BURKE JA STUART.
Loppuosa päivää käytettiin keskusteluun ja kävelyihin. Jutellen ja ihmetellen kävelivät matkalaiset pitkin Wimerran rantoja. Tuhkanharmaita kurkia ja iibis-lintuja lähti käheästi kirkuen lentoon heidän lähestyessään. Satiinilintu piiloutui villin viikunapuun latvalehvistöön, kuhankeittäjät ja kärpässiepot pyrähtelivät liljakasvien uhkeiden varsien välissä, jäälinnut jättivät tavallisen kalastelunsa, kun taas koko papukaijojen sivistyneempi heimo, seitsemän värin koristama "blue-mountain", punapäinen, keltakurkkuinen pieni "roschill", ja puna- ja sinihöyheninen "lori" jatkoivat huumaavaa lörpöttelyään kukkivien kumipuiden latvoissa.
Milloin maaten nurmikolla solisevan veden rannalla, milloin umpimähkään kuljeksien mimoosapensaiden välissä ihailivat kävelijät tätä kaunista luontoa päivänlaskuun saakka. Lyhyen hämärän jälkeen heidät yllätti yö lähes kilometrin päässä majapaikasta. He palasivat sinne, mutta oppaana ei ollut Pohjantähti, jota eteläisellä pallonpuoliskolla ei näy, vaan Etelän Risti, joka loisti taivaanlaen ja horisontin puolivälissä.
Olbinett oli kattanut illallisen telttaan. Istuttiin pöytään. Aterian huippukohtana oli Wilsonin ovelasti tappamien papukaijojen lihasta valmistettu eräänlainen muhennos, jossa muonamestari oli osoittanut taitonsa.
Illallisen jälkeen nousi kysymys, kuka keksisi sopivan syyn, minkä vuoksi näin kauniin illan ensi tunteina ei mentäisi levolle. Lady Helena lausui julki kaikkien toivomuksen pyytäessään Paganelia kertomaan suurten Australian tutkijoiden historian, minkä hän jo kauan sitten oli luvannut tehdä.
Paganel suostui siihen mielellään. Hänen kuulijansa asettuivat uhkean banksian juurelle; sikarien savu kohosi pian pimeään peittyvään lehvistöön saakka, ja maantieteilijä ryhtyi viipymättä kertomaan tyhjentymättömään muistiinsa luottaen.
— Te muistatte, ystäväni, eikä ainakaan majuri liene sitä unohtanut, kerran Duncanilla esittämäni löytöretkeilijöiden luettelon. Kaikista niistä, jotka koettivat tunkeutua mantereen sisäosiin, onnistui vain neljän kulkea sen halki etelästä pohjoiseen tai pohjoisesta etelään. Ne ovat: Burke vuonna 1860 ja 1861; MacKinlay vuonna 1861 ja 1862; Ladsborough vuonna 1862 ja Stuart niin ikään vuonna 1862. MacKinlaysta ja Landsboroughista minulla ei ole paljon sanomista. Edellinen samosi Adelaidesta Carpentaria-lahdelle, jälkimmäinen Carpentaria-lahdelta Melbourneen, kumpikin australialaisten komiteoiden lähettämänä etsimään Burkea, joka oli jäänyt sille tielleen eikä koskaan palannutkaan.
Burke ja Stuart ovat ne kaksi rohkeaa löytöretkeilijää, joista aion teille puhua, ja nyt aloitankin ilman pitempiä esipuheita.
Melbournen kuninkaallisen seuran lähettämänä lähti eronsaanut irlantilainen upseeri, Castlemainen entinen poliisipäällikkö, nimeltä Robert O'Hara Burke, matkalle 20. päivänä elokuuta 1860. Hänellä oli mukanaan yksitoista miestä, William John Wills, nuori, etevä tähtitieteilijä, tohtori Beckler, kasvitieteilijä Gray, King, nuori sotilas Intian armeijasta, Landells, Brahe ja useita sepoy-sotamiehiä. Kaksikymmentäviisi hevosta ja kaksikymmentäviisi kamelia kuljetti retkeilijöitä, heidän tavaroitaan ja kahdeksaksitoista kuukaudeksi varattua muonaa. Retkikunnan oli määrä pyrkiä Carpentaria-lahdelle, pohjoisrannikolle, seuraten aluksi Cooper-jokea. Vaivattomasti se pääsi Murrayn ja Darlingin yli ja saapui Menindien asemalle, siirtoloiden rajalle.
Matkalla oli havaittu, että suuresta tavaramäärästä oli paljon haittaa. Tämä seikka sekä Burken jyrkkä luonne synnytti eripuraisuutta joukossa. Kamelien johtaja Landells erosi muutamien hindupalvelijoiden kanssa retkikunnasta ja palasi Darlingin rannoille. Burke jatkoi matkaansa eteenpäin. Milloin suurenmoisia, kosteita laidunmaita, milloin kivisiä, vedettömiä teitä hän taivalsi Cooper-jokea kohti. Marraskuun 20. päivänä, kolme kuukautta lähtönsä jälkeen, hän sijoitti ensimmäisen muonavaraston joen rannalle.
Tänne täytyi retkeilijöiden jäädä joksikin aikaa, kun ei löytynyt pohjoiseen päin sellaista kuljettavaa tietä, jonka varrella vedensaanti olisi ollut taattu. Suurten vaikeuksien jälkeen he saapuivat paikkaan, jolle annettiin nimeksi Fort Wills. Se oli puolitiessä Melbournesta Carpentaria-lahdelle, ja he pystyttivät siihen paaluaitauksen. Siellä Burke jakoi joukkonsa kahteen osaan. Toisen piti Brahen komentamana jäädä Fort Willsiin kolmeksi kuukaudeksi tai pitemmäksi aikaa, elleivät elintarvikkeet loppuisi, ja odottaa toisen paluuta. Jälkimmäiseen kuuluivat vain Burke, King, Gray ja Wills. He ottivat mukaansa kuusi kamelia ja ruokavaroja kolmeksi kuukaudeksi, nimittäin 150 kiloa jauhoja, 20 kiloa riisiä, 20 kiloa kaurajauhoja, 50 kiloa kuivattua hevosenlihaa, 50 kiloa suolattua sianlihaa ja silavaa ja 15 kiloa korppuja, kaikki yhteensä mennen tullen noin kahdentuhannen kuudensadan kilometrin matkaa varten.
Nämä neljä miestä lähtivät siis matkalle. Vaivalloisen retken jälkeen kivisen erämaan halki he saapuivat Eyre-joelle, kauimpana olevalle paikalle, minkä Sturt oli saavuttanut 1845, ja samosivat pohjoista kohti noudattaen sadattaneljättäkymmentä meridiaania niin tarkoin kuin mahdollista.
Tammikuun 7. päivänä he marssivat eteläisen kääntöpiirin poikki hehkuvassa auringonhelteessä, harhauttavien kangastusten eksyttäminä usein kärsien veden puutetta, joskus ankarien rajuilmojen virkistäminä, tavaten siellä täällä harhailevia alkuasukkaita, joista heillä ei ollut mitään valittamista; ylimalkaan oli verraten vähän haittaavia esteitä tiellä, jota eivät sulkeneet järvet, joet tai vuoret.
Tammikuun 12. päivänä näkyi pohjoisessa muutamia kukkuloita, muiden mukana Forbes-vuori, ja jono graniittiharjuja, joilla on englanninkielessä nimenä "range". Siellä matka kävi hankalaksi. Päästiin töin tuskin eteenpäin. Eläimet eivät suostuneet marssimaan: — Aina vain harjuja, kamelit hikoilevat pelosta, Burke kirjoitti päiväkirjaansa. Voimansa ponnistaen retkeilijät pääsivät kuitenkin Turner-joen rannalle ja sitten latvapuolelle Flinders-jokea, jonka Stokes oli nähnyt 1841 ja joka palmujen ja eukalyptusten reunustamana laskee Carpentaria-lahteen.
Valtameren läheisyyttä ilmaisi sarja suoperäisiä maita. Yksi kameleista hukkui niihin. Toiset kieltäytyivät kulkemasta pitemmälle. Kingin ja Grayn täytyi jäädä niiden luokse. Burke ja Wills jatkoivat matkaa pohjoiseen ja suurten vaikeuksien jälkeen, joista heidän muistiinpanoissaan on hyvin hämärästi mainittu, he saapuivat eräälle kohdalle, missä meren nousuvettä oli rämeillä, mutta eivät nähneet itse merta. Se tapahtui 11. päivänä helmikuuta 1861.
— Eivätkö nämä uljaat miehet siis päässeet pitemmälle? lady Glenarvan kysyi.
— Eivät hyvä rouva, Paganel vastasi. — Rämeet olivat kulkukelvottomia, ja heidän täytyi kääntyä paluumatkalle yhtyäkseen tovereihinsa Fort Willsissä. Surullinen paluu, sen saa sanoa! Heikkoina ja näännyksissä eteenpäin laahautuen Burke ja Wills pääsivät Greyn ja Kingin luo. Sitten he lähtivät nelisin, seuraten jo kulkemaansa tietä, etelään Cooper-jokea kohti.
