Eräänä lokakuun yönä 1864 hän petti vartijoidensa valppauden ja katosi loputtomien metsien syvyyteen. Kuukauden ajan hän harhaili näissä valtavissa erämaissa syöden juuria, syötäviä saniaisia ja mimoosanpihkaa, ottaen päivällä suunnan auringosta, yöllä tähdistä, ja usein epätoivon masentamana. Näin hän samosi halki rämeiden, poikki jokien, yli vuorien, läpi koko sen asumattoman osan mannerta, jonka vain harvat löytöretkeilijät ovat sitkeillä matkoillaan taivaltaneet. Vihdoin hän saapui puolikuolleena, lopen näännyksissä Paddy 0'Mooren vierasvaraiseen asumukseen, missä hän työtään vastaan sai hyvän toimeentulon.
— Ja jos Ayrton kiittää minua, irlantilainen siirtolainen sanoi, kun tämä kertomus oli päättynyt, — niin minunkin täytyy kiittää häntä. Hän on älykäs, kunnon mies, hvvä työntekijä, ja jos hän vain itse haluaa, voi Paddy 0'Mooren talosta tulla hänelle pitkäaikainen asuntopaikka.
Ayrton kiitti irlantilaista kädenliikkeellä ja odotti vieraiden tekevän hänelle uusia kysymyksiä. Itsekseen hän kuitenkin ajatteli, että kuulijoiden pääasiallinen uteliaisuus varmaankin oli jo tyydytetty. Mihin hän muuten enää olisi voinut vastata, kun kaikki oli jo sata kertaa sanottu? Glenarvan aikoi juuri kääntää keskustelun uuden suunnitelman laatimiseen käyttäen siinä hyväksi Ayrtonin tapaamista ja häneltä saatuja tietoja, kun majuri kääntyi matruusin puoleen ja kysyi:
— Olitteko te Britannian toisena perämiehenä?
— Olin, Ayrton vastasi epäröimättä.
Mutta ymmärtäen, että jokin epäluottamuksen tunne, jokin epäilys, vaikka vähäinenkin, oli aiheuttanut tämän majurin kysymyksen, hän lisäsi:
— Minulla sattui muuten haaksirikossa olemaan pestauskirja taskussani.
Ja hän lähti samalla pirtistä etsimään tätä virallista paperia. Hän ei ollut poissa minuuttiakaan. Mutta Paddy 0'Moore ehti kuitenkin sanoa:
— Mylord, minä voin vakuuttaa, että Ayrton on rehellinen mies. Niinä kahtena kuukautena, jotka hän on ollut palveluksessani, minulla ei ole ollut syytä kertaakaan moittia häntä. Minä tunsin kertomuksen hänen haaksirikostaan ja vankeudestaan. Hän on kunnon mies, joka ansaitsee täysin luottamuksenne.
Glenarvan aikoi vastata, ettei hän lainkaan ollut epäillyt Ayrtonin rehellisyyttä, kun tämä palasi ja näytti virallisen pestauskirjansa. Sen olivat allekirjoittaneet Britannian varustajat ja kapteeni Grant, jonka käsialan Mary hyvin tunsi. Se todisti, että "Tom Ayrton, ensi luokan matruusi, oli otettu toiseksi perämieheksi fregatti Britanniaan Glasgowista". Ei siis ollut enää mahdollista epäillä sitä, että Ayrton oli se, mikä sanoi olevansa, sillä vaikeata olisi ollut väittää tämän pestauskirjan joutuneen hänelle, vaikka se ei kuuluisi hänelle.
— Nyt, Glenarvan sanoi, — vetoan kaikkien neuvokkuuteen ja pyydän heti keskustelemaan siitä, mitä on tehtävä. Varsinkin teidän mielipiteenne, Ayrton, on meille arvokas, ja minä olisin teille hyvin kiitollinen, jos sanoisitte sen meille.
Ayrton mietti pari silmänräpäystä ja vastasi sitten:
— Minä kiitän teitä, mylord, luottamuksestanne ja toivon voivani osoittaa ansaitsevani sen. Minä tunnen jonkin verran tätä maata, sen asukkaiden tapoja, ja jos voin olla teille hyödyksi…
— Aivan varmasti, Glenarvan huomautti.
— Olen samaa mieltä kuin tekin, Ayrton jatkoi, — että kapteeni Grant on kahden matruusin kanssa pelastunut haaksirikosta; mutta koska he eivät ole päässeet englantilaisille asutuksille eivätkä ole jälleen ilmestyneet ihmisten ilmoille, olen varma, että heidän kohtalonsa on ollut sama kuin minunkin ja että he ovat jonkun alkuasukasheimon vankeina.
— Siinä te sanotte, Ayrton, aivan saman, mitä minäkin jo olen väittänyt, Paganel lausui. — Haaksirikkoiset ovat ilmeisesti joutuneet alkuasukkaiden vangeiksi, kuten pelkäsivätkin. Mutta tuleeko meidän olettaa, että heidät on viety 37. asteen pohjoispuolelle, samoin kuin teidät?
— Se on todennäköistä, hyvä herra, Ayrton vastasi, — vihollisheimot eivät juuri oleile englantilaisten hallinnassa olevien alueiden lähettyvillä.
— Se vaikeuttaa etsiskelyämme, Glenarvan lausui masentuneena. — On vaikea löytää vankien jälkiä näin suuren mantereen sisäosista.
Tätä huomautusta seurasi pitkä hiljaisuus. Lady Helena loi kaikkiin kumppaneihinsa kysyvän katseen saamatta mitään vastausta. Vastoin tapojansa oli itse Paganelkin vaiti. Hänen tavallinen nerokkuutensa jätti hänet pulaan. John Mangles asteli huolestuneena pitkin askelin pirtin permannolla, ikään kuin se olisi ollut hänen laivansa kansi.
— Entä te, herra Ayrton, lady Helena sanoi silloin matruusille, — mitä te tekisitte?
— Rouva, Ayrton vastasi vilkkaasti, — minä nousisin jälleen Duncaniin ja menisin suoraa päätä haaksirikkopaikalle. Siellä toimisin olojen ja niiden viitteiden mukaan, joita sattumalta ehkä voitaisiin löytää.
— Hyvä, Glenarvan sanoi; — täytyy vain odottaa, että Duncan saadaan korjatuksi.
— Ah! Onko laivanne rikkoutunut? Ayrton kysyi.
— On, John Mangles vastasi.
— Pahastikin?
— Ei, mutta vian korjaaminen vaatii työkalustoa, jota meillä ei ole laivalla. Yksi potkurin siivistä on vääntynyt eikä sitä voi korjata kuin Melbournessa.
— Ettekö voi kulkea purjein? perämies kysyi.
— Kyllä, mutta jos sattuu vastatuulia, veisi pitkään ennen kuin Duncan ehtisi Twofold-lahteen ja joka tapauksessa täytyy käydä Melbournessa.
— No, antaa Duncanin purjehtia Melbourneen, Paganel huudahti, — ja lähtekäämme me ilman sitä Twofold-lahteen.
— Mutta kuinka? John Mangles kysyi.
— Kulkemalla Australian halki samoin kuin marssimme Amerikan halki pitkin 37. leveysastetta.
— Entä Duncan? Ayrton tiedusteli erikoisen jännittyneenä.
— Duncan etsii meidät tai me Duncanin, kuinka sattuu. Jos matkallamme löydämme kapteeni Grantin, palaamme yhdessä Melbourneen. Jos taas meidän on jatkettava matkaamme rannikolle saakka, Duncan tulee sinne meitä noutamaan. Kenellä on tätä suunnitelmaa vastaan mitään muistuttamista? Majurilla ehkä?
— Ei, MacNabbs vastasi, — jos Australian halki on mahdollista kulkea.
— Jopa niin mahdollista, Paganel vastasi, — että minä ehdottaisin lady Helenalle ja neiti Grantille, että he tulisivat mukaan?
— Puhutteko tosissanne, Paganel? Glenarvan kysyi.
— Aivan tosissani, rakas lordi. Se on noin viidensadankuudenkymmenen kilometrin matka, ei enempää. Kulkemalla seitsemäntoista kilometriä päivässä se kestää vajaan kuukauden, juuri sen ajan, joka tarvitaan Duncanin korjaukseen. Ah! Jos olisi puhe Australian mantereen halki marssimisesta lähempänä päiväntasaajaa, suurimman leveyden kohdalta, jos pitäisi samota äärettömien aavikoiden halki, jossa on hirvittävä kuumuus, siis tehdä mitä rohkeimmatkaan matkustajat eivät vielä ole yrittäneet, niin se olisi eri asia! Mutta tämä 37. leveysaste leikkaa Victorian maakuntaa, miltei englantilaisten aluetta, missä on teitä, rautateitä ja asutusta melkein kaikkialla pitkin matkaa. Sen matkan voi ajaa vaunuilla, jos haluaa, tai vielä paremmin rattailla. Se on kuin matka Lontoosta Edinburgiin. Ei muuta.
— Entä petoeläimet? kysyi Glenarvan, joka halusi tehdä kaikki mahdolliset muistutukset.
— Australiassa ei ole petoeläimiä.
— No villit sitten?
