Produced by Tapio Riikonen

KAPTEENI GRANTIA ETSIMÄSSÄ

Kirj.

Jules Verne

Suomentanut Eino Voionmaa

Karisto Oy, Hämeenlinna, 1922.

SISÄLLYS:

 Taas laivalla
 Tristan da Cunha
 Amsterdamin saari
 Jacques Paganelin ja majuri MacNabbsin vedonlyönnit
 Intian valtameren myrskyt
 Kap Bernouilli
 Ayrton
 Lähtö
 Victorian maakunta
 Wimerra-joki
 Burke ja Stuart
 Rautatie Melbournesta Sandhurstiin
 Ensimmäinen palkinto maantieteessä
 Mount Alexanderin kaivokset
 Australian ja Uuden Seelannin Uutiset
 Majuri väittää alkuasukkaita apinoiksi
 Upporikkaat karjanomistajat
 Australian alpit
 Teatteritemppu
 Aland — Zealand
 Neljän päivän tuska
 Eden
 Viiteselitykset.

TAAS LAIVALLA.

Ensimmäiset hetket pyhitettiin jälleennäkemisen onnelle. Lordi Glenarvan ei halunnut, että etsinnän epäonnistuminen kylmentäisi ilon hänen ystäviensä sydämissä. Niinpä hänen ensimmäiset sanansa kuuluivat: — Luottamusta, ystäväni, luottamusta! Kapteeni Grant ei ole meidän mukanamme, mutta meillä on varmuus, että löydämme hänet.

Tarvittiinkin vähintään tällainen vakuutus toivon ylläpitämiseksi Duncanin matkustajissa.

Lady Helena ja Mary Grant olivat tosiaan veneen lähestyessä laivaa tähystäneet sitä odotuksen tuhansin tuskin. Korkealta paikaltaan he yrittivät laskea laivalle palaavien lukumäärää.

Milloin tuli nuori tyttö epätoivoiseksi, milloin hän taas päinvastoin luuli näkevänsä Harry Grantin. Hänen sydämensä tykytti kovasti; hän ei voinut puhua ja pysyi tuskin pystyssä. Lady Helena kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. John Mangles, joka seisoi hänen vieressään tähystämässä, oli vaiti; hänen kauas näkemään tottuneet merimiessilmänsä eivät nähneet kapteenia.

— Hän on mukana! Hän tulee! Isäni! neitonen puhui itsekseen.

Mutta veneen lähestyessä tämä kuvitelma kävi mahdottomaksi. Tulijat eivät olleet vielä sadanviidenkymmenen metrin päässä laivasta, kun lady Helena ja John Mangles, vieläpä Mary itsekin, silmät kyynelissä, olivat menettäneet kaiken toivon. Oli aika, että lordi Glenarvan saapui lausumaan rauhoittavat sanansa.

Ensimmäisten tervehdysten jälkeen lady Helenalle, Mary Grantille ja John Manglesille tehtiin selkoa matkan päävaiheista, ja ennen kaikkea Glenarvan ilmoitti heille uuden tulkinnan asiakirjasta, josta tuli kiittää Jacques Paganelin terävyyttä. Hän ylisti sitten Robertia, josta Mary hyvällä syyllä saattoi olla ylpeä. Hänen uljuuttaan, uskollisuuttaan, hänen kestämiään vaaroja Glenarvan kuvasi siten, että poika ei olisi tiennyt minne piiloutua, ellei hänen sisarensa syli olisi ollut hänen turvapaikkanaan.

— Sinun ei tarvitse punastua, Robert, John Mangles sanoi, — sinä olet käyttäytynyt kapteeni Grantin pojan arvoisesti.

Hän puristi Maryn veljen rintaansa vasten ja painoi huulensa tämän poskille, jotka olivat nuoren tytön kyynelistä vielä kosteat.

Vain sivumennen mainittakoon tässä majurin ja maantieteilijän osaksi tullut vastaanotto ja se muisto, jolla jalomielistä Thalcavea kunnioitettiin. Lady Helena pahoitteli, ettei saanut puristaa uljaan intiaanin kättä. Ensimmäisten tervehdysten jälkeen oli MacNabbs mennyt kajuuttaansa ja ryhtynyt, käsi tyynenä ja varmana, ajamaan partaansa. Mitä Paganeliin tulee, hän pyrähteli yhden luota toisen luo kuin mehiläinen imien tervehdysten ja hymyjen hunajaa. Hän tahtoi syleillä Duncanin koko väestöä, ja katsoen, että niin hyvin lady Helena kuin myös Mary Grant kuuluivat siihen, aloitti tämän toimituksensa heistä päättäen sen herra Olbinettiin.

Muonamestari arveli ettei voinut paremmin vastata tällaiseen kohteliaisuuteen kuin ilmoittamalla, että aamiainen oli valmis.

— Aamiainen! Paganel huudahti.

— Niin, herra Paganel, herra Olbinett vastasi.

— Oikea aamiainenko, oikealla pöydällä, jolla on täysi kalusto ja lautasliinatkin?

— Tietenkin, herra Paganel.

— Eikä tarjota charquita, ei kovia munia eikä kamelikurkikyljystä?

— No no, herra Paganel! muonamestari vastasi ammattinsa puolesta loukkaantuneena.

— Minä en tahtonut loukata teitä, ystäväni, tiedemies sanoi hymyillen. — Mutta kuukauden päivät on meidän ruokanamme ollut säännöllisesti sellaista, emmekä syöneet pöydässä istuen, vaan maassa loikoen, ellemme istuneet hajasäärin puiden oksilla. Teidän ilmoittamanne aamiainen saattoi siis minusta tuntua unelta, kuvitelmalta, kangastukselta!

— No, menkäämme toteamaan, että se on kouraantuntuvaa todellisuutta, herra Paganel, vastasi lady Helena, joka ei voinut olla nauramatta.

— Tässä käsivarteni, kohtelias tiedemies lausui.

— Mitä ohjeita teillä, mylord, on antaa minulle Duncanin suhteen?
John Mangles kysyi.

— Aamiaisen jälkeen, rakas John, Glenarvan vastasi, — keskustelemme yhteisesti uuden retkemme ohjelmasta.

Laivan matkustajat ja nuori kapteeni menivät salonkiin. Koneenkäyttäjälle annettiin määräys pitää höyryä yllä, jotta voitaisiin lähteä milloin tahansa.

Kun majuri oli ajanut partansa ja muutkin pikaisesti hiukan siistiytyneet, istuttiin pöytään.

Herra Olbinettin aamiaispöydälle tehtiin oikeutta. Se julistettiin oivalliseksi, vieläpä pampan loistavia juhla-aterioita paremmaksi. Paganel otti jokaista ruokalajia kaksi kertaa, "hajamielisyydestä", kuten hän selitti.

Tämä varomaton sana sai lady Glenarvanin tiedustelemaan, oliko tiedemies joskus sattunut lankeamaan vanhaan perisyntiinsä. Majuri ja lordi Glenarvan katsahtivat toisiinsa hymyillen. Paganel puolestaan purskahti äänekkääseen nauruun ja lupasi "kautta kunniansa", ettei hän koko matkan aikana enää hairahdu ainoaankaan hajamielisyyteen; sitten hän alkoi erittäin leikkisästi kertoa erehdyksistään ja perinpohjaisista kieliopinnoistaan Camoënsin teoksen johdolla.

— Ja kuitenkin, hän sanoi lopuksi, — on onnettomuudesta aina jollakin tavalla hyötyäkin, enkä minä surkuttele erehdystäni.

— Minkä vuoksi, kelpo ystäväni? majuri kysyi.

— Kun nyt osaan sekä espanjan että myös portugalin kieltä. Puhun kahta kieltä yhden asemesta.

— Kautta kunniani, sitä en tullut ajatelleeksi! majuri lausui. —
Onnittelen, Paganel, onnittelen vilpittömästi.

Muutkin onnittelivat Paganelia, joka söi rauhassa edelleen. Hän näet söi ja jutteli yhtaikaa. Niinpä hän ei huomannut erästä seikkaa, jota Glenarvan ei voinut olla havaitsematta: John Manglesin huomaavaisuutta vieressään istuvaa Mary Grantia kohtaan. Lady Helenan salainen merkki puolisolleen vahvisti, että "asia oli niin". Glenarvan katseli näitä nuoria suopein silmin ja kääntyi John Manglesin puoleen, mutta aivan toisessa asiassa.

— Entä kuinka teidän matkanne on sujunut, John? hän kysyi.

— Mitä parhaiten, kapteeni vastasi. — Minun on vain ilmoitettava teille, mylord, että me emme palanneet Magalhãesin salmen kautta.

— Ah, Paganel huudahti, — te olette kulkeneet Kap Hornin ympäri, enkä minä ollut mukana!

— Hirttäkää itsenne! majuri sanoi.

— Itsekäs mies! Sen neuvon te annatte minulle vain saadaksenne periä köyden! maantieteilijä vastasi.

— Mutta, rakas Paganel, Glenarvan huomautti, — ellei ihminen ole saanut kykyä olla kaikkialla, hän ei voi olla joka paikassa. Kun nyt olitte vaeltamassa pitkin pampaa, ette voinut samaan aikaan olla Kap Hornia kiertämässä.

— Se ei estä minua sitä pahoittelemasta, Paganel vastasi.

