KUN NIITETÄÄN.
Jo niitetään, ah niitetään,
Nyt kaatuu kaunis kukka!
Nyt sortuu sorja heinimaa,
Nyt raukee ruoho rukka.
Ja niinkuin sodan ruumihit
Nuo kedon keijut makaa:
On silmäin säihky särkynyt
Ja katse outo, vakaa.
Ma kuljen yksin säälien,
Ma muistan kesän hurmaa.
Mut niittymiehen viikate
Se soipi vaan ja surmaa!
SYYSYÖN VIRSI.
Kolkosti, kolkosti tuuli suhisee
akkunani alla —
Siellä on pimeys peljättävä,
hirvittävä vallan…
Tummana huljuu taivaan piiri.
Ylhäällä ylläni vonkuu viiri.
Riuku ryskää ja jyskää…
Tuolla, ah tuolla lehmukset huokaa,
ne vanhat, pilviä piirtävät puut,
ne, joiden katveessa kesällä keinuin
kannelta soitellen illan suut
Nyt myrsky lehtiä riipoo ja raastaa,
Syytävi puusta, laasevi maasta —
ne eivät tiedä kunnekka piillä,
kun kuoleman enkeli raivoo!
Ah, alhaalla armahan törmän alla
Siell' aallot mustat raskaasti rantahan loiskuu,
Vesi, kylmänä huuruten, harmaihin paasihin roiskuu,
Tuul’ ulvovi pensaikossa kuin tundralla hukka…
Poiss' poissa on suviset sulot!
Poiss' poissa ne kesäiset kylyt ja ilot,
Nyt kentät ja niityt on paljahat, nulot,
Ei ainutta kukkaista tuoksu,
On loppunut lehdossa juoksu,
Pois lintuset kaijonneet
ja laulunsa vaijenneet —
Totisesti on kuolema tullut!
Voi meitä, me hullut,
jotk' kesällä haaveilemme
ja emme syksyä muista?
—- Nyt lehdet leyhyvät puista,
kaikk' kuihtuvi morsius luonnon
ja myrskyhyn hautaantuu,
hu-huu!
Ken huudahti akkunan alla?
Ken kiljahti pimeydessä?
Lie mielkuva-valhetta vaan —
Miks' miks mua kauhistaa!
Kuka ullakon luukkuhun löi? —
Taas, taas, kuka mylleröi?
Ken kaivolla kalkattaa? — —
Kenties ei kenkään, vaan
mua kammottaa…
On sydämeni raskas ja rauhaton
kuni kuoloa aavisteleisi,
kuni elämän kohtalo armoton
minut jonnekkin julmahan veisi…
Ja veisi kaiken kalleimman multa,
miss' sieluni vielä on viime kulta
ja toiveeni viimeinen,
min turvissa elän ja vartoelen
yöst' yöhön… päivästä toiseen?
Oi Jumala tuntematon!
Joka myrskynä mylvit
Ja tuulena yössä pauhaat,
Mun huokaukseni kuullos,
Sun armohos tuskissa turvaan
Kun yksin oon näin
Mun ikävässäin!
Mun hädässäin!
Ja tiedä en, arvaa en, minnepäin
mun elämäni haaksi lentää —
Sen tiedän ma sentään:
Sinä suur olet, tutkimaton,
Sinä Jumala, julistamaton,
Joka myrskyssä mylvit
Ja ihmistä kammottelet!
Sinä suur olet, tunnustan sen!
— Siks eissäsi vaikenen…
Ruovesi, Lindnäs, 1.10.1908.
YKSIN KADULLA.
Ken yksin joutuu kadulle
ja ystävittä on,
hän mailinahan tuskastuu
ja on niin onneton…
Hän ymmärtää: ei ihminen
oo yksin silloin vaan,
jos heittää hänet kohtalo
kolkkahan korpimaan.
Toki siellä häll' on rinnallaan
Jumalan luonto tuo,
vaan täällä hälle lohtuaan
ei edes luonto suo.
Ja harhatessaan kadulla
vallassa virran veen,
hän seurass' satain tuhanten
nyt vast' on yksikseen!
ERÄS HAUTARUNO.
(Nuorelle maanmittarille).
Synkkään sydänmaahan joutuu ihmislapsi,
kun hän syntyy tähän maailmaan.
Korven kolkot vallat häntä väijyy,
kun hän lähtee tarpomahan taivaltaan.
Ei oo hällä ystävätä monta
taivaan tuulet hälle soittelee.
Yksin kaahlailee hän surun soissa,
yksin uhmaa, voimiansa koittelee…
Vihdoin virvoituksen löytäneensä uskoo:
honkanuotion hän metsään rakentaa.
Öisen lieskan lämpöisehen hehkuun
korpikumppanikseen naisen saa.
Nyt hän luja luulee olevansa
metsän myrskysäitä kestämään.
Häll' on koto, vaimo, työ ja kansa —
ei hän enää harhaa yksinään!
