MOUNT ALEXANDERIN KAIVOKSET.
Vuonna 1844 sir Roderick Impey Murchison, Lontoon Kuninkaallisen maantieteellisen seuran nykyinen esimies, havaitsi vertailuja maan muodostumisesta tehdessään huomattavaa yhtäläisyyttä Ural-vuorten ja sen vuoriharjanteen välillä, joka läheltä Etelä-Australian rannikkoa kulkee pohjoisesta etelään.
Kun Ural-vuoret ovat kultapitoisia, oppinut geologi arveli, että tätä kallisarvoista metallia pitäisi löytyä myös australialaisessa vuorijonossa. Eikä hän siinä erehtynytkään.
Kaksi vuotta myöhemmin lähetettiin hänelle todella muutamia kultanäytteitä Uudesta Etelä-Walesista, ja hän päätti toimittaa suuren joukon työmiehiä Cornwallista siirtolaisiksi Uuden Hollannin kultamaille.
Ensimmäiset kultanäytteet oli Etelä-Australiasta löytänyt herra Francis Dutton. Sitten löysivät herrat Forbes ja Smith Uuden Walesin ensimmäiset kultakentät.
Heti tiedon tästä levittyä kullankaivajia saapui maapallon kaikilta kulmilta, englantilaisia, amerikkalaisia, italialaisia, ranskalaisia, saksalaisia, kiinalaisia. Mutta vasta 3. päivänä huhtikuuta 1851 löysi herra Hargraves erityisen rikkaita kultakerroksia ja tarjoutui ilmoittamaan niiden paikan Sydneyn siirtokunnan kuvernöörille, sir Ch. Fitz-Roylle, vaatimattomasta viidensadan punnan hinnasta.
Hänen tarjoustaan ei hyväksytty, mutta huhu hänen löydöstään oli levinnyt. Kullanetsijöitä lähti samoamaan Summerhilliä ja Leni's Pondia kohti. Perustettiin Ophirin kaupunki, joka kultasaaliinsa runsauden vuoksi osoitti pian ansaitsevansa raamatullisen nimensä.
Siihen saakka ei ollut puhettakaan Victorian maakunnasta, joka kuitenkin sitten vei muista voiton kultaesiintymien runsaudessa.
Muutamia kuukausia myöhemmin, elokuussa 1851, kaivettiin näet tässä maakunnassa esille ensimmäiset kultajyväset, ja pian oli neljällä alueella käynnissä laajat etsinnöt. Nämä neljä olivat Ballarat, Owens, Bendigo ja Mount Alexander, kaikki hyvin rikkaita; mutta Owens-joella vedenpaljous vaikeutti työtä; Ballaratissa tuotti kultaesiintymien epätasaisuus kaivajille usein pettymyksiä; Bendigossa ei maaperä vastannut kaivajien vaatimuksia. Mount Alexanderin säännöllisessä maaperässä olivat mukana kaikki menestyksen edellytykset, ja tämä kallisarvoinen metalli, jonka arvo oli jopa 1441 frangia naulalta, saavutti korkeimman kurssin maailman kaikilla markkinoilla.
Juuri tälle tuhoisia pettymyksiä ja odottamattomia onnensattumia niin usein aiheuttaneelle paikalle johdatti 37. leveysasteen reitti kapteeni Harry Grantin etsijät.
Kuljettuaan koko 31. päivän joulukuuta hyvin epätasaista maastoa, joka väsytti hevosia ja juhtia, he näkivät Mount Alexanderin pyöristyneet kukkulat. Leiriydyttiin erääseen tämän lyhyen vuorijonon kapeaan solaan, ja eläinten annettiin lieka jalassa etsiä ruokaansa maassa lojuvien kvartsilohkareiden välistä. Tämä ei ollut vielä kaivosaluetta. Seuraavana päivänä, vuoden 1865 ensimmäisenä, uursivat vankkurien pyörät jälkensä tämän mineraalirikkaan seudun teihin.
Jacques Paganel ja hänen toverinsa olivat ihastuneita nähdessään ohimennenkin tämän kuuluisan vuoren, jota australiaksi sanotaan Gebooriksi. Sinne teki rynnäkön koko seikkailijoiden lauma, varkaita ja kunniallista väkeä, hirttäjiä ja hirtettäviä. Ensimmäisen huhun levitessä tästä suuresta löydöstä kultavuonna 1851 asukkaat, squatterit ja merimiehet jättivät kaupunkinsa, peltonsa ja laivansa. Kultakuume muuttui kulkutaudiksi, tarttuvaksi kuin rutto, ja monet kuolivat siihen luullessaan jo löytäneensä onnen. Luonto oli tuhlaavaisesti kylvänyt miljoonia, sanottiin, 25. asteen alueelle tässä ihmeellisessä Australiassa. Nyt oli elonkorjuunaika ja nämä uudet niittomiehet riensivät saamaan osansa. "Diggerin" kullankaivajan, ammatti oli arvokkaampi kuin kaikki muut, ja vaikka monet menehtyivät, oli kuitenkin muutamia, jotka tulivat rikkaiksi yhdellä ainoalla kuokaniskulla. Perikadosta ei puhuttu, rikastumisesta levenneltiin. Näiden onnenpotkujen kaiku kuului viidessä maanosassa. Pian tulvi kaikensäätyisiä onnenonkijoita Australiaan, ja vuoden 1852 neljänä viimeisenä kuukautena saapui yksin Melbourneen viidenkymmenenneljän tuhannen suuruinen siirtolaisarmeija, mutta ilman päällikköä ja kuria, vielä saavuttamattoman voiton jälkeisen päivän armeija, sanalla sanoen neljäkymmentäneljä tuhatta pahimmanlaatuista rosvoilevaa pahantekijää.
Tämän hullun kiihkon ensimmäisinä vuosina vallitsi sanoinkuvaamaton sekasorto. Tavallisella tarmollaan pääsivät englantilaiset kuitenkin tilanteen herroiksi. Poliisit ja kotimaiset santarmit luopuivat varkaiden puolelta ja muuttuivat kunnon ihmisiksi. Tapahtui täydellinen muutos. Niinpä Glenarvan ei saanutkaan nähdä mitään vuoden 1852 väkivaltaisista näytelmistä. Kolmetoista vuotta oli kulunut siitä ajasta, ja nyt kultaa etsittiin näillä seuduilla järjestelmällisesti, ankarien sääntöjen mukaan.
Muuten alkoivat kaivokset jo ehtyä. Oli kaivettu jo pohjaan saakka. Kuinkapa ei olisikaan tyhjennetty näitä luonnon aarteita, kun kullankaivajat olivat Victorian maakunnasta vuosina 1852-1858 kaivaneet 63.107.478 puntaa? Siirtolaisten lukumäärä onkin tuntuvasti vähentynyt, ja he ovat siirtyneet vielä koskemattomille seuduille. Niinpä Uuden Seelannin Otagossa ja Marlboroughissa äskettäin löydetyt kultakentät, ovat nykyään tuhansien kaksijalkaisten siivettömien muurahaisten kaivettavina.[8]
Kello yhdentoista tienoilla saavuttiin kaivosalueen keskustaan. Siellä kohosi todellinen kaupunki tehtaineen, pankkeineen, kirkkoineen, kasarmeineen, vuokrataloineen ja sanomalehden toimituksineen. Hotelleja, maataloja, huviloita ei myöskään puuttunut. Olipa teatterikin, yleisön suosima, vaikka paikka maksoi kymmenen sillingiä. Esitettiin suurella menestyksellä paikallista kappaletta Francis Obadiah eli onnellinen kullankaivaja. Kun näytelmän sankari epäioivon vallassa iskee kuokkansa maahan viimeistä kertaa, se lohkaisee irti uskomattoman suuren kultalohkareen.
Glenarvan oli utelias näkemään Mount Alexanderin laajat kultakaivokset ja antoi vankkurien lähteä edellä Ayrtonin ja Mulradyn johtamina. Hän yhtyisi seuraan muutamaa tuntia myöhemmin. Paganel oli ihastunut tästä päätöksestä ja asettui tapansa mukaan pikku ryhmän oppaaksi.
Hänen neuvonsa mukaan mentiin ensin pankkiin. Kadut olivat leveät, kivetyt ja huolellisesti astellut. Sen tapaiset toimistot kuin Golden Company Ltd, Digger's General Office, Nugget's Union vetivät jättiläisilmoituksilla katseet puoleensa. Työvoiman ja pääoman yhtymä oli asettunut yksinäisen kullankaivajan tilalle. Kaikkialta kuului hiekkaa huuhtovien tai kallisarvoisten kvartsia murentavien koneiden meteliä.
Asuntojen takana alkoivat kultakentät, laajat kaivausalueet. Siellä kuokkivat yhtiöiden runsaasti palkkaamat kullankaivajat.
Silmin ei olisi voinut laskea maahan puhkaistujen reikien lukua.
Rautalapiot välkähtelivät auringonpaisteessa yhtenä säihkynänä.
Kaivajien joukossa oli kaikkia kansallisuuksia. He eivät kinastelleet,
vaan tekivät työtään äänettömästi, kuten ainakin palkatut miehet.
— Ei sovi sentään luulla, Paganel sanoi, — ettei Australiassa enää olisi lainkaan niitä kuumeisia etsijöitä, jotka koettavat onneaan kullankaivamisen arpapelissä. Tiedän kyllä, että useimmat myyvät työvoimansa yhtiöille pakostakin, kun kaikki kultapitoiset alueet ovat hallituksen myymiä tai vuokraamia. Mutta sillä, jolla ei ole mitään, joka ei voi vuokrata eikä ostaa, on jäljellä vielä yksi keino rikastua.
