hukkuvaisia,
    itkeväisiä — kiroilevaisia,
    elämän tuskissa turmeltuvaisia…
     Siellä on köyhyyttä,
    selkien köyryyttä,
    siellä on alhaista, ainaista nöyryyttä;
     sielujen orjuutta,
    ruumiiden raihnautta,
    siellä on kaikkea, kaikkea kurjuutta…
    Siellä on tuhannen koettelemusta!
     Siellä on vapauden aurinko — musta.

    Siellä, ah siellä
    silti on kansa,
    jota ei surmahan suistaa saa!
     Värjyvin huulin, kädet ojollansa,
    iäti itkien oikeuttansa,
    soittaen karstaista kanneltansa
    veljesmaahan se kurkottaa:
    "Pelastakaa!"

    "Pelastakaa!"
    Näin kaikuvi ääni
    orjien yöstä, ruoska kun soi.
    Vienan virrat ja Vienan lääni —
    — Suomi, ah, varjele ystävääni —
    Miksikä teidätkin luoja loi? —-
    Ääni se yhä vaativi, oi:
    Pelastakaa!"

    Kuinka, ah, taidamme teitä me auttaa,
    kun on itsellä vaiva ja työ?
     Myrsky, näettehän, kiskovi lauttaa,
    ankkurit liikkuu,
    Venheet kiikkuu,
    köydet jo katkee, riehkoina riippuu —
     Meillä on ukkosen ilma ja yö…
    ääni kuin piiska taas vastahan lyö:
     "Pelastakaa!"

    — Oh sinä heimoni hempeä, arka,
    oh sinä arka, oh sinä parka,
    konsa sun otsasi korkenee
    ja konsa sun jalkasi kantaa?
     Nyt sinä heikkona yössäsi horjut,
    vimmassa viuhdot, turmaasi torjut…
    Ken sulle auvosi antaa?
     Ken?

"Pelastakaa!"

    — Huutosi kuulen, Karjala kurja,
     huutosi kuulen, oh sinä nurja,
    huutosi kuulen
    pauhussa tuulen —
    ja rintahan mull1a
    syttyy oh syttyy,
     hehku niin hurja…

"Pelastakaa!"

KAKSI KARJALAISPOIKAA.

(Polkupyöräilijän näky.)

    Syksyn synkeän illalla,
    matkalla maailmalle
    kaks poikaa tiellä ma yllätin
     — matkalla maailmalle.

    He maantien palletta marssivat,
    erätaivalta talotointa:
    reput seljässä vaan, kepit kourissaan
    tietä pitkää ja ilotointa…

    — Mä orhini rautaisen harjalta
    alas hyppäsin maantien laitaan:
    "hei terveh teille, te raikkahat,
    nyt yksissä matata taitaan!"

    Mä Vienan Karjalan viesteistä
    heti poijilta udella aloin:
    kas, kas mikä into jo ilmestyi!
    mikä lieska se brihoissa paloi!

    Mut "Pakinat" kussa kun mainitsin:
    kas! silmänsä iskivät tulta:
    "ah voi, sehän armahin lehtinen on,
    sitä roistot ryöstä ei multa!

    Ma kuuntelin poikien jutteloja,
    noin aattelin sielussa silloin:
    nää poijat ne tietävät enemmän
    kuin vanhat Suomessa milloin!

    Viistoist' oli vuotias toinen vaan,
    mut toinen seitsemäntoista;
    he veljekset olivat veriltään
    ja syntyisin — köyhästä koista.

    Ei ikävä poikia kiusannut,
    oli kyynelet kätketty "nyytiin";
    Isä innokas heidät opastanut
    oli varhain jo mailman kyytiin.

    Syys-ilta se synkästi hämärsi,
    kun lausuin mä hyvästit heille
    ja ratsuni selkään taas hyppäsin
    pois rientäen — omille teille.

    Mut sieluni kas: kuni lääkettä
    oli saanunna nuorilta noilta,
    ei syksyä enää se tuntenutkaan,
    kevätkirkkaus kiiri vain soilta!

    "Hei vaan!" noin silloin ma päättelin,
    — "Ei kuole koskaan se kansa,
    mi turman tullen on tajussaan
    ja holhoopi — lapsiansa!"

    Ja minne taas mieleni murtuikaan,
    kuink' kurjia kuvia loikaan,
    niin konsaan en voi minä unhoittaa
     niitä kahta karjalaispoikaa!