Tämän matkan vastuksia, vaaroja ja kärsimyksiä emme tarkalleen tunne, sillä retkeilijöiden muistiinpanoissa ei niitä kuvata. Mutta niiden on täytynyt olla hirvittäviä.
Saavuttuaan huhtikuussa Cooper-joen laaksoon, heitä ei enää ollut kuin kolme. Gray oli kuollut uupumukseen. Neljä kamelia oli menehtynyt. Jos Burken kuitenkin olisi onnistunut päästä Fort Willsiin, missä Brahe häntä odotti muonavarastoineen, hän olisi tovereineen pelastunut. He panivat peliin kaiken voimansa, laahustivat eteenpäin vielä muutamia päiviä, ja 21. päivänä huhtikuuta he näkivät varuspaikan aitauksen, pääsivät perille…! Mutta juuri sinä päivänä oli, viisi kuukautta turhaan odotettuaan, Brahe lähtenyt.
— Lähtenyt! pikku Robert huudahti.
— Niin, lähtenyt! Vieläpä onnettoman sattuman oikusta juuri samana päivänä! Brahen jättämä kirje ei ollut seitsemää tuntia vanhempi. Mutta Burke ei voinut ajatellakaan hänen tavoittamistaan. Oman onnensa nojaan jääneet virkistivät itseänsä hiukan varaston ruokavaroilla. Mutta heillä ei ollut mitään kulkuneuvoja, ja Darling oli vielä kuudensadankuudenkymmenen kilometrin päässä.
Silloin Burke päätti vastoin Willsin neuvoa pyrkiä Hopeless-vuoren läheisiin australialaisiin siirtoloihin, noin kahdensadankahdeksankymmenen kilometrin päähän Fort Willsistä. Lähdettiin matkalle. Kahdesta jäljellä olevasta kamelista toinen hukkui erääseen Cooper-joen mutaiseen lisäjokeen, toinen ei jaksanut kulkea enää askeltakaan; se täytyi tappaa ja sen lihat syödä. Pian olivat ruokavarat lopussa. Kolmen kovaonnisen miehen täytyi elättää itseään "nardulla", vesikasvilla, jonka siitepöly on syötävää. Kun heillä ei ollut vettä eikä keinoja kuljettaa sitä mukanaan, he eivät voineet jättää Cooperin rantoja. Tulipalo poltti heidän telttansa ja leiritavaransa. He olivat hukassa. Ei ollut edessä muuta kuin kuolema!
Burke kutsui luokseen Kingin: — Minä en elä enää kuin muutaman tunnin, hän sanoi tälle; — tässä on kelloni ja muistiinpanoni. Kun olen kuollut, pankaa oikeaan käteeni pistooli ja jättäkää minut paikalleni hautaamatta! Tämän jälkeen Burke ei enää puhunut; hän kuoli seuraavana aamuna kello kahdeksan.
Järkyttyneenä ja murheissaan King lähti etsimään jotakin australialaista heimoa. Kun hän palasi, oli Willskin kuollut. Kingin ottivat alkuasukkaat hoiviinsa, ja syyskuussa löysi hänet Howittin retkikunta, joka oli lähetetty etsimään Burkea samaan aikaan kuin MacKinlay ja Landsborough. Niinpä neljästä retkeilijästä tältä matkalta Australian mantereen poikki jäi yksi ainoa henkiin.
Paganelin kertomus oli tehnyt hänen kuulijoihinsa masentavan vaikutuksen. Kaikki ajattelivat kapteeni Grantia, joka kenties harhaili samoin kuin Burke tovereineen keskellä erämaata. Olivatko haaksirikkoiset pelastuneet niistä kärsimyksistä, joihin nämä uljaat retkeilijät olivat menehtyneet? Tämä ajatus oli niin luonnollinen, että kyyneleet kihosivat Mary Grantin silmiin.
— Isäni! Isäparkani! hän huokasi.
— Neiti Mary, tyyntykää! John Mangles lohdutti. — Joutuakseen
tällaisiin kärsimyksiin täytyy kaiken uhalla lähteä sisämaahan.
Kapteeni Grant on alkuasukkaiden käsissä, kuten King, ja pelastuu kuten
King. Hän ei ole milloinkaan joutunut niin surkeaan asemaan.
— Ei olekaan, Paganel vahvisti, — ja minä toistan teille, rakas neiti, että australialaiset ovat ystävällisiä.
— Jumala toteuttakoon sananne! neito vastasi.
— Entä Stuart? kysyi Glenarvan, joka tahtoi kääntää ajatukset pois surullisesta suunnasta.
— Stuartko? Paganel vastasi. — Oh, Stuart oli onnekkaampi, ja hänen nimensä on kuuluisa Australian aikakirjoissa. Vuodesta 1848 alkaen valmistautui John MacDougal Stuart, teidän maanmiehiämme, hyvät ystäväni, retkilleen, seuraten Sturtia matkoilla Adelaiden pohjoispuolisissa erämaissa. Vuonna 1860 hän yritti turhaan tunkeutua Australian sisämaahan vain kahden miehen seuraamana. Mutta hän ei ollut niitä miehiä, jotka masentuvat. Vuonna 1861, tammikuun 1. päivänä, hän lähti Chambers-joelta yhdentoista päättäväisen matkakumppanin etunenässä ja pääsi kahdensadankahdeksankymmenen kilometrin päähän Carpentaria-lahdesta; mutta muonavarojen puutteen vuoksi hänen täytyi palata Adelaideen pääsemättä tämän hirvittävän mantereen halki. Mutta hän rohkeni koetella onnea vieläkin ja varustaa kolmannen retkikunnan, jonka tosiaan onnistui saavuttaa niin kiihkeästi tavoiteltu päämäärä.
Etelä-Australian eduskunta kannatti lämpimästi tätä uutta löytöretkeä ja myönsi sitä varten kahdentuhannen punnan avustuksen. Stuart ryhtyi kaikkiin varokeinoihin, jotka kokemuksesta tiesi tarpeellisiksi. Hänen ystävänsä, luonnontutkija Waterhouse, vanhat kumppaninsa Thring ja Kekwick sekä lisäksi Woodforde ja Auld, kaikkiaan kymmenen miestä, liittyivät häneen. Hän otti mukaansa kaksikymmentä amerikkalaista nahkasäkkiä, joista kukin oli kolmenkymmenen litran vetoinen, ja 5. päivänä huhtikuuta 1862 retkikunta oli saavuttanut Newcastle Waterin alueen, kahdeksannentoista leveysasteen takana, yhtä kaukana pohjoisessa kuin kovaonninen Burke oli päässyt. Hänen reittinsä noudatti jokseenkin läheltä 131. meridiaania ja poikkesi niin ollen seitsemän astetta länteen Burken reitistä.
Newcastle Waterin alueen piti olla uusien löytöretkien lähtökohtana. Stuart, jota kaikkialla ympäröi tiheä metsä, koetti turhaan tunkeutua pohjoiseen ja koilliseen. Yritys samota länttä kohti Victoria-joelle ei myöskään onnistunut; läpipääsemättömät viidakot sulkivat tien.
Stuart päätti silloin muuttaa leiripaikkaa ja saikin sen siirretyksi vähän pohjoisemmaksi, Howerin rämeille. Sitten kulkiessaan itää kohti hän kohtasi keskellä ruohoisia tasankoja Daily-joen ja seurasi sitä noin viisikymmentä kilometriä.
Maaperä alkoi olla erinomaista; laitumet olisivat olleet squatterin ilona ja onnena; kumipuut kasvoivat sieilä tavattoman korkeiksi. Ihmeissään jatkoi Stuart matkaamista eteenpäin; hän saapui Strangeway-joen ja Leichardtin löytämän Roper-joen rannalle; niiden vedet virtasivat palmujen välitse, jotka olivat tämän trooppisen seudun arvoisia; siellä eli alkuasukasheimoja, jotka ottivat löytöretkeilijät ystävällisesti vastaan.
Sieltä retkikunta kääntyi pohjoisluoteeseen pitkin hiekkaista ja rautapitoisten kallioiden peittämää aluetta, etsien Van Diemenin lahteen laskevan Adelaide-joen lähteitä. Se kulki tällöin Arnhemin maan läpi, palmukaalien, bambujen ja pinjojen keskitse. Adelaide laajeni; sen rannat kävivät rämeisiksi; meri oli lähellä.
Tiistaina 22. päivänä heinäkuuta Stuart leiriytyi Fresh Waterin rämeille jouduttuaan vaikeuksiin lukemattomien purojen vuoksi, jotka katkaisivat hänen reittinsä. Hän lähetti kolme kumppaneistaan etsimään mahdollisia teitä; seuraavana päivänä hän saapui, milloin kierrettyään ylipääsemättömiä virranpoukamia, milloin rämmittyään upottavilla soilla, muutamille ruohoisille ylätasangoille, missä kasvoi kumipuurykelmiä ja kuitukuorisia puita; siellä lenteli parvittain hanhia, iibiksiä ja eräitä erikoisen kesyttömiä vesilintuja. Alkuasukkaita oli vähän tai ei laisinkaan. Vain siellä täällä savua kaukaisista leiripaikoista.