— Mikä? lady Helena kysyi.
— 'Jumpingin' mahdollisuus, Paganel vastasi. — Sen avulla me, joilla ei ole mitään oikeutta näihin kaivoksiin, voimme kuitenkin — jos käy oikein hyvä onni, tietenkin — ansaita omaisuuden.
— Mutta kuinka? majuri kysyi.
— Jumpingin avulla, kuten minulla oli kunnia teille sanoa.
— Mitä se jumping on? majuri kysyi jälleen.
— Se on kullankaivajien välinen sopimus, joka usein aiheuttaa tappelua ja epäjärjestystä, mutta jota viranomaiset eivät ole voineet poistaa.
— Selittäkää tarkemmin, Paganel, sanoi taas majuri, — tehän saatte veden herahtamaan kielellemme.
— No niin, on sovittu, että kaikki se kaivosalueen keskellä oleva maa, joka on vuorokaudeksi, suuria juhlia lukuunottamatta, jätetty silleen, niin ettei sitä kaiveta, joutuu yhteisomaisuudeksi. Kuka tahansa saa sen vallata, kaivaa sitä ja rikastua, jos onni on hänelle suotuisa. Niinpä, Robert, poikaseni, koeta keksiä jokin hylätty kuoppa, ja se on sinun!
— Herra Paganel, Mary Grant sanoi, — älkää panko veljeni päähän sellaista!
— Minä lasken leikkiä, neiti kulta, Paganel vastasi, — ja Robert tietää sen hyvin. Hänkö kullankaivajaksi? Ei ikinä! Kaivaa maata, kääntää sitä taas, muokata ja sitten kylvää siihen ja vaatia siltä satoa vaivoistaan, se kyllä sopii! Mutta sen tonkiminen sokean myyrän tavalla, jotta kouraan ehkä sattuisi siru kultaa, se on surkea ammatti, johon antautuakseen täytyy olla Jumalan ja ihmisten hylkäämä!
Käytyään pääkaivoksen luona ja asteltuaan pitkin tannerta, joka oli suureksi osaksi kallioiden särkemisestä syntyneitä kvartsinsiruja, liuskeita ja soraa, saapuivat retkeilijät pankkiin.
Se oli laaja rakennus, katolla kansallislippu. Lordi Glenarvanin vastaanotti ylitarkastaja, joka esitteli hänelle johtamaansa laitosta. Sinne sijoittavat yhtiöt kuittia vastaan maasta kaivamansa kullan. Siitä oli jo kauan aikaa, kun siirtokunnan kauppiaat olivat nylkeneet alkuaikojen kullankaivajaa. He maksoivat hänelle kaivospaikalla viisikymmentäkolme sillingiä unssilta ja sitten Melbournessa myivät kuudestakymmenestäviidestä! Tosin kauppiaalla oli kuljetuksen riski; kun valtatiellä vilisi kulkureita, ei kulta aina saapunut perille.
Vieraille näytettiin mielenkiintoisia kultanäytteitä, ja ylitarkastaja teki selkoa, eri menettelytavoista tämän metallin kaivamiseksi.
Sitä esiintyy yleensä kahdessa muodossa, vyörykultana ja rapautuneena, joko malmina lietteen seassa tai kvartsisuonessa. Sen irrottamiseksi käytetäänkin maan laadun mukaan pinta- tai syvyyskaivamista.
Vyörykulta piilee jokien, laaksojen ja vesiuurrosten pohjalla suuruutensa mukaan sijoittuneena, ensin rakeet, sitten levyt ja vihdoin hileet.
Jos se sitä vastoin on rapautumakultaa, jonka suonen ilman vaikutus on hajoittanut, se on keskittynyt yhteen paikkaan, kasoiksi, joita kullankaivajat sanovat "taskuiksi". Jotkut näistä taskuista sisältävät suuren omaisuuden.
Mount Alexanderin alueella tavataan kultaa varsinkin savimaakerroksissa ja liuskemaisten kallioiden lomissa. Siellä ovat kultarakeiden pesät, siellä on onnekkaan kaivajan käteen usein sattunut kulta-arpajaisten päävoitto.
Kun vierailijat olivat tarkastelleet eri kultanäytteitä, he kävivät pankin mineralogisessa museossa. Siellä he näkivät kaikkia niitä tuotteita, joista Australian maaperä on muodostunut, luokiteltuina ja nimilipuilla varustettuina. Kulta ei ole sen ainoa rikkaus; sitä voi syystäkin pitää suunnattomana arkkuna, jossa luonto säilyttää kalleuksiaan. Lasilevyjen alla kiilsi valkoinen topaasi, joka kilpailee Brasilian topaasien kanssa, tummanvihreä granaatti, epidootti, eräänlainen kauniin vihreä silikaatti, vaaleanpunainen rubiini, jota edustivat helakanpunaiset spinellat ja eräs tavattoman kaunis ruusunpunainen muunnos, vaalean- ja tummansinisiä safiireja, kuten esimerkiksi korundi, ja yhtä haluttuja kuin Malabarin ja Tiibetin safiirit, punahohtoisia timantteja ja vihdoin Turonin rannoilta löydetty pieni timanttikristalli. Mitään ei puuttunut tästä jalokivien loistavasta kokoelmasta eikä tarvinnut mennä kauas etsimään tarpeellista kultaa, johon ne voisi upottaa. Ellei tahtonut nähdä niitä koruiksi valmistettuina, ei saattanut pyytää enempää.
Glenarvan lausui jäähyväiset pankin tarkastajalle kiittäen häntä kohteliaisuudesta, jota vierailijat olivat käyttäneet runsaasti hyväkseen. Sitten palattiin kultakentille.
Niin vähän kuin Paganel välittikin tämän maailman mammonasta, hän ei astunut askeltakaan tarkastamatta katseellaan tätä maaperää. Halu siihen oli ylivoimainen, eikä hänen kumppaniensa leikinlasku voinut sille mitään. Yhtä mittaa hän kumartui, poimi maasta jonkin kivensirun, malminkappaleen tai kvartsihileen, tarkasteli niitä yksityiskohtaisesti ja heitti ne pian taas halveksien menemään. Tätä kesti koko matkan.
— Kuulkaas, Paganel, majuri lausui, — oletteko hukannut jotakin?
— Aivan varmasti, Paganel vastasi, — tässä kullan ja kalliiden kivien maassa on hukannut sen mitä ei ole löytänyt. En tiedä, miksi mieleni tekisi saada mukaani muutaman unssin painoinen rae tai vaikkapa isompikin.
— Ja mitä te sillä tekisitte, kelpo ystäväni? Glenarvan kysyi.
— Oh, se on kyllä selvillä, Paganel vastasi. — Lahjoittaisin sen maalleni. Sijoittaisin sen Ranskan pankkiin…
— Joka ottaisi sen vastaan?
— Epäilemättä, rautatieosakkeiden muodossa.
Paganelia onniteltiin tavasta, kuinka hän aikoi tarjota kullan "maallensa", ja lady Helena toivoi hänen löytävän maailman suurimman kimpaleen.
Leikkiä laskien retkeilijät tarkastelivat näin suurinta osaa kaivosaluetta. Kaikkialla tehtiin työtä säännöllisesti, koneellisesti, mutta ilman innostusta.
Kahden tunnin kävelyn jälkeen Paganel huomasi hyvin siistin ravintolan, jossa hän ehdotti istuttavaksi, kunnes olisi aika palata vankkurien luokse. Lady Helena suostui siihen, ja kun ravintolasta ei ole mihinkään ilman virvokkeita, Paganel käski ravintoloitsijaa tarjoamaan jotakin paikkakunnan juomaa.
Itsekullekin tuotiin niin sanottu "nobler". Tuollainen nobler on yksinkertaisesti grogi, mutta nurinpäinen grogi. Sen sijaan, että pantaisiin pieni lasillinen viinaa isoon lasiin vettä, pannaan pieni lasillinen vettä isoon lasiin viinaa, sokeroidaan ja juodaan. Se oli hieman liiaksi australialaista, ja ravintoloitsijan suureksi kummaksi muutettiin nobler ison vesikarahvin avulla brittiläiseksi grogiksi.
Sitten puhuttiin kultakaivoksista ja kaivajista. Tässähän oli sen paikka, jos missään.
Paganel oli hyvin tyytyväinen näkemäänsä, mutta myönsi kuitenkin, että olojen oli täytynyt ennen, Mount Alexanderin kaivauksen ensimmäisinä vuosina, olla vielä mielenkiintoisempia.
— Maa, hän sanoi, — oli silloin täynnä reikiä ja tulvillaan työmyyriä, mutta minkälaisia myyriä! Kaikilla siirtolaisilla oli myyrän into, mutta ei sen ymmärrystä! Kultaa tuhlattiin mielettömästi. Se juotiin ja pelattiin, ja tämä ravintola, jossa olemme, oli helvetti, kuten silloin sanottiin. Rahapelejä seurasivat puukoniskut. Poliisi ei mahtanut mitään, ja monta kertaa oli siirtokunnan kuvernöörin pakko marssittaa sotaväkeä rauhoittamaan metelöiviä kullankaivajia. Mutta lopulta hän sai heidät järkiinsä, määräsi kaivamisoikeudesta veron, sai sen kannetuksi, vaikkakaan ei vaivattomasti, ja ylimalkaan olivat rikkomukset täällä vähäisempiä kuin Kaliforniassa.