Korven hongat veisaa huminaansa
yllä uupunehen urohon.
Tieteen tuima herra lukee kirjastansa:
"taudin myrkkyhyn mies kuollut on!"
Näinpä Luonto säälitön on aina,
ei se meitä armahtele aikanaan.
Tuomionsa kirot syvälle se painaa,
kaikki kohdistuvan näyttää siihen vaan.
Kaikkiko? Ah eihän suinkaan kaikki:
Ihmishenki sentään lienee kuoloton!
Uuden uskon meihin viiltää murheen veitsi,
konsa joku joukostamme mennyt on.
Mutta ah! Pian yöstä aamu nousee,
halla harmaja, tuo hirmuinen.
Se vie viljan kaikkein kallehimman:
ryöstää ihmistarmon, sydämen.
Tämä tunto yksin, ainoastaan
se se meill' on lohduttaja kuolemaan,
Elon tarkoitus ei pääty hautaan:
se eloonjääneiss' yhä jatkuu vaan.
Me itkeä siis emme saisi, emme,
kuink' armottomalt' tuntukoonkin kohtalo.
On meidän tehtävämme yksi aina:
Elämän tutkimus ja taistelo!
26.XII.1908.
ABI MALE SPIRITUS.
Kateus! Kateus!
Miksi isket sydämeeni?
Ilkeästi, julkeasti
raatelet mun ihanteeni!
Kunnia ja mainevalta?
Menkää pois, te henget pahat,
Menkää pois mua kiusaamasta,
Onnenpotkut, lahjarahat…
Jumalani, jumalani,
päästä miestä mammonasta!
Tuhansiin tuo myrkky uppos —
Säästä miestä saastumasta!
Abi male spiritus!
Taiteilijan henki paha
se se onpi, se se onpi:
mailman loisto — suuri raha.
INHIMILLISTÄ
On mulle edullista — virkkoi ystäväni Strix:
myös hiukan olla tuttu Senaattorin kanssa,
hän paljon vaikuttaa voi auktorteetillaan
ja kiel' on kiukka, tiedän, rouvallansa.
— Kai mar! ma myönsin: työs on tärkeää,
tietysti kukin agiteeraa aatteitansa!
Vaan hiisi sentään taatkoon sinatyörskaa:
mies! kuinka aijot kestää juorujansa?
MAALLIKON JOULUVIRSI.
(kun se suuri juhla aina uudelleen lähestyy)
1.
Oi jos vielä lapsen lailla
joulun viettää saisi!
Oi jos synnyinmajan mailla
aatto armahtaisi!…
Joulupuussa juhlapukki
kultasarvin kiikkuis,
Juhlan tonttu: Joulu-ukki
lahjoinensa liikkuis…
Maistuis maamon herkkupalat…
miel' ei mitään vailla —
Beetlehem ja lipeekalat
liukuis yhtälailla…
Rinkeleitä, enkeleitä
kaikkialla oisi…
Taatto vanhan isämeitä
soreimpana soisi…
Vaan on vierryt vieno valta,
mennyt armas aika:
Laps on noussut lattialta —
loppunut on taika.
Poiss' on usko unelmiin ja
sadun tähden saattoon.
Turvautua en enää saa ma
joulujuhlan aattoon. — —
Läpi kuusen kultarihman
mailina mulle vilkkuu,
Sieltä näen nyt vihan vihman,
jossa ilot ilkkuu!
Näen ma elon erhetykset,
kristikunnan petteet;
Kuulen kurjain nyyhkytykset,
hengen herjat hetteet —
Kaikkialla kärsimystä,
kaikkialla hätää!
valheellista viihtymystä,
vilppiä ja mätää!
Itse joulun aate armain
pirstaleina paistaa,
Ydin ylhä — kauhein, karmain
nyt on mulle maistaa…
2.
En sure minä kuitenkaan, en kuitenkaan
että lapsuuden joulu näin sielusta haipunut on.
Sitä suren minä vaan, sitä vaan
kun ymmärrän nyt, miten onkaan se aatteeton
Mut surussani mun on mukana tuhannet muut.
Koko yhteiskuntaa se sydämen juuritun viiltää.
Sitä aivankuin kuiskivat pensaat ja puut —
nuo kaikki, joill' ei ole onnea juhlassa kiiltää…
3.
Minä tahtoisin rukoilla rukouksen
tänä vuoden pimeinnä yönä:
niin hehkuvahenkisen, puhtoisen,
niin kaihoisen ja niin tuskaisen
se että myös täyttyis työnä…!
Sopusoinnun voimia huutaisin mä
polon ihmisen paimentajaksi,
sekä Sydäntä että Järkeä,
kiputunnon tulista kärkeä
oman onnemme ohjaajaksi!
Minä seimen prinssihin vetoais en
korulausekin tummin turhaan,
Minä vetoisin omaan orpouteen,
iki ihmisen pyhään itseyteen,
joka itkevi onnensa murhaa.
