37. LEVEYSASTE.
Kahdeksan päivää Kap Pilaresin ohi kulkemisensa jälkeen laski Duncan täyttä höyryä Talkahuanon lahteen, kahdentoista meripeninkulman pituiseen, yhdeksän levyiseen poukamaan. Sää oli mitä suotuisin. Tämän maan taivaalla ei ole pilvenhattaraa marraskuusta maaliskuuhun, ja Andien vuorijonon suojaamaa rannikkoa pitkin puhaltaa jatkuvasti etelätuuli. Edward Glenarvanin käskyn mukaan oli John Mangles kulkenut aivan likeltä Chiloen saaristoa ja koko tämän Amerikan-seudun lukemattomia säröjä. Joku mereen jäänyt laivahylky tai murtunut masto tai muu sellainen olisi voinut saattaa Duncanin haaksirikon vaaraan; mutta mitään ei näkynyt, ja alus jatkoi matkaansa ja ankkuroi Talkahuanon satamassa neljäkymmentäkaksi päivää sen jälkeen kun oli jättänyt Clyden myrskyisät vedet.
Glenarvan käski heti laskea veneen vesille ja soudatti itsensä Paganelin seurassa sillankorvaan. Maantieteilijä katsoi nyt asianmukaiseksi käyttää espanjankieltä, jota oli niin ahkerasti opiskellut, mutta hänen hämmästyksekseen eivät maan asukkaat häntä ymmärtäneet.
— Minulla on väärä ääntämiskorko, hän sanoi.
— Mennään tullikamariin, Glenarvan vastasi.
Siellä ilmoitettiin heille muutamien englantilaisten sanojen ja kuvaavien eleiden avulla, että Britannian konsuli asui Concepcionissa. Sinne oli tunnin matka. Glenarvanin onnistui saada kaksi levännyttä hevosta, ja hetken kuluttua saapuivat Paganel ja hän tähän vanhaan, yritteliään Valdivian, Pizarrojen muinaisen kumppanin, perustamaan kaupunkiin.
Kuinka paljon se olikaan menettänyt vanhasta loistostaan! Usein olivat alkuasukkaat ryöstäneet sitä, tulipalo oli tuhonnut sitä v. 1819, suuret alueet olivat revittyinä ja raunioina, muurit vielä näiden hävitysten jäljiltä mustuneina; Talkahuano oli jo aikoja sitten päässyt sen edelle, eikä siellä enää ollut kuin tuskin kahdeksantuhatta asukasta. Sen laiskoilta asukkailta olivat kadut päässeet ruohottumaan. Ei kauppaa, ei mitään toimintaa, ei yritteliäisyyttä. Joka parvekkeella soiteltiin mandoliinia; hempeämielisiä lauluja kuului ikkunaverhojen takaa; Concepcionista, miesten muinaisesta pääkaupungista, oli tullut naisten ja lasten mitätön kylä.
Glenarvan ei ollut kovin halukas tutkimaan tämän rappeutumisen syitä, vaikka Jacques Paganel kiinnitti siihen hänen huomiotaan, vaan menettämättä hetkeäkään hän ratsasti suoraan hänen brittiläisen majesteettinsa konsulin J.R. Bentockin luo. Tämä otti hänet vastaan hyvin kohteliaasti ja saatuaan kuulla kapteeni Grantin tarinan tarjoutui hankkimaan tietoja pitkin koko rannikkoa.
Mitä tuli kysymykseen, oliko Britannia tehnyt haaksirikkonsa 37. leveysasteen tienoilla Chilen tai Araucanian rannikolla, siihen annettiin kieltävä vastaus. Mitään ilmoitusta sentapaisesta onnettomuudesta ei ollut saapunut Englannin eikä muidenkaan maiden konsuleille. Glenarvan ei siitä masentunut. Hän palasi Talkahuanoon eikä säästänyt omia vaivojaan, ei kuulusteluita eikä rahoja, vaan lähetti tiedustelijoita pitkin rannikkoa. Turhia retkiä. Rannikon väestön keskuudessa toimeenpannut mitä huolellisimmat tiedustelut jäivät tuloksettomiksi. Täytyi päättää, että Britannian haaksirikosta ei ollut näillä seuduilla olemassa vähäisintäkään merkkiä.
Glenarvan ilmoitti sitten seuralaisilleen, ettei hänen ponnistuksistaan ollut mitään apua. Mary Grant ja hänen veljensä eivät voineet olla ilmaisematta mielensä masennusta. Duncanin saapumisesta Talkahuanaan oli silloin kulunut kuusi päivää. Matkustajat olivat koolla peräsalongissa. Lady Helena lohdutteli, ei sanoilla — mitäpä hän olisi saattanut sanoa? — vaan hyväilyillään kapteenin lapsia. Jacques Paganel oli ottanut uudelleen käsille asiakirjat ja tutki niitä niin tarkasti kuin olisi tahtonut saada niistä irti uuden ratkaisun. Kun hän oli katsellut niitä tunnin ajan, lordi Glenarvan kysyi:
— Paganel, minä luotan teidän älyynne. Onko meidän tulkintamme näistä papereista virheellinen? Onko siinä jotakin järjenvastaista?
Paganel ei vastannut. Hän mietti.
— Erehdymmekö ehkä siinä, mitä luulemme haaksirikon paikaksi? Glenarvan jatkoi. — Eikö nimi Patagonia pistä tyhmimmänkin ihmisen silmään?
Paganel pysyi yhä vaiti.
— Entäs sana indi? Glenarvan sanoi. — Eikö ainakin se osoita meidän olevan oikeassa?
— Ilmeisesti, MacNabbs vastasi.
— Ja sitten, eikö ole selvää, että haaksirikkoiset kirjoittaessaan nämä rivit odottivat joutuvansa intiaanien vangeiksi?
— Tässä keskeytän teidät, rakas lordi, Paganel vastasi vihdoin. — Olkoon, että teidän muut päätelmänne ovat oikeita, mutta tämä viimeinen ei tunnu minusta järkevältä.
— Mitä tahdotte sanoa? lady Helena kysyi, kaikkien kiinnittäessä katseensa maantieteilijään.
— Minä tahtoisin sanoa, Paganel vastasi korostaen sanojaan, — että kapteeni Grant on nyt intiaanien vankina, ja lisään, että asiakirja ei tässä suhteessa jätä mitään epäilystä.
— Selittäkää ajatuksenne tarkemmin, herra Paganel, neiti Grant pyysi.
— Ei mikään ole helpompaa, rakas Mary. Jos emme oleta tässä sanottavan seront prisonniers, vaan sont prisonniers,[5] niin kaikki on selvää.
— Sehän on mahdotonta! Glenarvan huomautti.
— Mahdotonta! Minkä vuoksi, hyvä ystäväni? Paganel kysyi hymyillen.
— Koska pulloa ei ole voitu heittää mereen muulloin kuin sillä hetkellä, jolloin laiva murskautui kallioita vasten. Siitä se päätelmä, että pituus- ja leveysasteiden mainitseminen ilmaisee juuri haaksirikon paikkaa.
— Sitä ei todista mikään, Paganel huomautti vilkkaasti. — Enkä minä näe, minkä vuoksi haaksirikkoiset sen jälkeen kun intiaanit ovat kuljettaneet heidät sisämaahan, eivät olisi koettaneet tuon pullon avulla ilmaista, missä he ovat vankina.
— Yksinkertaisesti sen vuoksi, rakas Paganel, että pullon mereen heittämiseksi on ainakin tarpeen, että meri on lähellä.
— Tai sen puuttuessa jokin virta, joka laskee mereen, Paganel lausui.
Tätä odottamatonta vastausta seurasi ällistynyt ja kuitenkin hyväksyvä äänettömyys. Kuuntelijoiden katseiden välkkeestä Paganel huomasi, että heissä alkoi jälleen herätä uusia toiveita. Lady Helena rikkoi ensimmäisenä äänettömyyden.
— Mikä ajatus! hän huudahti.
— Niin, ja mikä hyvä ajatus, maantieteilijä lisäsi itseluottavaisesti.
— No, mitä mieltä te sitten olette? Glenarvan kysyi.
— Minun mielipiteeni on se, että meidän on etsittävä käsiimme 37. leveysaste sillä kohtaa, missä se osuu Amerikan rannikolle ja seurattava sitä puoltakaan astetta harhaan menemättä siihen kohtaan saakka, missä se yhtyy Atlantin valtamereen. Ehkäpä sen varrelta löydämme Britannian haaksirikkoiset.
— Heikko toive! majuri huomautti.
— Olkoon kuinka heikko tahansa, Paganel vastasi, — emme voi jättää sitä huomioon ottamatta. Jos sattumalta olen oikeassa siinä, että pullo on kulkeutunut mereen jotakin tämän mantereen virtaa myöten, täytyy meidän sen varrella tavata vankien jälkiä. Katsokaa, ystäväni, katsokaa tämän maan karttaa, ja minä voin sen teille todistaa!
Paganel levitti pöydälle Chilen ja Argentiinan kartan.
— Katsokaa, hän sanoi, — ja seuratkaa minua tällä kartalla Amerikan poikki. Harpatkaamme ensin Chilen kapean alueen ja Andien vuorijonon yli. Laskeutukaamme pampalle. Puuttuuko näiltä seuduilta virtoja, jokia tai puroja? Ei. Tuossa on Negro, tässä Colorado, tässä niiden lisäjokia, jotka 37. leveysaste katkaisee ja jotka kaikki ovat voineet kuljettaa pullon mereen. Siellä kukaties jonkin heimon, vakinaista asuinsijaa pitävien intiaanien käsissä, jonkin vähän tunnetun joen varrella, jonkin vuoren rotkossa odottavat ystävämme — kuten saanen sanoa — kaitselmuksen lähettämää apua! Sopiiko meidän pettää heidän toivoaan? Ettekö tekin kaikki ole sitä mieltä, että meidän on kuljettava näiden seutujen halki tarkalleen tätä linjaa pitkin, jota sormeni nyt kartalla osoittaa, ja jos vastoin ilmeistä todennäköisyyttä vieläkin erehtyisin, eikö meidän velvollisuutemme ole seurata 37. leveysastetta loppuun saakka, kiertää sitä myöten vaikka koko maapallo, jos kerran tahdomme löytää haaksirikkoiset?
