KAITSELMUKSEN PYSSYNLAUKAUS.
Kordillieerien itärinteellä on tällä kohtaa pitkiä luiskia, ne häipyvät huomaamatta tasangolle, jolle osa äsken liikkunutta maankamaraa oli äkkiä pysähtynyt. Tällä uudella, rehevän ruohikon peittämällä alueella kasvoi suurenmoisia puita. Kerrassaan metsikön kaltainen laaja tiheikkö valloituksen aikana istutettuja hedelmäpuita välkytteli kultaisia tuotteitaan. Se oli kolkka vehmainta Normandiaa heitettynä näille tasangoille, ja missä muissa oloissa tahansa olisi matkustajan katsetta kiehtonut tämä äkillinen tulo erämaasta keitaaseen, lumivuorilta viheriöiville niityille, talvesta kesään.
Maa oli muuten jälleen asettunut ehdottoman tukevaksi. Maanjäristys oli tyyntynyt, vaikka epäilemättä maanalaiset voimat jatkoivat kauempana mullistustaan sillä Andien vuorijono on aina jollakin kohtaa liikkumassa ja tärisemässä. Tällä kertaa oli maanjäristys ollut tavattoman voimakas. Vuorijonon muoto oli täysin muuttunut. Taivaan sineä vasten piirtyi uusia kallioita, kukkuloita ja vuoria ja Kordillieerien opas olisi turhaan etsinyt polkunsa vanhoja tuntomerkkejä.
Oli tulossa ihana päivä; aurinko, joka aikoja sitten oli noussut kostealta vuoteeltaan Atlantista, valaisi nyt säteillään Argentiinan tasankoja ja hipoi niillä kai jo toisenkin valtameren, viimeöisen vuoteensa laineita. Kello oli kahdeksan aamulla.
Vähitellen lordi Glenarvan ja hänen kumppaninsa virkosivat majurin ravistelemina jälleen ennalleen. Oikeastaan heille ei ollut tapahtunut mitään; he olivat kokeneet vain hirveän järkytyksen. Kordillieerit olivat laskeneet mäkeä, ja he olisivat voineet vain ylistää tätä luonnon suorittamaa pikamarssia, ellei nimenhuudossa olisi kaivattu yhtä heistä, heikointa, Robert Grantia.
Kaikki rakastivat tätä uljasta poikaa, Paganel, joka oli erikoisesti kiintynyt häneen, majuri kylmäkiskoisuudestaan huolimatta, kaikki ja varsinkin Glenarvan. Kuullessaan Robertin kadonneen hän tuli suorastaan epätoivoiseksi ja kuvitteli poikasen pudonneen johonkin kuiluun ja nyt turhaan huutelevan avukseen sitä, jota piti ikään kuin toisena isänään.
— Ystäväni, ystäväni, hän sanoi tuskin saattaen pidättää kyyneliään, — meidän täytyy etsiä, täytyy löytää hänet! Me emme voi jättää häntä näin! Jokainen syvänne, jokainen kuilu on tarkastettava perinpohjin! Minä laskeudun köyden varassa alas! Teidän täytyy päästää minut! Minä tahdon, kuuletteko! Minä tahdon! Suokoon taivas, että Robert vielä on hengissä! Kuinka uskaltaisimme lähestyä hänen isäänsä ilman häntä ja mitä oikeutta olisi pelastaa kapteeni Grant, jos hänen pelastumisensa maksaa hänen lapsensa hengen!
Glenarvanin kumppanit kuuntelivat vaieten; he tunsivat hänen etsivän heidän silmistään jotakin toivon pilkettä, ja he loivat katseensa maahan.
— Ah! Glenarvan jatkoi. — Te olette ymmärtäneet! Ja te vaikenette! Te ette siis toivo enää mitään, ette mitään!
Tuli hetken äänettömyys. Sitten MacNabbs lausui:
— Kuka teistä, ystäväni, voi muistaa, milloin Robert katosi?
Tähän kysymykseen ei kukaan vastannut.
— Ainakin voitte sanoa minulle, kenen vieressä lapsi oli, kun tultiin
Kordillieereja alas, majuri jatkoi.
— Minun, Wilson vastasi.
— No, mihin saakka huomasit hänet vierelläsi? Yritä muistaa! Sano!
— Minä muistan vain sen, Wilson vastasi, — että Robert Grant oli minun vieressäni, kädet tarrautuneina jäkäliin, vielä kahta minuuttia ennen äkkipysäystä.
