ALAND — ZEALAND.
Ben Joycen nimen mainitseminen vaikutti kuin salamanisku. Ayrton oli äkkiä kääntynyt. Hänen kädessään oli revolveri. Kuului pamaus. Glenarvan kaatui luodin iskemänä. Ulkoa kuului pyssynlaukauksia.
John Mangles ja matruusit typertyivät aluksi, mutta yrittivät sitten syöksyä Ben Joycen kimppuun; rohkea rosvo oli kuitenkin jo kadonnut ja liittynyt kumipuumetsän reunassa vaanivaan joukkoonsa.
Teltta ei suojannut riittävästi luodeilta. Täytyi peräytyä. Glenarvan oli haavoittunut vain lievästi ja noussut pystyyn.
— Vankkureihin! John Mangles huusi ja tarttui lady Helenaan ja Mary Grantiin, jotka pian olivat suojassa rattaiden paksun kehikon takana. John, majuri Paganel ja matruusit tarttuivat pyssyihinsä ja valmistautuivat vastaamaan rosvojen tuleen. Glenarvan ja Robert olivat menneet naisten luo, ja Olbinett riensi yhteiseen puolustukseen.
Tämä kaikki oli tapahtunut parissa silmänräpäyksessä. John Mangles tähysti tarkasti metsän reunaa. Pamahdukset olivat äkkiä tauonneet Ben Joycen saapuessa. Syvä hiljaisuus seurasi rätiseviä laukauksia. Muutamia valkoisia savukiemuroita leijaili vielä kumipuiden oksien välissä. Korkeat gastrolobium-töyhdöt olivat liikkumattomia. Hyökkäyksestä ei enää näkynyt merkkiäkään.
Majuri ja John Mangles tekivät tiedusteluretken suurille puille saakka. Sieltä oli poistuttu. Näkyi vain paljon askelten jälkiä, ja muutamia puoliksi palaneita pyssynpanoksia savusi maassa. Varovaisena miehenä majuri sammutti ne, sillä yksikin kipinä riitti sytyttämään kauhean kulon tässä kuivassa metsässä.
— Rosvot ovat poistuneet, John Mangles sanoi.
— Niin ovat, majuri vastasi, — ja se huolestuttaa minua. Minusta olisi parempi nähdä heidät silmästä silmään. Parempi tiikeri avoimella kentällä kuin käärme ruohikossa. Tutkikaamme vankkurien pensaikot lähettyviltä.
Majuri ja John tarkastivat lähitienoot. Metsän reunasta Snowyn rantaan ei tavattu yhtään rosvoa. Ben Joycen joukko näytti häipyneen tiehensä kuin petolintuparvi. Tämä katoaminen oli liian kummallista, jotta olisi voitu olla täysin turvallisin mielin. Siksi päätettiin olla varuillaan. Vankkurit olivat kuin saveen muurattuna linnoituksena leirin keskuksessa ja kaksi miestä piti vahtia aina tunnin kerrallaan.
Lady Helenan ja Mary Grantin ensimmäisenä huolena oli ollut Glenarvanin haavan sitominen. Miehensä kaatuessa Ben Joycen luodista oli lady Helena säikähtyneenä rientänyt hänen luokseen. Sitten uljas nainen oli malttanut mielensä ja taluttanut Glenarvanin vankkureihin. Siellä paljastettiin haavoittunut olkapää, ja majuri totesi luodin vain repineen ihoa aiheuttamatta mitään sisäistä vammaa. Luut tai lihakset eivät näyttäneet vahingoittuneen. Haava vuoti paljon verta, mutta Glenarvan liikutteli sormiaan ja kyynärvarttaan ja rauhoitti näin ystävänsä. Kun side oli valmis, hän ei halunnut, että häneen kiinnitettäisiin sen enempää huomiota, ja nyt siirryttiin selityksiin.
Ayrton oli äkkiä kääntynyt. Hänen kädessään oli revolveri. Kuului pamaus…
Retkeilijät, lukuunottamatta Mulradya ja Wilsonia, jotka pitivät vahtia ulkona, olivat sijoittuneet vankkureihin niin hyvin kuin taisivat. Majuria pyydettiin puhumaan.
Ennen kertomuksensa aloittamista hän selitti lady Helenalle ne seikat, joita tämä ei tuntenut, nimittäin erään rosvojoukon karkaamisen Perthistä, sen ilmestymisen Victorian seuduille ja osallisuuden rautatieonnettomuuteen. Hän antoi ladylle Seymourissa ostamansa numeron Australian ja Uuden Seelannin Uutisia ja lisäsi, että poliisi oli julistanut palkinnon sille, joka ottaisi kiinni Ben Joycen, pelottavan rosvon, jolle puolentoista vuoden aikana tehdyt rikokset olivat hankkineet surullista kuuluisuutta.
Mutta kuinka MacNabbs oli tuntenut perämies Ayrtonin Ben Joyceksi? Siinä oli salaisuus, jonka kaikki pyysivät selittämään, ja majuri selitti.
Jo alusta alkaen oli MacNabbs vaistomaisesti epäillyt Ayrtonia. Pari kolme täysin vähäpätöistä seikkaa, perämiehen ja sepän välillä vaihdettu silmänisku Wimerra-joella, Ayrtonin vastahakoisuus poiketa kaupunkeihin ja kyliin, hänen itsepintainen pyytelynsä, että Duncan komennettaisiin rannikolle, hänen hoitoonsa uskottujen eläinten outo kuolema ja yleensä suoruuden puute hänen käytöksessään, kaikki nämä vähitellen kertyneet ilmiöt olivat herättäneet majurin epäluuloa.
Hän ei kuitenkaan olisi voinut tehdä suoranaista syytöstä ilman viimeöisiä tapahtumia.
Ruohopensaiden suojassa ryömien MacNabbs saapui epäilyttävien varjojen luokse, jotka olivat herättäneet hänen huomiotaan vajaan kilometrin päässä leiriltä. Fosforihohtoiset kasvit loivat himmeätä valoa pimeyteen.
Kolme miestä tutki maassa tuoreita jälkiä, ja heidän joukossaan MacNabbs tunsi Black Pointin sepän. — Ne ne ovat, yksi sanoi. — Niin ovat, toinen sanoi, — tässä on hevosenkengän apila. — Sama kuin Wimerrasta saakka. — Kaikki hevoset ovat kuolleet. — Myrkkyäkään ei tarvitse hakea kaukaa. — Sillä voisi tuhota kokonaisen ratsuväen. Hyödyllinen kasvi tuo gastrolobium.
— Sitten he vaikenivat, MacNabbs lisäsi, — ja poistuivat. Minä en tiennyt vielä kylliksi. Minä seurasin heitä. Pian alkoi keskustelu uudelleen: — Ovela mies, se Ben Joyce, seppä sanoi, — mainio keksintö tuo perämiehen haaksirikko! Jos hänen juonensa onnistuu, niin se vasta on onnenpotku! Saakelin Ayrton! — Sano Ben Joyce, sillä kyllä hän on nimensä ansainnut! — Tällöin roistot poistuivat kumimetsästä. Minä olin saanut kuulla kaiken, minkä halusinkin, ja palasin leiriin siinä uskossa, että kaikista rikollisista ei tule kunnon ihmisiä Australiassa, ellei Paganelilla ole mitään sitä vastaan.
Majuri vaikeni.
Hänen kumppaninsa miettivät äänettöminä.
— Niinpä, Glenarvan sanoi suuttumuksesta kalpeana, — Ayrton on tuonut meidät tänne saakka rosvotakseen ja murhatakseen meidät.
— Aivan, majuri vastasi.
— Ja Wimerrasta asti hänen joukkonsa seurasi meidän jälkiämme ja vakoili meitä otollista tilaisuutta väijyen?
— Aivan.
— Mutta eikö se lurjus sitten olekaan Britannian matruusi? Onko hän siis varastanut Ayrton-nimensä ja laivapassinsa?
Katseet kääntyivät MacNabbsin puoleen, jonka mieleen näiden kysymysten oli täytynyt juolahtaa.
— Kaikki on vielä hämärän peitossa, hän vastasi aina tyynellä äänellään, — mutta käsittääkseni miehen nimi todellakin on Ayrton. Ben Joyce on hänen rosvonimensä. Kiistämättä hän tuntee Harry Grantin ja on ollut Britannian toisena perämiehenä. Nämä seikat, jotka Ayrtonin kertomat tarkat yksityiskohdat jo ovat todistaneet, vahvistaa lisäksi teille mainitsemani rosvojen keskustelu. Älkäämme siis eksykö turhiin olettamuksiin, vaan pitäkäämme varmana, että Ben Joyce on Ayrton, kuten Ayrton on Ben Joyce, siis Britannian matruusi, josta on tullut rosvojoukon päällikkö.
MacNabbsin selitys hyväksyttiin keskustelutta.
— Nyt, Glenarvan lausui, — selittäkää, kuinka ja miksi Harry Grantin perämies on Australiassa.