(1907,

VANKEUTEEN RAASTETUN MUISTOKSI.

    Mieheen nuoreen tutustuin
    alla Vienan taivaan.
    Ihmisehen ihastuin,
    valistajan vaivaan.

    Tunsin: "tuoss' on Vienan puu,
    Karjalan honka nuori,
    Vaikka mitä tapahtuu,
    seisoo niinkuin vuori!"

    Kesä silloin kauneinnaan
    Vienan vesillä hymyi,
    Pilvet kaikki piilossaan
    taivaallakin lymyi.

    Honka nuori huoleton
    nosti latvoansa:
    "Uhtuassai juhla on,
    juhlii heimokansa!"

    — Suistui suvi suloineen,
    saapui syksy tumma.
    Lensi viesti Vienan veen:
    nyt on siellä kumma —!

    Iskenyt on salama
    hongan nuoren huippuun:
    vääristänyt, kamala,
    oksat vahvat suippuun!…

    Sydämeni synkistyi,
    itkin hongan kohtaa:
    "Kenpä siellä korvessa
    huminaa nyt johtaa?"

    Turha itku, vaikerrus!
    viesti uusi lentää:
    Iski honkaan salama —
    honka kasvaa sentään.

    Honka kasvaa. — Jumalat,
    kuulkaa korven pauhu!
    Honka kasvaa. Salamat
    turhaan sytti kauhun!

    Honka kasvaa, horju ei,
    vaikka taivas ärjyy,
    vaikka latvan lieska vei,
    ydin yhä värjyy.

    Honka kasvaa! — Ihmiset!
    nähkää Vienan voima:
    Turhaan iski korpehen
    kirous ja soima…

    Heimoveljyt! Sinä juur
    oot se nuori honka,
    jot' ei saanut sortumaan
    vainon hirmu-lonka.

TSINOVNIEKKA.

    Kuittijärven ulapalla matkavenhe soutaa;
    Orjat kiskoo airoillaan — herra maata joutaa.

    — Ken sie laiska lienetkään, kun siun maata maistaa?
    Tuuli puskee vastapäin, — päivyt selkään paistaa.

    Kuittijärven ulapalla matkavenhe kiikkuu,
    Orjat puree hampaitaan, huulet hiljaa liikkuu…

    — Suusi tukkoh, tuhma mies, ta kisko kiiruumpata!
    A mie muuten näytän siul ruskoi nagaikkata!

    Ruunun herra, tsinovniekka, venheen pohjall' loikoo,
    Ruoskaa kourin koprailee, koipiansa oikoo…

    Aallot ärjyy äkäpäät — herra äkäisemmin,
    Räiskähtäessä hyökyveen kiljuu kiukkuisemmin:

    — Malta sie! — niin uhkailee — jahka maihin astun
    Tyrmäh pahat passitan vot että tässä kastun!

    Hijoo orjat hampaitaan, eivät virka mitään,
    Tekis miei nauramaan — uskalla ei sitä.

    Ruunun herra, tsinovniekka, votkapullon tempaa,
    Kaataa kiero kurkkuunsa, virkkaa vihaisempaan:

    — Millaiset lie jumalat teillä, juhtakansa,
    Koska aina vastaiseen tuivaa tuuliansa?

    Nostaa orjat otsiaan, vastaa vanhin heistä:
    "Jalot meill' on jumalat — ylen hyvät meistä.

    Meitä myötätuuloseen kaunihisti kantaat,
    A kun sie vain matass' oot, heti vastah antaat."

    Kuittijärven ulapalla saattovenhe soutaa.
    Orjat salaa naureksii — herra maata joutaa.

SEITSEMÄN HENKEÄ HIRTETTY.

(Riimileikki).

    Luin juuri mä lehdistä uutisen —
    Sen huomannut lienenkin miksi?
    Piir'oikeus Pietarin tuominnut
     oli seitsemän hirtettäviksi.

    Kas kas — minä iloitsin itseksein
    se ei ole suinkaan monta!
    Näet Jaappanin koirille syötettiin
    satatuhatta onnetonta.

    Oi jumalankiitos: siis seitsemän vaan!
    Ei paljon se kihnuta nuoraa!
    Ja metsää ei liioin myös haaskanne,
    Jos käyttää — vain yhtä suoraa!

    Mut miksikä sentään seitsemänkään?
    taas alkoi hautoa järki:
    kun puukkonsa yhtä vain tarkoitti
    joista kaikista katkesi kärki!