— Kahta minuuttia ennen! Olepas tarkka, Wilson! Minuutit ovat voineet tuntua pitkiltä. Etkö erehdy?
— En luule erehtyväni … en, niin se oli … ei kahtakaan minuuttia!
— Hyvä! MacNabbs sanoi. — Kummallako puolella sinusta Robert oli, oikealla vai vasemmalla?
— Vasemmalla. Hänen ponchonsa hulmusi kasvojani vasten.
— Entä millä puolella sinä olit meistä?
— Niin ikään vasemmalla.
— Niin ollen ei Robert ole voinut kadota muulle kuin tuolle suunnalle, majuri sanoi kääntyen vuoristoon päin ja ojentaen oikeaa kättään. — Minä lisään, että ottaen lukuun sen ajan, joka on kulunut hänen katoamisestaan, lapsen on täytynyt pudota jollekin kohtaa tämän vuorenjuuren ja kolmen kilometrin etäisyyden välisellä matkalla. Sieltä on häntä etsittävä, ja ketjussa kulkemalla me löydämme hänet sieltä.
Ei sanottu sanaakaan enempää. Nuo kuusi miestä aloittivat heti etsinnän asettuen tietyin välein ja ryhtyen kapuamaan ylös Kordillieerien rinnettä. He pysyttelivät putoamislinjan oikealla puolella, tarkastaen pienimmätkin rakoset, laskeutuen rotkojen pohjalle, jotka olivat osaksi täyttyneet alas vyöryneestä sorasta, ja useampi kuin yksi palasi vaatteet riekaleina, jalat ja kädet verisinä, henkensä vaarannettuaan. Koko tämä Andien osa, lukuunottamatta muutamia luoksepääsemättömiä paikkoja, tutkittiin perinpohjin, eikä kukaan moniin tuntikausiin ajatellutkaan levähtää. Turhaan! Poika ei ollut ainoastaan kohdannut kuolemaansa vuoristossa, vaan varmaan myös haudan, jonka kivi, jokin suuri kallio, oli iäksi peittänyt hänet alleen.
Kello yhden aikana kohtasivat Glenarvan ja hänen kumppaninsa toisensa murtuneina, näännyksissä laakson pohjalla. Glenarvan oli ankaran surun vallassa; hän ei puhunut kenenkään kanssa, huokaili vain ja mutisi itsekseen:
— Minä en lähde täältä! Minä en lähde täältä!
Kaikki oivalsivat tämän tulleen hänelle pakkomielteeksi ja antoivat hänen olla rauhassa.
— Odotetaan, Paganel sanoi majurille ja Tom Austinille. — Levätään hetki ja kootaan voimia. Me tarvitsemme niitä joko alkaaksemme uudelleen etsinnät tai jatkaaksemme matkaamme.
— Niin, MacNabbs vastasi, — ja etsitään, koska Edwardkin haluaa etsiä! Hän toivoo. Mutta mitä hän toivoo?
— Jumala tietää, Tom Austin sanoi.
— Robert-parka! Paganel huoahti kuivaten silmiään.
Laaksossa oli runsaasti puita. Majuri valitsi ryhmän korkeita johanneksenleipäpuita, joiden siimekseen järjestettiin leiripaikka. Muutamia peitteitä, aseet, hiukan kuivattua lihaa ja riisiä oli kaikki, mitä retkeilijöille oli jäänyt. Jonkin matkan päässä virtasi puro, josta saatiin maanjäristyksestä vielä sameaa vettä. Mulrady sytytti tulen ruohoista, ja pian hän tarjosi isännälleen lämmintä ja virkistävää juomaa. Mutta Glenarvan ei huolinut sitä, makasi vain ponchollaan syvän raukeuden tilassa.
Näin kului päivä. Tuli tyyni ja rauhallinen yö. Kumppaniensa maatessa alallaan, vaikka unettomina, lähti Glenarvan uudelleen kapuamaan Kordillieerien rinteitä. Hän kuunteli korvat tarkkoina, toivoen yhä, että pojan avunhuuto kuuluisi jostakin. Hän eteni kauas, korkealle, yksinään, painaen tuon tuostakin korvaansa maata vasten, kuunnellen ja hilliten sydämensä tykytystä, huudellen epätoivoisella äänellä.
