UPPORIKKAAT KARJANOMISTAJAT.
Vietettyään rauhallisen yön 146° 15' pituusasteen kohdalla matkailijat jatkoivat 6. päivänä tammikuuta kello seitsemän aamulla retkeään laajan pirikunnan poikki. He kulkivat yhä auringonnousua kohti, ja heidän askeltensa jäljet ulottuivat suorana viivana lakeudella. Kaksi kertaa he tapasivat pohjoiseen kulkeneiden karjankasvattajien jälkiä, ja silloin nämä eri jäljet olisivat sekaantuneet, ellei Glenarvanin hevonen olisi jättänyt maahan kahdesta apilastaan tunnettua Black Pointin merkkiä.
Tasankoa uursivat siellä täällä mutkittelevat, puksipensaiden reunustamat joet, joissa oli toisinaan vettä mutta ei aina. Ne alkoivat Buffalo Ranges-nimisen horisontin reunaan aaltomaisena piirtyvän keskikorkean vuorijonon rinteiltä.
Illalla päätettiin yöpyä sinne. Ayrton hoputti valjakkoaan, ja juhdat olivat silloin hiukan väsyneitä noin viidenkymmenen kilometrin päivämatkan jälkeen. Teltta pystytettiin suurten puiden alle; kun oli jo hyvin myöhä, illallinen syötiin nopeasti. Sellaisen päivämatkan jälkeen ajateltiin enemmän nukkumista kuin syömistä.
Paganel, jolla oli ensimmäinen vahtivuoro, ei pannut maata, vaan paremmin valveilla pysyäkseen käveli pyssy olalla edestakaisin pitkin leiriä.
Vaikka ei ollut kuutamoa, yö oli melkein valoisa etelän tähtisikermien tuikkeesta. Tiedemies luki mielihyvin tätä taivaan aina avointa, suurta ja sen tuntevalle niin mielenkiintoista kirjaa. Uinuvan luonnon syvää hiljaisuutta ei keskeyttänyt muu kuin hevosten jalkoihin sidottujen liekojen rahina.
Paganel antautui siis tähtitieteellisiin mietteisiinsä ja oli enemmän kiinnostunut taivaan kuin maan asioista, kun kaukainen ääni herätti hänet ajatuksistaan.
Hän kuunteli tarkasti ja oli suureksi hämmästyksekseen kuulevinaan pianonsoittoa. Muutamat korkeat ja matalat soinnut väreilivät hänen korvaansa saakka.
Hän ei voinut erehtyä.
— Piano erämaassa! Paganel mutisi. — Sitä en ikinä myönnä todeksi.
Se oli todella kovin outoa ja Paganel uskoi mieluummin, että jokin omituinen Australian lintu jäljitteli Pleyel- tai Erard-pianon sointuja kuten toiset jäljittelevät kellon raksutusta ja tahkon sihinää.
Mutta silloin kuului ilmassa puhdas ääni. Pianonsoittajaan yhtyi laulaja. Paganel kuunteli tahtomatta uskoa korviaan. Mutta muutaman sekunnin kuluttua hänen oli pakko myöntää, että hänen korviinsa kuului ihana sävelmä. Se oli "Il mio tesoro tanto", oopperasta Don Juan.
— Hemmetti! ajatteli Paganel, — niin merkillisiä kuin Australian linnut ovatkin ja vaikka ne olisivat maailman musikaalisimpia papukaijoja, eivät ne voi laulaa Mozartia!
Sitten hän kuunteli loppuun saakka mestarin suurenmoisen sävellyksen. Tämän sulavan, kuulakkaassa yössä kaikuvan sävelmän vaikutus oli sanoin kuvaamaton. Paganel oli kauan aikaa sanomattoman hurmion vallassa; sitten ääni vaikeni, ja kaikki oli jälleen hiljaa.
Kun Wilson tuli vapauttamaan Paganelia, hän tapasi tämän syviin mietteisiin vaipuneena. Paganel ei sanonut mitään matruusille; hän päätti ilmoittaa merkillisen havaintonsa vasta huomenna Glenarvanille ja meni telttaan nukkumaan.
Seuraavana aamuna odottamaton koirien haukunta herätti koko seurueen. Glenarvan nousi heti. Kaksi komeaa, korkeajalkaista pointteria, englantilaisen lintukoirarodun verratonta edustajaa, juoksenteli metsikön reunassa. Matkalaisten lähestyessä ne peräytyivät puiden suojaan haukkuen kiivaammin.
— Tässä erämaassa on siis jokin siirtola, Glenarvan sanoi, — ja metsästäjiä, sillä nämähän ovat jahtikoiria.
Paganel avasi jo suunsa kertoakseen viimeöiset havaintonsa, kun paikalle ilmestyi kaksi nuorta miestä ratsastaen kahdella komealla rotuhevosella, todellisilla "huntereilla".
Molemmat siroa metsästyspukua käyttävät herrat pysähtyivät nähdessään pienen, mustalaistapaan leiriytyneen joukkion. He näyttivät aprikoivan, mitä aseellisten miesten läsnäolo tällä paikkakunnalla oikeastaan merkitsi, kun huomasivat vankkureista juuri nousevat naiset.
Silloin he astuivat ratsailta alas ja tulivat näitä kohti lakki kourassa.
Lordi Glenarvan meni heitä vastaan ja ilmoitti vieraana nimensä ja arvonsa. Nuoret miehet kumarsivat, ja heistä vanhempi sanoi:
— Mylord, nämä naiset, teidän seuralaisenne ja te, tahdotteko suoda meille sen kunnian, että levähtäisitte meidän asunnossamme?
— Hyvät herrat…? Glenarvan sanoi.
— Michel ja Sandy Patterson, Hottam-aseman omistajat. Te olette jo talon tiluksilla eikä sinne ole edes puolen kilometrin matkaa.
— Hyvät herrat, Glenarvan vastasi, — en tahtoisi väärinkäyttää niin kohteliaasti tarjoamaanne vieraanvaraisuutta…
— Mylord, Michel Patterson huomautti, — suostumalla saatatte vain kiitollisuudenvelkaan erakkoparat, jotka olisivat perin onnellisia saadessaan tarjota teille, mitä erämaassa on mahdollista.
Glenarvan kumarsi suostumuksen merkiksi.
— Hyvä herra, Paganel sanoi silloin kääntyen Michel Pattersonin puoleen, — olenko liian utelias, jos kysyn, tekö eilen illalla lauloitte jumalaisen Mozartin aarian?
— Minä, hyvä herra, vastaus kuului, — ja veljeni Sandy säesti minua.
— Jaha, Paganel jatkoi, — ottakaa siinä tapauksessa vastaan vilpitön kiitos ranskalaiselta, tämän musiikin innokkaalta ihailijalta.
Paganel ojensi kätensä nuorelle herrasmiehelle, joka tarttui siihen erittäin herttaisesti. Sitten Michel Patterson osoitti oikeanpuolista tietä, jota myöten oli mentävä. Hevoset jätettiin Ayrtonin ja matruusien hoitoon.
Molempien nuorten miesten opastamina matkailijat lähtivät puhellen ja ihmetellen Hottam-aseman kartanoon.
Se oli tosiaan suurenmoinen tila, englantilaisten puistojen ankaraan tyyliin järjestetty. Suunnattomia, aidattuja niittyjä aukeni silmänkantamattomiin. Siellä oli laitumella tuhansia nautoja, miljoonia lampaita. Suuri joukko paimenia ja vielä enemmän koiria oli tätä meluavaa armeijaa vartioimassa. Mylvinään ja määkynään sekaantui koirien haukunta ja ruoskien äänekästä mäiskettä.
Idässä katse pysähtyi myrtti- ja kumipuu-rajaan, jota hallitsi Hottam-vuoren valtava huippu yli kahdentuhannen metrin korkuisena. Pitkiä, ikivihreiden puiden reunustamia kujia ulottui säteittäin joka suuntaan. Siellä täällä oli tiheitä "grass-tree"-rykelmiä, kolmen metrin korkuisia kääpiöpalmuja muistuttavia pensaita, jotka peittyivät kapeiden ja pitkien lehtiensä verhoon. Ilma oli täynnä laakeriminttujen, joiden valkoiset kukkakimput juuri olivat parhaassa kukoistuksessaan, mitä hienointa tuoksua.
Näiden kotimaisten puiden viehättäviin ryhmiin liittyi eurooppalaisesta ilmastosta tänne siirrettyjä kasveja. Persikka-, päärynä-, omena-, viikuna- ja appelsiinipuita, jopa tammiakin, saivat matkalaiset täällä mielikseen katsella; jos he eivät vielä kovin kummastelleet, että olivat joutuneet kotimaansa puiden siimekseen, he ällistyivät ainakin nähdessään oksien lomissa lenteleviä lintuja, silkkihöyhenisiä atlaslintuja ja muita ikään kuin puoliksi kultaan, puoliksi mustaan samettiin puettuja siivekkäitä.
Muiden muassa he nyt saivat ensimmäistä kertaa ihailla "menurea". Se on lyyralintu, jonka pyrstö muistuttaa Orfeuksen kaunista soitinta. Se pakeni puumaisten sanajalkojen väliin, ja kun sen pyrstö kosketti oksia, teki melkein mieli kummastella, ettei kuulunut niitä sulosointuja, joista Amfion innostui rakentamaan uudelleen Theban muurit. Paganel olisi tahtonut soitella sillä.
Mutta lordi Glenarvan ei tyytynyt vain ihailemaan tämän Australian erämaahan loihditun keitaan lumoavia ihmeitä. Hän kuunteli nuorten herrojen kertomusta. Englannissa, sen sivistyneellä maaseudulla, olisi taloon astunut vieras heti aluksi ilmoittanut isännälleen, mistä oli tulossa ja minne menossa. Mutta täällä katsoivat Michel ja Sandy Patterson herkän hienotunteisina velvollisuudekseen ilmoittaa matkalaisille, keiden vieraina he olivat. Niinpä he kertoivat tarinansa.