— Saako siis, lady Helena kysyi, — kuka tahansa harjoittaa kullankaivajan ammattia?
— Saa, rouva. Sitä varten ei tarvitse suorittaa tutkintoa. Hyvät käsivarret riittävät. Kurjuuden ajamina seikkailijat saapuivat kulta-alueille enimmäkseen rahattomina, rikkailla kuokka, köyhillä vain puukko, mutta kaikilla tähän työhön into, jota he eivät olisi osoittaneet missään oikeassa ammatissa. Oli omituista nähdä näitä kultamaita. Maa oli täynnä telttoja, öljvkankaita ja mullasta, laudoista tai oksista kyhättyjä hökkeleitä ja vajoja. Niiden keskellä kohosi Englannin lipulla varustettu hallituksen katos, sen asiamiesten sinisestä patjakankaasta tehtyjä telttoja, rahanvaihtajien, kultakauppiaiden ja muiden, tässä rikkauden ja köyhyyden heilurissa kalastelevien liikemiesten kojuja. Nämä rikastuivat varmasti. Ja näkemisen arvoisia olivat vedessä ja liejussa elävät pitkäpartaiset ja punapaitaiset diggerit. Ilma oli täynnä kuokkien yhtämittaista kalahtelua ja maassa mädäntyvien eläinraatojen löyhkää. Tukahduttava pöly peitti nuo onnettomat, jotka kohottivat kuolleisuuden tavattoman suureksi, ja epäilemättä epäterveellisemmässä maassa olisi lavantauti tuhonnut melkein koko väestön. Ja jospa sitten kaikki nämä seikkailijat olisivat onnistuneet! Mutta paljon kärsimystä jäi korvauksetta, ja lähemmin tarkastaessa saataisiin nähdä, että yhtä rikastunutta kullankaivajaa kohti sata, kaksisataa, ehkäpä tuhat on kuollut köyhänä ja epätoivoisena.
— Voisitteko selittää meille, Paganel, Glenarvan kysyi, — miten kulta kaivettiin ylös?
— Ei mikään ollut yksinkertaisempaa, Paganel vastasi. — Ensimmäiset kullanetsijät huuhtoivat sitä, kuten muutamilla Sevennien seuduilla Ranskassa vieläkin tehdään. Nykyään yhtiöt menettelevät toisin; he kaivautuvat siihen lähteeseen asti, josta hileet, levyt ja rakeet tulevat. Mutta huuhtojat tyytyivät vain pesemään kultapitoisen hiekan, siinä kaikki. He kaivoivat maata, paljastivat ne kerrostumat, jotka heistä näyttivät kultapitoisilta, ja valelivat niitä vedellä erottaakseen siitä kallisarvoisen malmin. Tämä huuhtelu tapahtui amerikkalaista alkuperää olevan kehdoksi nimitetyn laitteen avulla. Se oli viiden tai kuuden jalan mittainen laatikko, eräänlaatuinen avoin, kahteen osastoon jaettu ruuhi. Ensimmäisessä osassa oli harva seula ja sen alapuolella toisia tiuhempia seuloja; toinen osa oli alapäästään suippeneva. Hiekka kasattiin toisessa päässä olevaan seulaan, kaadettiin vettä päälle, ja laitetta liikuteltiin tai oikeammin keinuteltiin käsin. Kivet jäivät ensimmäiseen seulaan, malmi ja hieno hiekka toisiin aina karheutensa mukaan, ja lionnut muta valui veden mukana pois toisesta päästä. Se oli tavallisimmin käytetty laite.
— Mutta sellainen piti sentään olla, John Mangles huomautti.
— Se ostettiin rikastuneilta tai rappiolle joutuneilta kaivajilta, kuinka sattui, Paganel vastasi, — tai tultiin toimeen ilman sitä.
— Kuinka se kävi laatuun? Mary Grant kysyi.
— Oli vain levy, rakas Mary, tavallinen peltilevy; heitettiin ilmaan maata niin kuin viljaa; viljajyvien sijasta saatiin joskus kultajyviä. Ensimmäisenä vuonna ansaitsi moni kullankaivaja omaisuuden ilman muita apuvälineitä. Nähkääs, ystäväni, se oli hyvää aikaa, vaikka saappaat maksoivat sataviisikymmentä frangia pari ja lasillisesta limonadia piti maksaa kaksitoista frangia! Ensiksi tulleilla on aina paras onni. Kultaa oli kaikkialla runsaasti maan pinnalla; purot virtasivat metallipohjalla; sitä tavattiin Melbournen kaduiltakin; katuja kovetettiin kultasoralla. Niinpä sen kullan arvo, joka tammikuun seitsemässä viikossa alkupuolella vuotta 1852 hallituksen suojeluksen alaisena tuotiin Mount Alexanderista Melbourneen, olikin kahdeksan miljoonaa kaksisataa kolmekymmentäkahdeksan tuhatta seitsemänsataaviisikymmentä frangia. Se tekee keskimäärin satakuusikymmentäneljä tuhatta frangia päivää kohti.
— Melkein yhtä paljon kuin Venäjän keisarin pankkitilillä, Glenarvan sanoi.
— Mies-parka! majuri lausui.
— Tunnetaanko erikoisia onnenpotkuja? lady Helena kysyi.
— Muutamia kyllä, rouva.
— Tiedättekö nekin? Glenarvan kysyi.
— Tottakai! Paganel vastasi. — Vuonna 1852 löydettiin Ballaratista kimpale, joka painoi viisisataaseitsemänkymmentäkolme unssia, Gippslandissa toinen, jonka paino oli seitsemänsataakahdeksankymmentäkaksi unssia, ja vuonna 1861 kahdeksansadankolmenkymmenenneljän unssin painoinen harkko. Vihdoin, taas Ballaratista, eräs kaivaja löysi tavattoman kimpaleen, joka painoi kuusikymmentäviisi kiloa, mikä kolmentuhannen neljänsadan frangin mukaan kilolta tekee kaksisataaviisikymmentäviisi tuhatta frangia. Kuokanisku, joka tuottaa kymmenentuhannen frangin korot, on jo aikamoinen!
— Missä määrin kullantuotanto lisääntyi näiden kaivosten löytämisen jälkeen? John Mangles kysyi.
— Suunnattomasti, rakas John. Kullantuotanto ei tämän vuosisadan alussa ollut kuin neljäkymmentäseitsemän miljoonaa vuodessa, mutta nyt, Euroopan, Aasian ja Amerikan kaivosten tuotanto mukaan luettuna, se tekee yhdeksänsataa miljoonaa, toisin sanoen lähes miljardin.
— Niinpä, herra Paganel, on ehkä paljonkin kultaa sillä paikalla, missä nyt olemme, meidän jalkojemme alla? pikku Robert kysyi.
— On, poikani, miljoonia. Me tallaamme sitä. Mutta me tallaamme sitä sen vuoksi, että halveksimme sitä!
— Eikö Australia kuitenkin ole hyvin onnellinen maa?
— Ei, Robert, maantieteilijä vastasi. — Kultapitoiset maat eivät ole onnellisia. Ne synnyttävät vain heikkoa väestöä, mutta eivät milloinkaan voimakasta ja työteliästä. Katso Brasiliaa, Meksikoa, Kaliforniaa, Australiaa! Mitä ne ovat yhdeksännellätoista vuosisadalla? Oikein onnellinen maa, poikani, ei ole kulta-, vaan rautapitoinen maa!
AUSTRALIAN JA UUDEN SEELANNIN UUTISET.
Tammikuun 2. päivänä auringon noustessa matkustajat ylittivät kulta-alueen ja Talbotin piirikunnan rajan. Heidän hevosensa kaviot polkivat silloin Dalhousien piirikunnan pölyisiä teitä. Muutamia tunteja myöhemmin he kahlasivat Colban- ja Campaspe-jokien yli 144° 35' ja 144° 45' pituusasteen välillä. Puolet matkasta oli tehty. Vielä viisitoista päivää yhtä onnellista kulkua, ja matkue saapuisi Twofold-lahden rannoille.
Muuten olivat kaikki hyvissä voimissa. Paganelin väite tämän ilmaston terveellisyydestä piti paikkansa. Kosteutta vähän tai ei ollenkaan, ja varsin siedettävä lämpötila. Se ei rasittanut hevosia eikä juhtia. Ei liioin ihmisiäkään.
Yksi ainoa muutos marssijärjestykseen oli tehty Camden Bridgeltä lähdettyä. Kun Ayrton sai tietää rautatieonnettomuuden johtuneen rikoksesta, hän neuvoi noudattamaan erinäisiä siihen saakka tarpeettomina pidettyjä varotoimia. Ratsastajat eivät saaneet jättää vankkureita näkyvistään. Lepohetkinä jäi aina yksi heistä vahtiin. Aamuin ja illoin pantiin uudet nallit pyssyihin. Oli varmaa, että rikollisjoukkue liikkui maassa, ja vaikkei mitään suoranaista pelkoa herättävää sattunut, piti olla valmiina kaiken varalta.
Tarpeetonta on lisätä, että näihin varotoimiin ryhdyttiin lady Helenan ja Mary Grantin tietämättä, joita Glenarvan ei tahtonut säikäyttää.