— Kuinkako? Sitä en tiedä, MacNabbs vastasi, — eikä poliisi näy tietävän asiasta sen enempää kuin minäkään. Miksi? Sitä on minun mahdoton sanoa. Se jää tulevaisuuden selitettäväksi.
— Poliisi ei tiedä edes, että Ayrton ja Ben Joyce on sama henkilö,
John Mangles huomautti.
— Te olette oikeassa, John, majuri vastasi, — mutta se tieto olisi omiaan helpottamaan etsiskelyä.
— Näin ollen, lady Helena sanoi, — tuo onneton oli tunkeutunut Paddy
O'Mooren farmille jossakin rikollisessa tarkoituksessa?
— Niin, epäilemättä, MacNabbs vastasi. — Hän valmisti jotakin juonta irlantilaista vastaan, kun hänelle tarjoutui parempi tilaisuus. Sattuma toi meidät paikalle. Hän kuuli Glenarvanin kertomuksen, pullopostin haaksirikosta, ja käytti rohkeana miehenä sitä heti hyväkseen. Päätettiin lähteä retkelle maitse. Wimerrassa hän ilmoitti aikeensa yhdelle miehistään, Black Pointin sepälle, ja toimi niin, että jälkemme saattoi helposti tuntea. Hänen joukkonsa on seurannut meitä. Myrkkykasvin avulla hänen onnistui vähitellen tappaa vetojuhtamme ja hevosemme. Sitten, kun katsoi hetken koittaneen, hän ajoi vankkurimme Snowyn suohon, jotta hänen johtamansa rosvolauma voisi hyökätä kimppuumme.
Ben Joycen asia oli selvitetty. Majuri oli paljastanut hänen menneisyytensä ja osoittanut hänen olevan rohkea ja pelottava pahantekijä. Hänen selvästi todistetut aikeensa vaativat Glenarvanin puolelta mitä suurinta valppautta. Onneksi paljastettua rosvoa sai pelätä vähemmän kuin kavaltajaa.
Mutta tästä selvästä tilanteesta koitui raskaat seuraukset. Kukaan ei ollut vielä ajatellut niitä. Ainoastaan Mary Grant sivuutti kaiken tämän keskustelun menneisyydestä ja ajatteli tulevaisuutta. John Mangles oli ensimmäinen, joka huomasi hänen kalpeutensa ja epätoivonsa. Hän ymmärsi, mitä neidon mielessä liikkui.
— Neiti Grant! hän huudahti. — Te itkette!
— Mitä sinä itket, lapseni? lady Helena kysyi.
— Isäni! Voi, hyvä rouva, isäni! neito vastasi.
Hän ei voinut jatkaa. Mutta asia valkeni äkkiä jokaiselle. Ymmärrettiin Maryn suru, minkä vuoksi hänen silmänsä kyyneltyivät, miksi hänen isänsä nimi nousi sydämestä huulille.
Ayrtonin petoksen paljastuminen tuhosi toiveet. Saadakseen Glenarvanin petetyksi mukaansa oli roisto keksinyt haaksirikkojuttunsa. MacNabbsin kuulemassa keskustelussa olivat rosvot sen selvästi sanoneet. Britannia ei ollut ikinä murskautunut Twofold-lahden kallioihin! Harry Grant ei ollut ikinä noussut maihin Australian mantereelle!
Toista kertaa oli asiakirjan erheellinen tulkinta johtanut Britannian etsijät väärille jäljille!
Tätä ja molempien lasten surua ajatellen olivat kaikki alakuloisen äänettöminä. Kukapa enää olisi voinut löytää lohdutuksen sanaa? Robert itki sisarensa sylissä. Paganel mutisi kiukkuisella äänellä:
— Ah, kirottu asiakirja! Voitpa kerskua panneesi näin monen kunnon ihmisen pään pahasti pyörälle!
Ja kunnon maantieteilijä mukiloi raivoissaan otsaansa ja oli vähällä halkaista sen.
Glenarvan lähti Mulradyn ja Wilsonin luo, jotka olivat vahdissa ulkopuolella. Metsänreunan ja joen välisellä tasangolla vallitsi syvä hiljaisuus. Suuret liikkumattomat pilvet näyttivät murskautuvan toisiinsa taivaalla. Tässä painostavassa ilmassa, syvässä horroksessa, olisi pieninkin rasahdus kuultu tarkasti, mutta mitään ei kuulunut. Ben Joycen ja hänen joukkonsa oli täytynyt vetäytyä jokseenkin kauaksi, sillä lintuparvet, jotka leikkivät puiden alimmilla oksilla, muutamat kengurut, jotka rauhassa pureksivat nuoria vesoja, eurus-pari, joiden päät luottavasti pistivät esiin suurten pensaiden lomasta, todistivat, että ihmisen läsnäolo ei häirinnyt erämaan rauhaa.
— Yhteen tuntiin ette siis ole nähneet tai kuulleet mitään? Glenarvan kysyi matruuseiltaan.
— Emme, mylord, Wilson vastasi. — Rosvojen täytyy olla täältä monen kilometrin päässä.
— Heitä ei nähtävästi ole ollut kyllin monta voidakseen hyökätä meidän kimppuumme, Mulrady lisäsi. — Tuo Ben Joyce on kai halunnut pestata muutamia kaltaisiaan roistoja alppien juurella harhailevien lurjuksien joukosta.
— Se on luultavaa, Mulrady, Glenarvan vastasi. — Ne roistot ovat pelkureita. He tietävät meidän olevan aseistettuja, hyvin aseistettuja sittenkin. Ehkäpä he odottavat yötä aloittaakseen hyökkäyksensä. Päivän laskettua täytyy olla kahta vertaa valppaampia. Kun vain voisimme päästä tältä soiselta tasangolta ja jatkaa matkaamme rannikkoa kohti! Mutta tulviva virta katkaisee tien. Jos voisin saada lautan, joka veisi meidät toiselle rannalle, maksaisin siitä sen painon kultaa!
— Miksei mylord käske meitä rakentamaan lauttaa? Wilson kysyi. —
Puistahan ei ole puutetta.
— Ei, Wilson, Glenarvan vastasi, — Snowy ei ole tavallinen joki, se on ylipääsemätön koski.
Tällä hetkellä John Mangles, majuri ja Paganel saapuivat Glenarvanin luo. He olivat juuri olleet tarkastamassa Snowya. Viime sateiden paisuttama vesi oli vielä paljon korkeammalla kuin tavallisesti. Näin oli syntynyt Amerikan koskia muistuttava kuohuva tulva. Oli mahdotonta antautua sen kohiseville laineille ja valtavaan vyöryyn, jossa tuhannet pyörteet aukoivat kuiluun.
John Mangles selitti ylityksen olevan mahdotonta.
— Mutta, hän lisäsi, — ei tännekään auta jäädä mitään yrittämättä. Se, mitä aiottiin tehdä ennen Ayrtonin kavallusta, on vielä tärkeämpää nyt jälkeenpäin.
— Mitä ehdotat, John? Glenarvan kysyi.
— Minä ehdotan, että apua on saatava, ja koska ei päästä Twofold-lahdelle, täytyy mennä Melbourneen. Meillä on vielä yksi hevonen. Antakaa se minulle, mylord, ja minä lähden Melbourneen.
— Mutta se on vaarallinen yritys, John, Glenarvan sanoi. — Puhumattakaan yli kolmensadan kilometrin matkasta tuntemattoman maan halki ovat polut ja tie epäilemättä Ben Joycen kumppaneiden vartioimia.
— Tiedän sen, mylord, mutta tiedän myös, että tämä tilanne ei voi jatkua. Ayrton vaati vain kahdeksan päivää tuodakseen tänne Duncanin miehet. Minä aion olla Snowyn rannalla jälleen kuudessa päivässä! No niin, mitä käskette, mylord?
— Ennen kuin Glenarvan lausuu sanansa, Paganel puuttui puheeseen, — on minun tehtävä eräs huomautus. Melbourneen on kyllä lähdettävä, mutta siihen vaaraan ei John Mangles saa antautua. Hän on Duncanin kapteeni eikä sen vuoksi saa uhrautua. Minä lähden hänen sijastaan.
— Hyvin puhuttu, majuri huomautti. — Mutta miksi juuri te, Paganel?
— Eikö siis meitä lasketakaan mukaan? huudahtivat Mulrady ja Wilson.
— Ja luuletteko te, MacNabbs jatkoi, — että minä pelkään kolmensadan kilometrin matkaa hevosen selässä?
— Ystäväni, Glenarvan sanoi, — arpa ratkaiskoon, kenen meistä on lähdettävä Melbourneen. Paganel, kirjoittakaa meidän nimemme…
— Ei ainakaan teidän, mylord, John Mangles sanoi.
— Ja miksei? Glenarvan kysyi.
— Kuinka voisitte erota lady Helenasta, eikä haavannekaan vielä ole ummessa!