4.
Jos elon myrskyssä
ma hukkasinkin kyvyn
nauraa ja nauttia,
kun saapuu joulu _
en sitä kieltää voi ma muuta..
Ma iloitsen,
kun lapsosen
näen vilpittömin mielin,
riemukielin
kuppelehtimassa kuusen alla…
Sen sentään varon etten hälle ma
käy syöttämähän kristin uskoa
torttuin ja livekalain kanssa
tai etten lahjojansa
enkeleiden kerro kantamiksi
Näin teen mä siksi
että ne
oon itse työlläni ma hankkinunna
silloin kun rikkaat rintahani töykki,
mut — enkeleit' en missään huomannunna!
5.
Lapsi kulta, lintunen,
Ystäväni parhain,
Nauti sinä, naura vaan
jouluinesi varhain!
Sydämeni pohjasta
nautintos suon sullen.
Riemuitse, ah, riemuitse
Aaton armaan tullen!
Kyllä vielä mailma viekas sulta
riemus ruusuisimman ryöstää koittaa.
Sinullenkin, pieni piltti kulta,
hornan kellot kehnot korvaan soittaa.
Oi jos rintaas saisin isketyksi tulta,
jolla mailman murheet voisit voittaa?
Nauti sinä, naura vaan,
Muusta ethän tiedä.
Sydän sull' on paikallaan,
ei se pilkkaa siedä.
Nauti vieno, viaton.
Joulun jumal — tahraton!
(1908.)
"LAUREATUS".
(Kun minut haastettiin oikeuteen "Jumalan pilkasta").
Taistele loppuun saakka!
Taistele sieluni, kestä!
Raskaus on kantaa taakka,
Maailman pettämys, pilkka.
Taistele, vaikka se painaa!
Ihminen, vapautes orja,
Taistele yksin ja aina,
Onnessa orpo,
Pian olet kenties vainaa —
Sitten et jaksa…
Ihminen myrskyssä muista:
Ei meri iäti möyry!
Hetkien heikkous suista:
Aallot ei alati pauhaa!
Tuuli ei henkeäs raasta:
Raivokin etsivi rauhaa.
Kerran on tyyntyvä ilma,
Saapuvi lauha…
Helppo on soutaa.
Katkera mielesi malta!
Herjasta herkee!
Vihasi armahan alta
Kunnian kukkaset itää.
Kaunis ei koskaan haihdu,
Mikä on pyhää, se pitää,
Nousevi mullasta valheen,
Kohtalo surmaa ei sitä —
Vaikka sun surmais.
Iskenet liiaksi lujaa,
Hurjana huoltesi vuoksi?
Rientelet riuhuen kujaa,
Uhmaten korpien yötä? —
Iske! Kulje kuin tahdot:
Kunhan et tuskastu työtä!
Aatteesi puolesta seiso
Vasten tai myötä —
Uskoen voittoon…
10.V.1909.
II
TUTUSTUTTUANI.
(Neiti M:lle.)
Ma edessänne oon kuin murhamies:
Te sairaaks satuitte vain minun tähden?
Mun kiihkopuheissani kukaties
on Teidän kuumehenne alkulähde.
Kas niin. Nyt siis on Teidän vuoro —
Ma ensin kärsiä sain Teidän tautta!
Mun sielussani soitti hornan kuoro;
ei kukaan tahtonut mua auttaa…
Sellaist' on elämä! Me kaikki täällä
vain sairastella saamme toisten vuoksi.
Kun toinen parhaillaan käy ruusuin päällä
niin toiselle jo karkaa myrsky luoksi.
Pikku neiti: Vilpittömin mielin
Teitä tervehdin nyt tuskissanne:
Jos tilaisuuden saisin: kaunokielin
huojentaisin Teidän taakkoanne.
Tehköön Teidät terveeks tieto siitä
että sairautenne minuun koskee.
Omatuntoni ei mua paljon kiitä —
Sairaan ruoska terveeseen myös iskee.
28.4.1904.
KIHLOIHIN.
Kun sydän tuiki täysi on,
ken silloin osaa laulaa?
Mun riemuni nyt rinnastuu
vain rakkauteni paulaan —
"Tyttö! niin sua lemmin
etten voi kertoakkaan…"
Ja onni paisuu mun rinnassani
kuin metsälampi kevätjäiden rauvetessa…
Niin ihmeellinen viihtymys mun sydämeeni tunkee
kuin pyhyyden urkuja kuunnellessa…
Ei satu enää ole satu,
ei haave enää hullu haave:
On mullakin nyt korvessa latu,
jot' en harhaile kuin aave.
Ma kirkkain otsin katson silmiin
todellisuutta
— tulevaisuutta!
Ja elämä mulle nyt on
— aivankuin uutta…
I0.5.1904.
MORSIAMELLE.