Se oli sama kuin kaikkien niiden nuorten, älykkäiden ja yritteliäiden englantilaisten, jotka eivät katso rikkauden vapauttavan työnteosta. Michel ja Sandy Patterson olivat lontoolaisen pankkiirin poikia. Kun he olivat tulleet parinkymmenen vuoden ikään, perheen päämies oli sanonut heille: — Tässä on miljoonia, nuoret miehet. Menkää johonkin kaukaiseen siirtokuntaan; perustakaa siellä jokin hyödyllinen yritys; oppikaa työssä tuntemaan elämää. Jos onnistutte, sen parempi. Jos yrityksenne ei menesty, ei ole väliä. Me emme sure miljoonia, jotka ovat tehneet teistä miehiä. Nuoret miehet tottelivat. He valitsivat australialaisen Victorian maakunnan kylvääkseen sinne isän antamat rahat, eikä heidän tarvinnut sitä katua. Kolmen vuoden kuluttua oli maatila kukoistavassa kunnossa.
Victorian, Uuden Etelä-Walesin ja Etelä-Australian maakunnissa lasketaan olevan yli kolmetuhatta asemaa; toisia näistä johtavat karjaa kasvattavat squatterit, toisia muut uudisviljelijät, joiden pääelinkeinona on maanviljelys. Näiden nuorten englantilaisten tuloon saakka oli suurin tämänlaatuisista tiloista erään Jamesonin. Sen pinta-ala oli sata neliökilometriä kahdenkymmenenviiden kilometrin matkalla Darlingin lisäjoen Paroon rannalla.
Nyt oli Hottamin asema ylittänyt sen sekä laajuuden että tuotannon puolesta. Sen isännät olivat samalla kertaa sekä karjanhoitajia että maanviljelijöitä. He hoitivat valtavaa tilaansa harvinaisen taitavasti ja, mikä vielä vaikeampaa, tavattoman tarmokkaasti.
Tämä asema sijaitsi pitkän matkan päässä kaupungeista, Murrayn melkein asumattomien erämaiden keskellä. Se täytti 146° 48' ja 147° välisen alueen, toisin sanoen kahdenkymmenenkahden kilometrin pituisen ja levyisen alan Buffalo Rangesin ja Mount Hottamin välillä. Tämän laajan neliön pohjoiskulmissa kohosi vasemmalla Mount Aberdeen ja oikealla High-Barvenin kukkula. Kauniita ja kiemurtelevia puroja ei puuttunut: ne olivat Murrayhin pohjoisessa yhtyvän Owenin joen lisäjokia ja poukamia. Niinpä täällä menestyivät karjanhoito ja maanviljelys yhtälailla. Neljätuhatta hehtaaria järkiperäiseen vuoroviljelykseen palstoitettua maata antoi ulkomaisten tuotteiden ohella kotimaista satoa, ja miljoonittain eläimiä oli lihomassa vihannilla laitumilla. Hottam-aseman tuotteet olivatkin korkeassa kurssissa Castlemainen ja Melbournen markkinoilla.
Kun Michel ja Sandy Patterson olivat saaneet kerrotuksi nämä piirteet yritteliäästä toiminnastaan, näkyi asuinrakennus erään casuarina-kujan päässä.
Se oli viehättävä, puusta ja tiilistä rakennettu talo emerophilis-puistikon keskellä, siroa sveitsiläistä huvilatyyliä ja kiinalaisin lyhdyin koristettu kuistikko ympäröi koko rakennusta kuin muinaisajan impluvium. Ikkunoiden edessä oli monivärisiä, ikään kuin kukkivia kaihtimia. Ei mikään voisi olla viehkeämmän ja houkuttelevamman näköistä, mutta ei myöskään mukavampaa. Nurmikoilla ja metsiköissä lähistöllä nähtiin pronssisia kynttilänjalkoja, joissa oli sirot lyhdyt; illan tullessa valaistiin koko puisto valkoisella kaasuliekillä pienestä säiliöstä, joka oli tuuheiden puumaisten saniaisten peitossa.
Muuten ei näkynyt ulkohuoneita, talleja tai vajoja, ei mitään maanviljelykseen viittaavaa. Kaikki nämä lisärakennukset — kokonainen kylä, jossa oli yli kaksikymmentä vajaa ja taloa — sijaitsivat puolen kilometrin päässä, pienen laakson pohjalla. Sähkölangat pitivät yllä jatkuvaa yhteyttä tämän kylän ja isäntien asunnon välillä. Kaukana kaikesta melusta jälkimmäinen peittyi ulkomaisten puiden metsikköön.
Pian oltiin casuarina-kujan päässä. Pieni, solisevan puron yli rakennettu, siro rautasilta lisäsi eristetyn puiston vaikutelmaa. Astuttiin toiselle puolelle. Juhlallisen näköinen vouti saapui tulijoita vastaan; talon ovet avattiin, ja Hottam-aseman vieraat astuivat tiili- ja kukkakuoren alaisiin komeisiin huoneisiin.
Taiteellisen ja uhkean elämän koko loisto avautui heidän silmiensä eteen. Eteisestä, jonka koristeiden aiheet oli otettu kilparata- ja metsästysaloilta, tultiin suureen, viisi-ikkunaiseen saliin. Piano, jonka kansi oli täynnä klassisia ja uusia nuotteja, taulutelineet alulle pantuine maalauksineen, marmoriveistokset jalustoineen, flaamilaisten mestarien taulut seinillä, upeat matot, jalalle niin suloiset kuin paksu ruoho, hilpeät gobeliinit viehkeistä mytologisista aiheista, antiikkinen lamppu katossa, kallisarvoiset fajanssiesineet, hienot ja aistikkaat korut, tuhannet arvokkaat pikkuesineet, joita oli hämmästyttävä nähdä australialaisessa asunnossa, olivat todistamassa taiteiden ja mukavuudenhalun onnistuneinta yhtymää. Kaikkea, mikä saattoi lieventää vapaaehtoisen maanpaon vaivoja, kaikkea, mikä oli omiaan palauttamaan mieleen eurooppalaisten olojen muiston, oli tässä tarumaisessa salissa. Olisi luullut olevansa jossakin Ranskan tai Englannin linnassa.
Viiden ikkunan kaihtimet päästivät hienon kudoksen läpi kuistikon puolihämärän jo vaimentamaa valoa. Lady Helena ihastui astuessaan tähän huoneeseen. Tältä puolelta rakennusta oli näköala laajaan laäksoon, joka ulottui idässä kohoavien vuorten juurelle saakka. Niittyjen ja metsiköiden vuorottelu, siellä täällä laajoja lakeuksia, sirosti pyöristyneiden kukkuloiden kokonaisuus, maaperän vaihteleva korkeus tarjosi sanoin kuvaamattoman kauniin näkymän.
Mitään muuta seutua ei olisi voinut verrata siihen, ei edes kuuluisaa
Paratiisilaaksoa Telemarkin Norjanpuoleisella rajalla.
Tämä laaja, suuriin varjo- ja valoläikkiin jaettu näköala muutti joka hetki muotoaan auringon oikkujen mukaan. Mielikuvitus ei voinut keksiä mitään enempää, ja ihana näky tyydytti katseen kaikki mielihalut.
Tällä välin talon vouti oli Sandy Pattersonin käskystä valmistanut aamiaisen, ja ennen kuin neljännestunti oli kulunut heidän saapumisestaan, istuivat matkalaiset uhkeasti katetun pöydän ympärillä. Ruokien ja viinien laatu oli verraton; mutta eniten miellytti kaiken tämän ylenpalttisuuden keskellä nuorten karjankasvattajien ilo siitä, että saivat kattonsa alla tarjota tätä loistavaa vieraanvaraisuutta.
He saivat pian tietää retkikunnan tarkoituksen ja kuuntelivat hartaasti kertomusta Glenarvanin etsiskelystä, antoivatpa vielä hyviä toiveita kapteeni Grantin lapsille.
— Harry Grant, Michel sanoi, — on ilmeisesti joutunut alkuasukkaiden käsiin, koska häntä ei ole näkynyt rannikon asutuksilla. Hän tiesi tarkasti asemansa, kuten asiakirja todistaa, ja kun hän ei ole saapunut mihinkään englantilaiseen siirtolaan, hänen on täytynyt heti maihin päästessään joutua villien vangiksi.
— Juuri niin tapahtui hänen perämiehelleen Ayrtonille, John Mangles sanoi.
— Mutta te, herrat, lady Helena kysyi, — ettekö te ole milloinkaan kuulleet puhuttavan Britannian haaksirikosta?
— Emme milloinkaan, rouva, Michel vastasi.
— Minkälaisen kohtelun on kapteeni Grant teidän luullaksenne saanut australialaisten vankina?
— Australialaiset eivät ole julmia, rouva, nuori karjankasvattaja vastasi, — ja neiti Grant voi olla huoleton siinä suhteessa. Heidän luonteensa lempeydestä on useita esimerkkejä, ja moni eurooppalainen on kauan aikaa asunut heidän parissaan voimatta milloinkaan valittaa heidän julmuuttaan.
— King muiden muassa, Paganel sanoi, — ainoa Burken retkikunnasta eloonjäänyt.
— Ei ainoastaan se rohkea retkeilijä, Sandy huomautti, — vaan myös eräs englantilainen sotamies, nimeltään Buckley, joka karattuaan vuonna 1803 Port Philipin rannikolle joutui alkuasukkaiden vangiksi ja eli kolmekymmentäkolme vuotta heidän parissaan.