— Tällä leveysasteella ei ole villejäkään, eivätkä ne missään tapauksessa ole julmia, niin kuin Uuden Seelannin asukkaat.
— Entä rosvot?
— Australian eteläisissä maakunnissa ei ole rosvoja; karkotetut on sijoitettu idän maakuntiin. Victorian maakunta ei ainoastaan ole kieltäytynyt vastaanottamasta niitä, vaan on laatinut lain, jonka mukaan toisten maakuntien vapautetutkaan rikolliset eivät saa tulla sen alueelle. Onpa Victorian hallitus tänä vuonna uhannut peruuttaa Peninsular Companylle myöntämänsä avustuksen, jos sen alukset käyvät ottamassa hiiliä niissä Länsi-Australian satamissa, joissa karkotettujen on sallittu oleskella. Kuinka, ettekö te tiedä sitä, vaikka olette englantilainen?
— Ensinnäkään minä en ole englantilainen, Glenarvan vastasi.
— Mitä herra Paganel sanoo, se on aivan totta, lausui nyt Paddy O'Moore. — Ei ainoastaan Victorian maakunta, vaan Etelä-Australia, Queensland, jopa Tasmaniakin ovat yksimielisesti sulkeneet alueensa karkotetuilta. Sinä aikana kuin olen täällä asunut, en ole kuullut puhuttavan ainoastakaan rosvosta.
— Enkä minäkään puolestani ole niitä milloinkaan tavannut, Ayrton lisäsi.
— Ette siis, ystäväni, Jacques Paganel lausui, — saa paljonkaan nähdä villejä; ei ole petoeläimiä eikä rosvoja. Euroopassa ei liene sellaisia paikkoja, joista voi sanoa samaa! No, onko sovittu?
— Mitä te arvelette, Helena? Glenarvan kysyi.
— Samaa kuin me kaikki, rakas Edward, lady Helena vastasi kääntyen kumppaneidensa puoleen, — matkaan, matkaan!
LÄHTÖ.
Kun Glenarvan oli kerran tehnyt päätöksen, hän pani sen myöskin nopeasti toimeen. Kun siis Paganelin ehdotus oli hyväksytty, hän antoi heti määräyksen panna matkavalmistelut toimeen mahdollisimman ripeästi. Lähtö määrättiin tapahtuvaksi ylihuomenna, 22. päivänä joulukuuta.
Mitä tuloksia saattoi tästä Australian halki kulkemisesta odottaa? Kun kerran Harry Grantin katsottiin kiistämättömän varmasti olevan Australiassa, saattoi tästä retkestä olla suuria seurauksia. Se lisäsi suotuisien mahdollisuuksien todennäköisyyttä. Ei kukaan odottanut, että kapteeni löytyisi juuri tältä 37. asteen linjalta, jota oli päätetty tarkoin seurata; mutta se saattoi ehkä leikata hänen jälkiään, ja joka tapauksessa se veisi suoraan hänen haaksirikkonsa paikalle. Se oli tärkein kohta.
Jos Ayrton lisäksi suostuisi liittymään matkustajiin, opastamaan heitä Victorian maakunnan metsien läpi, saattamaan heitä itärannikolle saakka, se lisäisi vielä menestyksen toiveita. Glenarvan oivalsi sen hyvin; hän halusi hartaasti varata itselleen Harry Grantin kumppanin arvokkaan avun ja kysyi hänen isännältään, olisiko tämä kovin pahoillaan, jos hän pyytäisi Ayrtonia tulemaan mukaan.
Paddy O'Moore suostui siihen, vaikkakin pahoitteli menettävänsä niin erinomaisen rengin.
— No, Ayrton, suostutteko seuraamaan meitä lähtiessämme etsimään Britannian haaksirikkoisia?
Ayrton ei vastannut heti tähän kysymykseen; näyttipä hän hetkisen epäröivänkin, mutta harkittuaan asiaa hän lausui:
— Kyllä, mylord, minä seuraan teitä, ja ellen voikaan opastaa teitä kapteeni Grantin jäljille, niin saatan teidät ainakin hänen laivansa haaksirikkopaikalle.
— Kiitos, Ayrton, Glenarvan vastasi.
— Yksi ainoa kysymys, mylord.
— Kysykää, ystäväni.
— Missä te tapaatte Duncanin?
— Melbournessa, ellei meidän tarvitse marssia Australian halki toiselle rannikolle saakka. Jos taas etsiskelymme ulottuu sinne asti, niin tavataan itärannikolla.
— Kuinka sen kapteeni…?
— Sen kapteeni odottaa määräystäni Melbournen satamassa.
— Hyvä, mylord, luottakaa minuun.
— Niin luotankin, Ayrton, Glenarvan vastasi.
Duncanin matkustajat kiittivät lämpimästi Britannian perämiestä. Etenkin kapteeni Grantin lapset kohtelivat häntä mitä herttaisimmin. Kaikki olivat hyvillään hänen päätöksestään, lukuunottamatta irlantilaista, joka menettäisi hänessä älykkään ja uskollisen apulaisen. Mutta Paddy ymmärsi kuinka tärkeänä Glenarvanin täytyi pitää perämiehen mukaantuloa eikä väittänyt vastaan. Glenarvan pyysi häntä varustamaan kulkuneuvot matkaa varten Australian halki, ja kun sopimus oli tehty ja Ayrtonille ilmoitettu, milloin taas tavattaisiin, palasivat matkustajat laivalle.
Paluu tapahtui hilpeän mielialan vallitessa. Kaikki oli muuttunut. Kaikki epäröinti hälvennyt. Uljaiden etsijöiden ei tarvinnut enää kulkea umpimähkään pitkin tätä 37. leveysasteen linjaa. Harry Grant, siitä ei voinut olla epäilystä, oli pelastunut tälle mantereelle ja jokainen tunsi sydämessään sitä tyydytystä, jonka epätiedon jälkeen saatu varmuus antaa.
Suotuisissa oloissa saattoi Duncan kahden kuukauden kuluttua laskea
Harry Grantin Skotlannin rannalle!
Kun John Mangles kannatti ehdotusta, että matkustajat yrittäisivät kulkea Australian halki, hän oletti tällä kertaa saavansa seurata retkikunnan mukana. Hän neuvottelikin siitä Glenarvanin kanssa. Hän esitti monia syitä tämän toivomuksensa tueksi, kiintymystänsä lady Helenaan ja lordiin itseensä, hyödyllisyyttään matkueen järjestäjänä ja tarpeettomuuttaan Duncanin kapteenina, sanalla sanoen senkin seitsemän pätevää perustetta, paitsi tietenkin sitä kaikkein pätevintä, jonka Glenarvan tiesi muutenkin.
— Yksi ainoa kysymys, John, Glenarvan sanoi. — Luotatteko ehdottomasti apulaiseenne?
— Tinkimättä, John Mangles vastasi. — Tom Austin on hyvä merimies. Hän vie Duncanin määräpaikkaansa, korjauttaa sen taitavasti ja tuo sen määräpäivänä minne käsketään. Torp on täsmällinen velvollisuuden ja kurin mies. Hän täyttää aina saamansa käskyn tarkasti ja vitkastelematta. Te voitte siis, mylord, luottaa häneen niin kuin minuun itseeni.
— Asia on siis sovittu, John, Glenarvan vastasi, — te tulette meidän mukaamme; sillä onhan hyvä, hän lisäsi hymyillen, — että te olette läsnä, kun löydämme Mary Grantin isän.
— Voi, mylord! … John Mangles mutisi.
Enempää hän ei saanut sanotuksi. Hän tunsi hetkeksi kalpenevansa ja tarttui lordi Glenarvanin hänelle ojentamaan käteen.
Seuraavana päivänä John Mangles palasi kirvesmiehen ja elintarvikkeita kuljettavien matruusien kanssa Paddy O'Mooren maatilalle. Oli järjestettävä kulkuneuvot yksissä tuumin irlantilaisen kanssa.
Koko perhe odotti häntä valmiina työskentelemään hänen määräystensä mukaan. Ayrton oli mukana eikä säästänyt kokemukseensa perustuvia neuvoja.
Paddy ja hän olivat yhtä mieltä siitä, että naismatkustajien piti matkata härkävankkureissa ja miesten ratsain. Paddy otti toimittaakseen juhdat ja vankkurit.
Vankkurit olivat kuusi ja puoli metriä pitkät, öljykangaskatoksella varustetut; pyörät, joita oli neljä, olivat umpinaiset puukiekot, ilman puolia ja vanteita. Vankkurien etupää, joka oli hyvin kaukana takapäästä, oli yhdistetty niihin alkeellisella laitteella, joka ei sallinut äkkikäännöksiä. Etupäähän oli kiinnitetty kahdenkymmenenviiden metrin pituinen aisa; kahden puolen sijoitettaisiin kuusi härkää parittain, kolme kummallekin puolelle. Näin valjastetut härät vetivät vankkureita niska- ja hartiavoimalla, sillä ies oli kiinnitetty niskaan ja kaulahihna rautanalkilla ikeeseen. Kapean, pitkän, heiluvan, tieltä helposti luisuvan kulkuneuvon ohjaamiseen ja valjakon ajamiseen kepin avulla vaadittiin suurta taitoa. Mutta Ayrton oli jo harjaantunut siihen irlantilaisen maatilalla, ja Paddy meni takuuseen hänen taidostaan. Hän toimi siis ajurina.