Oikeastaan olikin syytä menetellä näin. Varomattomuus tai vain laiminlyöntikin saattoi käydä kalliiksi. Glenarvan ei muuten ollut ainoa, joka huolehti asioista tällä tavoin. Yksinäisillä tiloilla ja asemilla varustautuivat asukkaat ja squatterit mahdollista hyökkäystä tai yllätystä vastaan. Talot suljettiin pimeän tullen. Koirat laskettiin irti aitauksiin ja alkoivat haukkua vähänkin lähestyttäessä. Ei yksikään paimen, joka illalla ratsain kokosi suurta laumaansa kotiinpaluuta varten, liikkunut ilman satulannuppiin kiinnitettyä pyssyä. Uutinen Camdenin sillalla tapahtuneesta rikoksesta oli syynä tähän poikkeukselliseen varovaisuuteen, ja moni siirtolainen, joka tähän saakka oli nukkunut ikkunat ja ovet avoinna, sulki ne nyt huolellisesti.
Maakunnan hallituskin osoitti suurta intoa ja varovaisuutta. Kotimaisia santarmiosastoja lähetettiin pitkin maata. Postinkuljetusta suojattiin erityisin toimenpitein. Tätä ennen oli posti kulkenut valtateillä ilman vartiostoa. Niinpä tänään, juuri kun Glenarvanin matkue oli menossa Kilmoresta Heathcoteen ulottuvan tien poikki, kiiti posti ohitse niin kiivasta vauhtia kuin hevoset suinkin pääsivät, jättäen suuren pölypilven jälkeensä. Mutta niin nopeasti kuin se ohittikin, Glenarvan oli kuitenkin nähnyt sen rinnalla ratsastavien poliisien pyssyjen välkähtävän. Olisi luullut elettävän jälleen sitä hirvittävää aikaa, jolloin ensimmäisten kultakenttien löytyminen ajoi Australian mantereelle Euroopan kansakuntien kuonan.
Pari kilometriä Kilmoren maantien yli ehdittyään saapuivat vankkurit jättiläispuiden sekaan, ja ensimmäistä kertaa Kap Bernouillista lähdettyään matkustajat joutuivat laajaan, useiden asteiden yli ulottuvaan metsään.
Ihmetyksen huudahdus pääsi matkustajilta, kun he näkivät yli puolen sadan metrin korkuisia kumipuita, joiden sienimäinen kaarna oli jopa yli kymmenen sentin paksuinen. Kuusi ja puoli metriä ympärysmitaltaan olevat rungot, joiden kuoressa oli hyvänhajuista pihkaa sisältäviä uurteita, kohosivat viidenkymmenen metrin korkeuteen ainoankaan haaran tai oksan tai edes satunnaisen silmun ja pahkuran häiritsemättä niiden pintaa. Sileämpiä ne eivät olisi voineet olla sorvarin kädestä lähtiessään.
Siinä oli sadoittain toistensa kaltaisia pylväitä. Ne levittivät tavattoman korkealla käyriä oksiaan, joiden päissä oli sikermä lehtiä; lehtihangoissa riippui yksinäisiä kukkia, joiden terät olivat kuin ylösalaisin käännetty uurna.
Tämän ikivihreän katoksen alla kierteli ilma vapaasti; alituinen ilmanvaihto vei kosteuden maasta; hevoset, härkävaljakko ja vankkurit saattoivat mukavasti liikkua näiden harvassa seisovien puiden välissä, jotka olivat järjestyneet kuin hakkuun merkkipaalut. Siellä ei ollut pensasrykelmiin sulloutuneita puuryhmiä, ei kaatuneiden runkojen ja läpipääsemättömien liaanien aarniometsää, missä vain rauta ja tuli voivat raivata tietä uudisviljelijöille. Vihreä nurmi puiden juurella, vihreä varjostin niiden latvoissa, pitkät valtavien pylväiden rivit, vähän varjoa, ylimalkaan vähän raikkautta, omituinen valaistus, joka muistutti ohuen kankaan läpi tunkevaa valoa, säännölliset heijastukset, tarkkapiirteiset kuviot maassa, kaikki tämä tarjosi eriskummaisen ja uusista vaikutelmista runsaan näytelmän. Oseaanian mantereen metsä ei muistuta ensinkään uuden maailman metsiä, ja kumipuu, alkuasukkaiden "tara", joka kuuluu miltei lukemattomia lajeja käsittävään myrttien heimoon, on Australian kasviston huomattavin edustaja.
Ettei näiden vihreiden holvien alla ole varjoisampaa ja pimeämpää, se riippuu siitä, että puiden lehtien asento on erikoinen. Lehtien lapa ei ole näet kääntynyt aurinkoa kohti, vaan niiden terävä reuna. Silmä ei tästä omituisesta lehvistöstä näe muuta kuin syrjät. Niinpä auringon säteetkin pääsevät maahan asti ikään kuin sälekaihtimen rakosista.
Jokainen huomasi tämän ja näytti hämmästyneen. Mistä tämä omituinen järjestely? Se kysymys tehtiin tietenkin Paganelille. Hän vastasi kuten ainakin mies, joka ei joudu mistään hämilleen.
— Luonnon eriskuinmaisuus, hän sanoi, — ei hämmästytä minua täällä. Se tietää kyllä mitä tekee, mutta kasvitieteilijät eivät aina tiedä, mitä sanovat. Luonto ei ole erehtynyt antaessaan näille puille tämän erikoisen lehvistön, mutta ihmiset ovat hairahtuneet, kun niille on annettu nimi eukalyptus.
— Mitä se sana merkitsee? Mary Grant kysyi.
— Se tulee kreikan kielen sanoista eu kalypto ja merkitsee hyvin peitän. Varovasti kyllä erehdys on tehty kreikaksi, jottei sitä huomattaisi, mutta selväähän on, että tuo puu peittää huonosti.
— Myönnetään, rakas Paganel, Glenarvan vastasi, — mutta selittäkää meille nyt, minkä vuoksi lehdet ovat tuossa asennossa.
— Pelkästä ulkonaisesta ja helposti ymmärrettävästä syystä, ystäväni, Paganel vastasi. — Tällä seudulla, missä ilma on kuiva, missä sateet ovat harvinaisia, missä maaperä on kuivunut, eivät puut tarvitse tuulta eikä aurinkoa. Kun ei ole kosteutta, ei ole myöskään mäihää. Siksi kumipuulla on kapeat lehdet, jotka koettavat suojautua aurinkoa ja liian suurta haihtumista vastaan. Siinä syy, miksi ne kääntävät reunansa eivätkä lapaansa auringonsäteille. Ei ole mitään älykkäämpää kuin lehti.
— Eikä mitään itsekkäämpää! majuri lisäsi. — Nuokin ovat ajatelleet vain itseään eivätkä ensinkään matkustajia.
Jokainen oli hiukan samaa mieltä kuin MacNabbs, paitsi Paganel, joka otsaansa kuivaten onnitteli itseään, että sai kulkea varjottomien puiden alla. Tämä lehtijärjestelmä oli sittenkin ikävä, kun matka näiden metsien läpi on usein varsin pitkä ja niin ollen kiusallinen, sillä mikään ei suojaa matkustajaa päivän hellettä vastaan.
Koko päivän vierivät vankkurit näitä loppumattomia kumipuukujia pitkin. Ei tavattu nelijalkaisia eläimiä eikä alkuasukkaita. Eräänlaisia papukaijoja asusti puiden latvoissa, mutta niin korkealta niitä tuskin erotti, ja niiden pärpätys kuului vain epäselvänä sorinana. Joskus lensi parvi pikku papukaijoja jonkun kaukaisen kujanteen poikki ja vilkastutti sitä äkillisellä, monivärisellä väikkeellä. Mutta yleensä vallitsi tässä laajassa vehreässä pylvästössä syvä hiljaisuus, ja vain hevosten astunta, muutamat silloin tällöin vaihdetut sanat, vankkurien pyörien kitinä ja Ayrtonin huudahdus hänen hoputtaessaan hidasta valjakkoaan häiritsivät avaraa autiutta.
Illan tullen leiriydyttiin kumipuiden juurelle, joissa näkyi jälkiä jokseenkin hiljan palaneesta tulesta. Ne olivat kuin korkeita tehtaanpiippuja, sillä liekki oli kolonut ne sisäpuolelta pitkin koko niiden pituutta. Ne seisoivat aika tukevasti vain tyhjän kuorensa varassa. Moinen squatterien tai alkuasukkaiden paha tapa hävittää kuitenkin lopulta nämä suurenmoiset puut, ja ne kuolevat sukupuuttoon niin kuin Libanonin nelisatavuotiset seetrit, jotka on poltettu taitamattomilla nuotiotulilla. Paganelin neuvoa seuraten Olbinett sytytti illallistulen yhteen näistä runkoputkista; heti syntyi tuntuva veto, ja savu haihtui lehvistön tummaan katokseen. Yöksi ryhdyttiin määrättyihin varotoimiin, ja Ayrton, Mulrady, Wilson ja John Mangles pitivät vahtia vuorotellen päivännousuun saakka.
Pitkin tammikuun 3. päivää lisääntyivät vain loputtoman metsän sopusuhtaiset kujanteet. Tuntui kuin kumipuista ei koskaan tulisi loppua. Mutta iltaan mennessä harvenivat jonot, ja muutamien kilometrien päässä näkyi joukko säännöllisiä taloja pienellä aukealla.
— Seymour! Paganel huudahti. — Se on Victorian maakunnan viimeinen kaupunki.
— Onko se suurikin? lady Helena kysyi.
— Rouva, Paganel vastasi, — se on tavallinen kylä, joka on saamassa kaupunkioikeudet.
— Onkohan siellä sopivaa majataloa? Glenarvan kysyi.
— Toivottavasti, maantieteilijä vastasi.