    Oi voi mikä syntinen aivoitus
    tämä lieneekin päässäni mulla?
    Ja jos sen santarmi tietää sais,
    minut pantais kai samaan rullaan!

    Siis älkäämme tutkiko tuomiota,
    »jotta ei meitä tuomittaisi»,
    vaan luokaamme hiukkasen huomiota:
    Miten hallitus rauhansa saisi?

    Yks konsti ois tietysti hirttääkkin
    joku miljoona jatkoksi sarjan,
    mut säälihän säätäjän säyseän käy
    verikohtaloa tuon karjan.

    Siks ehdottaisimme viisaampaa:
    Ei ainutta uutta hirteen!
    Vaan pankaa ne vanhat roikkumaan
    ja yhtykää itkuvirteen!

    Näet kaikki jos kaulatut kaivetaan
    ylös kurjista kuopistansa,
    ja luurangot riukuihin riipustetaan:
    Ihan varmasti herääpi kansa!

    Kun pääkallot toreilla irvistää…
    ja rangot helisevät yössä…
    Ja kirkkoja kylkiluut köynnöstää…
    ja tehtaita, jotka on työssä:

    Niin varmasti, varmasti tepsivi tuo:
    ei haluta halpahan joukkoon!
    Ja kaikki ne pommit ja potaatit nuo
    jää järkejään — romuloukkoon.

    Noh niin. En laula ma laajempaan —
    Pian tympäännytte kai virteen —
    Tulin näitä mä aatelleeksi vaan,
    kun seitsemän taas meni hirteen.

(Helsinki, talv. 1908.)

NOSTATUS VIENALLE.

    Nouskoon Vienan Karjala,
    nouskoon sorron alta,
    Tulkoon vapaus, valkeus,
     tulkoon kansan valta!

    Ei ole pahempi kärsimys
    vapauden vainon alla
    kuin on pitkä pimeys —
    vuosisatojen halla.

    Yksilöitä jos vangitaan,
    piestään tai piikitellään:
    Mitäs siitä, jos kansa vaan
    herääpi henkeen hellään.

    Siihen sinun on käyminen,
    Karjalan nuori kansa:
    Tuleen karhun on käyminen
    ja seistävä paikallansa:

    Seiso! Äl' väisty väkeäkään:
    Kuuntele kumun ääntä!
    Soittele omaa kanneltas,
    äl' anna itseäs kääntää:

    Nouse, nouse jo kapinaan
    ihmisoikeutes tähden!
    Nosta silmäsi ylös vaan
    koko mailman "nähden!

    Siihen sinull' on oikeus,
    nouse jo pois, jalo orja!
    Kohta kuulukoon kumaus —
    Herää heimoni, sorja!

(Suomussalmi—Kajaani v. 1907.)

RUNOILIJA ERKON HAUDALLE.

(Seppelsanoja).

    Suru Sinut tappoi — suru,
    Isänmaasi haavain huoli,
    Kansan kaksimielen lautta
    J.H. Erkko meiltä kuoli.

    Suru miehen tappoi — totta.
    Tuska hällä oli suuri.
    Kärsimyksen kalpa sattui
    Erkon elämähän juuri.

    Runoilija? — ei hän kestä
    Ajan arjen pyörtehessä:
    Iskee innoin muka muiden,
    Mutta — itkee sydämessä.

    Uni kaunis urhon kaatoi,
    Kun se valeheksi vaihtui;
    Ihanteensa raivo raatoi,
    Irvihaamuiksi ne haihtui.

    Ihanteisiinsa mies särkyi
    Kesken taisteloa kuumaa —
    Särkyikö? Ah ei! vaan nukkui,
    Nukkui täynnä huolten huumaa.

    Tunsi ettei laulut tepsi!
    Tunsi ettei aatteet auta!
    Tunsi että kaiken kaihon
    Vaimentaa vain harmaa hauta!…

    On kuin kuollessaan hän sentään
    huutanut ois meille, meille:
    "veikot, siskot, jatkakaatte!
    — Itse työnnyn Tuonen teille.

    Luokaa kumpu kiiruhusti,
    Ei oo aikaa kuollehille:
    Minä kummun alta seuraan
    Teitä voiton tanterille…"

    Kiitos Sulien, ikinuori,
    Ihmisyytes ihanteista:
    Enemmän kuin kenkään toinen
    olit tosi tovereista.

(Suomussalmelta 20 p. marrask. 1906).

