— Oho, viisikymmentäkö? majuri lausui epäilevän näköisenä.
— Niin, MacNabbs, ainakin niin monta. Minä puhun nimittäin merenkulkijoista, jotka ovat tutkineet Australian rannikkoa keskellä tuntemattomilla vesillä purjehtimisen vaaroja, ja niistä retkeilijöistä, jotka ovat tunkeutuneet tämän laajan maan sisäosiin.
— Mutta viidessäkymmenessä on sentään kovin monta, majuri huomautti.
— On, mutta minä menen vielä pitemmälle, MacNabbs, maantieteilijä kivahti, kuten aina vastaväitteistä kiihtyneenä.
— Tehkää se, Paganel!
— Jos te ärsytätte minua, niin minä luettelen arvelematta nämä viisikymmentä nimeltä.
— No, no! majuri sanoi tyynesti. — Nuo tiedemiehet eivät sitten epäile mitään!
— Majuri, Paganel sanoi, — panetteko vetoon Purdey Moore &
Dickson-kiväärinne minun Secretan-kaukoputkeani vastaan?
— Miksen, Paganel, jos teitä huvittaa, MacNabbs vastasi.
— Hyvä on, majuri! tiedemies huudahti, — silloin tiedän kiväärin, jolla te ette enää ammu kauriita ettekä kettuja, ellen anna sitä teille lainaksi, kuten kuitenkin aina tulen kernaasti tekemään.
— Paganel, majuri vastasi vakavasti, — kun tarvitsette minun kaukoputkeani, se on aina käytettävissänne.
— Alkakaamme siis, Paganel lausui. — Hyvät naiset ja herrat, te olette tuomareita. Sinä, Robert, pidät kirjaa.
Lordi ja lady Glenarvan, Mary ja Robert, majuri ja John Mangles, joita kiista huvitti, valmistautuivat kuuntelemaan maantieteilijää. Koskihan se sitä paitsi Australiaa, jonne Duncan heitä juuri vei, joten sen historiaa ei olisi voinut kertoa sopivammalla hetkellä. Paganelia kehotettiin siis aloittamaan muistitaidon näytöksensä.
— Mnemosyne! hän huudahti, — muistin jumalatar, neitseellisten runotarten äiti, avusta uskollista ja palavaa palvelijaasi! Siitä on kaksisataa viisikymmentäkahdeksan vuotta, ystäväni, kun Australia vielä oli tuntematon. Uumoiltiin tosin suuren eteläisen mantereen olevan olemassa; kaksi teidän brittiläisen museonne kirjastossa säilytettyä karttaa, rakas Glenarvan, vuodelta 1550 mainitsevat Aasian eteläpuolella suuren maan, jota ne nimittävät Portugalin Suureksi Jaavaksi. Mutta näiden karttojen alkuperä ei ole kiistämätön. Siirryn siis seitsemännelletoista vuosisadalle, vuoteen 1606. Sinä vuonna eräs espanjalainen purjehtija, Quiros, löysi maan, jolle hän antoi nimeksi Australia de Espiritu Santo — Pyhän Hengen etelämaa. Muutamat tutkijat ovat väittäneet, että hän oli löytänyt Uusien Hebridien saaret eikä Australiaa. Minä en käy kiistelemään siitä. Merkitse muistiin tämä Quiros, Robert, ja siirtykäämme seuraavaan.
— Yksi, Robert sanoi.
— Samana vuonna jatkoi Luiz Vaz de Torres, joka komensi Quiroksen toista laivuetta, uusien maiden tutkimista kauemmas etelään. Mutta varsinaisen suuren löydön kunnia kuuluu hollantilaiselle Theodoric Hertogelle. Hän saapui Australian länsirannikolle 15:nnen leveysasteen kohdalla ja nimitti sen laivansa mukaan Eendrachtiksi. Hänen jälkeensä löytöretkeilijöiden lukumäärä lisääntyy nopeasti. Vuonna 1618 Zeachen löysi Arnheimin ja Diemenin maiden pohjoisrannan. Vuonna 1619 kulki Jean Edels pitkin länsirannikkoa ja antoi sille oman nimensä. Vuonna 1622 eteni Leuwin saman nimiseen niemeen saakka. Vuonna 1627 Nuitz ja Witt, toinen lännessä, toinen idässä, täydensivät edeltäjiensä löytöjä, ja heidän jälkeensä tuli kapteeni Carpenter, joka tunkeutui laivoillaan siihen laajaan poukamaan, jota vieläkin sanotaan Carpentaria-lahdeksi. Vihdoin, vuonna 1642, purjehti kuuluisa merenkulkija Tasman Van Diemenin saaren ympäri, jonka hän luuli kuuluvan mannermaahan, ja antoi sille Batavian kenraalikuvernöörin nimen, jonka jälkimaailma oikeudenmukaisesti on muuttanut Tasmaniaksi. Nyt oli purjehdittu Australian ympäri; tiedettiin, että sitä ympäröivät Tyynen valtameren ja Intian meren vedet, ja vuonna 1665, juuri siihen aikaan, jolloin hollantilaisten purjehtijoiden loistoaika oli loppumassa, annettiin tälle valtavalle Etelän saarelle nimeksi Uusi Hollanti, jota se kuitenkaan ei saanut pitää. Kuinka monta olen nyt maininnut?
— Kymmenen, Robert vastasi.
— Hyvä, Paganel jatkoi, — pannaan siihen risti, ja minä siirryn englantilaisiin. Vuonna 1686 saapui merirosvopäällikkö Williams Dampier, etelän vesillä kuuluisan merirosvon la Cötren veli, monien myötä- ja vastoinkäymisten jälkeen Cygnet-nimisellä laivalla Uuden Hollannin luoteisrannalle 16° 50' leveysasteen kohdalla; hän asettui yhteyteen alkuasukkaiden kanssa ja laati heidän tavoistaan, köyhyydestään ja älyllisestä tasostaan hyvin laajan kertomuksen. Hän palasi vuonna 1699 samaan lahteen, jossa Hertoge oli noussut maihin, ei enää rosvona, vaan kuninkaalliseen laivastoon kuuluvan Roebuck-nimisen aluksen päällikkönä. Siihen saakka Uuden Hollannin löydöllä ei kuitenkaan ollut muuta merkitystä kuin maantieteellisenä tosiasiana. Ei ajateltukaan siirtoloiden perustamista, eikä lähes kolmen neljännesvuosisadan aikana, vuodesta 1699 vuoteen 1770, yksikään purjehtija saapunut sinne. Mutta silloin saapui maailman kuuluisin merenkulkija, kapteeni Cook, ja pian avautui uusi maanosa Euroopan siirtolaisille. Kolmella mainiolla matkallaan James Cook kävi Uuden Hollannin maissa, ensimmäisen kerran 31. päivänä maaliskuuta 1770. Tehtyään Otaheitissa tarkkoja huomioita Venuksen kulusta auringon ohi[1] Cook lähti pienellä Endeavour-nimisellä laivallaan länteen Tyynen valtameren yli. Löydettyään Uuden Seelannin hän saapui erääseen Australian länsirannikon lahdelmaan, jonka hän katsoi niin rikkaaksi uusista kasvilajeista, että antoi sille Botany-Bayn nimen, joka sillä vieläkin on. Millä tavalla hän oli tekemisissä puoliksi eläimellisten alkuasukasten kanssa, siinä ei ole paljonkaan mielenkiintoista. Hän jatkoi matkaansa pohjoiseen, ja 16:nnen leveysasteen kohdalla, lähellä Kap Tribulationia, tarttui Endeavour koralliriutalle, kolmenkymmenen kilometrin päässä rannasta. Uppoamisen vaara oli mitä suurin. Elintarvikkeet ja kanuunat heitettiin mereen, ja seuraavana yönä nosti nousuvesi irti keventyneen aluksen, joka pysyi pinnalla sen sattuman avulla, että reikään jäänyt korallikappale esti vuodon pääsemästä ylivoimaiseksi. Cook pääsi laivallaan pieneen lahteen, johon laskeva joki sai Endeavourin nimen. Laivan korjaus kesti kolme kuukautta, ja englantilaiset yrittivät tällä välin asettua hyödylliseen yhteyteen alkuasukasten kanssa; mutta se ei sanottavasti onnistunut, ja he lähtivät purjehtimaan edelleen. Endeavour jatkoi matkaansa pohjoiseen. Cook halusi tietää, onko Uuden Guinean ja Uuden Hollannin välillä salmea; uusien vaarojen jälkeen, jolloin hänen aluksensa oli sen seitsemän kertaa uppoamaisillaan, hän löysi kauas lounaaseen levenevän meren. Salmi oli olemassa. Sen läpi purjehdittiin. Cook nousi maihin eräälle pienelle saarelle ja otti Englannin nimessä haltuunsa koko tutkimansa pitkän rannikkoalueen ja antoi sille nimeksi Uusi Etelä-Wales. Kolme vuotta myöhemmin tällä rohkealla merenkulkijalla oli komennossaan kaksi laivaa Adventure ja Resolution; kapteeni Furneaux lähti Adventurella tutkimaan Van Diemenin maan rannikoita ja palasi siinä uskossa, että ne kuuluivat Uuteen Hollantiin. Vasta vuonna 1777, kolmannella matkallaan, Cook ankkuroi Resolution- ja Discovery laivoillaan Adventure-lahdessa Van Diemenin maan rannikolla, ja sieltä lähdettyään hän sitten, muutamia kuukausia myöhemmin, kohtasi kuolemansa Sandwich-saarilla.
— Hän oli suuri mies, Glenarvan sanoi.