— Niinpä menkäämme kaupunkiin, sillä reippaat naiskumppanimme eivät luullakseni pane pahakseen, jos saavat levähtää siellä yhden yön.
— Rakas Edward, lady Helena vastasi, — Mary ja minä suostumme siihen sillä ehdolla, että se ei aiheuta hankaluutta eikä viivytystä.
— Ei vähimmässäkään määrin, lordi Glenarvan vastasi, — valjakkomme on väsynyt, ja sitä paitsi me jatkamme matkaa huomenna päivän koitteessa.
Kello oli silloin yhdeksän. Kuu läheni jo taivaanrantaa ja heitti enää vain vinoja, sumuun haihtuvia säteitä. Vähitellen tuli pimeä. Matkue kulki pitkin Seymourin leveitä katuja Paganelin johdolla, hän kun aina näkyi tuntevan täysin tuntemattomankin paikkakunnan. Mutta hän kulki vaistonsa mukaan, ja hän saapui suoraan Campbell's North British nimiseen hotelliin.
Hevoset ja härät vietiin talliin, vankkurit vajaan, ja matkustajat ohjattiin varsin mukaviin huoneisiin. Kello kymmenen aikaan istuttiin pöytään, jonka ruokia Olbinett oli tarkastanut asiantuntijan silmällä. Paganel oli käynyt kaupungilla Robertin kanssa ja kertoi iltavaikutelmistaan perin lyhyesti. Hän ei ollut nähnyt kerrassaan mitään.
Vähemmän hajamielinen mies olisi kuitenkin huomannut Seymourin kaduilla erikoista liikettä: siellä täällä kerääntyi ihmisiä joukkoihin, jotka vähitellen suurenivat; puheltiin talojen porteilla; ihmiset kyselivät toisiltaan jotakin ilmeisen levottomina; päivän sanomalehtiä luettiin ääneen, niiden uutisista puhuttiin ja keskusteltiin. Nämä oireet eivät olisi voineet jäädä vähänkään valppaalta tarkkailijalta huomaamatta. Mutta Paganel ei ollut epäillyt mitään.
Majuri sitä vastoin, vaikkei käynyt niin kaukana, eipä edes poistunut hotellista, otti selvän huolestumisesta ja pikku kaupungissa parhaillaan vallitsevasta levottomuudesta. Keskusteltuaan kymmenen minuuttia hotellin puheliaan isännän, Dicksonin kanssa hän tiesi, mistä oli kysymys.
Mutta hän ei hiiskunut siitä sanaakaan. Vasta illallisen jälkeen, kun lady Glenarvan, Mary ja Robert Grant olivat menneet huoneisiinsa, majuri pyysi kumppaneitaan jäämään ja sanoi heille:
— Sandhurstin rautatiellä tapahtuneen rikoksen tekijät on tunnistettu.
— Onko heidät vangittu? Ayrton kysyi vilkkaasti.
— Ei, MacNabbs vastasi näyttämättä kiinnittävän huomiota perämiehen intoon, joka näissä oloissa muuten oli varsin ymmärrettävä.
— Sen pahempi, Ayrton lisäsi.
— No, Glenarvan kysyi, — kenen syyksi sitä rikosta luullaan?
— Lukekaa, majuri vastasi antaen Glenarvanille numeron Australian ja Uuden Seelannin Uutisia, — niin saatte nähdä, että poliisipäällikkö ei erehtynyt.
Glenarvan luki ääneen seuraavan uutisen:
Sydney, 2. p. tammikuuta 1865. — Kuten muistetaan, tapahtui Camden Bridgellä, kahdeksan kilometrin päässä Castlemainen asemalta, Melbournesta Sandhurstiin johtavalla rautatiellä, viime joulukuun 29. ja 30. päivän välisenä yönä rautatieonnettomuus. Klo 11.45 lähtevä yöjuna syöksyi täydessä vauhdissa Lutton-jokeen.
Camdenin silta oli jätetty auki junan kulkiessa.
Useat onnettomuuden jälkeen tapahtuneet varkaudet ja kilometrin päässä Camden Bridgeltä löydetty sillanvartijan ruumis osoittivat, että tämä onnettomuus oli johtunut rikoksesta.
Viranomaisten tutkimuksista onkin käynyt selville, että rikoksen on tehnyt joukko karkotusvankeja, jotka kuusi kuukautta sitten olivat päässeet karkuun Perthin työvankilasta Länsi-Australiassa juuri kun heidät piti siirtää Norfolkin saarelle.[9]
Näitä karkotusvankeja on kaksikymmentäyhdeksän; heitä johtaa eräs Ben Joyce, mitä vaarallisin rikollinen, joka muutamia kuukausia sitten on saapunut Australiaan tuntemattomalla laivalla ja jota oikeudenpalvelijoiden ei ole onnistunut tavoittaa.
Kaupunkien asukkaita, uudisviljelijöitä ja asemien squattereita kehotetaan olemaan varuillaan ja antamaan ylitarkastajalle tietoja, jotka ovat avuksi etsinnöissä.
J.P. MITCHELL,
ylitarkastaja.
Kun Glenarvan oli lopettanut tämän uutisen lukemisen, MacNabbs kääntyi maantieteilijän puoleen ja sanoi hänelle:
— Näette nyt, Paganel, että Australiassa saattaa olla karkotusvankeja.
— Karkureita kyllä! Paganel vastasi. — Mutta ei karkotettuja, joilla olisi siihen laillinen lupa. Noilla miehillä ei ole oikeutta oleskella täällä.
— Täällä he nyt kuitenkin ovat, Glenarvan sanoi, — mutta käsittääkseni meidän ei pitäisi heidän tähtensä muuttaa suunnitelmiamme tai keskeyttää matkaamme. Mitä sinä siitä ajattelet, John?
John Mangles ei vastannut heti; yhtäältä suru, jonka aloitetun etsinnän lopettaminen tuottaisi molemmille lapsille, ja toisaalta se pelko, että retkikunta joutuisi vaaraan, sai hänet epäröimään.
— Jos lady Glenarvan ja miss Grant eivät olisi mukana, hän sanoi sitten, — niin välittäisin vähät tuosta roistojoukosta.
Glenarvan ymmärsi ja lisäsi:
— Sanomattakin on selvää, että yrityksestämme luopuminen ei tule kysymykseenkään; mutta kenties olisi matkaseuramme vuoksi varovinta, tavoittaa Duncan Melbournessa ja sitten idästä käsin palata Harry Grantin jäljille. Mitä te, MacNabbs, siitä ajattelette?
— Ennen kuin sanon sen, majuri vastasi, — haluaisin kuulla Ayrtonin mielipiteen.
Perämies, jonka mieltä nimenomaan kysyttiin, katsahti Glenarvaniin.
— Minä ajattelen, hän sanoi, — että me olemme yli kolmensadan kilometrin päässä Melbournesta ja että vaara, jos sitä on, voi olla yhtä suuri matkalla etelään kuin itäänkin. Kummallakaan suunnalla ei paljon kuljeta, ne ovat samanlaisia molemmat. Muuten en luule, että kolmisenkymmentä rikollista voisi pelottaa kahdeksaa hyvin aseistautunutta ja päättäväistä miestä. Niinpä minä melkein katsoisin parhaaksi lähteä eteenpäin.
— Hyvin puhuttu, Ayrton, Paganel lausui. — Matkaa jatkamalla voimme päästä kapteeni Grantin jäljille. Palaamalla etelään päinvastoin loittonemme niistä. Minä ajattelen siis samoin kuin tekin ja välitän vähät noista Perthin karkureista, joita rohkean miehen ei tulisi ajatellakaan!
Tämän jälkeen äänestettiin ehdotuksesta, ettei matkasuunnitelmaa millään tavoin muutettaisi, ja se hyväksyttiin yksimielisesti.
— Yksi huomautus kuitenkin, mylord, Ayrton sanoi juuri kun piti erota.
— Puhukaa, Ayrton.
— Eikö olisi hyvä lähettää Duncanille käsky jälleen lähestyä rannikkoa?
— Mitä varten? John Mangles vastasi. — Kun olemme saapuneet Twofold-lahdelle, on aika sen käskyn lähettämiseen. Jos jokin odottamaton sattuma pakottaisi meidät pyrkimään Melbourneen, voisimme katua, ettemme siellä tapaisikaan Duncania. Muuten sen vauriota ei luultavasti vielä ole korjattu. Näistä eri syistä olisi minun mielestäni parasta odottaa.
— Hyvä, Ayrton vastasi olematta itsepäinen.
Seuraavana päivänä lähti retkikunta Seymourista aseissa ja valmiina kaiken varalta. Puolta tuntia myöhemmin se oli jälleen kumipuumetsässä, jota taas jatkui itäänpäin. Glenarvan olisi mieluummin kulkenut avoimessa maastossa. Silloin on vähemmän vaaraa väijytyksistä ja salahyökkäyksistä kuin tiheässä metsässä. Mutta ei ollut valinnanvaraa, ja vankkurit etenivät koko päivän suurten yksitoikkoisten puiden välissä. Kuljettuaan pitkin Angleseyn piirikunnan pohjoisrajaa ne leikkasivat illalla 146. meridiaanin, ja sitten leiriydyttiin Murrayn piirin rajalla.
MAJURI VÄITTÄÄ ALKUASUKKAITA APINOIKSI.