Heinäkuun 24. päivänä, yhdeksän kuukautta Adelaidesta lähtönsä jälkeen, Stuart lähti kahtakymmentä minuuttia yli kello kahdeksan aamulla liikkeelle pohjoista kohti; hän tahtoi vielä samana päivänä päästä meren rannalle. Rautamalmien ja vulkaanisten kallioiden peittämä maa kohosi hiljalleen; puut pienenivät ja alkoivat muistuttaa sellaisia, joita kasvaa merten rannoilla; eteen tuli laaja, metsän reunustama vesijättölaakso. Stuart kuuli selvästi murtuvien aaltojen kohinaa, mutta ei sanonut mitään kumppaneilleen. Vihdoin tultiin villien viiniköynnösten tukkimaan viidakkoon.
Stuart astui muutaman askeleen. Silloin hän oli Intian valtameren rannalla! — Meri! Meri! huudahti Thring hämmästyneenä. Toiset riensivät paikalle, ja kolme pitkää hurraahuutoa tervehti Intian merta.
Australian mantereen poikki oli päästy neljännellä kerralla!
Kuvernööri Richard Macdonnellille antamansa lupauksen mukaan Stuart pesi jalkansa, kasvonsa ja kätensä merivedessä. Sitten hän palasi laaksoon ja kaiversi erääseen puuhun nimensä alkukirjaimet J.M.D.S. Leiri pantiin kuntoon pienen solisevan puron rannalle.
Seuraavana päivänä Thring lähti tutkimaan, voisiko lounaaseen kulkemalla päästä Adelaide-joen suulle, mutta maaperä oli liian rämeistä hevosille, joten siitä täytyi luopua.
Silloin Stuart valitsi korkean puun eräällä aukealla paikalla. Hän katkaisi sen alemmat oksat ja kiinnitti latvaan Australian lipun. Puun kaarnaan piirrettiin seuraavat sanat: Kaiva maata puolen metrin päässä etelään.
Ja jos joku matkustaja kerran kaivaa maata siltä paikalta, hän löytää peltirasian ja siinä asiakirjan, jonka sanat ovat syöpyneet muistiini:
SUURI TUTKIMUSRETKI JA KULKU AUSTRALIAN HALKI ETELÄSTÄ POHJOISEEN.
John MacDougal Stuartin johtamat tutkimusretkeilijät saapuivat tänne 25. päivänä heinäkuuta 1862 kuljettuaan koko Australian halki Etelämereltä Intian valtameren rannalle, samoten keskeltä mannerta. He olivat lähteneet Adelaidesta 26. päivänä lokakuuta 1861 ja jättivät 21. päivänä tammikuuta 1862 taakseen viimeisen siirtolan pohjoisessa. Tämän onnellisen tapahtuman muistoksi he pystyttivät tähän Australian lipun, merkiten siihen retkikunnan johtajan nimen. Kaikki on hyvin. Jumala varjelkoon kuningatarta.
Alle on kirjoitettu Stuartin ja hänen seuralaistensa nimet.
Näin todettiin tämä suuri tapahtuma, joka herätti tavatonta huomiota koko maailmassa.
— Ja pääsivätkö kaikki nämä rohkeat retkeilijät takaisin ystäviensä luo etelään? lady Helena kysyi.
— Pääsivät, rouva, Paganel vastasi, — kaikki, mutta eivät ilman kovia koettelemuksia. Stuart kärsi kaikkein enimmin, hän oli pahasti sairastunut keripukkiin lähtiessään paluumatkalle Adelaidea kohti. Syyskuun alussa hänen tautinsa oli niin pahentunut, ettei hän uskonut enää näkevänsä asuttuja seutuja. Hän ei jaksanut enää istua satulassa, vaan kulki kahden hevosen väliin ripustetussa kantotuolissa maaten. Lokakuun lopulla hän joutui verensyöksyn takia viimeisilleen. Tapettiin hevonen, jotta hänelle saatiin keitetyksi lihalientä; 28. päivänä lokakuuta hän luuli kuolevansa, mutta onnellinen taudinkäänne pelasti hänet, ja 10. päivänä joulukuuta retkikunta saapui täysilukuisena ensimmäisille asutuksille.
Adelaideen Stuart saapui 17. päivänä joulukuuta asukkaiden riemuitessa. Mutta hänen vointinsa oli yhä huono, ja pian, saatuaan Maantieteellisen seuran suuren kultamitalin, hän astui Indus-laivaan matkustaakseen rakkaaseen Skotlantiinsa, isänmaahansa, missä palatessamme vielä hänet tapaamme.[6]
— Hän oli mies, joka oli erinomaisen tarmokas, Glenarvan sanoi, — ja se vielä enemmän kuin ruumiillinen voima auttoi häntä suurtekoihin. Skotlanti on syystä ylpeä saadessaan lukea hänet omiensa joukkoon.
— Eikö Stuartin jälkeen kukaan ole yrittänyt uusia löytöretkiä? lady
Helena kysyi.
— On kyllä, rouva, Paganel vastasi. — Minä olen usein maininnut teille Leichardtin. Tämä retkeilijä oli jo vuonna 1844 tehnyt huomattavan tutkimusretken Pohjois-Australiaan. Vuonna 1848 hän lähti toiselle matkalle koilliseen. Seitsemääntoista vuoteen ei hänestä sitten ole mitään kuulunut. Viime vuonna toimeenpani kuuluisa kasvitieteilijä, tohtori Muller Melbournesta rahankeräyksen retkikunnan kustantamista varten. Rahat saatiin helposti kokoon, ja joukko uljaita squattereita lähti älykkään ja rohkean MacIntyren johdolla 21. päivänä kesäkuuta 1864 Paroo-joen laidunmailta. Tällä hetkellä, jolloin teille puhun, se on Leichardtia etsiessään varmaankin tunkeutunut kauas mantereen sisäosiin. Onnistukoon sen ja onnistukoon meidän kuten senkin löytää etsityt rakkaat ystävät!
Tähän päättyi maantieteilijän kertomus. Oli jo myöhäinen ilta. Kiitettiin Paganelia, ja vähän ajan kuluttua nukkui itsekukin rauhallisesti, valkoisten kumipuiden lehdistössä piilevän kellolinnun raksuttaessa säännöllisesti tämän tyynen yön sekunteja.
RAUTATIE MELBOURNESTA SANDHURSTIIN.
Majuri oli ollut hieman levoton nähdessään Ayrtonin lähtevän Wimerran leiriltä etsimään hevosenkengittäjää Black Pointin asemalta. Mutta hän ei hiiskunut sanaakaan omista epäilyistään ja tyytyi vain pitämään silmällä joen ympäristöä. Näiden rauhallisten seutujen tyyneyttä ei millään tavoin häiritty, ja yön kestettyä muutamia tunteja aurinko nousi jälleen taivaalle.
Glenarvan puolestaan ei pelännyt muuta kuin että Ayrton tulisi takaisin yksin. Ellei saataisi seppää, vankkureilla ei päästäisi jatkamaan retkeä. Matka keskeytyisi ehkä useiksi päiviksi, ja Glenarvan, joka malttamattomana halusi pian päästä perille, ei suvainnut mitään viivytystä.
Onneksi Ayrton ei ollut hukannut aikaa eikä laiminlyönyt mitään. Hän palasi seuraavana päivänä aamun valjetessa. Hänellä oli mukanaan mies, joka sanoi olevansa Black Pointin aseman seppä. Tämä oli suuri ja reipas miehenroikale, tympäisevän ja eläimellisen näköinen. Mutta vähät sillä, jos hän vain pystyisi tehtäväänsä. Hän oli muuten perin vähäpuheinen eikä kuluttanut suutaan tarpeettomiin sanoihin.
— Onko hän pystyvä työmies? John Mangles kysyi perämieheltä.
— Minä en häntä tunne enempää kuin te, kapteeni, Ayrton vastasi. —
Saadaan nähdä.
Seppä ryhtyi työhönsä. Hän oli ammattimies, sen näki kyllä siitä tavasta, kuinka hän korjasi vankkurien etuosan. Hän teki työtä taitavasti ja harvinaisen nopeasti. Majuri huomasi hänen ranteidensa pahasti runnellussa ihossa mustahkot, melkein verestävät raidat. Ne olivat vereksien haavojen jälkiä, joita huonon pellavapaidan hihat vain osaksi peittivät. MacNabbs teki sepälle näitä, vielä varmaankin perin kipeitä vioittumia koskevan kysymyksen. Mutta mies ei vastannut, vaan jatkoi työtään.
Kahden tunnin kuluttua oli vankkurit korjattu.