Häntä ei ahdisteltu enempää, vaan tyydyttiin tähän vastaukseen. John Mangles jatkoi sitten kertomustaan Duncanin matkasta. Kulkiessaan pitkin Amerikan rannikkoa hän oli tarkastanut kaikki läntiset saaristot tapaamatta jälkeäkään Britanniasta. Saavuttuaan Kap Pilaresin luo salmen suulla hän kääntyi etelään, kun tuuli oli vastainen; Duncan sivuutti Desolacion-saaret ja eteni 67. asteelle eteläistä leveyttä, kiersi Kap Hornin, kulki pitkin Tulimaan rantaa ja, sitten purjehdittuaan Lemairen salmen läpi, Patagonian rannikkoa myöten. Siellä nousi hirveä tuuli Kap Corrientesin kohdalla, arvatenkin sama, joka niin ankarasti oli ahdistanut maata pitkin kulkeneita rajuilman aikana. Mutta alus suoriutui hyvin, ja John Mangles oli risteillyt rannikolla kolme päivää, kunnes pyssynlaukaukset ilmoittivat niin hartaasti odotettujen matkamiesten saapuneen. Mitä lady Glenarvaniin ja miss Grantiin tulee, olisi Duncanin kapteeni tehnyt vääryyttä, ellei olisi maininnut heidän harvinaista pelottomuuttaan. Myrsky ei heitä huolettanut, ja heidän ainoa pelkonsa oli vain, kuinka heidän silloin Argentiinan tasangoilla harhailevien ystäviensä kävisi.

Näin päättyi John Manglesin kertomus, ja lordi Glenarvan kiitteli kapteenia. Sitten hän kääntyi Mary Grantin puoleen sanoen:

— Rakas neiti, siitä, mitä kapteeni John Mangles kertoo teidän uljaasta mielestänne, huomaan ilokseni, että te viihdytte hänen laivallaan.

— Kuinkas muuten voisi olla? Mary vastasi katsahtaen lady Helenaan ja ehkä hiukan myös nuoreen kapteeniin.

— Niin, minun sisareni rakastaa teitä, herra John, Robert huudahdi, — niin kuin minäkin!

— Ja minä sinua, rakas lapseni! John Mangles vastasi hiukan hämillään Robertin sanoista, jotka olivat nostattaneet hienon punan Mary Grantin otsalle.

Sitten kääntäen keskustelun vähemmän polttavalle alalle, John Mangles lisäsi:

— Kun minä nyt olen kertonut kaiken Duncanin matkasta, ehkäpä te, mylord, tahdotte kertoa meille muutamia yksityiskohtia matkastanne Amerikan poikki ja nuoren sankarinne urotöistä.

Mikään ei olisi voinut olla lady Helenalle ja neiti Grantille mieluisampaa. Niinpä lordi Glenarvan kiiruhtikin tyydyttämään heidän uteliaisuuttaan. Hän kertoi kohta kohdalta koko heidän matkansa valtamereltä toiselle. Kordillieerien ylitys, maanjäristys, Robertin katoaminen, kondorin kaappaus, Thalcaven pyssynlaukaus, punaisten susien hyökkäys, Robertin uljuus siinä, kersantti Manuel, tulva, pelastautuminen ombu-puuhun, ukonilma, tulipalo, kaimaanit, pilvipatsas, yö Atlantin rannikolla, kaikki nämä eri kohdat, hauskat ja hirvittävät, herättivät vuoron perään kuuntelijain riemua tai kauhua. Mainittiin monta seikkaa, joista Robert joutui sisarensa ja lady Helenan hyväiltäväksi. Milloinkaan ei poika ollut saanut niin suurta suosiota, vieläpä niin innokkailta ystäviltä.

Päätettyään kertomuksensa lordi Glenarvan lausui lopuksi:

— Nyt, ystäväni, ajatelkaamme nykyhetkeä; mennyt on mennyttä, mutta tulevaisuus on edessämme; palatkaamme kapteeni Harry Grantiin.

Aamiainen oli päättynyt; siirryttiin lady Glenarvanin erikoissalonkiin; istuuduttiin kartoilla ja piirroksilla peitetyn pöydän ympärille, ja keskustelu alkoi heti.

— Rakas Helena, lordi Glenarvan sanoi, — noustessani laivaan lausuin, että vaikka meillä ei ollut Britannian haaksirikkoisia mukanamme, meillä kuitenkin oli enemmän toivoa kuin milloinkaan löytää heidät. Matkamme Amerikan halki on saanut meidät vakuuttuneeksi siitä tai paremminkin antanut varmuuden, että haaksirikko ei ole tapahtunut Tyynen Valtameren eikä Atlantin rannikolla. Siitä on luonnollinen johtopäätös, että olimme tulkinneet asiakirjan väärin, mitä Patagoniaan tulee. Onneksi ystävämme Paganel keksi erehdyksen äkillisen mielijohteen ansiosta. Hän on todistanut, että olimme väärillä jäljillä, ja tulkinnut asiakirjan tavalla, joka ei jätä mieleemme enää mitään tilaa epäilylle. Tässä on puhe ranskaksi kirjoitetusta asiakirjasta, ja minä pyydän Paganelia selittämään sen, jotta ei kenenkään mieleen jäisi pienintäkään epäilystä tässä suhteessa.

Tiedemies totteli pyyntöä; hän selitti katkelmat gonie ja indi mitä vakuuttavimmalla tavalla; hän johti tavuista austral ehdottomasti sanan Australia; hän osoitti, että kapteeni Grant, lähdettyään Perun rannikolta palatakseen Eurooppaan, oli voinut avuttomaksi käyneellä aluksella joutua Tyynenmeren eteläisten tuulten viemänä Australian rannikolle saakka; ja lopulta hänen nerokkaat olettamuksensa, hänen hienoimmat päätelmänsä saavuttivat täydellisen hyväksymisen John Manglesin taholta, joka tällä alueella oli ehdottoman tarkka eikä antanut minkäänlaisten kuvittelujen eksyttää itseään.

Kun Paganel oli antanut selityksensä, ilmoitti Glenarvan Duncanin lähtevän suoraa päätä matkalle Australiaan.

Mutta ennen kuin annettiin käsky kääntyä itäänpäin, majuri pyysi saada tehdä erään yksinkertaisen huomautuksen.

— Puhukaa, MacNabbs, Glenarvan vastasi.

— Minun tarkoitukseni, majuri sanoi, — ei ole heikentää ystäväni Paganelin todistelua, vielä vähemmin sitä kiistää vääräksi; minusta hänen esittämänsä syyt ovat painavia, järkeviä ja ansaitsevat kaiken huomiomme; niiden tulee olla tulevien etsiskelyjemme perustana. Mutta minä haluan, että ne vielä kerran tarkastetaan, jotta niiden arvoa ei käy kumoaminen eikä kumotakaan.

Ei käsitetty, mihin järkevä MacNabbs oikein pyrki, ja häntä kuunneltiin epämääräisen levottomina.

— Jatkakaa, majuri, Paganel sanoi. — Minä olen valmis vastaamaan kaikkiin kysymyksiinne.

— Ei mikään ole yksinkertaisempaa, majuri vastasi. — Kun me neljättä kuukautta sitten Clyden lahdella tutkimme näitä kolmea asiapaperia, niiden tulkinta tuntui meistä eittämättömältä. Mikään muu seutu kuin Patagonian länsirannikko ei voinut olla haaksirikon paikkana. Meillä ei siinä suhteessa ollut epäilyn varjoakaan.

— Se on aivan totta, Glenarvan vahvisti.

— Sittemmin, majuri jatkoi, — kun Paganel kaitselmuksen säätämässä hajamielisyyden puuskassa asettui meidän alukseemme, näytettiin asiakirjat hänelle, ja hän hyväksyi empimättä etsiskelyn aloittamisen Amerikan rannikolla.

— Minä myönnän sen, tiedemies vastasi.

— Ja kuitenkin me olemme erehtyneet, majuri sanoi.

— Me olemme erehtyneet, Paganel toisti. — Onhan ihminen erehtyväinen,
MacNabbs, mutta hullu se, joka pitää kiinni erehdyksestään.

— Odottakaa, Paganel, majuri vastasi, — älkää kiivastuko. Minä en tahdo sanoa, että meidän pitäisi jatkaa etsiskelyämme Amerikassa.

— Mutta mitä te sitten tahdotte? Glenarvan kysyi.

— Yhden tunnustuksen, en mitään muuta, tunnustuksen, että Australia näyttää nyt olevan Britannian haaksirikon tapahtumapaikka yhtä eittämättömästi kuin taannoin näytti, että se oli Amerikka.

— Sen tunnustamme kernaasti, Paganel lausui.

— Minä panen sen muistiin, majuri jatkoi, — ja minä käytän sitä saadakseni teidät epäilemään näitä peräkkäisiä ja vastakkaisia eittämättömyyksiä. Kuka tietää, eikö Australian jälkeen joku muu maa näytä meistä yhtä varmalta ja jos etsiskelymme Australiassa osoittautuu turhaksi, eikö meistä näytä eittämättömältä, että etsiskely on siirrettävä sinne?

Glenarvan ja Paganel katsahtivat toisiinsa. Majurin huomautukset olivat täysin oikeita.

— Minä haluan siis, MacNabbs jatkoi, — että asia tutkitaan vielä kerran, ennen kuin lähdemme matkalle Australiaan. Tässä ovat asiakirjat, tässä kartat. Tutkikaamme järjestyksessä kaikki paikat, joiden kautta 37. leveysaste kulkee, ja katsokaamme, onko mitään muuta maata, mihin asiakirja voi täysin sopia.

— Se on helposti ja pian tehty, Paganel vastasi, — sillä onneksi ei tällä leveysasteella ole moniakaan maita.

— Katsokaamme, majuri sanoi ja levitti englantilaisen, Mercatorin projektion mukaan laaditun yleiskartan, joka tasapinnalla esitti koko maapalloa.

Kartta pantiin lady Helenan eteen, ja jokainen sijoittui niin, että saattoi seurata Paganelin esitystä.

— Kuten jo olen sanonut, maantieteilijä lausui, — koskettaa 37. leveysaste Tristan da Cunhan-saaria kuljettuaan Etelä-Amerikan poikki. Minä väitän, että ainoakaan asiakirjan sana ei voi koskea näitä saaria.

Kun oli tarkoin tutkittu asiakirjoja, täytyi myöntää, että Paganel oli oikeassa. Tristan da Cunha hylättiin yksimielisesti.

— Jatkakaamme, maantieteilijä sanoi. — Poistuessamme Atlantilta kuljemme kaksi astetta Hyväntoivonniemen eteläpuolitse ja tulemme Intian valtamerelle. Yksi ainoa saariryhmä on meidän matkamme varrella, Amsterdamin saariryhmä. Tutkikaamme sitä samalla tavalla kuin Tristan da Cunhaa.