Sun lempesi, oi armaani,
on terve niinkuin kesätuuli,
mi kukkasia suutelee…
Se lietsoo tyyntä lämpöä,
ei polta poikki siipiä,
vaan niitä kasvattaapi —
Ei ime kuiviin hehkullaan
elämän voimain nesteitä
ja sentään ilman esteitä
se leikkii, leimuaa…
se sielun, ruumiin kaikkineen
viehkeesti valloittaa!
Oi jos se aina säilyisi
noin raikkahana sulla:
minunkin sairas lempeni
vois terveheksi tulla!
Ja sinun suuteloissasi
sun rintaas nuorta vastaan
ma puhdistuisin kauttasi
himosta hintavasta…
Tyttö, tyttö, ihmelapseni!
Tyttö, tyttö, metsän aarteeni!
Jos noin sä aina säilyt sulossasi,
niin vielä kerran rinnallasi
saat nähdä miehen onnekkaan!
Ma kuiskin vaan,
kun Sun ma oon…
Ja luoja onnen salaisuudet neuvokoon.
25.5.1904.
HÄÄHYMNI.
Nyt en enää ole orpo!
Nyt en enää ole yksin!
Sydän syäntä, rinta rintaa
vasten vaellan sylityksin
oman kultani kanssa —
sen oman kultani kans…
Niin!
Jälkeen suurten särkymysten,
pettymysten, kärsimysten,
Sieluni nyt rauhan mailla
toivokkaasti taivaltaa
nuoren heilini kanssa! —
sen nuoren heilini kans…
Niin!
Ja kaikki turhat tuskailut
ne vihdoin haihtuvat,
kun haikehimmat haavelmat
nyt tosiks vaihtuvat…
Ah enhän koskaan ma uskonut että
elämä mulle niin lempeä ois:
ett' todellisuus, joka tuhannet pettää,
minut, minut näin säästää voisi…
Ja millä lienen ma ansainnut
tämän onneni ruusumaan?
minä? minä? joka tuomittu olin
kurjuutehen kuolemaan? —
Ma luulen että nyt vihdoinkin
jo uskon myös Jumalaan,
kun uskon kultani silmihin
ja rakkauteemme vaan!
NOCTURNO
(J.H. E:lle).
Eloni suurin unelma
lie toteen käynyt nyt.
Ja monta mielenhaavetta
myös särkynyt…
On mulla kulta, jota suutelen,
on vaimo armas, jota syleilen
ja joka mua myös syleilee
niin että lämpenen…
Mut kumminkin —
Mit' itkee ihmishenki?
Mihin se pyrkii, kunne vie
tai mistä kulkeneekin tie,
tuo rauhan kirkkain polku?…
Voi meitä laulajoita, voi,
joill' elo tuhat-äänin soi
ja sielu aina läikkyy!
Me oomme haavan lehtiä
kesäisen illan tyynessä,
jotk' aina turhaa säikkyy…
Jos paradiisin nautintoon
mies meidänlainen pantakoon,
niin totta totisesti
me silti ikuisesti
pelkäämme perkeleitä,
vaikk' enkeleitä
täys Eeden ois —
kai muuten meillä ei kannel sois.
(Tukholma 20.7.1904.)
EPÄTOIVO.
Sydän mykkä… Järki vaikenee…
Mit' elänyt oon — kaikki on kuin usvaa…
Ja sulo, minkä mulle annoit, on kuin valhe,
— En ymmärtää nyt taida enää mitään…
Ah armas! miks mua lemmitkään?
Miks mulle hyvä olet ollut ensinkään?
Ja miksi meidät kaksi, kohtalo
Lie yhteen saattanut, kun näin nyt jo — …?
KATKELMA.
Luonto kaunis.
Jumala hyvä —
Suruni vain
synkeä, syvä…
Katselen elämäni
meren pohjaa.
Kohtalon aallot
purttani ohjaa…
Oi mua levotonta matkamiestä,
joka en rauhaani löydä
Jersö 28.7.1904.
AVIOLIITOSSA.
Ah anna anteeks mun mustat mietteheni —
Syksyn tuulet noin ruusupensaiss' soi —
Katso pohjaan mun synkän sydämeni,
Millaiseksi luoja minut loi…
Anna anteeks… Ma olin unhoittanut:
Elämän koulu nyt vast' on alussaan.
Ma ihanteissani lienen sairastanut —
Siks, terveeks tullen, nyt kärsin vaan.
Oi anna anteeks… Ja ole mulle aina
Hellä, hellä… et sitä kadu, et!
Paina poskesi rintaa vasten, paina,
Kuule sieluni kuiskehet…
Näin olla taas on niin turvallista,
Kun yö meit' ympäri yllättää.
Soi mailma virttänsä murheellista —
Se turhaan meitä nyt peljättää.
ERILLÄÄN…
Suvi ihanimmallaan.
Tuomet kukkii kohta.