Nämä jalon innostuksen vallassa lausutut sanat herättivät syvää liikutusta Paganelin kuulijoiden keskuudessa. Kaikki tulivat puristamaan hänen kättään.
— Isäni on varmasti siellä! Robert Grant huudahti ahmien karttaa silmillään.
— Missä hän onkin, Glenarvan vastasi, — me löydämme hänet, lapseni! Ystävämme Paganelin tulkinta on aivan järkevä ja meidän on epäröimättä seurattava hänen osoittamaansa uraa. Joko kapteeni on suurten indiaanijoukkojen käsissä tai vain heikon heimon vankina. Jälkimmäisessä tapauksessa me vapautamme hänet. Edellisessä tapauksessa me palaamme Duncaniin itärannalla saatuamme tietää missä hän on ja menemme Buenos Airesiin; siellä majuri MacNabbs järjestää retkikunnan, joka pystyy voittamaan kaikki Argentiinan intiaanit.
— Hyvä, hyvä, teidän jalosukuisuutenne! John Mangles lausui ja lisäsi, että Amerikan mantereen poikki voi tältä kohtaa kulkea ilman pienintäkään vaaraa.
— Ilman vaaroja ja rasituksiakin, Paganel sanoi. — Kuinka monet ovatkaan jo sen retken suorittaneet, joilla ei ole ollut käytettävänä meidän apuneuvojamme ja joiden rohkeutta ei ollut kannustamassa yrityksen suurenmoisuus! Eikö eräs Basilio Villarmo v. 1782 kulkenut Carmenista Kordillieereille? Eikö v. 1806 muuan Concepcionin maakunnasta kotoisin oleva chileläinen, don Luiz de la Cruz Antucosta lähdettyään seurannut juuri 37. astetta, ylittänyt Andeja ja saapunut Buenos Airesiin vain neljäkymmentä päivää kestäneen matkan jälkeen? Ja vihdoin ovat eversti Garcia, herra Alcide d'Orbigny ja arvoisa ammattitoverini, tohtori Martin de Moussy, kulkeneet tämän maan ristiin rastiin ja tehneet tieteelle yhtä suuren palveluksen kuin me nyt aiomme tehdä inhimillisyydelle.
— Hyvät herrat, Mary Grant lausui liikutuksen murtamalla äänellä, — kuinka voi osoittaa kiitollisuuttaan uhrauksesta, joka saattaa teidät niin monille vaaroille alttiiksi?
— Vaaroille! Paganel huudahti. — Kuka on lausunut sanan vaara?
— En ainakaan minä! Robert Grant vastasi silmät loistaen ja katse päättäväisenä.
— Vaaroja! Paganel toisti; — mitä vaaroja siinä voisi olla? Mistä tässä muuten on puhe? Tuhannestaviidestäsadasta kilometristä, jotka kuljemme suoraa janaa, matkasta, joka suoritetaan samalla leveysasteella kuin Espanja, Sisilia ja Kreikka meidän pallonpuoliskollamme ja siis ilmaston puolesta jokseenkin samoissa oloissa, matkasta, joka saattaa kestää korkeintaan kuukauden! Sehän on vain kävelyretki!
— Herra Paganel, lady Helena kysyi silloin, — oletatteko te siis, että jos haaksirikkoiset ovat joutuneet intiaanien vangiksi, heidät on jätetty henkiin?
— Totta kai, rouva! Eiväthän intiaanit ole ihmissyöjiä. Kaukana siitä. Eräs maanmieheni, johon muuten tutustuin Maantieteellisessä seurassa, herra Guinnard, oli kolme vuotta preerian intiaanien vankina. Hänellä oli tukalat oltavat, häntä kohdeltiin perin huonosti, mutta hän suoriutui lopulta tästä koettelemuksesta voitokkaana. Eurooppalainen, nähkääs, on näillä seuduilla hyödyllinen; intiaanit ymmärtävät hänen arvonsa ja hoitavat häntä kuten kilpahevosta.
— Niinpä niin, ei siis haikailla enää, Glenarvan sanoi, — vaan nyt pitää lähteä liikkeelle viipymättä. Mitä tietä meidän on kuljettava?
— Helppoa ja miellyttävää tietä, Paganel vastasi. — Hiukan vuoria alussa, sitten Andien itärinnettä loivaa ja vihdoin yhtenäistä, nurmettunutta hiekkatasankoa, joka on kuin yrttitarha.
— Katsokaamme karttaa, majuri sanoi.
— Se on tässä, rakas MacNabbs. Me lähdemme 37. leveysasteen päästä Chilen rannikolta, Rumenan kärjen ja Carneron lahden väliltä. Kuljettuamme Araucanian pääkaupungin läpi menemme Kordillieerien poikki Antucon solan kautta, tulivuoren pohjoispuolitse; ja laskien alas pitkin vuorien loivia rinteitä, Neuquemin ja Coloradon poikki tulemme pampalle, Salinasiin, Guaminin rannalle, Sierra Tapalqueniin. Siellä on Buenos Airesin maakunnan raja. Me kuljemme sen yli, nousemme Sierra Tandilille ja jatkamme tutkimuksiamme Medanon kärkeen saakka Atlantin rannalla.
Näin puhuessaan ja esittäessään retkikunnan matkasuuntaa Paganel tuskin vilkaisikaan eteensä levitettyyn karttaan; se oli hänellä päässään. Hän oli lukenut Frezierin, Molinan, Humboldtin, Miersin, d'Orbignyn teokset ja muisti kaikki selvästi ja tarkasti. Päätettyään tämän maantieteellisten nimien luettelon hän lisäsi:
— Niinpä, rakkaat ystävät, tie on suora. Kolmessakymmenessä päivässä ehdimme suorittaa koko matkan ja saapua ennen Duncania itärannikolle, jos merituulet vähänkin hidastuttavat sen matkaa.
— Duncanin on siis risteiltävä Corrientesin ja San Antonion niemien välillä? John Mangles tiedusti.
— Juuri niin.
— Ja keitä olette ajatellut retkikunnan jäseniksi? Glenarvan kysyi.
— Mitäs siinä on ajattelemista! Eihän ole puhe muusta kuin saada selko kapteeni Grantin olinpaikasta eikä suinkaan taisteluista intiaanien kanssa. Minä arvelin, että lordi Glenarvan on mukana, luonnollisena päällikkönämme; majuri, joka tietenkään ei luovuta paikkaansa kenellekään; teidän palvelijanne Jacques Paganel…
— Ja minä! pikku Grant huudahti.
— Robert! Robert! Mary sanoi.
— Mutta miksei? Paganel huomautti. — Matkat kehittävät nuorisoa.
Niinpä me neljä, ja kolme Duncanin matruusia…
— Anteeksi, John Mangles sanoi kääntyen isäntänsä puoleen, — unohtaako teidän jalosukuisuutenne minut?
— Hyvä John, Glenarvan vastasi, — me jätämme laivaan naiset, siis rakkaimpamme maailmassa! Kuka hoivaisi heitä, ellei Duncanin uskollinen kapteeni?
— Emmekö siis me saa tulla mukaan? kysyi lady Helena, jonka silmiin ilmestyi surumielisyyden häive.
— Helena-kulta, lordi Glenarvan vastasi, — meidän matkamme täytyy tapahtua poikkeuksellisen nopeasti; eromme jää siis lyhyeksi, ja…
— Niin, ystäväni, minä ymmärrän, lady Helena vastasi; — menkää siis, ja onnistukoon yrityksenne!
— Eikä se muuten ole mikään matka, Paganel huomautti.
— Mikäs se sitten on? lady Helena kysyi.
— Tavallinen kävelyretki, ei enempää. Me vaellamme mantereen halki tehden niin paljon hyvää kuin voimme, siinä kaikki. Transire benefaciendo[6] — se on tunnuksemme.
Tähän Paganelin sanaan päättyi väittely, jos sellaiseksi voi sanoa keskustelua, jossa kaikki olivat yksimielisiä. Valmistuksiin ryhdyttiin heti samana päivänä. Retkelle lähteminen päätettiin pitää salassa, etteivät intiaanit saisi siitä vihiä.
Lähtö määrättiin lokakuun 14. päiväksi. Kun oli valittava mukaan tulevat matruusit, tarjoutuivat kaikki, eikä Glenarvanilla ollut muuta pulmaa kuin valinta. Niinpä hän katsoi parhaaksi vedota arpaan ollakseen loukkaamatta ketään. Näin tehtiinkin, ja merkityn arpalipun saivat laivan ensimmäinen perämies Tom Austin, Wilson, vikkelä veitikka, ja Mulrady, joka olisi nyrkkeilyssä pitänyt puolensa itse Tom Sayersia vastaan.
Glenarvan oli ryhtynyt toimiin mitä suurimmalla tarmolla. Hän tahtoi olla valmis määräpäivänä, ja niin kävikin. John Mangles puolestaan hankki hiiliä kyetäkseen heti lähtemään merelle. Hän aikoi olla Argentiinan rannikolla ennen maitse kulkevia. Siitä syntyi Glenarvanin ja nuoren kapteenin välillä kilpailu, joka koitui kaikkien hyödyksi.
Määräaikana, 14. päivänä lokakuuta, olikin kaikki valmista. Ennen lähtöä kokoontuivat kaikki laivan matkustajat salonkiin. Duncan oli lähtökunnossa, ja sen potkurin lavat polskuttivat jo Talkahuanan leppoisia laineita. Glenarvan, Paganel, MacNabbs, Robert Grant, Tom Austin, Wilson ja Mulrady varustautuivat Colt-revolverein aseistettuina lähtemään laivasta. Oppaat ja muulit odottivat heitä sataman suulla.
— Nyt on jo aika, lordi Edward sanoi vihdoin.
— Lähtekää siis, ystäväni! lady Helena vastasi, hilliten liikutuksensa.
Lordi Glenarvan sulki hänet syliinsä, ja Robert kiepsahti Mary Grantin kaulaan.
— Ja nyt, hyvät ystävät, Jacques Paganel sanoi, — viimeinen kädenpuristus, joka kestää Atlantin rannikolle asti!