— Glenarvan, Paganel sanoi, — te ette voi jättää retkikuntaa.
— Ei, majuri vahvisti. — Teidän paikkanne on täällä, Edward, teidän ei sovi lähteä.
— Retki on vaarallinen, Glenarvan vastasi, — enkä minä luovuta osuuttani muille. Kirjoittakaa, Paganel, minun nimeni toverieni nimien joukkoon, ja suokoon taivas, että se avataan ensimmäisenä.
Tähän tahtoon oli taipuminen. Glenarvanin nimi kirjoitettiin muiden joukkoon. Ryhdyttiin vetämään, ja arpa osui Mulradyyn. Uljas matruusi hurrasi mielihyvästä.
— Mylord, minä olen valmis lähtemään, hän sanoi.
Glenarvan puristi Mulradyn kättä. Sitten hän palasi vankkurien luo jättäen majurille ja John Manglesille leirin vartioinnin.
Lady Helenalle ilmoitettiin heti, että oli päätetty lähettää sananviejä Melbourneen ja kenet arpa siihen oli määrännyt. Hän lausui Mulradylle sanoja, jotka syöpyivät uljaan matruusin sydämeen. Tiedettiin, että hän oli urhea, älykäs, voimakas, uupumaton, eikä arpa olisikaan voinut tehdä parempaa valintaa.
Mulradyn lähtö määrättiin kello kahdeksaksi, illan lyhyen hämärän jälkeen. Wilson otti varustaakseen hevosen. Hän päätti vaihtaa sen kengän, joka sillä oli vasemmassa takajalassa, ja panna sijalle yhden yöllä kuolleiden hevosten kengistä. Rosvot eivät silloin voisi tunnistaa Mulradyn jälkiä ja seurata häntä, sillä heillä ei ollut hevosia.
Wilsonin ollessa näissä puuhissa, Glenarvan valmisti Tom Austinille lähetettävää kirjettä; mutta hänen haavoitettu olkansa häiritsi häntä, ja hän pyysi Paganelia kirjoittamaan puolestaan. Tiedemies oli vaipunut miettimään jotakin eikä näyttänyt huomaavan, mitä hänen ympärillään tapahtui. Täytyy tunnustaa, että Paganel keskellä tätä peräkkäisten onnettomuuksien sarjaa mietti vain väärintulkittua asiakirjaa. Hän käänteli sanoja löytääkseen niistä uuden ajatuksen ja oli syventynyt tulkinnan onkaloihin.
Niinpä hän ei kuullut Glenarvanin pyyntöä, vaan se täytyi uudistaa.
— Jaha, hyvä on, Paganel vastasi, — minä olen valmis. Ja vielä puhuessaan Paganel otti konemaisesti muistikirjansa esiin. Repäisi siitä puhtaan lehden ja asettui kynä kädessä kirjoittamaan. Glenarvan alkoi sanella seuraavia ohjeita:
— Käsky Tom Austinille lähteä merelle viipymättä ja tuoda Duncan…
Paganel kirjoitti viime mainitun sanan, kun hänen katseensa sattumalta osui Australian ja Uuden Seelannin Uutiset lehden numeroon, joka oli pudonnut maahan. Lehti oli niin taitettu, että sen nimestä näkyi vain kaksi viimeistä tavua. Paganelin kynä pysähtyi, ja hän näytti kokonaan unohtaneen Glenarvanin, kirjeen ja sanelun.
— No, Paganel? Glenarvan kysyi.
— Ah! maantieteilijä huudahti.
— Mikä teidän on? majuri kysyi.
— Ei mikään, ei mikään! Paganel vastasi.
Sitten hän mutisi matalammalla äänellä: — Aland, aland, aland!
Hän oli noussut pystyyn ja siepannut sanomalehden. Hän puristi sitä koettaen pidättää sanoja, jotka pyrkivät hänen huulilleen. Lady Helena, Mary, Robert ja Glenarvan katselivat häntä ymmärtämättä mitään tästä selittämättömästä kohtauksesta.
Paganel näytti äkkiä tulleen hulluksi. Mutta tätä kiihtymystä ei kestänyt kauan. Hän tyyntyi vähitellen; ilo, joka loisti hänen katseestaan, sammui; hän istui paikalleen ja sanoi tyynellä äänellä:
— Olen käytettävissänne, mylord, milloin tahdotte. Glenarvan ryhtyi jatkamaan kirjeen sanelua, joka tuli lopullisesti tähän muotoon:
— Käsky Tom Austinille lähteä merelle viipymättä ja tuoda Duncan 37. leveysasteelle Australian itärannikolle…
— Australianko? Paganel kysyi. — Niinpä niin, Australian!
Sitten hän lopetti kirjeen ja ojensi sen Glenarvanin allekirjoitettavaksi. Tämä, jota veres haava häiritsi, suoritti tämän muodollisuuden niin hyvin kuin taisi. Kirje suljettiin ja sinetöitiin. Paganel, jonka käsi vielä vapisi liikutuksesta, kirjoitti seuraavan osoitteen:
Tom Austin,
Duncanin perämies,
Melbourne.
Sitten hän lähti vankkureista levitellen käsiään ja toistellen näitä käsittämättömiä sanoja: — Aland! Aland! Zealand!_
NELJÄN PÄIVÄN TUSKA.
Loppupäivä kului mitään erikoista tapahtumatta. Mulradyn lähtövalmistelut suoritettiin loppuun. Uljas matruusi oli onnellinen voidessaan tällä tavoin osoittaa uskollisuuttaan lordi Glenarvanille.
Paganel oli jälleen tyyntynyt ja muuttunut entisekseen. Hänen katseensa osoitti tosin vielä, että jokin asia askarrutti häntä ankarasti, mutta hän näytti päättäneen pitää sen salassa. Hänellä oli epäilemättä pätevät syyt menettelyynsä, sillä majuri kuuli hänen toistelevan näitä sanoja, kuin itsensä kanssa kamppaillen:
— Ei, ei! He eivät uskoisi minua! Ja mitä se muuten hyödyttäisi? On liian myöhäistä!
Tehtyään tämän päätöksen hän ryhtyi antamaan Mulradylle tarpeellisia ohjeita Melbournen matkaa varten ja piirsi hänelle matkareitin aivan kuin hänellä olisi ollut kartta silmiensä edessä. Kaikki ruokoaavikon polut yhtyivät Lucknowin tiehen. Kuljettuaan suoraan etelään rannikolle saakka tämä tie teki jyrkän käänteen Melbournea kohti. Piti yhä vain ratsastaa sitä pitkin eikä yrittää oikaista tuntemattomien seutujen halki.
Mikään ei siis ollut yksinkertaisempaa. Mulrady ei voinut eksyä.
Mitä vaaroihin tuli, niitä ei ollut enää muutamien kilometrien päässä leiriltä, jonka lähettyvillä Ben Joycen joukkoineen täytyi piileskellä. Päästyään heidän ohitseen Mulrady lupasi ripeästi jättää rosvot jälkeensä ja suorittaa tärkeän tehtävänsä hyvään loppuun.
Kello kuusi syötiin yhteinen ateria. Oli rankkasade. Teltta ei antanut riittävää suojaa, ja kaikki olivat kiivenneet vankkureihin. Se oli muuten turvallinen paikka. Savi piti sitä lujasti kiinni maassa, johon se oli juuttunut kuin linna perustalleen. Asevarastoa oli seitsemän pyssyä ja seitsemän revolveria, ja linna saattoi kestää pitkän piirityksen, sillä ampumavaroja tai elintarvikkeita ei puuttunut. Kuuden päivän kuluttua ankkuroisi Duncan Twofold-lahteen. Kaksikymmentäneljä tuntia myöhemmin saapuisi sen miehistö Snowyn toiselle rannalle, ja ellei joen yli vielä pääsisi, rosvojen ainakin olisi pakko peräytyä suurempien voimien tieltä. Mutta ennen kaikkea Mulradyn täytyi onnistua vaarallisessa yrityksessään.
Kello kahdeksan oli tullut hyvin pimeä. Oli lähdön hetki. Hevonen tuotiin esiin. Sen jalkoihin oli varovaisuuden vuoksi kääritty liinakangasta, ettei askeleita kuuluisi. Hevonen näytti väsyneeltä, ja kuitenkin kaikkien menestys riippui sen jalkojen varmuudesta ja voimasta.
Majuri neuvoi Mulradya säästämään sitä heti kun hän oli rosvojen ulottumattomissa. Parempi oli kulkea hiukan hitaammin, mutta päästä varmasti perille.
John Mangles antoi matruusilleen revolverin, jonka oli erittäin huolellisesti ladannut. Se oli pelottava ase miehen kädessä, joka ei vapise, sillä kuusi muutamassa sekunnissa ammuttua laukausta aukaisi helposti pahantekijöiden tukkiman tien.
Mulrady nousi satulaan.