Nurmi vihanimmallaan.
Yöhyt kirkas hohtaa.
Yksin soudan —
järven pintaa,
Loistavaa —
kuin lohen rinta…
Yksin soudan —
ihmettelen,
Suviyötä
sulostelen.
Enkä tiedä
miten olla?
Miten olla
moisna yönä,
jolloin kaikki Pohjan kauno
hermojani hiveleepi,
jolloin käen kulta kukku
henkeen asti helkkyileepi?
— Minä hullu — miksi heitinkään
Oman kullan sinne etelään?
Oman heilin, hempukkani,
Oman vaimon, vaapukkani?
Ei se vierellä nyt viivy,
Ei nyt keinu kaulassani,
Eikä varro vuotehossa
Valkorintaa tarjoellen
"Poijallensa rakkahalle!"
"Ainoalle!"
Ei! — Oi muistot mairehimmat,
herttaisimmat, hurmaavimmat,
jolloin nuorra oikeutemme
saimme lemmen jumalilta,
jotka ihmisille suovat
sylintäydet nautinnoita,
jumal juomaa juotavaksi
elon maljan pohjaan saakka!
Jotta sitten kunnialla
kärsimykset kestäisimme
muistellessa muinoisia,
mennehiä mairehia!…
14—15.6.1905.
JUHANNUSYÖNÄ…
Vaikea on vaimotoinna
ihmeyötä ihannella,
kun on kaikki kauniin kaiho
kullan jälkiin jännitetty.
Kun on poissa Poijan heili,
luonto arvon kadottaapi,
kaikki tuntuu tuskaisalta,
huolen harsoon haikeaapi.
Korven käkö, järven kuikka,
rannan aalto, lehdon puu —
mitäs noista, kun on poissa
oman sirkun sulo suu!
* * *
Ja ma kaipaan niin pohjattomasti
sitä pikkuista piikaistain;
ja ma kärsin niin polttavasti
että vaill' olen vaalijatain!
Kesä ympäri keijuu ja hymyy,
yörastahat viskuttelee;
minä akkunan laudalla istun
ja uutimet leijailee…
Näin hiljaa mä viipyä saatan
yön valkeutta ymmäten vain;
olis turha mun vuoteessa maata,
siell’ itku on kumppaninain.
KESÄYÖN KIRJE.
Motto: "Älä näytä kenellekään kuolevaiselle!"
Voi kun mull' on ikävä
Sinua, ah Sinua!
Yö jo joutuu. Rastas laulaa.
Turhaan etsin kultani kaulaa.
Tyhjä — Tyttöni vuode on!
Unissani onneton
Hapuelen hellän rintaa,
Tuota mulle turvaisinta…
Tyhjä — Tyttöni tyyny on!
Sitä vastaan, vaimoton,
Itken verikyyneleitä,
Sydämestä syntyneitä.
Oi! ja tuhat kertaa oi:
Sinutta en elää voi.
Sinutta on kolkko yöni.
Rauhaton ja raskas työni!
Tunnen selvään: ilman naista
Elämä on puolinaista,
Hätä suuri sielussani…
Avo-haava rinnassani…
Orpo, orpo! Poika polo!
Nurinniskoin koko olo!
Hengityskin keuhkoloista
Aivan niinkuin — vailla toista.
Luontoakin katsellessa
Aina olet aattehessa:
"Jos nyt tässä kulta ois,
Toisin nauttiakkin vois."
Minä hullu, hulivili!
Sinä — — —!
Miksi erkanimmekaan
Laisinkaan?
Ei nyt mulle mikään maista,
Huvi kaikki hullumaista.
Koti vanha kolealle
Haiskahtaapi, happamalle…
Pihlajakin, pyhä puu,
Suotta mulle sulostuu.
Oman kullan rintaa vastaan
Tertut taitoin taivahasta.
Jumala! Kun muistan sen,
Hurma täyttää sydämen.
Rukousta sopertelen,
Kaitselmusta kumartelen.
"Kaitselmus, ah kaitselmus!
Kuule orvon huokaus:
Anna mulle takaisin
Pulmuni, se puhtahin!
Jollen saa, en tätä kestä,
Ellös, luoja rakas, estä!
Muuten sorrun, muuten murrun,
Suruhuni tuiki turrun.
Salli vielä tuta mun
Tyttöni raikkaan suutelun,
Kädet hennot… pehmotukan.
Kaiken kauniin, hempikukan."
Hengelläni, ruumiillain
Sinua nyt varron vain.
Joudu lintuni, lennä, liidä
Unhoita usvat… Kiidä!
RUNOYRITYS ISÄKSI TULTUA.
Voi sitä isän pikkuista poikaa!
Kuinka se muistista mureta voikaan!
Kohta jo kolmen kuukauden —
ja laulua lapsesta laatinut en?
Isällä, rukalla, paljon on työtä,
aamusta iltaan ja pitkin yötä,
siksi se isä ei joudakkaan
pikkuista poikaansa hoivaamaan!