Se ei ollut vähäinen vaatimus. Mutta syleiltiin sentään niin lämpimästi kuin arvoisa tiedemies ikinä saattoi toivoa.
Noustiin kannelle ja nuo seitsemän retkeilijää lähtivät Duncanilta. Pian he olivat sillalla, jota alus oli lähestynyt vajaan sadan metrin päähän.
Komentosillalla seisten huusi lady Helena viimeisen kerran:
— Ystäväni! Herran haltuun!
— Hän kyllä auttaa meitä, Jacques Paganel vastasi, — sillä voitte uskoa, että me aiomme auttaa itseämme!
— Eteenpäin, komensi John Mangles koneenkäyttäjälle.
— Matkaan! Glenarvan käski puolestaan.
Ja samalla hetkellä, kun retkeilijät hellittäen ratsujensa ohjaksia kääntyivät kulkemaan rannikkoa pitkin, kääntyi Duncan täyttä höyryä jälleen kyntämään valtamerta.
CHILEN HALKI.
Glenarvanin järjestämään alkuasukassaattueeseen kuului kolme miestä ja yksi poika. Muulipäällikkönä oli muuan täällä kaksikymmentä vuotta asustanut englantilainen. Hänen ammattinaan oli muulien vuokraaminen matkustajille ja näiden opastaminen läpi Kordillieerien eri solien. Sen jälkeen hän jätti heidät erään baqueanon, argentiinalaisen oppaan, haltuun, joka taas puolestaan tunsi pampan tiet. Tämä englantilainen ei seurustellessaan muulien ja intiaanien kanssa ollut sentään siinä määrässä unohtanut äidinkieltään, ettei olisi voinut keskustella saatettaviensa kanssa. Se helpotti hänen määräystensä ymmärtämistä ja toteuttamista, ja sitä Glenarvan riensikin käyttämään hyväkseen, sillä Jacques Paganelin espanjan kieltä eivät saattajat vielä käsittäneet.
Tällä muulipäälliköllä eli catapazilla, käyttääksemme chileläistä nimitystä, oli mukanaan kaksi chileläistä miestä ja kahdentoista ikäinen poika. Miehet hoitelivat retkikunnan tavaroita kantavia muuleja, poika ohjasi madrinaa, pientä tammaa, joka kulki kellokkaana edellä kymmenen muulia perässään. Näistä oli retkeilijäin ratsuina seitsemän, catapaz ratsasti kahdeksannella; loput kaksi kantoivat elintarvikkeita ja muutamia kangaspakkoja, joiden avulla oli aikomus saavuttaa tasangon heimopäälliköiden luottamus. Oppaat kulkivat tapansa mukaan jalkaisin. Niinpä tämä matka Etelä-Amerikan poikki näytti turvallisuuden ja nopeuden kannalta voivan suoriutua mitä suotuisimmissa oloissa.
Kulku Andien vuoriharjanteiden poikki ei ole ihan jokapäiväinen matka. Sitä ei käy yrittäminenkään ilman sitkeitä muuleja, joista parhaat ovat argentiinalaista rotua. Argentiinassa nämä etevät eläimet ovat kehittyneet ominaisuuksiltaan alkuperäistä rotua paremmiksi. Niiden ruokinnasta ei ole paljon huolta. Ne juovat vain kerran päivässä, kulkevat vaivattomasti neljäkymmentäneljä kilometriä kahdeksassa tunnissa, kantaen nurkumatta neljäntoista arroben eli sadankahdentoista kilon kuormaa.
Tämän matkan varrella valtamereltä toiselle ei ole majataloja. Syödään kuivattua lihaa, mausteilla höystettyä riisiä ja riistaa, mikäli sitä matkan varrella onnistutaan kaatamaan. Vuorilla juodaan vettä koskista, tasangoilla puroista ja pannaan joukkoon pisara rommia, jota jokaisella on mukanaan chiffle-nimisessä häränsarvessa. Muuten tulee varoa alkoholipitoisten juomien väärinkäyttöä, sillä se on perin haitallista näillä seuduilla, missä ihmisen hermosto on erikoisen kiihtynyt. Vuoteena käytetään yksinomaan recadoa, kuten paikkakuntalaiset nimittävät satulalaitetta. Se on tehty pelioneista, toiselta puolen parkituista, toiselta villakankaalla vuoratuista lampaannahoista, ja varustettu leveillä, kirjavilla vatsavöillä. Näihin lämpimiin peitteisiin kietoutunut matkamies kestää hyvin yön kosteuden ja nukkuu kuin tukki.
Glenarvan, joka oli tottunut matkustamaan ja mukautumaan eri maiden tapoihin, oli valinnut itselleen ja seuralaisilleen chileläiset vaatteet. Paganel ja Robert, kaksi lasta — toinen suuri, toinen pieni — olivat ratketa riemusta työntäessään päänsä kansalliseen ponchoon, väljään villaviittaan, jonka keskellä on reikä, ja jalkansa nuoren hevosen takajalkojen nahasta tehtyihin pitkävartisiin saappaisiin. Kummankin runsassilainen muuli, arabialaiset kuolaimet suussa, pitkät nahkaohjakset, joiden pää oli punottu ruoskaksi, metalliheloilla kirjaillut päitset, ja alforjat, räikeäväriset, kaksipuoliset kangaspussit, jotka sisälsivät päivän ruokavarat, olivat näkemisen arvoiset. Paganel, joka aina oli hajamielinen, sai mainiolta ratsultaan kolme tai neljä potkua yrittäessään nousta sen selkään. Mutta kun hän, ikuinen kaukoputkensa olkahihnassa, kerran oli päässyt satulaan ja saanut jalkansa tukevasti jalustimiin, hän antautui muulin älyn varaan eikä hänellä ollut syytä sitä katua. Mitä taas pikku Robertiin tuli, hän osoitti heti alusta eteviä ratsastajan taipumuksia.
Lähdettiin liikkeelle. Sää oli mainio, taivas aivan sees, ja mereltä tulevat tuulet vilvoittivat riittävästi muuten rasittavan helteistä ilmaa. Retkeilijät kulkivat ripeää vauhtia pitkin Talkahuanon poukaman mutkikkaita rantoja päästäkseen noin viisikymmentä kilometriä etelämpänä leveysasteen päähän. Ensimmäisenä päivänä samottiin reippaasti vanhojen kuivuneiden soiden kaislikossa, mutta oltiin vähäpuheisia. Eron hetki oli tehnyt haikean vaikutuksen retkeilijäin mieliin. Kaukana saattoi vielä nähdä Duncanin savua. Kaikki olivat vaiteliaita, lukuunottamatta Paganelia; tämä opinhaluinen maantieteilijä teki itselleen espanjankielisiä kysymyksiä ja vastaili niihin samalla kielellä.
Catapaz oli luonnostaankin vaitelias mies, eikä hänen ammattinsa ollut omiaan lisäämään lörpöttelyn halua. Vain joskus hän virkkoi jonkin sanan miehilleen. Nämä puolestaan olivat alallaan kokeneita ammattimiehiä. Jos joku muuli pysähtyi, he päästivät lyhyen kurkkuäänteen, mutta ellei se auttanut, auttoi heti varmalla kädellä annettu piiskansivallus. Jos jonkun satulavyö sattui höltymään tai suitset soljahtamaan irti, riisui saattomies heti ponchonsa ja peitti sillä muulin pään; kun sitten vika oli korjattu, muuli lähti jatkamaan matkaansa.
Muulinajajien tapana on lähteä liikkeelle kello kahdeksan, kun on syöty varhainen aamiainen, ja taivaltaa sitten yhtä mittaa maatapanoon saakka kello neljään iltapäivällä. Glenarvan noudatti samaa tapaa. Niinpä retkeilijät, juuri kun catapaz antoi pysähdysmerkin, saapuivat Araucon kaupunkiin, lahden eteläpohjukkaan, koko ajan seurattuaan valtameren vaahtoavaa reunaa. Heidän olisi nyt pitänyt matkata vielä noin kolmekymmentä kilometriä länteen, Carneron lahteen saakka, tullakseen 37. leveysasteen kohdalle. Mutta Glenarvanin lähetit olivat jo samonneet tämän osan rannikkoa tapaamatta vähäisintäkään jälkeä haaksirikkoisista. Oli siis tarpeetonta uudestaan tutkia niitä seutuja, ja niin päätettiin ottaa Araucon kaupunki lähtöpaikaksi. Sieltä lähdettäisiin aivan suoraan itää kohti.
Pieni retkikunta meni kaupunkiin ollakseen siellä yötä ja majoittui erään ravintolan pihalle, sillä itse ravintolan mukavuudet olivat vielä ylen alkeellisia.
Arauco on Araucanian pääkaupunki. Tämä valtio on noin kuusisataa kilometriä pitkä ja vain satakaksikymmentä leveä, ja sen asukkaat on molucheja, runoilija Ercillan ylistämiä chileläisen rodun vanhempia jälkeläisiä. Se on ylvästä ja voimakasta rotua, Pohjois- ja Etelä-Amerikan alueilla muuten ainoa, joka koskaan ei ole alistunut vieraan vallan alle. Joskin Arauco on joskus ollut espanjalaisten vallassa, niin sen väestö ei ainakaan ole alistunut; se vastusti silloin kuten nytkin Chilen valloitusyrityksiä, ja sen oma lippu — valkoinen tähti sinisellä pohjalla — hulmuaa vielä kaupunkia suojelevan linnoitetun kukkulan laella.
Illallista valmistettaessa kävelivät Glenarvan, Paganel ja catapaz katsellen olkikattoisia taloja. Paitsi kirkkoa ja fransiskaaniluostarin jäännöksiä ei Araucossa ollut mitään erikoista nähtävää. Glenarvan koetti saada joitakin tietoja, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Paganel oli onneton, kun ihmiset eivät ymmärtäneet hänen puhettaan; mutta kun he puhuivat araucanian kieltä, joka on yleisesti käytetty pääkieli Magalhãesin salmen seuduille saakka, ei Paganelin espanjantaito hyödyttänyt häntä enempää kuin heprea. Hän käytti siis silmiänsä korvien asemesta ja tunsi todellisen tiedemiehen iloa tarkatessaan siellä liikuskelevia moluchirodun eri tyyppejä. Miehillä oli roteva vartalo, latuskainen naama, kuparinvärinen iho, sileä leuka, epäluuloinen katse, iso pää pitkän, mustan tukan peitossa. He tuntuivat antautuneen siihen erikoiseen laiskuuteen, joka on ominaista sotilaille, kun he eivät keksi mitään tekemistä rauhan aikana. Heidän säälittävät ja uljaat naisensa toimittivat kaikki raskaat taloustyöt, ruokkosivat hevoset, puhdistivat aseet, muokkasivat maata, metsästivät miestensä puolesta ja saivat vielä aikaa kutoa heleänvärisiä ponchoja, joiden valmistaminen vaatii kahden vuoden työn ja joiden hinta on vähintään sata dollaria.