— Tässä on kirje, jonka annat Tom Austinille, Glenarvan sanoi hänelle. — Hän ei saa hukata tuntiakaan. Lähteköön Twofold-lahteen, ja ellei hän tapaa meitä siellä, jos näet emme ole päässeet Snowyn yli, tulkoon viipymättä meidän luoksemme. Lähde nyt, kunnon poikani, ja Jumala sinua suojelkoon!
Glenarvan, lady Helena, Mary Grant, kaikki puristivat Mulradyn kättä. Tämä lähtö pimeässä ja sateisessa yössä vaaralliselle retkelle erämaan tuntemattomien äärettömyyksien halki olisi vaikuttanut vähemmän karaistuun mieleen kuin Mulradyn.
— Hyvästi, mylord, hän sanoi tyynellä äänellä ja katosi pian metsänreunaa kulkevaa polkua pitkin.
Tällä hetkellä kävi rajuilma kahta ankarammaksi. Kumipuiden korkeat oksat kalisivat pimeässä kolealla äänellä. Saattoi kuulla kuivien oksien putoilevan märkään maahan. Moni jättiläispuu, joka oli elinvoimaton, mutta oli tähän saakka pysynyt pystyssä, kaatui näissä myrskyvihureissa. Tuuli vonkui puiden natinaa äänekkäämmin ja sekoitti kauheat huokauksensa Snowyn kohinaan. Suuret pilvet, joita se ajoi itäänpäin, painuivat maahan saakka kuin usvariekaleet. Synkkä pimeys lisäsi vielä yön kamaluutta.
Mulradyn lähdettyä retkeläiset kömpivät vankkureihin. Lady Helena ja Mary Grant, Glenarvan ja Paganel olivat etummaisessa osastossa, joka oli tiiviisti suljettu. Toisessa olivat Olbinett, Wilson ja Robert saaneet riittävän suojapaikan. Majuri ja John Mangles pitivät vartiota ulkona.
Se oli välttämätön varotoimi, sillä rosvojen hyökkäys oli helppo ja siis mahdollinen.
Molemmat uskolliset vartijat suorittivat siis vartiopalvelustaan ja kestivät filosofisen tyynesti ne viimat, joilla yö pieksi heidän kasvojansa. He koettivat nähdä salahyökkäyksille otollisen pimeyden läpi, sillä korva ei voinut erottaa mitään myrskyn pauhinan, tuulen vinkunan, oksien rätinän, puiden runkojen kaatumisen ja ryöppyävän veden kohinan vuoksi.
Silloin tällöin sattui kuitenkin tyynempiä hetkiä. Tuuli vaikeni kuin henkeä vetääkseen. Snowy yksin kohisi liikkumattomien kaislojen ja synkän kumipuumetsän välissä. Hiljaisuus tuntui näinä tyyninä hetkinä syvemmältä. Majuri ja John Mangles kuuntelivat silloin tarkkaavasti.
Erään tällaisen keskeytyksen aikana kuului kimeä vihellys. John Mangles riensi majurin luo.
— Kuulitteko? hän kysyi tältä.
— Kuulin, MacNabbs sanoi. — Oliko se ihminen vai eläin?
— Ihminen, John Mangles vastasi.
Sitten molemmat kuuntelivat. Äkkiä kuului selittämätön vihellys uudelleen, ja siihen oli vastauksena jotakin laukauksen tapaista, mutta kovin epäselvästi, sillä myrsky pauhasi silloin uudella raivolla. MacNabbs ja John Mangles eivät kuulleet toistensa puhetta. He menivät vankkurien taakse tuulensuojaan.
Tällä hetkellä avautui vankkurien nahkakuomu, ja Glenarvan tuli molempien kumppaniensa luokse. Hän oli kuullut samoin kuin hekin tuon kauhean vihellyksen ja pamahduksen, jonka kaiku oli tuntunut vaunujen kuomussa.
— Millä suunnalla? hän kysyi.
— Tuolla, John sanoi osoittaen pimeää polkua siellä päin, minne
Mulrady oli mennyt.
— Kuinka kaukana?
— Tuuli kantoi, John Mangles vastasi. — Sen täytyi tulla ainakin kilometrin päästä.
— Lähtekäämme, Glenarvan sanoi heittäen pyssyn olalleen.
— Ei lähdetä, majuri vastasi. — Se on ansa, jolla meitä houkutellaan pois vankkurien luota.
— Entä jos Mulrady on kaatunut roistojen luodeista, Glenarvan sanoi tarttuen MacNabbsin käteen.
— Sen saamme tietää huomenna, majuri vastasi kylmästi päätettyään estää Glenarvania tekemästä hyödytöntä virhettä.
— Te ette saa lähteä leiristä, mylord, John sanoi, — minä menen yksin.
— Ettekä mene, MacNabbs sanoi tarmokkaasti. — Tahdotteko siis, että meidät tapetaan yksitellen, heikennetään voimiamme, kunnes olemme noiden roistojen armoilla? Jos Mulrady on joutunut heidän uhrikseen, sellaista onnettomuutta emme saa lisätä toisella. Mulrady on lähtenyt arvan määräämänä. Jos arpa olisi osunut minuun hänen sijastaan, niin olisin lähtenyt kuten hänkin, mutta en olisi pyytänyt enkä odottanut mitään apua.
Estettyään Glenarvania ja John Manglesia majuri oli kaikin puolin oikeassa. Olisi ollut mieletöntä ja lisäksi hyödytöntä kiirehtiä matruusin luo, juosta tässä pimeässä yössä piileksivien rosvojen eteen. Glenarvanin pienessä joukossa ei ollut niin monta miestä, että niitä olisi voitu vielä uhrata.
Glenarvan ei kuitenkaan näyttänyt haluavan hyväksyä näitä syitä. Hän puristi asettaan. Hän asteli edestakaisin vankkurien ympäri kuunnellen parhaansa mukaan. Hän koetti läpäistä katseellaan tämän kauhean pimeyden. Häntä kidutti ajatus, että yhteen hänen mieheensä oli sattunut tappava luoti, että mies oli avuton ja huusi turhaan niitä, joiden vuoksi hän oli uhrautunut. MacNabbs ei tiennyt onnistuisiko hänen estää Glenarvania vai aikoiko tämä hyvän sydämensä kannustamana heittäytyä Ben Joycen luotien eteen.
— Edward, hän sanoi, — rauhoittukaa. Kuulkaa ystävän puhetta. Ajatelkaa lady Helenaa, Mary Grantia, kaikkia, jotka jäävät tänne! Ja minne te sitten aiotte mennä? Mistä löytäisitte Mulradyn? Hänen kimppuunsa on hyökätty ehkä kilometrin päässä täältä. Missäpäin? Mitä polkua menette?
Tällä hetkellä ja kuin vastaukseksi majurin puheeseen kuului epätoivoinen huuto.
— Kuunnelkaa! Glenarvan sanoi.
Huuto kuului samalta suunnalta, missä laukaus oli pamahtanut, alle puolen kilometrin päästä. Glenarvan työnsi MacNabbsin luotaan ja oli jo menossa pitkin polkua, kun noin kolmensadan askelen päässä vankkureista kuului uusi huuto:
— Apuun, apuun!
Se oli valittava ja epätoivoinen ääni. John Mangles ja majuri riensivät sitä kohti.
Muutaman hetken kuluttua he huomasivat pensaikon laidassa ihmisolennon, joka ryömi eteenpäin ja huokaili valittavasti.
Se oli haavoittunut Mulrady, kuoleman kielissä, ja kun hänen kumppaninsa nostivat hänet maasta, he tunsivat kätensä kastuvan verestä.
Satoi kahta kauheammin, ja tuuli ulvoi kuivien puiden oksissa. Keskellä rajuilman puuskia Glenarvan, majuri ja John Mangles kantoivat Mulradya.
Heidän saapuessaan nousivat kaikki. Paganel, Robert, Wilson, Olbinett lähtivät vankkureista, ja lady Helena luovutti huoneensa Mulrady-paralle. Majuri riisui matruusin takin, joka tihkui verta ja vettä. Hän paljasti haavan. Onneton oli saanut oikeaan kylkeensä tikariniskun.
MacNabbs sitoi hänet huolellisesti. Hän ei osannut sanoa, oliko ase vioittanut tärkeitä elimiä. Haavasta pulppusi helakanpunainen ja epätasainen verivirta; haavoittuneen kalpeus ja voimattomuus todisti, että häneen oli pahasti sattunut.
Majuri pani haavan päälle, jonka hän ensin pesi raikkaalla vedellä, suuren taulapalasen, sitten pehmeätä liinanöyhtää ja kiinnitti ne siteellä. Hän sai verenvuodon tyrehtymään. Mulrady pantiin lepäämään haavakylki ylöspäin, pää ja rinta korkealla, ja lady Helena sai hänet juomaan muutamia kulauksia vettä.