Mitä Glenarvanin hevoseen tuli, se oli pian kunnossa. Seppä oli ottanut mukaansa valmiita hevosenkenkiä; niissä oli muuan omituisuus, joka ei jäänyt majurilta huomaamatta: etuosaan oli lyöty selvä ristiässän kuva. Majuri huomautti sitä Ayrtonille.
— Se on Black Pointin merkki, perämies vastasi. — Sen avulla voi seurata asemalta kadonneiden hevosten jälkiä sekoittamatta niitä muihin.
Kengät oli pian sovitettu hevosen kavioihin. Sen jälkeen seppä pyysi palkkaansa ja lähti tiehensä tuskin neljä sanaa sanottuaan.
Puoli tuntia myöhemmin olivat retkeilijät matkalla. Mimoosametsän takana levisi laajalti avoin tasanko, joka hyvin ansaitsi nimensä "open plain". Muutamia kvartsilohkareita ja rautapitoisia kiviä oli siellä täällä pensaiden, korkean ruohikon ja aitausten välissä, missä lukuisia karjalaumoja oli laitumella. Joitakin kilometrejä kauempana uursivat vankkurien pyörät syvälle vesiperäiseen maahan, jossa solisi säännöttömiä, jättiläiskaislikon puoleksi peittämiä puroja. Sitten kuljettiin pitkin laajojen, rehevöityvien suolapitoisten lampien reunoja. Matka sujui vaivattomasti ja, se täytyy sanoa, rattoisasti.
Lady Helena kutsui herroja käymään luonaan vuoron perään, sillä hänen salonkinsa oli kovin ahdas. Mutta näin sai kukin levähtää rasittavasta ratsastuksesta ja virkistää itseänsä keskustelulla viehättävien naisten kanssa. Neiti Maryn avustamana hän hoiti pyörivän talonsa emännyyttä mitä miellyttävimmin. John Manglesia ei näissä jokapäiväisissä kutsuissa unohdettu, eikä hänen hiukan juhlallista keskustelutapaansa pidetty ikävänä. Päinvastoin.
Näin kuljettiin kohtisuoraan poikki Growlandista Horshamiin johtavan postitien, pahasti pölyisen tien muuten, jota jalkamiehet eivät juuri käyttäneet. Talbotin kreivikunnan äärimmäisessä sopukassa sivuttiin ohimennen matalahkojen kunnaiden kukkuloita, ja illalla seurue saapui viiden kilometrin päähän Maryboroughin yläpuolelle. Satoi hienoa vihmaa, joka missä muussa maassa tahansa olisi liottanut kamaran, mutta täällä kosteus haihtui niin ihmeellisesti, että leiripaikalla ei ollut siitä mitään haittaa.
Seuraavana, 29. päivänä joulukuuta kulkua hidastutti jonkin verran jono vuorennyppylöitä, jotka muistuttivat jonkinlaista pienoiskokoista Sveitsiä. Tavan takaa piti nousta mäelle ja taas laskeutua, ja samalla kärsiä epämieluisaa keinahtelua. Matkustajat kävelivät osan matkaa jalkaisin eivätkä sitä pahoitelleet.
Kello yhdentoista aikaan saavuttiin Carlsbrookiin, joka on jokseenkin tärkeä kaupunki. Ayrton oli sitä mieltä, että olisi kierrettävä sen ympäri sinne poikkeamatta, ajan voittamiseksi, hän selitti. Glenarvan oli samaa mieltä, mutta aina utelias Paganel tahtoi käydä Carlsbrookissa. Hänen ehdotukseensa suostuttiin, ja vankkurit jatkoivat verkalleen kulkuaan.
Tapansa mukaan Paganel otti Robertin seurakseen. Hänen käyntinsä Carlsbrookissa oli hyvin lyhyt, mutta riitti antamaan hänelle tarkan yleiskuvan kaupungista. Siellä oli pankki, raatihuone, kauppatori, koulu, kirkko ja satakunta täysin samanlaista tiilitaloa, kaikki järjestettynä säännölliseksi, yhdensuuntaisten katujen leikkelemäksi suunnikkaaksi englantilaiseen tapaan. Ei mikään ole yksinkertaisempaa — eikä myöskään yksitoikkoisempaa. Kun kaupunki suurenee, pidennetään sen katuja kuten kasvavan pojan housuja, alkuperäistä sopusuhtaa millään tavoin rikkomatta.
Carlsbrook oli vilkas kaupunki, mikä on näiden vastaperustettujen kaupunkien huomattava ominaisuus. Australiassa näyttävät kaupungit kasvavan kuin puut auringon lämmössä. Kiireisiä ihmisiä kulki kaduilla, kullan välittäjiä tungeskeli tuontitoimistoissa, alkuasukkaisiin kuuluvan poliisimiehistön saattamana tuotiin kallista metallia Bendigon ja Mount Alexanderin kaivoksista. Kaikki nämä etujensa kannustamat ihmiset ajattelivat vain kauppojaan, eikä tämän ahertavan väestön joukossa muukalaisia huomattukaan.
Käytettyään tunnin ajan vaellukseen Carlsbrookissa molemmat palasivat toveriensa luo huolellisesti viljellyn peltomaan halki. Sitten tuli laajoja ruohikkoja, nimeltään "low level plains", ja niillä näkyi lukemattomia lammaslaumoja ja paimenhökkeleitä. Edempänä alkoi erämaa välittömästi, Australian luonnolle ominaisen äkkinäisesti. Simpsonin kukkulat ja Tarrangowerin vuori osoittivat Loddon piirin eteläistä kärkeä 144. pituusasteen kohdalla.
Tähän saakka ei kuitenkaan ollut tavattu yhtään alkuasukasheimoista, jotka elävät villissä tilassa. Glenarvan tuumiskeli, puuttuiko Australiasta australialaisia, kuten Argentiinan pampalta oli puuttunut intiaaneja. Mutta Paganel selitti hänelle, että tällä leveysasteella liikuskelivat villit enimmäkseen Murrayn tasangoilla puolentoistasataa kilometriä idempänä.
— Me lähestymme kultaseutua, hän sanoi. — Kahden päivän päästä kuljemme Mount Alexanderin rikkaan alueen läpi. Sinne ryntäsivät vuonna 1852 kullanetsijöiden laumat. Alkuasukkaiden täytyi paeta heidän tieltään erämaihin. Me olemme sivistyneessä maassa, vaikkei siltä näytä, ja ennen tämän päivän päättymistä olemme kulkeneet rautatien yli, joka yhdistää Murrayn ja meren. Tarvitseeko sanoakaan, ystäväni, rautatie Australiassa tuntuu minusta yllättävältä.
— Minkä vuoksi, Paganel? Glenarvan kysyi.
— Minkäkö vuoksi? Sen vuoksi, että se on ristiriitaista! Oh, minä tiedän kyllä, että te, jotka olette tottuneet asuttamaan kaukaisia alueita, te, joilla on sähkölennättimiä ja maailmannäyttelyitä Uudessa Seelannissa, pidätte sitä ihan luonnollisena! Mutta se sekoittaa minun kaltaiseni ranskalaisen mieltä ja kaikkia hänen mielikuviaan Australiasta.
— Kun te katsotte entisyyttä ettekä nykyisyyttä, John Mangles huomautti.
— Olkoon, Paganel vastasi, — mutta kun erämaiden halki kiitävät veturit, mimoosien ja kumipuiden oksiin kiertyvät höyrypilvet, pikajunien edestä pakenevat muurahaispiikkisiat, nokkaeläimet ja kasuaarit, ja villit nousevat kello puoli neljän junaan matkustaakseen Melbournesta Kynetoniin, Castlemaineen, Sandhurstiin tai Echucaan, hämmästyttää tuo kaikki jokaista muuta kuin englantilaista tai amerikkalaista. Teidän rautatienne hävittävät erämaiden runollisuuden.
— Mitäpä siitä, jos edistys tulee tilalle! majuri lausui.
Kimeä vihellys keskeytti puheen. Matkustajat olivat vain puolentoista kilometrin päässä rautatiestä. Muuan etelästä tuleva ja hiljaista vauhtia kulkeva veturi pysähtyi juuri rautatien ja vankkurien käyttämän maantien risteykseen. Tämä rautatie yhdisti, kuten Paganel oli sanonut, Victorian pääkaupungin Australian suurimpaan virtaan Murrayyn. Tämä valtava vesiuoma, jonka Sturt löysi vuonna 1828, alkaa Australian Alpeilta, saa lisävettä Lachlanista ja Darlingista, on Victorian maakunnan koko pohjoisrajana ja laskee Encounter-lahteen lähellä Adelaidea. Se ulottuu rikkaiden, hedelmällisten seutujen halki, ja squatter-asemat yhä lisääntyvät sen varsilla, kun näin on saatu mukava kulkuyhteys Melbourneen.