— Kuuluisin merimies, mitä milloinkaan on ollut. Hänen mukanaan ollut Banks ehdotti sitten Englannin hallitukselle rangaistussiirtolan perustamista Botany-Bayhin. Hänen jälkeensä tänne riensi purjehtijoita kaikista maista. Viimeisessä Laperouselta saadussa kirjeessä, joka oli päivätty Botany-Bayssa 7. päivänä helmikuuta 1787, tämä onneton merimies ilmoitti aikomuksenaan olevan tutkia Carpentaria-lahti ja koko Uuden Hollannin rannikko Van Diemenin maahan saakka. Hän lähti, mutta jäi sille tielleen. Vuonna 1788 kapteeni Philipp perusti Port Jacksoniin ensimmäisen englantilaisen siirtokunnan. Vuonna 1791 Vancouver suoritti huomattavia tutkimuksia uuden maanosan etelärannoilla. Vuonna 1792 Laperousea etsimään lähetetty d'Entrecasteaux purjehti Uuden Hollannin länsi- ja eteläpuolella löytäen tuntemattomia saaria matkallaan. Vuosina 1795 ja 1797 kaksi nuorta miestä, Flinders ja Bass jatkoivat rohkeasti etelänrannikoiden tutkimista kahden ja puolen metrin veneellä ja vuonna 1797 Bass kulki Van Diemenin maan ja Uuden Hollannin välillä sen salmen läpi, joka on saanut nimensä hänen mukaansa. Samana vuonna teki Amsterdamin saaren löytäjä Vlaming tutkimuksia itäpuolella Swan-River-nimistä jokea, jossa uiskenteli mitä kauneimpia mustia joutsenia. Flinders taas jatkoi vuonna 1801 omaperäisiä tutkimuksiaan ja kohtasi 138° 58' pituus- ja 35° 40' leveysasteella Encounter-Bayssa Geographen ja Naturalisten, kaksi ranskalaista laivaa, joita komensivat kapteenit Baudin ja Hamelin.
— Ah, kapteeni Baudinko? majuri kysyi.
— Niin! Miksi tämä huudahdus? Paganel kysyi.
— Muuten vain. Älkää siitä huoliko; jatkakaa, rakas Paganel!
— Minä jatkan siis lisäämällä näiden purjehtijain joukkoon kapteeni Kingin, joka vuodesta 1817 vuoteen 1822 täydensi Uuden Hollannin rannikoiden tuntemusta kääntöpiirien välisellä alueella.
— Nyt on kaksikymmentäneljä nimeä, Robert sanoi.
— Hyvä, Paganel vastasi, — minulla on jo puolet majurin pyssystä. Ja nyt lueteltuani merenkulkijat siirtykäämme mannermaan tutkijoihin.
— Mainiota, herra Paganel, lady Helena lausui. — Täytyy myöntää, että teillä on hämmästyttävä muisti.
— Mikä on perin merkillistä, Glenarvan lisäsi, — miehellä, joka…
— On niin hajamielinen, Paganel riensi jatkamaan. — Kas, minä muistan vain aikamääriä ja tapahtumia. Siinä kaikki.
— Kaksikymmentäneljä, Robert toisti.
— No, kaksikymmentäviisi, luutnantti Daws. Se tapahtui vuonna 1789, vuotta Port Jacksonin siirtolan perustamisen jälkeen. Uuden maanosan ympäri oli kuljettu; mutta mitä se sisälsi, sitä ei kukaan osannut sanoa. Pitkin itärannan suuntaa kulkeva pitkä vuorijono näytti kokonaan estävän pääsyn sisämaahan. Yhdeksän päivämatkan jälkeen oli luutnantti Dawsin pakko kääntyä ja palata Port Jacksoniin. Samana vuonna kapteeni Tench yritti saman vuorijonon yli, mutta onnistumatta. Nämä molemmat epäonnistuneet yritykset pidättivät löytöretkeilijöitä kolme vuotta ryhtymästä uudelleen tähän vaikeaan yritykseen. Vuonna 1792 siinä epäonnistui vielä eversti Paterson, rohkea afrikkalainen löytöretkeilijä. Seuraavana vuonna kulki tavallinen Englannin laivaston aliupseeri, uljas Hawkins, neljättäkymmentä kilometriä yli sen linjan, jota pitemmälle hänen edeltäjänsä eivät olleet päässeet. Kahdeksantoista vuoden ajalta ei minulla sitten ole mainittavana kuin kaksi nimeä, äsken mainittu kuuluisa purjehtija Bass ja herra Bareiller, eräs siirtokunnan insinööri, jotka eivät onnistuneet edeltäjiään paremmin, ja niin joudun vuoteen 1813, jolloin vihdoinkin löydettiin ylitysreitti Sydneyn länsipuolella. Kuvernööri Macquarie suoritti uskalletun matkan 1815, ja Bathurstin kaupunki perustettiin Sinivuorten toiselle puolelle. Siitä lähtien Throsby vuonna 1819, Oxley, joka samosi maata noin viisisataa kilometriä, Howel ja Hune, joiden lähtökohtana oli juuri Twofold-Bay, missä 37. leveysaste kulkee, ja kapteeni Sturt, joka vuosina 1829 ja 1830 tutki Darlingin ja Murrayn virrat, rikastuttivat maantiedettä uusilla tiedoilla ja edistivät siirtokuntien kehittymistä.
— Kolmekymmentäkuusi, Robert sanoi.
— Mainiota! Minä olen voiton puolella, Paganel vastasi. — Minun on mainittava vielä Eyre ja Leichardt, jotka vuosina 1840 ja 1841 tutkivat osan maata; Sturt, vuonna 1845; Gregoryn veljekset ja Helpmann, vuonna 1846 Australian länsiosassa; Kennedy, vuonna 1847, Victoria-joella ja vuonna 1848 Pohjois-Australiassa; Gregory vuonna 1852; Austin, vuonna 1854; Gregoryn veljekset vuodesta 1855 vuoteen 1858 maan luoteisosassa; Babbage, Torrens-järvestä Eyre-järveen; ja niin tulen vihdoin Australian aikakirjoissa kuuluisaan matkailijaan, Stuartiin, joka teki kolme rohkeaa matkaa halki maanosan. Hänen ensimmäinen retkensä sisämaahan tapahtui vuonna 1860. Tuonnempana kerron, jos haluatte, kuinka Australian halki kuljettiin neljä kertaa etelästä pohjoiseen. Nyt rajoitun vain päättämään tämän pitkän nimiluettelon ja vuosilta 1860-1862 lisään tieteen niin uljaiden tienraivaajien joukkoon vielä Dempsterin veljekset, Clarksonin ja Harperin, Burben ja Willsin, Neilsonin, Walkerin, Landsboroughin, Mackinleyn, Howitin…
— Viisikymmentäkuusi! Robert huudahti.
— Hyvä majuri, Paganel jatkoi, — minä annan teille kaupanpäällisiä, sillä enhän ole vielä maininnut Duperreytä, en Bougainvilleä, en Fitz Royta, en Wickamia, en Stokesia…
— Riittää, majuri huusi, lukumäärän masentamana.
— En Perouta enkä Quoyta, Paganel jatkoi kuin pikajuna, — enkä
Bennettiä, enkä Cuninghamia, enkä Nutchelliä, en Tiersiä…
— Armoa!
— Enkä Dixonia, en Streleskyä, en Reidiä, en Wilkesiä, en
Mitchelliä…
— Lopettakaa, Paganel, pyysi Glenarvan, joka nauroi katketakseen, — älkää musertako MacNabbs-parkaa. Olkaa jalomielinen! Hän tunnustaa itsensä voitetuksi.
— Entä hänen pyssynsä? maantieteilijä kysyi voitonriemuisena.
— Se on teidän, Paganel, majuri vastasi, — ja minä muistelen sitä haikeana. Mutta onhan teillä muisti, jolla voi voittaa kokonaisen asevaraston.
— On varmaan mahdotonta tuntea Australiaa paremmin, lady Helena sanoi.
— Ei vähäisintäkään nimeä, ei vähäisintäkään tapahtumaa…
— No, eikö vähäisintäkään tapahtumaa? majuri sanoi päätään pudistaen.
— Häh? Mikä se on, MacNabbs, Paganel huudahti.
— Minä sanoin, että ehkä eivät sentään aivan kaikki Australian löytöä koskevat seikat ole teille tuttuja.
— Esimerkiksi? Paganel lausui ylevän ylpeänä.
— Ja jos mainitsisin teille yhden, jota ette tietäisi, annatteko takaisin pyssyni? MacNabbs kysyi.
— Heti paikalla, majuri!
— Sovittu kauppa?
— Sovittu.
— Hyvä. Tiedättekö te, Paganel, minkä vuoksi Australia ei kuulu
Ranskalle?
— No niin, minusta tuntuu…
— Tai ainakin, mitä englantilaiset sanovat syyksi siihen?
— En, majuri, Paganel vastasi levottoman näköisenä.
— Yksinkertaisesti sen vuoksi, että kapteeni Baudin, joka ei kuitenkaan ollut arkalasta kotoisin, pelästyi vuonna 1802 australialaisten sammakoiden kurnutusta niin, että hän mahdollisimman nopeasti nosti ankkurin ja lähti tiehensä eikä sen koommin palannut.
— Mitä! tiedemies huudahti. — Puhutaanko Englannissa sellaista? Mutta sehän on huonoa pilaa!
— Perin huonoa, myönnän sen, majuri vastasi, — mutta se on
Englannissa historiaa.
— Se on roskaa! isänmaallinen tiedemies huudahti. — Oikeinko sellaista puhutaan vakavasti?
— Minun on pakko myöntää, rakas Paganel, vastasi lordi Glenarvan keskeltä yleistä naurua. — Ettekö tosiaan tiennyt tätä?
— En lainkaan. Mutta minä panen vastalauseeni. Englantilaisethan sanovat meitä sammakonsyöjiksi! Eikä tavallisesti sitä pelätä, mitä syödään.
— Mutta niin kuitenkin sanotaan, Paganel, majuri vastasi vaatimattomasti hymyillen.
Ja tällä tavoin jäi mainio Purdey Moore & Dickson -kivääri majuri
MacNabbsin omaisuudeksi.
INTIAN VALTAMEREN MYRSKYT.
Kaksi päivää tämän keskustelun jälkeen ilmoitti John Mangles keskipäivämerkintänsä tehtyään, että Duncan oli 113° 37' pituuspiirillä. Matkustajat tutkivat karttaa ja huomasivat suureksi mielihyväkseen, että enää tuskin viisi astetta erotti heidät Kap Bernouillista. Tämän ja d'Entrecasteauxin niemen välillä on Australian rannikko kaaren muotoinen, jonka jänteenä on 37. leveysaste. Jos Duncan olisi kulkenut päiväntasaajaa kohti, se olisi hyvin pian saanut näkyviinsä Kap Chathamin, joka oli siitä noin kahdensadan kilometrin päässä pohjoiseen. Nyt se purjehti siinä Intian meren osassa, joka on Australian mantereen suojassa.