Äitipä, kultapa, yksin lastaan
hoidella saapi ja ainoastaan:
äidillä, rukalla, myös on työ —
nousta ja valvoa joka yö!
Mutta kun äitikin uupuvi, rukka,
silloin se pikkuinen, kullan kukka,
isänkin sylihin kannetaan,
joutipa tuo tai ei — ota vaan.
Isäpä katsovi poijuttaan:
"Minäkö taattosi tosiaan?
Voi mikä ihme, voi mikä kumma!
Suutelin kerran ja â — tuommoinen summa!"
Isäpä lastansa tarkastaa:
Kas mikä arvoitus aina vaan,
kas miten kulmat sen kujeileepi,
kas miten väreet sen vaihteleepi!
Taatto se lastansa tarkastaa —
Poikapa vastahan tuijottaa!
Tutkivi taattoa vuorostansa:
"Mikähän tuokin lie laatuansa?"
Näin ne nyt kumpikin tuijottaa
isä ja poikanen toisiaan,
kunnes he vihdoin naureksimaan
ryhtyvät kumpikin toisillaan.
Kuinka se. lapsen puhe jo käy?
Taitaa lausua: ai—äi—äy:
"äitin" se kohta siis sanoa voi,
pian kai "isäkin" korvissa soi.
Mutta kun poijut se parkumaan
yltyvi ylön, niin korviaan
tukkia alkavi "pappakin", parka,
äidille kääryinensä jo karkaa.
Poika se poraa kuin riivattu vaan,
luulisi kurjaksi kerrassaan,
mutta kun maitonsa lämpymän saapi
oitis huudosta helpottaapi.
Sitten se imeä lotkuttaa,
posket pullolla maiskuttaa,
katsovi kirkkailla silmillään
isää, äitiä, ystäviään.
Koko se kotoa komentaa,
pitääpi omassa vallassaan,
harvoin äitiä kylähän päästää,
äidin hermoja osaa ei säästää.
Mutta se hauskinta katsottavaa,
koska se pikkuinen riisutaan,
pannaan pyttyhyn pyllylleen,
löylyä lämmintä niskalleen.
Kuinka hän silloin vakaaksi käy!
Huolestus silmissä sipristäy,
parkua päästä ei pienintäkään,
nauttivi, nauttivi ihmeissään…
Äitipä pojulle haastelee,
nimillä monilla maanittelee:
kutsuvi "linnuksi", "kullankuuksi",
"liinahännäksi", "linnunluuksi"…
Niinpä se elämä rientävi vaan,
päiviä kohta ei muistetakkaan,
poikanen kasvaa ja kaunistuu,
untuvat päässänsä vahvistuu.
Paljon on puuhaa ja paljon on vaivaa,
Elämä sydämen juuria kaivaa.
Paljon on työtä ja palkkio niukka,
jokaisen päivyen leipäkin tiukka.
Poikanen, poikanen, lapsemme oi,
sinuthan lempemme mailmaan loi,
Sinusta nouskohon lempemme näyte,
kotimme horjuvan, köyhän täyte.
(Kajaanissa 1906.)
TUUTULAULUJA.
(Kalevalainen sävel.)
1.
Nuku, nuku poika kulta,
Äiti sulle laulun laulaa,
Isä itse laulun laittoi,
Lemmentertun pienen taittoi:
Terveisiä tervan maasta,
Suksen maasta, peuran haasta!
Siellä se isä itseksensä,
Ypö, ypö yksiksensä
Peurallansa pulkkaileepi,
Suksillansa suikkaileepi.
Peura se laukkaa lystiksensä,
Isä se itkee itseksensä — —
Äläpäs itke isä kulta
Vaikk' on poissa poijut sulta.
Täällä lapsi äidin kanssa
Muisteleepi muistojansa.
Täällä lapsi äidin kanssa
Vartoileepi vaiheitansa —
Mitäs tuosta, mitäpäs tuosta:
Pian se poika taitaa juosta,
Pian ei äiti kiinni saakkaan,
Roi, roi, roi, ei kiinni saakkaan,
Vaan jos isä itse saisi,
Kai se meitä naurattaisi.
Nuku, nuku äidin sirkku,
Isän varsa, pohjan virkku,
Höyhenkenkä, höylänlastu,
Linnunpoika, karhunpentu!
Tuu tuu, tuutilulla,
Aika on jo unen tulla!
2.
Toinen laulu kuuluu näin:
Isä se sinne yksin jäi,
Kauvas, kauvas kaukomaille
Omaa kultaistansa vaille.
Kyllä isä kyseleepi,
Mihin poika kykeneepi:
Onko terve? onko kiltti?
Onko potra pohjan piltti?
Joko seisoo? joko juoksee,
Uksen suusta äidin luokse?
Joko haastaa, joko puhuu,
Joko suomenkieltä suhuu?
