Duncanin oli määrä lähteä yöllä elokuun 25. päivää vasten kello kolme aamulla, laskuveden aikaan. Mutta sitä ennen sai Glasgowin väestö nähdä liikuttavan juhlatoimituksen. Kello kahdeksan illalla lähtivät lordi Glenarvan ja hänen vieraansa sekä laivan koko miehistö, lämmittäjistä kapteeniin saakka, kaikki, joiden oli määrä olla mukana tällä uhrautuvalla retkellä, laivalta St. Mungoon, Glasgowin vanhaan tuomiokirkkoon. Tämä vanha katolinen kirkko, joka oli säilynyt koskemattomana uskonpuhdistuksen jättämien raunioiden keskellä ja jota Walter Scott on niin verrattomasti kuvannut, sai nyt vastaanottaa valtavien holviensa alle Duncanin matkustajat ja miehistön. Suunnaton väkijoukko saattoi heitä. Siellä, kirkon suuressa laivassa, joka on täynnä hautoja kuin hautausmaa, rukoili kunnianarvoisa kirkkoherra Morton retkikunnalle taivaan siunausta ja kaitselmuksen suojelusta. Olipa rukousten aikana hetki, jolloin Mary Grantin ääni kaikui vanhassa kirkossa. Tyttö rukoili hyväntekijöidensä puolesta ja itki Jumalan edessä kiitollisuuden kauniita kyyneleitä. Sitten seurue poistui syvän liikutuksen vallitessa. Kello yksitoista olivat kaikki palanneet laivalle. John Mangles ja miehistö suorittivat viimeisiä lähtövalmisteluja.
Puoliyön aikana alkoi lämmitys; kapteeni antoi käskyn lisätä sitä yhtä mittaa, ja pian alkoivat mustat savupatsaat yhtyä yön usviin. Duncanin purjeet oli huolellisesti verhottu suojuskääreisiin, joiden oli määrä varjella niitä kivihiilensavulta, sillä tuuli puhalsi lounaasta eikä ollut edullinen purjeiden käytölle.
Kello kahden aikana alkoi Duncan puuskua höyrypannujen kuumetessa; höyry pihisi venttiileissä: vuorovesi oli alallaan; saattoi jo erottaa Clyden reitin reimarien ja kiviröykkiömerkkien välillä, ja hämäryys alkoi vähitellen väistyä nousevan päivänkoiton tieltä. Oli lähdön aika.
John Mangles lähetti sanan lordi Glenarvanille, joka kohta nousi kannelle.
Samalla alkoi laskuvesi tuntua; Duncan vihelteli voimakkaasti, hellitti köytensä, irrottautui ympärillä olevista laivoista, pani potkurit käyntiin ja lipui rannasta salmen reitille. John ei ollut ottanut luotsia; hän tunsi itse täydellisesti Clyden solat eikä kukaan olisi voinut ohjata paremmin. Laiva liikehti hänen viittaustensa mukaan: oikealla kädellään hän ohjasi konetta, vasemmalla peräsintä äänettömästi ja varmasti. Pian tekivät viimeiset tehtaat tilaa tuolla täällä rannan kukkuloilla kohoaville huviloille, ja kaupungin kohina vaimeni välimatkan kasvaessa.
Tunnin perästä sivuutti Duncan Dumbartonin kalliot, kahta tuntia myöhemmin se oli Clyden lahdella, kello kuusi aamulla se kiersi Cantyren majakan, laski ulos Pohjois-Kanavasta ja kynti aavaa valtamerta.
MATKUSTAJA HYTISSÄ NUMERO KUUSI.
Tämän ensimmäisen purjehduspäivän aikana oli meri hyvin kuoppainen, ja tuuli yltyi iltaan mennessä. Duncan keinui kovasti; niinpä eivät naiset näyttäytyneetkään kannella, vaan pysyivät makuulla hyteissään ja tekivät siinä viisaasti.
Mutta seuraavana päivänä tuuli kääntyi jonkun verran; kapteeni John avautti keula-, etu- ja märssypurjeen; Duncan kulki nyt tukevammin aalloilla eikä ollut enää yhtä herkkä heilahtelemaan ja keinumaan. Lady Helena ja Mary Grant saattoivat jo päivän koittaessa liittyä lordi Glenarvanin, majurin ja kapteenin seuraan kannelle. Auringonnousu oli suurenmoinen. Päivän tähti nousi kultakehränä merestä ikään kuin suunnattomasta sähkökylvystä. Duncan liukui niin säihkyvän säteilyn keskellä, että tosiaan olisi voinut sanoa sen purjeiden pullistuvan auringonsäteiden voimasta.
Laivan matkustajat katselivat hiljaisissa mietteissä tätä säteilevän taivaankappaleen ilmestystä:
— Mikä ihana näky! lausui vihdoin lady Helena. — Se lupaa kaunista päivää. Kunpa vain tuuli ei kääntyisi vastaiseksi, vaan suosisi Duncanin kulkua!
— Ei voisi toivoa parempaa päivää, rakas Helena, lordi Glenarvan vastasi, — eikä meillä tosiaan ole valittamista tätä matkan alkua vastaan.
— Kuinkahan kauan matka meren poikki kestää, rakas Edward?
— Siihen on kapteeni Johnin vastattava, Glenarvan sanoi. — Kuljemmeko hyvin? Oletteko tyytyväinen laivaanne, John?
— Perin tyytyväinen, teidän jalosukuisuutenne, John vastasi; — tämä on verraton alus, mielikseen merimies astelee sen kannella. Milloinkaan ei laivan runkoa ja koneistoa ole saatu paremmin tasapainoon; katsokaahan kuinka vauhti on tasainen ja kuinka sulavasti alus liukuu aalloilla. Me kuljemme todellakin seitsemäntoista solmua tunnissa. Jos tätä vauhtia kestää, olemme päiväntasaajan kohdalla kymmenessä päivässä ja ennen viittä viikkoa kiertäneet Kap Hornin.
— Kuuletteko, Mary? lady Helena toisti, — ennen viittä viikkoa!
— Kuulen, rouva, tyttö vastasi — ja sydämeni sykähtelee kovemmin kapteenin sanoista.
— Entä kuinka te kestätte tätä purjehdusta, Mary-neiti? lordi
Glenarvan kysyi.
— Aika hyvin, mylord, ei siitä ole sanottavaa haittaa. Kyllä minä siihen pian totun.
— Entä pikku Robert?
— Robertko? John Mangles vastasi. — Kun hän ei ole sukeltanut konehuoneeseen, hän on kiivennyt mastojen päähän. Se poika ilkkuu vain meritautia. Kas, tuollahan se on nytkin.
Kapteenin viittauksen mukaan kääntyivät kaikkien katseet kokkamastoa kohti, ja jokainen saattoi huomata Robertin kiikkumassa pramipurjeen raakapuulla kolmisenkymmentä metriä kannen yläpuolella. Mary ei voinut olla huudahtamatta.
— Oh, rauhoittukaa, neiti, John Mangles sanoi, — minä vastaan hänestä ja lupaan ennen pitkää esittää verrattoman velikullan kapteeni Grantille, sillä me löydämme kyllä kapteenin.
— Kunpa taivas kuulisi teidän sananne, herra John, tyttö vastasi.
— Rakas lapseni, lordi Glenarvan lausui, — koko tässä asiassa on jotakin kaitselmuksen määräämää, minkä tulee antaa meille hyviä toiveita. Me emme mene, meitä viedään. Me emme etsi, meitä johdetaan. Ja katsokaa kaikkia näitä kunnon miehiä, jotka ovat antautuneet niin hyvän asian palvelukseen! Me emme ainoastaan onnistu yrityksessämme, vaan pääsemme perille vaikeuksitta. Minä olen luvannut lady Helenalle huvimatkan, ja pahastipa erehtyisin, ellen pitäisi sanaani.
— Edward, lady Glenarvan sanoi, — sinä olet miehistä paras.
— En, mutta minulla on paras miehistö parhaalla laivalla. Ettekö ihaile Duncania, Mary-neiti?
— Minäkö, mylord? tyttö vastasi. — Tottahan sitä ihailen, kun olen todella asiantuntija.
— Ah, niinkö?
— Minä olen leikkinyt lapsena isäni laivoilla; hänen olisi pitänyt tehdä minusta merimies, ja jos tarvittaisiin, niin pystyisin kai reivaamaan tai punomaan köyttä.
— Ah, neiti, mitä minä kuulenkaan! John Mangles huudahti.
— Tuolla puheella saatte kapteeni Johnista hartaan ystävän, lordi Glenarvan sanoi, — sillä hän ei myönnä mitään maailmassa vetävän vertoja merielämälle, ei edes naisten kuullen! Eikö totta, John?
— Epäilemättä, teidän jalosukuisuutenne, nuori kapteeni vastasi, — mutta myönnän, että neiti Grant on paremmin paikallaan peräsalongissa kuin reivaamassa pramipurjetta; mutta yhtä mieluisaa on silti kuulla hänen puhuvan noin.
— Ja varsinkin kun hän ihailee Duncania, lordi Glenarvan lisäsi.
— Joka sen hyvin ansaitsee, John täydensi.
— Kuulkaa, lady Helena sanoi, — kun te olette niin ylpeä aluksestanne, herätätte minussa halun tutkia sen ruumanpohjaan saakka ja nähdä, minkälaiset olot kunnon matruuseillamme on välikannella.
— Mainiot, John vastasi, — he ovat siellä kuin kotonaan.