TYÖN ORJILLE.

(Porvarillinen tunnelma murrosvuosilta).

    Sinutko unhoittanut oisin — työmies
     sinut, mi lakkaamatta otsas hiess'
    isäimme maata muokkaat, raadat,
    sen korpihongat hirmuisimmat kaadat
    ja kivet väännät, raivaat,
    ojat kaivat…
     Sinutko unhoittanut oisin?

    On omatunto mulla arka,
     ja sydän kärsii, sydän parka,
    ja häpeenpunat nousee poskilleni,
    kun muistan, näen, kuinka veljilleni
    vuos'satain pitkään onpi pahoin tehty,
     vääryyttä tehty —

    Sun vihas vastaan herroja ma tiedän
    ja raivos myös ja hirmuaikees — siedän,
    joskoht' en arvaa ihastella noita,
     mut ymmärtää, ah ymmärtää mä koitan…

    On sulla syytä vihaas — vainoos ei,
     mut järkes viha villitykseen vei
    kuin viepi jokaisen, mi kauan
    on tuta saanut raateluita rauan
    ja tahtoo kostaa, kostaa vaan
     raateluksiaan.

    On mailma paha. Herruus hallitsee!
    ja pappi, laumain sielut villitsee
     tuot' uskomahan että niin on pakko
    ja ettei tässä auta lakko —
    näet Esivalta: se on "jumalalta"
    ja lait on laatinunna "pyhä valta",
    ja ihminen, mi nousee noita vastaan,
     nousee — niin väitetään —- Jumalaa vastaan.

    En ole pappein puoltaja ma tässä,
    mut valtaa kaikkein pelkään elämässä;
     jos roistoja lie paljon ylähällä,
    niin itsekkyyttä myös on alahalla,
    ja talonpoika sortaa torpanmiestä,
    ja toinen köyhä toistaan uhkaa piestä;
    näet kaikki itseään vain aattelee
     siks toistaan raatelee.

    Mut ihmisyys jos saatais sillä lailla
    ett' yhtyis kaikki yhdeks valtaa vailla
     ja jokaisella oikeus ois sama,
    ja sivistys ois kaikkein kannattama:
    niin riemumielin tervehdin ma tuota
    ja lähden mukaan, vaikk' en luota,
    sun mukaas lähden, sorron soturi,
     mä — aatteen ritari!

    Et mua seuraas kaipaa? — Tiedän sen.
     näet heimo mull' on "herrashenkinen",
    ja itse "herraks" lienen kasvatettu
    ja herrasvaloihin myös vannotettu
     Ei siitä riitaa, mutta kuitenkin
    mun salli seurata sua sotihin
    joukossa jossain — varaväessä
    ja auttaa tykkejäsi — vastamäessä,
    jos tarvitaan…
     noin vaan: jos tarvitaan!

    Vaan siihenkään jos minunlaist et huoli
    näet voishan vihlaista mua nuoli
    ja pakoon lähteä siis voisin —
     niin salli että edes etääll' oisin
    ja kuni runoniekka taikka maalaaja
    sun sotaretkes ikuistaisin ja
    ne sankarloistoon saatteleisin
     ja jälkeen tuleville kertoileisin…

(1906.)

TUPAANTULIAISET.

    Pirtti valmis! Palkit paikoillaan!
    Liesi lämmin. Keitto maistaa.
    Kelpaa elää. Kaikki reilassaan!
    Akkunoista valot syksy-yöhön paistaa…

    Pirtti valmis — Entäs ihmiset:
    Onko hekin valmiit loistamaan?
    Onko valmiit niinkuin tuloset
    kylmää, pimeyttä poistamaan?

    Nuoret, nuoret. Käykää työhön vaan!
    Kirveet ruostumaan ei jouda nurkkiin.
    Elon kartano on suuri, suuri —
    Raukka hän, ken nukkuu omaan turkkiin.

    Nuoret, nuoret! Ryhti muistakaa:
    Vanhaan pyhään vainen vanhat tyytyy.
    Nuorien oikeus on riehahtaa
    Kunnes heiltäi verisuonet hyytyy!

    Nuoret, nuoret! Tärkein tietäkää:
    Itsenäisyys onpi elon ehto;
    Sortoa jo varhain sietäkää!
    Hautaan keinuu kultaisinkin kehto.

    Kapinaa on mailman parhain paini,
    jolla voimaa lie, hän varmaan voittaa.
    Taikauskon turmelusta vastaan
    täytyy nuorten aina ruoskaa soittaa!