Tuu tuu tuprakkaa,
Paina silmäs umpeen vaan!
3.
Pois nyt kaikki kammarista,
Poika pannaan pitkällensä,
Nyt on kaiken leikin loppu,
Nyt on nukkumahan hoppu,
Pois nyt juoksu, pois nyt läiske,
Pois nyt renkutus ja räiske,
Ovet kiinni, lukot lukkoon,
Koirain, kissain kidat tukkoon,
Ei saa vieras sisään tulla,
Tuuti, tuuti tuutilulla!
Äiti yksin laulaa saapi,
Äiti lastaan liekuttaapi,
Isä se taaskin laulun laittoi,
Tuoreen tuomentertun taittoi…
Aamulla kun kaikki nukkuu,
Poikanen jo varhain kukkuu,
Näin se huutaa jotta riekuu:
"Kukkuu, kukkuu —- kukko kiekuu!"
On se lapsi potra poika,
Niin se juoksee jotta roikaa,
Kaikki paikat tarkoin tutkii,
Kourillansa koppaa, hutkii:
Onkos luja? onkos löyhä?
Kaikki pehmittää ja pöyhää.
Aika mellakan hän pitää,
Joskus itkuhunkin itää,
Kun on herkkä, kun on herkkä,
Pieni piltti, koivun kerkkä!
Osaa sentään kiltti olla,
Niinkuin kissa kartanolla,
Tissuttaapi, tassuttaapi,
Äiti kultaa hassuttaapi…
Ulkona on hauskin olla.
Juoksennella nurmikolla:
Tuiskis! poika ojaan lentää,
Eipäs itke sirkku sentään.
Nousee ylös, jälleen kaatuu,
Mitäs tuosta, käy se laatuun;
Poika syöpi mitä antaa
Vaikka sammalia ja santaa,
Terveydeksi kaikki hälle,
Pikkuiselle pynttijälle!
Joka päiv' on yhtä hauska,
Työtä piisaa, jotta rauskaa;
Joka päiv' on yhtä pyhä,
Oppimista riittää yhä.
Kieli kulta kohta taipuu,
Joka sana sieluun vaipuu,
Kaunis sana —- kaunis mieli,
Oi jos siihen taipuis kieli!
Nuku, nuku äidin sirkku,
Isän toivo, pohjan virkku,
Linnunpoika, metsän teiri,
Höyhenkenkä, höylänlastu,
Peuran varsa, karhunpentu,
Tuu, tuu, tuu — — —
(1907.)
"SYDÄMEN SÄVELEET"
tai seitsemän vuotta myöhemmin,
Vuodet vierii, pyörii pois,
Kuvat kauniit vaihtuu.
Nuoruuttaan ken vaikerois?
Muistoksi se haihtuu.
Luonto lastaan heitä ei,
Vaikka haaveihinsa. vei.
Tässä istun, muistoin mies,
Laulujani tutkin.
Ajattelen herraties:
Tie on käyty mutkin;
Margareetan mailma vei
— Lempeäni vienyt ei.
Väärän valan vannoo hän,
Kanneltaan ken uskoo!
Jok' ei usko syttyvän
konsaan uuden ruskon,
Kyllä elo kuurnitsee,
Iskee haavan — lääkitsee…
Tässä istun, muistoin mies,
Polvellani kulta,
Ihmettelen jumal' ties:
Vielkö piisaa tulta?
— Vielä? Kuink' ei piisaiskaan —
Nyt se vasta alkaa vaan.
Lasta pientä suutelen,
Kirkassilmää poikaa.
Minkä ihmeen iloisen
Luoja mullen soikaan!
Oma vaimo — lapsonen —
Muutako viel vaatinen?
(1907.)
MAANJÄRISTYKSEN PÄIVÄ.
Kun sopusoinnun kukka ain
mun kasvais kaunis rinnassain,
niin surmahankin syöksyisin
ma elon ehjin tuntehin.
Jumala! Käske miestä vaan
turmahan mihin tahansa:
Mut salli kantaa rauhassa
Sydämen armo-aarteensa!
(1908.)
TYTÖSTÄ ÄIDIKSI
tai Liika kärsimys.
Hän riemurinnoin riensi avioon
ja neitsyytensä miehen haltuun antoi.
Hän uskoi rakkauteen kuin aurinkoon
ja ylpeänä päätään nuorta kantoi.
Ei tuskan tuulia hän peljännyt,
ei tiennyt elon ristisalamoista.
Hän unta näki kaikkein kauneinta,
hän toivoi lasta lemmen nautinnoista.
Ja luonto, jumalainen ihmevoima,
se hälle lahjoittikin vihdoin lapsen.
Oi kuinka riemuitsikaan äiti nuori,
kuin hellin hoitikaan hän kultahapsen!
Ja maailma se hälle yhä hymyi
niin helppona ja houkuttelevasti.