Huolellisen tutkimuksen jälkeen hylättiin vuorostaan Amsterdamin saaret. Ei mikään sana tai sen katkelma, ranskalainen, englantilainen tai saksalainen soveltunut tähän Intian valtameren saaristoon.

— Me saavumme nyt Australiaan, Paganel jatkoi. — 37. leveysaste kohtaa tämän mantereen Kap Bernouillin kohdalla ja jättää sen Twofoldin lahdessa. Te myönnätte kuten minä, tekstejä väkivaltaisesti tulkitsematta, että englantilainen tavu stra ja ranskalaiset tavut austra voivat soveltua sanaan Australia. Asia on siksi selvä, etten voi olla pitämättä kiinni siitä.

Kaikki hyväksyivät Paganelin päätelmän. Kaikki todennäköisyys oli sen puolella.

— Menkäämme edemmäksi, majuri sanoi.

— Menkäämme, maantieteilijä vastasi, — matka on helppo. Lähdettyämme Twofoldin poukamasta kuljemme Australian itäpuolella olevan merenhaaran poikki ja kohtaamme Uuden Seelannin. Ensinnäkin pyydän huomauttaa, että ranskalaisen asiakirjan tavut contin viittaavat epäämättömällä tavalla mantereeseen. Kapteeni Grant ei siis ole voinut pelastua Uuteen Seelantiin, joka on vain saari. Yhtäkaikki, tutkikaa, verratkaa, käännelkää sanoja, ja katsokaa, voivatko ne ehkä sittenkin soveltua tähän uuteen seutuun.

— Eivät millään tavoin, John Mangles vastasi, tarkasteltuaan huolellisesti asiakirjoja ja karttaa.

— Ei, sanoivat Paganelin kuulijat, jopa majurikin, — ei. Uudesta
Seelannista ei voi olla puhe.

— Nyt, maantieteilijä jatkoi, — 37. leveysaste koko sillä laajalla alueella, joka erottaa nämä suuret saaret Amerikan rannikosta, ei kohtaa kuin yhden hedelmättömän ja aution pikku saaren.

— Jonka nimi on? majuri kysyi.

— Katsokaa karttaa. Se on Maria-Teresia, josta nimestä en löydä jälkeäkään missään näistä kolmesta asiakirjasta.

— Oikeassa olette, Glenarvan myönsi.

— Minä jätän siis teidän päätettäväksenne, ystäväni, eikö kaikki todennäköisyys, etten sanoisi varmuus, puhu Australian mantereen puolesta.

— Eittämättä, Duncanin matkustajat ja kapteeni vastasivat yksimielisesti.

— John, Glenarvan kysyi nyt, — onko teillä riittävästi elintarvikkeita ja hiiliä?

— On, mylord, minä varustauduin runsaasti Talkahuanossa ja muuten voimme hyvin helposti täydentää varastoamme Kapkaupungissa.

— Hyvä on, siispä lähtekäämme matkaan…

— Vielä yksi huomautus, majuri sanoi keskeyttäen ystävänsä.

— Tehkää se, MacNabbs.

— Mitä menestyksen takeita meille Australia antaakin, eikö kuitenkin olisi syytä poiketa päiväksi tai kahdeksi Tristan da Cunha- ja Amsterdam-saarille? Ne ovat matkamme varrella eivätkä sanottavasti hidastuta sitä. Voimme tiedustella eikö Britannia ole jättänyt sinne mitään jälkeä haaksirikostaan.

— Epäuskoinen majuri! Paganel huudahti. — Hän pitää kiinni epäuskostaan!

— Minä pidän kiinni pääasiassa siitä, ettei tarvitse palata samaa tietä, jos Australia sattumalta ei toteuttaisi niitä toiveita, joita se herättää.

— Varovaisuus voi olla hyväksi, Glenarvan huomautti.

— Enkä suinkaan minä varoita sitä noudattamasta, Paganel sanoi. —
Päinvastoin.

— No niin, John, Glenarvan lausui, — käskekää kääntämään keula
Tristan da Cunhaa kohti.

— Heti, mylord, kapteeni vastasi ja lähti kannelle Robertin ja Mary
Grantin ryhtyessä innokkain sanoin kiittelemään lordi Glenarvania.

Amerikan rannikolta poistuen ja itäänpäin kulkien halkoi Duncanin nopea keula pian Atlantin valtameren aaltoja.

TRISTAN DA CUNHA.

Jos laiva olisi purjehtinut pitkin päiväntasaajaa, olisivat ne satayhdeksänkymmentäkuusi astetta, jotka erottavat Australian Amerikasta, tai tarkemmin sanoen Kap Bernouillin Kap Corrientesista, vastanneet noin kahdeksantoistatuhannen yhdeksänsadan kilometrin matkaa. Mutta 37. leveysasteella eivät nämä satayhdeksänkymmentäkuusi astetta maan pallomuodon vuoksi ole kuin viisitoistatuhatta kaksisataa kilometriä. Amerikan rannikolta Tristan da Cunhaan lasketaan olevan lähes kolmetuhatta neljäsataa kilometriä, jonka taipaleen John Mangles toivoi voivansa suorittaa kymmenessä päivässä, elleivät itätuulet hidastuttaisi laivan kulkua. Hänellä oli siis syytä olla tyytyväinen, sillä iltapuolella tuuli tyyntyi tuntuvasti, vieläpä kääntyi, joten Duncan saattoi jokseenkin tyynellä merellä käyttää kaikkia verrattomia ominaisuuksiaan.

Matkustajat olivat vielä samana päivänä palanneet vanhoihin tapoihinsa laivalla. Ei näyttänyt siltä, että he olivat olleet kokonaisen kuukauden poissa alukselta. Tyynen valtameren aaltojen asemesta levisivät heidän silmiensä eteen Atlantin laineet, ja muutamia vivahteita lukuunottamatta ovat kaikki laineet samanlaisia. Luonnonvoimat, jotka olivat heitä niin ankarasti koetelleet, liittyivät nyt suosimaan heitä. Valtameri oli tyyni, tuuli puhalsi hyvästä suunnasta, ja länsituulen pullistamat purjeet auttoivat kattilan väsymätöntä höyryä.

Nopea merimatka suoritettiin siis ilman minkäänlaisia välikohtauksia. Odotettiin luottavaisesti Australian rannikkoa. Todennäköisyys muuttui varmuudeksi. Puhuttiin kapteeni Grantista ikään kuin laiva olisi menossa noutamaan häntä määrätystä satamasta. Hänen hyttinsä ja hänen kahden kumppaninsa makuusijat pantiin jo kuntoon. Mary Grant tahtoi omin käsinsä järjestää ja tehdä viihtyisäksi isänsä hytin. Sen oli hänelle luovuttanut herra Olbinett, joka nyt siirtyi rouva Olbinettin hyttiin. Tämä hytti oli sen kuuluisan numero kuuden vieressä, jonka Jacques Paganel oli tilannut Scotiassa.

Oppinut maantieteilijä pysytteli melkein koko ajan sinne sulkeutuneena. Hän kirjoitti aamusta iltaan teosta, jonka nimenä oli: Maantieteilijän vaikutelmia Argentiinan aavikkotienoilta. Hänen kuultiin ääni väristen maistelevan siromuotoisia lauseitaan, ennen kuin hän uskoi ne muistikirjansa valkoisille lehdille, ja useammin kuin kerran hän uskottomana Kliolle, historian hengettärelle, vetosi jumalaiseen Kalliopeen, joka innoittaa eeppisiä sankarirunoja.

Paganel ei muuten sitä salannutkaan. Apollon neitseelliset tyttäret jättivät mielellään hänelle Parnasson tai Helikonin kukkulat. Lady Helena kiitteli häntä vilpittömästi siitä.

Majuri onnitteli häntä myös näistä vierailuista mytologian alalle.

— Mutta kuulkaa, hän lisäsi, — ei mitään hajamielisyyksiä, rakas Paganel, ja jos mieleenne sattumalta juolahtaa ryhtyä opiskelemaan australian kieltä, älkää ryhtykö opettelemaan sitä kiinalaisesta kieliopista!

Laivalla sujui siis kaikki mitä parhaiten. Lordi ja lady Glenarvan tarkkailivat mielenkiinnolla John Manglesia ja Mary Grantia. Heillä ei ollut siihen mitään muistuttamista, ja kun John Mangles ei avannut suutaan, oli tietenkin parasta olla puuttumatta asiaan.

— Mitähän kapteeni Grant ajattelee siitä? Glenarvan kysyi eräänä päivänä lady Helenalta.

— Hän ajattelee, että John on Maryn arvoinen, rakas Edward, eikä siinä erehdy.

Sillä välin laiva kulki nopeasti päämääräänsä kohti. Viisi päivää sen jälkeen kun Kap Corrientes oli kadonnut näkyvistä, marraskuun 16:ntena, alkoi tuntua suotuisia länsituulia, joita laivat käyttivät hyväkseen kiertäessään Afrikan kärkeä tavallisia kaakkoistuulia vasten. Duncan viritti kaikki purjeensa, ja keulapurje, emäpurje, latvapurje, prammipurje, sivupurje, kahvelipurje ja haruspurje levällään se kiiti eteenpäin huikeaa vauhtia. Potkuri tuskin ennätti velloa sen keulan halkomaa pakenevaa vettä, ja näytti siltä kuin se olisi kilpailemassa Thamesin kuninkaallisen purjehduskerhon kilpaveneiden kanssa.

Seuraavana päivänä meri oli täynnä suunnattomia ajopuita kuin ruohojen tukkima ääretön lampi. Melkein olisi luullut, että kaikki läheisten mantereiden pirstotut puut ja muut kasvit olisivat joutuneet tänne ja muodostaneet ulapasta toisen Sargassomeren. Kapteeni Maury on erityisesti kiinnittänyt merenkulkijoitten huomiota tällaiseen ilmiöön. Duncan näytti kulkevan pitkin laajaa ruohikkoa, jota Paganel sattuvasti vertasi Argentiinan tasankoihin, ja sen kulku hidastuikin jonkun verran.