Glenarvan pyysi häntä varustamaan kulkuneuvot matkaa varten Australian halki, ja kun sopimus oli tehty jä Ayrtonille ilmoitettu, milloin taas tavattaisiin, palasivat matkustajat laivalle.
Kun vankkureissa ei ollut jousia, ne olivat tietenkin epämukavat; mutta siihen täytyi tyytyä. Kun John Mangles ei voinut niiden kömpelölle rakenteelle mitään, hän piti huolen siitä, että sisäpuoli olisi mahdollisimman viihtyisä. Ensinnäkin se jaettiin lautaseinällä kahteen osastoon. Taakse päätettiin sijoittaa ruokavarat, matkatavarat ja Olbinettin kantokeittiö. Etuosa kuuluisi kokonaan naismatkustajille. Kirvesmiehen käsissä tämä osasto muodostui mukavaksi, paksulla matolla verhotuksi kamariksi, jossa oli peilipöytä ja kaksi vuodetta, toinen lady Helenalle, toinen Mary Grantille. Tarvittaessa saattoi etuosaston sulkea paksuilla nahkaverhoilla suojaksi öiden viileyttä vastaan. Hätätilassa voivat miehetkin saada siellä turvaa rankkasateiden aikana; mutta levähdyspaikoille oli heitä varten varattu teltta. John Mangles koetti ahtaaseen tilaan saada mahtumaan kaikki molemmille naisille tarpeelliset kapineet ja onnistui siinä. Lady Helenan ja Mary Grantin ei tarvinnut tässä pyörillä liikkuvassa kammiossa ylenmäärin ikävöidä Duncanin mukavia hyttejä.
Miesmatkustajien varusteet olivat yksinkertaisempia: seitsemän voimakasta hevosta varattiin lordi Glenarvanille, Paganelille, Robert Grantille, MacNabbsille, John Manglesille ja molemmille matruuseille, Wilsonille ja Mulradylle, jotka seurasivat isäntäänsä tällä uudella retkellä. Ayrtonilla oli oma paikkansa vankkurien ajopenkillä, ja Olbinett, jota ratsastaminen ei houkutellut, valmistautui kernaasti matkustamaan tavaraosastossa.
Hevoset ja härät olivat laitumella tilan niityillä ja sieltä helposti saatavissa koolle lähdön hetkellä.
Kaikki varattuaan ja annettuaan viimeiset ohjeet kirvesmiehelle John Mangles palasi laivalle irlantilaisen perheen kanssa, joka halusi käydä tervehtimässä lordi Glenarvania. Ayrton oli katsonut sopivaksi tulla heidän mukaansa, ja kello neljän aikaan John nousi seuralaisineen Duncanin kannelle.
Heidät otettiin vastaan avosylin. Glenarvan tarjosi heille päivällistä laivallaan. Hän ei tahtonut olla kohteliaisuudessa huonompi, ja hänen vieraansa ottivat mielellään vastaan korvauksen australialaisesta vieraanvaraisuudestaan laivan salongissa. Paddy O'Moore oli ihmeissään. Hyttien kalusto, verhoilu, koko vaahtera- ja palisanteripuinen sisustus herätti hänen ihailuaan. Ayrton sitä vastoin antoi näille kallisarvoisille ylellisyyksille vain niukan tunnustuksen.
Mutta Britannian toinen perämies katsahti alusta sen sijaan enemmän merikuntoisuuden kannalta; hän tarkasti sen lastiruuman pohjaa myöten; laskeutui konehuoneeseen; tutki konetta, kysyi sen voimaa ja hiilenkulutusta; kävi sen hiiliruumissa, muonasäiliöissä, ruutivarastossa ja osoitti erikoista harrastusta sen asevarastoon, keulapakkaan sijoitettuun kanuunaan ja tämän kantavuuteen. Glenarvan oli tässä tekemisissä asiantuntijan kanssa; sen hän saattoi hyvin huomata Ayrtonin erikoisista kysymyksistä. Vihdoin tämä päätti kiertelynsä tarkastamalla mastot ja taklauksen.
— Teillä on tässä komea laiva, mylord, hän sanoi.
— Ennen kaikkea hyvä laiva, Glenarvan vastasi.
— Kuinka suuri sen tonnimäärä on?
— Kaksisataakymmenen tonnia.
— Erehtyisinkö paljon, Ayrton lisäsi, — olettaessani, että Duncan pääsee hyvinkin viisitoista solmua täydessä höyryssä?
— Sanokaa seitsemäntoista, John Mangles lausui, — niin osutte oikeaan.
— Seitsemäntoista! Ayrton huudahti, — mutta sittenhän eivät edes parhaat sotalaivat kykene saavuttamaan sitä!
— Ei ainoakaan! John Mangles vastasi. — Duncan on tosiaankin kilpa-alus, joka ei antaisi periksi missään kilpailussa.
— Eikö siilonkaan, kun se käyttää ainoastaan purjeita? Ayrton kysyi.
— Ei silloinkaan.
— No niin, mylord, ja te kapteeni, Ayrton lausui, — sallikaa laivoja ymmärtävän merimiehen onnitella teitä.
— Hyvä on, Ayrton, Glenarvan vastasi, — jääkää siis laivallemme, ja vain teistä riippuu, saatteko tämän laivan haltuunne.
— Minäpä ajattelen asiaa, mylord, perämies vastasi yksinkertaisesti.
Tällä hetkellä Olbinett tuli ilmoittamaan lordille, että päivällinen oli katettu. Glenarvan ja hänen vieraansa siirtyivät peräsalonkiin.
— Älykäs mies, tuo Ayrton, Paganel sanoi majurille.
— Liiankin älykäs! murahti MacNabbs, jota — täysin syyttä, se täytyy sanoa — toisen perämiehen kasvot ja eleet eivät miellyttäneet.
Aterian aikana Ayrton kertoi mielenkiintoisia seikkoja Australian mantereesta, jonka hän tunsi erinomaisesti. Hän tiedusti, kuinka monta matruusia lordi Glenarvan ottaisi mukaan retkelle. Kuultuaan, että vain kaksi heistä, Mulrady ja Wilson, tulisivat mukaan, hän näytti hämmästyneeltä. Hän kehotti Glenarvania valitsemaan joukkonsa Duncanin parhaista merimiehistä. Olipa hän tässä suhteessa niin itsepäinen, että sen olisi sivumennen sanoen pitänyt haihduttaa kaikki epäluulo majurin mielestä.
— Mutta, Glenarvan sanoi, — onko matkamme Etelä-Australian poikki siis jossakin suhteessa vaarallinen?
— Ei laisinkaan, Ayrton kiiruhti vastaamaan.
— No, jättäkäämme siis laivalle niin paljon väkeä kuin mahdollista. Duncanin purjeita hoitamaan ja sitä korjaamaan tarvitaan miehiä. Ennen kaikkea on tärkeätä, että se on täsmällisesti määräpaikalla, joka sille tuonnempana ilmoitetaan. Älkäämme siis vähentäkö sen miehistöä.
Ayrton näytti ymmärtävän lordi Glenarvanin huomautuksen eikä inttänyt enempää.
Illan tullen erosivat skotlantilaiset ja irlantilaiset. Ayrton ja Paddy 0'Mooren perhe palasivat kartanoonsa. Hevosten ja vankkurien oli määrä olla valmiina huomiseksi. Lähtö määrättiin kello kahdeksaksi aamulla.
Lady Helena ja Mary Grant suorittivat sitten viimeiset matkavarustelunsa. Ne olivat lyhyet ja varsinkin mutkattomammat kuin Jacques Paganelin. Tiedemies käytti osan yötä kiertääkseen auki, puhdistaakseen ja taas kiertääkseen kiinni kaukoputkensa laseja. Niinpä hän nukkui vielä seuraavana aamuna varhain, kun majuri kaikuvalla äänellä herätti hänet.
Tavarat oli jo kuljetettu maatilalle John Manglesin toimesta. Vene odotti retkeläisiä, jotka astuivat siihen ripeästi. Nuori kapteeni antoi viimeiset ohjeensa Tom Austinille, käski hänen ehdottomasti odottaa lordi Glenarvanin määräyksiä Melbournessa ja noudattaa niitä täsmällisen tarkasti, mitä ne sisältäisivätkin.
Vanha merimies vastasi John Manglesille, että häneen saattoi luottaa. Laivaväen puolesta hän toivotti lordille menestyksekästä retkeä. Vene lähti, ja miehistö kajahdutti ilmoille kaikuvan hurraa-huudon.
Kymmenen minuutin kuluttua vene saapui rannalle. Vähän myöhemmin matkustajat ehtivät irlantilaisen maatilalle.
Kaikki oli valmiina. Lady Helena oli ihastunut vankkurikammioonsa. Valtavat ajoneuvot, niiden alkeelliset pyörät ja tukevat palkit miellyttivät häntä erikoisesti. Parittain valjastetut kuusi härkää olivat patriarkallisen näköisiä, mikä häntä suuresti viehätti. Ajokeppi kädessä Ayrton odotti uuden isäntänsä käskyjä.