— Ja sittemmin, Michel Patterson lisäsi, — eräs Ausiralasianin viimeisiä numeroita kertoo, että muuan Morrill on äskettäin palannut maanmiestensä pariin kuusitoista vuotta kestäneen orjuuden jälkeen. Kapteenin on luultavasti käynyt samoin kuin hänen, sillä hän joutui Peruviennen haaksirikon johdosta 1846 alkuasukkaiden vangiksi, ja he veivät hänet sisämaahan. Niinpä luulen, että voitte olla hyvässä toivossa.
Nämä sanat herättivät suurta iloa nuoren karjankasvattajan kuulijoissa. Ne sopivat yhteen Paganelin ja Ayrtonin jo ennen antamien tietojen kanssa.
Kun naiset olivat nousseet pöydästä, puheltiin karanneista rikollisista. Squatterit tunsivat Camden-sillan tapahtuman, mutta karkulaisjoukko ei herättänyt heissä levottomuutta, sillä sellaiset pahantekijät eivät uskaltaisi hyökätä aseman kimppuun, jonka henkilökuntaan kuului toista sataa miestä. Sitä paitsi oli luultavaa, että he eivät painuisi Murrayn erämaihin, missä heillä ei ollut mitään tekemistä, eikä Uuden Etelä-Walesin puolelle, jonka tiet ovat hyvin vartioituja. Se oli myös Ayrtonin mielipide.
Lordi Glenarvan ei voinut kieltäytyä viipymästä koko tätä päivää rakastettavien isäntiensä vieraana Hottam-asemalla. Se oli kahdentoista tunnin viivytys, josta aiheutui kahdentoista tunnin lepo; hevoset ja juhdat saivat omaksi edukseen virkistyä aseman mukavissa talleissa.
Niinpä asia oli sovittu, ja molemmat nuoret miehet laativat vierailleen päivän ohjelman, johon innostuneina suostuttiin.
Puolenpäivän aikaan tömisteli seitsemän voimakasta metsästyshevosta päärakennuksen portilla. Naisille varattu siro "break", jonka eteen oli valjastettu neljä hevosta, antoi ajajalle tilaisuuden näyttää taitoaan nelivaljakon ohjauksessa. Erinomaisilla metsästyspyssyillä varustettuina nousivat herrat satulaan, palvelijoiden ratsastaessa edellä, ja nelistivät vaunujen vierellä, pointterijoukon hilpeästi haukahdellessa pitkin pensaikkoja.
Neljän tunnin ajan samosi ratsuseurue pitkin käytäviä ja teitä tässä puistossa, joka oli suuri kuin joku Saksan pikku ruhtinaskunta. Reuss-Schleitz tai Saksi-Koburg-Gotha olisivat mahtuneet sinne kokonaan. Vaikka ei tavattu juurikaan asukkaita, siellä vilisi sen sijaan lampaita. Mitä riistaan tuli, niin kokonainen ajomiesarmeija ei olisi voinut ajaa sitä enempää metsästäjien pyssynkantaman päähän. Pian kuuluikin sarja metsien ja laitumien rauhallisia vieraita pelottelevia paukauksia. Nuori Robert teki ihmeitä majuri MacNabbsin rinnalla. Rohkea poika oli aina etunenässä ja ensimmäisenä tulessa, sisarensa varoitteluista huolimatta.
Mutta John Mangles otti hänet valvontaansa, ja Mary Grant rauhoittui jälleen.
Tämän metsästyksen aikana kaadettiin useita tälle maalle tyypillisiä eläimiä, joita Paganel siihen saakka tunsi vain nimeltä: muiden muassa "wombat" ja "bandicoot".
Wombat on ruohonsyöjä, joka kaivaa käytäviä niin kuin mäyrä; se on lampaan kokoinen, ja sen liha on erinomaista.
Bandicoot on eräänlainen pussieläin, joka voisi kilpailla eurooppalaisen ketun kanssa ja antaa sille opetusta kanatarhojen ryöstössä. Tämän ulkomuodoltaan jokseenkin epämiellyttävän, puolimetrisen eläimen ampui Paganel, joka metsästäjän itserakkautta tuntien piti sitä viehättävänä. — Ihastuttava eläin, hän sanoi.
Muiden huomattavien eläinten joukossa oli Robertin taitavasti ampuma "dasyure", eräänlainen pieni kettu, jonka valkopilkkuinen musta turkki on näädännahan veroinen, sekä pari pussirottaa, jotka piileksivät suurten puiden tiheässä lehvistössä.
Mutta mielenkiintoisin kaikista näistä urotöistä oli kieltämättä kengurun metsästys. Kello neljän tienoilla alkoivat koirat ahdistaa näiden ihmeellisten pussieläinten laumaa. Poikaset pakenivat kiireesti emänsä pussiin, ja koko joukko lähti jonossa pakoon. Kummallista oli nähdä kengurujen tavattomia loikkauksia, jolloin etujalkoja kahta vertaa pitemmät takajalat ponnahtelivat kuin jouset. Pakenevan lauman kärjessä loikki puolentoista metrin korkuinen koiras, suurenmoinen "macropus giganteus"-lajin edustaja, "vanha mies", kuten uudisasukkaat sanovat.
Takaa-ajoa jatkettiin innokkaasti seitsemän tai kahdeksan kilometriä. Kengurut eivät väsyneet, ja koirat, jotka syystä pelkäsivät niiden voimakasta, teräväkyntistä käpälää, eivät uskaltaneet lähestyä niitä. Vihdoin juoksu alkoi kuitenkin rasittaa, lauma pysähtyi, ja "vanha mies" nojautui puunrunkoa vasten valmiina puolustautumaan. Eräs liikaa innostunut koira sattui kompastumaan sen lähellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä lensi onneton pointteri ilmaan ja putosi maahan maha revittynä. Koko koiraparvi ei olisi kyennyt pitämään puoliaan näitä voimakkaita pussielämiä vastaan. Tarvittiin siis lopuksi pyssynlaukauksia, ja vain luodit saattoivat kaataa tämän jyhkeän eläimen.
Tällä hetkellä Robert oli vähällä joutua varomattomuutensa uhriksi. Päästäkseen varmaan tähtäyspaikkaan hän lähestyi kengurua niin lähelle, että se hyppäsi vastaan.
Robert kaatui; kajahti huuto. Ajoneuvoilla seisten Mary Grant ojensi käsiään veljeään kohti kauhistuksesta mykistyneenä ja miltei sokaistuneena. Ei kukaan uskaltanut ampua eläintä, sillä luoti olisi voinut osua myös lapseen.
Mutta metsästyspuukko kourassa John Mangles syöksyi äkkiä kengurua kohti omaa henkeään ajattelematta ja iski eläintä sydämeen. Kenguru kaatui, ja Robert nousi maasta haavoittumattomana. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli sisarensa sylissä.
— Kiitos, herra John, kiitos! Mary Grant sanoi ja ojensi kätensä nuorelle kapteenille.
— Minähän lupasin vastata hänestä, John Mangles huomautti tarttuen neidon vapisevaan käteen.
Tämä tapaus päätti metsästyksen. Kengurulauma oli hajaantunut johtajansa kaaduttua, ja saalis vietiin kartanoon. Kello oli silloin kuusi illalla. Suurenmoinen päivällinen odotti metsästäjiä. Ruokalajien joukossa oli australialaiseen tapaan kengurunhännistä valmistettua lientä, josta tuli aterian huippukohta.
Jälkiruoan, jäätelöiden ja virvoitusjuomien jälkeen siirryttiin saliin. Ilta omistettiin musiikille. Lady Helena oli hyvä pianonsoittaja ja antoi karjanomistajien nauttia tästä taidosta. Michel ja Sandy Patterson lauloivat erinomaisen kauniisti kappaleita Gounodin, Victor Massén, Félicien Davidin, jopa Richard Wagnerinkin, monen mielestä suurenmoisen neron, uusimmista sävellyksistä.
Kello yksitoista tarjottiin teetä; se oli valmistettu niin verrattomasti kuin vain englantilaiset osaavat. Mutta kun Paganel oli pyytänyt saada maistaa australialaista teetä, hänelle tuotiin pikimustaa nestettä, litra vettä, jossa puoli naulaa teetä oli kiehunut neljä tuntia. Paganelin suu vääntyi, mutta hän vakuutti juoman olevan erinomaista.
Puoliyön aikaan saatettiin vieraat ilmaviin ja mukaviin makuusuojiin, joissa he vielä näkivät unta päivän nautinnoista.
Varhain seuraavana aamuna he lausuivat nuorille karjanomistajille jäähyväiset. Kiiteltiin ja luvattiin tavata jälleen Euroopassa, Malcolmin linnassa. Sitten vankkurit lähtivät liikkeelle, kääntyivät Hottam-vuoren juuren ympäri, ja pian oli kartano kadonnut matkalaisten silmistä kuin hetkellinen ilmestys. Vielä viiden tunnin ajan polki heidän hevosensa jalka aseman aluetta.
Vasta kello yhdeksän aikaan päästiin viimeisen aitauksen läpi, ja seurue eteni Victorian maakunnan melkein tuntemattomia tienoita pitkin.
AUSTRALIAN ALPIT.
Kaakossa tien katkaisi valtava vuoriharjanne. Se oli Australian alppijono, joka kuin suunnattomana linnoituksena säännöttömine vallituksineen on parin tuhannen kilometrin pituinen ja tavoittelee pilviä yli tuhannen metrin korkeudella.