Vuorokautta myöhemmin, päivän noustessa, ilmoitti tähystäjämatruusi:

— Maata!

— Millä suunnalla? kysyi vahdissa oleva Tom Austin.

— Tuulen alla meistä, matruusi vastasi.

Tämä aina innostava huuto toi laivan kannelle nopeasti väkeä. Pian ilmestyi perähytistä pitkä kaukoputki ja heti sen takana Jacques Paganel. Tiedemies kohdisti kapineensa sanottuun suuntaan, mutta ei nähnyt maan häivääkään.

— Katsokaa pilviin, neuvoi häntä John Mangles.

— Todellakin, Paganel vastasi hetken kuluttua, — siellä päin on jonkinlainen epämääräinen piikki.

— Se on Tristan da Cunha, John Mangles sanoi.

— Niinkö? No, jos oikein muistan, tiedemies vastasi, niin olemme siitä noin sadanviidenkymmenen kilometrin päässä, sillä Tristanin huippu on 2325 metriä korkea ja näkyy siis näin kauas.

— Aivan oikein, kapteeni John vastasi.

Muutamia tunteja myöhemmin tuli tämä hyvin korkeiden ja jyrkkien saarten ryhmä selvästi näkyviin. Tristanin keilamainen huippu piirtyi mustana taivaan kirkasta taustaa vasten, jota nousevan auringon säteet kirjasivat. Pian tästä kalliorykelmästä erottautui pääsaari koillista kohti suuntautuvan kolmion kärjessä.

Tristan da Cunha sijaitsee maantieteellisesti sanoen kohdassa, jossa 37° 8' eteläistä leveyttä ja 10° 44' läntistä pituutta leikkaavat toisiaan. Paitsi pääsaarta kuuluu tähän eristyneeseen Atlantin saariryhmään vielä kolmenkymmenenviiden kilometrin päässä lounaaseen sijaitseva saari, nimeltä Inaccessible — luoksepääsemätön — ja kahdeksantoista kilometrin päässä kaakkoon Nightingalen eli Satakielen saari. Puolenpäivän aikaan tulivat näkyviin molemmat tärkeimmät maamerkit, jotka ovat merenkulkijoille tienviittoina, nimittäin eräällä Inaccessiblen niemekkeellä täysissä purjeissa olevaa laivaa täydellisesti muistuttava kallio ja Nightingalen pohjoispäässä kaksi raunioiksi murtuneen linnakkeen näköistä luotoa. Kello kolmen aikaan laski Duncan Tristan da Cunhan saaren edustalle Falmouth-poukamaan, jota Help- eli Apuniemi suojaa länsituulilta.

Siellä oli ankkurissa muutamia valaanpyyntilaivoja; ne olivat tulleet pyydystämään hylkeitä ja muita merieläimiä, joita näillä rannikoilla on lukemattomia lajeja.

John Mangles ryhtyi etsimään hyvää ankkuripaikkaa, sillä nämä avoimet valkamat ovat perin vaarallisia luoteis- ja pohjoistuulien sattuessa, ja juuri tällä kohtaa hukkui englantilainen priki Julia miehistöineen päivineen vuonna 1829. Duncan laski noin kilometrin päähän rannasta ja ankkuroi kolmisenkymmentä metriä syvällä kalliopohjaan. Sen jälkeen matkustajat laskeutuivat heti suureen soutuveneeseen ja nousivat maihin hienolle, mustalle hiekalle, joka oli keräytynyt saaren rapautuneiden kallioiden tomuista.

Koko Tristan da Cunhan saariryhmän keskus on pieni kylä poukaman pohjukassa isohkon ja kovasti kohisevan puron varrella. Siinä oli noin viitisenkymmentä jokseenkin siistiä taloa; niiden rakentamisessa oli noudatettu sitä mittausopillista säännöllisyyttä, joka näyttää olevan englantilaisen rakennustaidon viimeinen sana. Tämän pienoiskaupungin takana oli tuhat viisisataa hehtaaria tasankoa, jota rajoitti valtava laavapenger; siitä kohosi keilamainen vuorenhuippu 2325 metrin korkeuteen.

Lordi Glenarvanin otti vastaan kuvernööri, joka on Kapkaupungin englantilaisen siirtokunnan alainen. Kun häneltä kysyttiin Harry Grantia ja Britanniaa, kävi ilmi, että nämä nimet olivat täysin tuntemattomia. Tristan da Cunha-saaret ovat laivareitin ulkopuolella; siksi siellä käydään vain harvoin. Blendon Hallin kuulun haaksirikon jälkeen Inaccessible-saaren kareilla vuonna 1821 oli äsken mainitun Julian lisäksi kaksi laivaa tuhoutunut pääsaaren rannikolla, Primauguet vuonna 1845 ja amerikkalainen fregatti Philadelphia vuonna 1857. da Cunhan haaksirikkotilasto rajoittui näihin neljään onnettomuuteen.

Glenarvan ei odottanutkaan tarkempia tietoja, vaan oli kysynyt kuvernööriltä ainoastaan rauhoittaakseen omaatuntoaan. Lähettipä hän laivan veneet kiertämään saarta, jonka ympärys on korkeintaan kolmekymmentä kilometriä. Lontoo tai Pariisi ei mahtuisi sinne, vaikka se olisi kolme kertaa suurempi.

Tämän etsinnän aikana retkeilivät Duncanin matkustajat kylässä ja lähirannikolla. Tristan da Cunhalla ei ole asukkaita edes sataaviittäkymmentä henkeä. He ovat englantilaisia tai amerikkalaisia, naimisissa Kapmaan neekerinaisten tai hottentottien kanssa, joiden rumuudessa ei tosiaan ollut enää lisää toivomista. Näiden seka-avioliittojen lapset edustivat kovin epämiellyttävää anglosaksilaisen jäykkyyden ja afrikkalaisen mustaihoisuuden yhdistelmää.

Matkailijat, joista tuntui hyvältä polkea vankkaa maata jalkojensa alla, ulottivat kävelyretkensä sille rannalle saakka, johon vain tässä saaren osassa tavattava viljelty peltoalue rajoittuu. Kaikkialla muualla rannikko on jyrkkää ja hedelmätöntä laavatörmää. Siellä oli suuria albatrosseja ja tyhmiä pingviinejä sadoin tuhansin.

Tarkasteltuaan näitä tuliperäisiä kallioita matkailijat palasivat tasangolle päin; lukuisia vuorikartion ikuisesta lumesta vetensä saavia puroja kohisi siellä täällä; vihreät pensaat, joissa näkyi melkein yhtä paljon varpusia kuin kukkiakin, tekivät maan elävämmäksi; yksi ainoa puu, jonkinlainen phylica-laji, kuuden ja puolen metrin korkuinen, ja tusseh, jättiläismäinen arundinacea-sukuun kuuluva puuvartinen kasvi, kasvoi vihannoivalla laitumella; muuan rönsyinen, kitkerämarjainen acena-laji, rehevät, sotkusäikeiset lomariat, muutamat monivuotiset pensaskasvit, ancerinit, joiden hyvä tuoksu tuntui tuulenhenkäyksessä, sammaleet, villi selleri ja sanajalat olivat harvalajisena, mutta runsaana kasvistona. Ikuinen kevät tuhlasi tälle luonnon suosimalle saarelle suloista vaikutustaan. Paganel väitti innostuneena, että Fénelonin ylistämä kuuluisa Ogygia oli täällä. Hän kehotti lady Glenarvania etsimään jotakin luolaa ryhtyäkseen kauniin Kalypson seuraajaksi eikä pyytänyt itselleen muuta tointa kuin saada olla "yksi häntä palvelevia nymfejä".

Näin puhellen ja ihaillen palasivat palvelijat illan tullen laivalle; kylän ympäristössä oli nauta- ja lammaskarjaa laitumella; vehnä-, maissi- ja maustekasvipellot, joihin ensimmäiset siemenet oli tuotu neljäkymmentä vuotta sitten, levittivät rikkauksiaan pääkaupungin kaduille saakka.

Samaan aikaan kuin lordi Glenarvan palasi laivalleen, saapuivat myös Duncanin venekunnat takaisin. Ne olivat muutamassa tunnissa kiertäneet saaren. Matkalla ei ollut tavattu vähäisintäkään jälkeä Britanniasta. Niinpä tästä kierroksesta oli ainoana tuloksena Tristanin saaren lopullinen poistaminen etsiskelyn ohjelmasta.

Sen jälkeen saattoi Duncan jättää tämän afrikkalaisen saariryhmän ja jatkaa matkaansa itään. Kun kuitenkaan ei matkaan lähdetty vielä samana iltana, se johtui siitä, että Glenarvan antoi miehistölle luvan ryhtyä pyydystämään hylkeitä — merivasikoita, merileijonia, merikarhuja ja merinorsuja — joita Falmouth-poukaman rannat olivat täynnä. Muinoin saaren vesillä uiskenteli oikeita valaskaloja, mutta niin monet pyydystäjät olivat niitä ahdistaneet ja keihästäneet, että niitä tuskin oli ainoatakaan jäljellä. Hylkeitä sen sijaan oli joukoittain. Laivan miehistö päätti käyttää yön niiden pyydystämiseen ja seuraavan päivän taas runsaan öljyvaraston kokoamiseen.

Näin ollen lykkäytyi Duncanin lähtö ylihuomiseen, 20. päiväksi marraskuuta.

Illallista syödessä Paganel kertoi Tristanin saarista yhtä ja toista, mikä herätti hänen kuulijoidensa mielenkiintoa. Niinpä he saivat kuulla, että tämä saariryhmä, jonka vuonna 1506 löysi portugalilainen Tristao da Cunha, muuan Albuquerguen tovereista, pysyi sen jälkeen toista vuosisataa täysin tutkimattomana. Näitä saaria pidettiin, syystä kylläkin, myrskypesäkkeinä, ja ne olivat suunnilleen samassa maineessa kuin Bermudan saaret. Siksi ei niitä lähestytty eikä yksikään laiva laskenut sinne muuten kuin Atlantin myrskyjen pakottamana.