Niinpä voitiin toivoa, että neljän päivän kuluttua Kap Bernouilli alkaisi näkyä.
Länsituuli oli siihen saakka suosinut laivan kulkua: mutta muutamia päiviä sitten se oli alkanut heiketä ja vähitellen tyyntyi. Joulukuun 13. päivänä se taukosi kokonaan, ja veltot purjeet riippuivat pitkin mastoja.
Ilman voimakasta potkuriaan Duncan olisi ollut valtameren tyynen ulapan vankina.
Tätä säätä saattoi kestää kuinka kauan tahansa. Illalla Glenarvan keskusteli tästä asiasta John Manglesin kanssa. Nuori kapteeni, joka näki hiilisäiliöittensä tyhjenevän, näytti olevan hyvin huonolla tuulella tästä tuulettomuudesta. Hän oli nostattanut ylös kaikki mahdolliset purjeet, jopa sivu- ja haruspurjeetkin, käyttääkseen hyväkseen pienintäkin tuulahdusta; mutta, kuten matruusit sanoivat, tuulta ei ollut edes yhtä lakintäyttä.
— Mutta, Glenarvan sanoi, — eihän meillä kuitenkaan ole liikoja valittamista, parempihan on tyven kuin vastatuuli.
— Siinä kyllä olette oikeassa, Mylord, John Mangles vastasi, — mutta juuri nämä äkilliset tyvenet ovat ilmanmuutoksen oireita. Ja siitä minä olen levoton; me purjehdimme monsuunien[2] rajalla, jotka raivoavat koillisesta päin lokakuusta huhtikuuhun, ja jos joudumme hiukankin kokemaan niitä, hidastuu matkamme tuntuvasti.
— Entä sitten, John? Jos sattuu vastoinkäyminen, siihen täytyy alistua. Sehän merkitsisi korkeintaan vain hiukan matkan hidastumista.
— Niin, ellei myrsky puutu asiaan.
— Pelkäättekö sään huonontuvan? Glenarvan kysyi tarkastellen taivasta, joka kuitenkin horisontista sen laelle saakka oli ihan pilvetön.
— Pelkään, kapteeni vastasi, — minä sanon sen teille, mylord, mutta en tahtoisi säikyttää lady Glenarvania ja neiti Grantia.
— Siinä teette viisaasti. Kuinka asia on?
— On varmoja rajuilman oireita. Älkää luottako taivaan selkeyteen, mylord. Ei mikään ole pettävämpää. Jo kaksi päivää on ilmapuntari laskenut huolestuttavasti; se osoittaa tällä hetkellä seitsemänsataakolmekymmentä ja yhdeksän kymmenesosaa millimetriä.[3] Se on merkki, jota en voi olla ottamatta huomioon. Minä pelkään näet erikoisesti etelämeren myrskyjä, sillä olen ennenkin kamppaillut niiden kanssa. Etelänavan suunnattomilla jäätiköillä tiivistyneet höyryt aiheuttavat äärimmäisen voimakasta ilmanpainetta. Siitä aiheutuu napa- ja päiväntasaajatuulten taistelu, joka panee liikkeelle syklonit, tornaadot ja muut hirmumyrskyt, joita vastaan yksikään laiva ei kamppaile vaurioita saamatta.
— John, Glenarvan vastasi, — Duncan on tukeva alus ja sen kapteeni taitava merimies. Antaa myrskyn tulla, me pystymme puolustautumaan.
Kertoessaan nämä huolensa John Mangles noudatti merimiesvaistoaan. Hän oli etevä weather-wise, kuten englantilaiset nimittävät sääprofeettaa. Ilmapuntarin yhtämittainen laskeminen sai hänet ryhtymään kaikkiin varokeinoihin laivallaan.
Hän odotti ankaraa myrskyä, vaikka taivas ei sitä vielä ennustanut; mutta hänen erehtymätön ilmapuntarinsa ei voinut erehtyä; ilmavirrat liikkuvat niissä paikoissa, joissa ilmapuntari on korkealla, niitä kohti, missä se laskee; mitä lähempänä toisiaan nämä kohdat ovat, sitä nopeammin palautuu tasapaino ilmakerroksissa ja sitä suurempi on tuulen nopeus.
John jäi kannelle koko yöksi. Noin kello yhdentoista aikaan taivas alkoi tummeta etelässä. John komensi kaikki miehensä mastoihin korjaamaan pikkupurjeita; hän jätti vain keulapurjeen, emäpurjeen, latvapurjeen ja haruspurjeet. Puolenyön tienoilla tuuli yltyi. Se kävi pian melko navakaksi, niin että ilmahiukkaset kiitivät kymmenen metriä sekunnissa. Mastojen ryske, köysien kitinä, purjeiden natina, hytinseinien pauke kertoi matkustajille, mitä he eivät vielä tienneet. Paganel, Glenarvan, majuri ja Robert nousivat kannelle sekä uteliaisuudesta että ollakseen apuna. Taivaalla, joka äsken oli ollut sees ja tähtikirkas, vyöryi paksuja pilviä, ja niiden välissä oli leopardin turkin tapaan pilkullisia juovia.
— Myrsky? Glenarvan kysyi ykskantaan John Manglesilta.
— Ei vielä, mutta pian, kapteeni vastasi.
Samalla hän antoi käskyn reivata latvapurjetta. Matruusit kiipesivät ylös tuulen päältä ja saivat suurella vaivalla purjeen pintaa pienennetyksi kiinnittämällä sen reiviköysistä alaslaskettuun raakapuuhun. John Mangles halusi muuten pitää mahdollisimman paljon purjeita tukeakseen alusta ja lievittääkseen sen keinahtelua.
Näiden varotoimien jälkeen hän antoi Tom Austinille ja toiselle perämiehelle määräyksiä myrskyn puhkeamisen varalta, joka ei enää voinut viipyä kauan. Veneiden köysiä ja kaikkia surrausköysiä lujitettiin. Kanuunan tukipuita vahvistettiin. Vantit ja partuunit kiristettiin. Luukut tiivistettiin. Taistelua johtavana upseerina John ei poistunut kannelta, vaan yritti komentosillalta temmata myrskyiseltä taivaalta sen salaisuudet.
Nyt oli ilmapuntari laskenut seitsemäänsataanviiteen millimetriin, mikä on perin harvinaista, ja myrskylasi[4] osoitti myrskyä.
Kello oli yksi yöllä. Lady Helena ja neiti Grant, joita myrsky pahoin heitteli kajuutassaan, yrittivät tulla kannelle. Tuulen nopeus oli silloin kaksikymmentäviisi metriä sekunnissa. Se vinkui köysistössä huimasti. Nämä viulunkielten kaltaiset metallijänteet soivat kuin ne olisi kiristetty jollakin jättiläisjousella nopeasti värisemään; hihnapyörät kalskahtelivat vastakkain; purjeköydet kitisivät rosoisissa uurroksissaan kimeästi, purjeet paukahtelivat kuin kanuunanlaukaukset; aallot hyökkäsivät valtavan suurina päin alusta, joka kellui niiden vaahtoharjoilla kuin kuningaskalastaja.
Kun kapteeni John huomasi naismatkustajat, hän kiiruhti heidän luokseen ja pyysi heitä palaamaan kannen alle; laineita pärskyi jo yli laidan ja vesi saattoi minä hetkenä hyvänsä syöksähtää yli koko kannen. Luonnonvoimien jyminä oli niin kova, että lady Helenan oli vaikea kuulla kapteenin puhetta.
— Eihän ole mitään vaaraa? hän sai kuitenkin eräänä välihetkenä kysytyksi.
— Ei, mylady, John Mangles vastasi, — mutta te ette voi jäädä kannelle ettekä te, neiti Mary.
Lady Glenarvan ja neiti Grant eivät vastustaneet tätä pyynnön muodossa annettua käskyä, vaan palasivat alas juuri kun eräs perän yli syöksyvä aalto sai heidän hyttiensä ikkunat tärisemään. Samalla kävi myrsky kahta ankarammaksi; mastot taipuivat purjeiden painosta, ja alus tuntui nousevan irti aalloista.
— Nostakaa keulapurje! John Mangles huusi, — alas latvapurje ja haruspurjeet!
Matruusit riensivät paikoilleen; laskunuoria hellitettiin, nostonuoria kiristettiin, haruspurjeet vedettiin alas kohinalla, joka voitti myrskynkin mylvinän, ja Duncan, jonka piippu oksenteli sakean mustaa savua, pieksi epätasaisesti merta potkurinsa tuon tuostakin vedestä kohoavilla siivillä.
Glenarvan, majuri, Paganel ja Robert katselivat kauhunsekaisella ihailulla tätä Duncanin taistelua merta vastaan; he pitelivät lujasti kiinni varppeiden vaarnoista, voimatta vaihtaa sanaakaan keskenään, ja tähystivät myrskylintujen pahaenteisiä parvia, joita lensi tällaisessa hirmumyrskyssä.
Äkkiä kuului huumaavaa sihinää yli myrskyn metelin. Höyry syöksyi ulos, ei varaventtiilistä, vaan kattilan läppien kautta; hätäpilli huusi kimeästi; alus kallistui pelottavasti, ja peräsimessä seisovan Wilsonin paiskasi odottamaton aalto nurin. Duncan kääntyi kyljittäin aaltoihin eikä enää totellut peräsintä.
— Mikä nyt on? John Mangles huusi ja riensi komentosillalle.
— Laiva kallistuu! Tom Austin vastasi.
— Onko peräsin rikki?
— Kone on hajonnut! kuului koneenkäyttäjän huuto.
John kiiruhti konehuoneeseen heittäytyen portaita alas. Se oli höyrystä sakeana; männät eivät liikkuneet sylintereissä eivätkä siis pyörittäneet akselia. Nähdessään kaikki ponnistukset turhiksi ja peläten pannujen räjähtävän koneenkäyttäjä riensi sulkemaan höyryn tuloputken ja päästämään höyryä ulos toista putkea myöten.
— Mitä tämä oikein merkitsee? kapteeni kysyi.
— Potkuri on rikki tai juuttunut kiinni, koneenkäyttäjä vastasi, — se ei toimi.
— Voiko sen saada taas liikkeelle?
— Mahdotonta.