Tätä rautatietä oli siihen aikaan valmiina 168 kilometriä Melbournesta Sandhurstiin; samalla se välitti liikennettä Kynetoniin ja Castlemaineen. Parhaillaan rakennettiin sadankahdentoista kilometrin pituista jatkorataa Echucaan, juuri tänä vuonna Murrayn varsille perustetun Riverinen siirtokunnan pääkaupunkiin saakka.
37. leveysaste leikkasi rautatietä muutamia kilometrejä Castlemainen pohjoispuolella juuri sillä kohtaa, missä on Camden Bridge, Lutton-nimisen Murrayn lisäjoen yli rakennettu silta.
Sitä kohti Ayrton suuntasi vankkurinsa, ratsumiesten lähtiessä edeltä nelistämään Camden Bridgelle. Heitä kannusti siihen muuten kova uteliaisuus.
Rautatien siltaa kohti riensi näet suuri ihmisjoukko. Läheisten asemien asukkaat jättivät talonsa ja paimenet laumansa, tungeksien tiellä, niin että oli vaikea päästä eteenpäin. Joukosta kuului usein toistuvia huutoja:
— Rautatielle! Rautatielle!
Ilmeisesti oli sattunut jokin vakava tapahtuma, joka aiheutti kaiken tämän hälinän. Ehkäpä jokin suuri tapaturma.
Glenarvan lisäsi hevosensa vauhtia kumppaneidensa seuratessa. Muutaman minuutin kuluttua hän oli Camden Bridgen luona. Siellä hän ymmärsi syyn ryntäykseen.
Oli tapahtunut hirvittävä onnettomuus, ei junien yhteentörmäys, vaan junan suistuminen radalta ja syöksyminen virtaan, mikä muistutti Amerikan suurimpia samantapaisia onnettomuuksia. Rautatien alitse kulkeva joki oli täynnä vaunuja ja veturin pirstaleita. Joko oli silta murtunut junan painosta tai juna joutunut pois raiteilta: viisi vaunua kuudesta oli suistunut Luttonin uomaan veturin perässä. Ainoastaan viimeinen vaunu pelastui kuin ihmeen kautta, sen kytkyt kun oli katkennut, ja seisoi radalla metrin päässä kuilun partaalta. Alhaalla oli vain hirvittävä kasa mustuneita ja katkenneita akseleita, murskautuneita vaunuja, vääntyneitä kiskoja, hiiltyneitä ratapölkkyjä. Tärähdyksestä räjähtänyt höyrypannu oli lennättänyt metallikuoren sirpaleita pitkän matkan päähän. Tästä muodottomien esineiden rykelmästä nousi vielä muutamia liekkejä ja höyryä mustan savun keskeltä. Hirveän syöksyn jälkeen vielä hirveämpi tulipalo! Suuria verilätäköitä, irrallisia jäseniä, hiiltyneiden ruumiiden tynkiä näkyi siellä täällä eikä kukaan uskaltanut ajatella näiden pirstaleiden alle hautautuneiden uhrien lukumäärää.
Glenarvan, Paganel, majuri ja Mangles kuuntelivat joukon keskellä miehestä mieheen kulkevia puheita. Pelastustöissä puuhaillessaan kukin koetti selittää tapaturmaa.
— Silta on murtunut, joku sanoi.
— Murtunutko! toinen vastasi. — Se on yhtä hyvässä kunnossa kuin se on aina ollut, mutta on unohdettu kääntää paikalleen junan tullessa. Siinä kaikki.
Siinä olikin kääntösilta, joka avattiin laivaa varten. Oliko siis anteeksiantamattoman huolimaton vartija unohtanut sulkea sen, niin että täyttä vauhtia kulkeva juna tyhjän päälle jouduttuaan, oli näin syöksynyt Luttonin veteen? Tämä olettamus tuntui hyvin todennäköiseltä. Vaikka toinen puoli siltaa oli murskana vaunujen pirstaleiden alla, riippui toinen, vastapäiselle rannalle käännetty puoli vielä ehjänä kannattimillaan. Ei ollut epäilystäkään! Vartijan huolimattomuus oli aiheuttanut tapaturman.
Se oli sattunut yöllä junalle n:o 37, joka oli lähtenyt Melbournesta neljännestä vaille kaksitoista illalla. Kello oli varmaankin ollut neljännestä yli kolme aamulla, kun juna kaksikymmentäviisi minuuttia Castlemainen asemalta lähdön jälkeen saapui Camden Bridgelle ja kohtasi siinä tuhonsa. Viimeisen vaunun matkustajat ja virkailijat ryhtyivät heti etsimään apua, mutta sähkölennätin, jonka pylväät olivat kaatuneet maahan, ei enää toiminut. Kului kolme tuntia, kunnes Castlemainen viranomaiset ehtivät saapua onnettomuuspaikalle. Kello oli siis kuusi aamulla, kun pelastustyö saatiin järjestetyksi siirtokunnan ylivalvojan Mitchellin toimesta ja erään poliisiupseerin komentaman poliisiosaston avulla. Squatterit ja heidän väkensä olivat tulleet myös auttamaan ja ryhtyivät ensin sammuttamaan tulipaloa, joka hurjan kiihkeänä riehui pirstaleiden keskellä.
Muutamia ruumiita, joita oli mahdoton tunnistaa, oli nostettu ratavallille. Ei voinut ajatellakaan, että kukaan selviytyisi elävänä tästä palavasta pätsistä. Tuli oli nopeasti täydentänyt hävityksen. Junan matkustajista, joiden lukumäärää ei tiedetty, oli jäänyt eloon ainoastaan kymmenen, viimeisessä vaunussa olleet. Rautatien hallinto oli lähettänyt apuveturin noutamaan heitä Castlemaineen.
Tällä välin lordi Glenarvan, joka oli esitellyt itsensä, keskusteli ylivalvojan ja poliisiupseerin kanssa. Jälkimmäinen oli kookas ja laiha mies, järkähtämättömän kylmäverinen, joka ei ainakaan antanut tunteidensa näkyä värähtämättömillä kasvoillaan. Hän katseli tätä hirvittävää tuhoa kuin matemaatikko laskutehtävää: hän yritti ratkaista sitä ja saada selville tuntemattoman tekijän. Niinpä kun Glenarvan lausui: — Tämä on suuri onnettomuus, hän vastasi tyynesti:
— Vielä pahempaa, mylord.
— Vielä pahempaa! Glenarvan huudahti tuosta lausunnosta loukkaantuneena. — Mitä tässä on 'pahempaa' kuin onnettomuus?
— Rikos! poliisiupseeri vastasi tyynesti.
Takertumatta tällaiseen sopimattomaan puheeseen Glenarvan kääntyi herra
Mitchellin puoleen, luoden häneen kysyvän katseen.
— Niin, mylord, ylivalvoja vastasi, — tutkimuksemme on saanut meidät varmistumaan, että tämä on rikoksen tulos.
Viimeinen tavaravaunu on ryöstetty. Eloon jääneiden matkustajien kimppuun oli hyökännyt viisi tai kuusi miestä käsittävä rosvojoukko. Silta on jätetty auki tahallisesti eikä epähuomiossa, ja jos tämän seikan yhteydessä otetaan huomioon vartijan katoaminen, niin täytyy päätellä, että se roisto on ollut rosvojen liittolaisena.
Poliisiupseeri pudisti päätään tälle ylivalvojan päätelmälle.
— Ettekö te ole samaa mieltä? herra Mitchell kysyi häneltä.
— En, mitä vartijan osallisuuteen tulee.
— Mutta vain olettamalla sellaista tapahtuneen, ylivalvoja huomautti, — voimme katsoa rikoksen Murrayn varsilla liikkuvien villien tekemäksi. Ilman vartijan apua villit eivät olisi voineet avata kääntösiltaa, jonka rakenne on heille tuntematon.
— Aivan niin, poliisiupseeri vastasi.
— No, herra Mitchell lisäsi, — se laivuri, jonka alus kulki Camden Bridgen läpi kello kymmenen neljäkymmentä illalla, on todistanut, että silta hänen päästyään läpi suljettiin säädetyllä tavalla.
— Niin oikein.
— Niinpä siis vartijan osallisuus rikokseen näyttää minusta olevan ratkaisevasti todistettu.
Poliisiupseeri pudisteli yhä päätään.
— Ettekö siis te, herra, Glenarvan kysyi häneltä, — katso rikosta villien tekemäksi?
— En ensinkään.
— Kenen sitten?
Tällä hetkellä kuului joen yläjuoksun puolelta noin puolen kilometrin päästä jokseenkin suurta melua. Sinne oli kerääntynyt väkijoukko, joka ripeästi suureni ja sitten pian saapui asemalle. Joukon keskellä kantoi kaksi miestä ruumista. Se oli vartijan jo kylmennyt ruumis. Häntä oli isketty tikarilla sydämeen. Kantamalla hänen ruumiinsa kauas Camden Bridgen luota olivat murhaajat ilmeisesti halunneet johtaa poliisin epäluulot harhaan ensimmäisten etsiskelyjen aikana. Niinpä tämä löytö vahvisti täydellisesti upseerin arvelun. Villeiliä ei ollut mitään osuutta tässä rikoksessa.