Sanalla sanoen, moluchit ovat hyvin vähän mielenkiintoista ja jokseenkin raakatapaista kansaa. Heillä on melkein kaikki ihmispaheet yhtä ainoata hyvettä, riippumattomuuden rakkautta, vastaan.
— Ilmeisiä spartalaisia, Paganel sanoi palatessaan kävelyltään ottamaan osaa ilta-ateriaan.
Arvoisa tiedemies liioitteli, ja vielä oudommalta tuntui, kun hän lisäsi, että hänen ranskalainen sydämensä sykki kovemmin hänen ollessaan Araucon kaupungissa. Kun majuri tiedusti häneltä tämän odottamattoman sykinnän syytä, hän vastasi, että hänen liikutuksensa oli varsin luonnollinen, sillä muuan hänen maanmiehiään oli hiljattain ollut Araucanian valtiaana. Majuri pyysi häntä mainitsemaan tämän hallitsijan nimen. Jacques Paganel lausui ylväänä nimen de Tonneins; tämä oli ollut etevä, kelpo mies, entinen asianajaja Perigueuxista, ehkä hiukan liian karkea, kukistunut "alamaistensa kiittämättömyyden takia", kuten karkotetut kuninkaat tavallisesti sanovat. Kun majuri hiukan hymähti ajatellessaan valtaistuimelta syöstyä entistä asianajajaa, huomautti Paganel hyvin vakavasti, että asianajajan oli ehkä helpompi olla hyvä kuningas kuin kuninkaan hyvä asianajaja. Tämän huomautuksen johdosta kohottivat kaikki nauraen maissiviinamaljan Orellie Antoine I:n, Araucanian entisen kuninkaan kunniaksi. Hetkistä myöhemmin nukkuivat matkamiehet ponchoihinsa kääriytyneinä sikeää unta.
Seuraavana aamuna kello kahdeksan lähti retkikunta, kellokas edellä, saattomiehet perässä, seuraamaan 37. leveysastetta itäänpäin. He kulkivat ensin Araucanian hedelmällisen, viinitarhoista ja karjasta rikkaan alueen poikki. Mutta vähitellen maa autioitui. Vain tuolla täällä, peninkulmien päässä, joku rastreadorien, koko Amerikassa tunnettujen hevostenkesyttäjä-intiaanien hökkeli. Joskus vanhan majapaikan rauniot, joita tasangoilla harhaileva alkuasukas vielä käytti yösijanaan. Päivän kuluessa oli kaksi jokea, Raque ja Tubal, katkaissut matkaajien tien. Mutta catapaz löysi kahlaamon, josta pääsi yli. Andien vuorijono kohosi näköpiiriin huippuinensa, joita pohjoisessa näytti olevan yhä runsaammin. Nämä olivat kuitenkin vasta pieniä nikamia siitä suunnattomasta selkärangasta, johon Uuden Maailman luusto nojautuu.
Kello neljä iltapäivällä, kun oli taivallettu viisikymmentäkuusi kilometriä, pysähdyttiin erään jättiläismyrtti-rykelmän suojaan. Muulit riisuttiin valjaista ja laskettiin vapaina syömään ruohikon rehevälle laitumelle. Eväspusseista otettiin esiin lihaa ja riisiä. Maahan levitetyt, pehmeät nahkasatulat olivat sekä peitteenä että patjana, ja jokainen sai näissä satunnaisissa vuoteissa virkistävää lepoa, saattomiesten ja catapazin valvoessa vuoronperään.
Kun sää oli niin suotuisa ja kaikki matkustajat, Robert mukaan luettuna, hyvissä voimissa ja matka oli alkanut näin onnekkain entein, täytyi käyttää olosuhteita hyväksi ja puskea eteenpäin, niin kuin peluri käyttää hyvää onneaan. Se oli kaikkien mielipide. Seuraavana päivänä kuljettiin eteenpäin reippaasti, päästiin onnellisesti Bellin kosken yli ja illalla leiriydyttäessä Biobio-virran rannoille, joka on Espanjan alaisen ja itsenäisen Chilen rajana, saattoi Glenarvan merkitä toiset viisikymmentäkuusi kilometriä retkikunnan hyväksi. Maanlaatu oli samanlaista. Se oli yhä rehevää, ja narsissililjoja, pensasmaisia orvokkeja, fuksioita, hulluruohoja ja kultakukkaisia kaktuksia kasvoi runsaasti. Tiheiköissä lymyili joitakin eläimiä, muiden mukana ilveksensukuisia otselotteja. Lintumaailmaa edusti ainoastaan joku haikara, yksinäinen pöllö ja joukko haukkaa pakenevia laulurastaita ja uikkuja. Mutta alkuasukkaita näkyi vain vähän. Silloin tällöin joitakin guassoja, intiaanien ja espanjalaisten rappeutuneita sekasikiöitä, jotka painoivat veristen hevostensa kylkiin suuria, paljaisiin jalkoihinsa sidottuja kannuksia ja katosivat kuin varjot. Ei tavattu matkalla ketään, jota olisi voinut puhutella, eikä siis saatu minkäänlaisia tietoja. Glenarvan teki siitä johtopäätöksensä. Hän arveli, että otettuaan kapteeni Grantin vangiksi oli intiaanien täytynyt viedä hänet Andien vuorten toiselle puolelle. Tiedusteluista saattaisi olla tuloksia vasta niiden takaisilla tasangoilla, ei tällä puolen. Piti siis malttaa mielensä ja kulkea yhä ripeästi eteenpäin.
17. päivänä lähdettiin jälleen matkaan tavalliseen aikaan ja totutussa järjestyksessä. Robert alistui siihen vastenmielisesti, sillä hänen intonsa pakotti häntä ajamaan kellokkaan edelle, muulinsa suureksi kiusaksi. Tarvittiin kerrassaan Glenarvanin ankara muistutus pitämään nuori poika paikallaan jonossa.
Maa alkoi käydä epätasaisemmaksi; mäkien runsaus ilmaisi vuorien olevan lähellä; rinteiden oikkuja noudattavia kohisevia jokia oli yhä useampia. Paganel katsoi usein karttaansa; jos siitä puuttui joku näistä virroista, mikä tapahtui varsin usein, kiehui maantieteilijäveri hänen suonissaan, ja hän äkäili mitä lystikkäimmällä tavalla.
— Joki, jolla ei ole nimeä, hän sanoi, — sehän on kuin ihminen ilman siviilisäätyä! Semmoista ei maantieteen laki voi hyväksyä!
Niinpä hän katsoi velvollisuudekseen ristiä nämä nimettömät joet; hän merkitsi ne karttaansa ja antoi niille mitä helisevimpiä espanjankielisiä nimiä.
— Mikä kieli! hän toisteli, — mikä täyteläinen ja kaunissointuinen kieli! Sehän on selvää metallia, ja minä olen varma, että siinä on seitsemänkymmentäkahdeksan osaa kuparia ja kaksikymmentäkaksi tinaa, niin kuin kirkonkellojen pronssissa!
— Vähintäänkin, Glenarvan vastasi, — tehän alatte edistyä!
— Varmasti, hyvä lordi! Ah, kun ei olisi vain sitä omituista korkoa!
Mutta se juuri siinä on!
Ja paremman puutteessa Paganel rääkkäsi kurkkuaan ääntämisharjoituksilla, unohtamatta silti maantieteellisiä havaintoja. Siinä hän oli todella hämmästyttävän taitava ja kerrassaan voittamaton. Kun lordi Glenarvan tiedusti catapazilta jotakin seudun erikoisuutta, ehätti hänen oppinut kumppaninsa aina vastaamaan ennen opasta. Catapaz töllisti häneen ällistyneenä.
Juuri tänä päivänä, noin kello kymmenen aikaan, satuttiin kohtaamaan tie, joka kulki retkikunnan seuraaman tien poikki. Glenarvan kysyi tietenkin sen nimeä, ja tietenkin ehti taas Jacques Paganel vastaamaan:
— Se on Yumbelista Los Angelosiin vievä tie.
Glenarvan katsahti catapaziin.
— Niin on, tämä vastasi.
Mutta hän kääntyi samalla maantieteilijän puoleen ja kysyi:
— Oletteko te sitten jo ennen kulkenut näitä teitä?
— Totta kai, Paganel vastasi vakavasti.
— Muulillako?
— En, nojatuolissani.
Catapaz ei ymmärtänyt, sillä hän kohautti olkapäitään ja palasi joukon kärkeen.
Kello viiden aikaan illalla hän pysähtyi matalaan rotkoon, muutamia kilometrejä pienen Lojan kaupungin yläpuolelle, ja tänä yönä leiriytyivät matkustajat suurten Kordillieerien alkurinteiden liepeille.
3900 METRIN KORKEUDESSA.
Matka Chilen poikki oli tähän saakka sujunut ilman sanottavia tapaturmia. Mutta sitten tulivatkin yhdellä kertaa vastaan kaikki vuorten ylityksen vaikeudet ja vaarat. Kamppailu luonnonesteiden kanssa alkoi nyt täydellä todella.
Ennen lähtöä oli ratkaistava tärkeä kysymys. Minkä solan kautta saattoi mennä Andien yli joutumatta pois määrätystä suunnasta? Asiaa kysyttiin catapazilta.
— Minä en tiedä, tämä vastasi, — tällä kohtaa Kordillieereja kuin kaksi käyttökelpoista solaa.
— Varmaankin Arican solan, jonka löytäjä oli Valdivia Mendoza, Paganel sanoi.