— Ja he ovat todellakin kotonaan, rakas Helena, lordi Glenarvan lisäsi. — Tämä alus on kaistale vanhaa Kaledoniaamme! Se on irrallinen osa Dumbartonin kreivikuntaa, joka erikoisesta armosta on purjehtimassa, niin ettemme ole jättäneet maatamme! Duncan on Malcolmin linna, ja valtameri on Lomond-järvi.
— No hyvä, rakas Edward, esittelepä siis meille tätä linnaa, lady
Helena vastasi.
— Kuten käsket, Glenarvan lausui, — mutta salli minun sitä ennen puhutella Olbinettia.
Laivan muonamestari oli mainio ravintoasiantuntija, skotlantilainen, joka toimensa tärkeyden puolesta olisi ansainnut olla ranskalainen ja täytti tehtävänsä hartaasti ja taitavasti. Hän asettui kuuntelemaan.
— Olbinett, me teemme pienen retken ennen aamiaista, Glenarvan sanoi, ikään kuin olisi ollut puhe huvimatkasta Tarbetille tai Katrine-järvelle. — Toivoakseni pöytä on katettu palatessamme.
Olbinett kumarsi juhlallisesti.
— Tuletteko mukaan, majuri? lady Helena kysyi.
— Jos käskette, MacNabbs vastasi.
— No, lordi Glenarvan huomautti, — majuri on uponnut sikarinsa savuun, siitä häntä ei saa temmata pois; majuri on nähkääs tuima tupakkamies, Mary-neiti. Hän polttaa aina, nukkuessaankin.
Majuri nyökkäsi hyväksyvästi, ja lordi Glenarvanin vieraat lähtivät välikannelle.
Yksin jäätyään ja tapansa mukaan itsekseen puhellen, mutta väittämättä milloinkaan itseään vastaan, kietoutui MacNabbs yhä paksumpaan savupilveen; hän seisoi liikkumatta, katsellen taaksepäin laivan vanaveteen. Hetken hiljaisen mietiskelyn jälkeen hän kääntyi ympäri ja havaitsi seisovansa vastapäätä erästä uutta henkilöä. Jos mikään olisi voinut majuria hämmästyttää, hän olisi nyt hämmästynyt, sillä tämä matkustaja oli hänelle täysin outo.
Hän oli pitkä, kuiva ja laiha, ehkä noin nelikymmenvuotias mies, näöltään kuin pitkä suurinuppinen naula. Hänen päänsä oli tosiaan iso ja voimakas, otsa oli korkea, nenä pitkähkö, suu iso, leuka hyvin jykevä. Hänen silmiään peittivät suuret, pyöreät silmälasit ja hänen katseessaan näytti olevan sellaista erikoista epävarmuutta kuin ns. päiväsokeilla, jotka näkevät esineet vain hämärässä. Kasvoista päättäen hän oli älykäs ja hilpeä mies; hänellä ei ollut jurojen ihmisten tylyä ilmettä, jotka periaatteesta eivät milloinkaan naura ja jotka peittävät mitättömyytensä yksivakaisuuden alle. Kaikkea muuta. Tuntemattoman herttaisen luonteva, koreilematon käytös osoitti selvästi, että hän osasi ottaa ihmiset ja asiat niiden hyvältä puolelta. Mutta vaikkei hän vielä ollut puhunut, hänet tunsi puheliaaksi ja varsinkin hajamieliseksi niiden ihmisten tapaan, jotka eivät näe, mitä katsovat, eivätkä kuule, mitä kuuntelevat. Hänellä oli päässä matkalakki, jalassa paksut keltaiset kengät ja nahkasäärystimet, pukunaan ruskeat samettihousut ja samasta kankaasta tehty takki, jonka lukemattomat taskut näyttivät olevan täynnä kaikenlaisia vihkosia, muisti- ja taskukirjoja ja lukemattomia muita yhtä epämukavia ja tarpeettomia esineitä, puhumattakaan pitkästä kaukoputkesta, jota hän kantoi olkahihnassa.
Tuntemattoman vilkkaus oli majurin tyyneyden räikeänä vastakohtana; hän liikuskeli MacNabbsin ympärillä, katseli tätä, teki silmillään kysymyksiä, kun taas majuri ei ollut vähääkään utelias tietämään, mistä hän tuli, ja minne hän oli menossa, minkä vuoksi hän oli mukana Duncan-laivalla.
Nähdessään yrityksensä raukeavan majurin välinpitämättömyyteen, tuo arvoituksellinen henkilö tarttui kaukoputkeensa, joka pisimmillään oli reilun metrin mittainen, ja seisten liikkumatta kuin valtatien kilometripylväs, vaikka sääret hajallaan, hän suuntasi kojeensa kohtaan, jossa taivas ja meri yhtyivät; viisi minuuttia sitä tutkittuaan hän laski kaukoputkensa, käänsi sen pään kantta vasten ja nojasi siihen ikään kuin se olisi ollut keppi; mutta silloinpa kiikarin putket solahtivat sisäkkäin, ja uusi matkustaja, jolta täten äkkiä katosi tukipiste, oli vähällä suistua kumoon isonmaston juurelle.
Jokainen muu olisi ainakin hymyillyt majurin asemassa. Majuri ei edes räpäyttänyt silmiään. Silloin tuntematon teki päätöksensä.
— Muonamestari! hän huusi, ja tämän ainoankin sanan ääntäminen osoitti hänen olevan ulkomaalaisen.
Hän odotti. Ketään ei ilmestynyt.
— Muonamestari! hän toisti vielä kovemmalla äänellä.
Herra Olbinett sattui kulkemaan ohi matkallaan etukannen alla olevaan keittiöön. Kuinka hän hämmästyikään kuullessaan tämän kookkaan henkilön, jota hän ei tuntenut, tuolla lailla kutsuvan!
— Mistä ihmeestä tuo tulee? — hän tuumi. — Joku lordi Glenarvanin ystävä? Mahdotonta!
Hän astui kuitenkin esiin ja lähestyi muukalaista.
— Oletteko te laivan muonamestari? tämä kysyi.
— Olen, herra, Olbinett vastasi, — mutta minulla ei ole kunnia tuntea…
— Minä olen matkustaja hytistä numero kuusi.
— Numero kuusi? muonamestari toisti.
— Niinpä niin. Mikä teidän nimenne on?
— Olbinett.
— No niin, Olbinett, ystäväni, jatkoi outo hytistä numero kuusi, — täytyy ajatella aamiaista, hyvinkin pian. Minä en ole syönyt puoleentoista vuorokauteen, tai paremmin sanoen, minä olen nukkunut puolitoista vuorokautta, mikä on anteeksiannettavaa miehelle, joka tulee oikopäätä Pariisista Glasgowiin. Mihin aikaan täällä syödään aamiaista?
— Kello yhdeksän, Olbinett vastasi konemaisesti.
Muukalainen aikoi katsoa kelloaan, mutta ei saanut sitä esiin pitkään aikaan, sillä hän löysi sen vasta yhdeksännestä taskustaan.
— Kas, hän sanoi, — kello ei ole vielä kahdeksaa. Tuokaa siis, Olbinett, minulle korppu ja lasi sherryä odottaessani, sillä minä olen nääntymässä nälkään.
Olbinett kuunteli käsittämättä; tuntematon puhuikin lakkaamatta ja siirtyi asiasta toiseen verrattoman vilkkaasti.
— Entä kapteeni! hän kysyi. — Eikö kapteeni ole vielä noussut! Ja ensimmäinen perämies? Mitä hän tekee? Nukkuuko hänkin vielä? Ilma on onneksi kaunis, tuuli suotuisa, ja laiva kulkee omin nokkinsa.
Samassa John Mangles ilmestyi perähytin portaille.
— Tuossa on kapteeni, Olbinett sanoi.
— Ah, mieluisaa, tuntematon huudahti, — kapteeni Burton, mieluisaa tutustua teihin!
John Mangles ällistyi pahanpäiväisesti kuullessaan itseään puhuteltavan kapteeni Burtoniksi ja nähdessään oudon miehen laivallaan.
Toinen jatkoi mitä luontevimmin:
— Sallikaa minun puristaa kättänne, hän sanoi. — Kun en tehnyt sitä toissailtana, se johtui siitä, että lähdön hetkellä ei sovi häiritä päällikköä. Mutta nyt, kapteeni, olen todella hyvilläni päästessäni puheisiin kanssanne.
Silmät suurina John Mangles katseli vuoroin Olbinettia, vuoroin tätä tulokasta.
— Nyt kun ollaan tuttavia, rakas kapteeni, outo mies sanoi, — olkaamme kuin vanhoja ystäviä. Jutellaan siis ja sanokaa, oletteko tyytyväinen Scotiaan?
— Mitä te Scotialla tarkoitatte? John Mangles kysyi vihdoin.
— Heh, tietenkin tätä Scotiaa, jossa nyt olemme. Tämä on hyvä laiva, ja minulle on kehuttu sen lujaa rakennetta samoin kuin päällikön, kunnon kapteeni Burtonin, henkisiä ominaisuuksia. Oletteko samannimisen, suuren Afrikan-tutkijan sukulaisia? Hän oli uljas mies. Saan siis onnitella!
— Hyvä herra, John Mangles lausui, — minä en ole ensinkään matkailija
Burtonin sukulaisia, enkä edes itse ole kapteeni Burton.
— Ah, päätteli tuntematon, — minä olen siis puheissa Scotian ensimmäisen perämiehen, herra Burdnessin, kanssa!