Neljännestunnin kuluttua siihen saakka alallaan maannut haavoittunut liikahti. Hän raotti silmiään. Hänen huulensa mutisivat hajanaisia sanoja, ja pannessaan korvansa lähelle hänen suutaan majuri kuuli hänen toistavan:
— Mylord … kirje … Ben Joyce…
Majuri toisti nämä sanat ja katsoi kumppaneihinsa. Mitä Mulrady halusi sanoa? Ben Joyce oli hyökännyt matruusin kimppuun, mutta minkä vuoksi? Pelkästään pysähdyttääkseen hänet, estääkseen häntä saapumasta Duncanille? Tuo kirje…
Glenarvan tutki Mulradyn taskut. Tom Austinille osoitettua kirjettä ei enää ollut niissä!
Yö kului tuskallisessa levottomuudessa. Pelättiin joka hetki, että haavoittunut kuolisi. Hän oli ankarassa kuumeessa. Lady Helena ja Mary Grant pysyivät hänen luonaan uskollisina hoitajina. Milloinkaan potilasta ei ole hoidettu huolellisemmin eikä sääliväisemmin käsin.
Päivä koitti. Sade oli lakannut. Suuria pilviä vyöryi vielä taivaan syvyyksissä. Maa oli täynnä katkenneita oksia. Vesiryöppyjen liottama savi oli vajottanut vielä lisää. Vankkureihin pääsy kävi hankalaksi, mutta ne eivät voineet upota enää syvemmälle.
John Mangles, Paganel ja Glenarvan lähtivät päivänkoitteessa tiedusteluretkelle leirin ympäristöön. He astelivat pitkin polkua, jossa vielä näkyi veripilkkuja. Ben Joycesta ja hänen joukostaan ei näkynyt jälkeäkään. He etenivät sinne asti, missä hyökkäys oli tapahtunut. Siellä lojui maassa kaksi Mulradyn luotien kaatamaa miestä. Toinen oli Black Pointin seppä. Hänen kuoleman kouristamat kasvonsa olivat kauhistuttavat.
Glenarvan ei jatkanut tiedusteluaan kauemmaksi. Varovaisuus kielsi menemästä kovin pitkälle. Hän palasi siis vankkurien luo syvästi huolissaan vaikeasta tilanteesta.
— Toisen sanansaattajan lähettämistä Melbourneen ei voi ajatella, hän sanoi.
— Täytyy kuitenkin uskaltaa, mylord, John Mangles vastasi, — ja minä yritän päästä läpi, vaikka se ei matruusilleni onnistunut.
— Ei, John. Sinulla ei ole edes hevosta, joka kantaisi sinua kolmesataa kilometriä.
Mulradyn hevonen, ainoa jäljellä ollut, ei tosiaankaan ollut palannut. Oliko se kaatunut murhaajien luodeista? Harhailiko se eksyneenä erämaassa? Olivatko rosvot saaneet sen käsiinsä?
— Mitä tapahtuneekin, Glenarvan sanoi, — me emme enää eroa. Odotetaan viikko tai kaksi, kunnes Snowyn vesi laskee tavalliselle tasolleen. Me pääsemme lyhyin päivämatkoin silloin Twofold-lahdelle ja lähetämme varmempaa tietä Duncanille käskyn saapua rannikolle.
— Se on ainoa keino, Paganel lausui.
— Niinpä, ystäväni, Glenarvan toisti, — nyt ei enää erota. Kukaan ei voi lähteä yksin rosvojen valtaamaan erämaahan. Jumala pelastakoon vain matruusiparkamme ja suojelkoon meitä itseämme!
Glenarvan oli oikeassa molemmissa asioissa; ensinnäkin kieltämällä kaikki uhkayritykset ja toiseksi päättämällä odottaa kärsivällisesti Snowyn rannalla ylitysmahdollisuutta. Hän oli vain noin viidenkymmenen kilometrin päässä Delegetesta, Uuden Etelä-Walesin ensimmäisestä rajakaupungista, josta oli saatavissa kulkuneuvoja Twofold-lahdelle. Sieltä hän sähköttäisi Melbourneen Duncania koskevat ohjeet.
Nämä toimenpiteet olivat viisaita, mutta niihin ryhdyttiin myöhään. Ellei Glenarvan olisi lähettänyt Mulradya retkelle, mitä onnettomuuksia olisikaan vältetty, puhumattakaan matruusin murhasta! Leirille palatessaan hän tapasi toverinsa paremmalla tuulella. He näyttivät jälleen optimistisilta.
— Hän voi paremmin! Hän voi paremmin! Robert huusi juosten lordi
Glenarvanin luo.
— Mulradyko?
— Niin, Edward, lady Helena vastasi. — On tapahtunut käänne. Majuri on rauhallisempi. Matruusimme jää eloon.
— Missä MacNabbs on?
— Hänen luonaan. Mulrady on halunnut puhua hänen kanssaan. Heitä ei saa häiritä.
Tunti sitten oli haavoittunut todella toipunut tajuttomuudestaan, ja kuume oli laskenut. Heti kun Mulradyn taju ja puhekyky palautui, hän pyysi tavata Glenarvania tai tämän poissaollessa majuria. Nähdessään hänen olevan niin heikkona MacNabbs halusi kieltää kaiken keskustelun; mutta Mulrady oli niin itsepintainen, että majurin täytyi mukautua.
Keskustelua oli kestänyt jo muutaman minuutin, kun Glenarvan palasi.
Täytyi siis vain odottaa MacNabbsin kertomusta.
Pian avautuikin vankkurien kuomu, ja majuri ilmestyi esiin. Hän tuli ystäviensä luo kumipuun juurelle, mihin teltta oli pystytetty. Hänen tavallisesti niin tyynet kasvonsa osoittivat hänen ajattelevan ankarasti. Kun hänen katseensa sattuivat lady Helenaan ja nuoreen neitoon, niistä näkyi säälivää surua.
Glenarvan tiedusteli, miten asianlaita oli, ja majuri kertoi seuraavaa:
Lähdettyään leiriltä Mulrady oli ratsastanut Paganelin neuvomaa polkua. Hän kulki niin nopeasti kuin yön pimeys salli. Arvionsa mukaan hän oli päässyt kolme kilometriä, kun joukko miehiä — hänen luullakseen viisi — juoksi hänen hevosensa eteen. Hevonen kavahti pystyyn. Mulrady tempasi revolverinsa ja ampui. Hänestä näytti, että kaksi rosvoista kaatui. Laukausten valossa hän tunsi Ben Joycen. Mutta siinä olikin kaikki. Hän ei ehtinyt ampua asettaan tyhjäksi. Ankara isku osui oikeaan kylkeen ja hän putosi maahan.
Hän ei kuitenkaan vielä ollut menettänyt tajuntaansa. Murhamiehet luulivat hänen kuolleen. Hän tunsi, että hänen taskujaan kopeloitiin. Sitten joku sanoi: — Minulla on se kirje. — Anna tänne, Ben Joyce vastasi, — ja nyt on Duncan meidän!
Tällä kohtaa MacNabbsin kertomusta Glenarvan ei voinut olla huudahtamatta.
MacNabbs kertoi edelleen:
— Ottakaa te muut hevonen kiinni! Ben Joyce jatkoi. — Kahden päivän kuluttua olen Duncanin kannella, kuuden Twofold-lahdella. Siellä on sovittu paikka. Mylordin joukko on silloin vielä kiinni Snowyn soissa. Menkää joen yli Kemple-pierin siltaa myöten aina rannikolle asti ja odottakaa minua. Minä keksin kyllä keinon saada teidät laivalle. Niin pian kuin sen miehistö on meressä, me hallitsemme Duncanin omistajina Intian valtamereltä. — Eläköön Ben Joyce! huusivat rosvot. Mulradyn hevonen tuotiin paikalle, Joyce lähti nelistämään Lucknowin tietä, ja hänen miehensä kääntyivät kaakkoon Snowy-joelle. Vaikka Mulrady oli pahoin haavoittunut, hänellä oli voimaa ryömiä kolmensadan askelen päähän leiristä, missä tapasimme hänet melkein kuolleena. Siinä Mulradyn kertomus. Te ymmärrätte nyt, minkä vuoksi uljas matruusi tahtoi välttämättä puhua.
Nämä tiedot pelästyttivät Glenarvanin ja hänen kumppaninsa.
— Merirosvoja! Merirosvoja! Glenarvan huudahti. — Minun miehistöni murhataan! Duncan noiden rosvojen käsissä!
— Niin, sillä Ben Joyce yllättää laivan, majuri vastasi, — ja silloin…
— Hyvä on! Meidän on ehdittävä rannikolle ennen noita roistoja!
Paganel sanoi.
— Kuinka pääsemme Snowyn yli? Wilson kysyi.
— Samoin kuin hekin, Glenarvan vastasi. — He menevät Kemple-pierin siltaa myöten, samoin mekin.
— Entä Mulrady, kuinka hänen käy? lady Helena kysyi.
— Hänet kannetaan. Vuorotellen. Voinko jättää miehistöni puolustautumatta Ben Joycen joukon valtaan?