Pilvinen ilma ei päästänyt lämpöä maahan kuin tiheän sumuverhon läpi. Kuumuus ei siis haitannut, mutta kulku oli hankalaa maaperällä, joka oli jo hyvin epätasaista. Täällä maa alkoi kohoilla yhä useammin. Siellä täällä näkyi vihantien kumipuiden peittämiä kukkuloita. Kauempana nämä kuhmut nousivat yhä korkeammiksi, suurten alppien ensimmäisiksi portaiksi. Piti edetä yhä ylemmäs, ja se tuntui hyvinkin juhtien ponnistuksissa, ja ikeet natisivat raskaiden vankkurien painosta; eläimet läähättivät kovasti, ja niiden polvitaipeiden lihakset pingoittuivat melkein katketakseen. Ajoneuvojen palkit narskuivat odottamattomista kolauksista, joita Ayrton ei voinut välttää, niin taitava kuin olikin. Naiset alistuivat nauraen kohtaloonsa.
John Mangles molempine matruuseineen ratsasti muutamia satoja askelia edellä valitsemassa sopivia teitä tai paremmin sanoen "salmia", sillä kaikki nämä maaperän kumpareet olivat kuin kareja, joiden välistä vankkurit hakivat parasta kanavaa. Heidän oli pakko suorastaan kuin luovia vaikeakulkuisilla vesillä.
Tehtävä oli vaikea, usein vaarallinenkin, ja monta kertaa täytyi Wilsonin kirveen raivata tietä tiheiden pensaikkojen läpi. Savinen ja kostea maa livetti jalkaa. Tietä pitensivät ne tuhannet mutkat, joita täytyi tehdä ylipääsemättömien esteiden, korkeiden graniittikallioiden, syvien kuilujen ja epäilyttävien lätäköiden vuoksi. Iltaan mennessä oli siksi päästy tuskin puolta astetta eteenpäin. Leiriydyttiin alppien juurella pienen Cobongra-joen rannalla, erään vähäisen aukeaman laidalla; siellä kasvoi reilun metrin korkuisia pensaita, joiden kirkkaanpunaiset lehdet hivelivät silmää.
— Meidän on hankala päästä eteenpäin, Glenarvan sanoi silmäillen vuorijonoa, jonka piirteet jo häipyivät illan pimeyteen. — Alpit! Siinä nimi, joka antaa ajattelemista.
— Siitä saa sentään tinkiä, rakas Glenarvan, Paganel huomautti. — Älkää luulko, että teillä on aivan täydellinen Sveitsi edessänne. Australiassa on kyllä Grampian-vuori, Pyreneitä, Alppeja, Sinivuoria kuten Euroopassa ja Amerikassa, mutta pienoiskoossa. Se todistaa vain, että maantieteilijän mielikuvitus ei ole rajaton tai että nimistä on puutetta.
— Siis nämä Australian alpit…? lady Helena kysyi.
— Ovat taskuun mahtuvia vuoria, Paganel vastasi. — Me kuljemme niiden yli miltei huomaamatta.
— Puhukaa omasta puolestanne! majuri sanoi. — Vain hajamielinen mies voi kulkea vuorten yli sitä huomaamatta.
— Hajamielinen! Paganel huudahti. — Enhän minä enää ole hajamielinen! Minä vetoan naisiin. Enkö ole pitänyt lupaustani siitä saakka, kun astuin maihin? Olenko ollut kertaakaan hajamielinen? Voiko minua moittia ainoastakaan hairahduksesta?
— Ei ainoastakaan, herra Paganel, Mary Grant vastasi. — Te olette nyt niin moitteeton kuin mies voi olla.
— Liiankin mallikelpoinen, lady Helena lisäsi nauraen.
— Teidän hajamielisyytenne puuskat sopivat teille hyvin.
— Eikö totta, rouva? Paganel vastasi. — Kun minussa ei enää ole mitään virhettä, olen kuin kaikki muutkin ihmiset. Toivon siis ennen pitkää tekeväni jonkun tyhmyyden, jolle saatte herttaisesti nauraa. Nähkääs, ellen hairahdu, niin en mielestäni täytä kutsumustani.
Huolimatta luottavaisen maantieteilijän vakuutuksista pääsi joukko vain perin vaivalloisesti kulkemaan alppien solissa seuraavana eli 9. päivänä tammikuuta. Täytyi ajaa onnella, uskaltautua ahtaisiin ja syviin rotkoihin, jotka saattoivat päättyä umpikujaan.
Ayrton olisi epäilemättä joutunut pahaan pulaan, ellei tunnin matkan jälkeen odottamatta olisi erään vuoripolun varrella nähty ravintolaa, kurjaa "tapia".
— Totisesti! Paganel huudahti, — tuon kapakan isäntä ei voine koota omaisuuksia tällaisessa seudussa! Mihin tuotakin tarvittanee?
— Antamaan meille reitistämme niitä tietoja, joita tarvitsemme,
Glenarvan vastasi. — Menkäämme sisään.
Ayrtonin saattamana Glenarvan astui ravintolan kynnyksen yli. Bush-Innin — se nimi oli ravintolan kyltissä — isäntä oli karkeatekoinen, tympäisevän näköinen mies, joka nähtävästi itse oli kapakkansa viinaksien ahkerin käyttäjä. Tuskinpa tänne koskaan poikkesi muita kuin joku matkalla oleva karjankasvattaja tai karjankuljettaja.
Hän vastaili nyreän näköisenä kysymyksiin. Mutta se riitti kuitenkin antamaan Ayrtonille varmuuden siitä, minnepäin oli kuljettava. Glenarvan korvasi muutamalla kruunulla kapakanisännän vaivat ja oli juuri lähdössä ulos, kun eräs seinään kiinnitetty ilmoitus herätti hänen huomiotansa.
Se oli siirtomaapoliisin tiedonanto, joka ilmoitti vankien karanneen Perthistä ja julisti palkinnon Ben Joycen päästä. Sata puntaa sille, joka toimittaisi hänet kiinni.
— Se lurjus sietäisi joutua hirteen, Glenarvan sanoi perämiehelle.
— Ja varsinkin vangiksi! Ayrton vastasi. — Sata puntaa! Onpa se summa! Hän ei ole sen arvoinen.
— Ravintolanisäntä, Glenarvan lisäsi, — ei minussa myöskään herätä luottamusta, kyltistä huolimatta.
— Eikä minussa, Ayrton vastasi.
Glenarvan ja perämies palasivat vankkurien luo, ja sitten lähdettiin etenemään sinnepäin, missä Lucknowin tie päättyy. Siellä kiemurteli kapea sola, joka meni viistoon vuoren yli. Noustiin yhä ylöspäin.
Se oli hankala reitti, ja monta kertaa saivat naiset ja heidän seuralaisensa astua maahan. Täytyi auttaa raskaita vankkureita pyöristä työntämällä, usein pidätellä niitä vaarallisissa ahteissa, riisua juhdat valjaista, kun käänteet olivat liian jyrkkiä, ja panna kiiloja alle, milloin ajoneuvot uhkasivat liukua taaksepäin; monesti täytyi Ayrtonin myös saada avukseen hevosia, vaikka nämä jo olivat väsyneitä ponnisteltuaan ylöspain.
Joko tästä pitkällisestä rasituksesta tai jostakin muusta syystä menetettiin yksi hevosista tämän päivän kuluessa. Se kaatui äkkiä ilman mitään oireita. Se oli Mulradyn hevonen, ja kun sen isäntä yritti sitä nostaa, se oli kuollut.
Ayrton tuli tutkimaan maassa makaavaa eläintä eikä näyttänyt ymmärtävän syytä sen äkkikuolemaan.
— Siltä on varmaankin jokin suoni revennyt, Glenarvan arveli.
— Ilmeisesti, Ayrton myönsi.
— Ota minun hevoseni, Mulrady, Glenarvan lisäsi, — minä menen lady
Helenan seuraan vankkureihin.
Mulrady teki niin, ja joukko jatkoi vaivalloista nousuaan jätettyään hevosenraadon korppien saaliiksi.
Australian alppijono ei ole kovin leveä; juurelta noin neljätoista kilometriä. Jos Ayrtonin valitsema reitti siis vei itärinteelle, voitiin kahdessa vuorokaudessa päästä sen yli; siitä mereen saakka ei sitten enää ollut ylipääsemättömiä esteitä eikä hankalaa tietä.
Tammikuun 10. päivänä matkailijat saapuivat tiensä korkeimmalle kohdalle, noin kuudensadan metrin korkeuteen. He olivat tällöin aukealla ylätasangolla, josta levisi laaja näköala. Pohjoisessa kimalsi Omeo-järven tyyni pinta vesilintuineen, ja sen sivulla näkyivät Murrayn laajat tasangot. Etelässä olivat Gippslandin vehreät ruohikot, sen kultapitoiset kentät, korkeat aarnioseutuja muistuttavat metsät. Luonto oli siellä vielä tuotteidensa, vesiensä juoksun, hakkaamattomien metsiensä herrana, eivätkä silloin vielä harvalukuiset karjankasvattajat uskaltaneet käydä sen kimppuun. Tämä alppijono näytti erottavan kaksi aluetta, joista toinen oli säilyttänyt villiytensä. Aurinko laski juuri ja punertavien pilvien läpi tunkevat säteet loivat eloisampaa väriä Murrayn piirikuntaan. Gippsland sitä vastoin häipyi epämääräiseen hämärään vuorenhuippujen takana, niin että olisi voinut sanoa varjon peittäneen koko alppientakaisen seudun ennenaikaiseen yöhön. Tämä vastakohta herätti molempien näin erotettujen seutujen välisissä katsojissa syvän tunnelman, kun he silmäilivät sitä melkein tuntematonta aluetta, jonka läpi heidän nyt oli matkattava Victorian maakunnan rajalle saakka.