Nyt ei ollut aikaa yrittää korjata tätä vauriota; tilanne oli auttamaton; potkuri ei toiminut, ja höyry, joka ei voinut liikuttaa mäntää, tunkeutui ulos läppien kautta. Johnin täytyi siis jälleen turvautua purjeisiin ja etsiä apua samalta tuulelta, joka oli hänen vaarallisin vihollisensa.
Hän nousi kannelle ja selitti tilanteen parilla sanalla lordi Glenarvanille; sitten hän vaati tätä muiden matkustajien kanssa menemään kajuuttaan. Glenarvan tahtoi jäädä kannelle.
— Ei, mylord, John Mangles vastasi päättävästi, — minun täytyy olla täällä yksin miehistöni kanssa. Menkää hyttiinne! Laiva voi kallistua entistä pahemmin ja laineet pyyhkäistä teidät armottomasti mereen.
— Mutta me voimme auttaa…
— Menkää, mylord, se on välttämätöntä! Eräissä oloissa minä olen täällä komentajana. Menkää, minä vaadin!
Kun John Mangles käytti tällaisia sanoja, täytyi aseman olla äärimmäisen vaarallinen. Glenarvan ymmärsi, että hänen oli annettava esimerkki kuuliaisuudesta. Hän poistui siis kannelta kolmen kumppaninsa seuraamana ja palasi naisten luo, jotka levottomina odottivat tämän luonnonvoimien kanssa käytävän kamppailun päättymistä.
— Tarmokas mies tuo kunnon John! Glenarvan sanoi päästyään laivan ruokasaliin.
— On, Paganel vastasi, — hän tuo mieleeni suuren Shakespearenne puosun, joka näytelmässä Myrsky huutaa kuninkaalle, kuljettaessaan häntä aluksessaan:
— Pois täältä! Hiljaa! Hyttiinne! Ellette voi käskeä luonnonvoimia vaikenemaan, niin olkaa itse vaiti! Pois tieltä, sanon minä teille!
Tällä välin ei John Mangles hukannut sekuntiakaan pelastaakseen laivan siitä vaarallisesta asemasta, johon se oli joutunut potkurinsa vioittumisen vuoksi. Hän päätti suunnata aluksensa tiukasti vastatuuleen, joutuakseen niin vähän kuin suinkin pois oikealta reitiltä. Purjeita oli siis pidettävä levitettyinä, mutta viistoon ahdettuina, niin että laivan toinen kylki oli tuulta vasten. Märssypurje nostettiin matalalle reivattuna, ja lisäksi oli auki jonkinlainen emäharuspurje; peräsimen kampi käännettiin tuulen alle.
Laiva, joka erinomaisesti sopi meripurjehdukseen, käyttäytyi kuin virma hevonen tuntiessaan kannukset ja käänsi kylkensä ahdistavia aaltoja vastaan. Kestäisivätkö näin pienennetyt purjeet? Ne olivat kyllä tukevimmasta Dundeenpalttinasta, mutta mikä kangas voisi kestää sellaista tuulta?
Tästä tiukasti päin tuulta kulkemisesta oli se etu, että laineet löivät laivan vahvimpiin osiin ja että voitiin pysytellä alkuperäisessä suunnassa. Mutta se ei ollut vaaratonta, sillä alus saattoi jäädä aaltojen välisiin valtaviin laaksoihin kykenemättä jälleen kohoamaan. John Manglesilla ei kuitenkaan ollut valinnanvaraa; niinpä hän päätti pysyä tässä asennossa niin kauan kuin mastot ja purjeet kestivät. Miehistö pysytteli hänen näkyvissään valmiina menemään mihin milloinkin tarvittiin. John piteli kiinni touvista ja tarkasteli vimmastunutta merta.
Loppuyö kului tässä jännityksessä. Toivottiin myrskyn hellittävän päivän koittaessa. Turha toivo. Kello kahdeksan aikaan aamulla se päinvastoin kiihtyi; tuuli, jonka vauhti oli kolmekymmentäkaksi metriä sekunnissa, yltyi hirmumyrskyksi.
John ei puhunut mitään, mutta hän vapisi laivansa ja siinä olevien ihmisten puolesta. Duncan kallisteli hirvittävästi; se natisi liitoksissaan, ja joskus raakapuiden nokat pieksivät aaltojen harjaa. Kerran luultiin jo, ettei laiva enää nousisi. Kirveet kädessä aikoivat matruusit rientää hakkaamaan poikki isonmaston vantteja, kun purjeet riuhtautuivat irti kiinnikkeistään ja lensivät tiehensä kuin jättiläisalbatrossit.
Duncan nousi taas; mutta ilman tukea laineilla, ilman peränpidon mahdollisuutta se heittelehti niin hirvittävästi, että mastot uhkasivat katketa juurta myöten. Se ei voisi kauan kestää tällaista heilahtelua, sen kyljet antaisivat periksi, ja pian sen irtoavat laidat ja höltyneet liitokset jättäisivät laineille vapaan tien.
John Manglesilla oli jäljellä vain yksi mahdollisuus: saada pystyyn myrskypurje ja paeta myötätuuleen. Se onnistui monen tunnin työn jälkeen, johon ainakin parikymmentä kertaa oli ryhdyttävä uudelleen, ennen kuin se saatiin tehdyksi. Vasta kello kolme iltapäivällä saatiin keulapurje vihdoin nostetuksi asianmukaiseen kuntoon.
Tämän kankaankappaleen varassa pakeni Duncan nyt tuulta huimaa vauhtia. Se kulki myrskyn työntämänä koillista kohti. Pääasia oli vain päästä eteenpäin mahdollisimman nopeaa vauhtia, sillä siitä riippui aluksen turvallisuus. Terävällä keulallaan rikkoen aaltoja, joita myrsky niin ikään kiidätti eteenpäin, se toisinaan sukelsi niihin kuin suuri valas ja antoi veden hulahtaa ylitseen perästä keulaan. Mutta välillä sen vauhti oli enää sama kuin laineiden, peräsin menetti merkityksensä, ja laiva oli joka hetki vaarassa kääntyä poikittain. Sattuipa niinkin, että myrsky lennätti laineita nopeammin kuin sitä; silloin syöksyi vesi perän yli ja ryöpsähti pitkin alusta perästä keulaan vastustamattomalla voimalla.
Tässä tuskallisessa tilassa, toivon ja toivottomuuden vaiheilla, kului 15. päivä joulukuuta ja sitä seuraava yö. John Mangles ei poistunut paikaltaan hetkeksikään; hän ei huolinut mistään ravinnosta; ainoakaan ilme hänen värähtämättömissä kasvoissaan ei ilmaissut kalvavaa pelkoa, jota hän tunsi, ja hänen katseensa koetti vain itsepintaisesti tunkeutua pohjoiseen keräytyneen usvan läpi.
Hänellä oli tosiaan syytä pelätä pahinta. Suuntansa menettänyt Duncan syöksyi Australian rannikkoa kohti huimaa vauhtia, jota ei mikään voinut hillitä. John Mangles tunsi, tosin vaistomaisesti, että ilmassa oli ukkosta ennustava sähkövaraus. Joka hetki alus saattoi kolahtaa karille, joka murskaisi sen tuhansiksi sirpaleiksi. Rannikko ei hänen laskelmansa mukaan voinut olla kahtakymmentä kilometriä kauempana suoraan tuulen alla. Näissä oloissa maa merkitsi samaa kuin haaksirikko, aluksen menetys. Sata kertaa parempi oli ääretön ulappa, jonka raivoa vastaan laiva sentään voi puolustautua, vaikkapa sitten täytyisikin antaa periksi. Mutta kun myrsky heittäisi sen maihin, se oli mennyttä kalua.
John Mangles meni tapaamaan lordi Glenarvania ja puhui hänen kanssaan kahden kesken; selitti hänelle aseman vaikeuden, avoimesti, niin kylmäverisesti kuin kaikkeen valmiin merimiehen on tapana, ja sanoi lopuksi, että hänen kenties oli pakko antaa Duncanin paiskautua maihin.
— Ihmisten pelastamiseksi, jos mahdollista, mylord.
— Tehkää niin, John, Glenarvan vastasi.
— Entä lady Helena ja neiti Grant?
— Minä en sano sitä heille ennen kuin viime hetkellä, kun ei enää ole mitään toivoa pysytellä merellä. Sanottehan minulle hetken?
— Sanon, mylord.
Glenarvan palasi naismatkustajien luo, jotka vaaran todellista suuruutta tietämättä kuitenkin tunsivat sen uhkaavan. He osoittivat suurta rohkeutta, ainakin yhtä suurta kuin heidän miehiset toverinsa. Tällä peräti sopimattomalla hetkellä Paganel selitti ilmavirtojen suunnan teoriaa; hän esitti häntä kuuntelevalle Robertille mielenkiintoisia eroavaisuuksia tornadojen, syklonien ja suorasuuntaisten myrskyjen välillä. Majuri puolestaan näytti odottavan loppua kuin sallimukseen uskova muhamettilainen.
Kello yhdentoista tienoilla tuntui hirmumyrsky hiukan hellittävän, kostea usva hälveni, ja kun hetken oli valoisampaa, John näki matalan juovan maata noin kymmenen kilometrin päässä tuulen alla. Laiva kiiti sitä kohti täyttä vauhtia. Valtavat aallot nousivat sitä vastaan murtuessaan huikeaan korkeuteen, jopa kuuteentoista metriin ja siitäkin yli. Siitä John päätteli, että ne osuivat siellä kovaan kamaraan, joka heitti ne takaisin niin korkealle.
— Siellä on hietasärkkiä, hän sanoi Austinille.
— Sitä mieltä minäkin olen, tämä vastasi.
— Me olemme Jumalan kädessä, John jatkoi. — Ellei siellä ole Duncanille salmea ja ellei Hän itse johda meitä sinne, niin me olemme hukassa.
— Tällä hetkellä on vuoksen aika, kapteeni; ehkäpä päästään särkkien yli.
— Mutta katsokaa toki, Austin, noiden hyrskyjen raivoa. Mikä alus voi niitä kestää? Rukoilkaamme Jumalan apua, ystäväni!
Myrskypurje kiidätti Duncania yhä rantaa kohti hirvittävää vauhtia. Pian se oli parin kilometrin päässä särkästä. Huurut estivät maata hetkeksikään näkymästä. Kuitenkin John luuli tuon vaahtovallin takana huomanneensa tyynemmän pinnan. Siellä olisi Duncan ollut joltisessakin turvassa. Mutta kuinka päästä sinne?