Snowyn ylitys Kemple-pierin siltaa myöten oli mahdollinen, mutta arveluttava. Rosvot saattoivat asettua sillalle sitä puolustamaan. Heitä olisi ainakin kolmekymmentä seitsemää vastaan! Mutta on olemassa hetkiä, jolloin ei käy laskeminen lukumäärää, vaan on joka tapauksessa mentävä eteenpäin.
— Mylord, sanoi silloin John Mangles, — ennen kuin panemme kaiken viimeisen kortin varaan, ennen kuin lähdemme siltaa kohti, on paras mennä tutkimaan se. Minä otan sen tehdäkseni.
— Minä tulen mukaan, John, Paganel lausui.
Esitys hyväksyttiin, ja John Mangles ja Paganel valmistautuivat lähtemään heti. Heidän piti edetä pitkin Snowyn rantaa siihen saakka, missä tulisivat Ben Joycen ilmoittamalle paikalle, ja ennen kaikkea välttää näyttäytymästä rosvoille, joita epäilemättä liikkui rannalla.
Elintarvikkein varustettuina ja hyvin aseistettuina lähtivät rohkeat miehet retkelle ja katosivat pian rannan korkeiden kaislojen sekaan.
Heitä odotettiin koko päivä. Iltaan mennessä he eivät vielä olleet palanneet. Alettiin pelätä pahinta.
Vihdoin kello yhdentoista seuduilla Wilson ilmoitti heidän palaavan. Paganel ja John Mangles olivat aivan näännyksissä kuudentoista kilometrin vaelluksesta.
— Silta? Onko sitä? Glenarvan kysyi rientäen heitä vastaan.
— On, liaanisilta, John Mangles sanoi. — Rosvot ovat siitä tosiaan menneet yli. Mutta…
— Mutta…? Glenarvan kysyi aavistaen uutta onnettomuutta.
— He ovat polttaneet sillan perässään! Paganel vastasi.
EDEN.
Nyt ei ollut epätoivon, vaan toiminnan aika. Kun Kemple-pierin silta oli hävitetty, täytyi päästä Snowy-joen yli millä muulla keinolla tahansa ja ehtiä ennen Ben Joycen joukkoa Twofold-lahden rannalle. Niinpä aikaa ei tuhlattukaan turhiin puheisiin, vaan seuraavana eli 16. päivänä tammikuuta lähtivät John Mangles ja Glenarvan tutkimaan jokea valmistellakseen ylitystä.
Sateen paisuttama kuohuva vesi ei laskenut. Se kohisi hirveänä koskena. Sen uhmaaminen oli syöksymistä kuoleman kitaan. Glenarvan seisoi liikkumatta, käsivarret ristissä, pää painuneena.
— Tahdotteko, että koetan päästä toiselle rannalle uimalla? John
Mangles kysyi.
— En, John, Glenarvan vastasi pidättäen kädellään rohkeata nuorta miestä, — odottakaamme!
Ja molemmat palasivat leirille. Päivä kului suuressa levottomuudessa. Kymmenen kertaa Glenarvan kävi uudelleen Snowyn rannalla. Hän koetti keksiä jotakin rohkeata keinoa päästä virran yli. Mutta turhaan. Jos sen uomassa olisi virrannut sulaa laavaa, ei ylimeno olisi ollut mahdottomampi.
Näiden pitkien hukkaan menneiden tuntien aikana lady Helena hoiti majurin neuvojen mukaan Mulradya mitä huolellisemmin. Matruusi tunsi virkoavansa elämään. MacNabbs vakuutti, että mikään tärkeä elin ei ollut vioittunut. Suuri verenvuoto riitti selittämään potilaan heikkouden. Niinpä kun verenvuoto oli tyrehtynyt ja haava sidottu, tarvittiin vain aikaa ja lepoa hänen täydelliseksi paranemisekseen. Lady Helena oli vaatinut, että sairas edelleen makaisi vankkurien ensimmäisessä osastossa. Mulrady oli siitä melkein häpeissään. Hänen suurin huolensa oli ajatus, että hänen tilansa saattaisi viivästyttää Glenarvania, ja hänelle täytyi luvata, että hänet jätettäisiin leiriin Wilsonin hoitoon, jos Snowyn ylitys kävisi mahdolliseksi.
Paha kyllä, tämä ylimeno ei ollut mahdollista sinä eikä seuraavana, tammikuun 17. päivänä. Se sai Glenarvanin epätoivoiseksi. Lady Helena ja majuri yrittivät turhaan rauhoittaa häntä, kehottaa kärsivällisyyteen. Kärsivällisyyteen, kun ehkä tällä hetkellä Ben Joyce saapuisi laivan kannelle, kun Duncan nosti ankkurinsa ja lisäsi höyryä rientääkseen tälle turmionrannalle ja joka hetki toi sitä lähemmäksi tuhoa!
John Mangles tunsi sydämessään samaa tuskaa kuin Glenarvan. Niinpä haluten kaikin mokomin ylittää virta hän rakensi kanootin australialaisten malliin suurista kumipuunkuoren palasista. Nämä perin kevyet liuskat oli sidottu yhteen puuvanteilla; siitä tuli kovin hauras vene.
Kapteeni ja matruusi koettivat tätä kanoottia seuraavan päivän kuluessa. He tekivät kaikki, mitä notkeus, voima, taito ja rohkeus voi. Mutta heti kun he olivat joutuneet virtaan, alus kaatui, ja he olivat vähällä saada maksaa hengellään uskaliaan yrityksensä. Vene katosi virran pyörteisiin. John Mangles ja Wilson eivät olleet ehtineet kulkea edes reilua kymmentä metriä sateen ja sulaneen lumen paisuttamassa virrassa, jonka leveys nyt oli yli puolitoista kilometriä.
Samoin kuluivat 19. ja 20. päivä tammikuuta, eikä tilanne muuttunut. Majuri ja Glenarvan tekivät pitkiä matkoja joen rantaa ylöspäin löytämättä kahlaamoa. Kaikkialla sama tulviva virta, sama kuohuva koski. Australian alppien koko etelärinteen vesimäärät kerääntyivät tähän ainoaan uomaan.
Duncanin pelastamisen toivosta täytyi luopua. Viisi päivää oli kulunut Ben Joycen lähdöstä. Laiva oli luultavasti tällä hetkellä rannikolla ja rosvojen käsissä!
Nykyinen tilanne ei kuitenkaan voinut kestää kauan. Satunnaiset tulvat menevät pian ohi juuri ankaruutensa vuoksi. Aamulla 21. päivänä tammikuuta totesikin Paganel, että vedenkorkeus alkoi vähetä. Hän ilmoitti havaintonsa Glenarvanille.
— Mitä väliä sillä nyt on? Glenarvan vastasi. — Se on liian myöhäistä.
— Mutta silti emme voi jäädä tänne, majuri huomautti.
— Tosiaan, John Mangles sanoi. — Huomenna ehkä ylitys on jo mahdollinen.
— Entä pelastaako se onnettoman miehistöni? Glenarvan huudahti.
— Kuunnelkaa, mylord, John Mangles vastasi. — Minä tunnen Tom Austinin. Hänen on ollut määrä täyttää teidän käskynne ja lähteä niin pian kuin mahdollista. Mutta kuka tietää, oliko Duncan valmis, oliko sen vauriot korjattu Ben Joycen saapuessa Melbourneen? Entä jos laiva ei ole voinut lähteä merelle, jos on tapahtunut päivän, kahden myöhästyminen?
— Sinä olet oikeasssa, John! Glenarvan vastasi. — Täytyy päästä
Twofold-lahdelle. Me olemme vain viidenkymmenen kilometrin päässä
Delegetestä!
— Aivan, Paganel sanoi, — ja sieltä saamme nopeita kulkuneuvoja. Kuka tietää, emmekö ehdi ajoissa ehkäisemään onnettomuuden?
— Lähdetään! Glenarvan huudahti.
John Mangles ja Wilson ryhtyivät heti rakentamaan suurta lauttaa. Kokemus oli osoittanut, että kaarnan palat eivät voineet kestää virran voimaa. John kaatoi siis kumipuita, joista rakennettiin kömpelö, mutta tukeva lautta. Se oli pitkällinen työ, ja päivä kului, ennen kuin se saatiin valmiiksi. Lautta valmistui vasta seuraavana päivänä.
Silloin oli Snowyn vesi tuntuvasti laskenut. Koski oli muuttunut virraksi, mutta kuitenkin vuolaaksi. Mutta suuntaamalla viistoon, sitä määrätyissä rajoissa apuna käyttäen toivoi John päästävän toiselle rannalle.
Kello puoli yksi mentiin lautalle ja kukin otti mukaansa elintarvikkeita kahdeksi päiväksi. Jäännös samoin kuin vankkurit ja teltta jätettiin. Mulrady oli niin voimistunut, että hänet voitiin siirtää; hänen paranemisensa edistyi nopeasti.