— Herra Burdnessinko? vastasi John Mangles, joka alkoi aavistaa asian oikean laidan. Mutta oliko hän tekemisissä hullun vai laivasta erehtyneen kanssa? Se askarrutti hänen mieltään, ja hän oli juuri aikeissa antaa ratkaisevan selityksen, kun lordi Glenarvan, hänen vaimonsa ja neiti Grant nousivat kannelle. Vieras huomasi heidät ja huudahti:
— Ah, matkustajia! Matkustajia! Mainiota. Pyydän, herra Burdness, teitä esittelemään minut…
Ja sitten hän astui esille moitteettoman kohteliaasti, odottamatta John
Manglesin esittelyä.
— Rouva, hän sanoi neiti Grantille; — neiti, hän sanoi lady Helenalle; — hyvä herra, hän lisäsi kääntyen lordi Glenarvanin puoleen.
— Lordi Glenarvan, John Mangles ilmoitti.
— Mylord, jatkoi silloin tuntematon, — pyydän anteeksi, että itse esittelen itseni; mutta merellähän on lupa hiukan hellittää ankaria seurustelusääntöjä; toivoakseni teemme pian tuttavuutta, ja Scotian matka näiden naisten seurassa tuntuu meistä yhtä lyhyeltä kuin mieluisaltakin.
Lady Helena ja neiti Grant eivät olleet keksineet sanaakaan vastatakseen. He eivät ymmärtäneet mitään tämän kuokkavieraan ilmestymisestä Duncanin kannelle.
— Arvoisa herra, lausui nyt lordi Glenarvan, — kenen kanssa minulla on kunnia puhua?
— Minä olen Jacques-Eliacin-Francois-Marie Paganel, Pariisin Maantieteellisen seuran sihteeri, Berliinin, Bombayn, Darmstadtin, Leipzigin, Lontoon, Pietarin, Wienin, New Yorkin seurojen kirjeenvaihtajajäsen, Itä-Intian kuninkaallisen maan- ja kansatieteellisen seuran kunniajäsen, joka vietettyään kaksikymmentä vuotta elämästään tutkimassa maantiedettä työhuoneessaan on päättänyt jatkaa tutkimuksiaan luonnossa ja on nyt matkalla Intiaan liittääkseen siellä yhteen suurten löytöretkeilijöiden töiden tulokset.
MISTÄ JACQUES PAGANEL ON TULOSSA JA MINNE MENOSSA.
Maantieteellisen seuran sihteeri oli varmaankin mukava henkilö, sillä kaikki tämä sanottiin hyvin miellyttävällä tavalla. Lordi Glenarvan tiesi muuten täydellisesti kenen kanssa oli tekemisissä, sillä Jacques Paganelin nimi ja ansiot olivat hänelle hyvin tutut. Kun otti huomioon hänen maantieteelliset tutkimuksensa, hänen seuran julkaisuissa esittämänsä selostukset uusimmista löydöistä, hänen kirjeenvaihtonsa koko maailman kanssa, oli häntä pidettävä yhtenä Ranskan etevimmistä tiedemiehistä. Niinpä Glenarvan ojensikin sydämellisesti käden odottamattomalle vieraalleen.
— Ja nyt, kun esittely on tapahtunut, hän lausui, — sallinette, herra
Paganel, minun tehdä teille yhden kysymyksen?
— Kaksikymmentä kysymystä, mylord, Jacques Paganel vastasi. — Minulle on alati mieluisaa keskustella teidän kanssanne.
— Toissa iltanako te tulitte tähän laivaan?
— Niin, mylord, toissa iltana kello kahdeksan. Minä hyppäsin Kaledonian rautatievaunusta rattaille ja rattailta Scotiaan, jossa olin Pariisista tilannut hytin numero kuusi. Ilta oli pimeä. Laivalla en tavannut ketään. No, tuntien itseni väsyneeksi kolmenkymmenen tunnin matkasta ja tietäen, että meritaudin välttämiseksi on hyvä keino mennä nukkumaan heti laivaan tultua ja pysytellä vuoteessa matkan ensimmäiset päivät, menin suoraa päätä makuulle ja olen tunnollisesti nukkunut kolmekymmentäkuusi tuntia, jos uskotte.
Jacques Paganelin kuuntelijat tiesivät nyt, mitä piti ajatella hänen olostaan laivalla. Ranskalainen matkustaja oli osunut väärään laivaan ja tullut Duncaniin sillä välin kun sen miehistö oli St. Mungon kirkossa. Kaikki oli siis selvää. Mutta mitä tämä tiedemies sanoisi kuullessaan, mihin laivaan hän oli joutunut ja minne nyt oltiin matkalla?
— Niinpä te, herra Paganel, lordi Glenarvan sanoi. — olette valinnut tutkimusmatkojenne lähtökohdaksi Kalkuttan?
— Juuri niin, mylord. Intian näkeminen on ollut minun mielihalunani koko elämäni ajan. Se on ollut kaunein unelmani, joka nyt vihdoin toteutuu norsujen ja Brahman pappien maassa.
— Teille ei siis ole yhdentekevää joutua johonkin muuhun maahan, herra
Paganel?
— Ei, mylord, se olisi minulle kiusallista, sillä minulla on suosituksia Intian varakuninkaalle, lordi Somersetille, ja Maantieteellisen seuran antama tehtävä täytettävänä.
— Ah, onko teillä siis jokin määrätty tehtävä?
— On, minun pitäisi yrittää tehdä hyödyllinen ja mielenkiintoinen matka, jonka ohjelman on laatinut oppinut ystäväni ja ammattiveljeni, herra Vivien de Saint-Martin. Olisi näet tarkoituksena seurata Schlagintweit-veljesten, eversti Waughin, Webbin, Hodgsonin, Huc- ja Gabet-nimisten lähetyssaarnaajien, Moorcroftin, hra Jules Remyn ja monen muun kuuluisan retkeilijän jälkiä. Minä koetan onnistua siinä, missä lähetyssaarnaaja Krick v. 1846 epäonnistui; sanalla sanoen kartoittaa Jaru-Dzangbo-Tshuvirta, joka viidentoistasadan kilometrin alalla kostuttaa Tiibetiä, koskettaen Himalajan pohjoista juurta, ja vihdoin todeta, eikö tämä joki yhdy Brahmaputraan Assamin koillispuolella. Mylord, kultamitali on taattu sille tutkijalle, joka näin voi toteuttaa yhden hartaimmista toiveista Intian maantiedon alalla.
Paganel oli suurenmoinen. Hän puhui erittäin innostuneesti. Hän heittäytyi mielikuvituksen nopeille siiville. Häntä olisi ollut yhtä mahdoton keskeyttää kuin Reiniä Schaffhausenin putouksessa.
— Herra Jacques Paganel, lordi Glenarvan sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, — se olisi epäilemättä hieno matka, josta tiede tulisi olemaan teille sangen kiitollinen. Mutta minä en tahdo enempää pitkittää teidän erehdystänne; ainakin toistaiseksi täytyy teidän luopua ilostanne päästä Intiaan.
— Luopuako siitä? Ja minkä vuoksi?
— Koska te nyt matkustatte Intian niemimaasta poispäin.
— Kuinka?! Kapteeni Burton…
— Minä en ole kapteeni Burton, John Mangles vastasi.
— Mutta Scotia?
— Tämä laivakaan ei ole Scotia.
Paganelin ällistystä olisi mahdoton kuvata. Hän katsoi vuoronperään lordi Glenarvania, joka yhä oli vakava, lady Helenaa ja Mary Grantia, joiden ilmeet osoittivat säälivää myötätuntoa, John Manglesia, joka hymyili ja majuria, joka ei rävähtänyt; sitten hän kohautti harteitaan, siirsi silmälasinsa otsaltaan nenälle ja huudahti:
— Mitä pilantekoa tämä on!
Mutta silloin sattui hänen katseensa peräsimen rattaaseen, jonka kehässä näkyivät nämä kaksi sanaa:
DUNCAN GLASGOW
— Duncan! Duncan! hän äännähti päästäen avuttoman epätoivonhuudon.
Ja sitten hän syöksyi päistikkaa alas peräsalongin rappusia hyttiään kohti.
Onnettoman tiedemiehen mentyä ei kukaan laivalla voinut pysyä vakavana majuria lukuunottamatta, ja nauru levisi matruuseihin saakka. Astua väärään junaan! Sama se! Saapua Edinburghiin, kun olisi pitänyt lähteä Dumbartoniin! Olkoon menneeksi! Mutta eksyä väärään laivaan ja kellua Chileä kohti, kun on aikomus matkustaa Intiaan, se on jo hajamielisyyden huippu!
— Se ei sentään kummastuta minua, kun on puhe Jacques Paganelista,
Glenarvan sanoi. — Hän on kuuluisa sentapaisista hairahduksista.
Kerrankin hän julkaisi kartan Amerikasta, johon hän oli sijoittanut
Japanin. Se ei kuitenkaan estä häntä olemasta etevä tiedemies, ja hän
on todella Ranskan parhaita maantieteilijöitä.
— Mutta mitä nyt teemme miesparalle? lady Helena kysyi. — Emmehän voi viedä häntä väkisin Patagoniaan.
— Miksi emme? MacNabbs vastasi rauhallisesti. — Me emme ole vastuussa hänen hajamielisyydestään. Olettakaa, että hän olisi astunut väärään junaan, pysähtyisikö se?