John käski matkustajain nousta kannelle; hän ei tahtonut, että he haaksirikon sattuessa olisivat kajuuttaan suljettuina.
Glenarvan ja hänen kumppaninsa katselivat pelottavaa merta. Mary Grant kalpeni.
— John, Glenarvan sanoi hiljaa kapteenille, — minä koetan pelastaa vaimoni tai kuolen hänen kanssaan. Pidä sinä huolta neiti Grantista.
— Kyllä, mylord, John Mangles vastasi, nostaen lordin käden kosteille silmilleen.
Duncan oli enää vain muutaman sadan metrin päässä särkästä. Kun oli nousuveden aika, olisi emäpuun alla epäilemättä ollut riittävästi vettä, jotta alus olisi päässyt kulkemaan tämän vaarallisen matalikon yli. Mutta jättiläislaineet, jotka vuoron perään nostivat ja laskivat alusta, saisivat sen ehdottomasti tarttumaan pohjaan. Oliko siis mitään keinoa lauhduttaa laineiden liikettä, helpottaa nestehiukkasten liukumista, sanalla sanoen tyynnyttää myllertävää merta?
John Manglesin mieleen välähti viimeinen keino.
— Öljyä! hän huudahti. — Pojat, laskekaa öljyä, laskekaa öljyä!
Nämä sanat käsitti heti koko miehistö. Oli yritettävä keinoa, joka joskus onnistuu; aaltojen raivoa voi tyynnyttää öljypeitteellä, joka jää pinnalle, lieventää vesihiukkasten törmäystä toisiaan vastaan ja tekee ne niljakkaiksi. Sen teho tuntuu heti, mutta menee äkkiä ohi. Tuskin alus on kulkenut tämän keinotekoisen peitteen yli, kun meren raivo käy kaksinkertaiseksi, ja onneton se, joka uskaltaa lähteä öljyä heittäneen aluksen perään.[5]
Hylkeenöljyä sisältävät tynnyrit vipusi miehistö, jonka voiman vaara teki moninkertaiseksi, nopeasti laivan keulaan. Siellä iskettiin kannet kirveillä puhki, ja tynnyrit ripustettiin keulan kahden puolen.
— Pitäkää varanne! John Mangles huusi otollista hetkeä vaanien.
Puolessa minuutissa oli alus hurjasti tyrskyvän ylityspaikan äärellä.
Ratkaiseva hetki oli tullut.
— Jumalan nimeen, kaatakaa! kapteeni komensi.
Tynnyrit heilautettiin nurin, ja niistä valahti alas valtava määrä öljyä. Kohta kuoppaisen meren pinta tasoittui. Duncan lensi tyyntyneen veden yli ja oli pian verrattain rauhallisessa suvannossa vaarallisten särkkien takana, samalla kun valtameri ikeensä heittäen kohosi niiden takana sanomattomaan raivoon.
KAP BERNOUILLI.
John Manglesin ensimmäisenä huolena oli laivansa ankkuroiminen kahdella ankkurilla. Veden syvyys oli yhdeksän metriä. Pohja oli hyvä, kovaa soraa, johon voi tarttua lujasti kiinni, niin ettei ollut pelkoa irtautumisesta tai ajautumisesta matalikolle. Näin monen vaarallisen tunnin jälkeen oli Duncan nyt jonkinlaisessa lahdelmassa, jota korkea, kaareva niemi suojasi ulapan tuulia vastaan.
Lordi Glenarvan oli puristanut nuoren kapteenin kättä.
— Kiitos, John!
Ja John tunsi saaneensa runsaan palkinnon näillä kahdella sanalla.
Glenarvan piti pelkonsa omana tietonaan eikä lady Helena, enempää kuin
Mary Grant tai Robertkaan aavistaneet sen vaaran suuruutta, josta he
juuri olivat pelastuneet.
Yksi tärkeä seikka oli saatava selville. Mille kohdalle rannikkoa tämä kauhea myrsky oli Duncanin heittänyt? Missä se jälleen kohtaisi määrätyn leveysasteensa? Kuinka kaukana lounaassa oli Kap Bernouilli? Nämä olivat ensimmäiset John Manglesille tehdyt kysymykset. Hän ryhtyi heti havaintojen tekoon ja merkitsi ne merikortille.
Duncan ei ollut paljon poikennut suunnastaan; tuskin kahta astetta. Sen asema oli 136° 12' pituutta ja 35° 07' leveyttä, Kap Catastrophen kohdalla, joka on erään Etelä-Australian niemen kärjessä noin viidensadan kilometrin päässä Kap Bernouillista.
Kap Castastrophe, pahaenteisen niminen Onnettomuuden niemi, on vastapäätä Kap Bordaa, jonka muodostaa eräs Kengurusaaren ulkonema. Näiden kahden kärjen välillä aukeaa Investigatorin salmi, joka johtaa kahteen jokseenkin syvään poukamaan, Spencerin lahteen pohjoisessa ja Saint Vincentin lahteen etelässä. Jälkimmäisen itärannikolle on kaivettu Etelä-Australiaksi nimitetyn maakunnan pääkaupungin Adelaiden satama. Tässä kaupungissa, joka perustettiin 1836, on neljäkymmentätuhatta asukasta, ja sillä on jokseenkin runsaat luonnonvarat. Mutta kaupunki harrastaa enemmän hedelmällisen maan viljelemistä ja rusinoiden, appelsiinien ja kaikenlaisten maantuotteiden vientiä kuin suuria teollisuusyrityksiä. Sen väestössä on enemmän maanviljelijöitä kuin insinöörejä, eikä yleensä kauppaa tai teollisuutta sanottavasti ole.
Saattoiko Duncanin vaurioita korjata omin päin? Siihen kysymykseen oli saatava vastaus. John Mangles tahtoi tietää, kuinka asian laita oli. Hän pani miehiä sukeltamaan laivan peräpuolelle; he ilmoittivat, että yksi potkurin siivistä oli rikkoutunut ja kääntynyt perävannasta kohti: sen vuoksi ei potkuri voinut pyöriä. Se oli vakava vaurio, jopa niin vakava, että sen korjaaminen vaati sellaisia apuneuvoja, joita ei Adelaidessa ollut saatavana.
Pitkään harkittuaan Glenarvan ja kapteeni tekivät seuraavan päätöksen: Duncan kulkisi purjeiden avulla pitkin Australian rannikkoa etsien Britannian jälkiä; pysähdyttäisiin Kap Bernouillin luona, missä tehtäisiin viimeiset tiedustelut, ja laiva jatkaisi matkaansa etelään Melbourneen saakka, missä sen vauriot voitaisiin helposti korjauttaa. Kun potkuri olisi saatu kuntoon, Duncan lähtisi tarpeen vaatiessa risteilemään itärannikolle päättääkseen etsiskelyjensä sarjan.
Tämä suunnitelma hyväksyttiin. John Mangles päätti käyttää hyväkseen ensimmäistä tuulta lähteäkseen liikkeelle. Hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Iltaan mennessä oli hirmumyrsky kokonaan tauonnut. Sitä seurasi siedettävä lounaistuuli. Ryhdyttiin panemaan purjeita kuntoon. Rikkoutuneiden tilalle kiinnitettiin uudet. Kello neljä aamulla alkoivat matruusit vääntää varppikelaa. Pian olivat ankkurit irti ja ylhäällä, ja keula-, latva-, prammi-, harus-, emä- ja kahvelipurje pystyssä lähti Duncan oikea kylki mahdollisimman paljon tuuleen suunnattuna pitkin Australian rannikkoa.
Kaksi tuntia myöhemmin se oli kadottanut Kap Catastrophen näkyvistään ja saapunut Investigatorin salmen kohdalle. Illalla kierrettiin Kap Borda ja kuljettiin pitkin Kengurusaaren rantaa muutaman sadan metrin päässä. Se on suurin Australian pikkusaarista; sitä käytetään vankisiirtolasta karanneiden turvapaikkana. Näköala sinne oli ihana. Rannoille kasaantuneet kalliot olivat valtavien ruohokenttien peitossa. Samoin kuin saaren löytövuotena 1802 nähtiin nytkin epälukuisia kenguruparvia vilahtelevan metsissä ja aukeilla. Seuraavana päivänä kulki Duncan aivan läheltä rantaa ja lähetti venekuntia maihin tutkimaan rannikon särkkiä. Oltiin näet 36. leveysasteella; siitä 28. asteelle saakka ei Glenarvan tahtonut jättää ainoatakaan kohtaa tutkimatta.
Joulukuun 18. päivänä laiva, joka kuin kilpa-alus kiiti hankatuulessa kaikki purjeet levällään, sivuutti Encounterin poukaman rannikon. Tänne juuri saapui tutkimusretkeilijä Sturt vuonna 1828 löydettyään Murrayn, Etelä-Australian suurimman joen. Täällä ei enää ollut Kenguru-saaren vihantia rantoja, vaan hedelmättömiä louhikkoja, jotka tavan takaa katkaisivat matalan ja mutkittelevan rantaviivan yksitoikkoisuuden, siellä täällä näkyi joku harmaa rantakallio tai esiinpistävä hietaniemi; sanalla sanoen kaikkialla vallitsi napamaan kalseus.
Tällä taipaleella olivat soutuveneet raskaassa työssä. Mutta merimiehet eivät valittaneet. Melkein aina olivat Glenarvan, hänen erottamaton kumppaninsa Paganel ja pikku Robert mukana. He tahtoivat omin silmin etsiä Britannian jälkiä. Mutta tunnollisesta etsinnästä huolimatta ei tavattu merkkiäkään haaksirikosta. Australian rannat olivat tässä suhteessa yhtä mykkiä kuin Patagonian. Mutta eihän toivoa saanut heittää ennen kuin oli käyty asiakirjan tarkoin määrittelemällä paikalla. Tässä noudatettiin vain ylenmääräistä varovaisuutta, jotta ei mitään jätettäisi sattuman varaan. Yöksi Duncan asetti purjeensa pakkiin pysytelläkseen mahdollisuuksien mukaan samalla paikalla, ja päivällä tutkittiin rannikkoa huolellisesti.