— Tuon iskun antajat, hän sanoi, — ovat tämän pikkukojeen käyttöön tottuneita.
Ja näin sanoessaan hän näytti eräänlaisia lukolla varustettuja, kaksiosaisesta renkaasta tehtyjä käsirautoja.
— Ennen pitkää, hän lisäsi, — saanen ilon antaa heille tämän rannerenkaan uudenvuodenlahjaksi.
— Epäilettekö siis…?
— Niitä, jotka 'ovat matkustaneet vapaalipulla hänen majesteettinsa laivoilla'.
— Mitä! Karkotettuja vankejako! huudahti Paganel, joka tunsi tämän
Australian siirtokunnissa käytetyn sanontatavan.
— Minä luulin, Glenarvan huomautti, — että karkotusvangeilla ei ollut oleskeluoikeutta Victorian maakunnassa.
— Mitä vielä, poliisiupseeri vastasi, — jos ei heillä sitä oikeutta ole, niin he ottavat sen itselleen. Joskus karkotusvankien onnistuu livahtaa pakoon, ja suuresti erehtyisin, elleivät nämä tule suoraa päätä Perthistä. No, he palaavat sinne myös, voitte uskoa minua.
Herra Mitchell vahvisti poliisiupseerin sanat nyökkäämällä. Tällä hetkellä saapuivat vankkurit rautatiesillan kohdalle. Glenarvan tahtoi estää naisia näkemästä Camden Bridgen hirveää näytelmää. Hän sanoi hyvästit ylivalvojalle ja antoi ystävilleen merkin tulla mukaan.
— Tämän vuoksi ei ole syytä keskeyttää matkaamme, hän sanoi.
Tultuaan vankkurien luo Glenarvan kertoi lady Helenalle vain, että oli tapahtunut rautatieonnettomuus, mainitsematta, mitä osuutta rikoksella oli ollut tähän tapahtumaan; niin ikään hän jätti ilmaisematta, että seudulla liikkui karkotusvankeja, päättäen puhua siitä Ayrtonille erikseen. Sitten seurue ylitti rautatien muutamien satojen metrien päästä sillasta ja jatkoi matkaansa itäänpäin, kuten ennenkin.
ENSIMMÄINEN PALKINTO MAANTIETEESSÄ.
Näkyviin kohosi muutamia leveähköjä kukkuloita, joihin tasanko päättyi noin kolmen kilometrin päässä rautatiestä. Pian vankkurit vierivät ahtaissa ja oikullisesti mutkittelevissa solissa. Mutta nämä veivät kauniille seudulle, jossa kasvoi kauniita puita, ei metsinä, vaan erillisiksi ryhmiksi järjestyneinä ja kerrassaan trooppisen rehevinä. Kaikkein komeimpia olivat "casuarinat", jotka näyttivät lainanneen tammelta runkonsa lujan rakenteen, akaasialta tuoksuvat siemenkotansa ja männyltä sinivihreään vivahtavien lehtiensä karheuden. Niiden oksien välistä näkyi "banksia latifolian" omituisia latvoja, joiden suippous, on niin erinomaisen viehättävä. Suuret, riippaoksaiset puut näyttivät metsiköissä liian täysistä altaista valuvalta vihreältä vedeltä. Katse epäröi kaikkien näiden luonnonihmeiden keskellä eikä tiennyt, mihin kohdistaa ihailunsa.
Matkaseurue oli hetkeksi pysähtynyt. Ayrton oli lady Helenan käskystä seisauttanut valjakkonsa. Vankkurien suuret pyörät lakkasivat narisemasta kvartsipitoisella hiekalla. Puuryhmien alla levisi pitkiä vihreitä nurmikoita; muutamat säännöllisen muotoiset maaperän kohopaikat jakoivat ne vielä aivan selvästi huomattaviin ruutuihin kuin suuren sakkilaudan.
Paganel ei erehtynyt nähdessään nämä vihannoivat, ikään kuin ikuista lepoa varten runollisesti järjestetyt erilliset kohdat. Hän tunsi nämä hautausneliöt, joiden viimeiset jäljet ruoho nyt hävittää ja joita matkamies niin harvoin tapaa Australiassa.
— Tuonen viidat, hän sanoi.
Hänen silmiensä edessä oli todellakin alkuasukkaiden hautausmaa, mutta niin raikas, niin siimekäs, lintujen hilpeän lentelyn elävöittämä, niin puoleensavetävä, että se ei herättänyt ainoatakaan surullista ajatusta. Sitä olisi hyvin voinut pitää jonakin Eedenin puutarhana siltä ajalta, jolloin kuolemaa ei ollut maan päällä. Se näytti olevan luotu eläviä varten. Mutta nämä haudat, joita villi hoitaa niin hartaan huolellisesti, hävisivät jo vihannuuden tulvan alle. Valtaus oli karkottanut australialaisen kauas seudulta, missä hänen esi-isänsä lepäsivät, ja siirtolaisuus riensi pian muuttamaan nämä kuolonkentät karjan laidunmaiksi. Niinpä ovat nämä tuonen viidat käyneet harvinaisiksi; kuinka monia, jotka peittävät hiljattain haudatun miespolven, tallaakaan jo välinpitämättömän matkailijan jalka!
Paganel ja Robert, jotka olivat kiirehtineet kumppaniensa edelle, kiertelivät pienillä varjoisilla käytävillä kumpujen välissä. He puhelivat ja opettivat toinen toistaan, sillä maantieteilijä väitti oppivansa paljon nuoren Grantin mielipiteistä. Mutta he eivät olleet ratsastaneet puolta kilometriä, kun lordi Glenarvan näki heidän pysähtyvän, laskeutuvan ratsailta ja sitten kumartuvan maata kohti. He näyttivät tutkivan hyvin mielenkiintoista esinettä heidän ilmeikkäistä eleistään päätellen.
Ayrton hoputti valjakkoaan, ja vankkurit olivat pian tavoittaneet molemmat ystävykset. Syy heidän pysähdykseensä ja hämmästykseensä kävi kohta ilmi. Muuan alkuasukaslapsi, pieni kahdeksanvuotias poika eurooppalaisissa pukimissa, nukkui rauhallista unta mahtavan banksian siimeksessä. Hänen rotupiirteistään ei olisi voinut erehtyä: kiharat hiukset, melkein musta iho, litteä nenä, paksut huulet ja käsivarsien tavaton pituus osoittivat heti hänen kuuluvan sisämaan alkuasukkaisiin. Mutta hänellä oli älykkäät kasvot, ja varmaan kasvatus oli jo kohottanut tämän pikku villin alhaiselta alkutasoltaan.
Lady Helena astui maahan perin uteliaana katselemaan häntä, ja pian koko seurue ympäröi pienen alkuasukkaan, joka nukkui sikeästi.
— Lapsiparka, Mary Grant sanoi, — onko hän joutunut eksyksiin tässä erämaassa?
— Minä luulen, lady Helena vastasi, — että hän on tullut kaukaa käydäkseen näissä kuoleman lehdoissa! Täällä lepää varmaankin hänen rakkaimpiaan!
— Mutta häntä ei voi jättää tänne! Robert sanoi. — Hän on yksin ja…
Robertin lauseen keskeytti nuoren australialaisen liikahdus; poika käännähti kuitenkaan heräämättä. Mutta silloin nousi kaikkien hämmästys huippuunsa. Pojan selässä oli kirjoitus ja siinä luki:
TOLINE, TO BE CONDUCTED TO ECHUCA, CARE OF JEFFRIES SMITH, RAILWAY PORTER, PREPAID[7]
— Aito englantilaista! Paganel huudahti. — Lähettävät lapsen kuin tavaramytyn! Kirjoittavat osoitteen kuin pakettiin! Minulle oli kyllä siitä puhuttu, mutta en tahtonut uskoa sitä.
— Lapsiparka! lady Helena lausui. — Oliko hän Camden Bridgeltä suistuneessa junassa? Ehkä hänen vanhempansa ovat saaneet surmansa, ja hän on nyt yksin maailmassa!
— Sitä en usko, rouva, John Mangles vastasi. — Tämä kirjoitus osoittaa päinvastoin, että hän matkusti yksin.
— Hän herää, Mary Grant sanoi.
Lapsi todellakin heräsi. Hänen silmänsä avautuivat vähitellen, mutta sulkeutuivat heti taas päivän häikäiseminä. Mutta lady Helena tarttui hänen käteensä; poika nousi ja katseli kummastuneena matkailijajoukkoa.
Pelon tunne värähdytti aluksi hänen piirteitään, mutta lady Glenarvanin läsnäolo rauhoitti häntä.
— Ymmärrätkö englannin kieltä, ystäväni? tämä kysyi häneltä.
— Ymmärrän ja puhunkin, lapsi vastasi matkustajien kielellä, mutta hyvin huomattavasti murtaen.
Hänen ääntämisensä muistutti ranskalaisten tapaa, kun nämä puhuvat englannin kieltä.