Vasta vuonna 1697 sinne saapui kolme hollantilaista Itä-Intian kauppayhtiön laivaa; tällöin laskettiin niiden maantieteellinen asema, jonka sitten vuonna 1700 kuuluisa tähtitieteilijä Halley tarkisti. Vuosien 1712 ja 1767 välillä sinne poikkesi muutamia ranskalaisia merenkulkijoita ja sitten varsinkin Laperouse, joka ohjeidensa mukaan kävi täälläkin kuuluisalla matkallaan vuonna 1785.

Nämä saaret, joissa niin harvoin käytiin, olivat jääneet asumattomiksi, kunnes vuonna 1811 muuan amerikkalainen, Jonathan Lambert, ryhtyi tuomaan sinne siirtolaisia. Hän saapui sinne kahden kumppaninsa kanssa tammikuussa, ja he jäivät rohkeasti toteuttamaan siirtokuntasuunnitelmaansa. Hyväntoivonniemen englantilainen kuvernööri, joka oli saanut kuulla heidän menestyksestään, tarjosi heille Englannin suojelusta. Jonathan otti sen vastaan ja nosti telttansa katolle Englannin lipun. Niinpä olisi luullut hänen voivan turvallisesti hallita "väkeään", johon kuului ainoastaan vanha italialainen ja eräs portugalilainen mulatti, mutta kerran ollessaan tutkimassa valtakuntansa rajoja hän upposi tai upotettiin — lähemmin ei asiasta tiedetä. Tuli vuosi 1816. Napoleon vietiin vankina St. Helenalle, ja Englanti sijoitti häntä varmemmin vartioidakseen osaston varusväkeä Ascensionin ja toisen Tristan da Cunhan saarelle. Tristanin varusväkenä oli komppania Kapmaan tykistöstä ja osasto hottentotteja. Nämä oleilivat saarella vuoteen 1821, jolloin heidät, St. Helenan vangin kuoltua, vietiin takaisin Kapmaahan.

— Mutta yksi ainoa eurooppalainen, Paganel lisäsi — muuan korpraali, skotlantilainen…

— Mitä? Skotlantilainenko? kysyi majuri, joka aina erikoisesti piti silmällä omia maanmiehiään.

— Hänen nimensä oli William Glass, Paganel vastasi, — ja hän jäi saarelle vaimonsa ja kahden hottentotin kanssa. Pian sen jälkeen skotlantilaiseen yhtyi kaksi englantilaista, toinen matruusi ja toinen Thames-virran kalastaja, joka oli ennen ollut rakuunana Argentiinan ratsuväessä, ja sitten, vielä samana vuonna 1821, pelastui eräs Blendon Hallin haaksirikkoisista nuoren vaimonsa kanssa Tristanin saarelle. Niinpä siis tällä saarella oli vuonna 1821 kaikkiaan kuusi miestä ja kaksi naista. Vuonna 1829 tiedetään täällä olleen seitsemän miestä, kuusi naista ja neljätoista lasta. Vuonna 1835 oli ihmisten lukumäärä noussut neljäänkymmeneen, ja nyt se on runsaasti kolminkertainen.

— Näin alkavat kansakunnat, Glenarvan lausui.

— Minä lisäisin, Paganel jatkoi, — täydentääkseni Tristan da Cunhan historiaa, että minusta tämä saari tuntuu yhtä hyvin kuin Juan Fernandez ansaitsevan Robinsonin saaren maineen. Nähkääs, joskin Juan Fernandezille jätettiin perätysten kaksi matruusia, niin sama kohtalo oli sattua kahdelle tiedemiehelle Tristan da Cunhalla. Vuonna 1793 joutui muuan maanmiehiäni, luonnontutkija Aubert Dupetit-Thouars, eksyksiin kerätessään innoissaan kasveja, ja löysi laivan vasta, kun kapteeni jo oli käskenyt nostaa ankkurin. Vuonna 1824 taas eräs teidän maanmiehenne, rakas Glenarvan, mainio piirtäjä, Auguste Earle, jäi tosiaankin tälle saarelle kahdeksaksi kuukaudeksi. Hänen kapteeninsa ei muistanut, että hän vielä oli maissa, ja purjehti Kapkaupunkiin.

— Sitäpä sopii sanoa hajamieliseksi kapteeniksi, majuri huomautti. —
Eiköhän se liene ollut teidän sukulaisenne, Paganel?

— Ellei ollut, majuri, niin olisi ainakin ansainnut olla!

Tiedemiehen vastaus päätti tämän keskustelun.

Yön aikana oli Duncanin miehistö saanut runsaan saaliin, ja noin viitisenkymmentä suurta hyljettä oli saanut heittää henkensä. Kun lordi Glenarvan kerran oli sallinut pyydystyksen. hän ei tietenkään voinut kieltää saaliin käyttöä. Niinpä seuraava päivä kului öljyn kokoamiseen, samalla kun näiden hyödyllisten eläinten vuotia muokattiin. Matkustajat käyttivät tietenkin tätä toisen päivän viivähdystä käydäkseen uudelleen saarella. Glenarvan ja majuri ottivat mukaan pyssynsä ampuakseen da Cunhan riistaa. Tällä kertaa samottiin vuoren juurelle saakka, alueelle, joka oli täynnä kuonaa, huokoista ja mustaa laavaa ja kaikkinaisia tulivuorenpurkausten jätteitä. Vuori kohosi sirpalekallioiden keskeltä. Olisi ollut vaikeata erehtyä tämän huikean vuoren luonteesta, ja englantilainen kapteeni Carmichael oli kyllä ollut oikeassa arvellessaan sitä sammuneeksi tulivuoreksi.

Metsämiehet saivat näkyviinsä muutamia villisikoja. Majuri ampui niistä yhden. Glevarvan tyytyi pudottamaan muutamia mustia pyitä. Näistähän laivan kokki saattoi laittaa mainiota muhennosta. Korkeammilla paikoilla nähtiin suuri joukko vuorikauriita. Mitä taas tuli villikissoihin, jotka olivat äkäisiä, suuria ja voimakkaita, jopa koirillekin pelottavia, ne näyttivät viihtyvän hyvin ja aikaa myöten varttuvan vaarallisiksi pedoiksi.

Kello kahdeksan illalla olivat kaikki jälleen laivalla, ja seuraavana yönä jätti Duncan ainiaaksi Tristan da Cunhan saaret.

AMSTERDAMIN SAARI.

John Manglesin tarkoituksena oli käydä ottamassa hiiliä Hyväntoivonniemeltä. Hänen oli siis hiukan poikettava 37. asteelta ja noustava kaksi astetta pohjoista kohti. Duncan oli pasaatituulten alapuolella ja kohtasi nopeita, matkalleen erittäin suotuisia länsituulia, ns. vastapasaatituulia, joiden rajana näyttää olevan kolmaskymmenes leveysaste. Niinpä se pääsi vajaassa kuudessa päivässä ne noin kaksi ja puoli tuhatta kilometriä, jotka erottavat Tristan da Cunhan Afrikan eteläkärjestä. Kello kolmen aikaan iltapuolella, 24. päivänä marraskuuta, tuli näkyviin Table-vuori, ja vähäistä myöhemmin totesi John ns. Signaali-vuoren, jonka ohitse tullaan poukamaan. Sinne saavuttiin noin kahdeksan paikkeilla ja ankkuri laskettiin Kapkaupungin satamaan.

Maantieteellisen seuran jäsenenä Paganel ei tietenkään voinut olla tietämättä, että Afrikan eteläkärjen oli ensimmäisen kerran löytänyt portugalilainen amiraali Bartolomeus Diaz vuonna 1486 mutta että sen ympäri oli kulkenut vasta kuuluisa Vasco di Gama vuonna 1497. Ja kuinkapa Paganel olisikaan voinut olla tätä tietämättä, kun Camoëns Lusiadeissaan laulaa juuri tämän suuren löytöretkeilijän kunniaa? Mutta hän teki tästä puhuessaan kuitenkin merkillisen huomautuksen: jos Diaz vuonna 1486, kuusi vuotta ennen Kristoffer Kolumbuksen ensimmäistä matkaa, olisi kiertänyt löytämänsä Hyväntoivonniemen, niin olisi Amerikan löytäminen voinut lykkäytyä epämääräiseksi ajaksi. Olihan näet kulku tämän niemen ympäri lyhyin ja suorin tie Itä-Intiaan. Ja mitä suuri genovalainen länteenpäin lähtiessään etsikään muuta kuin lyhyintä tietä mausteiden maahan? Jos siis Hyväntoivonniemi olisi kierretty, hänen retkensä olisi jäänyt tarkoituksettomaksi ja siis arvattavasti tekemättä.

Kapkaupungin, joka sijaitsee Kap-poukaman pohjukassa, perusti vuonna 1652 hollantilainen Van Riebeck. Siitä tuli pääpaikka tärkeälle siirtokunnalle, joka vuonna 1815 tehdyissä sopimuksissa lopullisesti joutui Englannille. Duncanin matkustajat käyttivät siellä poikkeamista hyväkseen käydäkseen kaupunkia katsomassa.

Heillä oli aikaa vain kaksitoista tuntia, sillä yksi päivä riitti kapteeni Johnille varastojen täydentämiseen, ja hän halusi jatkaa matkaa 26. päivänä marraskuuta, heti aamulla.

Enempää ei muuten tarvittukaan säännöllisten ruutujen läpikulkuun tällä Kapkaupungin nimisellä shakkilaudalla, jolla sen kolmekymmentätuhatta asukasta, toiset valkoisia, toiset mustia, näyttelevät kuninkaan, kuningattaren, juoksijan tai talonpojan, jotkut ehkä hevosenkin osaa. Näin ainakin Paganel lausui. Ja tosiaan, kun on nähnyt kaupungin kaakkoispuolella olevan linnan, hallintorakennuksen ja sen puutarhan, pörssin, museon, Bartolomeus Diazin löytönsä merkiksi pystyttämän kiviristin ja juonut lasin pontai-viiniä, parasta mitä Constantin alueelta saadaan, niin voi huoleti lähteä. Ja niin retkeilijämme tekivätkin seuraavana päivänä aamun valjetessa. Duncan levitti viisto-, harus-, keula- ja latvapurjeet ja kaarsi muutamaa tuntia myöhemmin kuuluisan Myrskyniemen, jolle Portugalin hyväntoivoinen kuningas Juhana II täysin aiheettomasti antoi Hyväntoivonniemen nimen.