Näin saavuttiin 20. päivänä joulukuuta Kap Bernouillin edustalle, johon Lacepede-lahti päättyy, vähäisintäkään hylyn kappaletta löytämättä. Mutta tämä epäonnistuminen ei todistanut mitään Britannian kapteenin asiassa. Niinä kahtena vuonna, jotka olivat kuluneet haaksirikosta, oli meri saattanut hajottaa ja hävittää fregatin pirstaleet tai peittää ne näkyvistä. Tai alkuasukkaat, jotka haistavat haaksirikot kuten korpit raadot, olivat vieneet niiden pienimmätkin rippeet. Ja Harry Grant molempien kumppaniensa kanssa oli aalloista maihin pelastuessaan joutunut vangiksi ja tietenkin viety rannikolta sisämaahan.
Silloin Jacques Paganel lausui taas yhden nerokkaita huomioitaan. Niin kauan kuin oli puhe Argentiinasta, saattoi maantieteilijä hyvällä syyllä väittää asiakirjan numeroiden tarkoittavan, ei haaksirikon, vaan vankinaolon paikkaa. Pampan suuret joet oli todella kuin luotu kuljettamaan mereen kallisarvoisen asiakirjan. Täällä sen sijaan, tässä osassa Australiaa, virtaa 37. leveysasteen poikki kovin vähän jokia; lisäksi Colorado- ja Negro-virta laskevat mereen asumattomien ja asuttaviksi kelpaamattomien ranta-alueiden kohdalla, kun taas Australian päävirrat Murray, Yarra, Torrens, Darling joko yhtyvät toisiinsa tai laskevat mereen suistoissa, joihin usein poiketaan, onpa niihin muodostunut monien laivojen käyttämiä satamia. Ei siis ollut juuri luultavaa, että hauras pullo olisi päässyt kulkemaan näitä vilkasliikkeisiä vesiä myöten Intian mereen.
Tämä huomautus oli vähänkin asiaa harkitessa myönnettävä oikeaksi. Paganelin Patagoniassa ja Argentiinan maakunnissa pätevä olettamus olisi siis ollut järjenvastainen Australiassa. Paganel myönsi sen keskustelussa, jonka majuri MacNabbs aloitti tästä asiasta. Oli selvää, että asiakirjassa mainittu aste koski vain haaksirikon paikkaa, että siis pullo oli heitetty mereen sillä kohtaa, missä Britannia oli Australian länsirannikolla murskautunut.
Mutta, kuten Glenarvan sattuvasti huomautti, tämä tulkinta ei kumonnut sitä olettamusta, että kapteeni Grant oli vankina. Hän päinvastoin viittasi siihen asiakirjassa näillä sanoilla, jotka tuli ottaa huomioon: missä he joutuvat julmien alkuasukkaiden vangiksi. Mutta niin ollen ei enää ollut suurempaa syytä etsiä vangiksi joutuneita 37. asteelta kuin miltä muulta tahansa.
Pitkän keskustelun jälkeen ratkaistiin tämä kysymys lopullisesti näin, ja siitä oli seurauksena: ellei Britannian jälkiä tavattaisi Kap Bernouillin luota, ei lordi Glenarvanilla ollut muuta tehtävää kuin palata Eurooppaan. Hänen etsiskelynsä olivat olleet tuloksettomia, mutta hän oli täyttänyt velvollisuutensa uljaasti ja tunnollisesti.
Se ei voinut olla suuresti masentamatta laivan matkustajien mieltä ja saamatta Mary ja Robert Grantia epätoivoisiksi. Noustessaan maihin lordi ja lady Glenarvanin, John Manglesin, MacNabbsin ja Paganelin kanssa kapteenin molemmat lapset tunsivat, että heidän isänsä kohtalo nyt ratkaistaisiin lopullisesti. Lopullisesti, se täytyi sanoa, sillä eräässä edellisessä keskustelussa oli Paganel selvästi osoittanut, että haaksirikkoiset olisivat jo aikoja sitten päässeet palaamaan isänmaahansa, jos heidän aluksensa olisi murskautunut itärannikon kareihin.
— Toivoa! Toivoa! Ei milloinkaan saa luopua toivosta! lady Helena toisteli nuorelle neidolle istuessaan hänen rinnallaan veneessä, joka vei heitä maihin. — Ei Herra meitä hylkää.
— Niin, neiti Mary, kapteeni John sanoi, — kun ihmisiltä loppuvat keinot, tulee taivas avuksi ja raivaa jonkun odottamattoman sattuman kautta heille uusia teitä.
— Jumala kuulkoon sananne, herra John! Mary Grant vastasi.
Ranta oli enää vain kahdensadan metrin päässä; noin kolmen kilometrin pituinen niemeke päättyi loivaan kärkeen. Vene laski maihin pieneen luonnonvalkamaan muodostumassa olevien koralliriuttojen välissä, joista aikaa myöten tulisi karivyöhyke Australian eteläisen osan ympärille.
Jo tällaisinakin ne saattoivat hyvin tuhota laivan rungon, ja Britannia oli kyllä voinut tuhoutua niihin miehineen päivineen.
Duncanin matkustajat nousivat hankaluuksitta maihin täysin autiolle rannalle. Erilaisista kerrostumista syntyneet rantakalliot olivat noin kahdenkymmenen, jopa kahdenkymmenenviiden metrin korkuisia. Tämän luonnonvallin yli olisi ollut vaikea nousta ilman tikkaita ja koukkuja. Onneksi John Mangles keksi vajaata kilometriä etelämpänä varsin sopivan solan, joka oli syntynyt vuorenseinämän luhistuessa. Epäilemättä meri oli ankarien päiväntasaajamyrskyjen aikana piessyt tätä murenevaa karstakivimuuria ja saanut siten raskaan yläosan sortumaan.
Glenarvan kumppaneineen tunkeutui solaan ja nousi jokseenkin jyrkkää rinnettä pitkin kalliojonon harjalle. Notkean kissanpoikasen tavoin Robert kapusi ylös melkein äkkijyrkkää seinämää ja saapui ensimmäisenä harjun laelle Paganelin mielihaikeaksi, häntä kun nöyryytti se, että kaksitoistavuotiaan pienet sääret voittivat hänen nelikymmenvuotiaat pitkät koipensa. Sen sijaan hän jätti kauas taakseen maltillisen majurin, joka ei siitä muuten mitään piitannut.
Pian kaikki olivat jälleen yhdessä ja tarkastelivat silmiensä eteen leviävää lakeutta. Se oli laaja, viidakkoa ja pensaikkoa kasvava, viljelemätön maa, hedelmätön seutu, jota Glenarvan vertasi Skotlannin alangon kangasmaihin ja Paganel Bretagnen hedelmättömiin nummiin. Mutta vaikka tämä seutu näytti olevan asumaton pitkin rannikkoa, osoittivat kuitenkin kauempana ihmisen läsnäoloa — ei villin, vaan pysyväisen ahertajan — muutamat kelvollisen näköiset rakennukset.
— Mylly! Robert huudahti.
Noin viiden kilometrin päässä pyörivät tosiaankin tuulimyllyn siivet.
— Onhan se totisesti mylly, Paganel vahvisti käännettyään kaukoputkensa kyseistä näkyä kohti. — Siinä on vaatimaton, mutta hyödyllinen muistomerkki, jonka näkeminen ihastuttaa silmääni.
— Se on melkein kuin kellotapuli, lady Helena sanoi.
— Tosiaan, rouva, ja niillä on vielä sekin yhtäläisyys, että toinen jauhaa ruumiin, toinen sielun ravintoa.
— Mennäänpä tuonne myllylle! Glenarvan ratkaisi.
Lähdettiin matkaan. Puoli tuntia käveltyään he näkivät maaperän olevan ihmiskäden muokkaamaa, toisen näköistä. Oli äkkiä siirrytty hedelmättömästä erämaasta viljeltyyn seutuun. Viidakoiden ja villien pensaiden asemesta ympäröi vihanta pensasaita vastakynnettyä peltomaata; muutamia härkiä ja puoli tusinaa vuohia oli laitumella niityillä, joita ympäröivät suuret Kengurusaaren laajoista taimitarhoista tuodut akaasiat. Vähitellen näkyi parin hehtaarin verran kylvettyjä viljapeltoja täynnä kullankeltaisia tähkäpäitä, suurten mehiläispesien muotoisia heinärukoja, vasta-aidattuja hedelmäistutuksia, kaunis Horatiukselle arvollinen puutarha, jossa huvi ja hyöty yhdistyivät, sitten käytännöllisesti järjestettyjä uiko- ja talousrakennuksia ja vihdoin yksinkertainen, mutta hauska asuinrakennus, jonka ylle suippohuippuinen mylly heitteli suurten siipiensä liikkuvaa varjoa.
Nyt tuli päärakennuksesta ulos noin viisikymmenvuotias miellyttävän näköinen mies, samalla kun neljä suurta koiraa haukkuen ilmoitti vieraiden tulosta. Viisi komeaa ja reipasta poikaa, kaikki hänen omiaan, seurasi häntä ja lisäksi heidän äitinsä, kookas ja roteva nainen. Siitä ei voinut erehtyä: tämä mies, uljaan perheensä ympäröimänä vielä uusien rakennusten keskellä, tässä melkein koskemattomassa maassa, oli täysin tyypillinen irlantilainen siirtolainen, joka väsyneenä kotoisten olojen kurjuuteen oli lähtenyt etsimään onnea ja omaisuutta merten takaa.
Glenarvan ja hänen kumppaninsa eivät vielä olleet esitelleet itseään, he eivät olleet ehtineet vielä mainita nimiään tai arvojaan, kun heitä jo tervehdittiin seuraavin sydämellisin sanoin:
— Vieraat, olkaa tervetulleet Paddy O'Mooren taloon.
— Oletteko irlantilainen? Glenarvan kysyi tarttuen siirtolaisen hänelle ojentamaan käteen.
— Niin olen ollut, Paddy O'Moore vastasi. — Nyt olen australialainen. Astukaa sisään, keitä lienettekin, hyvät herrasväet, ja olkaa kuin kotonanne!
Näin herttaista kutsua täytyi noudattaa kursailematta. Lady Helena ja Mary Grant astuivat sisälle rouva O'Mooren saattamina, sillä välin kun uudisasukkaan pojat ottivat vastaan vieraiden aseet.