Seuraavana aamuna, 5. päivänä tammikuuta, saapuivat matkalaiset Murrayn laajalle alueelle. Tämä epämääräinen ja autio piirikunta ulottuu Australian alppien korkeaan vuorijonoon saakka. Sitä ei sivistys vielä ole jakanut eri hallintopiireihin. Se on maakunnan vähän tunnettu osa, jossa harvoin käydään. Uudisasukkaiden kirves kaataa kerran sen metsät, karjankasvattajien karja ottaa valtaansa sen laitumet; mutta vielä se on koskematonta maata jollaisena se nousi Intian valtamerestä; se on suorastaan erämaata.
Englantilaisilla kartoilla on näille alueille annettu kuvaava yhteinen nimi: Reserve for the blacks, s.o. mustille varattu alue. Sinne ovat siirtolaiset häikäilemättä työntäneet alkuasukkaat. Siellä kaukaisilla tasangoilla, aarniometsissä, on näille jätetty erinäisiä määrättyjä alueita, joilla alkuperäinen rotu vähitellen häviää. Kuka hyvänsä valkoinen mies, uudisasukas, siirtolainen, squatter, bushmanni, saa mennä näiden varattujen alueiden ulkopuolelle. Mutta mustaihoinen yksin ei milloinkaan pääse sieltä pois.
Eteenpäin ratsastettaessa Paganel otti puheeksi tämän vakavan alkuasukkaita koskevan kysymyksen. Eikä oltu kuin yhtä mieltä siitä, että Britannian menetelmä tarkoitti voitettujen väestöjen näännyttämistä, niiden juurittamista pois seuduilta, missä heidän esivanhempansa elivät. Tämä tuhoamistarkoitus tuli esille kaikkialla, mutta Australiassa selvemmin kuin muualla.
Siirtolaisuuden ensi aikoina kohtelivat karkotusvangit, jopa uudisasukkaatkin mustia kuin villejä eläimiä. Metsästivät ja kaatoivat heitä pyssyillänsä. Vedottiin vielä, kun heitä teurastettiin, lainoppineihin sen todistamiseksi, että australialainen muka oli luonnonlakien ulkopuolinen olio, jonka tappaminen ei ollut mikään rikos. Esittivätpä Sydneyn sanomalehdet tehokasta keinoa Hunter-järven heimojen hävittämiseksi: niiden joukkomyrkytystä.
Englantilaiset ottivat, kuten näkyy, asutuksensa ensi avustajaksi murhan. Heidän julmuutensa oli hirvittävä. He menettelivät Australiassa samoin kuin Intiassa, missä viisi miljoonaa intialaista on kadonnut; samoin kuin Kap-maassa, missä miljoonan suuruinen hottentottiväestö on vähentynyt sataantuhanteen. Niinpä alkuperäinen väestö onkin huonon kohtelun ja väkijuomien näännyttämänä katoamassa tältä mantereelta murhaavan sivistyksen tieltä. Tosin muutamat kuvernöörit antoivat julistuksia uudisasukkaiden verenhimoa vastaan. Uhkasivat muutamilla ruoskaniskuilla rangaista valkoista, joka leikkasi nenän tai korvat mustalta tai katkaisi häneltä pikkusormen "käyttääkseen sitä piipputupakan tiivistäjänä". Turhia uhkauksia. Murhia tehtiin laajassa mittakaavassa, ja kokonaisia heimoja hävisi. Mainitkaamme vain, että Van Diemenin saarella vuosisadan alussa oli viisituhatta alkuasukasta, mutta vuonna 1863 ainoastaan seitsemän henkeä! Ja äskettäin saattoi Mercure ilmoittaa viimeisen tasmanialaisen saapuneen Hobart-Towniin.
Ei Glenarvan, ei majuri eikä John Mangles väittänyt Paganelia vastaan. Ja vaikka he olisivat olleet englantilaisia, he eivät olisi puolustaneet maanmiehiään. Tosiasiat puhuivat selvää, kiistatonta kieltä.
— Viisikymmentä vuotta sitten, Paganel jatkoi, — olisimme jo matkallamme tavanneet monta alkuasukasheimoa, mutta nyt emme ole nähneet ensimmäistäkään. Sadan vuoden päästä on musta rotu tältä mantereelta tyyten loppunut.
Mustille varattu alue tuntui todellakin olevan täysin asumaton. Ei jälkeäkään majapaikoista tai hökkeleistä. Aukeiden jälkeen tuli taas suuria metsiä, ja vähitellen muuttui seutu yhä selvemmin erämaaksi. Näyttipä siltä ettei näillä syrjäseuduilla ollut ainoatakaan elävää olentoa, ei ihmistä enempää kuin eläintä, kun Robert pysähtyi erään kumipuurykelmän eteen ja huudahti:
— Apina! Täällä on apina!
Ja hän viittasi suureen mustaan olentoon, joka hypellen oksalta oksalle hämmästyttävän vikkelästi siirtyi puun latvasta toiseen, ikään kuin näkymätön köysi olisi pitänyt sitä ilmassa. Lensivätkö siis apinat tässä kummallisessa maassa kuten eräät ketut, joille luonto on antanut yölepakon siivet.
Vankkurit olivat pysähtyneet ja kukin tarkkaili eläintä, joka vähitellen katosi kumipuiden latvuksiin. Pian sen nähtiin nopeana kuin salama laskeutuvan, juoksevan maata pitkin tehden senkin seitsemän mutkaa ja sitten tarttuvan pitkin käsivarsin suuren kumipuun sileään runkoon. Kummasteltiin, kuinka se pääsisi ylös tätä suoraa ja liukasta puuta myöten, jonka ympäri se ei ylettynyt. Mutta apina iski kirveentapaisella puunkuorta, saaden aikaan säännöllisten välimatkain päähän pieniä pykäliä, joiden avulla se kiipesi kumipuun haarukkaan. Muutamassa sekunnissa se katosi lehvistön peittoon.
— Mikä ihmeen apina tuo on? majuri kysyi.
— Tuoko apina? Paganel vastasi. — Se on puhdasverinen australialainen.
Maantieteilijän kumppanit eivät ehtineet edes kohauttaa olkapäitään, kun ihan lähellä kuului huutoja: — ku-ii! ku-ii! Ayrton hoputti juhtiaan, ja sadan askelen päässä kohtasivat matkustajat odottamatta alkuasukasleirin.
Mikä surkea näky! Kymmenkunta telttaa paljaalla maalla. Nämä tiilien tapaan päällekkäin ladotuista kaarnan kappaleista tehdyt "gunyot" eivät suojanneet kurjia asukkaitaan kuin yhdeltä puolen. Ja asukkaat itse oli puute painanut tympäiseviksi. Heitä oli siellä kolmisenkymmentä, miehiä, naisia ja lapsia, pukunaan kengurunnahkoja, jotka oli leikelty kaistaleiksi. Vankkurien lähetessä he ensin aikoivat paeta. Mutta jotkut Ayrtonin sanat, jotka hän lausui käsittämättömällä murteella, näyttivät rauhoittavan heitä. Niinpä he palasivat puoliksi luottavaisina, puoliksi pelokkaina, kuten eläimet, joille tarjotaan herkkupalaa.
Näillä alkuasukkailla, joiden pituus vaihteli 160 sentistä 170 senttiin, oli nokimainen iho, ei suorastaan musta, vaan vanhan noen värinen, villava tukka, pitkät käsivarret, ulkoneva vatsa, karvapeitteinen ruumis täynnä tatuointien ja hautajaistilaisuuksissa leikattujen haavojen arpia. Oli hirvittävää katsella heidän muodottomia kasvojaan, suunnatonta suutaan, litteätä ja poskille painunutta nenäänsä, ulkonevaa alaleukaansa, josta valkoiset eteenpäin työntyvät hampaat pistivät esiin. Milloinkaan ei ollut nähty näin eläinten näköisiä ihmisolentoja.
— Robert ei erehtynyt, majuri sanoi, — ne ovat apinoita, — puhdasverisiä, olkoon niin, — mutta apinoita kuitenkin.
— MacNabbs, lady Helena huomautti, — myöntäisittekö siis niiden olevan oikeassa, jotka metsästävät näitä kuin petoeläimiä? Nämä raukathan ovat ihmisiä.
— Ihmisiäkö! MacNabbs huudahti. — Korkeintaan ihmisen ja orangutangin välimuotoja! Ja jos vielä mittaisin heidän kasvokulmansa, se olisi yhtä terävä kuin apinan!
MacNabbs oli tässä suhteessa oikeassa; australialaisen alkuasukkaan kasvojen kulma on hyvin terävä ja jokseenkin samanlainen kuin orangutangin eli noin kuusikymmentä tai kuusikymmentäkaksi astetta. Niinpä ei herra de Rienzi esittänytkään aivan syyttä näitä olentoja luokiteltaviksi eri rotuun, jota hän nimitti "pithecomorpheiksi", siis apinanmuotoisiksi ihmisiksi.
Mutta lady Helena oli vielä oikeammassa kuin MacNabbs katsoessaan näitä ihmisasteikon alimmalla portaalla olevia alkuasukkaita kuitenkin sielulla varustetuiksi olennoiksi. Eläimen ja australialaisen välillä on se ylipääsemätön kuilu, joka erottaa lajit. Pascal on sanonut aivan oikein, että ihminen ei missään ole eläin. Tosin hän yhtä viisaasti lisää: — eikä enkelikään.