Laps varttui, leikki, puhumaan jo oppi
sen silmät loistivat niin kirkkahasti.
Hän oli äidin hempi, isän lempi,
niin paljon lupaavainen, lumoovainen.
He häneen kiinnikasvoi kumpainenkin:
oi päivän säde ainut, armahainen!
Niin kului vuotta kaksi, kohta kolme,
ja vyöryi päälle elon arkihuolet,
Vaan lapsi yksin kukoisti kuin ruusu
ja murheist' isän, äidin — poisti puolet.
Mut silloin? Silloin saapui syksyn synkkä:
laps taudin tarttuman sai ruumiiseensa.
Nyt rinta pieni alkoi huohotella,
löi tauti leiman kaunokatseeseensa…
Jo sydän äidin vavahti, ah vasta,
kuin huumeistaan hän hätähuutoon heräs.
Mik' onkaan vaara, joka väijyy lasta?
Hän säpsähti — ja voimiansa keräs.
Ja yötä-päivää nyt hän valvoi, valvoi
vieressä sairaan lapsen, rakkaimpansa.
Hän uhras kaiken, mutta — tauti kalvoi,
se rautapihdein piti hänen pienoistansa…
Ah hirmuista on nähdä vienon lapsen,
mi kehenkään ei pahaa tehnyt vielä,
noin kärsivän ja heikoks käyvän, käpristäyvän
elämän armotonten oikkuin tiellä!!
Nyt riuduksissa riehuu äidin rinta
ja aatos hautoo arkaa kysymystä:
Ken auttaa? Kuka parannuksen tietää?
on tässä hälle liikaa kärsimystä!
Hän kauhistuupi omaa voimattuuttaan
ja lääkäreihin turvaa, kokee luottaa.
Hän uskoo myrkkyihin ja apteekeihin
ja lääkkeet parhaat lapsellensa tuottaa.
Ja viikot vierii. Vaan ei saavu armo;
laps heikkenee ja kivut yhä karttuu.
Oi Jumala, oi Jumala tät' tuskaa!
Laps vaikeroi ja kauhu äitiin tarttuu.
Ja kyynelvirrat puhkee silmistänsä
ja epätoivossaan hän raukaks raukee.
Ja kalman kammottavat rautaportit
ne hänen edessään jo irvi aukee…
Mut lapsi yhä parkuu kuumeissansa
ja äidiltänsä pelastustaan pyytää.
Laps elämänsä nuoren oudot painot
aivankuin äidin syyksi, raukka, syytää.
Ei ymmärtää se jaksa, pieni piltti,
miks hälle tuomittu on tämä vaiva?
Miks pois ei karkoiteta hirviötä,
mi hänen rintoansa repii, kaivaa?
Laps tahtois karistaa sen ruumiistansa:
pois pullot, rohdot, kääreet, lääkitykset!
"Ai auta rakas äiti, auta äiti kulta
sun pikku poikaas — ollaan ystävykset!"
Mut äiti itkee, tyrskii avutoinna,
On hälläi posket kalvenneet; ja rinta
on täynnä kirvelevää, tummaa tuskaa…
— ei voi hän auttaa lastaan rakkahinta!
Ei voi, ei osaa, kykene ei, rukka!
Jos tehois tuo: hän itse tästä kuolis?
On lapsi hälle lemmen pyhin kukka —
nyt mailman loistost' ei hän enää huolis…
Oh! yöt on pitkät, pimeet; tuuli nurkiss' ulvoo
ja ihmisitkuun yhtyy luonnon ärjy…
Ei nuku äiti, valvoo hoitain, huokaa,
ja hoitaa taas, ja sydän hällä värjyy…
"Oi Jumala, miss' oletkaan sa, julma,
miks noin sa rääkkäät lasta viatonta?
Jos lakejasi vastaan rikoin minä, raukka:
'miks minua et rankaise sä, onnetonta?"
Näin miettii äiti nuori — ei hän tiedä
mit' täytyy ajatella Jumalasta?
Hän rukoilee — mut luonnon sokeet voimat
ne yksin näyttää raatelevan lasta…
Ja aamut neitsyysajan armahaiset
nyt äidin kärsiväisen mieleen muistuu, palaa…
Jos silloin kaihonnut lie myös hän suojaa:
nyt kaksinkerroin lohtua hän halaa.
Pian saapuu yö kai viimeinen?… Nyt vaikeen.
En tahdo kuvailla ma kamalinta.
Ois liikaa sitä laulajalta pyytää, liikaa…
On hälläi — isänä — myös ihmisrinta.
(1909.)
RESIGNATIO.
En tahdo turhaan tutkia:
miks näin on kurja elo?
Mun täytyy siihen tyytyä
ja tuskan hallaan hyytyä
ja jäädä alle pelon…
Näin vaitiollen katsellen
elämän kohtaloita
ma väristen ja vapisten
vihoissa julmain jumalten
kai sentään jotain voitan…