— Peijakas, Paganel sanoi, — onpas siinä kulkuneuvo, joka vastaa kaiken maailman postivaunuja! En tiedä parempaa keinoa kulkea maailman ympäri silmänkääntäjien tapaan. Talo, joka siirtyy, kulkee, pysähtyy minne hyväksi katsotte, voiko toivoa parempaa? Sen olivat muinaiset sarmaatit ymmärtäneet ja matkasivat vain tällä tavoin.
— Herra Paganel, lady Helena vastasi, — toivon saavani ilokseni vastaanottaa teidät salongissani.
— Niinkö, rouva, tiedemies vastasi, — sehän on minulle suuri kunnia.
Oletteko määrännyt erikoisen vierailupäivän?
— Minä olen kotona joka päivä ystäviäni varten, lady Helena vastasi nauraen, — ja te olette…
— Uskollisin kaikista, rouva, Paganel täydensi ritarillisesti.
Tämän kohteliaisuuksien vaihdon keskeytti seitsemän täysin satuloidun hevosen saapuminen, joita yksi Paddyn pojista talutti. Lordi Glenarvan suoritti irlantilaiselle näiden eri tilaustensa hinnan, lisäten suuret kiitoksensa, joille kunnon siirtolainen antoi ainakin yhtä paljon arvoa kuin guineoille.
Annettiin lähtömerkki. Lady Helena ja neiti Grant asettuivat osastoonsa, Ayrton istuimelleen, Olbinett vankkurien takaosaan; Glenarvan, majuri, Paganel, Robert, John Mangles ja molemmat matruusit, kaikki kivääreillä ja revolvereilla aseistettuina, nousivat ratsujen selkään. Paddy O'Moore lausui perheensä yhteen ääneen säestämänä: — Herran huomaan! Ayrton antoi kuulua omituisen äännähdyksen ja pisti kepillä pitkää valjakkoaan. Vankkurit heilahtivat, palkit natisivat, akselit kitisivät pyörien navoissa, ja pian oli tien käänteessä kunnon irlantilaisen vierasvarainen maatila kadonnut näkyvistä.
VICTORIAN MAAKUNTA.
Oli 22. päivä joulukuuta 1864. Tätä kuukautta, joka pohjoisella pallonpuoliskolla on niin kylmä, kalsea ja kostea, olisi tällä mantereella pitänyt nimittää kesäkuuksi. Tähtitieteellisesti kesä olikin alkanut jo eilen, sillä 21. päivänä joulukuuta oli aurinko saavuttanut Kauriin kääntöpiirin ja se viipyi taivaanrannan yläpuolella jo muutaman minuutin vähemmän. Niinpä tämä lordi Glenarvanin uusi matka oli suoritettava vuoden kuumimpana aikana ja melkein trooppisen auringon helteessä.
Englantilaisia alueita tässä Tyynen valtameren osassa nimitetään yhteisesti Australasiaksi. Siihen kuuluu Uusi Hollanti, Tasmania, Uusi Seelanti ja muutamia lähisaaria. Australian mannermaa taas on jaettu suuruudeltaan ja rikkaudeltaan hyvin erilaisiin, laajoihin maakuntiin. Kun luo silmäyksen Petermannin tai Preschoellin piirtämiin uusiin karttoihin, hämmästyy aluksi näiden jakojen suoraviivaisuutta. Englantilaiset ovat viivoittimella vetäneet sovinnaiset, näitä suuria maakuntia erottavat rajat. Ne eivät ole välittäneet vuorijonoista, jokien uomista, ilmaston vaihtelusta tai rotujen eroavuuksista. Nämä siirtokunnat rajoittuvat suorakulmaisesti toinen toiseensa ja liittyvät yhteen kuin shakkilaudan ruudut. Tässä suorien viivojen ja suorien kulmien järjestelyssä näkee maanmittarin, mutta ei maantieteilijän käsialan. Ainoastaan rannikkojen vaihtelevat mutkat, vuonot, lahdet, niemet ja poukamat panevat viehättävällä säännöttömyydellään luonnon nimessä vastalauseensa.
Tämä shakkilaudan jäljittely kiihdytti aina ja syystä kyllä vilkasta Jacques Paganelia. Jos Australia olisi ollut Ranskan oma, niin ranskalaiset maantieteilijät eivät varmastikaan olisi vieneet kulmamittarin ja viivoittimen intoa näin pitkälle.
Valtameren suuren saaren maakuntia on nykyään luvultaan kuusi: Uusi Etelä-Wales, pääkaupunkina Sydney; Queensland, pääkaupunkina Brisbane; Victorian maakunta, pääkaupunkina Melbourne; Etelä-Australia, pääkaupunkina Adelaide; Länsi-Australia, pääkaupunkina Perth; ja vihdoin Pohjois-Australia, vielä ilman pääkaupunkia. Uudisasukkaita asuu ainoastaan rannikoilla. Tuskin yhtään tärkeää kaupunkia on osattu perustaa kolmensadan kilometrin päähän sisämaahan. Maan sisäosa, toisin sanoen se alue, joka on yhtä suuri kuin kaksi kolmannesta Euroopasta, on melkein tuntematon.
Onneksi 37. leveysaste ei kulje näiden äärettömien erämaiden, luoksepääsemättömien seutujen kautta, jotka jo ovat maksaneet tieteelle useita uhreja. Glenarvan ei olisi voinut uhmata niitä. Hän oli tekemisissä vain Australian eteläisen osan kanssa, johon kuului pieni kolkka Adelaiden maakuntaa, Victorian maakunta koko leveydeltään ja vihdoin nurinkäännetyn kolmion muotoisen Uuden Etelä-Walesin eteläisin kärki.
Kap Bernouillista Victorian rajalle on matkaa tuskin sataa kilometriä. Se oli kahden päivän taival, ei enempää, ja Ayrton arveli seuraavan päivän iltana päästävän levolle Aspleyssä, Victorian maakunnan läntisimmässä kaupungissa.
Alkumatkalla ovat ratsastajat ja hevoset aina innokkaita. Edellisten innosta ei ole mitään sanomista, mutta jälkimmäisten vauhtia näytti olevan parasta hillitä. Jolla on pitkä matka edessään, sen on säästettävä hevostaan. Niinpä päätettiin, että kunakin päivänä kuljettaisiin keskimäärin vain neljäkymmentä, korkeintaan viisikymmentä kilometriä.
Härät, jotka ovat suorastaan kuin koneita, jotka menettävät ajassa sen, mitä voittavat tehossa, astuvat tietysti hitaasti, ja hevosten oli sovellettava vauhtinsa niiden mukaan. Vankkurit matkustajineen ja varastoineen olivat karavaanin ytimenä, sen liikkuvana linnoituksena. Ratsastajat saattoivat kuljeksia sen sivuilla, mutta eivät milloinkaan etääntyä siitä kauas.
Niinpä kun ei mitään vakinaista marssijärjestystä ollut säädetty, oli jokainen vapaa tietyissä rajoissa noudattamaan omaa makuaan, metsämiehet samoilemaan seutua, seuramiehet keskustelemaan vankkurien asukkaiden kanssa, filosofit yhdessä filosofoimaan. Paganelin, jolla oli kaikki nämä eri ominaisuudet, olisi pitänyt olla yhtä aikaa kaikkialla.
Matka Adelaiden maakunnan kautta ei ollut millään tavalla mielenkiintoinen. Matalia, mutta pölyisiä kunnaita, suuria aloja epämääräistä maaperää, joilla siellä on yhteisnimenä "bush", luonnonniittyjä, joilla kasvavien suolapitoisten pensaiden kulmikkaita lehtiä lampaat erityisesti himoitsevat, seurasi toinen toistaan peninkulmittain. Siellä täällä näkyi muutamia "pig's-face" nimisiä, Uudelle Hollannille ominaisia sikopäisiä lampaita, jotka liikuskelivat laitumella Adelaidesta rannikolle äskettäin rakennetun sähkölennätinlinjan pylväiden välissä.
Tähän saakka nämä tasangot muistuttivat suuresti Argentiinan pampan yksitoikkoisia lakeuksia. Sama ruohoinen ja tasainen maa. Sama taivasta vasten jyrkästi rajoittuva näköpiiri. MacNabbs väitti, ettei ollut vaihdettu maata; mutta Paganel vakuutti, että seutu muuttuisi pian. Hän takasi, että saadaan nähdä ihmeellisiä asioita.
Kello kolmeen mennessä vankkurit kulkivat laajan, puuttoman alueen yli, joka on tunnettu moskiittotasankona. Tiedemies sai maantieteelliseksi mielihyväkseen todeta, että se ansaitsi nimensä. Mutta matkustajat ja eläimet kärsivät kovasti näiden kiusallisten hyönteisten alituisista pistoista, joita oli mahdoton välttää; kirvely saatiin kuitenkin lievennetyksi mukana olleen lääkevaraston ammoniakilla. Paganel ei voinut olla toivottamatta hornan kattilaan näitä verenhimoisia sääskiä, jotka raatelivat hänen pitkää vartaloaan kihelmöivillä pistoillaan.