    Elon onni vasta silloin löytyy,
    kun on kurjuus kaikki kuoletettu.
    Valherauhaa itsekäs vain nauttii,
    joll' on valta valhein valloitettu.

    Nuoret, nuoret! Tehkää työtä lujaa,
    jotta jälkeentuleville turva oisi!
    jotta kerran pitkin kylän kujaa
    ihmisyyden juhlatorvet soisi!

1908.

LEIPÄPAPPI.

    Hän toisen kuoloa odottelee
    tuo muikea mies, tuo lammaspaimen!
     Siks sieluja noin hän voitelee,
    Siks akkojen armoja hoitelee,
    jotk' työnsä kasvaisi vahvan taimen,
    mi hänet virkahan vainajan
     veis ylös — parempaan palkkahan.

    Mut älähän veikkonen nuolaise
    ennenkuin tilkka se tipahtaa!
     Ei karja se kaikk’ ole yhtä laiskaa,
    se huomaa »Matissakin» malkaa ja raiskaa,
    tosin nyt se orjanas sairastaa,
    vaan vaaleissa sitten — se aivastaa
     ja juustonsa »Juusolle» paiskaa…

    Vai pispaksi pitäjään parhaimpaan
    mies mielii nyt kansaa kasvattamaan?
    Noh, kaikki nuhjukset maailmassa
    siis saisikin valvoa »valistamassa»
     salolaumaamme lauhkeaa —

    Sun laisesi lahnan jos sallittu ois
    tätä rahvasta ravasta pestä:
     Sata vuotta se jälkehen jäädä vois
    muun mailman kehityksestä!
     Sillä jos ei miehellä muut’ ole suuss’
    kuin »autuus» ja »asevelvollisuus»
    niin orjanpa kahleihin saarnasi vie —
     ja kiero on kansan tie!

    Ken rakastaa kurjien kunniaa,
    hän oppia selviä suosii,
    hän kansalle koskaan ei kaupita saa
    mitä muut teki vuoksi kuosin,
     Ei saa hän sen mieltä himmentää,
    sen taikuutta tahalla ei täydentää,
     vaan silmiä aukoa siltä.

    Ja mitä hän itse tuntevikaan,
    sitä totuutta saa ei hän peittää,
     hänen täytyy se purkaa sielustaan
    ihan pohjia myöten ja puhtaanaan —
    jotta joukkokin jolloin heräis
    ja voimansa keräis
     ja hennoisi valheensa heittää!

(1906.)

MAALAINEN PÄÄKAUPUNGISSA.

Leo Tolstoi: »Minä näin että, ihmisten edessä, työteliään elämän ihanteen asemesta, oli tyhjentymättömän kukkaron ihanne».

    Vihaan — suren — kärsin.
    Askel jokainen mua polttaa!
    Askel jokainen, jonk¹ astun
    kadulla Helsingin…

    En ymmärrä kuin voivat
    tääll’ ihmislapset elää,
    miss’ ilma niinkuin myrkky
     käy keuhkoon upoten…
    ja löyhkä, sumu, sauhu
    ja kivihiilen katku
    kaikk’ kauneudet kietoo
     kuin käärme saastainen…

    Mit¹ auttavat muodot solevat.
    mitä puvut hienot, korskeat,
    mit’ auttavat liikkeet liukkahat
    tai silkkihatut korkeat?
    — kun kaiken, kaiken kauttaaltaan
    peittää yö
    — väärän sivistyksen työ!

    Nuot naamat kaikki tunnen, arvaan,
     jotk’ »Espiksellä» kohtaan,
    nuot itserakkaat viirut, virnistykset
    niin ilkeästi silmiin hohtaa,
    ja hienot vihellykset
    — ruotsalaisen ylimielisyyden merkit…
     Jo kaukaa huomaan apinan
    ja orjan, muotiin taipujan —
     Hyi! mua todentotta inhoittaa
    se valhe, jossa tämä lauma
    juoksee, puskee, touhuaa
     ja — tyhjää toimittaa!

    Mun vihaks käy se vääryys, jota
     kansa Suomen kantaa, kärsii:
    tää Helsinki sen helmapaise on,
    sen lääkitykseen uhraa rovoistansa
    köyhä kansa…
     Täällä muka sivistyksen ahjo on!
    Tänne muka riennettävä on
    maan kultanuorison;
    ja kehnot vainen jääkööt maille
    — valoa vaille…
     Valoa? — niin:
    Katkuinen kaasulyhty kai se on
    valo verraton.
    Ja kenties lisäks vielä lamput kapakkain
     tai — porttolain…?