Kello yhden aikaan oli kukin paikallaan lautalla, joka oli sidottu kiinni rantaan. John Mangles oli järjestänyt aluksen oikealle puolelle Wilsonin hoidettavaksi jonkinlaisen airontapaisen, jonka oli määrä pitää lautan pois virrasta, ja hillitä sen ajelehtimista. Itse seisoi hän perässä arvellen voivansa ohjata ison perämelan avulla. Lady Helena ja Mary Grant olivat lautan keskellä Mulradyn luona, Glenarvan, majuri, Paganel ja Robert heidän ympärillään valmiina auttamaan.
— Onko selvä, Wilson? John Mangles kysyi matruusiltaan.
— On, kapteeni, Wilson vastasi tarttuen airoonsa voimakkaalla kädellä.
— Ole varuillasi ja pidä meidät pois virrasta.
John Mangles irrotti lautan ja survaisi sen Snowyn aalloille. Kaikki sujui hyvin noin parisenkymmentä metriä. Wilson yritti estää lauttaa joutumasta virtaan. Mutta pian olivat pyörteet temmanneet lautan, joka kääntyi ympäri airon tai peräsimen voimatta pitää sitä oikeassa suunnassa. Ponnistuksistaan huolimatta Wilson ja John Mangles olivat heti täysin päinvastaisessa asennossa kuin piti, mikä teki airojen käyttämisen mahdottomaksi.
Täytyi alistua kohtaloon. Ei ollut mitään keinoa suoristaa lautan kieppuvaa kulkua. Se pyöri ympäri huimaavaa vauhtia ja meni virran mukana. John Mangles seisoi kalpeana hampaitaan purren ja katseli kuohuvaa vettä.
Tällä välin oli lautta saapunut keskelle Snowya. Se oli silloin noin kilometrin verran alempana lähtökohtaansa. Siellä virta oli tavattoman väkevä, ja kun se rikkoi pyörteet, lautta hiukan vakavoitui.
John ja Wilson tarttuivat airoihinsa, ja heidän onnistui suunnata alusta viistoon. Seurauksena oli, että päästiin lähemmäksi vasenta rantaa. Ei oltu siitä enää kuin vajaan sadan metrin päässä, kun Wilsonin airo äkkiä katkesi. Lautta, jossa ei enää ollut voimaa, joutui virran valtaan. John yritti estää sitä melansa katkeamisen uhalla. Wilson, jonka kädet olivat verillä, riensi auttamaan häntä.
Vihdoin yritys onnistui, ja yli puoli tuntia kestäneen matkan jälkeen lautta törmäsi jyrkkään rantaan. Tärähdys oli ankara, tukit irtautuivat, köydet katkesivat, vesi tuli kohisten sisälle. Matkustajat ehtivät vain tarttua kiinni rannan pensaisiin ja siepata mukaansa Mulradyn ja puoliksi kastuneet naiset. Lyhyesti sanoen, kaikki pelastuivat, mutta suurin osa eväitä ja aseet, majurin kivääriä lukuunottamatta, menivät menojaan lautan rippeiden mukana.
Joen yli oli päästy. Retkikunta oli jokseenkin ilman varusteita viidenkymmenen kilometrin päässä Delegetestä, keskellä Victorian maakunnan rajan tuntemattomia erämaita. Siellä ei ole uudisasukkaita eikä karjankasvattajia, sillä tämä seutu on asumatonta, lukuunottamatta ehkä julmia ja rosvoilevia varkaita.
Päätettiin viipymättä lähteä eteenpäin. Mulrady huomasi hyvin olevansa esteenä; hän pyysi saada vaikkapa yksikseen jäädä odottamaan apua Delegetestä.
Glenarvan ei suostunut. Hän ei voinut ehtiä Delegeteen ennen kolmea päivää ja rannikolle ennen viittä, siis vasta 26. päivänä tammikuuta. Ja Duncan oli 16. päivänä lähtenyt Melbournesta. Mitäpä hänelle nyt merkitsi muutaman tunnin viivytys?
— Ei, ystäväni, hän sanoi. — Minä en jätä ketään. Tehkäämme paarit, ja me kannamme sinua vuoron perään.
Paarit tehtiin kumipuun oksista, ja Mulrady sijoitettiin niihin, tahtoi tai ei. Glenarvan halusi olla ensimmäisenä kantamassa matruusiansa. Hän tarttui paareihin yhdestä päästä, Wilson toisesta, ja niin lähdettiin taivaltamaan.
Mikä surkea näky ja kuinka huonosti olikaan päättynyt tämä niin hyvin alkanut retki! Ei oltu enää etsimässsä Harry Grantia. Tämä mannermaa, jossa hän ei ollut eikä koskaan käynytkään, uhkasi tuhota hänen etsijänsä. Ja kun hänen rohkeat maanmiehensä saapuisivat Australian rannalle, he eivät tapaisi siellä edes Duncania päästäkseen takaisin isänmaahansa!
Ensimmäinen päivä marssittiin äänettöminä ja vaivalloisesti. Joka kymmenes minuutti vaihdettiin paarien kantajia. Kaikki matruusin toverit alistuivat nurkumatta tähän vaivaan, jota ankara kuumuus vielä suurensi.
Iltaan mennessä oli päästy ainoastaan kahdeksan kilometriä ja leiriydyttiin erääseen kumipuulehtoon. Haaksirikosta pelastuneet muonan jäännökset syötiin ilta-ateriaksi. Tästedes oli luotettava vain majurin pyssyyn.
Yö oli huono. Alkoi sataa. Aika tuntui pitkältä päivännousuun. Lähdettiin taas liikkeelle. Majuri ei saanut tilaisuutta ampua ainoatakaan laukausta. Tämä surkea seutu oli erämaatakin autiompi, kun ei ollut edes eläimiä.
Onneksi Robert löysi trapinpesän ja siinä kymmenkunta suurta munaa, jotka Olbinett kypsensi kuumassa tuhkassa. Tämä sekä hiukkanen erään rotkon pohjalta löydettyä paisuruohoa oli koko aamiainen 22. päivänä tammikuuta.
Kulku kävi nyt tavattoman hankalaksi. Hietakentillä kasvoi "spinifexiä", piikkistä ruohoa, jota Melbournessa sanotaan piikkisiaksi. Se repi vaatteet rikki ja sääret verille. Uljaat naiset eivät kuitenkaan valittaneet; he kävelivät urheasti esimerkkiä antaen ja rohkaisten toinen toistaan sanalla tai katseella.
Illalla pysähdyttiin Bulla-Bulla-vuoren juurelle Jungalla-puron reunalle. Illallinen olisi ollut laiha, ellei MacNabbs olisi vihdoin saanut ammutuksi suurta rottaa, jonka tieteellinen nimi on "mus conditor" ja joka on ravintorikas. Olbinett paistoi sen, ja se olisi maistunut mainettaan vielä paremmalta, jos se olisi ollut lampaan kokoinen. Piti kuitenkin tyytyä. Se kalvettiin luita myöten.
Tammikuun 23. päivänä retkeilijät lähtivät taipaleelle väsyneinä, mutta yhä tarmokkaina. Kierrettyään vuorenjuuren he vaelsivat pitkien kenttien yli, joiden ruoho tuntui olevan valaskalanpartaa, sotkuista piikkivyyhteä, teräväpiikkistä ryteikköä, missä tietä täytyi raivata milloin kirveellä, milloin tulella.
Tänä aamuna ei ollut puhettakaan aamiaisesta. Ei mikään voinut olla hedelmättömämpää kuin tämä kvartsiliuskeita täynnä oleva seutu. Nälän ohella myös jano alkoi vaivata ankarasti, ja polttava kuumuus lisäsi sen tuskaa. Glenarvan seurueineen ei päässyt etenemään kilometriäkään tunnissa; ja jos tätä veden ja ravinnon puutetta jatkuisi iltaan, he kaatuisivat kesken matkan enää nousematta.
Mutta kun ihmiseltä puuttuu kaikki, kun hän katsoo olevansa täysin avuton, kun hän ajattelee hetkensä tulleen, silloin ilmestyy kaitselmuksen käsi.
Juotavaa tarjosivat kannukasvit, mainiota nestettä täynnä olevat pikarintapaiset, joita riippui korallimaisten pensaiden oksilla. Kaikki virkistivät itseään ja tunsivat elpyvänsä.
Ruoka oli samaa, joka elättää alkuasukkaita, kun riistaa, hyönteisiä ja käärmeitä ei ole. Paganel löysi erään puron kuivuneesta uomasta kasvin, jonka erinomaisia ominaisuuksia muuan hänen toverinsa Maantieteellisessä seurassa oli hänelle usein kuvannut.
Se oli "nardu", marsileaceae-heimoon kuuluva salasiittiö, sama, joka pitensi Burken ja Kingin elämää sisämaan autiomailla. Sen apilaa muistuttavien lehtien alla oli kuivia itiöitä. Nämä pavun kokoiset itiöt rikottiin kahden kiven välissä, ja niistä saatiin jonkinlaista jauhoa. Siitä tehtiin karheata leipää, joka tyynnytti nälän tuskan. Olbinett keräsi sitä ison joukon, joten ravinto oli turvattu useaksi päiväksi.