— Ei, mutta hän pääsisi pois lähimmällä asemalla, huomautti lady
Helena.
— No niin, Glenarvan lausui, — sen hän voi tehdä, jos haluaa, ensimmäisellä pysähdyspaikallamme.
Samassa Paganel palasi peräkannelle viheliäisenä ja nolona, käytyään toteamassa, että hänen tavaransa olivat laivassa. Hän toisteli lakkaamatta kohtalokkaita sanoja: Duncan! Duncan! Hänen sanavarastossaan ei ollut enää muuta. Hän käveli edestakaisin, tarkastellen laivan taklausta ja tähyten rannattoman meren mykkää näköpiiriä. Vihdoin hän palasi lordi Glenarvanin luo.
— Ja minne tämä Duncan on menossa? hän kysyi.
— Amerikkaan, herra Paganel.
— Ja tarkemmin määritellen?
— Concepcioniin.
— Chileen! Chileen! huudahti onneton tiedemies. — Entä Intian-retkeni? Ja mitä sanoo herra de Quatrefages, keskuskomitean esimies! Ja herrat d'Avezac ja Cortambert ja Vivien de Saint-Martin! Ja mitä sanon minä itse seuran istunnossa!
— Rauhoittukaa, herra Paganel, lordi Glenarvan vastasi, — älkää menettäkö toivoanne. Kaikki voi järjestyä niin, että teille tulee vain verrattain vähäinen viivästys. Jaru-Dzangbo-Tshu odottaa teitä aina Tiibetin vuoristossa. Me poikkeamme pian Madeiraan, ja siellä te tapaatte laivan, jolla pääsette takaisin Eurooppaan.
— Kiitän teitä, mylord, täytyy myöntyä. Mutta sen saanee sanoa, että tämä on tavaton seikkailu eikä sellaisia satu muille kuin minulle. Ja minulla kun on varattu hytti Scotiassa!
— No, Scotia teidän pitänee toistaiseksi jättää sikseen.
— Mutta, Paganel sanoi, tarkastettuaan alusta uudelleen. — Duncan on huvipursi.
— Niin on, hyvä herra, John Mangles vastasi, — ja sen omistaja on hänen jalosukuisuutensa lordi Glenarvan.
— Joka pyytää teitä mielin määrin käyttämään vieraanvaraisuuttaan,
Glenarvan lisäsi.
— Tuhansia kiitoksia, mylord, Paganel vastasi. — Minä ymmärrän todellakin arvostaa teidän kohteliaisuuttanne; mutta sallikaa minun tehdä eräs yksinkertainen huomautus: Intia on ihana maa; se tarjoaa matkustajille ihmeellisiä yllätyksiä; naiset epäilemättä eivät sitä tunne… No niin, ei tarvitse muuta kuin että perämies kääntää ruoria, ja Duncan kulkisi yhtä helposti Kalkuttaa kuin Chileä kohti; ja kun se kerran on huvimatkalla…
Päänpudistukset, joita Paganelin ehdotus aiheutti, eivät sallineet hänen jatkaa esitystään. Hän vaikeni kesken.
— Herra Paganel, sanoi silloin lady Helena, — jos olisi puhe vain huvimatkasta, niin vastaisin teille: lähtekäämme kaikki yhdessä Intiaan, eikä lordi Glenarvan sitä pyyntöäni hylkäisi. Mutta Duncan on matkalla pelastamaan Patagonian rannikolle joutuneita haaksirikkoisia eikä voi muuttaa niin ihmisystävällisen matkansa suuntaa…
Muutamassa minuutissa tehtiin ranskalaiselle matkustajalle selkoa tilanteesta, liikuttuneena hän kuunteli kertomuksen sattumalta löydetyistä asiakirjoista, kapteeni Grantin kohtalosta, lady Helenan jalomielisestä ehdotuksesta.
— Mylady, hän sanoi, — sallikaa minun lausua ihailuni teidän menettelystänne kaikessa tässä ja tehdä se tinkimättä. Teidän aluksenne on jatkettava matkaansa, ja minä saisin tunnonvaivoja, jos hidastuttaisin sitä ainoatakaan päivää.
— Haluatteko siis ottaa osaa meidän etsiskelyymme? lady Helena kysyi.
— Se on mahdotonta, rouva, minun pitää suorittaa saamani tehtävä. Minä lähden laivasta ensimmäisessä pysähdyspaikassanne…
— Madeirassa siis, John Mangles sanoi.
— Madeirassa, olkoon. Siellähän olen vain sadankahdenkymmenen peninkulman päässä Lissabonista ja voin odottaa laivavuoroa.
— No niin, herra Paganel, Glenarvan sanoi, — teidän toivomustanne noudatetaan, ja omasta puolestani olen hyvilläni voidessani tarjota teille vieraanvaraisuutta laivallani muutamiksi päiviksi. Toivoisin vain, ettette kovin ikävysty meidän seurassamme!
— Oo, mylord, tiedemies huudahti, — minähän olen ylen onnellinen, että satuin erehtymään näin miellyttävällä tavalla! Yhtäkaikki on sentään naurettava seikka, että mies lähtee matkalle Intiaan ja purjehtiikin Amerikkaa kohti!
Tästä alakuloisesta ajatuksesta huolimatta Paganel mukautui myöhästymiseen, jota ei voinut estää. Hän oli herttainen, hilpeä, jopa hajamielinenkin; hän ihastutti naisia hyväntuulisuudellaan; ennen päivän loppua hän oli kaikkien ystävä: Hänen pyynnöstään näytettiin hänelle nuo merkilliset asiakirjat. Hän tutki niitä huolellisesti, kauan, pienimpiä yksityiskohtia myöten. Mikään muu tulkinta ei hänestäkään näyttänyt mahdolliselta. Mary Grant ja hänen veljensä herättivät hänessä mitä vilkkainta mielenkiintoa. Hän antoi heille hyviä toiveita. Se tapa, jolla hän selitti asiaa, ja eittämätön menestys, jota hän ennusti Duncanin retkelle, houkutteli hymyn nuoren neitosen huulille. Totisesti, jos hänellä ei olisi tehtäväänsä, olisi hänkin lähtenyt etsimään kapteeni Grantia!
Ja kun hän kuuli, että lady Helena oli William Tuffnelin tytär, hän puhkesi ihmetyksen huudahduksiin. Hän oli tuntenut ladyn isän. Mikä uljas tiedemies! Ja kuinka vilkasta heidän kirjeenvaihtonsa oli ollut, kun William Tuffnel oli tullut seuran kirjeenvaihtajajäseneksi! Juuri hän, hän itse, oli esittänyt toisilleen William Tuffnelin ja herra Malte-Brunin! Mikä tapaus, ja mikä ilo matkustaa yhdessä William Tuffnelin tyttären kanssa!
Lopulta hän pyysi lady Helenalta lupaa suudella häntä poskelle. Ja siihen lady Glenarvan suostuikin, vaikka se ehkä oli hiukan "asiaankuulumatonta."
YKSI KUNNON MIES LISÄÄ RETKELLE.
Afrikan pohjoispuolen kohdalla kulkevien merivirtojen edistämänä kulki
Duncan nopeaa vauhtia päiväntasaajaa kohti. Elokuun 30. päivänä tuli
Madeiran saariryhmä näkyviin. Lupauksensa mukaan tarjoutui lordi
Glenarvan laskemaan uuden vieraansa siellä maihin.
— Lordi, Paganel vastasi, — puhukaamme kursailematta. Oliko ennen minun tuloani laivalle aikomuksenne poiketa Madeirassa?
— Ei, Glenarvan sanoi.
— Ehkä sitten saisin käyttää hyväkseni onnettoman hajamielisyyteni seurauksia. Madeiran saariryhmä on täysin tunnettu. Maantieteilijälle ei siellä enää ole mitään mielenkiintoista. On jo sanottu ja kirjoitettu kaikki mitä voi siitä saariryhmästä, joka muuten viininviljelykseen nähden on täyttä päätä rappeutumassa. Ajatelkaa, että Madeirassa ei enää ole viinitarhoja! Viinisato, joka vuonna 1813 nousi miljoonaan sataantuhanteen hehtolitraan, teki vuonna 1845 ainoastaan satakolmekymmentätuhatta neljäsataaviisikymmentä hehtolitraa. Nyttemmin ei se ole edes kahtakymmentäviittätuhatta! Se on masentava ilmiö. Olisiko teistä yhdentekevää laskea maihin Kanarian saarille?
— Lasketaan maihin Kanarian saarille, Glenarvan vastasi. — Sehän ei tee mitään mutkaa meidän matkaamme.
— Minä tiedän sen, lordi. Kanarian saarilla on, nähkääs, vielä kolme saariryhmää tutkimatta, puhumattakaan Teneriffan vuoresta, jota aina olen halunnut nähdä. Nythän on tilaisuus. Minä käytän sitä hyväkseni, ja odotellessani Eurooppaan menevää laivaa voin tehdä retken sinne.
— Kuten tahdotte, herra Paganel, vastasi lordi Glenarvan, joka ei voinut olla hymyilemättä.
Ja hänellä oli syytä hymyillä.
Kanarian saaret eivät ole kaukana Madeirasta. Näiden kahden saariryhmän väliä on tuskin kahtasataaviittäkymmentä meripeninkulmaa, mikä matka Duncanin nopeudella kulkevalle laivalle oli jokseenkin mitätön.