— Niin kyllä.
— Ja Villarican solan, Nevado de Villarican eteläpuolella.
— Niin oikein.
— Mutta, ystäväni, niissä on vain se vika, että joudumme liian kauaksi pois määräsuunnastamme joko etelään tai pohjoiseen.
— Onko teillä sitten muuta solaa tiedossa? majuri kysyi.
— On kyllä, Paganel vastasi. — Antucon sola, joka tosin on tuliperäisellä rinteellä, mutta 37. ja 38. asteen keskivälillä, siis puolen asteen päässä meidän tiestämme. Se on ainoastaan tuhannen kahdeksansadan metrin korkeudella; sen keksi aikanaan Zamudio de Cruz.
— Hyvä, Glenarvan sanoi, — mutta tunnetteko te, catapaz, tätä Antucon solaa?
— Tunnen kyllä, mylord, ja olen siitä kulkenutkin, mutta en esittänyt sitä sen vuoksi, että se on oikeastaan vain itärinteiden intiaanipaimenten käyttämä karjatie.
— No, ystäväni, Glenarvan vastasi, — mistä pehuenchien hevos-, lammas- ja härkälaumat kulkevat, kykenemme mekin kulkemaan. Ja kun se on juuri meidän reitillämme, niin valitsemme Antucon solan.
Niinpä annettiin lähtömerkki ja painuttiin suurten kalkkipitoisten vuorten väliseen Lejas-laaksoon. Sitten noustiin loivaa rinnettä ylös. Kello yhdentoista tienoilla piti kiertää pieni järvi, kaikkien läheisten purojen luontainen säiliö ja yhtymäkohta; ne saapuivat sinne solisten ja laskeutuivat siellä leppoisaan rauhaan. Järven yläpuolella levisi laajoja, ruohopeitteisiä aukeita, missä intiaanien karjalaumoja oli laitumella. Sitten tuli etelästä pohjoiseen kulkeva rämeinen notko, jota muulit vaistomaisesti karttoivat. Kello yhden aikaan tuli näkyviin Ballenaren linnoitus, jonka murtuneet muurit olivat erään vuoren ylimmällä huipulla. Kuljettiin yhä eteenpäin. Rinteet muuttuivat jo karuiksi ja kivisiksi, ja muulien kavioiden irrottamia mukulakiviä alkoi yhä tiheämmin rapista rinnettä alas. Kello kolmen korvilla nähtiin kiehtovan kauniilla paikalla toiset, vuoden 1770 kapinassa hävitetyn linnoituksen rauniot.
— Niin se on, Paganel sanoi, — vuoret eivät riitä erottamaan ihmisiä, ne pitää vielä linnoittaa.
Tästä alkaen kävi tie vaikeaksi, jopa vaaralliseksi; rinne jyrkkeni yhä, kallioseinien välit kapenivat, rotkoja kulki ristiin rastiin. Muulit astuivat varovasti, sieraimet maassa haistellen tietä. Marssittiin jonossa. Joskus, jossakin äkkimutkassa, katosi kellokas näkyvistä, ja pienen karavaanin oppaana oli silloin vain kellon kaukainen kilinä. Usein tien oikulliset kiemurat johtivatkin jonon kahdelle rinnakkaiselle polulle, ja catapaz saattoi puhella saattomiesten kanssa samalla kun tuskin kolmen metrin levyinen, mutta kolmensadan syvyinen halkeama loi heidän välilleen ylipääsemättömän kuilun.
Ruohokasvullisuus kamppaili kuitenkin vielä kiven hyökkäyksiä vastaan, mutta kasvikunnan rinnalla tunsi jo kiven vallan. Antucon tulivuoren läheisyydestä kertoivat raudanväriset laavajuovat ja kellervät, suipot kristallikalliot. Päällekkäin kasautuneet kiviröykkiöt näyttivät olevan kaatumaisillaan ja pysyvän pystyssä vasten kaikkia painovoiman lakeja. Ilmeisesti vähäinenkin mullistus saattoi muuttaa niiden muotoa, ja katsellessa näitä tasapainottomia kukkuloita, vinoja torneja, nurinpäisiä nystyröitä saattoi helposti havaita, että lopullisen tasaantumisen hetki ei tälle vuoriseudulle vielä ollut tullut.
Näissä oloissa oli tietä luonnollisesti vaikea erottaa. Andien vuoriperän miltei lakkaamaton liikehtiminen muuttaa usein sen uraa, eivätkä tuntomerkit enää ole paikallaan. Niinpä catapaz epäröikin, pysähtyi usein ja katseli ympärilleen; hän tutki kallioiden muotoa, etsi mureilta kiviltä intiaanien jälkiä. Oli mahdotonta päästä selvyyteen.
Glenarvan seurasi opastaan askel askelelta; hän ymmärsi tilanteen, tajusi tämän tulevan huolestuneemmaksi sitä mukaa kuin tie kävi hankalammaksi eikä uskaltanut mitään kysellä, vaan ajatteli, eikä ehkä syyttäkään, että muulinajajalla on muulin vaisto ja että on parasta luottaa siihen.
Vielä tunnin ajan harhaili catapaz niin sanoaksemme onnen kaupalla, mutta pysytellen aina vuoren korkeimmilla kohdilla. Vihdoin hänen oli pakko äkkiä pysähtyä. Oltiin kapean notkon pohjalla, jollaisia intiaanit nimittävät quebradoiksi. Laelta katkennut porfyyrimuuri sulki sen. Turhaan etsittyään jotakin solaa catapaz astui maahan, pani käsivartensa ristiin ja odotti. Glenarvan tuli hänen luokseen.
— Oletteko eksynyt? hän kysyi.
— En ole, mylord, catapaz vastasi.
— Mutta emmehän ole Antucon solatiellä?
— Ollaan kuin ollaankin.
— Ettekö erehdy?
— En. Tässä on tähteitä intiaanien nuotiosta ja tuossa härkä- ja lammaslaumojen jättämiä jälkiä.
— Sittenhän tätä tietä on kuljettu!
— On, mutta ei kuljeta enää. Viimeinen maanjäristys on sen tukkinut…
— Muuleilta, majuri huomautti, — mutta ei ihmisiltä.
— Jaa, se on teidän asianne, catapaz vastasi, — minä olen tehnyt voitavani. Minä olen valmis muuleineni lähtemään takaisin, jos haluatte kääntyä etsimään toisia Kordillieerien ylimenosolia.
— Kuinka paljon se veisi aikaa?
— Vähintään kolme päivää.
Glenarvan kuunteli ääneti catapazin sanoja. Tämä toimi täysin
sopimuksen mukaisesti. Hänen muulinsa eivät voineet kulkea kauemmaksi.
Mutta kun oli tullut esiin kysymys kääntymisestä samaa tietä takaisin,
Glenarvan kysyi kumppaneiltaan:
— Tahdotteko jatkaa matkaa yhtäkaikki?
— Me seuraamme teitä, Tom Austin vastasi.
— Menemmepä teidän edellännekin, Paganel lisäsi. — Mistä tässä itse asiassa on puhe? Nousemisesta vuoren harjalle, jonka vastapäisiä rinteitä on verrattomasti helpompi laskeutua alas. Sen jälkeen tapaamme argentiinalaisia, jotka opastavat meitä pampan halki, ja ripeitä hevosia, jotka ovat tottuneet nelistämään näitä maita. Eteenpäin siis ja epäröimättä!
— Eteenpäin! Glenarvanin kumppanit huusivat.
— Ettekö te liity mukaan? Glenarvan kysyi catapazilta.
— Minä olen muulien saattomies, tämä vastasi.
— Kuten haluatte.
— Tullaan toimeen ilmankin, Paganel sanoi. — Tuon muurin takana me tapaamme jälleen Antucon solapolkuja, ja minä otan opastaakseni teidät vuoren juurelle yhtä suoraan kuin Kordillieerien paras opas.
Glenarvan selvitti siis välit catapazin kanssa ja laski hänet, saattomiehet ja muulit menemään. Aseet, koneet ja elintarpeet jaettiin seitsemän retkeläisen kannettavaksi. Yhteisestä sopimuksesta päätettiin ryhtyä heti kiipeämään ja tarpeen tullen kulkea osa yöstäkin. Vasenta rinnettä myöten kiemurteli jyrkkä polku, jota muulit eivät olisi voineet kulkea. Vaikeudet olivat suuret, mutta kahden tunnin ponnistusten ja kiertelyjen jälkeen olivat Glenarvan ja hänen kumppaninsa jälleen löytäneet Antucon solatien.
He olivat silloin varsinaisten Andien siinä osassa, joka on lähellä Kordillieerien ylintä harjannetta, mutta raivattua polkua, määrättyä solaa ei enää näkynyt. Koko tämän seudun olivat äskeiset maanjäristykset myllertäneet, ja heidän täytyi kivuta yhä ylemmäs harjanteen lakea kohti. Paganel pettyi pahasti huomatessaan, ettei tie ollut vapaa, ja ennusti vaativan ankaraa ponnistusta, kunnes päästäisiin Andien harjalle, sillä niillä on keskimäärin korkeutta 3500 ja 4100 metriä. Onneksi ilma oli tyyni, taivas sees ja vuodenaika suotuisa; mutta talvella, toukokuusta lokakuuhun, olisi tällainen vuorten ylitys ollut mahdoton; ankarat pakkaset tappavat pian matkamiehen, ja ne, jotka se säästää, eivät pääse pakoon ainakaan temporalien, näille seuduille ominaisten rajutuulten voimaa, jotka joka vuosi täyttävät ruumiilla Kordillieerien rotkot.