Seuraavana eli 24. päivänä Mulrady käveli osan matkaa itse. Hänen haavansa oli kokonaan arpeutunut. Delegeten kaupunki oli vain kuudentoista kilometrin päässä, ja illalla leiriydyttiin 149° pituusasteen kohdalla Uuden Etelä-Walesin rajalla.
Jo muutaman tunnin oli satanut läpitunkevaa vihmasadetta. Ei olisi ollut mitään suojaa, ellei John Mangles olisi sattumalta löytänyt hyljättyä ja heikkokuntoista halonhakkaajahökkeliä. Täytyi siis tyytyä tähän kurjaan, oksista ja oljista tehtyyn kojuun. Wilson halusi sytyttää tulen paistaakseen narduleipää ja keräsi maasta kuivia risuja. Mutta kun ne piti sytyttää, se ei onnistunut. Niiden sisältämä suuri alunamäärä teki ne palamattomiksi. Ne olivat sitä palamatonta puuta, jonka Paganel oli maininnut merkillisessä luettelossaan Australian tuotteista.
Täytyi siis olla ilman tulta ja samoin ilman leipää ja nukkua märissä vaatteissa, korkeissa puissa piileksivien naurulintujen ikään kuin pilkatessa onnettomia matkustajia.
Glenarvan oli kuitenkin lähellä kärsimystensä loppua. Nyt olikin jo aika. Molemmat nuoret naiset ponnistelivat sankarillisesti, mutta heidän voimansa vähenivät joka tunti. He laahustivat, he eivät enää kävelleet.
Seuraavana päivänä noustiin auringon sarastaessa. Kello yksitoista tuli näkyviin Delegete Wellesleyn kreivikunnassa, kahdeksankymmenen kilometrin päässä Twofoldista.
Siellä saatiin pian kulkuneuvot. Ja tuntiessaan olevansa niin lähellä rantaa Glenarvan alkoi jälleen toivoa. Jos Duncan oli hiukankin myöhästynyt, ehkäpä hän ehtisi perille ennen sen tuloa. Vuorokauden kuluttua hän olisi lahden rannalla!
Virkistävän aterian jälkeen lähtivät retkeläiset viiden vireän hevosen vetämissä postivaunuissa Delegetestä.
Ruhtinaallisen juomarahan toivossa innostuneina ajajat antoivat vaunujen mennä hyvää tietä pitkin huimaa vauhtia. He eivät käyttäneet kuin pari minuuttia hevosten vaihtoon joka kuudentoista kilometrin päässä. Tuntui kuin Glenarvan olisi saanut heihin samaa intoa, joka hänessä itsessään hehkui.
Koko päivä kiidettiin näin kymmenen kilometriä tunnissa, koko yö samoin.
Seuraavana päivänä auringon noustessa maininkien kohina ilmoitti Tyynen valtameren olevan lähellä. Täytyi ajaa lahden ympäri, jotta päästiin 37. asteen kohdalle, juuri sille paikalle, missä Tom Austinin oli määrä odottaa retkeläisten saapumista.
Kun meri näkyi, kaikkien katseet kääntyivät ulapalle tähystellen horisonttia. Oliko kaitselmuksen ihmeellisestä sattumasta Duncan siellä purjehtien pitkin rannikkoa, kuten taannoin Cap Corrientesin kohdalla Argentiinan rannikolla?
Ei nähty mitään. Taivas ja vesi yhtyivät näköpiirin rajalla. Ei ainoatakaan purjetta valtameren pinnalla.
Yksi toivo oli vielä jäljellä. Kenties Tom Austin oli katsonut olevan syytä laskea ankkuriin Twofold-lahteen, sillä meri aaltoili hurjasti eikä alus voi tällaisilla rannikoilla tuntea oloaan turvalliseksi.
— Edeniin! Glenarvan määräsi.
Vaunut kääntyivät heti oikealla pitkin lahden rantaa kiertävää tietä, kahdeksan kilometrin päässä sijaitsevaa pientä Edenin kaupunkia kohti.
Ajajat pysäyttivät lähelle majakkkaa, joka on sataman suulla. Ulkosatamassa oli muutamia laivoja ankkurissa, mutta yhdenkään mastossa ei liehunut Malcolmin lippu.
Glenarvan, John Mangles, Paganel astuivat ajoneuvoista maahan ja menivät tulliin, tiedustellen virkamiehiltä viime päivinä saapuneita laivoja. Yhtään laivaa ei ollut saapunut satamaan viikon kuluessa.
— Ehkei hän ole lainkaan lähtenyt! huudahti Glenarvan, joka ihmissydämessä helposti tapahtuvasta käänteestä ei tahtonut enää antautua epätoivoon. — Kenties olemme saapuneet ennen häntä!
John Mangles pudisti päätään. Hän tunsi Tom Austinin. Hänen ensimmäinen perämiehensä ei koskaan olisi vitkastellut kymmentä päivää, kun käsky oli selvä.
— Minä tahdon tietää, kuinka on asianlaita, Glenarvan sanoi. —
Varmuus on aina epävarmuutta parempi.
Neljännestuntia myöhemmin oli lähetetty sähkösanoma Melbournen laivanvarustajien esimiehelle. Sitten retkeläiset lähtivät Victoria-hotelliin. Kello kaksi tuotiin lordi Glenarvanille sähkösanoma. Se oli kirjoitettu seuraavaan muotoon:
"Lordi Glenarvan, Eden, Twofold Bay
Duncan lähtenyt 18. päivänä tätä kuuta tuntemattomaan suuntaan.
J. Andrew."
Sähkösanoma putosi Glenarvanin käsistä.
Ei epäilystäkään! Kunniallinen skotlantilainen huvipursi oli Ben Joycen käsissä merirosvolaivana.
Näin päättyi tämä niin suotuisin entein alkanut retki Australian halki. Kapteeni Grantin ja haaksirikkoisten jäljet näyttivät olevan auttamattomasti kadonneet; tämä epäonnistuminen oli maksanut kokonaisen laivaväen hengen; lordi Glenarvan oli joutunut tappiolle taistelussaan, ja tämän urhean etsijän, jota yhteen liittoutuneet luonnonvoimat eivät olleet voineet pysähdyttää aavikoilla, oli ihmisten kataluus voittanut Australian mantereella.
VIITESELITYKSET:
[1] Venuksen kulku auringonkehrän editse tapahtui 1769. Tämä harvinainen ilmiö oli tähtitieteellisesti perin mielenkiintoinen; sen avulla saatettiin näet tarkoin määritellä auringon ja maan välinen etäisyys.
[2] Tavattoman ankaria, Intian valtamerellä puhaltavia tuulia. Niiden suunta ei ole pysyvä, vaan vaihtelee vuodenaikojen mukaan, ja tavallisesti ne ovat kesällä päinvastaisia kuin talvella.
[3] Ilmapuntarin normaalikorkeus on 760 millimetriä
[4] Lasissa on kemiallista seosta, joka muuttaa muotoaan tuulen suunnan ja ilmakehän sähkövarauksen mukaan.
[5] Merilaki kieltääkin kapteenia käyttämästä tätä epätoivoista keinoa, jos toinen alus on tulossa sen perässä samaa reittiä myöten.
[6] Jacques Paganel tapasikin Stuartin Skotlantiin palattuaan, mutta ei saanut kauan nauttia tämän kuuluisan retkeilijän seurasta. Stuart kuoli 5. päivänä kesäkuuta 1866 eräässä vaatimattomassa talossa Nottingham-Hillissä.
[7] Toline, vietävä Echucaan, rautatiekantaja Jeffries Smithin huostassa. Rahti maksettu.
[8] On kuitenkin mahdollista, että siirtolaiset ovat erehtyneet. Kultaa sisältävät kerrostumat eivät todellisuudessa ole läheskään tyhjentyneet. Viimeisten tietojen mukaan Australiasta arvioidaan Victorian ja Uuden Walesin kultakentät viideksi miljoonaksi hehtaariksi; kultasuonia sisältävän kvartsin painon arvioidaan olevan suunnilleen 20.650 miljardia kiloa, ja niiden tyhjentämiseksi nykyisillä työvälineillä tarvittaisiin satatuhatta työmiestä kolmensadan vuoden aikana. Rahassa arvioidaan Australian sisältämä kultamäärä 664 miljardiksi 250 miljoonaksi frangiksi.
[9] Norfolkin saari on Australian itäpuolella; sinne hallitus siirtää rikoksen uusijoita ja parantumattomiksi katsottuja karkotusvankeja erikoisvalvontaan.
[10] Tämän ilmiön huomasi jo Drummond Australiassa sienissä, jotka näyttävät kuuluvan Agaricus olearicus-heimoon.
End of Project Gutenberg's Kapteeni Grantia etsimässä, by Jules Verne