Yö vietettiin harjanteen aukeamalla, ja seuraavana aamuna aloitettiin laskeutuminen, joka sujui verrattain nopeasti. Tavattoman rankka raesade yllätti retkeläiset ja pakotti heidät etsimään suojaa kallioiden alta. Raskaat pilvet eivät syytäneet vain rakeita, vaan kämmenenlevyisiä jääkappaleita. Lingollakaan ei niihin olisi voinut saada enemmän voimaa, ja monet isot mustelmat opettivat Paganelille ja Robertille, että niiden iskuja oli paras välttää. Vankkurit vaurioituivat monesta kohtaa, ja harva katto olisi kestänyt näiden terävien jääkappaleiden pommitusta; muutamat niistä iskeytyivät puiden runkojen sisään. Täytyi siis odottaa tämän tavattoman ryöpyn päättymistä, ellei tahtonut tulla kivitetyksi. Rajuilmaa kesti noin tunnin, minkä jälkeen matkue taas jatkoi taivaltaan kallioiden rinteitä pitkin, jotka vielä olivat äskeisten rakeiden jäljiltä liukkaat.
Illan suussa pahoin kolhiutuneet ja eri kohdilta vaurioituneet vankkurit kulkivat yhä vielä tukevina puupyörillään alppien viimeisiä rinteitä suurten yksinäisten kuusien välissä. Sola päättyi Gippslandin tasangoille; alppien yli oli päästy onnellisesti, ja nyt ryhdyttiin tavallisiin leiriytymispuuhiin.
Aamunkoitteessa 12. päivänä tammikuuta jatkettiin matkaa yhtä innokkaasti. Jokainen ikävöi pääsyä Tyynenmeren rannalle, juuri sille kohtaa, jossa Britannia oli murskautunut. Ainoastaan siellä saattoi menestystä toivoen jälleen ryhtyä etsimään haaksirikkoisten jälkiä, mutta ei Gippslandin erämaassa. Ayrton kehottikin lordi Glenarvania lähettämään käskyn Duncanille saapua rannikolle, jotta kaikki mahdolliset apuneuvot olisivat käytettävinä tiedustelujen tekemiseksi. Hänen mielestään pitäisi kulkea Lucknowista Melbourneen johtavaa tietä; myöhemmin se kävisi vaikeaksi, sillä suoraa yhteyttä pääkaupunkiin ei ollut.
Nämä Ayrtonin neuvot tuntuivat hyviltä, ja Paganel pyysi kiinnittämään niihin huomiota. Hän arveli myös, että Duncanista olisi suurta hyötyä näissä oloissa, ja lisäsi, että kun kerran olisi menty Lucknowin tien poikki, ei enää voitaisi päästä kosketuksiin Melbournen kanssa.
Glenarvan oli kahden vaiheella ja olisi ehkä lähettänyt tuon käskyn, jonka Ayrton erikoisesti tarjoutui viemään perille, ellei majuri olisi ankarasti vastustanut tätä päätöstä. Hän huomautti, että Ayrtonin läsnäolo oli retkikunnalle välttämätön, kun hän tunsi tienoot lähellä rannikkoa, ja jos sattumalta jouduttaisiin Harry Grantin jäljille, hän paremmin kuin kukaan muu pystyisi niitä seuraamaan, ja vihdoin, että hän yksin saattoi näyttää paikan, missä Britannia oli tuhoutunut.
MacNabbs ehdotti siis matkaa jatkettavan suunnitelmia muuttumatta ja sai kannattajakseen John Manglesin, joka oli samaa mieltä. Huomauttipa nuori kapteeni, että lordin käsky olisi helpompi viedä Duncanille Twofold-lahdesta kuin sanansaattajan mukana, jonka oli samottava neljäsataa kilometriä miltei asumattomia maita. Tämä mielipide voitti, ja niin päätettiin ryhtyä toimiin Twofold-lahdelle saavuttua. Majuri tarkkaili Ayrtonia, joka tuntui hänestä jokseenkin pettyneeltä; mutta hän ei puhunut huomioistaan mitään, vaan piti tapansa mukaan ne omina tietoinaan.
Australian alppien juurelta leviävät alangot olivat tasaisia ja loivasti itäänpäin viettäviä. Suuria mimoosien ja eri kumipuiden rykelmiä oli siellä täällä elävöittämässä yhtämittaista yksitoikkoisuutta. "Gastrolobium grandiflorum"-pensaat koristivat maata loistavilla kukillaan. Usein oli kuljettava pienten purojen poikki, jotka olivat täynnä lyhyttä kaislaa ja kämmekkälajeja. Niiden yli kahlattiin. Kaukaa pakeni trappi- ja kasuaariparvia retkeläisten lähestyessä. Pensaiden yli hyppeli kenguruja kuin joustavia hyppynukkeja; mutta retkikunnan pyssymiehillä ei ollut metsästyshalua, eivätkä heidän hevosensa olleet lisäjaloittelun tarpeessa.
Seudulla vallitsi rasittava kuumuus; ilmassa oli runsaasti sähköä, ja sekä ihmiset että eläimet tunsivat sen vaikutuksen. Laahustettiin suoraan eteenpäin mistään muusta välittämättä, ja hiljaisuuden keskeyttivät vain Ayrtonin huudot, kun hän hoputti väsynyttä valjakkoaan.
Keskipäivästä kello kahteen saakka kuljettiin kummallisen saniaismetsän läpi, joka olisi herättänyt vähemmän väsyneiden vaeltajien ihailua. Nämä täydessä kukassa olevat puumaiset kasvit olivat jopa kymmenen metrin korkuisia. Hevoset ja ratsastajat mahtuivat mukavasti niiden riippuvien oksien alitse, ja joskus kilahti kannus osuessaan puumaiseen runkoon. Niiden liikkumattoman katoksen alla vallitsi raikkaus, jota kenenkään mieleen ei juolahtanut moittia. Jacques Paganel päästi muutamia mielihyvän huokauksia, jotka saivat suuren papukaijaparven pyrähtämään lentoon pelästyneinä ja rähähtämään huumaavaan meteliin.
Maantieteilijä jatkoi sydämensä pohjasta tulevia riemunhuudahduksia, kun hänen kumppaninsa äkkiä näkivät hänen horjuvan hevosensa selässä ja sitten kaatuvan hervottomana maahan. Oliko se huimausta vai vielä pahempaa, oliko hän pyörtynyt kuuman sään takia? Riennettiin hänen luokseen.
— Paganel, Paganel! Mikä teitä vaivaa? Glenarvan huusi.
— Se vain, ystäväni, että minulla ei enää ole hevosta, Paganel vastasi irrottautuen jalustimesta.
— Mitä! Mikä hevoseenne tuli?
— Se on kuollut, äkkiä kaatunut, niin kuin Mulradyn hevonen!
Glenarvan, John Mangles, ja Wilson tutkivat eläintä. Paganel ei erehtynyt. Hänen hevosensa oli heittänyt henkensä.
— Tämähän on omituista, John Mangles sanoi.
— Perin omituista tosiaankin, majuri mutisi.
Glenarvan ei voinut olla huolestumatta tästä uudesta onnettomuudesta. Erämaassa sitä ei voinut korvata. Jos joku kulkutauti tappaisi retkikunnan kaikki hevoset, hänellä olisi vaikeuksia jatkaa matkaa.
Sana "kulkutauti" näytti saavan vahvistusta ennen päivän päättymistä. Kolmas hevonen, Wilsonin, kaatui kuoliaana maahan ja, mikä ehkä oli vielä arveluttavampaa, yksi juhdista kuoli äkkiä samalla tavalla. Kulku- ja vetoneuvot olivat supistuneet kolmeen härkään ja neljään hevoseen. Asema kävi arveluttavaksi. Ratsunsa menettäneet miehet saattoivat kyllä marssia jalkaisin. Moni karjankasvattaja oli jo siten kulkenut näiden autiomaiden halki. Mutta jos täytyisi jättää vankkurit, kuinka kävisi naisten? Jaksaisivatko he jalkaisin kulkea ne kaksisataa kilometriä, jotka vielä erottivat heitä Twofold-lahdesta?
John Mangles ja Glenarvan tutkivat perin levottomina jäljellä olevia hevosia. Ehkäpä uudet onnettomuudet voisi ehkäistä. Tutkimuksessa ei havaittu minkäänlaisia oireita sairaudesta. Hevoset olivat täysin terveitä ja kestivät uljaasti matkan rasitukset. Niinpä Glenarvan toivoi, että tämä omituinen kulkutauti ei vaatisi muita uhreja.
Sama oli Ayrtoninkin ajatus; hänkin myönsi olevansa täysin ymmällä näistä äkillisistä kuolemantapauksista.
Lähdettiin jälleen matkaan. Vankkurit olivat apuna myös jalkamiehille, jotka levähtivät niissä vuoron perään. Illalla, kun oli päästy vain kuusitoista kilometriä, annettiin pysähdysmerkki, leiri pantiin kuntoon, ja yö kului ilman ikävyyksiä puumaisten saniaisten lehdossa, missä lenteli suuria, syystä kyllä lentäviksi ketuiksi nimitettyjä lepakoita.
Seuraava eli 13. päivä tammikuuta oli suotuisa, eikä edellisen päivän onnettomuudet uusiutuneet. Hevoset ja juhdat tekivät alttiisti tehtävänsä. Lady Helenan salongissa oli hyvin vilkasta vierailijoiden suuren lukumäärän vuoksi. Olbinett tarjoili ahkerasti virvokkeita, jotka kolmenkymmenen asteen kuumuudessa olivatkin tarpeellisia. Puoli ankkuria skotlantilaista olutta tyhjennettiin kokonaan. Bacley & C:o julistettiin Ison Britannian suurimmaksi mieheksi, vieläpä paremmaksi kuin Wellington, joka ei koskaan olisi valmistanut näin hyvää olutta. Siinä oli hyvä annos skotlantilaisten itserakkautta. Jacques Paganel joi paljon ja puheli vielä enemmän de omni re scibili, kaikista mahdollisista asioista.