31. päivänä elokuuta, kello kahden aikaan päivällä, kävelivät John Mangles ja Paganel peräkannella. Ranskalainen ahdisteli kumppaniaan vilkkailla kyselyillä Chilestä; yhtäkkiä kapteeni keskeytti hänet ja sanoi, viitaten erästä etelässä näkyvää pistettä kohti:
— Herra Paganel!
— Mitä nyt, herra kapteeni? tiedemies vastasi.
— Katsokaas tuohon ilmansuuntaan. Ettekö näe mitään?
— En.
— Te ette katso niin kuin pitää. Ei pitkin merenpintaa, vaan sen yläpuolelle, pilviin.
— Pilviinkö? Mitä siellä pitäisi olla…
— No, nyt, tuosta noin, kokkapuun päitse.
— Minä en näe mitään.
— Kun ette tahdo nähdä. Oli miten oli, ja vaikka olemme neljänkymmenen meripeninkulman päässä, niin Teneriffan huippu on selvästi nähtävissä taivaanrannan yläpuolella.
Oliko Paganel tällöin tahtonut nähdä vai ei, muutamaa hetkeä myöhemmin hänen täytyi myöntää asia, ellei halunnut väittää olevansa sokea.
— No, joko te nyt sen huomaatte? kysyi häneltä John Mangles.
— Jo toki, selvästi, Paganel vastasi ja lisäsi, äänessään välinpitämätön sävy: — Tuoko se nyt sitten on se Teneriffan huippu?
— Se se on.
— Eipä se näy olevan kovin korkea.
— On sen huippu sentään kolmetuhatta seitsemänsataa metriä merenpintaa korkeammalla.
— Se ei vastaa Mont-Blancia.
— Se on mahdollista, mutta kun kiipeätte sen laelle, niin pitänette sitä sentään kyllin korkeana.
— Oo, kiivetäkö sen laelle, rakas kapteeni, mitä se kannattaa, pyydän kysyä, herrojen von Humboldtin ja Bonplanin jälkeen? Suuri nero, tuo Humboldt. Hän nousi tuolle vuorelle; hän on laatinut siitä niin tyhjentävän kuvauksen, että siihen ei ole mitään lisäämistä; hän havaitsi siinä viisi vyöhykettä: viinivyöhykkeen, lehtipuuvyöhykkeen, havupuuvyöhykkeen, alppikanervavyöhykkeen ja vihdoin aivan kasvittoman vyöhykkeen. Hän nousi vuoren ylimmälle huipulle saakka, missä ei ollut tilaa edes istua. Vuoren laelta näkyvä ala oli yhtä suuri kuin neljäs osa Espanjaa. Sitten hän tutki tulivuoren sen uumenia myöten ja tunkeutui sammuneen aukon pohjalle saakka. Mitä luulisitte minulla olevan tekemistä siellä tämän suurmiehen jälkeen, pyydän kysyä?
— Tosiaan, John Mangles vastasi, — eipä siinä ole enää mitään haravoimista. Sepä ikävää, sillä teidän aikanne tulee pitkäksi odotellessa laivaa Teneriffan satamassa. Siellä ei ole suurtakaan vaihtelua toivottavissa.
— Kuka tietää mitä vaihtelua minun hajamielisyyteni saisi aikaan, Paganel sanoi nauraen. — Mutta, rakas Mangles, eikö Kap Verden saarilla ole ankkuripaikkoja?
— On kyllä. Villa Praiaan on mainion helppo laskea maihin.
— Puhumattakaan toisesta edusta, joka ei ole halveksuttava, Paganel lisäsi, — siitä, että Kap Verden saaret eivät ole kaukana Senegalista, missä voin tavata maanmiehiäni. Minä tiedän kyllä, että tätä villiä ja epäterveellistä saaristoa ei pidetä kovin mielenkiintoisena; mutta maantieteilijän kannalta on kaikki arvokasta. Näkeminen merkitsee tietoja. On ihmisiä, jotka eivät osaa nähdä, ja jotka matkustavat ikään kuin olisi heillä kaihi. Voitte uskoa, että minä en kuulu niihin.
— Kuinka vain teille on mukavampaa, herra Paganel, John Mangles vastasi, — minä olen varma, että maantiede hyötyy teidän oleskelustanne Kap Verden saarilla. Meidän täytyy muutenkin poiketa sinne ottamaan hiiliä, joten teidän maihinlaskemisenne ei aiheuta meille mitään viivästystä.
Tämän keskustelun jälkeen päätti kapteeni suunnata matkan Kanarian saarten länsipuolitse; kuuluisa vuori jätettiin vasemmalle kädelle, ja nopeakulkuinen Duncan kulki Kravun kääntöpiirin poikki 2. päivänä syyskuuta, kello viisi aamulla. Sää alkoi sitten muuttua. Oli sadekauden kostea ja raskas ilmasto, le tempo das aguas, kuten espanjalainen sanoo, matkustajille rasittava, mutta puuttomuudesta ja siis myös vedettömyydestä kärsivien Afrikan saarten asukkaille hyötyisä aika. Ankara merenkäynti esti matkustajia oleilemasta kannella, mutta salongissa kävi keskustelu yhtä vilkkaasti.
3. päivänä syyskuuta ryhtyi Paganel kokoamaan matkatavaroitaan lähestyvää maihinnousua varten. Duncan liikkui Kap Verden saarien lomassa; sivuuttaen Selin saaren, joka oli todella hedelmätön ja autio hietakumpu, ja kulkien laajojen koralliriuttojen ohi se jätti sivulleen St. Jacques-saaren, jonka läpi pohjoisesta etelään ulottuu basalttivuorien jono, päättyen kahteen korkeaan kumpuun. Sitten John Mangles laski Villa Praian lahteen ja ankkuroi laivan kaupungin edustalle viidentoista metrin syvällä. Sää oli kauhea, ja aallokko tavattoman ankara, vaikka lahti oli suojattu aavalta tulevilta tuulilta. Rankka sade oli sellaista ryöppyä, että tuskin saattoi nähdä kaupunkia, joka on sadan metrin korkeuteen nousevien, tuliperäisten kallioiden hiukan matalamman haaran penkereellä. Saari ei tosiaankaan tämän paksun sadeverkon läpi näyttänyt houkuttelevalta.
Lady Helena ei voinut toteuttaa ehdotustaan, että käytäisiin kaupungissa; hiilienkin laivaansaanti oli perin hankalaa. Duncanin matkustajain oli siis pysyteltävä katoksen alla sillä välin kun meri ja taivas suorastaan ryöpyttivät vesiään vastakkain. Sääkysymys kuului tietenkin päiväjärjestykseen laivalla olevien keskusteluissa. Itsekukin sanoi sanansa, paitsi majuri, joka olisi ollut mukana maailman vedenpaisumuksessa välittämättä siitä vähääkään. Paganel käveli edestakaisin pudistellen päätään.
— Tämä on ihan kuin tahallista, hän hoki.
— Niin, se ainakin on varmaa, lordi Glenarvan vastasi — että luonnonvoimat asettuvat teitä vastaan.
— Kyllä minä niistä sittenkin suoriudun.
— Ettehän sentään voi uhmata tällaista sadetta, lady Helena sanoi.
— Minä, rouva, ehdottomasti. En minä pelkää sitä muuten kuin matkatavaroiden ja kojeiden vuoksi. Ne menevät kaikki piloille.
— Eihän tässä ole muuta pelättävää kuin millä keinolla ne saadaan laivasta pois, lordi Glenarvan sanoi. — Niin pian kuin olette kampsuinenne Villa Praiassa, voitte siellä asua jokseenkin siedettävästi, vaikka ette juuri mukavasti: apinojen ja sikojen seura ei aina ole oikein miellyttävää. Mutta matkamies ei turhia valita. Ja toivottavasti voitte seitsemän tai kahdeksan kuukauden kuluttua päästä lähtemään Eurooppaan.
— Seitsemän tai kahdeksan kuukauden! Paganel huudahti.
— Vähintään. Kap Verden saarille ei laivojen ole tapana poiketa sadekauden aikana. Mutta te voitte käyttää aikaanne hyödyllisellä tavalla. Tämä saaristo on vielä vähän tunnettu; sen topografian, klimatologian, etnografian ja hypsometrian alalla on vielä paljon tekemistä.
— Siellä on ehkä virtoja tutkittavana, lady Helena sanoi.
— Siellä ei ole virtoja, rouva, Paganel sanoi.
— Entä jokia?
— Ei niitäkään.
— No puroja sitten?
— Ei edes niitä.
— Hyvä, majuri sanoi, — sitten samoilette metsissä.
— Metsien muodostumiseen tarvitaan puita, mutta siellä ei ole puita.
— Mainio maa, majuri huomautti.
— Lohduttakaa itseänne, rakas Paganel, sanoi silloin Glenarvan. —
Onhan siellä ainakin vuoria.
— Oh, mylord, ihan matalia ja vähän mielenkiintoisia. Ja muuten, nekin on jo tutkittu.
— Niinkö?
— On, se on minun tavallista huonoa onneani. Kanarian saarilla oli edessäni Humboldtin työt, täällä on minut ehättänyt eräs geologi, herra Charles Sainte-Claire Deville.
— Onko se mahdollista?
— Niin on asia, Paganel vastasi surkealla äänellä. — Mainitsemani tiedemies oli mukana La Décidée-nimisessä valtion kornetissa sen poiketessa Kap Verden saarilla, ja hän kävi niiden mielenkiintoisimman kukkulan, Fogosaaren tulivuoren huipulla. Mitäpä minulla olisi tehtävää hänen jälkeensä?