Laaja, raikas ja valoisa pirtti, täytti vahvoista, päällekkäin ladotuista tammilankuista rakennetun talon alemman kerroksen. Kirkkaanvärisiksi maalattuihin seiniin kiinnitetyt puupenkit, kymmenkunta rahia, kaksi tammiarkkua, jotka sisälsivät valkoisia porsliiniastioita ja kiiltäviä tinakannuja, leveä ja pitkä pöytä, jonka ääreen mahtui mukavasti kaksikymmentä henkeä olivat tämän tukevan talon ja sen rotevien asukkaiden arvoisena kalustona.
Päivällisateria oli katettu. Liemikulho höyrysi paahtopaistin ja lampaanreiden välissä, ympärillä suuria lautasia oliiveja, rusinoita ja appelsiineja; siinä oli kaikkea, mitä tarvittiin, vieläpä ylellisesti. Isäntä ja emäntä olivat niin vieraanvaraisen näköisiä, houkutteleva pöytä oli niin laaja ja niin runsaaksi katettuna, että olisi ollut sopimatonta olla istumatta sen ääreen. Maatilan palvelijat, joita pidettiin isäntäväen vertaisina, olivat tulleet ottamaan osaa heidän ateriaansa. Paddy O'Moore viittasi kädellään vieraille varattuun paikkaan.
— Minä odotin teitä, hän sanoi yksinkertaisesti lordi Glenarvanille.
— Tekö? tämä vastasi kummastuneena.
— Minä odotan aina niitä, jotka tulevat, irlantilainen vastasi.
Sitten hän luki vakavalla äänellä rukouksen perheensä ja palvelijoidensa kuunnellessa kunnioittavasti seisaallaan. Lady Helena tunsi liikuttuvansa tällaisesta tapojen koruttomuudesta, ja hänen puolisonsa katse osoitti hänen samoin ihailevan sitä.
Siitä tuli juhla-ateria. Kaikki ottivat osaa keskusteluun. Skotlantilaiset ja irlantilaiset ovat kuin samaa kansaa. Muutaman metrin levyinen Tweed-joki kaivaa Skotlannin ja Englannin välille syvemmän kuilun kuin Irlannin kanaalin toista sataa kilometriä, jotka erottavat vanhan Kaledonian Vihreästä Saaresta. Paddy O'Moore kertoi tarinansa. Se oli sama kuin kaikkien siirtolaisten, jotka kurjuus karkottaa kotimaastaan. Moni lähtee etsimään omaisuutta kaukaa, mutta ei löydä sieltä kuin vastoinkäymistä ja onnettomuutta. He syyttävät onnea, unohtaen syyttää omaa tyhmyyttään, laiskuuttaan ja paheitaan. Jos on kohtuullinen ja rohkea, säästäväinen ja kunnollinen, silloin kyllä menestyy.
Sellainen oli ollut ja sellainen oli vieläkin Paddy 0'Moore. Hän jätti Dundalkin, jossa hän oli kuolla nälkään, vei perheensä Australian rannikolle, nousi maihin Adelaidessa, halveksi kullankaivajan työtä antautuen maanviljelijän vähemmän houkutteleviin vaivoihin, ja kahta kuukautta myöhemmin hän aloitti menestyvän viljelyksensä.
Koko Etelä-Australian alue on jaettu noin kolmekymmentä hehtaaria käsittäviin palstoihin. Hallitus antaa näitä siirtolaisille, ja kustakin palstasta voi ahkera maanviljelijä saada elantonsa, vieläpä säästää noin kahdeksankymmentä puntaa vuodessa.
Paddy 0'Möore tiesi sen. Hänen maanviljelystaitonsa oli hänelle hyvänä apuna. Hän eli, säästi ja hankki uusia palstoja ensimmäisen voitolla. Hänen perheensä menestyi, hänen taloutensa samoin. Irlantilaisesta mökkiläisestä tuli tilanomistaja, ja vaikka hänen viljelyksensä eivät vielä olleet kahta vuotta vanhat, hän omisti jo yli kaksisataa hehtaaria työnsä hedelmöittämää maata ja viisisataa päätä karjaa. Hän oli oma herransa oltuaan eurooppalaisten orja ja niin riippumaton kuin voidaan olla vain maailman vapaimmassa maassa.
Tähän irlantilaisen siirtolaisen kertomukseen vastasivat hänen vieraansa vilpittömästi ja lämpimästi onnittelemalla. Oman tarinansa päätettyään, Paddy O'Moore epäilemättä odotti luottamusta luottamuksesta, sitä kuitenkaan sanoin vaatimatta. Hän oli niitä hienotunteisia ihmisiä, jotka sanovat: tällainen minä olen, mutta en kysy, keitä te olette. Glenarvanin mieli teki heti puhua Duncanista, sen olosta Kap Bernouillin luona, ja niistä etsiskelyistä, joita hän jatkoi väsymättömän itsepintaisesti. Mutta miehenä, joka menee suoraan pääasiaan, hän ensin kyseli Paddy 0'Moorelta tietoja Britannian haaksirikosta.
Irlantilaisen vastaus ei ollut suotuisa. Hän ei koskaan ollut kuullut puhuttavan tästä laivasta. Kahteen vuoteen tällä rannikolla ei ollut yksikään laiva haaksirikkoutunut, ei niemen kummallakaan puolella. Mutta tuo onnettomuus kuului sattuneen vain kaksi vuotta sitten. Niinpä hän saattoi täysin varmasti vakuuttaa, että haaksirikkoutuneet eivät olleet joutuneet maihin tässä osassa länsirannikkoa.
— Nyt, mylord, hän lisäsi, — sallinette minun kysyä, minkä vuoksi te kysytte tätä minulta?
Silloin Glenarvan kertoi siirtolaiselle asiakirjojen löytymisestä, Duncanin matkasta ja heidän yrityksistään löytää kapteeni Grantin jäljet; hän ei salannut, että hänen hartain toivonsa raukeni irlantilaisen varmoista vakuutuksista ja ettei hän enää uskonut milloinkaan löytävänsä Britannian haaksirikkoisia.
Näiden sanojen täytyi tehdä masentava vaikutus Glenarvanin kuulijoihin. Robert ja Mary olivat paikalla, ja heidän silmänsä kyyneltyivät. Paganel ei keksinyt ainoatakaan lohdutuksen ja toivon sanaa. John Mangles kärsi surusta, jota hän ei voinut lieventää. Toivottomuus valtasi kaikkien näiden jalomielisten ihmisten mielen, jotka Duncan oli turhaan tuonut näille kaukaisille rannoille, kun huoneessa lausuttiin nämä sanat:
— Mylord, kiittäkää ja ylistäkää Jumalaa. Jos kapteeni Grant on elossa, niin hän elää Australiassa.
AYRTON.
Hämmästys, jonka nämä sanat synnyttivät, oli sanoin kuvaamaton. Glenarvan oli ponnahtanut pystyyn ja huudahti työntäen istuimen taaksepäin:
— Kuka sanoo niin?
— Minä, vastasi eräs Paddy O'Mooren palvelijoista, joka istui pöydän päässä.
— Sinäkö, Ayrton! siirtolainen lausui yhtä hämmästyneenä kuin
Glenarvan.
— Minä, Ayrton vastasi liikuttuneella, mutta varmalla äänellä, — minä, skotlantilainen kuten tekin, mylord, minä, yksi Britannian haaksirikkoisista!
Tämä selitys teki mitä valtavimman vaikutuksen. Mary Grant, liikutuksesta pyörryksissä, onnesta puolikuolleena, syleili lady Helenaa. John Mangles, Robert, Paganel nousivat paikoiltaan ja riensivät Paddy Ö'Mooren Ayrtoniksi nimittämän miehen luo.
Tämä oli neljänkymmenenviiden ikäinen karkeapiirteinen mies, hänen kiiluva katseensa peittyi matalalla olevien kulmakarvojen kaaren alle. Muuten hän näytti ruumiinsa laihuudesta huolimatta olevan tavattoman voimakas. Hän oli pelkkiä luita ja jänteitä eikä, käyttääksemme erästä skotlantilaista sananpartta, tuhlannut aikaansa tehdäkseen lihansa ihraiseksi. Hän oli keskikokoinen, leveäharteinen, hyväryhtinen, kasvoilla älyn ja tarmon ilme, joka piirteiden kovuudesta huolimatta teki edullisen vaikutuksen. Myötätuntoa, jota hän herätti, lisäsivät vielä äskettäin kärsityn puutteen jäljet, jotka olivat lyöneet leimansa hänen kasvoihinsa. Selvästi näki, että hän oli paljon kärsinyt, vaikka hän näyttikin pystyvän kestämään yhtä ja toista, uhmaamaan kärsimyksiä ja voittamaan ne.
Glenarvan ja hänen ystävänsä tajusivat sen ensi silmäykseltä.
Ayrtonin persoonallisuus tehosi heti alusta. Glenarvan tulkitsi kaikkien toiveita tekemällä hänelle lukuisia kysymyksiä, joihin Ayrton vastasi. Glenarvanin ja Ayrtonin tapaaminen oli ilmeisesti herättänyt kummassakin molemminpuolista liikutusta.
Niinpä Glenarvanin ensimmäiset kysymykset tulivat hajanaisina melkein kuin vaistomaisesti.
— Oletteko te Britannian haaksirikkoisia? hän kysyi.
— Olen, mylord, kapteeni Grantin toinen perämies, Ayrton vastasi.
— Pelastunutko hänen kanssaan haaksirikon jälkeen?
— En, mylord, en. Sinä hirveänä hetkenä jouduin erilleen muista, vesi pyyhkäisi minut laivan kannelta ja heitti minut lopulta rannikolle.
— Te ette ole siis toinen niistä kahdesta matruusista, jotka asiakirja mainitsee?
— En. Minä en tiennyt tämän asiakirjan olemassolosta. Kapteeni on heittänyt sen mereen, kun minä jo olin poissa laivasta.
— Mutta kapteeni? Kapteeni?
— Minä luulin hänen hukkuneen, hävinneen, hautautuneen Britannian koko miehistön mukana. Minä uskoin olevani ainoa eloonjäänyt.
— Mutta tehän sanoitte, että kapteeni Grant on elossa!
— En. Minä sanoin: jos kapteeni on elossa…
— Te lisäsitte: hän elää Australiassa!…
— Muualla hän ei todellakaan voi olla.