Näin hyvin alkanut päivä näytti myöskin päättyvän onnellisesti. Oli päästy runsaat kaksikymmentäviisi kilometriä eteenpäin ja taitavasti suoriuduttu jokseenkin mäkisestä, punamultaisesta maasta. Kaikesta päättäen saataisiin vielä samana iltana leiriytyä Snowyn melkoisen leveälle joelle, joka täällä Victorian eteläosassa laskee Tyyneen valtamereen. Pian piirsivät vankkurien pyörät jälkensä laajoille tasangoille mustahkoa vesijättömaata, rehevien ruohokasvien ja uusien gastrolobium-kenttien väliin. Tuli ilta, ja näköpiirissä selvästi erottautuva sumu osoitti Snowyn uomaa; vielä muutamia kilometriä kuljettiin reippaalla mielellä. Eräässä mutkassa pienen kunnaan takana oli metsikkö korkeita puita. Ayrton ohjasi väsyneen valjakkonsa oikopäätä pimeyteen peittyneiden suurien runkojen väliin ja oli juuri pääsemässä metsänreunaan kilometrin päässä joesta, kun vankkurit äkkiä vajosivat pyörien napaa myöten.
— Huomio! hän huusi perässään tuleville ratsastajille.
— Mikä nyt on? Glenarvan kysyi.
— Olemme tarttuneet liejuun, Ayrton vastasi.
Huudoilla ja kepillään hän hoputti juhtia, jotka olivat vajonneet liejuun polviin asti eivätkä päässeet hievahtamaan.
— Jäädään tähän, John Mangles sanoi.
— Se on kai parasta, Ayrton vastasi. — Huomenna päivänvalossa näemme paremmin, kuinka tästä päästään.
— Seis! Glenarvan huusi.
Lyhyen hämärän jälkeen oli tullut pimeä, mutta kuumuus ei vähentynyt päivänvalon mukana. Ilma oli täynnä tukahduttavia höyryjä. Muutamia salamoita välähteli taivaanrannalla merkkinä kaukaisesta ukonilmasta.
Yöleiri järjestettiin. Kiinnitarttuneissa vankkureissa tehtiin makuutilat niin hyvin kuin taidettiin, ja suurten puiden tumma holvi suojasi miesten telttaa. Ellei sade sekaantuisi peliin, ei kellään ollut valittamista.
Ayrtonin onnistui vaivoin saada kolme juhtaansa vapautetuksi vetelästä maasta, johon ne olivat vajonneet jo kupeitaan myöten. Hän pani ne liekaan yhdessä hevosten kanssa eikä luovuttanut kenellekään muulle huolenpitoa laidunpaikan valitsemisesta. Hän hoiti tätä tointansa perin täsmällisesti, ja Glenarvan huomasi hänen tänä iltana olevan vielä entistä huolellisempi ja kiitti häntä siitä, sillä vetojuhtien säilyminen oli erittäin tärkeätä.
Tällä välin retkeilijät söivät jokseenkin pikaisen illallisen. Väsymys ja kuumuus veivät nälän, ja he olivat enemmän levon kuin ravinnon tarpeessa. Lady Helena ja neiti Grant toivottivat seuralaisilleen hyvää yötä ja menivät tavallisille makuupaikoilleen. Miehistä astuivat toiset telttaan; toiset, kukin halunsa mukaan, asettuivat levolle rehevään ruohikkoon jonkin puun juurelle, mistä tässä terveellisessä ilmastossa ei ole mitään haittaa.
Vähitellen kaikki vaipuivat syvään uneen. Pimeyttä lisäsivät vielä paksut, taivasta peittävät pilvet. Ilmassa ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, ja yön hiljaisuuden rikkoi ainoastaan pöllöpääsky, joka hämmästyttävän täsmällisesti heläytti molliterssin niin kuin Euroopan surullinen käki.
Noin kello yksitoista majuri heräsi huonosta, raskaasta ja väsyttävästä unesta. Hänen vielä puoliksi sulkeutuneisiin silmiinsä sattui epämääräistä valoa, jota levisi suurten puiden alla. Sitä olisi voinut pitää valkoisena vaippana, joka kimmelteli kuin vesi järvessä, ja MacNabbs luulikin ensin sen olevan maassa leviävää kuloa.
Hän nousi pystyyn, astui metsään päin ja hämmästyi suuresti havaitessaan sen olevan aivan luonnollinen ilmiö. Hänen edessään levisi suunnaton kenttä sieniä, jotka heijastivat fosforimaista valoa. Näiden salasiittiöiden kiiltävät itiöt loistivat pimeässä melko voimakkaasti.[10] Majuri, joka ei ollut itsekäs, aikoi herättää Paganelin, jotta tiedemies saisi omin silminsä tarkastella tätä ilmiötä, kun eräs toinen seikka esti sen.
Fosforimainen valo valaisi metsää puolen kilometrin laajuudelta, ja
MacNabbs oli näkevinään varjojen liikkuvan nopeasti valaistulla alalla.
Pettivätkö hänen silmänsä? Oliko se näköhäiriö?
MacNabbs laskeutui pitkälleen ja tarkasti tähysteltyään erotti selvästi useita miehiä, jotka milloin kumartuivat maahan, milloin taas nousivat ja näyttivät etsivän tuoreita jälkiä.
Oli saatava selville, mitä nämä miehet tahtoivat.
Majuri ei epäröinyt. Herättämättä tovereitaan hän katosi korkeaan ruohistoon ryömien maassa kuin ruohoaavikoiden intiaanit.
TEATTERITEMPPU.
Yö oli kauhea. Kello kaksi aamulla alkoi rankkasade, jota kesti aamuun saakka. Teltasta ei ollut riittävää suojaa. Glenarvan ja hänen toverinsa pakenivat vankkureihin. Nukkua ei voinut, vaan puheltiin kaikenlaista. Vain majuri, jonka lyhyttä poissaoloa ei kukaan ollut huomannut, tyytyi kuuntelemaan sanaakaan sanomatta. Hirvittävä sateenryöppy ei hellittänyt ja nyt pelättiin sen saavan Snowyn tulvimaan, jolloin liejuun tarttuneet vankkurit joutuisivat vaaraan. Useita kertoja Mulrady, Ayrton ja John Mangles kävivätkin tutkimassa veden korkeutta joessa ja palasivat kiireestä kantapäähän märkinä.
Vihdoin valkeni päivä. Sade lakkasi, mutta auringonsäteet eivät tunkeutuneet paksun pilviverhon läpi. Kaikkialle oli ilmestynyt suuria sameita lätäköitä. Lionneesta maasta nousi lämmintä höyryä, joka täytti ilman epäterveellisellä kosteudella.
Glenarvan käänsi huomionsa ensin vankkureihin. Ne olivat hänen mielestään pääasia. Tutkittiin raskasta ajoneuvoa, joka oli vajonnut sitkeään saveen keskellä suurta syvennystä. Etuosa oli melkein kokonaan kadonnut näkyvistä ja takaosa pyörien akseliin saakka. Olisi vaikeata saada tätä painavaa laitosta nostetuksi. Miesten, hevosten ja juhtien yhteisvoima tuskin riittäisi.
— Joka tapauksessa täytyy ruveta heti töihin, John Mangles sanoi. —
Jos tämä savi pääsee kuivahtamaan, käy tilanne vielä vaikeammaksi.
— Aloitetaan, Ayrton vastasi.
Glenarvan, molemmat matruusit, John Mangles ja Ayrton lähtivät metsään, missä eläimet olivat olleet yötä.
Se oli synkkä, korkea kumipuumetsikkö; kaikkialla oli kuivuneita puita pitkien välimatkojen päässä, kolottuja jo vuosisatoja sitten tai pikemminkin nyljettyjä, kuten korkkipuut korjuun aikana. Yli viidenkymmenen metrin korkeudessa oli vielä ohut pienten riivittyjen oksien verkko. Ainoakaan lintu ei tehnyt pesäänsä näihin ilmassa häilyviin luurankoihin, ainoatakaan lehteä ei lepattanut näillä kuivilla oksilla, jotka kalisivat kuin luukasa. Mistä valtavasta tapahtumasta olikaan aiheutunut tämä ilmiö, joka tavataan Australiassa usein, kun kokonaisia metsiä näyttää joutuneen jonkin kulkutaudin uhriksi? Sitä ei tiedetä. Vanhimmatkaan alkuasukkaat tai heidän jo kauan kuoleman lehdoissa makaavat esi-isänsä eivät koskaan ole nähneet niitä vehreinä.
Glenarvan katseli harmaata taivasta, jota vasten kumipuiden pienimmätkin oksat selvästi piirtyivät hienoina viiruina. Ayrton kummasteli, ettei hevosia ja juhtia enää ollut sillä paikalla, mihin hän oli ne vienyt. Liekaan sidotut eläimet eivät toki voineet liikkua kauaksi.
Niitä etsittiin metsästä, mutta löytämättä. Hämmästyneenä Ayrton kääntyi komeiden mimoosien reunustamaa Snowy-jokea kohti. Hän päästeli huutoja, jotka olivat hyvin tuttuja hänen juhdilleen, mutta nämä eivät vastanneet. Nyt hän näytti todella levottomalta, ja hänen toverinsa katsoivat häntä huolestuneina.
Tunti kului turhassa etsiskelyssä, ja Glenarvan aikoi jo palata vankkurien luo, jotka olivat ainakin puolentoista kilometrin päässä, kun hänen korvaansa kuului hirnuntaa, ja heti sen jälkeen kuultiin mylvähdys.
— Tuolla ne ovat! John Mangles huudahti tunkeutuen korkeiden gastrolobium-pensaiden väliin, jotka olivat kyllin korkeita kätkeäkseen kokonaisen eläinlauman.
Glenarvan, Mulrady ja Ayrton riensivät hänen perässään ja olivat pian yhtä kummissaan kuin hänkin.