— Sepä on tosiaan ikävää, lady Helena vastasi. — Mitä te sitten teette, herra Paganel?
Paganel oli hetkisen vaiti.
— Epäilemättä olisitte tehnyt paremmin, Glenarvan huomautti, — jos olisitte noussut maihin Madeirassa, vaikka siellä ei enää olekaan viiniä.
Maantieteellisen seuran oppinut sihteeri oli taas ääneti. — Minä puolestani odottaisin, majuri sanoi juuri samalla äänensävyllä kuin olisi sanonut: — minä en odottaisi.
— Rakas Glenarvan, sanoi silloin Paganel, — missä aiotte ankkuroida tämän jälkeen?
— Oh, vasta Concepcionissa.
— Perhana, se vie minut yhä kauemmaksi Intiasta.
— Ei suinkaan. Niin pian kuin olette kiertäneet Kap Hornin, tulette taas lähemmäksi Intiaa.
— Sitäpä rohkenen epäillä.
— Muuten, Glenarvan sanoi ihan vakavissaan, — kun kerran on mentävä
Intiaan, niin samantekeväähän on, joutuuko Länsi- vai Itä-Intiaan.
— Kuinka niin samantekevää?
— Puhumattakaan siitä, että Patagonian ruohoaavikkojen asukkaat toki ovat intiaaneja, elleivät aivan intialaisia.
— Ah, tosiaan, mylord, Paganel huudahti, — siinä on seikka, jota en koskaan olisi tullut ajatelleeksi.
— Ja sitten rakas Paganel, voi kultamitalin ansaita missä tahansa; kaikkialla on tekemistä, etsimistä, tutkimista, Kordillieerien harjanteilla yhtä hyvin kuin Tiibetin vuorilla.
— Mutta Jaru-Dzango-Tshun suunta?
— Hyvä! Tutkikaa sen sijaan Rio Colorado! Se on vähän tunnettu virta, joka kartoilla juoksee melkoisia matkoja maantieteilijöiden mielikuvituksen mukaan.
— Sen kyllä tiedän, rakas lordi, siinä on useiden asteiden virheitä.
Ah, en epäile, etteikö Maantieteellinen seura olisi lähettänyt minua
Patagoniaan yhtä hyvin kuin Intiaan. Mutta en ajatellut sitä.
— Se oli teidän tavallista hajamielisyyttänne.
— No niin, herra Paganel, liityttekö meidän matkaamme? lady Helena kysyi kiehtovimmalla äänellään.
— Hyvä rouva, entä minulle annettu tehtävä?
— Huomautan teille, että aiomme kulkea Magalhãesin salmen kautta, lordi Glenarvan mainitsi.
— Mylord, te houkuttelette.
— Minä lisään, että me käymme Port Faminessa.
— Port Faminessa! huudahti ranskalainen, joka puolelta ahdistettuna.
— Sielläkö maantieteen aikakirjojen kuulussa satamassa?
— Ajatelkaa myös, herra Paganel, lady Helena lausui, — että ottamalla osaa meidän retkeemme teillä on oikeus liittää Ranskan nimi Skotlannin nimeen.
— Niin tosiaan!
— Maantieteilijä voi olla retkikunnallemme suureksi hyödyksi, ja mikä on kauniimpaa kuin tieteen asettaminen ihmisyyden palvelukseen?
— Se on hyvin sanottu, rouva.
— Uskokaa minua. Antakaa sattuman tai paremmin sanoen kaitselmuksen ratkaista. Tehkää niin kuin me. Se on pannut meidän käteemme nuo asiakirjat, me olemme lähteneet. Se on tuonut teidät Duncanin kannelle, älkää sitä jättäkö.
— Tahdotteko, että puhun teille suoraan, hyvät ystävät? Paganel kysyi silloin. — No niin, haluaisitteko todella hartaasti, että jäisin?
— Ja te, Paganel, tehän aivan palatte halusta jäädä! väitti Glenarvan.
— Niinhän se on! tiedemies huudahti, — mutta minä pelkäsin olevani tunkeileva!
MAGALHÃESIN SALMI.
Ilo oli yleinen laivalla, kun Paganelin päätös tuli tiettäväksi. Pikku Robert kavahti välittömässä vilkkaudessaan hänen kaulaansa niin rajusti, että kunnianarvoisa sihteeri oli mennä selälleen. — Siinä on reipas pikkumies, hän sanoi, — minun pitää opettaa hänelle maantiedettä.
Niinpä kun John Mangles oli päättänyt tehdä hänestä merimiehen, Glenarvan rohkean, majuri kylmäverisen, lady Helena hyvän ja jalomielisen, Mary Grant tällaisille opettajille kiitollisen oppilaan, täytyi Robertista väkisinkin ajan oloon kehittyä täydellinen herrasmies.
Duncan täytti hiilivarastonsa mahdollisimman ripeästi, lähti näiltä ilottomilta seuduilta länttä kohti Brasiliaan päin, ja saapui, kuljettuaan 7. päivänä syyskuuta päiväntasaajan poikki vinhan pohjatuulen puhaltaessa, eteläiselle pallonpuoliskolle.
Matka tuntui sujuvan vaivattomasti. Kaikki olivat hyvin toiveikkaita. Tällä kapteeni Grantin etsintämatkalla tuntui onnistumisen todennäköisyys kasvavan joka päivä. Kaikkein luottavaisin oli John. Mutta hänen luottavaisuutensa johtui suureksi osaksi halusta nähdä Mary-neiti lohdullisena ja onnellisena. Hän oli aivan erikoisesti kiintynyt tähän nuoreen neitoon; ja tämän tunteen hän osasi salata niin hyvin, että Mary Grantia ja häntä itseänsä lukuunottamatta jokainen Duncanilla olija sen huomasi.
Mitä maantieteilijään tulee, hän oli varmaankin koko eteläisen pallonpuoliskon onnellisin ihminen; hän vietti päivänsä tutkimalla karttoja, jotka oli levittänyt ruokasalin pöydälle; siitä aiheutui jokapäiväistä kahnausta herra Olbinettin kanssa, joka ei voinut kattaa ateriaa. Mutta Paganel sai puolelleen kaikki peräsalongin matkustajat lukuunottamatta majuria, joka pysyi aivan välinpitämättömänä maantieteellisten kysymysten ratkaisusta varsinkin aterioiden aikana. Sitten löydettyään kokonaisen kantamuksen mitä erilaisimpia kirjoja ensimmäisen perämiehen varusteista ja niiden joukossa erinäisiä espanjalaisia teoksia, Paganel päätti opetella Cervantesin kieltä, jota kukaan muu laivalla ei osannut. Se helpottaisi tutkimuksia Chilen rannikolla. Kun hänellä oli taipumuksia kieliopintoihin, hän uskoi varmasti osaavansa puhua tätäkin uutta kieltä sujuvasti laivan saapuessa Concepcioniin. Niinpä hän sitä opiskeli hartaasti, ja hänen kuultiin lakkaamatta mutisevan itsekseen katkonaisia äänteitä.
Mutta hän ei kuitenkaan jättänyt antamatta joutohetkinä pikku Robertille käytännön opetusta, vaan kertoi hänelle niiden seutujen historiaa, joita Duncan nyt nopeaa vauhtia lähestyi.
Sitten 10. päivänä syyskuuta, tultiin 5° 73' leveys- ja 31° 15' pituusasteen kohdalle, ja silloin kuuli Glenarvan ensi kertaa erään asian, jota luultavasti ei moni muukaan tiedä. Paganel kertoi Amerikan historiaa, ja tullakseen suuriin löytöretkeilijöihin, joiden kyntämää reittiä alus juuri seurasi, hän alkoi Kristoffer Kolumbuksesta ja lopetti kertomuksensa hänestä mainitsemalla, että tämä suuri genovalainen kuoli tietämättä, että oli löytänyt uuden maailman. Kaikki huudahtivat ällistyneinä. Mutta Paganel pysyi väitteessään.
— Se on aivan totta, hän sanoi. — Minä en suinkaan tahdo vähentää Kolumbuksen kunniaa, mutta näin on asia. Viidennentoista vuosisadan lopulla oli ihmisillä vain yksi pyrkimys: helpottaa yhteyttä Aasian kanssa ja etsiä itää lännen kautta, sanalla sanoen: päästä lyhintä tietä 'meden ja hunajan maahan'. Se se Kolumbusta kannusti. Hän teki neljä matkaa; tuli Amerikan rannikolle Kumanan, Hondurasin, Mosquitosin, Nicaraguan, Veraguan, Costa-Rican ja Panaman kohdilla, joita hän luuli Japanin tai Kiinan rannikoiksi, ja kuoli aavistamatta tulleensa ennestään tuntemattomaan maanosaan, joka ei edes saanut nimeään hänen muistokseen.
— En tahdo epäillä sanojanne, rakas Paganel, lordi Glenarvan lausui, — mutta sallikaa minun ihmetellen kysyä, ketkä purjehtijat sitten ensimmäisinä ymmärsivät, että Kolumbus oli löytänyt uuden maanosan.