Tällä kertaa kuitenkin lady Helena ja Mary Grant kumosivat jälkimmäisen puolen suuren ajattelijan väittämästä. Molemmat laupiaat naiset olivat astuneet maahan vankkureista; he ojensivat hyväätarkoittavaa kättä näille kurjille olennoille; tarjosivat heille ruokaa, jota villit ahmivat inhottavan ahnaasti. Alkuasukkaat taisivat sitäkin enemmän luulla lady Helenaa joksikin jumalaksi, kun heidän uskontonsa mukaan valkoiset ovat entisiä mustia, kuolemansa jälkeen valkoisiksi muuttuneita.
Naiset varsinkin herättivät lady Helenan ja Mary Grantin sääliä. Mikään ei ole verrattavissa australialaisnaisen oloon; tyly luonto ei ole antanut hänelle vähäisintäkään viehkeyden vivahdusta; hän on väkisin viety orjatar, joka ei ole saanut muuta häälahjaa kuin "waddien", isäntänsä kädessä aina pysyvän kepin iskuja. Siitä hetkestä alkaen, ennenaikaisesti ja äkkiä vanhentuneena, hänen taakkanaan on kaikki kulkurielämän raskaat vaivat: hänen on kannettava kaislakääröön kiedottujen lapsiensa ohella kalastus- ja metsästysvälineitä ynnä "phormium tenax"-varastoja, josta hän valmistaa verkkoja. Hänen täytyy hankkia elintarvikkeet perheelleen; hän metsästää sisiliskoja, pussirottia ja käärmeitä puiden latvoihin saakka; hän pienii polttopuut; hän kiskoo tuohta telttaan; hän on sanalla sanoen työjuhta, joka ei tunne lepoa, ja syö vasta isäntänsä jälkeen niitä huonoja jätteitä, joita tämä ei enää huoli.
Muutamat näistä raukoista, jotka kenties eivät pitkään aikaan olleet saaneet ravintoa, koettivat juuri houkutella luokseen lintuja tarjoamalla niille jyviä.
He makasivat polttavassa maassa pitkällään liikkumattomina, kuin kuolleina, tuntikausia odotellen, että joku ymmärtämätön lintu tulisi heidän kätensä ulottuville! Pitemmälle heidän kekseliäisyytensä ei ansapyynnin alalla ulottunut, ja täytyy olla australialainen lintu joutuakseen mokomaan ansaan.
Matkustajien anteliaisuuden kesyttäminä villit kerääntyivät vähitellen heidän ympärilleen, ja silloin täytyi pitää varansa heidän ilmeistä varasteluhaluaan vastaan. He puhuivat viheltelevää, kieltä maiskuttelevaa murretta. Se muistutti eläinten ääntelyä. Kuitenkin heidän äänessään oli usein myös hellästi hyväileviä äänteitä; sana "noki, noki" toistui tuon tuostakin, ja eleet tekivät sen helposti ymmärrettäväksi. Se merkitsi "antakaa" ja kohdistui matkustajien pienimpiinkin esineihin. Olbinettilla oli täysi työ puolustaessaan tavaravarastoa ja varsinkin retkikunnan ruokavaroja.
Nälkiintyneet raukat loivat vankkureihin huolestuttavia katseita ja näyttivät teräviä hampaitaan, jotka kukaties olivat pureksineet ihmislihaa. Useimmat australialaiset heimot eivät tosin ole ihmissyöjiä rauhan aikana, mutta vain muutamat villit kieltäytyvät ahmimasta voitetun vihollisen lihaa.
Helenan pyynnöstä Glenarvan käski kuitenkin jaella jonkin verran ruokavaroja. Villit ymmärsivät hänen aikomuksensa ja riemastuivat tavalla, joka olisi liikuttanut tunteettomintakin sydäntä. He kiljahtelivat niin kuin villipedot, kun vartija tuo niille jokapäiväistä annosta. Myöntämättä majurin olevan oikeassa ei kuitenkaan voinut kieltää, että tämä rotu oli lähellä eläintä.
Olbinett oli kohteliaana miehenä luullut olevan oikein ensin antaa naisille. Mutta nämä olentoraukat eivät uskaltaneet syödä ennen pelottavia isäntiään, jotka syöksyivät korppujen ja kuivatun lihan kimppuun kuin saaliin ikään.
Ajatellessaan isänsä olevan yhtä raakojen villien vankina Mary Grant tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. Hän kuvitteli, kuinka suuresti Harry Grantin kaltaisen miehen täytyi kärsiä näiden vaeltavien heimojen orjana, puutteen, nälän ja huonon kohtelun uhrina.
John Mangles, joka levottomana tarkkaili häntä, arvasi, mitä ajatuksia hänen sydämensä oli täynnä, ja ehätti ennen pyyntöä puhuttelemaan Britannian perämiestä.
— Ayrton, hän sanoi, — tällaistenko villien kynsistä te pääsitte pakenemaan?
— Niin, kapteeni, Ayrton vastasi. — Kaikki sisämaan heimot ovat samanlaisia. Mutta täällä te näette vain kourallisen heitä, kun sitä vastoin Darlingin rannoilla on väkirikkaita heimoja, joiden päälliköillä on pelottava valta.
— Mutta, John Mangles kysyi, — mitä eurooppalainen voi tehdä näiden villien keskuudessa?
— Mitä minäkin tein, Ayrton vastasi, — hän metsästää, kalastaa heidän kanssaan, ottaa osaa heidän taisteluihinsa; kuten jo olen teille sanonut, häntä kohdellaan sen mukaan mitä hän tekee, ja jos hän on älykäs ja uskalias mies, hän saa heimossa huomattavan aseman.
— Mutta joutuuko hän olemaan vankina? Mary Grant kysyi.
— Joutuu, ja vartioituna, Ayrton vahvisti, — vieläpä sillä tavoin, ettei hän voi astua askeltakaan yöllä eikä päivällä.
— Mutta teidän kumminkin onnistui karata, Ayrton, lausui majuri, joka tuli mukaan keskusteluun.
— Niin onnistui, herra MacNabbs, kun sattui taistelu minun heimoni ja erään naapuriheimon välillä. Minä onnistuin. Hyvä juttu, enkä sitä pahoittele. Mutta jos se täytyisi tehdä uudelleen, niin luulenpa, että valitsisin ikuisen orjuuden ennen kuin ne kärsimykset, joita minun täytyi kestää samotessani sisämaan erämaiden halki. Jumala varjelkoon kapteeni Grantia yrittämästä sellaista pelastusta!
— Niin tosiaan, John Mangles vastasi, — toivokaamme, miss Mary, että isänne on pysynyt alkuasukasheimon luona. Silloin löydämme hänen jälkensä helpommin kuin jos hän harhailisi mantereen metsissä.
— Toivotteko te siis yhä? neito kysyi.
— Toivon toki, neiti Mary, näkeväni teidät kerran onnellisena Jumalan avulla.
Mary Grant saattoi kiittää nuorta kapteenia vain kyyneleisellä katseellaan.
Tämän keskustelun aikana oli villien kesken syntynyt tavatonta liikettä; he kiljahtelivat hirvittävästi, juoksivat eri suuntiin, huitoivat käsiänsä ja näyttivät olevan hurjan raivon vallassa.
Glenarvan ei tiennyt, mitä he tarkoittivat, kun majuri kysyi
Ayrtonilta:
— Kun te olette kauan aikaa elänyt australialaisten parissa, niin ymmärrätte varmaan näidenkin kieltä?
— Enpä juuri, perämies vastasi, — sillä murteita on yhtä monta kuin heimojakin. Mutta arvelisin, että nämä villit haluavat kiitollisuuden osoitukseksi esittää taistelunäytöksen hänen jalosukuisuudelleen.
Se oli todellakin tämän metelin syynä. Ilman enempiä valmisteluja villit hyökkäsivät toistensa kimppuun näköjään niin raivokkaasti, että ellei asiaa ennakolta olisi tiedetty, olisi kamppailua voinut luulla todelliseksi. Mutta australialaiset ovatkin tutkimusmatkailijoiden kertoman mukaan mainioita näyttelijöitä, ja ainakin tässä tilaisuudessa he osoittivat erinomaista taitoa.
Heidän hyökkäys- ja puolustusaseinaan oli eräänlainen puinen sotanuija, jolla voi puhkaista paksummankin kallon, omalaatuinen tomahawk, hyvin kova teräväksi hiottu kivi, sitkeällä kumilla kahden kepin väliin kiinnitetty. Tässä kirveessä on kolmimetrinen varsi; kamala sota-ase samalla kuin hyödyllinen työkalu, jolla voi lyödä poikki oksia tai päitä, iskeä miestä tai puuta, aina tarpeen mukaan.
Näitä aseita heristeltiin hurjasti käsissä, kauheasti kiljuen taistelijat syöksyivät toistensa niskaan; toisia kaatui kuolleina maahan, toisten hihkuessa voitonhuutoja. Kuin pahanhengen riivaamina kannustivat naiset, varsinkin vanhemmat, miehiä taisteluun, syöksyivät muka kuolleina makaavien kimppuun ja olivat raatelevinaan niitä niin hurjasti, ettei se olisi ollut raakamaisempaa todellisuudessakaan. Joka hetki lady Helena pelkäsi leikin muuttuvan todelliseksi taisteluksi. Lapset, jotka olivat ottaneet osaa taisteluun, jatkoivatkin sitä täydellä todella. Pikku pojat ja tytöt, joista varsinkin jälkimmäiset olivat raivokkaita, mukiloivat toisiaan aika lailla.
Taistelunäytöstä oli kestänyt jo kymmenen minuuttia, kun taistelijat äkkiä pysähtyivät. Aseet putosivat heidän käsistään. Syvä hiljaisuus seurasi rajua meteliä. Villit jäivät liikkumattomiksi viimeisiin asentoihinsa kuin kuvaelmanäytöksen henkilöt.