— Ettekö siis tiedä, missä hän on?
— En, mylord, minä toistan vielä kerran, että luulin hänen hukkuneen aaltoihin tai murskautuneen kallioihin. Vasta teiltä kuulen, että hän ehkä on vielä elossa.
— Mutta mitä te sitten tiedätte? Glenarvan kysyi.
— Vain tämän. Jos kapteeni Grant on elossa, hän on Australiassa.
— Missä sitten haaksirikko tapahtui? kysyi nyt majuri MacNabbs.
Se oli ensimmäinen kysymys, joka olisi pitänyt tehdä, mutta tämän tapaamisen hämmentämänä ei Glenarvan, joka ennen kaikkea tahtoi tietää, missä kapteeni Grant oli, huomannut kysyä paikkaa, missä Britannia oli tuhoutunut. Tästä alkaen sai keskustelu, joka ensin oli ollut häilyvää, sekavaa, hyppelevää ja vain hipaisi asioita niihin syventymättä ja sekoitti tapahtumat, järkevämmän suunnan, ja pian tämän hämärän tarinan yksityiskohdat olivat täsmällisinä ja tarkkoina kuulijoiden mielessä.
MacNabbsin tekemään kysymykseen Ayrton vastasi näin:
— Kun jouduin veteen, olin keulassa vetämässä alas keulapurjetta, ja Britannia kiiti Australian rannikkoa kohti. Se ei ollut siitä kolmensadan metrin päässä. Haaksirikko tapahtui siis juuri sillä paikalla.
— 37. leveysasteella? John Mangles kysyi.
— 37. leveysasteella, Ayrton vastasi.
— Länsirannikolla?
— Ei, vaan itärannikolla, perämies vastasi vilkkaasti.
— Milloin?
— Illalla 27. päivänä kesäkuuta 1862.
— Niin, juuri niin! Glenarvan huudahti.
— Te näette siis, mylord, Ayrton lisäsi, — että minun sopi sanoa, että jos kapteeni Grant vielä elää, niin häntä on etsittävä Australian mantereelta eikä muualta.
— Ja me etsimme häntä, ja me löydämme hänet ja me pelastamme hänet, ystäväni! Paganel huudahti. — Ah, kallisarvoinen asiakirja! hän lisäsi riemuissaan kuin lapsi, — täytyy sanoa, että sinä olet joutunut teräväsilmäisten miesten käsiin!
Mutta kukaan ei varmaankaan kuullut Paganelin mairittelevia sanoja. Glenarvan ja lady Helena, Mary ja Robert Grant tunkeilivat Ayrtonin ympärillä. He puristivat hänen käsiään. Tuntui kuin tämän miehen läsnäolo olisi ollut varma tae Harry Grantin pelastumisesta. Kun matruusi oli pelastunut haaksirikon vaaroista, miksei kapteeni olisi voinut selvitä hengissä tästä tapaturmasta? Ayrton toisteli mielellään, että kapteeni Grant varmaankin oli hengissä niin kuin hänkin. Missä, sitä hän ei osannut sanoa, mutta varmaan tällä mantereella. Hän vastasi huomattavan älykkäästi ja täsmällisesti tuhansiin kysymyksiin, joilla häntä ahdistettiin. Hänen puhuessaan piti neiti Mary kiinni hänen toisesta kädestään. Sehän oli hänen isänsä toveri, tämä matruusi, yksi Britannian merimiehiä! Hän oli elänyt Harry Grantin parissa, kulkenut hänen kanssaan halki merien, uhmannut samoja vaaroja! Mary ei voinut irrottaa katsettaan näistä karheista kasvoista ja itki onnesta.
Tähän saakka ei kenenkään mieleen ollut tullut epäillä perämiehen sanojen todenperäisyyttä ja sitä, että hän todella oli ilmoittamansa henkilö. Ainoastaan majuri ja ehkä John Mangles, jotka eivät olleet niin herkkäuskoisia, ajattelivat voisiko Ayrtonin sanoihin ehdottomasti luottaa. Hänen odottamaton tapaamisensa saattoi herättää epäilyksiä. Tosin Ayrton oli maininnut yhteensopivia asioita ja aikamääriä ja paikalleen osuvia yksityiskohtia. Mutta yksityiskohdat, olkoot kuinka täsmällisiä tahansa, eivät vielä anna varmuutta, ja yleensä on huomattu, että valhe perustuu yksityiskohtien tarkkuuteen. MacNabbs ei siis vielä määritellyt mielipidettään eikä sanonut sitä.
John Manglesin epäilykset taas eivät kauan kestäneet matruusin sanoja vastaan, ja kuultuaan hänen puhuvan nuorelle neidolle tämän isästä, hän piti miestä tosiaan kapteeni Grantin perämiehenä. Ayrton tunsi hyvin Maryn ja Robertin. Hän oli nähnyt heidät Glasgowissa ennen Britannian lähtöä. Hän muisti heidän olleen läsnä kapteenin ystäville laivalla annetuilla jäähyväisaamiaisilla. Pormestari MacIntyre oli myös ollut siellä. Robert — joka silloin oli tuskin kymmenvuotias — oli uskottu vanhimman matruusin Dick Turnerin hoitoon, mutta oli livahtanut tämän käsistä ja kiivennyt prammitangolle.
— Se on totta, se on totta! Robert Grant vahvisti.
Ja Ayrton mainitsi näin tuhat pikkuseikkaa näyttämättä kiinnittävän niihin sitä merkitystä, jonka niille antoi John Mangles. Ja kun hän vaikeni, Mary pyysi häneltä suloisella äänellään:
— Vielä, herra Ayrton, kertokaa vielä isästämme!
Perämies tyydytti parhaansa mukaan neidon toivomuksen.
Glenarvan ei tahtonut keskeyttää häntä, ja kuitenkin hänen mieltään oli painamassa kymmeniä hyödyllisempiä kysymyksiä; mutta lady Helena pyysi häntä malttamaan mielensä, viitaten Maryn riemuisaan liikutukseen.
Tämän keskustelun aikana Ayrton kertoi Britannian tarinan ja sen matkat Tyynen valtameren vesillä. Mary Grant tunsi niistä suuren osan, sillä tietoja laivasta oli saapunut vuoden 1862 toukokuuhun saakka. Tänä vuoden kestäneenä ajanjaksona oli Harry Grant käynyt valtameren pääsaarilla. Hän kävi Hebrideillä, Uudessa Guineassa, Uudessa Seelannissa, Uudessa Kaledoniassa, tavaten eri paikoissa valtauksia, jotka useinkin olivat varsin epäoikeutettuja, ja saaden Englannin viranomaisten puolelta osakseen nyrpeää kohtelua, sillä hänen tulonsa oli ilmoitettu brittiläisiin siirtokuntiin. Hän oli kuitenkin löytänyt tärkeän paikan Papuan länsirannalla; skotlantilaisen siirtolan perustaminen sinne näytti hänestä helpolta ja sen vaurastuminen varmalta. Kun siellä oli hyvä satama Molukkien ja Filippiinien välisellä reitillä, piti houkutella purjehtijoita, varsinkin sitten, kun Suezin kannaksen puhkaiseminen olisi tehnyt Hyväntoivonniemen kiertämisen harvinaisemmaksi. Harry Grant oli niitä, jotka Englannissa ylistivät herra de Lessepsin työtä eivätkä halunneet valtiollista kilpailua suuren kansainvälisen yhteistyön esteeksi.
Papuan tutkimisen jälkeen lähti Britannia Callaoon hakemaan muonaa ja jätti tämän satamaan 30. päivänä toukokuuta 1862 palatakseen Eurooppaan Intian valtameren ja Hyväntoivonniemen kautta. Kolme viikkoa lähdön jälkeen runteli hirvittävä myrsky laivan avuttomaksi. Erään kallistumisen jälkeen se ei enää kyennyt nousemaan. Täytyi hakata poikki mastot. Pohjaan oli syntynyt reikä, jota ei kyetty tukkimaan. Miehistö oli pian lopen nääntynyt. Ei jaksettu pumpata tarpeeksi. Kahdeksan päivää oli Britannia hirmumyrskyn leikkipallona. Sen ruumassa oli kaksi metriä vettä. Se alkoi vähitellen vajota. Myrsky oli vienyt veneet. Edessä oli hukkuminen laivan mukana, niin uskottiin, kun illalla 27. päivänä kesäkuuta, kuten Paganel osavasti oli arvioinut, saavuttiin Australian itärannikolle. Pian sen jälkeen laiva kolahti karille. Tuntui ankara tärähdys. Tällöin pyyhkäisi muuan aalto Ayrtonin hyrskyihin, ja hän menetti tajuntansa. Siitä tointuessaan hän oli alkuasukkaiden vankina, ja nämä veivät hänet maan sisäosiin. Sen koommin hän ei ollut kuullut puhuttavan Britanniasta, ja hän oletti, eikä syyttä, sen tuhoutuneen täysin Twofold-lahden vaarallisiin kareihin. Tähän päättyi kapteeni Grantia koskeva kertomus. Monella kohtaa se aiheutti sääliviä huudahduksia. Majuri ei olisi voinut, vääryyttä tekemättä, epäillä sen todenperäisyyttä. Mutta Britannian tarinan jälkeen Ayrtonin oma tarina tarjosi erikoista mielenkiintoa. Grant oli näet, senhän asiakirja varmisti, pelastunut haaksirikosta kahden matruusin kanssa, kuten Ayrton itsekin. Yhden kohtalosta saattoi ymmärrettävästi tehdä päätelmiä, kuinka toisten oli käynyt. Ayrtonia pyydettiin siis kertomaan omat seikkailunsa. Hän kertoikin hyvin yksinkertaisesti ja lyhyesti.
Erään alkuasukasheimon vankina haaksirikkoutunut matruusi vietiin sisämaahan, Darling-joen kostuttamille tienoille, noin viisisataa kilometriä pohjoiseen 37. asteelta. Siellä hän eleli suuressa puutteessa, sillä heimo itse oli köyhä joskaan ei väkivaltainen. Siitä tuli kaksi pitkää tuskallisen orjuuden vuotta. Mutta vapautumisen toivo piti yllä hänen rohkeuttaan. Hän vaani vähäisintäkin pelastumisen tilaisuutta, vaikka pako saattaisikin hänet lukemattomiin vaaroihin.