Illemmalla päästiin seudulle, missä muutamat vehmaat akasiapensaat vilkastuttivat tasankoa; tuolla täällä oli rykelmä valkoisia kumipuita; kauempana tuoreita pyöränjälkiä; sitten eurooppalaista alkuperää olevia puita, oliivi- ja sitruunapuita ja vihantia tammia sekä vihdoin aitoja hyvässä kunnossa. Kello kahdeksan aikaan saapuivat juhdat, jouduttaen kulkuaan Ayrtonin kepin ajamina, Red Gumin asemalle.
"Asemalla" tarkoitetaan sisämaan uudistaloja, joissa kasvatetaan karjaa, Australian päärikkautta. Karjankasvattajat, "squatters", maassa kyyhöttäjät, ovat saaneet nimensä englantilaisesta teonsanasta "squat", kyyhöttää; se onkin ensimmäinen asento, johon jokainen vaelluksiinsa näillä aavoilla alueilla väsynyt siirtolainen asettuu.
Red Gumin asema oli pienehkö uudisasutus. Mutta Glenarvan sai siellä osakseen runsasta vieraanvaraisuutta. Näiden yksinäisten asumusten katon alla on pöytä alituisesti katettuna matkamiestä varten, ja australialainen uudisasukas on aina kohtelias isäntä.
Seuraavana aamuna valjasti Ayrton juhtansa päivän valjetessa. Hän tahtoi vielä samana iltana ehtiä Victorian alueelle. Maaperä kävi vähitellen epätasaisemmaksi. Jono pieniä, helakanpunaisen hiekan peittämiä kunnaita aaltoili silmänkantamattomiin. Se oli kuin suunnaton, tasangon ylle heitettv punainen vaippa, jonka poimuja tuuli paisutti, joukko valkotäpläisiä, suora- ja sileärunkoisia "malley"-kuusia levitteli oksiaan ja tummanvihreitä havujaan vehmaan ruohiston yllä, missä vilisi hilpeitä hyppyrottia. Sen jälkeen tuli pensaita ja nuoria kumipuita kasvavia laajoja kenttiä; sitten alkoivat ryhmät olla hajanaisempia, yksinäisten pensaiden sijasta näkyi puita, ja nyt nähtiin ensimmäinen näyte Australian metsistä.
Victorian rajaa lähestyttäessä muuttui maan muoto yhä tuntuvasti. Matkustajat huomasivat olevansa uudenlaisella maaperällä. He kulkivat järkähtämättä suoraan eteenpäin, minkään esteen, järven tai vuoren pakottamatta heitä poikkeamaan syrjään tai tekemään kierroksia. He noudattivat käytännössä mittausopin ensimmäistä sääntöä ja seurasivat poikkeuksetta lyhyintä tietä kahden pisteen välillä. Väsymyksestä ja hankaluuksista ei ollut puhettakaan.
Vauhti sovellettiin härkien verkkaisen kulun mukaan, ja vaikka nämä tyynet eläimet eivät marssineet nopeasti, ne eivät ainakaan pysähtyneet.
Niinpä kuljettuaan kahtena päivänä lähes sata kilometriä karavaani saapui, joulukuun 23. päivän illalla Aspleyhin, Victorian maakunnan ensimmäiseen kaupunkiin, joka sijaitsee 141. pituusasteen kohdalla Wimerran piirissä.
Ayrton ohjasi vankkurit majataloon, joka paremman puutteessa oli saanut nimekseen Kruunun hotelli. Illallinen, joka oli valmistettu yksinomaan lampaanlihasta mitä moninaisimmalla tavalla, höyrysi pöydällä.
Syötiin paljon, mutta puhuttiin vielä enemmän. Kaikki halusivat oppia tuntemaan Australian mantereen erikoisuuksia ja kyselivät niitä uteliaasti maantieteilijältä. Paganel oli heti valmis ja kuvaili tätä Victorian maakuntaa, jota sanotaan Onnelliseksi Australiaksi.
— Väärä määritelmä! hän sanoi. — Olisi parempi sanoa sitä Rikkaaksi Australiaksi, sillä maiden laita on kuin ihmistenkin: rikkaus ei tee onnea. Kultakaivostensa vuoksi Australia joutui julmien ja tuhoisien seikkailijoiden haltuun. Saatte sen nähdä, kun tulemme kulta-alueille.
— Eikö Victorian siirtokunta ole jokseenkin äskettäin perustettu? lady
Glenarvan kysyi.
— On, rouva, se ei ole vielä ollut olemassa täyttä kolmeakymmentä vuotta. Kesäkuun 6 päivänä 1835, eräänä tiistaina…
— Kello neljännestä yli seitsemän illalla, lisäsi majuri, jonka teki mieli nolata Paganel hänen turhantarkkojen tietojensa vuoksi.
— Ei, vaan kymmenen minuuttia yli seitsemän, maantieteilijä vastasi vakavasti, — Batman ja Falckner perustivat uudisasutuksen sen lahden rannalle, missä nykyään on suuri Melbournen kaupunki. Viidentoista vuoden aikana oli siirtokunta osana Uuden Etelä-Walesin maakuntaa ja sen pääkaupungin Sydneyn alainen. Mutta vuonna 1851 se julistettiin itsenäiseksi ja otti Victorian nimen.
— No onko se sittemmin menestynyt? Glenarvan kysyi.
— Päätelkää itse, jalo ystäväni, Paganel vastasi. — Minulla on viimeisen tilaston numerot; ajatelkoon MacNabbs mitä hyvänsä, mutta minä en tiedä mitään kaunopuheisempaa kuin numerot.
— Antakaa kuulua, majuri sanoi.
— No kuulkaa sitten. Vuonna 1836 Port Philippen siirtokunnassa oli kaksisataa neljäkymmentäneljä asukasta. Nykyään Victorian maakunnan asukasluku on viisisataaviisikymmentä tuhatta. Seitsemän miljoonaa viiniköynnöstä tuottaa sille vuosittain satakaksikymmentäyksi tuhatta gallonaa viiniä. Satakolmetuhatta hevosta kiitää sen tasangoilla ja kuusisataaseitsemänkymmentä viisi tuhatta kaksisataakahdeksankymmentäkaksi sarvipäätä saa elantonsa sen laajoilla laidunmailla.
— Eikö sentään ole jonkin verran sikojakin? MacNabbs kysyi.
— On, majuri, seitsemänkymmentäyhdeksän tuhatta kuusisataakaksikymmentäviisi, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.
— Entä paljonko lampaita, Paganel?
— Seitsemän miljoonaa sataviisitoistatuhatta yhdeksänsataa neljäkymmentäkolme, MacNabbs.
— Niihin luettuna sekin jota paraikaa syömme, Paganel?
— Ei, se vähennettynä, siitä kun on syöty jo kolme neljännestä.
— Hyvä, herra Paganel! lady Helena huudahti nauraen sydämensä pohjasta. — Täytyy myöntää, että te olette valmistautunut näihin maantieteellisiin kysymyksiin, ja tehköön serkku MacNabbs mitä tahansa, hän ei saa teitä lankaan.
— Mutta minun ammattiinihan kuuluu, rouva, näiden asioiden tietäminen ja niiden ilmoittaminen teille tarvittaessa. Ja voitte uskoa minua, kun sanon, että tämä omituinen maa näyttää meille vielä ihmeitä.
— Tähän saakka kuitenkaan … huomautti MacNabbs, joka huvikseen ärsytti maantieteilijää saadakseen hänet kiihtymään.
— Odottakaa toki, maltiton majuri! Paganel huudahti. — Tuskin on vielä jalkanne rajalla, kun jo alatte nurkua! Mutta minä sanon teille, toistan vielä kerran, että tämä seutu on merkillisin maan päällä. Sen pinnanmuodot, sen luonto, sen tuotteet, sen ilmasto, jopa sen tuleva häviäminenkin ovat hämmästyttäneet ja hämmästyttävät nyt ja vastakin koko maailman tiedemiehiä. Kuvitelkaa, ystäväni, maata, jonka rannat, eikä keskus, ovat ensiksi nousseet laineista kuten jättiläisrengas; keskiosassa kenties on puoliksi kuivunut sisämeri; virrat kuivuvat päivä päivältä; ei ole kosteutta, ei ilmassa eikä maassa; puiden lehdet kääntävät reunansa eikä lapansa aurinkoa kohti eivätkä anna mitään varjoa; puu on usein palamatonta; sateella putoaa suuria kiviä; metsät ovat matalia ja ruoho jättimäistä; eläinkunta on kummallinen, nelijalkaisilla on nokka, kuten echidna- ja ornithorynchus-lajeilla, mikä on pakottanut luonnontieteilijät luomaan niitä varten erikoisen uuden luokan, monotremit; kenguru hyppelee eripituisilla jaloillaan; lampailla on sianpää; ketut loikkivat puusta puuhun; joutsenet ovat mustia; rotat tekevät linnunpesiä; "bowes-bird" avaa salonkinsa oven siivekkäille vierailleen; linnut hämmästyttävät meitä laulujensa ja kykyjensä vaihteluilla, yksi kun on kuin kello ja toinen viuhuu kuin postimiehen piiska, kolmas matkii tahkoamista, neljäs lyö sekunteja kuin kellon heiluri, viides nauraa aamulla auringon noustessa ja kuudes itkee illalla sen laskiessa! Ah! Onhan tämä, jos mikään, merkillistä, järjetöntä seutua, arvoituksellista ja luonnotonta maata! Hyvällä syyllähän siitä on kuuluisa kasvitieteilijä Grimard voinut sanoa: — Tällainen on Australia; jonkinlainen yleisten lakien irvikuva tai pikemminkin koko muun maailman kasvoja vasten heitetty uhma!