Kapkaupungista Amsterdamin saarelle lasketaan olevan runsaasti viisituhatta kilometriä; suotuisissa oloissa saattoi Duncan tehdä matkan noin kymmenessä päivässä. Ja retkeilijät tuntuivat tosiaan olevan luonnonvoimien suosiossa, toisin kuin pampan poikki samotessaan. Tuuli ja vesi, jotka mantereella olivat liittoutuneet heitä vastaan, olivat nyt ryhtyneet viemään heitä eteenpäin.

— Ah, meri! meri! Paganel toisteli, — se on ihmisvoimien etevin harjoituskenttä, ja laiva on kulttuurin varsinainen kulkuneuvo! Ajatelkaa, ystäväni! Jos maapallo olisi vain mannerta, ei siitä vielä yhdeksännellätoista vuosisadalla tunnettaisi tuhannetta osaa. Katsokaa vain, kuinka on suurten mannerten sisäosien laita. Siperian aroille, Keski-Aasian ylängöille, Afrikan sademetsiin, Amerikan preerioille, Australian autiomaihin, napaseutujen jäisille lumikentille ihminen uskaitaa tuskin yrittäkään ja uskaliainkin epäröi. Ei pääse kulkemaan. Kulkuneuvot ovat riittämättömät. Kuumuus, taudit, alkuasukkaiden julmuus ovat usein auttamattomina esteinä. Parikymmentä kilometriä erämaata erottaa ihmisiä enemmän kuin viisisataa kilometriä vettä! Toisella rannalla ollaan toisen rannan naapureita, mutta muukalaisia, kun vain metsäkin on erottamassa! Englanti on Australian rajalla, kun taas Egypti esimerkiksi tuntuu olevan miljoonien kilometrien päässä Senegalista ja Peking toisella puolella maapalloa kuin Pietari! Valtameren yli on nykyään helpompi kulkea kuin Saharan poikki kapeimmaltakaan kohdalta, ja merten ansio on, kuten muuan amerikkalainen oppinut sattuvasti on sanonut, että maailman eri osien välille on syntynyt yleinen sukulaisuus.

Paganel oli puhunut innostuneesti, eikä majurillakaan ollut yhtään sanaa tingittävänä tästä valtameren ylistyksestä. Jos Harry Grantin etsimiseksi olisi täytynyt seurata 37. leveysastetta yksinomaan maata pitkin, ei yritykseen olisi voitu lainkaan ryhtyä; mutta nyt kantoi meri rohkeat etsijät maasta toiseen ja 6. päivänä joulukuuta, aamun sarastaessa, nousi uusi vuori näkyviin aaltojen keskeltä.

Se oli Amsterdamin saari, jonka asema on 37° 47' leveyttä ja 77° 34' pituutta ja jonka korkein huippu näkyy kirkkaalla ilmalla yhdeksänkymmenen kilometrin päähän. Kello kahdeksan aikana sen vielä epämääräinen muoto muistutti hyvinkin Teneriffan huippua.

— Ja niinmuodoin, Glenarvan huomautti, — se on myös samanlainen kuin
Tristan da Cunha.

— Järkevästi päätelty, Paganel vastasi, — sen maantieteellis-mittausopillisen selviön mukaan, että jos jotkut kaksi saarta ovat kolmannen näköisiä, ne ovat myös keskenään yhdennäköisiä. Minä lisäisin, että samoin kuin Tristan da Cunha, myös Amsterdamin saari on ja on ollut yhtä rikas hylkeistä ja Robinsoneista.

— Onko siis Robinsoneja kaikkialla? lady Helena kysyi.

— Kautta kunniani, rouva, Paganel vastasi, — minä tunnen vähän saaria, joilla ei olisi ollut sen luontoisia seikkailuja; jopa paljon ennen kuin teidän kuolematon maamiehenne, Daniel Defoe, kirjoitti romaaninsa, oli sattuma sen jo toteuttanut.

— Herra Paganel, Mary Grant sanoi, — sallitteko minun tehdä teille yhden kysymyksen?

— Kaksi, rakas neiti, ja minä lupaan vastata niihin.

— No, nuori neito jatkoi, — olisiko teistä hyvin kamalaa joutua olemaan autiolla saarella?

— Minustako? Paganel huudahti.

— No no, ystäväni, majuri huomautti, — älkää nyt sentään selittäkö, että se on teidän hartain halunne!

— Sitä en väitä, maantieteilijä vastasi, — mutta sellainen seikkailu ei olisi minusta kovin ikäväkään. Minä aloittaisin uuden elämän. Metsästäisin, kalastaisin, asuisin talvella luolassa, kesällä puussa, rakentaisin varastopaikkoja sadolle; sanalla sanoen, asuttaisin saareni.

— Ihan yksinännekö?

— Yksin tietenkin, jos tarvittaisiin. Muuten, onko ihminen milloinkaan yksin? Eikö hän voi valita itselleen ystäviä eläimistä, kesyttää nuorta vuohenkaritsaa, puhuvaa papukaijaa, ovelaa apinaa? Ja jos kohtalo lähettää luoksenne jonkun kumppanin, kuten Robinsonille uskollisen Perjantain, mitä ihminen vielä tarvitsee ollakseen onnellinen? Kaksi ystävystä yhdellä kalliolla, sitähän on onni! Olettakaa esimerkiksi, että majuri ja minä…

— Kiitoksia, majuri vastasi, — minulla ei ole halua ryhtyä
Robinsoniksi, ja minä sovin sellaiseen perin huonosti.

— Rakas herra Paganel, lady Helena puuttui puheeseen, — teidän mielikuvituksenne vie teidät taas utukuvien maille. Mutta todellisuus on luullakseni hyvin erilainen kuin unelma. Te ajattelette vain sellaista kuviteltua Robinsonia, joka huolellisesti sijoitetaan hyvin valitulle saarelle ja jota luonto kohtelee hemmoitellen! Te näette asioista vain parhaan puolen!

— Mitä, rouva, ettekö usko, että ihminen voisi olla onnellinen autiolla saarella?

— En. Ihminen on luotu yhdyselämää eikä eristäytymistä varten. Yksinäisyyden täytyy synnyttää epätoivoa. Se on vain ajan kysymys. Se että alussa aineellisen toimeentulon huolet, elämän tarpeet, vaatisivat aalloista juuri pelastuneen kaiken huomion, että nykyhetken välttämättömyys kääntäisi hänen ajatuksensa pois tulevaisuuden toivottomuudesta, on kyllä mahdollista. Mutta sitten, kun hän tuntee itsensä yksinäiseksi, olevansa kaukana vertaisistaan, ilman toivoa saada nähdä jälleen maansa ja omaisensa, mitä hän ajatteleekaan, mitä kärsiikään? Hänen saarensa on koko maailma. Koko ihmiskunta supistuu häneen, ja kun kuolema tulee, kamala kuolema tässä yksinäisyydessä, hän on kuin maailman viimeinen ihminen sen viimeisenä päivänä. Uskokaa minua, Paganel, parempi on, ettei tarvitse olla se ihminen.

Paganel alistui, vaikka haikein mielin, lady Helenan todisteluun, ja keskustelua jatkettiin näin yksinäisyyden eduista ja haitoista, kunnes Duncan laski ankkurin puolentoista kilometrin päähän Amsterdamin saaren rannasta.

Tähän erilliseen ryhmään Intian valtameressä kuuluu kaksi saarta, jotka ovat noin viidenkymmenenviiden kilometrin päässä toisistaan, samalla meridiaanilla kuin Intian niemimaan kärki; pohjoisempana on Amsterdamin eli Pyhän Pietarin saari, etelämpänä Pyhän Paavalin saari, mutta on myönnettävä, että sekä maantieteilijät että merenkulkijat ovat usein sekoittaneet ne.

Nämä saaret löysi joulukuussa 1796 hollantilainen Vlaming, ja niitä tutki sittemmin d'Entrecasteaux, joka Esperance- ja Recherche-nimisillä laivoilla oli etsimässä Laperousea. Tästä matkasta johtuu saarten sekoittaminen toisiinsa. Merenkulkija Barrow, Beautemps-Beaupre d'Entrecasteauxin kartassa, Horsburg, Pinkerton ja muut maantieteilijät ovat säännöllisesti esittäneet Pyhän Pietarin saarta Pyhän Paavalin saarena ja päinvastoin. Vuonna 1859 välttivät itävaltalaisen fregatin Novaran upseerit tekemästä tätä erehdystä, jonka Paganel erikoisesti tahtoi oikaista.

Pyhän Paavalin saari, joka on Amsterdamin saaren eteläpuolella, on asumaton, kartiomaisesta vuoresta, arvatenkin entisestä tulivuoresta, muodostunut luoto. Amsterdamin saari taas, jonne vene kuljetti Duncanin matkustajat, on noin kaksikymmentä kilometriä ympärysmitaltaan. Siellä asuu muutamia vapaaehtoisia maanpakolaisia, jotka ovat valinneet itselleen tämän kaukaisen asuinpaikan. He valvovat kalastusta, joka koko saaren tavoin kuuluu eräälle herra Otovanille, Reunion-saaren kauppiaalle. Tämä hallitsija, jota Euroopan suurvallat eivät vielä ole tunnustaneet, nostaa täältä pankkitililleen seitsemänkymmentäviisi tai kahdeksankymmentä tuhatta frangia kalastamalla, suolaamalla ja myymällä "cheilodactylus'ta", jota tavallisessa puheessa sanotaan turskaksi.