— Heti hänen seuraajansa. Jo hänen matkoillaan mukana ollut Ojeda, samoin kuin Vincent Pinzon, Vespucci, Mendoza, Bastidas, Cabral, Solis, Balboa. Nämä purjehtijat kulkivat pitkin Amerikan itärantoja ja kartoittivat ne kiitäen kolmesataakuusikymmentä vuotta ennen meitä tämän saman merivirran vieminä etelää kohti. Nähkääs, ystäväni, me olemme leikanneet päiväntasaajan aivan samalta kohtaa, missä Pinzon kulki sen poikki viidennentoista vuosisadan viimeisenä vuonna, ja nyt lähenemme sitä kahdeksatta eteläistä leveysastetta, jonka kohdalla hän laski Brasilian alueelle. Vuosi sen jälkeen eteni portugalilainen Cabral Seguron satamaan saakka. Kolmannella retkellään vuonna 1502 purjehti Vespucci vielä kauemmaksi etelään. Vuonna 1508 ryhtyivät Vincent Pinzon ja Solis yhteisesti ottamaan selkoa Amerikan rannoista ja vuonna 1514 löysi Solis La Plata-virran suun, missä alkuasukkaat söivät hänet suuhunsa, niin että uuden mantereen kiertämisen kunnia jäi Magalhãesin osaksi. Tämä kuuluisa purjehtija lähti vuonna 1519 matkalle viidellä laivalla, seurasi Patagonian rannikkoa, löysi Desiren sataman, samoin San-Julianin, missä hän viipyi pitkiä aikoja, tapasi 52. leveysasteella sen Yhdentoistatuhannen Neitsyen salmen, joka myöhemmin sai hänen nimensä, ja 28. päivänä marraskuuta 1520 hän pääsi salmesta ulos Tyynelle valtamerelle. Ah, mitä riemua hän lieneekään tuntenut, mitä liikutusta sykki hänen sydämessään, kun hän näki uuden meren kimaltelevan näköpiirissä auringonpaisteessa.
— Niin, herra Paganel! Robert Grant huudahti innostuneena maantieteilijän sanoista. — Siinä minä olisin tahtonut olla mukana!
— Niin minäkin, poikaseni, enkä olisi laiminlyönyt sellaista tilaisuutta, jos taivas olisi antanut minun syntyä kolmesataa vuotta sitten!
— Mutta se olisi ollut ikävää meille, herra Paganel, lady Helena huomautti, — sillä siinä tapauksessa te ette nyt olisi Duncanin salongissa kertomassa meille tätä historiaa.
— Joku toinen olisi kertonut minun sijastani, rouva, ja lisännyt, että länsirannikon tutkimisesta kuuluu ansio Pizarron veljeksille. Näistä sitkeistä seikkailijoista tuli suurten kaupunkien perustajia. Cusco, Quito, Lima, Santiago, Villarica, Valparaiso ja Concepcion, jonne Duncan meitä vie, ovat heidän työtään. Pizarrojen löydöt liittyivät tähän aikaan Magalhãesin löytöihin, ja Amerikan rannikoiden muoto ilmestyi kartoille vanhan maailman oppineiden suureksi iloksi.
— Minäpä, Robert sanoi, — en olisi vielä siihen tyytynyt.
— Miksi et? Mary kysyi katsellen nuorta veljeään, joka oli niin innostunut löytöretkien historiasta.
— Niin, poikani, miksi? toisti lordi Glenarvankin rohkaisevasti hymyillen.
— Koska olisin tahtonut tietää, mitä oli Magalhãesin salmen toisella puolen.
— Oikein, ystäväni, Paganel vastasi. — Minä myös olisin tahtonut tietää, jatkuiko mannerta etelänavalle saakka, vai oliko siellä päin olemassa vapaa meri, kuten oletti Drake, muuten teidän maanmiehiänne, mylord. On siis selvää, että jos Robert Grant ja Jacques Paganel olisivat eläneet seitsemännellätoista vuosisadalla, he olisivat ruvenneet matkatovereiksi Shoutenille ja Lemairelle, kahdelle hollantilaiselle, jotka olivat kovin uteliaita ratkaisemaan lopullisesti tämän maantieteellisen arvoituksen.
— Olivatko he tiedemiehiä? lady Helena kysyi.
— Ei, vaan rohkeita kauppiaita, joille löytöjen tieteellinen puoli ei paljon merkinnyt. Silloin oli olemassa hollantilainen Itä-Intian yhtiö, jolla oli yksinoikeus kaikkeen Magalhãesin salmen kautta käytävään kauppaan. Kun siihen aikaan ei tunnettu muuta tietä Aasiaan lännen kautta, oli tällainen etuoikeus suoranainen kaappaus. Eräät kauppiaat yrittävätkin kamppailla tätä yksinoikeutta vastaan etsimällä toista salmea, ja niiden joukossa oli eräs Isaac Lemaire, älykäs ja oppinut mies. Hän kustansi retkikunnan, jonka johtajina olivat hänen veljenpoikansa Jacob Lemaire ja muuan Shouten-niminen kelpo merenkulkija, kotoisin Hornista. Nämä uljaat löytöretkeilijät lähtivät matkaan kesäkuussa 1615, lähes sata vuotta Magalhãesin jälkeen; he löysivät Lemairen salmen Tulimaan ja Staten-saaren välillä, ja 16. päivänä helmikuuta 1616 he kiersivät kuuluisan Kap Hornin, jota paremmin kuin sen veljeä, Hyväntoivonniemeä olisi kannattanut sanoa Myrskyniemeksi!
— Niin, tosiaan, siellä minä olisin tahtonut olla! Robert huudahti.
— Ja olisit saanut ammentaa mitä suurimpien liikutusten lähteestä, poikaseni, Paganel jatkoi innostuen. — Onko tosiaan todellisempaa tyydytystä, oleellisempaa iloa kuin purjehtijan, joka laivallaan merkitsee kartalle löytöjään? Hän näkee maiden vähitellen muodostuvan silmiensä edessä, saaren saaren jälkeen, vuorisen niemen toisen niemen jälkeen, ja niin sanoakseni sukeltavan ylös aaltojen helmasta! Aluksi ovat rajaviivat epämääräisiä, erillisiä, katkonaisia! Tuolla yksinäinen kukkula, täällä erillinen lahti, kauempana avaruuteen häipyvä poukama. — Sitten löydöt täydentävät toisiaan, piirrot yhtyvät, karttojen pisteet muuttuvat viivaksi; lahdet kaartuvat määrättyyn muotoon, niemet liittyvät siihen ja siihen rantaan; uusi manner järvineen, rantoineen, jokineen, vuorineen, laaksoineen ja tasankoineen, kylineen, kaupunkeineen ja pääkaupunkeineen esiintyy kartalla koko suurenmoisessa loistossaan! Ah, ystäväni, löytöretkeilijä on todellinen keksijä! Hän kokee odottamattomia yllätyksiä! Mutta nyt tämä kultakaivos on melkein tyhjennetty! On nähty kaikki, löydetty, keksitty kaikki mantereet ja uudet maailmat, eikä meillä, maantieteen alalle viimeksi tulleilla, ole enää mitään tehtävää.
— On kyllä, rakas Paganel, Glenarvan vastasi.
— Ja mitä sitten?
— Se, mitä me juuri teemme!
Duncan kiiti tätä Vespuccin ja Magalhãesin tietä erinomaisen nopeasti. Syyskuun 15. päivänä se kulki Kauriin kääntöpiirin poikki, ja keula käännettiin kuuluisan salmen suuta kohti. Monta kertaa näkyi Patagonian matalaa rannikkoa kuin hämäränä viivana näköpiirin rajalla; niiden ohi kuljettiin yli kymmenen meripeninkulman päästä eikä edes Paganelin mainiolla kiikarilla voinut näistä Amerikan rannoista saada kuin perin epämääräisen käsityksen.
25. päivänä syyskuuta Duncan oli Magalhãesin salmen kohdalla. Se laski siihen epäröimättä. Tyynelle valtamerelle kulkevat höyrylaivat käyttävät yleensä mieluummin tätä väylää. Se ei ole kuin kolmesataaseitsemänkymmentä meripeninkulmaa pitkä, vesi on kyllin syvää suurimmillekin aluksille, jopa aivan rannallakin; siellä on mainio ankkuripohja, runsaasti juomaveden ottopaikkoja, kalaisia jokia, riistaisia metsiä, kymmenittäin turvallisia ja helposti saavutettavia valkamia ja monia muita etuja, joita Lemairen salmen ja rajutuulen ja myrskyn yhtä mittaa ahdistaman Kap Hornin väylältä puuttuu.
Alkumatkalla, ensimmäisen kuuden- tai kahdeksankymmenen meripeninkulman taipaleella, Kap Gregoryyn saakka, ovat rannat matalia ja hiekkaisia. Jacques Paganel ei tahtonut päästää ohitseen ainoatakaan salmen nähtävyyttä. Sen läpikulku kestäisi tuskin puoltatoista vuorokautta, ja rantojen ohi liukuva näköala maksoi hyvin vaivan, jonka maantieteilijä näki saadakseen sitä ihailla etelän auringon häikäisevässä valossa. Pohjoisella rannalla ei näkynyt ainoatakaan asukasta; vain muutamia surkeita alkuasukkaita harhaili Tulimaan karuilla kallioilla. Paganel ei siis saanut nähdä patagonialaisia, mitä hän matkakumppaniensa suureksi huviksi kovasti pahoitteli.
— Patagonia ilman patagonialaisia, hän sanoi, — eihän se enää ole
Patagonia!
— Malttia, arvoisa maantieteilijä, lordi Glenarvan rauhoitti, — me näemme vielä patagonialaisiakin.
— En ole siitä varma.
— Niitä on kuitenkin olemassa, lady Helena sanoi.