Paganelin vuolas sanatulva ei näyttänyt voivan loppua. Maantieteellisen seuran kaunopuheinen sihteeri oli haltioissaan. Hän puhui yhä edelleen liikutellen eloisasti käsiään ja heilutellen haarukkaa pöytänaapureidensa suureksi vaaraksi. Mutta vihdoin hänen äänensä hukkui jyliseviin hyvähuutoihin, ja hänen täytyi vaieta.
Tällaisen Australian erikoisuuksien luettelon jälkeen kukaan ei tietenkään ajatellut kysyä häneltä enempää. Mutta sittenkään majuri ei malttanut olla tyynellä äänellään sanomatta:
— Onko siinä kaikki, Paganel?
— Kaikkiko? Ei toki! tiedemies vastasi uudelleen innokkaasti.
— Mitä? lady Helena kysyi erittäin uteliaana. — Onko Australiassa jotakin vielä hämmästyttävämpää?
— On, rouva, sen ilmasto! Se vie omituisuudellaan kaikesta muusta voiton.
— Todellako? huudahdettiin.
— Minä en puhu happirikkaan ja typpiköyhän Australian mantereen terveydellisistä ominaisuuksista; ei ole kosteita tuulia, kun pasaatituulet puhaltavat yhdensuuntaisina sen rannikoiden kanssa, ja useimmat taudit ovat täällä tuntemattomia, lavantaudista tuhkarokkoon ja kroonisiin tauteihin saakka.
— Se ei olekaan mikään vähäinen etu, Glenarvan huomautti.
— Ei olekaan, mutta minä en puhu siitä, Paganel vastasi. — Täällä on ilmastolla eräs uskomaton ominaisuus.
— Mikä? John Mangles kysyi.
— Te ette kuitenkaan uskoisi minua.
— Päinvastoin, kuulijat huudahtivat, ollen loukkaantuvinaan.
— No niin, se on…
— Mikä sitten?
— Siveyttä parantava.
— Siveyttä parantava?
— Niin, tiedemies vastasi vakuuttavasti. — Siveyttä parantava. Täällä eivät metallit ruostu ilmassa eivätkä ihmiset. Täällä valkaisee puhdas ja kuiva ilma pian kaikki, pellavan ja sielut! Ja Englannissa oli varmaan huomattu tämän ilmaston edut, kun päätettiin tähän maahan lähettää siveellisen parannuksen tarpeessa olevat ihmiset.
— Mitä! Onko sellaista vaikutusta todella huomattavissa? lady
Glenarvan kysyi.
— On, rouva, eläimiin ja ihmisiin.
— Ettekö laske leikkiä, herra Paganel?
— En ensinkään. Hevoset ja nautaeläimet ovat täällä huomattavan kuuliaisia. Saattehan nähdä.
— Eihän se ole mahdollista!
— Niin on asia. Ja tähän elvyttävään ja terveelliseen ilmaan siirretyt pahantekijät ovat kuin uudestisyntyneitä muutamassa vuodessa. Filantroopit tuntevat tämän vaikutuksen. Australiassa parantuvat kaikki luonteet.
— Mutta silloin, herra Paganel, lady Helena sanoi, — mitä tuleekaan teistä, joka olette jo niin hyvä, tässä armoitetussa maassa?
— Erinomainen, rouva, Paganel vastasi, — kerrassaan erinomainen!
WIMERRA-JOKI.
Seuraavana eli 24. päivänä joulukuuta lähdettiin liikkeelle auringon noustessa. Lämpö oli jo aikamoinen, mutta siedettävä, tie melkein tasainen ja hevosille mukava. Matkue joutui harvanpuoleiseen viidakkoon. Hyvän päivämatkan jälkeen se illalla majoittui Valkean järven rannalle, jonka vesi oli suolapitoista ja juotavaksi kelpaamatonta.
Siellä oli Jacques Paganelin pakko myöntää, että tämä järvi ei ollut valkoinen enempää kuin Mustameri on musta, Punainen meri punainen, Keltainen joki keltainen tai Siniset vuoret sinisiä. Maantieteilijän itserakkaus pakotti hänet kuitenkin kovasti väittelemään, mutta hänen perustelujaan ei myönnetty päteviksi.
Olbinett valmisti illallisaterian täsmällisesti kuten aina; sen jälkeen matkustajat, toiset vankkureissa, toiset teltassa, riensivät nukkumaan huolimatta "dingojen", Australian sakaalien, valittavasta ulvonnasta.
Ihana tasanko levisi Valkean järven toisella puolella kirjavanaan auringonkukkia. Herätessään seuraavana päivänä teki Glenarvanin ja hänen kumppaniensa mieli kiljua ihastuksesta silmiensä eteen aukenevasta suurenmoisesta näystä. Lähdettiin matkaan. Ainoastaan muutamat kaukaiset kummut osoittivat maan kohoavan. Niin kauas kuin silmä kantoi oli kaikki vain ruoho- ja kukkakenttää keväisessä loistossaan. Hienolehtisen pellavan sinervä vivahdus suli tälle seudulle ominaisen acanthus-lajin heleään punaan. Tätä vihannuutta elävöittivät vielä monet verbenaceae-heimon lajit ja suolapitoinen maa peittyi vihertävien tai punertavien, valtaiseen salsolaceae-heimoon kuuluvien hanhenjalkojen, maksaruohojen ja juurikkaiden alle. Ne ovat teollisuudelle hyödyllisiä kasveja, sillä niistä saa mainiota soodaa polttamalla ja tuhkaa liuottamalla. Paganel, josta kukkien keskellä tuli kasvitieteilijä, mainitsi kunkin eri lajin nimeltä eikä häneltä, kun hän aina halusi esittää numeroita, jäänyt huomauttamatta, että Australian kasvistossa oli tähän saakka tavattu neljätuhattakaksisataa lajia, jotka on jaettu sataankahteenkymmeneen heimoon.
Myöhemmin, kun oli nopeasti kuljettu parikymmentä kilometriä, vierivät vankkurit korkeiden akaasia-, mimoosa- ja kukinnoltaan niin vaihtelevaisten, valkoisten kumipuumetsiköiden välissä. Kasvimaailma ei tällä "spring-plainien", lähteiden kostuttamien tasankojen seudulla ollut kiittämätön päivänkehrälle, vaan antoi tuoksuina ja väreinä takaisin, mitä aurinko antoi sille säteinä.
Eläinmaailman tuotteet eivät olleet niin moninaisia. Muutamia kasuaareja hyppeli tasangolla, mutta niitä ei päästy lähestymään. Majurin onnistui kuitenkin ampua kylkeen erästä perin harvinaista eläintä, joka on sukupuuttoon kuolemassa. Se oli "jabiru", jota englantilaiset siirtolaiset sanovat jättiläiskurjeksi. Tämä lintu oli puolitoista metriä korkea, ja sen musta, leveä, kartiomainen ja teräväkärkinen nokka oli neljäkymmentäviisi senttiä pitkä. Sen pään orvokinsiniset ja purppuranpunaiset vivahteet olivat kaulan kiiltävänvihreän, kurkun häikäisevänvalkoisen ja pitkien säärien helakanpunaisen värin räikeänä vastakohtana. Luonto näytti tähän lintuun tuhlanneen alkuperäisten väriensä koko varaston.
Lintua ihmeteltiin kovasti, ja majuri olisi ollut päivän sankari, ellei pikku Robert olisi muutamaa kilometriä kauempana tavannut ja urhoollisesti tappanut erästä oudon muotoista eläintä, joka oli puoleksi siili, puoleksi muurahaiskarhu, puolitekoinen olio kuten luomisen alkuaikojen eläimet. Sen hampaattomasta suusta roikkui venyvä, pitkä ja tahmea kieli, pyydystäen muurahaisia, jotka ovat tämän eläimen pääasiallisena ravintona.
— Se on muurahaispiikkisika! Paganel sanoi, antaen tälle monotremille oikean nimen. — Oletteko koskaan nähnyt sellaista eläintä?
— Se on hirvittävä! Glenarvan lausui.
— Hirvittävä, mutta mielenkiintoinen, Paganel vastasi, — muuten yksinomaan Australiassa elävä, ja sitä saisi turhaan etsiä mistään muualta maailmassa.
Tietenkin Paganel halusi ottaa inhottavan muurahaispiikkisian mukaan ja panna sen tavaraosastoon. Mutta Olbinett vastusti sitä niin ehdottomasti, että tiedemies luopui tämän monotremi-näytteen säilyttämisestä.