Muuten tämä Amsterdamin saari oli määrätty tulemaan ja jäämään ranskalaiseksi. Se kuului heti alusta alkaen, ensimmäisen valtaajan oikeudella herra Caminille, laivanvarustajalle Bourbonin Saint-Denisistä; sitten se luovutettiin, jonkinlaisen kansainvälisen sopimuksen nojalla eräälle puolalaiselle, joka piti malgachelaisia orjia sitä viljelemässä. Mikä on puolalaista, on ranskalaista, tässä tapauksessa vieläpä niin täydellisesti, että puolalainen saari muuttui jälleen ranskalaiseksi herra Otovanin haltuun joutuessaan.

Duncanin saapuessa sinne 6. päivänä joulukuuta 1864 oli sen väestönä kolme asukasta, yksi ranskalainen ja kaksi mulattia, kaikki kolme edellä mainitun kauppiaan ja omistajan palveluksessa. Jo hyvin iäkäs ranskalainen, kunnianarvoisa herra Viot, edusti varsin kohteliaasti saaren isäntää, etenkin saatuaan puristaa maanmiehensä Paganelin kättä. Hän lausui, että hänelle oli onnen päivä, kun hän sai vastaanottaa niin miellyttäviä vieraita. Pyhän Pietarin saarella kävi vain hylkeenpyytäjiä ja joku valaanpyytäjä, karkeatapaista väkeä, joka ei ole juurikaan sivistynyt seurusteltuaan "meren koirien" kanssa.

Viot esitteli alamaisensa, molemmat mulatit; lukuunottamatta muutamia sisämaassa eläviä villisikoja ja useita tuhansia tyhmiä pingviinejä, oli nyt koolla saaren koko elävä asujamisto. Pieni hökkeli, jossa nämä kolme saarelaista asuivat, sijaitsi lounaassa luonnonsataman pohjukassa, joka oli syntynyt siten, että osa vuorta oli murtunut.

Juuri vähää ennen Otovan I:n hallituskautta oli Pyhän Pietarin saari ollut haaksirikkoisten turvapaikkana. Paganel herätti kuulijoissaan suurta mielenkiintoa aloittamalla ensimmäisen kertomuksensa sanoilla: Kahden Amsterdamin saarelle jätetyn skotlantilaisen tarina.

Se tapahtui vuonna 1827. Englantilainen laiva Palmira huomasi saaren tullessa näkyviin ilmaan nousevan savua. Kapteeni lähestyi rantaa ja näki pian kaksi miestä, jotka antoivat hätämerkkejä. Hän lähetti maihin veneen, joka toi tullessaan Jacques Painen, kaksikymmentäkaksivuotiaan miehen, ja Robert Proudfootin, joka oli noin neljänkymmenenkahdeksan ikäinen. Nämä kovaonniset olivat tuskin enää ihmisen näköisiä. Kahdeksantoista kuukautta he olivat eläneet melkein ilman ruokaa ja raikasta vettä, elätelleet itseään simpukoilla, kalastelleet huonolla koukkupahaisella, saaneet silloin tällöin kiinni jonkun eksyneen villisianporsaan, mutta eivät nyt kolmeen päivään olleet syöneet mitään, vaan valvoneet kuin vestaalit tulen ääressä, jonka olivat sytyttäneet viimeisellä taulanpalasellaan, ja jota ei milloinkaan saanut laskea sammumaan, niin että he kuljettivat sitä mukana retkillään kalleimpana aarteenaan; he olivat siis viettäneet puutteen ja kärsimysten täyttämää kurjaa elämää. Painen ja Proudfootin oli laskenut maihin eräs hylkeenpyynnissä ollut kuunari. Kalastajien piirissä vallitsevan tavan mukaan heidän piti kuukauden päivät koota ihraa ja öljyä odotellessaan kuunarin paluuta; mutta kuunari ei palannutkaan. Viisi kuukautta myöhemmin laski Van Diemenin maahan matkalla ollut Hope, saaren rantaan, mutta jostakin käsittämättömästä, julmasta oikusta sen kapteeni kieltäytyi ottamasta skotlantilaisia mukaansa ja purjehti pois antamatta heille leivänmurua tai hiilenpalasta. Epäilemättä nuo molemmat onnettomat olisivat ennen pitkää kuolleet, ellei Palmira olisi sattunut kulkemaan Amsterdamin saaren läheltä ja ottanut heitä mukaansa.

Toinen seikkailu, jonka Amsterdamin saaren historia — jos tällaisella kalliolla voi olla historiaa — mainitsee, on ranskalaisen kapteeni Peronin tarina. Se alkaa muuten samalla tavoin kuin molempain skotlantilaisten ja päättyy myös samoin: vapaaehtoinen maihinnousu saarelle, laiva, joka ei palaa, ja vieras laiva, jonka tuulten oikku tuo tänne neljänkymmenen kuukauden kuluttua. Mutta kapteeni Peronin oleskelun aikana sattui verinen murhenäytelmä, ja siinä on omituista yhtäläisyyttä niiden kuviteltujen tapahtumien kanssa, jotka odottivat Daniel Defoen sankaria hänen palatessaan saarelleen.

Kapteeni Peron oli noussut maihin yhdessä neljän matruusin kanssa: kahden englantilaisen ja kahden ranskalaisen; heidän oli määrä viidentoista kuukauden ajan pyydystää merileijonia. Pyynti onnistui hyvin, mutta kun nuo viisitoista kuukautta olivat kuluneet, laiva ei palannutkaan, ja kun elintarvikkeet alkoivat loppua, syntyi "kansainvälisiä selkkauksia". Molemmat englantilaiset nousivat kapinaan kapteeni Peronia vastaan, jonka he olisivat tappaneet, elleivät hänen maanmiehensä olisi rientäneet hänen avukseen. Tästä hetkestä aina lähtöön saakka molemmat puolet vaanivat toisiaan yötä päivää, aina aseissa, milloin voittajina, milloin vuorostaan voitettuina, ja viettivät hirvittävää elämää kurjuudessa ja ahdistuksessa. Ja varmaan olisi toinen puolue lopulta tuhonnut toisen, ellei muuan englantilainen laiva olisi noutanut näitä onnettomia, jotka kurja kansallisuuskysymys saattoi riitaan autioilla kallioilla Intian valtameressä.

Tällaiset olivat nämä seikkailut. Kaksi kertaa joutui Amsterdamin saari olemaan suojapaikkana sinne joutuneille merimiehille, jotka kaitselmus molemmilla kerroilla pelasti kurjuudesta ja kuolemasta. Mutta myöhemmin ei yksikään laiva ole haaksirikkoutunut näillä vesillä. Laivanhylystä olisi ajautunut pirstaleita rannalle, ja haaksirikkoisia olisi saapunut Viotin kalastusasemalle; mutta ukko oli jo monta vuotta asunut saarella eikä hänen koskaan ollut tarvinnut tarjota vieraanvaraisuuttaan meren uhreille. Britanniasta ja kapteeni Grantista hän ei tiennyt mitään. Tämän haaksirikon näyttämönä ei ollut Amsterdamin saari eikä Pyhän Paavalin saarikaan, missä valaanpyytäjät ja kalastajat usein kävivät.

Glenarvania ei tämä vastaus kummastuttanut eikä hän tullut alakuloiseksi. Näillä eri satamiin poikkeamisillaan tiesivät hänen kumppaninsa ja hän itse kyselevänsä kapteeni Grantia sieltä, missä hän ei ollut, eikä sieltä, missä hän oli. He tahtoivat vain todeta, että hän ei ollut tällä kohtaa määrättyä leveysastetta, siinä kaikki. Duncanin lähtö määrättiin siis seuraavaksi päiväksi.

Iltaan saakka viipyivät vieraat saarella, joka on hyvin viehättävän näköinen. Mutta sen eläimistö jä kasvisto eivät olisi täyttäneet tarkimmankaan luonnontutkijan muistikirjaa. Nelijalkaisten, lintujen, kalojen ja valaiden luokat käsittivät vain muutamia villisikoja, myrskylintuja, albatrosseja, ahvenia ja hylkeitä. Lämpimiä lähteitä ja rautapitoista vettä pulppusi siellä täällä mustahkosta laavasta, ja ne työnsivät paksua huurua tuliperäisen maan ylle. Muutamat näistä lähteistä olivat hyvin kuumia. John Mangles tutki niistä erästä lämpömittarilla, joka osoitti kahdeksankymmentä astetta Celsiusta. Muutaman askelen päästä merestä saadut kalat saattoi viidessä minuutissa keittää tässä melkein kiehuvassa vedessä; Paganel päättikin sen vuoksi olla uimatta siinä.

Pitkän kävelyretken jälkeen Glenarvan lausui illansuussa jäähyväiset kunnianarvoisalle herra Viotille. Kaikki toivottivat hänelle kaikkea mahdollista menestystä autiolla saarellaan. Vanhus puolestaan toivotti mitä parasta onnea retkikunnan etsiskelylle, ja Duncanin vene vei matkustajat laivaan.

JACQUES PAGANELIN JA MAJURI MACNABBSIN VEDONLYÖNNIT.

Joulukuun 7. päivänä kello kolme aamulla paloi jo tuli Duncanin pannuissa; varppikela oli täydessä toimessa; ankkuri kääntyi pystyyn ja nousi pienen sataman hiekkapohjasta, potkuri pantiin pyörimään, ja laiva lähti väljille vesille. Kun matkustajat kello kahdeksan aikaan nousivat kannelle, Amsterdamin saari häipyi jo näköpiirin usviin. Se oli viimeinen pysähdyspaikka matkalla pitkin 37. leveysastetta, noin kuuden tuhannen kilometrin päässä Australian rannikosta. Jos länsituulta yhä kestäisi ja meri pysyisi suotuisana, Duncan saapuisi perille kahdentoista päivän kuluttua.