    Ma ivaan!
    Sydämeni pohjasta ma ivaan
    näitä markkinoita kulttuurin,
     miss’ ihmislauma pyörii kuni hoijakassa
     soiton rämisevän pauhinassa
     ja elää päiväst' toiseen, tietämättä
     miksi elää… mitä varten riehuu.
     ja tuntematta tuskin omantunnon vaivaa
     siitä että kuoppaa kaivaa
     meidän kaikkein elämälle. —

    Jokainen tunti sekä sekuntl
    vie meiltä, luonnon ystäviltä, elon voimaa!
    Huimaavat hinnat meitä pöyristää,
    ne meiltä, maalaisilta, seljän köyristää
    ne meissä nostaa pahaa verta
     ja tekee katkeroiksi…

    Ne saavat miettimähän kapinaa,
    kapinaa koko herrasvaltaa vastaan
    mi järjestyksellään ei kasvata,
    ei ihmisyyden ihanteihin tähtää,
    vaan itsekkyyteen, vallanhimoon kiehtoo
     ja pettää, kauheasti meitä pettää…

    Oi milloin meillä suomalainen sivistys
    pukeupi puhtahasti kotisarkaan,
    varkaan - kuten nyt -
    käy velkaveroissa ja lainahännyksissä?
    Ja milloin alta vaattehen
    opitaan etsimähän ihminen,
    vain ihminen — ei herraa taikka talonpoikaa!
    Milloinka usko rahan onneen haihtuu?
    Milloinka kirkkokristillisyys vaihtuu
    ja kadullakin joskus nähdä saadaan
    hädässä toinen-toistaan auttajoita —? . . .
    Niin, niin. Me oomme pakanoita,
    me Suomen suuret kristityt
    ja aniharvassa me löydämme
    sen papin, jok’ on sielunpaimen
    myös sielultansa
    ei viraltansa
    taikka — palkaltansa…

    — Virka? virkamiehet? niin,
     kaikki niistä puhuu, niitä kiittää…
    aivankuin maalimass' ei muuta löytyiskään
    kuin virkapaikat, valtakirjat, ylennykset…
     Sanomalehdet niitä rummuttaa,
    ei noilla muuta haastamista liene,
    kuink’ oisikkaan? — niin tosiaan,
    näet virkaorjat niitä kannattaa
    ja niille palkan maksaa
     — vanha taksa…

    »Kaikk’ oomme toisistamme riippuvaiset
    kuin muurahaiset!»
     Vai niin… en vastaa enempää,
    tää melska minua jo iljettää,
    ma tiedän vaan ett' totuus suurin on
    ja velvoittaa se meitä tekohon,
    vaikk' uhratakin täytyis kultaa
     ja saada sijaan multaa — —

    Jää hyvästi sä »sivistyksen kehto», »opin ahjo»!
    Mun henkeni ei täällä viihdy, ei!
    Sen metsämökki helmoihinsa vei.
     Joskohta sielläkin ma karsin vääryydestä,
    mut ilma siell' on puhdas, järki myös,
    ja miestä mitataan vain työss'
     — ei niinkuin täällä, jossa kaiken päällä
    on huvin herraskiilto, valhe-into,
    ykspuolisuuden tylsä tyytymys,
    työn ruumiillisen halpa häpeemys,
     ja itsepettämys — — —

(Helsinki 10 p. lokak. 1907.)

TAIDEMAALAAJA J.K. KYYHKYSEN HAUDALLE.

    Tuntureilla tuiskun tie,
    Alas laaksoon vihur vie:
    Tuntureita kuljit, mies,
    — Minne päättyikään nyt ties?

    Liian varhain vaivuit pois,
    Taitoas viel' tarvis ois!
    Ken nyt loistot Pohjolan
    Loitsii maille maailman?

    Ken nyt kirjaa kimmel-yöt?
    Pohjan päiväin kultavyöt?
    Ken nyt peurat laukkaamaan
    Taikoo meille tauluissaan?

    Paljon loit, mut parhaimmat
    Luomattas jäi haavelmat:
    Unta Lapin aarteista
    öin ja päivin näit sa!

    Kaihomielin hautasi
    Umpeen luomme, toveri,
    Surren koko Pohjanmaa
    Kohtaloas huokajaa.