Kaksi härkää ja kolme hevosta makasi maassa äkillisesti kuolleina kuten aikaisemminkin oli sattunut. Raadot olivat jo kylmiä, ja joukko nuoria korppeja raakkui mimoosien oksilla tähystellen tätä odottamatonta saalista.
Glenarvan ja hänen ystävänsä katselivat toisiaan, eikä Wilson voinut pidättää kirousta, joka pääsi hänen huuliltaan.
— Mitä sille mahtaa, Wilson, sanoi lordi Glenarvan, joka tuskin itse jaksoi pysyä rauhallisena, — me emme voi sille mitään. Ottakaa mukaanne elossa oleva juhta ja hevonen, Ayrton. Niiden on nyt päästettävä meidät pälkähästä.
— Elleivät vankkurit olisi juuttuneet kiinni, John Mangles vastasi, — nämä kaksi eläintä riittäisivät pienin päivämatkoin vetämään ne rannikolle. Täytyy siis välttämättä saada se kirottu peli irti.
— Koetetaan, John, Glenarvan vastasi. — Palatkaamme leirille, jossa luultavasti jo ollaan levottomia meidän pitkästä poissaolostamme.
Ayrton irrotti juhdan siteet, Mulrady hevosen, ja sitten palattiin pitkin joen mutkaista rantaa. Puolta tuntia myöhemmin tiesivät Paganel ja MacNabbs, lady Helena ja neiti Grant, kuinka oli asian laita.
— Totisesti, majuri tuli lausuneeksi, — onpa paha juttu, Ayrton, että te ette kengityttänyt kaikkia hevosiamme Wimerran luona.
— Miten niin, herra? Ayrton kysyi.
— Kun kaikista hevosista ainoastaan se, jonka annoitte seppänne pideltäväksi, on välttänyt yhteisen kohtalon.
— Se on totta, John Mangles sanoi. — Se on tosiaan omituinen sattuma.
— Sattuma eikä mitään muuta, perämies vastasi katsoen kiinteästi majuriin.
MacNabbs puristi huulensa yhteen kuin olisi halunnut pidättää esiin pyrkiviä sanoja. Glenarvan, Mangles, lady Helena näyttivät odottavan, että hän lausuisi ajatuksensa loppuun, mutta majuri vaikeni ja meni vankkurien luo, joita Ayrton tarkasteli.
— Mitä hän tarkoitti? Glenarvan kysyi John Manglesilta.
— En tiedä, nuori kapteeni vastasi. — MacNabbs on muutenkin sellainen mies, joka ei jaarittele turhanpäiten.
— Ehkä hän tuntee jotakin epäluuloa Ayrtonia kohtaan, lady Helena sanoi.
— Epäluuloa? Paganel toisti kohauttaen olkapäitään.
— Mutta miksi? Glenarvan kysyi. — Luuleeko hän Ayrtonin tappaneen hevosemme ja juhtamme? Mitä varten? Ayrtonin etuhan on sama kuin meidän.
— Sinä olet oikeassa, rakas Edward, lady Helena sanoi, — ja minä lisään, että hän matkamme alusta saakka on antanut meille kieltämättömiä todisteita alttiudestaan.
— Epäilemättä, John Mangles lausui. — Mutta mitä merkitsee sitten majurin huomautus? Minun täytyy ottaa siitä selvä.
— Luuleeko hän Ayrtonin olevan liitossa karanneiden pahantekijöiden kanssa? Paganel huudahti varomattomasti.
— Keiden karanneiden pahantekijöiden? neiti Grant kysyi.
— Herra Paganel erehtyy, John Mangles vastasi. — Hän tietää hyvin, ettei sellaisia ole Victorian maakunnassa.
— Ah, sehän on totta! myönsi Paganel, joka olisi halunnut saada sanansa takaisin. — Missä ajatukseni olivatkaan? Karkulaisiako? Kuka on koskaan kuullut sellaisista puhuttavan Australiassa? Muuten he tuskin ovat päässeet maihin, kun jo ovat varsin kunniallista väkeä! Ilmasto! Tiedättehän, neiti Mary, ilmaston siveellinen vaikutus…
Tiedemiehen kävi samoin kuin vankkureiden — jäi kiinni yrittäessään korjata hairahdustaan. Lady Helena katsoi häneen, ja se sai Paganel-poloisen täysin ymmälle. Mutta kun hän ei tahtonut enempää nolostuttaa ranskalaista, hän vei neiti Maryn telttaan, missä Olbinett oli kaikkien taiteen sääntöjen mukaan valmistamassa aamiaista.
— Minut itseni sietäisi karkottaa, Paganel sanoi surkealla äänellä.
— Niin minustakin tuntuu, Glenarvan vastasi.
Tämä vastaus sanottiin niin vakavasti, että kelpo maantieteilijä masentui kokonaan. Glenarvan ja John Mangles menivät vankkurien luo.
Ayrton ja molemmat matruusit olivat parhaillaan yrittämässä kiskoa niitä ylös syvästä suosta. Härkä ja hevonen, jotka oli valjastettu rinnakkain, vetivät jäntereidensä koko voimalla; vetohihnat pingottuivat äärimmilleen, aisat olivat vähällä katketa ponnistuksissa, Wilson ja Mulrady työnsivät pyöristä Ayrtonin kannustaessa huudoilla ja kepillä epätasaista paria. Mutta raskaat vankkurit eivät hievahtaneet, kuivahtanut savi piti niitä kiinni kuin sementissä ikään.
John Mangles käski kastella savea pehmentääkseen sitä, mutta turhaan; vankkurit eivät hievahtaneetkaan, ja pitkän ponnistelun jälkeen sekä miehet että eläimet vihdoin lepäsivät. Ellei haluttu hajoittaa vankkureita kappaleiksi, täytyi lopettaa niiden kiskominen ylös liejusta. Mutta sellaiseen ei ollut työkaluja.
Ayrton tahtoi kuitenkin kaikesta huolimatta yrittää uudelleen, kun lordi Glenarvan esti sen.
— Antaa olla, Ayrton, antaa olla! hän sanoi. — Meidän täytyy säästää viimeistä hevostamme ja juhtaamme. Jos meidän on jatkettava matkaamme jalkaisin, toinen kantaa molempia naisia ja toinen muonavarojamme. Ne voivat siis vielä tehdä meille suuria palveluksia.
— Hyvä on, mylord, perämies vastasi ja päästi väsyneet eläimet valjaista.
— Nyt, ystäväni, Glenarvan lisäsi, — palatkaamme leiriin, harkitkaamme ja tutkikaamme asemaamme, katsokaamme millä puolen on hyvät, millä huonot toiveet ja tehkäämme sitten päätöksemme.
Hetkistä myöhemmin virkistivät retkeilijät itseään jokseenkin hyvällä aterialla ja alkoivat keskustella. Jokaista kehotettiin lausumaan mielipiteensä.
Ensiksi oli täsmällisesti määritettävä leiripaikan sijainti. Paganel, joka sai sen tehtäväkseen, laati tarkan laskelman. Hänen vakuutuksensa mukaan retkikunta oli pysähtynyt 37. leveysasteella, 147° 53' pituusasteen kohdalla, Snowy-joen rannalla.
— Mikä on Twofold-lahden tarkka pituus? Glenarvan kysyi.
— Sataviisikymmentä astetta, Paganel vastasi.
— Ja nämä kaksi astetta seitsemän minuuttia tekevät…?
— Sataviisikymmentä kilometriä.
— Ja Melbourneen on…?
— Vähintään kolmesataakuusikymmentä kilometriä.
— Hyvä. Kun sijaintimme täten on määritetty, Glenarvan sanoi, — mitä on tehtävä? Vastaus oli yksimielinen: piti lähteä rannikolle viipymättä.
Lady Helena ja Mary Grant lupasivat marssia kahdeksan kilometriä päivässä. Uljaat naiset olivat valmiit kävelemään jalkapatikassa Snowy-joelta Twofold-lahdelle.
— Sinä olet mainio matkatoveri, rakas Helena, lordi Glenarvan sanoi. — Mutta onko varmaa, että lahdelle saapuessamme saamme sieltä kaikkea, mitä tarvitsemme?
— Epäilemättä, Paganel vastasi. — Eden on jo monta vuotta ollut kaupunkina. Sen satamasta on luultavasti hyvät yhteydet Melbournen kanssa. Oletan, että kuudenkymmenen kilometrin päässä täältä, Delegeten kunnassa, Victorian rajalla, voimme täydentää retkikunnan ruokavaroja ja saada kulkuneuvoja.
— Entä Duncan? Ayrton kysyi. — Ettekö arvelisi hyödylliseksi, mylord, käskeä sitä saapumaan lahdelle?
— Mitä te siitä sanotte, John? Glenarvan kysyi.
— Käsittääkseni teidän ei siinä suhteessa tarvitse pitää kiirettä, mylord, nuori kapteeni vastasi hetken harkittuaan. — Ehtiihän sieltäkin lähettää sanan Tom Austinille ja kutsua hänet rannikolle.
— Se on totta, Paganel selitti.
— Huomatkaa, John Mangles jatkoi, — että me olemme Edenissä neljän tai viiden päivän kuluttua.
— Neljän tai viiden päivän! Ayrton sanoi kohottaen päätään. — Sanokaa, että siihen menee viisitoista tai kaksikymmentä päivää, kapteeni, ellette tahdo liian myöhään katua erehdystänne.
— Viisitoista tai kaksikymmentä päivää sataanviiteenkymmeneen kilometriin! Glenarvan huudahti.