Kiipeiltiin koko yö; kavuttiin käsivoimin melkein luoksepääsemättömille penkereille; hypeltiin leveiden ja syvien halkeamien yli; köysien puute korvattiin tarttumalla toisten käsiin, ja hartiat saivat olla tikkaina; niinpä nämä uljaat miehet näyttivät pelleiltä, jotka olivat tekemässä kaikenlaisia hassunkurisia kuperkeikkoja. Tällöin sai Mulrady lukemattomia kertoja näyttää jäntevyyttään ja Wilson ketteryyttään. Nämä kaksi kunnon skotlantilaista olivat kaikkialla apuna; monta kertaa olisi retkikunnalta tie noussut pystyyn ilman heidän alttiuttaan ja rohkeuttaan. Glenarvan ei jättänyt näkyvistään pikku Robertia, jota ikä ja vilkkaus viekoittivat varomattomuuksiin. Paganel ponnisteli eteenpäin aitoranskalaisella innolla. Majuri taas vaivasi itseään juuri sen verran kuin tarvittiin, ei enempää eikä vähempää, ja kapusi miltei huomaamattomin liikkein. Tiesikö hän edes itse olleensa kiipeämässä jo useita tunteja? Se ei ole varmaa. Kenties hän kuvitteli laskeuduttavan alaspäin.
Kello viisi aamulla olivat retkeilijät saavuttaneet kahdentuhannen neljänsadan metrin korkeuden, mikä todettiin ilmapuntarin avulla. He olivat silloin myöhemmin syntyneillä pengermillä, puuvyöhykkeen viimeisellä rajalla. Siellä hypähteli joitakin eläimiä, jotka olisivat riemastuttaneet metsämiehen mieltä; ne tiesivät itse sen hyvin, sillä ne pakenivat vikkelästi jo kaukaa ihmisten lähestyessä. Niitä oli laama, vuorten arvokkain eläin, joka vastaa lammasta, raavasta ja hevosta, ja elää siellä, missä ei muuli tulisi toimeen. Samoin chinchilla, siivo ja arka, tuuheaturkkinen pieni jyrsijä, jäniksen ja hyppyrotan välimuoto, joka takajaloistaan muistuttaa kengurua. Mikään ei ole hauskempaa kuin nähdä tämän kevyen eläimen hyppelevän puiden latvoissa kuin oravan. — Se ei ole vielä lintu, Paganel sanoi, — mutta jo enemmän kuin nelijalkainen.
Nämä eläimet eivät kuitenkaan olleet vuorten viimeisiä asukkaita. Kahdentuhannen yhdeksänsadan metrin korkeudessa, ikuisen lumen rajalla, eli vielä jopa joukoittain verrattoman kauniita märehtijöitä, pitkä- ja kiiltäväkarvainen alpakkalaama ja siro ja ylväs sarveton vuohilaji, jonka villa on hienoa ja jota luonnontieteilijät nimittävät vikunjaksi. Mutta sitä ei voinut kuvitellakaan lähestyä; hyvä kun sen edes näki; se pakeni salamannopeasti häviten kuin henkäys lumikenttien häikäisevään valkeuteen.
Täällä oli maisema kokonaan muuttunut. Joka puolella kohosi, päivän ensimmäisiä säteitä heijastaen, suuria, räikeitä, eräillä rinteillä sinervään vivahtavia jäälohkareita. Kiipeäminen kävi perin vaaralliseksi. Nyt ei enää uskaltanut mennä eteenpäin, ennen kuin oli huolellisesti tunnustellut maaperää halkeamien selville saamiseksi. Wilson oli asettunut jonon kärkeen ja koetteli jalallaan jäätikköjen kestävyyttä. Hänen kumppaninsa noudattivat tarkoin hänen askeliaan ja välttivät korottamasta ääntäänkään, sillä vähinkin ilmaa värisyttävä melu saattoi syöstä alas kaksisataa tai kaksisataa viisikymmentä metriä heidän yläpuolellaan olevat lumiröykkiöt.
He olivat tällöin saapuneet pensaspuiden piiriin, jotka neljäsataa viisikymmentä metriä ylempänä luovuttivat paikkansa ruoho- ja kaktuskasveille. Kolmentuhannen kolmensadan metrin korkeudessa jättivät nämäkin kasvit mehuttoman maan, ja kasvullisuus loppui täysin. Retkeilijät olivat pysähtyneet vain yhden ainoan kerran, kello kahdeksan, virkistääkseen voimiaan nopealla aterialla, ja ryhtyivät yli-inhimillisen rohkeasti jatkamaan kiipeämistään, uhmaten yhä kasvavia vaaroja. Oli kuljettava yli suippokärkisten kukkulain ja päätä huimaavien kuilujen. Tuonne tänne oli pystytetty puisia ristejä, jotka osoittivat täällä tapahtuneiden monien tapaturmien tapahtumapaikkoja. Kello kahden aikaan avautui karujen kallioiden välillä laaja tasanko, vailla merkkiäkään kasvullisuudesta, ilmeinen erämaa. Ilma oli kuiva, taivas sinisenkylmä; näin korkealla ovat sateet tuntemattomia, huurut muuttuvat vain lumeksi tai rakeiksi. Siellä täällä pisti esiin porfyyri- tai basalttikallioita kuin luurankoja valkoisen käärinliinan keskeltä, ja väliin aiheutti ilman vaikutuksen murentamien kvartsi- tai gneissijätteiden luhistuminen hiljaista rapinaa, jonka ohut ilmakerros teki melkein huomaamattomaksi.
Tarmostaan huolimatta olivat retkeläiset kuitenkin lopen väsyneitä. Huomatessaan toveriensa uupumuksen Glenarvan katui, että oli noustu näin kauas. Pikku Robert ponnisteli väsymystä vastaan, mutta ei jaksanut kulkea edemmäksi. Kello kolmen aikana pysähtyi Glenarvan.
— Täytyy levähtää, hän sanoi, sillä hän huomasi, että kukaan muu ei sitä ehdottaisi.
— Levähtääkö? Paganel vastasi. — Mutta meillähän ei ole minkäänlaista suojaa.
— Se on kuitenkin välttämätöntä jo Robertin vuoksi.
— Ei, mylord, uljas poika väitti, — kyllä minä vielä jaksan … älkää pysähtykö…
— Sinua kannetaan, poika, Paganel selitti, — mutta meidän täytyy hinnalla millä hyvänsä päästä itärinteelle. Siellä löydämme kukaties jonkun majapaikan. Minä pyydän vielä kahden tunnin marssia.
— Ovatko kaikki muutkin sitä mieltä? Glenarvan kysyi.
— Ollaan, hänen seuralaisensa vastasivat.
Mulrady lisäsi:
— Minä hoidan pojan.
Ja niin jatkettiin matkaa itää kohti. Kesti vielä kaksi tuntia hirvittävää kiipeämistä, kunnes vihdoin oltiin vuoren harjalla. Ilman oheneminen aiheutti punan nimellä tunnetun ahdistavan tunteen. Ikenistä ja huulista tihkui verta hengitysvaikeuksien vuoksi ja ehkä myös lumen vaikutuksesta, joka näin korkealla ilmeisesti tärvelee ilman. Sen tiheyden puutetta täytyi verenkierron ylläpitämiseksi korvata läähättävällä hengittämisellä, mikä väsytti yhtä paljon kuin auringon säteilyn heijastuminen lumesta. Niin sitkeä kuin näiden uljaiden miesten tarmo olikin, tuli kuitenkin hetki, jolloin voimakkaimmatkin herpoutuivat, ja pyörrytys, tuo hirveä vuoritauti, teki lopun sekä heidän ruumiinvoimistaan että myös heidän mielensä rohkeudesta. Tällaisia vaikeuksia vastaan ei voi taistella rankaisematta. Pian kompastui yhä useampi eikä kyennyt enää kulkemaan kuin nelinkontin.
Uupumus lopetti siis liian kauan kestäneen kiipeämisen, ja Glenarvan ajatteli huolestuneena lumen määrättömyyttä, kolean paikan hirveää kylmyyttä, vuorille nousevaa hämäryyttä ja yösuojan puutetta, kun majuri pysäytti hänet sanoen tyynellä äänellä:
— Tuolla on maja.
KORDILLIEERIEN RINNETTÄ ALAS.
Kuka tahansa muu kuin MacNabbs olisi saattanut kulkea sata kertaa tämän majan ohi, ympäri, jopa ylikin, aavistamatta sitä rakennukseksi. Se oli lumikumpu, joka ei näyttänyt sanottavasti erottuvan ympärillä olevista kallioista. Sisään päästäkseen täytyi luoda lumi pois. Puolen tunnin sitkeän raivauksen jälkeen olivat Wilson ja Mulrady saaneet casuchan oviaukon esiin, ja retkeilijät kömpivät sinne innokkaina.
Tämä intiaanien rakentama kammio oli tehty eräänlaisista auringossa poltetuista tiilistä; se oli kuutionmuotoinen, kolme ja puoli metriä joka suuntaan ja sijaitsi erään basalttikallion laella. Kiviportaat johtivat sen ovelle, joka oli kammion ainoa aukko; lumi ja rakeet olivat oven ahtaudesta huolimatta tunkeutuneet sisälle myrskytuulten tuiskuttaessa niitä vuorilla.
Siinä oli auttavasti tilaa kymmenelle hengelle, ja vaikkeivät sen seinät olisi olleet riittävän tiiviit sadekautena, oli niistä ainakin jotakin suojaa pakkasta vastaan; lämpömittari osoitti kymmentä astetta alle nollan. Jonkunlainen hatarasti muuratulla savutorvella varustettu tulisija mahdollisti tulen sytyttämisen ja tehokkaan taistelun ulkoilman kylmyyttä vastaan.
— Tämähän on auttava suoja, Glenarvan sanoi, — joskaan ei upea. Kaitselmus on ohjannut meidät tänne emmekä voi olla sitä siitä kiittämättä.
— Mitä? Paganel huudahti. — Tämähän on palatsi! Ei puutu muuta kuin kunniavahdit ja hoviherrat. Täällä on mainio olla.
— Varsinkin kun hyvä tuli loimuaa liedessä, Tom Austin sanoi, — sillä jos meidän on nälkä, on meidän vilukin, ja minua puolestani miellyttäisi nyt hyvä risukimppu enemmän kuin riistan viipale.
— No, Tom, Paganel lausui, — yritetään etsiä jotakin poltettavaa.
— Poltettavaa Kordillieerien harjalta? Mulrady huudahti pudistellen päätänsä epäilevästi.
— Kun kerran tähän luolaan on tehty tulisija, majuri huomautti, — niin tottakai se on tapahtunut siksi, että täällä on jotakin poltettavaa.
— Ystävämme MacNabbs on oikeassa, Glenarvan sanoi. — Ottakaa esille illallisainekset, minä menen hakemaan polttopuita.