1.XI.1909.

LIKELLÄ HELSINKIÄ.

(Junatunnelma.)

    Ihmiset oi, oi ihmiset
    Rahan orjat ja raukat
    Mihinkä olette eksyneet,
    Halujen halpain haukat?

    Luonnon olette hyljänneet,
    Ylimmän ystävänne,
    "Huviloihinne" tuhlanneet
    Voimanne, elämänne.

    Miksikä ette edemmäs
    Rientäneet rahoinenne?
    Tuonne suojahan salojen
    Suurine summinenne.

    Miksikä aivankuin kärpäset
    Yhteen iskitte paikkaan.
    Toinen toistenne kiusaksi,
    Hyljäten vapauden raikkaan.

    Houkkia kaikki te lienette,
    Muodista humaltuneita!
    Sokeina synnytte — kuolette —
    Inhoten ihanteita!

    Huviloitanne huomaten
    Aattelen apinoita:
    Kaikki ne puihin kiipeilevät,
    Toinen ei toistaan voita.

    Maalaisrauhaa te etsitte
    Sieltä miss' ei sitä kohtaa.
    Tornejanne ma halveksin,
    Ylpeys niistä vain hohtaa.

    Menkää kerrankin korpehen
    Suurine summinenne,
    Tuonne hoimahan honkien
    Nostakaa huonehenne!

    Siellä teillä on tilaisuus
    Jotakin kaunista luomaan —
    Kansan kärsivän keskehen
    Valoa varoilla tuomaan!

    Ei! Te ettehän ymmärrä
    Mikä on maalaisrauha…!
    Teillä on mielessä mukavuus vaan
    Siellä miss' sivistys pauhaa…

    Elämäänne en kadehdi:
    Sääliä vain se sietää.
    Palatseitanne paheksin —
    Köyhä ne parhaiten tietää.

    Kustannuksella kurjien
    Herruus Suomessa loistaa.
    Kuka teistä lie yrittänyt
    Köyhyyttä koskaan poistaa.

    Kuka teistä lie koettanut
    Veljenä ihmistä auttaa?
    Kuka koskaan lie tahtonut — — —
    Toimia sydämen kautta?

    Ihmiset oi, oi ihmiset
    Rahan orjat ja raukat
    Mihinkä olette eksyneet
    Halujen halpain haukat.

Alberga 15.X.1907.

KÄYMÄSILTÄÄN KORVESSA.

    Täällä tahtoisin asua,
     täällä pohjoisen perillä,
    muodin pahnoja paossa,
    riidan riehuista erillä!
    Siellä mailmalla masennun,
     turhiin tuulihin tuhoun,
    pääni-parkani piloan,
    aivoni ani repelen.
     Siellä sieluni sirotan,
    työllä hullulla humallan,
    jotten konsana kohoa
    oman luontoni oville.
     Siellä jouda en jalosti
    oman syömeni syvihin,
    kuulen kultaisen kuminan
    omantuntoni tuvilta,
    matka miestä maanittavi,
     mies kuulee — ei kumarra.

    Täällä korvessa, kodossa,
     aate elpyvi eloisa,
    oma itseys itävi,
    henki herääpi Jumalan
    mieron taistoja toruen,
     turhuuksia tunnustellen.

    Olla täällä mun oloni,
     olla ainehet elämän,
    toki mies minust' tulisi,
    elon soittaja sopuisa?
     Täällä etsien eläisin,
    en mie liikoja hakisi,
    oisin kukka korpimaalla,
    oisin otsonen salolla,
    sinis aikani eläisin,
     kunis kuolema perisi!

KOETTELEMUS.

(Miehelle, joka löytää nuoren vaimonsa kuolleena.

    Hiljaa, hiljaa!
     Nyt puhukoon vain Jumala!
    Nyt ei enää ihmisvoima auta,
    Ei järki eikä katumukset,
    Ei itku eikä huokaukset,
    Ei uuden elon päätös, siunaukset —
     Kaiken katkaissut on hauta.

    Hiljaa, hiljaa!
    Hirmuinen on leikki lemmen.
    Lahjomaton onpi kosto luonnon,
    Silloin, kun sit' onpi loukattuna,
    Silloin, kun sit' ei oo seurattuna —
    Ihmisparat, milloin, milloin
    Viisahiksi, vakaviksi käytte,
    Milloin?