— Minä epäilen sitä vahvasti, rouva, kun en näe yhtään.
— Eihän patagonialaisen nimeä, joka espanjan kielellä merkitsee 'suuria jalkoja', ole voitu antaa olemattomille olioille.
— Oh, nimi ei merkitse mitään, vastasi Paganel, joka piti itsepäisesti kiinni mielijohteestaan vilkastuttaakseen väittelyä, — ja muuten, totta puhuen, ei tiedetä, miksi he itse itseään nimittävät.
— Niinkö? Glenarvan huudahti. — Tiesittekö sitä, majuri?
— En, MacNabbs vastasi, — enkä maksaisi viittä penniä saadakseni tietää sen.
— Te kuulette sen kuitenkin, Paganel huomautti, — välinpitämätön majuri. Magalhães on nimittänyt näiden seutujen alkuasukkaita patagonialaisiksi, tulimaalaiset nimittävät heitä tiremeeneiksi, chileläiset caucalhuiksi, Carmenin siirtolaiset tehuelcheiksi, araukaanit huilicheiksi; Bougainville antaa heille chaouhain, Falkner taas tehuelhetien nimen! Itse he nimittävät itseään yleensä inakeiksi. Kysynpä siis teiltä, kuinka tästä sekamelskasta voi saada selvää ja voiko sellaista kansaa olla olemassa, jolla on niin monta nimeä!
— Tuo on kyllä jonkinlainen peruste! lady Helena vastasi.
— Olkoon, lordi Glenarvan huomautti, — mutta ystävämme Paganel myöntänee luullakseni, että jos patagonialaisten nimestä onkin epätietoisuutta, heidän koostaan kuitenkin ollaan varmoja.
— Sitä en voi myöntää, Paganel vastasi.
— He ovat kookkaita, Glenarvan sanoi.
— Sitä en tiedä.
— Pieniäkö? lady Helena kysyi.
— Sitä ei voi kukaan todistaa.
— Ehkäpä sitten keskikokoisia? esitti MacNabbs sovittaakseen kaikki.
— Siitäkään en tiedä sen enempää.
— Tuo menee jo hiukan pitkälle, Glenarvan huudahti. —
Tutkimusmatkailijat, jotka ovat heitä nähneet…
— Tutkimusmatkailijat, jotka heitä ovat nähneet, maantieteilijä vastasi, — antavat aivan ristiriitaisia tietoja. Magalhães sanoo, että hänen päänsä tuskin ulottui heidän vyötäisilleen.
— Nähkääs nyt!
— Niin, mutta Drake väittää, että englantilaiset ovat kookkaampia kuin kookkain patagonialainen.
— Oh, englantilaiset, se on mahdollista, majuri huomautti halveksivasti, — mutta jos olisi puhe skotlantilaisista!
— Cavendish vakuuttaa heidän olevan suuria ja rotevia, Paganel jatkoi. — Hawkins tekee heistä jättiläisiä. Lemaire ja Shouten sanovat heidän olevan yli kolmemetrisiä.
— Nehän ovat uskottavaa väkeä, Glenarvan sanoi.
— Ovat, aivan yhtä hyvin kuin Wood, Narborough ja Falkner, jotka ovat katsoneet heidät keskikokoisiksi. Tosin Byron, la Giraudais, Bougainville, Wallis ja Carteret vakuuttavat, että patagonialaiset ovat kahden metrin pituisia, mutta näiden seutujen paras tuntija, herra d'Orbigny väittää heidän olevan keskimäärin 160 sentin pituisia.
— Mutta mikä sitten näin monesta ristiriitaisesta tiedosta on totuus? lady Helena kysyi.
— Totuus, rouva, Paganel vastasi, — on tämä: patagonialaisilla on lyhyet jalat ja pitkä yläruumis. Voi siis määritellä mielipiteensä hauskalla tavalla ja sanoa, että he ovat 180 sentin mittaisia istuessaan ja vain 150 seisaallaan.
— Mainiota, arvoisa tiedemies! Glenarvan huomautti. — Tuo oli hauskasti sanottu.
— Paitsi, Paganel jatkoi, — ellei heitä ole olemassa, jolloin koko tämä ristiriita häviäisi. Mutta oli miten oli, ystäväni, minä lisään lohdullisen huomautuksen: Magalhãesin salmi on suurenmoinen ilman patagonialaisiakin.
Tällä hetkellä kiersi Duncan luonnonkaunista Brunswickin niemeä. Seitsemänkymmenen meripeninkulman päässä Kap Gregoryn ohi kuljettuaan se jätti oikealle puolelle Punta Arenan vankilan. Chilen lippu ja kirkontapuli näkyivät hetken puiden lomasta. Sitten salmi jatkui mahtavien kallioryhmien välissä; vuorten liepeet olivat suunnattomien metsien peitossa ja nostivat ikuisen lumen valkaisemat lakensa pilvien ylle; lounaassa kohosi Tarn-vuori kahdentuhannen metrin korkeuteen; pitkän hämärän jälkeen tuli pimeys; valo hupeni kuin huomaamatta; taivas syttyi täyteen tähtiä ja Etelän Risti näytti purjehtijoille etelänavan suuntaa.
Tämän valoisan pimeyden keskessä, tuikkivien tähtien valossa, jotka korvaavat sivistyneiden seutujen majakat, jatkoi laiva rohkeasti matkaansa laskematta ankkuria mihinkään rannikon monista mukavista valkamapaikoista; usein hipaisivat sen raakapuiden päät etelän pyökkien oksia, jotka rannasta ojentuivat väylän ylle; usein myös myllersi sen potkuri suurten jokien vettä, herättäen hanhet, sorsat, kurpat, tavit ja rantavesien koko linnuston. Sitten tuli esiin raunioita ja soraläjiä, jotka yössä näyttivät valtavilta, surullinen jäännös hylätystä siirtolasta, jonka nimi on näiden seutujen hedelmällisyyden ja metsien riistan runsauden ikuisena vastakohtana. Duncan lipui Port Faminen — Nälkäsataman — ohi.
Sinne oli espanjalainen Sarmiento v. 1581 asettunut asumaan neljänsadan siirtolaisen kanssa. Hän perusti siihen St. Philippe-nimisen kaupungin; julman ankarat pakkaset tappoivat suuren osan asukkaita, nälkä riisti ne, jotka talvi oli säästänyt, ja v. 1587 tapasi merirosvo Cavendish näistä neljästäsadasta onnettomasta viimeisen melkein nälkään kuolemaisillaan kuuden vuoden oleskelun jälkeen kaupungissa, joka näytti olevan yhtä monta vuosisataa vanha.
Duncan sivuutti nämä autiot rannat; päivän noustessa se kulki pitkin kapeita salmia, pyökki-, saarni- ja koivumetsien välissä, joiden keskestä vilahteli leppoisia lehtoja, jykevää rautatammea kasvavia kumpuja ja teräviä huippuja, joiden joukossa oli Bucklandin hyvin korkealle kohoava obeliski. Se kulki Pyhän Nikolain eli, kuten Bougainville aikanaan oli sen nimittänyt, Ranskalaissalmen suun ohi; kaukana leikitteli joukko hylkeitä ja suuria valaita, päätellen niiden puhaltamista vesisuihkuista, jotka näkyivät neljän meripeninkulman päähän. Sitten se sivuutti Kap Forwardin, joka vielä oli talven viimeisten ahtojäiden vallassa. Salmen toisella puolen, Tulimaassa, kohosi 2300 metrin korkeuteen Sarmienton vuori, suunnaton rykelmä pilvien erottamia kallioita, jotka muodostivat taivaalle ikään kuin ilmojen saariston. Kap Forwardiin päättyi itse asiassa Amerikan mantere, sillä Kap Horn ei ole kuin erillinen kallio kaukana meressä 56. leveysasteella.
Kap Forwardin jälkeen on salmen toisella puolen Brunswickin niemi ja toisella Toivottomuuden maa, pitkänomainen saari, joka muistuttaa tuhansien pikkusaarten väliin somerikolle ajautunutta suunnatonta valasta. Mikä ero Amerikan näin sirpaleisen, ja Afrikan, Australian tai Intian selkeiden ja täsmällisten niemenkärkien välillä! Mikä tuntematon maanmullistus lieneekään näin murskannut tämän suunnattoman, kahden valtameren välisen vuoriniemen?
Sitten seurasi hedelmällisiä rantoja ja taas sarja alastomia seutuja, kolkkoja katsoa, tämän monimutkaisen sokkelon tuhanten solien uurtamia. Erehtymättä, epäröimättä kulki Duncan sokkeloiden läpi, sekoittaen savuaan kallioiden hajoittamaan usvaan. Vauhtiaan vähentämättä se sivuutti muutamia näille raukoille rajoille asettuneita espanjalaisia asutuksia. Kap Tamarin kohdalla väylä väljeni; alus saattoi lisätä vauhtiaan kaartaessaan äkkijyrkät Narboroughin saaret ja lähestyi etelärannikkoa. Vihdoin, samottuaan salmea puolitoista vuorokautta, se näki Kap Pilaresin kallion Toivottomuuden maan äärimmäisessä kärjessä. Määrätön, vapaa, kimmeltävä meri levisi sen keulan eteen, ja Jacques Paganel tervehti sitä intoutuneena ja tunsi yhtä suurta liikutusta kuin Ferdinand Magalhães itse sillä hetkellä kun hänen Trinitad aluksensa liukui Tyynen valtameren laineille.