— Minä tulen mukaan Wilsonin kanssa, Paganel vastasi.
— Ehkä minäkin voisin olla avuksi…? Robert lausui nousten pystyyn.
— Ei, poikaseni, levähdä sinä, Glenarvan vastasi. — Sinusta tulee kyllä mies siinä iässä, kun muut ovat vielä lapsia!
Glenarvan, Paganel ja Wilson lähtivät ulos casuchasta. Kello oli kuusi illalla. Pakkanen ahdisti ankarasti, mutta ilma oli aivan tyyni. Taivaan sini alkoi jo sumentua, ja aurinko kultasi viimeisillä säteillään Andien laen korkeimpia huippuja. Paganel, joka oli ottanut ilmapuntarinsa mukaan, totesi elohopean näyttävän 495 millimetriä. Ilmanpaineen alhaisuus vastasi kolmentuhannen kahdensadan metrin korkeutta. Tämä Kordillieerien seutu oli siis ainoastaan tuhatkymmenen metriä Mont Blancin huippua alempana. Jos näillä vuorilla olisi kohdattu sellaisia vastuksia, joita Sveitsin jättiläinen on täynnä, tai jos vain olisi ollut myrsky- ja pyörretuulien aika, yksikään retkeilijöistä ei olisi saavuttanut Uuden Maailman suuren vuoriharjanteen lakea.
Glenarvan ja Paganel kapusivat eräälle porfyyrikalliolle ja tähystelivät joka suunnalle. He olivat tällöin Kordillieerien korkeimmalla kohdalla ja saattoivat nähdä yli neljänkymmenen neliöpeninkulman alan. Itäänpäin alenivat rinteet loivina pengerminä, joita myöten saattoi mukavasti liukua useita satoja metrejä kerrallaan. Kaukaa katsoen näyttivät jääkauden siirtämät irtonaiset kivet ja kalliot muodostavan suuria, yhtenäisiä sorakiviharjuja. Auringon laskiessa nousevan varjon alle peittyi jo Coloradon laakso, ja vähitellen häipyivät muutkin piirteet, ensin kalliot, sitten kukkulat, sitten niitä korkeammat harjut, jotka, ruskon vielä kerran niitä valaistua, asteittain sammuivat, ja pian pimeni Andien koko itäinen rinne. Lännessä valaisi päivä rinteitä vielä alas saakka. Oli häikäisevää nähdä kallioiden ja jäätikköjen kylpevän tässä auringon säteilyssä. Pohjoisessa näkyi jono vuorenharjanteita, jotka näyttivät sekoittuvan toisiinsa ja muodostivat ikään kuin kömpelöllä kynällä vedetyn murtoviivan. Se sekoitti silmää. Mutta etelässä oli näköala päinvastoin loistava ja kävi yön yltäessä suhteiltaan yhä suurenmoisemmaksi. Jos näet kääntyi Torbidon autioon laaksoon päin, saattoi ylhäältä katsella Antucoa, jonka ammottava kita aukeni kahden peninkulman päässä. Tulivuori sähisi kuin Ilmestyskirjan lohikäärmeiden kaltainen hirviö ja syöksi sisästään nokisten lieskojen sekaista hehkuvaa savua. Sitä ympäröivien vuorten kehä näytti olevan tulessa; hehkuvia kivirakeita, punaisia höyrypilviä, laavavirtoja välähteli yhtenä tulipatsaana. Keskeytymätön, hetki hetkeltä yltyvä räiske ja häikäisevä loimu täytti valtavien heijastusten laajan kehän, kun aurinko, jonka hämärtyvä valo vähitellen himmeni, hävisi kuin sammunut tähti varjoihin.
Paganel ja Glenarvan olisivat jääneet pitkäksi aikaa katselemaan tätä maan ja taivaan tulien suurenmoista kamppailua; puunetsijät saivat antaa tilaa taiteilijoille; mutta Wilson, joka ei ollut taipuvainen innostumaan, palautti heidän mieleensä nykyisen tehtävän. Puita ei ollut, se on totta; sen sijaan kallioita onneksi peitti laiha ja kuiva jäkälä; sitä koottiin suuret sylilliset samoin kuin erästä llaretta-nimistä kasvia, jonka juuri saattoi palaa riittävästi. Kun nämä arvokkaat polttoaineet oli kannettu casuchaan, ne sullottiin lieteen. Tulta oli vaikea saada syttymään ja varsinkin palamaan. Perin ohentunut ilma ei sisältänyt kylliksi happea sen pitämiseksi yllä; ainakin majuri selitti asian sillä tavoin.
— Mutta sen sijaan, hän lisäsi, — ei vesi tarvitse sadan asteen kuumuutta kiehuakseen; ne, jotka pitävät sata-asteisessa vedessä keitetystä kahvista, saavat siitä luopua, sillä tällä korkeudella alkaa kiehuminen ennen yhdeksääkymmentä astetta.[7]
MacNabbs ei erehtynyt, ja lämpömittari, joka oli pantu kattilan veteen siitä alkaen, kun se oli alkanut poreilla, osoitti vain kahdeksankymmentäseitsemää astetta. Jokainen joi mielihyväkseen muutaman siemauksen kuumaa kahvia. Kuiva liha sitä vastoin tuntui hiukan pilaantuneelta, mikä sai Paganelin tekemään järkevän, mutta hyödyttömän huomautuksen.
— Peijakas, hän sanoi, — täytyy tunnustaa, että käristetty laamanliha ei olisi pahitteeksi. Sanotaan tämän eläimen vastaavan raavasta ja lammasta, ja minä olisin utelias tutkimaan, onko asia näin myös ravintoaineena!
— Mitä! majuri huudahti, — ettekö ole tyytyväinen illalliseemme, tiedemies Paganel?
— Ihastunut, arvoisa majuri, vaikka tunnustankin, että metsäriista-annos olisi tervetullut.
— Te olette herkuttelija, MacNabbs sanoi.
— Hyväksyn määritelmänne, majuri; mutta ettepä te itsekään, sanokaa mitä tahansa, panisi pahaksenne, jos edessänne olisi hyvä pihvi!
— Luultavasti en, majuri myönsi.
— Ja jos teitä pyydettäisiin lähtemään väijymäpaikalle pakkasesta ja pimeästä huolimatta, ettekö tottelisi arvelematta?
— Kieltämättä; jos vähääkään haluatte…
MacNabbsin kumppaneilla ei ollut aikaa kiittää häntä tarjouksesta ja kieltäytyä sitä käyttämästä, kun alkoi kuulua kaukaista mylvinää. Se piteni pitenemistään. Se ei ollut yksinäisten eläinten ääntelyä, vaan kokonaisen karjan, joka läheni nopeasti. Aikoiko siis kaitselmus, joka oli antanut heille asunnon, tarjota heille vielä illallistakin? Se oli maantieteilijän päätelmä. Mutta Glenarvan hillitsi hiukan hänen iloaan huomauttamalla, että Kordillieerien nelijalkaiset eivät koskaan kiipeä näin korkealle.
— Mistä sitten tuo melu johtuu? Tom Austin kysyi.
— Äänestä päätellen se lähenee!
— Ehkäpä se on lumivyöry, Mulrady huomautti.
— Mahdotonta! Sehän on selvää mylvinää, Paganel sanoi.
— Menkäämme katsomaan, Glenarvan päätti.
— Ja metsästäjinä, majuri lisäsi ottaen pyssynsä.
Kaikki kömpivät ulos casuchasta. Oli pimeä, mutta tähtikirkas yö. Kuu ei vielä näyttänyt viimeisen vaiheensa puoliksi jyrsittyä kehrää. Pohjoisen ja idän kukkulat olivat pimeyden peitossa, eikä voinut nähdä muuta kuin muutamien vakavimpien vuorten epämääräiset ääriviivat. Mylvinä — pelästyneiden eläinten mylvinä — kasvoi kahta kovemmaksi. Ne tulivat Kordillieerien pimeältä puolelta. Mitä tapahtui? Äkkiä tuli kamala vyöry, ei lunta, vaan eläviä ja pelosta mielettömiä olentoja. Koko alue tuntui liikkuvan. Näitä eläimiä, jotka ohenneesta ilmasta huolimatta pitivät hirvittävää melua, oli satoja, ehkä tuhansia. Olivatko ne tasangon petoja vaiko vain laama- ja vikunjalauma? Glenarvan, MacNabbs, Robert, Austin ja molemmat matruusit ehtivät töin tuskin heittäytyä maahan, kun tämä elävä massa vyöryi heidän ylitseen. Päiväsokea Paganel jäi pystyyn paremmin nähdäkseen, mutta kellahti silmänräpäyksessä nurinniskoin.
Samalla hetkellä kuului pyssynpamahdus. Majuri oli ampunut arviolta. Hänestä näytti, että muuan eläin kaatui muutaman askelen päässä hänestä, samalla kun koko lauma, vastustamatonta vauhtia ja vieläkin hurjemmin mylvien katosi tulivuoren heijastuksen valaisemille rinteille.
— Ah, löysinpäs ne! sanoi eräs ääni — Paganelin ääni.
— Ja mitä löysitte? Glenarvan kysyi.
— Silmälasini, helkkarissa! Helpostihan tällaisessa mylläkässä voi hukata silmälasinsa!
— Ettehän ole haavoittunut?
— En. Minua vain jokin vähän potkaisi. Mutta mikä?
— Tämä vain, majuri vastasi laahaten perässään ampumaansa elukkaa.
Kaikki kömpivät takaisin kammioon, ja lieden valkean valossa tutkittiin majurin "pyssynpamausta."
Se oli kaunis eläin, joka muistutti kyttyrätöntä kamelia, sillä oli siro pää, litteä ruumis, pitkät ja hoikat jalat, sileä, vaaleanruskea, vatsan alta valkotäpläinen karva. Tuskin oli Paganel siihen vilkaissut, kun hän huudahti:
— Se on guanakki!
— Mikä on guanakki? Glenarvan kysyi.
— Syötävä eläin! Paganel vastasi.
— Onko se hyvääkin?
— Maukasta. Jumalten ruokaa. Tiesinhän, että saisimme tuoretta lihaa illalliseksi. Ja mitä lihaa! Mutta kuka paloittelee elukan?