    Hiljaa, hiljaa!
    Kyllä oikeus löytyy kerran,
    Sit' tunnemme vain vähän verran,
    Rikos kärsimykset tuottaa,
    Emme suinkaan suotta
    Vedä surun nuottaa —

    Kaikki tahdosta on Elon Herran.
    Pistin rinnassasi mies,
    Katso kuolemata silmiin!
    Anna raastaa, anna raastaa hirmusurun!
    Tyydy, jos saat edes murun
    Elämäsi kukkaishaavehista —
    Silloin vasta olet miesten mies…

YÖKIRJAN LEHTI.

    Suden luonto Suomen kansalla!
     (Lie siihen kasvatettu ansalla?)
    Ken sille tehdä tahtoo parhaintansa,
    sen nielemään on valmis vatsahansa
    kuin susi konsanaan —
     totta tosiaan!

    Tuon raatelevan pedon sieluna
    käy salaa urkiskellen — seurakunnan pappi;
    hän, mailman mestari ja akkain rabbi,
    on salasuojelija suulaiden
     — susien.

    Ah! elkööt loukkaantuko lukijain:
     ma totta haastan — kokemuksestain,
    ma pedon luonnon tunnen, papin myös,
    ja tiedän että hukka ulvoo yöss'
    alati ilmaa haistellen
     — hurmetta vainuten.

    Nuo sudet uskollisna paimentansa seuraa,
     ne väijyy metsän villipeuraa
    ja hyökkää kimppuun piilostaan
    ajaen saalistaan
    halk' korven…
     kunnes torven
    ne kuulee soivan korvissaan,
    ja paimen neuvoo karjoaan:
     "Elkäätte tappako,
    mut pureskelkaa vaan,
    näet Esivalta, vihin saatuaan
    vois minut, papin, passittaa…
    siks henki säästäkää
     vain verta päästäkää!"

KRIITIKKO.

    Ken taituri suuri on sielultaan,
    mut taiteilijaks' ei kelpaa maan:
    hän heittyvi kriitikoksi —
     jos muuta ei hoksi.

    Kun kukko aamuisin kauniisti kiikaa,
    hän ahmivi ahnaasti estetiikaa,
    hän pyrkivi tohtoriksi
    ja taiteiden tuomariksi.

    Kas nyt on hän valmis johdattamaan
    kynäniekkoja surkean Suomenmaan:
    hän on tutkinut "ruusujen rikoslain",
     siis auktoriteetti on, tottakai.

    Hän ryhtyvi lehtiin kirjoittamaan
    alakertoja ensin, tosin vaan;
    on nimimerkkinsä B.B.B.
    ja yleisö kuiskaa: "kukahan se —?"

    Vaan kirjailijat hänet huomaavat,
    he nöyrästi kaulansa kaaristavat;
    mut jos joku villitty virnistelee,
    hän tietää saakoon: "se on tohtori Bee!"

    Hän armoa antavi harvoille vaan,
    hän huonosti kätkevi kateuttaan:
    hän nuorena haaveksi —- kirjailijaksi,
    hän joutui — kadunlakaisijaksi.

    Hän lahjomattomaks' itseään luulee,
    siks harvoin mieliä muiden hän kuulee,
    mut ken häntä ivata ilkeäis,
    se varmaan, koito, ei kostotta jäis!

    Hän realismista rummuttelee
    ja uusromantiikkaa hän määrittelee,
    vaan tarkoitusperää hän laisinkaan
    ei kärsi kirjoissa Suomen maan!

    On suuressa määrin hän mahdikas mies:
    hänen palttunsa painavi kukaties
    myös valtion palkinto-jaossa
    hän on käärmeenä vaossa.

    Hän on sangen kuivakiskoinen mies,
    ei koskaan hehku rintansa lies:
    hän pelkää "tunnetta liikaa" —-
    se kuuluu näet estetiikaan.

    Hän "kansallisaatteita" tulkitsee
    ja "korvenraatajist'" fraaseilee:
    ken Helsingiss' istuvi aina —
    näet "kansalta kalliilta" lainaa.

    Hän on vapaamielinen, sehän nyt tietty,
    siks lienee hän nuorten kesken noin pietty:
    hän kirkossa käypi kuin kansa —
    kaikk' klassikot taskuissansa.

    Jos elää saapi, niin tohtori Bee
    viel taideraamatun julkaisee;
    hän tendenssin myrkyt lypsää,
     Bee tietää, mikä on kypsää!

(1909.)