— Vähintäänkin, mylord. Nyt on kuljettava Victorian vaikea kulkuisimman osan halki, erämaan läpi, missä karjankasvattajien sanojen mukaan ei ole mitään; se on metsistynyttä, raivaamatonta aluetta, jonne ei ole voitu perustaa asemia. Siellä täytyy kulkea eteenpäin kirves tai soihtu kourassa, ja uskokaa minua: siellä ei kuljeta nopeasti.
Ayrton oli puhunut varmalla äänellä. Paganel, johon luotiin kysyviä katseita, vahvisti päännyökkäyksellä perämiehen sanat.
— Minä myönnän nämä vaikeudet, sanoi silloin John Mangles. — No olkoon! Viidentoista päivän kuluttua voi mylord lähettää käskynsä Duncanille.
— Minä lisäisin, Ayrton jatkoi tällöin, — että suurimmat vaikeudet eivät johdu tien hankaluuksista. Mutta on päästävä Snowyn yli ja luultavasti odotettava veden laskemista.
— Odotettava! nuori kapteeni huudahti. — Eikö voisi löytää kahlaamoa?
— Enpä luule, Ayrton vastasi. — Tänä aamuna etsin sellaista turhaan. On harvinaista, että joki on niin tulvillaan tähän vuodenaikaan, mutta se on onnettomuus, jolle minä en mitään mahda.
— Onko tämä Snowy siis kovin leveä? lady Glenarvan kysyi.
— Leveä ja syvä, rouva, Ayrton vastasi, — puolitoista kilometriä leveä ja vuolasvirtainen. Hyväkään uimari ei voisi vaaratta yrittää sen yli.
— Mitä siitä, rakennetaan kanootti, huudahti Robert, joka ei pelännyt mitään. — Kaadetaan puu, koverretaan se ja soudetaan yli, siinä kaikki.
— Kapteeni Grantin poika ei joudu pulaan! Paganel sanoi.
— Ja hän on oikeassa, John Mangles vastasi. — Meidän on lopulta pakko ryhtyä siihen. Minusta on siis hyödytöntä kuluttaa aikaa turhiin keskusteluihin.
— Mitä te siitä ajattelette, Ayrton? Glenarvan kysyi.
— Minä ajattelen, mylord, että ellemme saa apua, olemme vielä kuukauden päästä Snowyn rannalla.
— Onko teillä siis parempaa ehdotusta? John Mangles kysyi hiukan kärsimättömänä.
— On se, että Duncan lähtee Melbournesta ja tulee itärannikolle.
— Aina vain Duncan! Miten sen saapuminen Twofold-lahteen helpottaisi meidän pääsyämme sinne?
Ayrton mietti pari silmänräpäystä ennen vastaamistaan ja sanoi sitten vältellen:
— En minä tahdo tyrkyttää kenellekään mielipidettäni. Ajattelin vain kaikkien parasta, mutta olen valmis lähtemään, millä hetkellä vain lordi antaa merkin.
Sitten hän pani käsivarret ristiin rinnalleen.
— Se ei ole mikään vastaus, Ayrton, Glenarvan huomautti. — Sanokaa meille ehdotuksenne, ja me keskustelemme siitä. Mitä te ehdotatte?
Ayrton lausui silloin tyynellä ja varmalla äänellä:
— Minä ehdotan, että emme lähde seikkailemaan Snowyn tuolle puolen näin huonoin varustein. Meidän on odotettava apua juuri tässä, ja sitä voi tuoda meille vain Duncan. Leiriytykäämme tänne, missä meiltä ei puutu ruokavaroja, ja lähteköön yksi meistä viemään Tom Austinille määräystä pptrjehtia Twofold-lahteen.
Tämä odottamaton ehdotus herätti hiukan hämmästystä, eikä John Mangles salannut paheksuvansa sitä.
— Sillä välin, Ayrton jatkoi, — joko Snowyn vesi laskee, jolloin voidaan löytää kelvollinen kahlaamo, tai ylitettävä virta kanootilla, jonka rakentamiseen meillä silloin on aikaa. Siinä, mylord, suunnitelma, jonka alistan teidän hyväksyttäväksenne.
— Hyvä, Ayrton, Glenarvan vastasi. — Teidän suunnitelmanne ansaitsee vakavaa harkintaa. Sen suurin haitta on, että se aiheuttaa viivytystä, mutta se säästää suuria vaivoja ja kenties vakavia vaaroja. Mitä ajattelette siitä, ystäväni?
— Sanokaa te, MacNabbs, lausui tällöin lady Helena. — Keskustelun alusta saakka te olette vain kuunnellut ja olette perin kitsas puhumaan.
— Koska kysytte mielipidettäni, majuri vastasi, — sanon sen teille empimättä. Ayrton tuntuu minusta puhuneen viisaan ja varovaisen miehen tavoin, ja minä yhdyn hänen ehdotukseensa.
Tätä vastausta ei juuri ollut odotettu, sillä tähän saakka oli MacNabbs aina vastustanut Ayrtonin suunnitelmia. Siksi Ayrtonkin vilkaisi hämmästyneenä majuriin. Paganel, lady Helena ja matruusit olivat hyvin taipuvia kannattamaan perämiehen ehdotusta. He eivät empineetkään MacNabbsin sanojen jälkeen.
Glenarvan julisti siis Ayrtonin ehdotuksen periaatteessa hyväksytyksi.
— Ja nyt, John, hän lisäsi, — ettekö tekin katso varovaisuuden vaativan toimimaan näin ja majailemaan tämän joen rannalla kulkuneuvoja odottamassa?
— Miksen, John Mangles vastasi, — kun vain sanansaattajamme voi päästä Snowyn yli, vaikka me itse emme voi.
Katsahdettiin perämieheen, joka hymyili varmana itsestään.
— Sanansaattaja ei mene joen yli, hän sanoi.
— Ahaa! John Mangles huudahti.
— Hän palaa yksinkertaisesti Lucknowin tielle, joka vie hänet suoraan
Melbourneen.
— Neljättäsataa kilometriä jalkaisin! nuori kapteeni huomautti.
— Ratsain, Ayrton vastasi. — Meillähän on terve hevonen. Se on neljän päivän asia. Lisätään siihen kaksi päivää Duncanin matkaa varten lahteen ja vuorokausi leirille paluuta varten, niin sanansaattaja on viikon kuluttua täällä laivamiesten kanssa.
Majuri hyväksyi päännyökkäyksellä Ayrtonin sanat, mikä ei ollut herättämättä John Manglesin hämmästystä. Mutta perämiehen ehdotus sai puolelleen kaikki äänet, eikä sen jälkeen ollut muuta tehtävää kuin hyvin keksityn suunnitelman toimeenpano.
— Nyt, ystäväni, Glenarvan sanoi, — on jäljellä vain sananviejän
valitseminen. En salaa, että tehtävä on vaivalloinen ja vaarallinen.
Kuka uhrautuu kumppaniensa puolesta ja lähtee viemään viestiämme
Melbourneen?
Wilson, Mulrady, John Mangles, Paganel, jopa Robertkin tarjoutuivat heti. John vaati erityisen hartaasti, että tämä tehtävä uskottaisiin hänelle. Mutta Ayrton, joka ei vielä ollut puhunut mitään, lausui silloin:
— Suvaitkaa, mylord, että minä lähden. Minä olen tottunut näihin seutuihin. Olen monta kertaa kulkenut pahimmistakin paikoista. Minä selviydyn siitä, mistä joku toinen ei. Yhteiseen etuun vedoten vaadin siis oikeutta lähteä Melbourneen. Sana teiltä riittää suosittamaan minua Tom Austinille, ja kuudessa päivässä otan toimittaakseni Duncanin Twofold-lahteen.
— Hyvin puhuttu, Glenarvan vastasi. — Te olette älykäs ja rohkea mies, Ayrton, ja te onnistutte.
Perämies oli ilmeisesti sopivampi kuin kukaan muu tähän vaikeaan tehtävään. Jokainen ymmärsi sen ja suostui. John Mangles teki viimeisen vastaväitteen sanomalla, että Ayrtonin läsnäolo oli välttämätön Britannian tai Harry Grantin jälkien löytämistä varten. Mutta majuri huomautti, että retkikunta jäisi Snowyn rannalle Ayrtonin paluuseen saakka, ettei ollut puhettakaan tämän tärkeän etsinnän jatkamisesta ilnaln häntä, joten hänen poissaolonsa ei millään tavoin vahingoittaisi kapteenin parasta.
— Niinpä niin, lähtekää, Ayrton, Glenarvan sanoi. — Pitäkää kiirettä ja palatkaa Edenin kautta leirillemme Snowyn rannalle.
Tyytyväisyyden välähdys pilkahti perämiehen silmissä. Hän käänsi päätään, mutta niin vikkelästi kuin hän sen tekikin, oli John Mangles sen huomannut. Vaistosta, ei muusta, tunsi John epäluulonsa Ayrtonia kohtaan yltyvän.
Perämies ryhtyi siis matkavalmisteluihin molempien matruusien auttamana, joista toinen pani kuntoon hänen hevosensa, toinen hänen eväänsä. Tällä välin Glenarvan kirjoitti Tom Austinille osoitetun kirjeen.
Hän määräsi Duncanin ensimmäisen perämiehen viipymättä lähtemään Twofold-lahteen ja suositti hänelle sanantuojaa miehenä, johon voisi täydellisesti luottaa. Rannikolle saavuttuaan pitäisi Tom Austinin luovuttaa osa laivan matruuseja Ayrtonin komentoon…
Glenarvan oli ehtinyt kirjeessään tälle kohtaa, kun MacNabbs, joka seurasi silmillään kynänjälkeä, kysyi omituisella äänellä, kuinka hän kirjoitti Ayrtonin nimen.
— Niin kuin se lausutaan, Glenarvan vastasi.
— Se on erehdys, majuri huomautti tyynesti. — Se lausutaan Ayrton, mutta kirjoitetaan Ben Joyce!