Tänä päivänä kulkivat matkustajat 141. pituusasteen yli noin puolen asteen verran. Tähän saakka he olivat tavanneet vähän siirtolaisia, vähän squattereita. Maa näytti autiolta. Alkuasukkaista ei näkynyt varjoakaan, sillä villit heimot harhailivat pohjoisempana pitkin suunnattomia, Darlingin ja Murrayn lisäjokien kostuttamia erämaita.
Muuan omituinen näky kiinnitti kuitenkin Glenarvanin joukon huomiota. Se sai nähdä erään niitä tavattoman suuria karjalaumoja, joita rohkeat yrittelijät kuljettavat idän vuorilta Victorian ja Etelä-Australian maakuntiin saakka.
Kello neljän aikaan iltapäivällä John Mangles huomasi viiden kilometrin päässä edessäpäin horisontissa kohoavan suunnattoman pölypilven. Mistä tämä ilmiö johtui? Sitä oli vaikea sanoa. Paganel oli taipuvainen olettamaan jotakin meteoria, jolle hänen vilkas mielikuvituksensa jo etsi luonnollista syytä. Mutta Ayrton lopetti hänen retkeilynsä arvailujen mailla ilmoittaen, että pölyn nouseminen johtui liikkeellä olevasta karjalaumasta.
Perämies ei erehtynytkään. Paksu pilvi läheni. Sen keskestä kuului loputonta määkinää, hirnuntaa ja mylvinää. Tähän karjan mölinään sekaantui ihmisääniäkin huutojen, vihellysten ja melun muodossa.
Metelöivästä pilvestä tuli esiin muuan mies. Hän oli tämän nelijalkaisten armeijan ylijohtaja. Glenarvan meni häntä vastaan, ja tuttavuutta tehtiin kursailuitta. Johtaja tai, käyttääksemme hänen oikeaa arvonimeään "stock-keeper", omisti itse osan karjaa. Hän oli nimeltään Sam Machell ja tuli todellakin itämaakunnista ja oli matkalla Portlandin lahtea kohti.
Hänen karjaansa kuului kaksitoistatuhatta seitsemänkymmentäviisi päätä eli tuhat nautaa, yksitoistatuhatta lammasta ja seitsemänkymmentäviisi hevosta. Kaikki nämä eläimet oli ostettu laihoina Sinivuorten tasangoilla ja vietiin lihotettaviksi Etelä-Australian reheville laitumille, missä ne taas myytäisiin suurella voitolla. Niinpä Sam Machell saattoi hyötyä seitsemäntuhatta viisisataa puntaa voittaessaan kaksi puntaa naudalta ja puoli puntaa lampaalta. Se oli suuri yritys. Mutta millaista kärsivällisyyttä, millaista tarmoa tarvittiinkaan tämän vastahakoisen lauman viemiseksi määräpaikkaan ja millaisia vaivoja pitikään kestää! Tästä ankarasta ammatista saatu voitto oli raskaasti ansaittu!
Sam Machell kertoi muutamalla sanalla tarinansa, karjan jatkaessa matkaansa mimoosametsiköiden välissä. Lady Helena, Mary Grant ja ratsastajat olivat laskeutuneet maahan ja kuuntelivat stock-keeperin kertomusta tuuhean kumipuun siimeksessä istuen.
Karjakauppias oli lähtenyt matkalle seitsemän kuukautta sitten. Hän pääsi noin viisitoista kilometriä päivässä, ja hänen pitkä matkansa kestäisi vielä kolme kuukautta. Hänellä oli mukanaan apureina tässä työläässä puuhassa kaksikymmentä koiraa ja kolmekymmentä miestä, joista viisi mustaa, erinomaisen taitavia löytämään eksyneiden eläinten jäljet. Kuudet vankkurit seurasivat armeijaa. Varustettuina "stock-whipeillä", ruoskilla, joiden varsi oli noin puolimetrinen ja siima kolme metriä pitkä, ajajat marssivat rivien välissä palauttaen usein häiriytyvän järjestyksen, koirien keveän ratsuväen kirmaillessa sivustoilla.
Matkustajat ihmettelivät karjassa aikaansaatua kuria. Eri rodut kulkivat erillään, sillä naudat ja villit lampaat eivät tule hyvin toimeen keskenään; edelliset eivät suostu milloinkaan laitumeen, jonka poikki jälkimmäiset ovat liikkuneet. Sen vuoksi oli pakko sijoittaa naudat etupäähän, missä ne kulkivat kahteen pataljoonaan jaettuina. Niitä seurasi viisi rykmenttiä lampaita kahdenkymmenen ajajan komennossa, ja hevoskomppania oli jälkijoukkona.
Sam Machell selitti kuulijoilleen, että armeijan oppaina eivät olleet koirat eikä miehet, vaan sonnit, älykkäät "leaderit", joiden etevämmyyden niiden kumppanit tunnustivat. Ne marssivat eturivissä, juhlallisen arvokkaina, noudattaen vaistomaisesti oikeaa suuntaa, syvästi vakuuttuneina oikeudestaan kunnioittavaan kohteluun. Niitä kohdeltiin hellävaroen, sillä karja totteli näitä johtajia empimättä. Jos niiden päähän pälkähti pysähtyä, siihen oikkuun täytyi mukautua, ja turhaa olisi ollut yrittää liikkeelle levähdyksen jälkeen, elleivät ne itse antaneet lähtömerkkiä.
Muutamat stock-keeperin lisäämät yksityiskohdat täydensivät kertomusta tästä retkestä, joka olisi ansainnut olla itse Ksenofonin kuvaama, ellei suorastaan johtama. Niin kauan kuin armeija marssi tasangolla, oli kaikki hyvin. Vähän hankaluutta, vähän vaivaa. Eläimet söivät kulkiessaan, sammuttivat janonsa laidunten monista puroista, nukkuivat yön, marssivat päivän ja kokoontuivat kuuliaisesti koirien haukunnasta. Mutta mantereen suurissa metsissä, eukalyptus- ja mimoosametsiköiden kautta kuljettaessa vaikeudet lisääntyivät. Komppaniat, pataljoonat ja rykmentit sekaantuivat tai hajaantuivat, ja niiden uudelleenjärjestämiseen meni pitkä aika. Jos onnettomuudeksi joku "leader" sattui eksymään, se täytyi löytää kaikin mokomin yleisen hajaannuksen välttämiseksi, ja mustilta meni usein monta päivää näihin vaikeisiin etsiskelyihin. Jos sattui suuria sateita, laiskat eläimet heittäytyivät liikkumattomiksi, ja ankarat ukonilmat synnyttivät pelosta mielipuolten eläinten joukossa sekasortoista pakokauhua.
Tarmokkaalla toimellaan stock-keeper oli kuitenkin suoriutunut näistä yhä uusiutuvista vaikeuksista. Hän marssi; kilometri kilometriltä oli päästy eteenpäin; tasankoja, metsiä, vuoria oli jäänyt selän taakse. Mutta jokien yli mentäessä oli monen muun ominaisuuden lisäksi tarpeen se suuri ominaisuus, jota sanotaan mielenmaltiksi ja joka kestää kaikki koettelemukset, niin etteivät tunnit tai päivät eivätkä edes viikot saa sitä masentaa. Kerrankin oli stock-keeperin pysähdyttävä erään virran eteen, jonka yli ei suinkaan ollut mahdoton kulkea, vaikka ei ollut kuljettu. Este johtui yksinomaan karjan itsepäisyydestä; eläimet tekivät tenän. Sonnit haistelivat vettä ja kääntyivät takaisin. Lampaat pakenivat joka suuntaan, mutta eivät vain menneet veteen. Odotettiin yötä lauman ajamiseksi jokeen; se ei onnistunut. Heitettiin väkisin veteen karitsoita, mutta emät eivät uskaltaneet mennä perässä. Koetettiin houkutella laumaa kiusaamalla sitä janolla useita päiviä; karja oli juomatta, mutta ei hievahtanut. Vietiin karitsat toiselle rannalle toivossa, että emät tulisivat yli näiden määkynästä; karitsat määkyivät, mutta emät eivät lähteneet toiselta rannalta. Sitä kesti kuukauden päivät eikä stock-keeper enää tiennyt, mitä tehdä määkyvällä, hirnuvalla ja mylvivällä laumallaan. Silloin eräänä päivänä, ilman syytä, oikusta, ei tiedetä minkä vuoksi, meni eräs osasto joen yli, ja silloin syntyi uusi pulma estää laumaa syöksymästä siihen sikinsokin. Riveissä syntyi epäjärjestystä ja paljon eläimiä hukkui koskiseen virtaan.
Näin kertoili Sam Machell. Sillä välin oli suuri osa laumasta marssinut ohi hyvässä järjestyksessä. Hänen oli aika palata armeijansa kärkeen valitsemaan parhaita laidunmaita. Hän lausui siis jäähyväiset lordi Glenarvanille, nousi mainiolle maatiaisratsulleen, jota yksi hänen miehistään piteli suitsista, ja kätteli sydämellisesti kaikkia. Hetken kuluttua hän oli kadonnut pölypilveen.
Vankkurit jatkoivat päinvastaiseen suuntaan hetkeksi keskeytynyttä matkaansa ja pysähtyivät vasta illalla Talbot-vuoren juurelle.