— Mikä sinun nimesi on? lady Helena kysyi.
— Toline, pikku australialainen vastasi.
— Ah, Toline! Paganel huudahti. — Ellen erehdy, se sana merkitsee australian kielellä kaarnaa?
Toline nyökkäsi myöntävästi ja katsoi jälleen naisiin.
— Mistä sinä tulet, ystäväni? lady Helena kysyi.
— Melbournesta, Sandhurstin junalla.
— Olitko sinä siinä junassa, joka suistui radalta Camdenin sillalla?
Glenarvan kysyi.
— Olin, herra, Toline vastasi, — mutta Raamatun Jumala suojeli minua.
— Matkustitko yksin?
— Yksin. Pastori Paxton oli uskonut minut Jeffries Smithin huostaan.
Onnettomuudeksi se miesparka sai surmansa!
— Etkö tuntenut ketään muuta junassa?
— En ketään, herra, mutta Jumala pitää huolta lapsista eikä hylkää heitä milloinkaan!
Toline lausui nämä sanat lempeällä äänellä, joka koski sydämeen. Kun hän puhui Jumalasta, hänen äänensä kävi vakavammaksi, hänen silmänsä sädehtivät, ja kuulija tunsi tässä nuoressa sielussa asuvan suuren hartauden.
Tämä uskonnollinen innostus näin nuoressa iässä on helposti selitettävissä. Lapsi oli englantilaisten lähetyssaarnaajien kastamia ja metodistiuskonnon ankariin menoihin totuttamia nuoria alkuasukkaita. Hänen tyynet vastauksensa, siisti käytöksensä ja musta pukunsa muistuttivat jo pikku pappia.
Mutta minne hän oli menossa näin autioiden seutujen halki ja miksi hän oli lähtenyt Camden Bridgen luota? Lady Helena kysyi sitä häneltä.
— Minä palaan heimoni luo Lachlaniin, hän vastasi. — Minä haluan nähdä jälleen omaiseni.
— Ovatko he australialaisia? John Mangles kysyi.
— Ovat, Lachlanin australialaisia, Toline vastasi.
— Ja onko sinulla isä ja äiti? Robert Grant kysyi.
— On, veljeni, Toline vastasi tarjoten kätensä pikku Robertille, jota tämä veljen nimi liikutti syvästi. Hän syleili pientä australialaispoikaa eikä enempää tarvittu tekemään heistä ystävyksiä.
Tällä välin olivat matkustajat nuoren villin vastauksia tarkkaavaisesti seuraten vähitellen istuutuneet hänen ympärilleen ja kuuntelivat hänen puhettaan. Aurinko laski jo suurten puiden taakse. Ja kun paikka näytti sopivalta pysähdykseen eikä ollut suurta väliä, kuljettiinko vielä muutama kilometri ennen yön tuloa, antoi Glenarvan leiriytymiskäskyn. Ayrton riisui juhdat, pani ne Mulradyn ja Wilsonin avulla liekaan ja jätti ne syömään mielin määrin. Teltta pystytettiin. Olbinett valmisti aterian. Toline suostui nauttimaan siitä osansa, ensin hiukan esteltyään, vaikka hänen oli nälkä. Istuttiin siis pöytään, molemmat lapset vierekkäin. Robert valitsi parhaat palat uudelle kumppanilleen, ja Toline otti ne vastaan arastelevan ja viehättävän kiitollisena.
Juttelu ei sillä välin keskeytynyt. Jokaista kiinnosti tämä lapsi, ja kaikki tekivät hänelle kysymyksiä. Haluttiin kuulla hänen elämäntarinansa. Se oli hyvin yksinkertainen ja samanlainen kuin yleensä niiden köyhien alkuasukaslasten, jotka jonkin siirtokunnan naapuriheimot jo pieninä uskovat hyväntekeväisyysyhdistysten huostaan. Australialaisilla on lempeät tavat. He eivät osoita maahansa tunkeutuvia kohtaan sitä hurjaa vihaa, joka on ominainen Uuden Seelannin asukkaille ja kenties muutamille Pohjois-Australian heimoille. Heitä näkee käyvän suurissa kaupungeissa, Adelaidessa, Sydneyssä ja Melbournessa, vieläpä kävelevän siellä hyvin alkuperäisissä pukimissa. He käyvät siellä kauppaa teollisuutensa pikku esineillä, metsästys- tai kalastusvehkeillä ja aseilla, ja monet heimopäälliköt antavat mielellään, epäilemättä taloudellisista syistä, lastensa hyötyä englantilaisen kasvatuksen eduista.
Näin tekivät myös Tolinen vanhemmat, jotka olivat todellisia villejä Lachlanista, laajalta Murrayn takaiselta seudulta. Viiteen vuoteen, jotka lapsi oli viettänyt Melbournessa, hän ei ollut nähnyt ketään omaisistaan. Ja kuitenkin hänen sydämessään yhä eli katoamaton sukuvaisto, ja hän oli lähtenyt vaivalloiselle erämaamatkalle etsimään ehkä jo hajautunutta heimoaan ja epäilemättä harvennutta kotiperhettään.
— Ja kun olet tavannut vanhempasi, palaatko taas Melbourneen, lapseni? lady Glenarvan kysyi häneltä.
— Palaan, rouva, Toline vastasi luoden häneen harrasta hellyyttä osoittavan katseen.
— Ja miksi sinä kerran aiot?
— Tahdon pelastaa veljeni köyhyydestä ja tietämättömyydestä! Tahdon opettaa heitä, saattaa heidät tuntemaan Jumalan ja rakastamaan Häntä! Aion pyrkiä lähetyssaarnaajaksi!
Nämä sanat, jotka kahdeksanvuotias lapsi lausui innostuneena, olisivat voineet naurattaa kevytmielisiä ja pilkallisia ihmisiä, mutta nämä vakavat skotlantilaiset ymmärsivät ne ja antoivat niille arvoa; he ihmettelivät tämän nuoren, jo taisteluun valmiin opetuslapsen uskonvoimaa. Paganel oli liikuttunut sydänjuuriaan myöten ja tunsi vilpitöntä myötätuntoa pientä australialaista kohtaan.
Mutta totta puhuaksemme tämä eurooppalaispukuinen villi ei aluksi ollut häntä juuri miellyttänyt. Hän ei tullut Australiaan nähdäkseen australialaisia herrasvaatteissa! Hän tahtoi nähdä heitä vain tatuoituina. Tämä "säädyllinen" puku häiritsi hänen mielikuviaan. Mutta siitä hetkestä, kun Toline oli puhunut niin palavasti, hän muutti mielensä ja selitti olevansa hänen ihailijansa. Keskustelun loppuosa oli muuten omiaan tekemään kunnon maantieteilijästä pikku australialaisen parhaan ystävän.
Erääseen lady Helenan kysymykseen Toline vastasi näet käyvänsä pastori
Paxtonin johtamaa "normaalikoulua" Melbournessa.
— Ja mitä siinä koulussa sinulle opetetaan? lady Glenarvan kysyi.
— Uskontoa, laskentoa, maantiedettä…
— Ah, maantiedettä! Paganel huudahti. Toline oli osunut hänen herkimpään kohtaansa.
— Niin, herra, Toline vastasi. — Olen saanut ensimmäisen palkinnon maantieteessä ennen tammikuun lomaa.
— Onko sinulla palkinto maantieteessä, poikani?
— Tässä se on, herra, Toline sanoi ottaen taskustaan esiin erään kirjan.
Se oli hyvin sidottu taskukokoinen Raamattu. Ensimmäisen lehden taakse oli kirjoitettu: Melbournen normaalikoulu, I palkinto maantieteessä, Toline Lachlanista.
Paganel oli haltioissaan! Australialainen, joka tunsi maantiedettä, ihastutti häntä ja hän suuteli Tolinea molemmille poskille yhtä hartaasti kuin jos olisi itse ollut pastori Paxton palkintojen jakopäivänä; Paganelin olisi kuitenkin pitänyt tietää, että tällainen tapaus ei ole harvinainen australialaisissa kouluissa. Nuoret villit käsittävät varsin helposti maantieteellisiä seikkoja, mutta ovat sitä vastoin kovin vastahakoisia laskennossa.
Toline ei ollut ollenkaan ymmärtänyt tiedemiehen äkillistä hyväilyä. Lady Helenan täytyi selittää hänelle, että Paganel oli kuuluisa maantieteilijä ja tarpeen tullessa etevä opettaja.
— Maantieteen opettaja! Toline vastasi. — No, herra, kyselkää minulta!
— Kyselisinkö sinulta, poikaseni? Paganel sanoi. — Enhän parempaa pyydä! Aioin tehdä niin ilman sinun lupaasikin. Tahdonkin mielelläni nähdä, kuinka maantiedettä opetetaan Melbournen normaalikoulussa!
— Entäpä jos muna opettaisikin kanaa, Paganel! MacNabbs lausui.
— Mitä hittoa! maantieteilijä huudahti. — Opettaa Ranskan
Maantieteellisen seuran sihteeriä!