— Minä, Wilson sanoi.
— Hyvä, minä otan sen paistaakseni, Paganel ilmoitti.
— Oletteko te kokkikin, herra Paganel? Robert kysyi.
— Peijakas, poikaseni, olenhan minä ranskalainen! Jokaisen ranskalaisen ruumiissa on myös kokki.
Vähän ajan kuluttua asetteli Paganel suuria lihaviipaleita llaretta-kasvin juurista saaduille hiilille. Kymmenen minuuttia sen jälkeen hän tarjosi ystävilleen hyvin maukkaalta näyttävää "guanakinkyljystä". Kukaan ei kursaillut, vaan kaikki haukkasivat kuin haukat.
Mutta maantieteilijän suureksi kummaksi seurasi ensimmäistä puraisua yleinen virnistys ja äännähdys "hyhyh".
— Sehän on yököttävää! joku sanoi.
— Ei sitä voi syödä! toinen vastasi.
Miten olikaan, onnettoman tiedemiehen oli todettava, että tämä käriste ei kelvannut edes nälkiintyneille. Siksi alettiinkin heitellä hänelle pilapuheita, jotka hän muuten käsitti täydellisesti, ja ivailla hänen "jumaltenruokaansa"; hän mietti vain syitä, minkä vuoksi guanakin liha, jonka hän tiesi todella hyväksi ja arvossapidetyksi, oli hänen käsissään käynyt inhoittavaksi, kunnes hänen päähänsä äkkiä pälkähti eräs ajatus.
— Siinähän se on! hän huudahti. — Peijakas, siitähän se riippuu! Nyt sen tiedän!
— Oliko liha pahentunutta? MacNabbs kysyi tyynesti.
— Ei, malttamaton majuri, mutta se oli liiaksi juossutta. Kuinka saatoinkaan sen unohtaa.
— Mitä sillä tarkoitatte, herra Paganel? Tom Austin kysyi.
— Sitä, että guanakin liha on syötävää vain silloin, kun eläin on teurastettu rauhallisella laitumella; jos sitä ajetaan takaa kauan, niin että se joutuu juoksemaan pitkiä matkoja, sen liha käy kelvottomaksi. Tämän lihan mausta voin siis todeta, että otus, ja niin muodoin koko lauma, oli tullut hyvin kaukaa.
— Oletteko siitä varma? Glenarvan kysyi.
— Aivan varma.
— Mutta mikä tapahtuma, mikä ilmiö on saattanut säikyttää näitä eläimiä sillä tavoin ja ajaa ne pakoon juuri kun niiden olisi ollut rauhassa maattava yösijoillaan.
— Siihen, rakas Glenarvan, Paganel sanoi, — on minun mahdotonta vastata teille. Uskokaa minua, meidän on itsemme paras panna maata enempää aprikoimatta. Omasta puolastani olen jo torkahtamaisillani. Eikös nukuta, majuri?
— Nukutaan pois, Paganel.
Tämän jälkeen kääriytyi kukin ponchoonsa, tulta kohennettiin yöksi, ja pian kuului kaikenäänisiä ja kaikentahtisia hirvittäviä kuorsauksia, joiden sopusointuisuutta piti yllä maantieteilijän matala basso.
Glenarvan yksin ei saanut unta. Salainen levottomuus piti häntä väsyttävässä unettomuuden tilassa. Hänen täytyi ajatella selittämättömän pelon vallassa yhteiseen suuntaan pakenevaa laumaa. Guanakit eivät voineet olla petoeläinten takaa-ajamina. Tällä korkeudella niitä tuskin on, metsästäjiä vielä vähemmän. Mikä kammo ajoi niitä siis Antucon kuiluja kohti ja mikä oli sen syynä? Glenarvan aavisti vaaran lähestyvän.
Puolihorroksessa haihtuivat hänen ajatuksensa vähitellen, ja pelko teki tilaa toivolle. Hän kuvitteli olevansa seuraavana päivänä Andien tasangolla. Siellä saattaisivat tiedustelut toden teolla alkaa, eikä menestys ehkä ollut kaukana. Hän ajatteli kovaan orjuuteen joutunutta kapteeni Grantia ja hänen kahta matruusiaan. Nämä kuvat välähtelivät hänen mielessään, mutta tulen räiske, ilmassa rätisevät kipinät tai joku kirkkaampana loimuava lieska, jonka valossa hän näki nukkuvat toverinsa ja joka loi valon väreilyä casuchan seiniin, käänsivät hänen ajatuksensa joka hetki toisaalle. Sitten alkoivat pahat aavistukset ahdistaa häntä ankarammin. Hän kuuli epämääräistä, näillä yksinäisillä huipuilla vaikeasti selitettävää jylinää.
Kerran hän luuli kuulevansa kaukaista, kumeaa, uhkaavaa ukkosenjylinän kaltaista jylyä, joka ei tullut taivaasta. Niinpä ei tämä pauhu voinut johtua muusta kuin vuoren rinteillä raivoavasta rajuilmasta, joitakin tuhansia jalkoja sen harjan alapuolella. Glenarvan tahtoi saada siitä varmuuden ja lähti ulos.
Kuu nousi. Ilma oli aivan tyyni. Ei ainoatakaan pilveä, ei ylhäällä eikä alhaalla. Siellä täällä vain Antucon liekkien liikahtelevaa kajastusta. Ei mitään myrskytuulta, ei ukkosta. Taivaalla tuikki tuhansia tähtiä. Mutta jylinää kesti yhä; se tuntui lähenevän ja kulkevan Andien vuorten poikki. Glenarvan palasi sisään levottomampana pohtien, mitä yhteyttä saattoi olla tämän maanalaisen jytinän ja guanakien paon kanssa. Oliko siinä tosiaan syy ja seuraus? Hän katsoi kelloaan, joka osoitti kahta aamulla. Mutta kun hän ei ollut varma vaaran läheisyydestä, hän ei herättänyt kumppaneitaan, jotka väsymys oli uuvuttanut sikeään uneen. Hän vaipui itsekin raskaaseen unenhorrokseen, jota kesti useita tunteja.
Äkkiä sai ankara ryske hänet jalkeille. Se oli korviahuumaavaa rätinää, sentapaista tärisevää jyryä kuin lukemattomia tykistön kuormastoja olisi vedetty kaikuvalla kivikadulla. Sitten Glenarvan tunsi maan vajoavan jalkojensa alla; hän näki casuchan horjuvan ja halkeilevan.
— Huomio, hän huusi.
Kaikki hänen kumppaninsa olivat heränneet ja syöksyivät suinpäin ulos jyrkälle rinteelle. Päivä nousi juuri, ja näky oli hirvittävä. Vuorien muoto muuttui äkkiä; kukkulat katkesivat, toiset horjahtelivat ensin epävakaisina ja katosivat sitten ikään kuin jokin salahauta olisi auennut niiden juurelle. Kordillieereille erikoisena ilmiönä siirtyi useiden peninkulmien laajuinen möhkäle sellaisenaan liukuen tasankoa kohti.[8]
— Maanjäristys! Paganel huudahti.
Hän oli oikeassa. Se oli yksi Chilen vuorialueella usein sattuvia maanmullistuksia, ja juuri sillä seudulla, missä Copiapo on tuhottu kaksi ja Santiago myllerretty neljä kertaa neljäntoista vuoden kuluessa. Tätä pallon kohtaa uurtavat maan tulet, ja tämän nuorta alkuperää olevan vuorijonon tulivuorilla ei vielä ole riittävästi aukkoja maanalaisten höyryjen ulospääsyä varten. Siitä nämä alituiset tremblore-nimiset mullistukset. Alue, jolla nuo seitsemän hätääntynyttä, säikähtynyttä ihmistä kyyhöttivät sammaleeseen tarrautuneina, liikkui nopeasti kuin pikajuna, siis kahdeksankymmentä kilometriä tunnissa. Oli mahdotonta päästää ääntäkään, tehdä ainoatakaan pakenemisyritystä eteenpäin tai taaksepäin. Ei olisi voinut puhua toisilleen. Maanalainen jyrinä, vuorenvyörymän ryske, graniitti- ja basalttiröykkiöiden kolina ja irtautuneen lumen pyry teki sen mahdottomaksi. Milloin liikkui pohja heidän allaan töytäyksittä ja täräyksittä, milloin taas kiikkui ja heilahteli kuin hyökyaaltojen heittelemä laiva, sivuutti kuiluja, joihin putoili vuorenlohkareita, nyhti maasta juurineen vuosisataisia puita ja pyyhkäisi kuin suunnaton viikate kaikki itärinteen ulkonemat.
Ajatelkoon monta miljardia tonnia painavan ainejoukon voimaa, kun se kulkee viidenkymmenen asteen kulmassa yhä kiihtyvää vauhtia!
Miten pitkään tätä sanoin kuvaamatonta kulkua kesti, ei kukaan olisi voinut arvioida. Mihin kuiluun se päättyisi, sitä ei kukaan olisi uskaltanut ennustaa. Olivatko kaikki mukana ja hengissä, vai makasiko jo joku heistä jonkin rotkon pohjalla, ei kukaan olisi voinut vielä sanoa. Vauhdin huumaamina, läpitunkevan pakkasen jäätäminä, lumen ryöppyjen sokaisemina he läähättivät nääntyneinä, melkein hengettöminä ja pitelivät kivistä kiinni vain itsesäilytyksen viimeisestä vaistosta.
Äkkiä tempasi sanomattoman ankara täräys heidät irti liukuvasta maankamarasta. He lennähtivät eteenpäin ja kierivät vuoren alimmalle pengermälle. Kiitävä vyörymä oli pysähtynyt. Hetkeen kukaan ei hievahtanut. Vihdoin nousi yksi kylläkin huumaantuneena, mutta vielä sittenkin suoraselkäisenä — majuri. Hän pudisti pois pölyn, joka sokaisi häntä, ja katseli sitten ympärilleen. Hänen toverinsa olivat kaikki yhdessä rykelmässä, kuin patruunaan sullotut pyssynhaulit, sikinsokin toinen toisensa päällä.
Majuri laski heidät. Kaikki olivat paikalla yhtä lukuunottamatta.
Robert Grant puuttui.