Paganel huomautti nyt sopivasti, että oli 25. päivä joulukuuta, siis joulupäivä, jota englantilaisissa perheissä on tapana viettää niin juhlallisesti. Mutta muonamestari ei ollut sitä unohtanut, ja teltassa tarjottu runsas illallinen tuotti hänelle aterioitsijoiden vilpittömät kiitokset. Täytyykin sanoa, että Olbinett oli todella tehnyt ihmeitä. Hän oli loihtinut varastostaan esille erinäisiä eurooppalaisia ruokalajeja, joita harvoin tavataan Australian erämaissa. Poronsäärtä, suolattua naudanlihaa, savustettua lohta, ohra- ja kaurakakkuja, teetä mielin määrin, viskiä runsaasti ja muutamia pulloja portviiniä kuului tähän hämmästyttävään ateriaan. Olisi voinut luulla olevansa Malcolmin linnan suuressa ruokasalissa keskellä Skotlannin ylämaita.
Tästä juhlasta ei tosiaankaan puuttunut mitään, inkivääriliemestä jälkiruoan pikkutorttuihin saakka. Yhtäkaikki katsoi Paganel velvollisuudekseen liittää ateriaan lähistökumpujen rinteillä kasvavien villien appelsiinipuiden hedelmiä. Alkuasukkaiden kesken niillä on nimenä "moccady"; appelsiinit olivat jokseenkin mauttomia, mutta niiden siemenet purtuina kirpeitä kuin cayennen-pippuri. Rakkaudesta tieteeseen pureksi maantieteilijä niitä niin tunnollisesti, että hänen kitalakeaan alkoi polttaa eikä hän kyennyt vastaamaan majurin kysymyksiin australialaisten jälkiruokien erikoisominaisuuksista.
Seuraavana eli 26. päivänä joulukuuta ei tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Tavattiin Norton-puron ja vähää myöhemmin puoleksikuivuneen Mackenzie-joen lähteet. Sää oli edelleen poutainen ja lämpö varsin siedettävä; tuuli puhalsi etelästä ja vilvoitti ilmaa kuten pohjoistuuli olisi tehnyt pohjoisella pallonpuoliskolla, mistä Paganel huomautti ystävälleen Robert Grantille.
— Se on onnellinen seikka, hän lisäsi, — sillä keskilämpö on suurempi eteläisellä kuin pohjoisella pallonpuoliskolla.
— Minkä vuoksi? poika kysyi.
— Minkäkö vuoksi? Paganel vastasi. — Etkö sinä ole koskaan kuullut puhuttavan, että maa on talvella lähempänä aurinkoa?
— Olen, herra Paganel.
— Ja että talven kylmyys johtuu vain auringonsäteiden vinoudesta?
— Sen tiedän.
— No, poikani, juuri tästä syystä on eteläisellä pallonpuoliskolla lämpimämpää.
— Sitä minä en ymmärrä, Robert vastasi silmät suurina.
— Ajattelehan, Paganel selitti, — kun meillä on talvi Euroopassa, mikä vuodenaika on silloin täällä Australiassa, vastapuolella?
— Kesä, Robert vastasi.
— No, koska juuri tänä vuodenaikana maa on lähinnä aurinkoa … ymmärrätkö?
— Ymmärrän…
— Niin on eteläisten seutujen kesä tämän läheisyyden vuoksi kuumempi kuin pohjoisten seutujen kesä.
— Aivan oikein, herra Paganel.
— Niinpä kun sanotaan, että aurinko on lähinnä maata 'talvella', pitää se paikkansa vain meillä, jotka asumme pohjoisella pallonpuoliskolla.
— Sitä minä en ollut tullut ajatelleeksi, Robert myönsi.
— Mutta nyt, poikani, älä enää unohda sitä!
Robert otti kernaasti vastaan tämän pienen opetuksen maailmanrakenteesta ja sai sitten tietää, että keskilämpö Victorian maakunnassa on kaksikymmentäkolme astetta Celsiusta.
Illalla retkikunta majoittui kahdeksan kilometrin päähän
Lonsdale-järven rannalta, pohjoisessa kohoavan Drummont-vuoren ja
Dryden-vuoren välillä, jonka matalahko huippu kohosi eteläisellä
taivaanrannalla.
Seuraavana päivänä kello yhdentoista aikaan vankkurit saapuivat
Wimerra-joen rannalle, 143. meridiaanin kohdalle.
Lähes kilometrin levyinen joki virtasi kirkaspintaisena korkeiden kumi- ja akaasiapuu-reunusten välissä. Muutamat komeat myrttipuut, muiden muassa Metrosideros speciosa, kohotti viiden metrin korkeuteen pitkiä ja riippuvia punaisilla kukilla koristettuja oksiaan. Tuhansia lintuja, keltasirkkuja, peipposia, kultasiipisiä kyyhkysiä, puhumattakaan puheliaista papukaijoista, pyrähteli vihreässä lehvistössä. Alhaalla vedenkalvossa uiskenteli joukko mustia joutsenia arkoina ja luoksepääsemättöminä. Tämä Australian jokien rara avis, harvinainen lintu, katosi pian Wimerran mutkiin, jotka oikullisina kostuttivat viehättävää seutua.
Vankkurit olivat pysähtyneet ruohikolle, jonka reunat riippuivat vilisevän veden yllä. Ei ollut lauttaa, ei siltaa. Täytyi kuitenkin päästä yli. Ayrton otti etsiäkseen sopivan kahlaamon. Puolta kilometriä ylempänä joki tuntui hänestä matalammalta, ja siltä kohtaa hän päätti mennä toiselle rannalle. Eri kohdilta tunnustellessa todettiin vain vajaa metri vettä. Vankkureilla saattoi siis ilman suurta vaaraa uskaltaa tähän syvyyteen.
— Eikö ole muuta keinoa päästä tämän joen poikki? Glenarvan kysyi perämieheltä.
— Ei, mylord, Ayrton vastasi, — mutta tämä kahlaamo ei minusta näytä vaaralliselta. Me suoriudumme siitä kyllä.
— Onko lady Glenarvanin ja neiti Grantin noustava pois vankkureista?
— Ei millään muotoa. Minun juhtani ovat tukevajalkaisia, ja minä otan pitääkseni ne oikeassa suunnassa.
— Hyvä on, Ayrton, Glenarvan vastasi, — minä luotan teihin.
Ratsumiehet asettuivat raskaiden vaunujen ympärille, sitten ajettiin päättävästi jokeen. Tavallisesti tällaisten kahlaamoiden yli yritettäessä ympäröidään vankkurit tyhjillä tynnyreillä, jotka kannattavat niitä veden pinnalla. Mutta täällä ei ollut moista uimavyötä saatavissa; täytyi siis luottaa taitavan Ayrtonin ohjaamien juhtien älyyn. Kuskipenkillä istuen Ayrton ohjasi valjakkoa; majuri ja molemmat matruusit kahlasivat vuolaan virran yli muutamia metriä edellä. Glenarvan ja John Mangles pysyttelivät kahden puolen vankkureita valmiina auttamaan naisia; Paganel ja Robert olivat jälkijoukkona.
Kaikki kävi hyvin Wimerran keskikohdalle saakka. Mutta silloin vesi syveni ja nousi yli pyöränkehien. Juhdat joutuivat pois suunnasta, ja kun jalka ei enää tavoittaisi pohjaa, ne voisivat vetää kieppuvat ajoneuvot mukanaan. Ayrton uhrautui rohkeasti; hän heittäytyi veteen ja tarttuen juhtien sarviin sai eläimet jälleen oikeaan suuntaan.
Tällä hetkellä sattui muuan uhkaava vaara, jota oli mahdoton aavistaa; kuului rätinää, ja vankkurit kallistuivat huolestuttavalla tavalla; vesi ulottui jo naisten jalkoihin, ja koko laitos alkoi liukua sivulle huolimatta Glenarvanin ja John Manglesin yrityksistä tukea sitä. Se oli tuskallinen hetki.
Onneksi valjakon voimakas nykäisy sai vankkurit vastaisen rannan törmälle. Juhdat ja hevoset saivat kohoavasta rinteestä jälleen tukevan jalansijan, ja pian olivat ihmiset ja eläimet turvassa toisella rannalla yhtä tyytyväisinä kuin likomärkinäkin.
Mutta onnettomuudessa oli vankkurien etuosa murtunut, ja Glenarvanin hevonen oli menettänyt etujalkojensa kengät.
Tämä tapaturma vaati viipymätöntä korjausta. Matkailijat katselivat toisiaan neuvottomina, kunnes Ayrton tarjoutui lähtemään Black Pointin asemalle, neljääkymmentä kilometriä pohjoiseen, noutamaan seppää.
— Menkää, menkää, kunnon Ayrton, lordi Glenarvan sanoi hänelle. —
Paljonko aikaa tarvitsette päästäksenne sinne ja tullaksenne takaisin?
— Ehkä noin viisitoista tuntia, Ayrton vastasi, — mutta en enempää.
— Lähtekää siis, ja teidän paluutanne odottaessa me majoitumme
Wimerran rannalle.
Wilsonin hevosella ratsastaen katosi perämies tuuhean mimoosalehvistön taakse.