Sitten asettaen silmälasit nenälleen, oikaisten pitkän vartalonsa ja ottaen juhlallisen äänen kuten opettajan tulee hän aloitti kyselynsä.
— Oppilas Toline, hän sanoi, — nouskaa seisomaan.
Toline, joka oli seisaallaan, ei voinut nousta lisää. Hän odotti siis vaatimattomassa asennossa maantieteilijän kysymyksiä.
— Oppilas Toline, Paganel jatkoi, — mitkä ovat viisi maanosaa?
— Oseania, Aasia, Afrikka, Amerikka ja Eurooppa, Toline vastasi.
— Oikein. Puhukaamme ensiksi Oseaniasta, koska olemme tällä hetkellä siellä. Mitkä ovat sen pääosat?
— Polynesia, Malaijien maa, Mikronesia ja Megalesia. Sen pääsaaret ovat Australia, joka kuuluu englantilaisille, Uusi Seelanti, joka kuuluu englantilaisille, Tasmania, joka kuuluu englantilaisille, Chatham, Auckland, Macquarie, Kermadec, Makin, Maraki ynnä muut saaret, jotka kuuluvat englantilaisille.
— Hyvä, Paganel sanoi, — entä Uusi Kaledonia, Sandwich-, Mendana- ja
Pomotu-saaret?
— Ne ovat Ison Britannian suojeluksessa.
— Mitä! Ison Britannian suojeluksessa! Paganel huudahti. — Mutta minun tietääkseni on päinvastoin Ranska…
— Ranska! pikku poika matki hämmästyneen näköisenä.
— Kas, kas! Paganel sanoi. — Niinkö teille opetetaan Melbournen normaalikoulussa?
— Niin, herra opettaja, eikö se ole oikein?
— On, on! Aivan oikein, Paganel vastasi. — Koko Oseania kuuluu englantilaisille. Se on sovittu asia! Jatkakaamme.
Majurin riemuksi Paganel oli puoleksi suuttuneen, puoleksi ällistyneen näköinen. Kyselyä jatkettiin.
— Menkäämme Aasiaan, maantieteilijä sanoi.
— Aasia, Toline vastasi, — on suunnattoman suuri alue. Pääkaupunki:
Kalkutta. Suurimmat kaupungit: Bombay, Madras, Kalikut, Aden, Malakka,
Singapore, Pegu, Colombo; saaria ovat Lakkadiivit, Malediivit, Chagos
sekä monet muut; kuuluvat englantilaisille.
— Hyvä, hyvä, oppilas Toline! Entä Afrikka?
— Afrikka käsittää kaksi pääsiirtokuntaa: etelässä on Kapmaa, pääkaupunkina Kapkaupunki, ja lännessä englantilaiset alusmaat, tärkein kaupunki Sierra Leone.
— Oikein vastattu! lausui Paganel, joka alkoi oivaltaa tätä englantilaista maantiedettä. — Hyvin opetettu. Mitä Algeriaan, Marokkoon ja Egyptiin tulee … niin ne on pyyhitty pois brittiläisistä kartoista. Minä haluaisin nyt mielelläni puhua hiukan Amerikasta!
— Se jaetaan, Toline jatkoi, — Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan.
Edellinen kuuluu englantilaisille Kanadan, Uuden Braunschweigin, Uuden
Skotlannin ja kuvernööri Johnsonin hallinnon alaisten Yhdysvaltain
kautta.
— Kuvernööri Johnson! Paganel huudahti. — Hullun orjuusintoilijan murhaaman, suuren ja hyvän Lincolnin seuraaja! Oikein! Sen paremmin ei voi! Ja mitä Etelä-Amerikkaan tulee, niin Guyanan, Malvinas-saarten, Shetlandin saariston, Georgian, Jamaikan, Trinidadin ja muiden kautta kuuluu sekin englantilaisille! Minä en väitä sitä vastaan. Mutta, Toline, tahtoisinpa kernaasti kuulla sinun tai paremmin sanoen sinun opettajiesi ajatuksen Euroopasta.
— Euroopastako? kysyi Toline, joka ei ymmärtänyt mitään maantieteilijän kiintymyksestä.
— Niin, Euroopasta! Kenelle kuuluu Eurooppa?
— Tottahan Eurooppa kuuluu englantilaisille, lapsi vastasi vakaumusta kuvastavalla äänellä.
— Sitä minä vähän epäilen, Paganel lausui. — Mutta millä tavalla? Sen minä tahtoisin tietää.
— Englannin, Skotlannin, Irlannin, Maltan, Jerseyn ja Guernseyn saarten kautta, ja sitten vielä Joonian saarten, Hebridien, Shetlandin, Orkneyn…
— Hyvä, hyvä, Toline! Mutta siellä on toisia valtakuntia, joita et muista mainita, poikani.
— Mitä sitten, herra? tiedusti lapsi, joka ei antanut hämmentää itseään.
— Espanja, Venäjä, Itävalta, Preussi, Ranska!
— Ne ovat maakuntia eikä valtakuntia, Toline sanoi.
— Hemmetti, Paganel huudahti tempaisten lasit silmiltään.
— Epäilemättä. Espanja, pääkaupunki Gibraltar.
— Mainiota! Verratonta! Suurenmoista! Entä Ranska, sillä minä olen ranskalainen eikä olisi haitaksi saada tietää, kenelle kuulun!
— Ranska, Toline vastasi tyynesti, — on Englannin maakunta, pääkaupunki Calais.
— Calais! Paganel huudahti. — Mitä! Luuletko sinä, että Calais kuuluu vielä Englannille?
— Epäilemättä.
— Ja että se on Ranskan pääkaupunki?
— Niin, herra, ja siellä asuu kuvernööri, lordi Napoleon…
Näistä viimeisistä sanoista Paganel purskahti nauruun. Toline ei tiennyt mitä ajatella. Häneltä oli kysytty, ja hän oli vastannut parhaansa mukaan. Mutta hänen vastaustensa omituisuutta ei voitu lukea hänen syykseen; hänellä ei ollut siitä edes aavistusta. Oli kuinka hyvänsä, hän ei näyttänyt hämmentyvän, vaan odotti vakavana tämän käsittämättömän hilpeydenpuuskan päättymistä.
— Siinä nyt näette, majuri sanoi nauraen Paganelille. — Enkö ollut oikeassa väittäessäni, että oppilas Toline antaisi teille uutta oppia?
— Olitte, ystäväni, maantieteilijä vastasi. — Vai niinkö maantiedettä opetetaan Melbournessa! Normaalikoulun opettajat hoitavat asiansa hyvin! Eurooppa, Aasia, Afrikka, Amerikka, Oseania, koko maailma, kaikki on englantilaisten! Totisesti, tämä nerokas kasvatus tekee ymmärrettäväksi, että alkuasukkaat alistuvat. No, Toline poikaseni, entäs kuu, onko sekin englantilaisten!
— Tulee olemaan, nuori villi vastasi vakavasti.
Silloin Paganel ei voinut enää pysyä paikallaan. Hänen täytyi nauraa kyllikseen eikä hän saanut naurunpuuskaansa hillityksi ennen kuin viidenkymmenen metrin päässä leiristä.
Tällä välin oli Glenarvan käynyt etsimässä pienen kirjan matkakirjastosta. Se oli Samuel Richardsonin Englannissa yleisesti käytettävä Maantiedon oppikirja, joka pysyi paremmin totuutta vastaavalla kannalla kuin opettajat Melbournessa.
— Kuulepas, lapseni, hän sanoi Tolinelle, — ota tämä kirja ja pidä se. Sinulla on maantieteessä erinäisiä vääriä mielikuvia, jotka on hyvä oikaista. Minä annan sen sinulle muistoksi tästä kohtaamisestamme.
Toline otti kirjan mitään vastaamatta; hän katseli sitä tarkkaavasti pudistellen päätään epäilevän näköisenä eikä osannut päättää, pannako sen taskuunsa.
Tällöin oli jo tullut pimeä. Kello oli kymmenen illalla. Täytyi ajatella nukkumaanmenoa, jotta päivänkoitteessa voitaisiin nousta liikkeelle. Robert tarjosi ystävälleen Tolinelle puolet makuupaikastaan.
Pikku australialainen suostui siihen. Lady Helena ja Mary Grant nousivat vankkureihin, matkamiehet menivät telttaan Paganelin naurunpurskahdusten sekoittuessa villien harakkain hiljaiseen räkätykseen.
Mutta kun aurinko seuraavana aamuna kello kuuden aikaan herätti nukkujat, he etsivät turhaan australialaista lasta. Toline oli kadonnut. Tahtoiko hän viivyttelyittä ehtiä Lachlanin seuduille, vai oliko Paganelin nauru häntä loukannut? Sitä ei tiedetty.
Mutta kun lady Helena heräsi, hän huomasi povellaan viuhkan koruttomia mimoosankukkia ja Paganel taas taskussaan Samuel Richardsonin Maantiedon.