Olisi voinut luulla heidän kivettyneen.
Mikä oli tämän muutoksen syy, ja mistä äkkiä johtui tämä jähmettyminen paikalleen? Se saatiin pian tietää.
Tällä hetkellä tuli näkyviin parvi papukaijoja kumipuiden latvojen tasalla. Linnut täyttivät ilman kirkunallaan ja näyttivät monikirjavine höyhenineen lentävältä taivaankaarelta. Tämä kirkas lintupilvi oli keskeyttänyt taistelun. Sitä seurasi sotaa hyödyllisempi linnustus.
Eräs villeistä otti punaiseksi maalatun, omituisen muotoisen aseen, jätti yhä liikkumattomina pysyvät toverinsa ja hiipi puiden ja pensaiden välitse lintuparvea kohti. Ei kuulunut pienintäkään ääntä hänen ryömiessään, hän ei kahauttanut lehteä, ei kolauttanut kiveä. Hän liikkui kuin varjo.
Kun villi oli saapunut sopivan välimatkan päähän, hän heitti aseensa vaakasuoraan, vain puoli metriä maasta. Ase lensi reilut kymmenen metriä; sitten se äkkiä, mihinkään koskettamatta, kohosi suorassa kulmassa kolmenkymmenen metrin korkeuteen, tappoi kymmenkunta lintua, käännähti ja palasi heittäjänsä jalkoihin. Glenarvan ja hänen kumppaninsa hämmästyivät; he eivät olleet uskoa silmiään.
— Se on bumerangi! Ayrton sanoi.
— Bumerangi, Paganel huudahti, — australialainen bumerangi!
Ja niin kuin lapsi hän juoksi sieppaamaan tuon kummallisen aseen, — nähdäkseen, mitä se sisälsi.
Olisi tosiaan voinut luulla, että jokin laite sen sisällä, äkkiä lauennut jousi, muutti sen suuntaa. Mutta niin ei ollut laita!
Bumerangi oli yksinkertaisesti 75-100 senttimetrin pituinen, käyristetty, kova puunkappale. Se oli keskeltä noin 7,5 sentin paksuinen ja molemmista päistä terävä. Sen kovera puoli oli painettu noin sentin verran sisäänpäin, ja kuperalla puolella oli kaksi hyvin terävää reunaa. Se oli yhtä yksinkertaista kuin käsittämätöntä.
— Tämä siis nyt on se kuuluisa bumerangi! Paganel sanoi tutkittuaan tarkasti omituista asetta. — Puunkappale, ei muuta. Minkä vuoksi se vaakasuoraan kulkiessaan nousee tietyllä hetkellä ilmaan ja palaa sieltä heittäjänsä käteen? Sitä ongelmaa eivät matkamiehet ja tietoviisaat ole kyenneet selittämään.
— Eiköhän syy ole sama, minkä vuoksi vanne määrätyllä tavalla heitettynä tulee takaisin lähtökohtaansa? John Mangles arveli.
— Tai pikemminkin, Glenarvan lisäsi, — sellainen takaisinpäin suuntautuva ponnahdus kuin iskettäessä biljardipalloa määrättyyn kohtaan?
— Ei laisinkaan, Paganel vastasi. — Niissä molemmissa tapauksissa on jokin kohta, joka muuttaa liikkeen suunnan; vanteelle maa, biljardipallolle valli. Mutta tässä ei sellaista ole, bumerangi ei koske maahan, mutta ponnahtaa kuitenkin aika korkealle!
— No, kuinka te sen selitätte, herra Paganel? lady Helena kysyi.
— Selittää en osaa, rouva, minä vain totean sen vielä kerran; vaikutus johtuu ilmeisesti siitä tavasta, kuinka bumerangia heitetään, ja itse esineen erikoisesta muodosta. Mutta tuo heittotapa on vielä australilaisten salaisuus.
— Joka tapauksessa se on hyvin nerokasta … apinoiden keksimäksi, lady Helena lisäsi katsahtaen majuriin, joka pudisti päätään epäuskoisen näköisenä.
Mutta aika kului, ja Glenarvan arveli, ettei sopinut enää viivyttää matkaa itäänpäin; hän aikoi siis pyytää matkalaisia nousemaan jälleen vankkureihin, kun eräs villi saapui juoksujalkaa ja sanoi muutamia sanoja kovin kiihtyneenä.
— Ah, Ayrton ilmoitti, — he ovat nähneet kasuaareja!
— Mitä, onko puhe niiden pyydystämisestä? Glenarvan kysyi.
— Se pitää nähdä, Paganel huudahti. — Se on varmaankin mielenkiintoista! Ehkäpä bumerangia jälleen käytetään.
— Mitä te arvelette, Ayrton?
— Ei se kauan kestä, mylord, perämies vastasi.
Villit eivät olleet hukanneet sekuntiakaan. Tilaisuus metsästää kasuaareja on heille onnenpotku. Heimon ruokavarat olisi siten taattu moneksi päiväksi. Niinpä pyydystäjät käyttävätkin kaiken taitonsa saadakseen sellaisen saaliikseen. Mutta kuinka he ilman pyssyä osuvat ja ilman koiria tavoittavat niin nopean eläimen? Se oli hyvin jännittävä seikka Paganelin haluamassa näytelmässä.
Emu, eli kypärätön kasuaari, eräs strutsilaji, villien kielellä "murök", alkaa jo olla harvinainen eläin Australian tasangoilla. Tämän kookkaan, metrin korkuisen linnun liha on valkoista, ja muistuttaa suuresti kalkkunan lihaa; sen päässä on sarveismainen levy; silmät ovat kirkkaan ruskeat, nokka musta ja ylhäältä alas kaareva; varpaissa sillä on valtavat kynnet; siivet tai oikeammin siiventyngät eivät voi nostaa sitä lentoon; höyhenet, jotka ovat melkein kuin turkispeite, ovat tummemmat kaulan ja rinnan kohdalla. Mutta vaikkei se lennä, se osaa juosta ja voittaisi kilparadalla nopeimmankin hevosen. Sitä ei siis voi saavuttaa muutoin kuin viekkaudella, ja silloin saakin olla erittäin viekas.
Niinpä villien päällikön käskystä kymmenkunta miestä asettui riviin kuin sotilasosasto. Pyyntialueena oli kaunis tasanko, jossa villinä kasvava indigo teki maan siniseksi kukkasillaan. Matkalaiset pysähtyivät katselemaan mimoosametsikön reunaan.
Villien lähestyessä kasuaarit, joita oli kuusi, lähtivät pakoon ja pysähtyivät vasta noin kilometrin päässä levolle. Kun heimon johtaja oli pannut merkille niiden aseman, hän antoi tovereilleen merkin jäädä paikalleen. Nämä heittäytyivät pitkäkseen maahan, mutta johtaja otti laukustaan kaksi taitavasti ommeltua kasuaarinnahkaa ja pukeutui niihin. Hän piti oikeaa kättä päänsä yläpuolella ja matki eleillään ravintoa etsivän kasuaarin liikkeitä.
Pyydystäjä hiipi lintuparvea kohti; joskus hän pysähtyi ollen poimivinaan joitakin jyväsiä; joskus kaapi maata jaloillaan nostaen ympärilleen pölypilven. Kaikki nämä temput suoritettiin mainiosti. Ei mikään voinut olla täydellisempää kuin tämä kasuaarin matkiminen. Mies päästi ilmoille karkeita äännähdyksiä, jotka olisivat pettäneet itse lintuakin. Ja lopulta niin kävikin. Villi oli pian huolettoman parven keskellä. Äkkiä hänen käsivartensa heilautteli nuijaa, ja viisi kasuaaria kuudesta kaatui hänen ympärilleen.
Metsästäjä oli onnistunut; pyynti oli päättynyt.
Nyt Glenarvan, naiset ja muu matkaseura sanoivat jäähyväiset australialaisille. Nämä eivät näyttäneet tätä eroa pahoittelevan. Ehkä oli kasuaarimetsästyksen onnistuminen saanut heidät unohtamaan nälkänsä tyydyttämisen. Heillä ei ollut edes vatsan kiitollisuutta, joka raakalaisissa ja eläimissä on suurempi kuin sydämen.
Oli miten tahansa, muutamissa suhteissa ei voinut olla ihmettelemättä heidän älyään ja taitavuuttaan.
— Nyt, rakas MacNabbs, lady Helena sanoi, — te kai sentään myöntänette, että australialaiset eivät ole apinoita?
— Senkö vuoksi, että he taitavasti matkivat eläinten eleitä? majuri vastasi. — Sehän päinvastoin vahvistaisi minun olettamustani.
— Leikinlasku ei ole vastaus, lady Helena sanoi. — Minä vaadin, majuri, teitä peruuttamaan väitteenne.
— No niin, hyvä serkku, pitänee myöntää tai oikeammin kieltää.
Australialaiset eivät ole apinoita, mutta apinat ovat australialaisia.
— Mitä ihmettä!
— Niin, muistakaa mitä neekerit väittävät mielenkiintoisesta orangutangien rodusta.
— Mitä he väittävät? lady Helena kysyi.
— He väittävät, majuri vastasi, — että apinat ovat mustia kuten hekin, mutta ilkeämpiä: — Se ei puhu, ettei tarvitsisi tehdä työtä, sanoi kateellinen neekeri kesystä orangutangista, jota hänen isäntänsä elätti ilman aikojaan.