Mary ja Robert Grant tunsivat liikutusta katsellessaan näitä vesiä, joita Britannia varmaan oli kyntänyt muutamia päiviä ennen uppoamistaan. Täällä, ehkä oli jo aluksensa hallinnan ja miehiä menettänyt kapteeni Grant, kamppaillut Intian valtameren hirvittäviä myrskyjä vastaan ja huomannut ajautuvansa rannikkoa kohti vastustamattomalla voimalla. John Mangles näytti nuorelle neidolle laivan kartoille merkityt merivirrat ja selitti hänelle niiden muuttumattoman suunnan. Muiden muassa vie eräs Intian valtameren halki kulkeva virta Australian mantereelle, ja sen vaikutus tuntuu lännestä itään sekä Tyynellä valtamerellä että Atlantilla. Niinpä kun Britannian mastot olivat poikki ja peräsin epäkunnossa, niin että alus oli avuttomana tuulten ja aaltojen ajeltavana, sen oli täytynyt paiskautua maihin ja murskautua.

Tässä ilmeni kuitenkin muuan pulma. Mercantile and Shipping Gazetten mukaan oli viimeiset tiedot kapteeni Grantista saatu Callaosta toukokuun 30. päivänä 1862. Kuinka saattoi Britannia 7. päivänä kesäkuuta, kahdeksan päivää sen jälkeen, kun se oli lähtenyt Perun rannikolta, olla Intian merellä? Kun Paganelilta kysyttiin tätä seikkaa, hän antoi siihen niin todennäköisen vastauksen, että epäilevimmätkin olisivat siihen tyytyneet.

Oli ilta, 12. päivänä joulukuuta, kuusi päivää Amsterdamin saarelta lähdettyä. Lordi ja lady Glenarvan, Robert ja Mary Grant, kapteeni John MacNabbs ja Paganel juttelivat salongissa. Tavan mukaan oli puheenaiheena Britannia, sillä tätä laivalla olevat alinomaa ajattelivat. Silloin tehtiin äkkiä edellä mainittu huomautus, joka heti tyrmäsi toiveikkaat ajatukset.

Kun Glenarvan teki tämän odottamattoman huomautuksen, Paganel kohotti äkkiä päätään. Mitään vastaamatta hän meni sitten etsimään asiakirjaa. Palatessaan hän vain kohautti olkapäitään kuten mies, jota hävettää, että hän hetkeksikään oli antanut sellaisen mitättömyyden hämmentää itseään.

— No, rakas ystävä, Glenarvan sanoi, — vastatkaa edes jotakin!

— En, Paganel sanoi, — minä päinvastoin teen vain yhden kysymyksen ja käännyn siinä kapteeni Johnin puoleen.

— Kysykää, herra Paganel, John Mangles lausui.

— Voiko hyväkulkuinen laiva kulkea yhdessä kuukaudessa yli koko sen osan Tyyntä valtamerta, joka on Amerikan ja Australian välillä?

— Kyllä, jos se vuorokaudessa kulkee noin kolmesataa kilometriä.

— Onko se mikään tavaton nopeus?

— Ei ensinkään. Moni purjelaiva kulkee usein parempaakin vauhtia.

— No niin, Paganel lausui silloin, — sen sijaan, että asiakirjassa mainitaan '7. päivä kesäkuuta', olettakaamme, että meri on syönyt tästä päivämäärästä pois yhden numeron, ja lukekaamme siis joko 17. päivä kesäkuuta tai 27. päivä, ja asia on selvä.

— Tosiaan, lady Helena vastasi, — toukokuun 30:nnen ja kesäkuun 27:nnen päivän välillä…

— On kapteeni Grant voinut kulkea Tyynen valtameren poikki ja saapua
Intian merelle!

Tämä Paganelin päätelmä herätti vilkasta tyydytystä.

— Siinä selvisi vielä yksi seikka, Glenarvan lausui, — ja se on ystävämme ansiota! Meidän on siis vain pyrittävä Australiaan ja etsittävä Britannian jälkiä sen länsirannikolta.

— Tai itärannikolta, John Mangles huomautti.

— Siinä olette oikeassa, John. Asiakirjassa ei mikään osoita, että onnettomuus olisi tapahtunut länsi- eikä itärannalla. Meidän on siis etsiskeltävä niiltä molemmilta kohdilta, missä 37. leveysaste leikkaa Australiaa.

— Onko tässä suhteessa siis epäselvyyttä, mylord? nuori neito kysyi.

— Ei suinkaan, neiti, John Mangles riensi vastaamaan haluten haihduttaa Mary Grantin huolestumisen. — Mylord tahtoo varmaankin huomauttaa, että jos kapteeni Grant olisi joutunut maihin Australian itärannikolla, hän olisi melkein heti saanut apua. Koko tämä rannikko on näet englantilaista, siirtolaisten asuttamaa. Britannian miehistön ei olisi tarvinnut kulkea kahtakymmentä kilometriä tavatakseen maanmiehiä.

— Oikein, kapteeni John, Paganel lausui. — Minä olen samaa mieltä.
Itärannikolla, Twofold-lahden rannalla, Edenin kaupungissa, ei kapteeni
Grant olisi ainoastaan saanut suojaa englantilaisessa siirtolassa, vaan
myöskin mahdollisuuden palata Eurooppaan.

— Haaksirikkoiset eivät siis ole voineet saada samaa apua siinä Australian osassa, jota kohti Duncan nyt meitä vie? lady Helena kysyi.

— Eivät, rouva, Paganel vastasi, — rannikko on autio. Sieltä ei vie yhtäkään tietä Melbourneen tai Adelaideen. Jos Britannia on murskautunut sen rannikon kareihin, se on ollut yhtä avuton kuin jos se olisi haaksirikkoutunut Afrikan kolkoilla erämaarannoilla.

— Mutta kuinka sitten isäni on käynyt näinä kahtena vuonna? Mary Grant kysyi.

— Rakas Mary, Paganel vastasi, — pidättehän varmana, eikö totta, että kapteeni Grant on haaksirikon jälkeen päässyt Australian mantereelle?

— Niin teen, herra Paganel, nuori neito vastasi.

— No, kuinka on kapteeni Grantin käynyt maihin päästyään? Sen olettaminen on helppoa. On vain kolme mahdollisuutta. Joko Harry Grant ja hänen kumppaninsa ovat päässeet johonkin englantilaiseen siirtolaan tai joutuneet alkuasukasten käsiin, tai sitten he ovat menehtyneet Australian laajoissa autiomaissa. Paganel vaikeni ja etsi kuulijainsa katseista hyväksymistä päätelmilleen.

— Jatkakaa, Paganel, lordi Glenarvan sanoi.

— Minä jatkan, Paganel vastasi; — ja ensinnäkin hylkään ensimmäisen mahdollisuuden. Harry Grant ei ole voinut saapua englantilaiseen siirtolaan, sillä silloin hänen pelastumisensa olisi ollut varma ja hän olisi jo kauan sitten ollut lastensa luona Dundeen kelpo kaupungissa.

— Isä-parka! Mary Grant huokasi, — kaksi vuotta erossa meistä!

— Anna herra Paganelin puhua, sisko, Robert sanoi, — hän ilmoittaa meille lopuksi…

— Ah, poikani, en! Kaikki, mitä voin vakuuttaa, on se, että kapteeni
Grant on australialaisten vankina tai…

— Mutta nämä alkuasukkaat, lady Glenarvan kysyi nopeasti, — eivätkö ne ole…

— Rauhoittukaa, rouva, vastasi tiedemies, joka ymmärsi lady Helenan ajatuksen, — nämä alkuasukkaat ovat tosin villejä, eläimellisiä, ihmisälyn alhaisimmalla asteella, mutta hyväntapaisia eivätkä verenhimoisia, kuten heidän naapurinsa Uudessa Seelannissa. Jos he ovat ottaneet Britannian haaksirikkoiset vangiksi, niin he eivät koskaan uhanneet näiden henkeä, siinä saatte uskoa minua. Kaikki tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että australialaiset kammoavat verenvuodatusta, ja monta kertaa he ovat saaneet näistä uskollisia liittolaisia torjuessaan heitä paljoa julmempien rikollisjoukkojen hyökkäyksiä.

— Kuulkaa, mitä herra Paganel sanoo, lady Helena lausui kääntyen Mary Grantin puoleen. — Jos isänne on alkuasukkaiden käsissä, kuten muuten asiakirjain mukaan on luultavaa, niin me löydämme hänet.

— Mutta jos hän on eksynyt äärettömiin autiomaihin? neito huomautti katsahtaen kysyvästi Paganeliin.

— Niin me löydämme hänet sittenkin! maantieteilijä huudahti luottavaisella äänellä. — Eikö totta, ystäväni?

— Epäilemättä, vastasi Glenarvan, joka halusi antaa keskustelulle hilpeämmän suunnan. — Mutta minä en oletakaan eksymistä…

— Enkä minä, Paganel vahvisti.

— Onko Australia suurikin? Robert kysyi.

— Australia, poikani, on pinta-alaltaan noin seitsemänsataa seitsemänkymmentäviisi tuhatta miljoonaa hehtaaria eli toisin sanoen niin suuri kuin neljä viidettäosaa Euroopasta.

— Niinkö suuri? majuri kysyi.

— Niin, MacNabbs, melkein metrilleen. Ettekö myönnä, että semmoista maata jo voi sanoa mantereeksi, kuten asiakirjassa sanotaan?

— Varmaan, Paganel.

— Mutta omituista, tiedemies lisäsi, — että vain harva tutkija on kuitenkaan kadonnut tässä laajassa maassa. Luulenpa melkein, että Leichardt on ainoa, jonka kohtalosta ei ole tietoa, ja olen Maantieteellisessä seurassa kuullut, että MacIntyre luuli löytäneensä jälkiä hänestä.

— Eikö Australian kaikissa osissa ole vielä käyty? lady Glenarvan kysyi.

— Ei, rouva, kaukana siitä! Paganel vastasi. — Tätä mannerta ei tunneta sen paremmin kuin Sisä-Afrikkaa, eikä kuitenkaan rohkeista löytöretkeilijöistä ole ollut puutetta. Vuodesta 1606 vuoteen 1862 ainakin viisikymmentä tutkijaa on matkustellut sen sisämaassa ja rannikoilla maata tutkien.