Koko yön harhaili lordi-parka vuorella. Milloin Paganel, milloin majuri seurasi häntä valmiina rientämään hänen avukseen, jos maa alkaisi vyöryä tai hänen tarpeeton varomattomuutensa veisi hänet johonkin kuiluun. Mutta lordin viimeisetkin ponnistukset jäivät tuloksettomiksi, ja hänen tuhat kertaa toistamaansa huutoon — Robert! Robert! vastasi vain kaiku toistamalla kadonneen nimeä.
Päivä nousi. Täytyi lähteä kaukaa etsimään Glenarvania ja tuoda hänet leiripaikalle vaikka väkisin. Hänen epätoivonsa oli hirvittävä. Kuka olisi rohjennut puhua lähdöstä ja ehdottaa hänelle tämän surullisen laakson jättämistä? Mutta elintarvikkeet alkoivat loppua. Verrattain lyhyen matkan päässä he varmaankin tapaisivat argentiinalaisia oppaita, joista muulinajaja oli puhunut, ja pampan ylipääsyyn tarvittavia hevosia. Entisille jäljille palaaminen oli vaikeampaa kuin meno eteenpäin. Sitä paitsi oli määrä tavata Duncan Atlantin valtameren puolella. Kaikki nämä painavat syyt kielsivät viipymästä kauempaa, ja yhteinen etu vaati, ettei lähdön hetkeä enää lykätty.
MacNabbs ryhtyi palauttamaan murheeseen vaipunutta Glenarvania toimintaan. Hän puhui kauan, mutta hänen ystävänsä ei näyttänyt häntä kuuntelevan. Glenarvan ravisteli päätään. Mutta eräs sana avasi hänen huulensa.
— Lähdetäänkö? hän sanoi.
— Niin. Lähdetään.
— Vielä yksi tunti!
— Olkoon, vielä yksi tunti, arvoisa majuri vastasi.
Mutta tunnin kuluttua Glenarvan pyysi, että hänelle myönnettäisiin armosta toinen tunti. Olisi luullut kuolemaantuomitun rukoilevan elämänsä puolesta. Näin kului aamu noin puolipäivään saakka. Silloin MacNabbs ilmoitti kaikkien puolesta päättävästi Glenarvanille, että täytyi lähteä ja että hänen toveriensa henki riippui ripeästä päätöksestä.
— Niin! Niin! Glenarvan vastasi. — Lähdetään! Lähdetään!
Mutta samalla hän katsoi MacNabbsista poispäin ja tähysti erästä mustaa pilkkua ilmassa. Äkkiä hän viittasi kädellään sitä kohti ja jäi seisomaan kuin kivettyneenä.
— Tuolla! Tuolla! hän sanoi. — Katsokaa! Katsokaa!
Kaikkien katseet kääntyivät kohti taivasta Glenarvanin viittaamaan suuntaan. Tällä hetkellä oli musta pilkku suurentunut huomattavasti. Se oli lintu, joka liiteli tavattoman korkealla.
— Kondori, Paganel sanoi.
— Niin, kondori, Glenarvan vastasi. — Kuka tietää? Se tulee, se laskeutuu maahan! Odottakaamme!
Mitä Glenarvan toivoi? Oliko hän menettänyt järkensä? — Kuka tietää? hän oli sanonut. Paganel ei ollut erehtynyt. Kondori tuli hetki hetkeltä selvemmin näkyviin. Tämä mahtava, inka-kansan muinoin jumaloima lintu on eteläisten Andien kuningas. Näillä seuduilla se kehittyy tavattoman kokoiseksi. Sen voima on suunnaton, ja usein se syöksyy härkien kimppuun rotkojen pohjalla. Se iskee tasangolla harhaileviin lampaisiin, hevosiin, nuoriin vasikkoihin ja nostaa ne kynsissään huikean korkealle. Ei ole harvinaista, että se liitelee kuudentuhannen viidensadan metrin korkeudessa, rajalla, jota ihminen ei voi ylittää. Sieltä, useimpien silmille näkymättömissä, tämä ilmojen kuningas luo läpitunkevan katseen maahan ja erottaa pienimmätkin esineet tarkkuudella, jota luonnontieteilijät ihmettelevät.
Mitä siis tämä kondori oli nähnyt? Ruumiinko, Robert Grantin ruumiin? — Kuka tietää? Glenarvan toisteli päästämättä sitä näkyvistään. Jättiläislintu lähestyi, milloin liidellen, milloin syöksyen alas nopeasti kuin putoava kivi. Sitten se alkoi tehdä laajoja kaarroksia tuskin sadan metrin korkeudella maasta. Sen saattoi nähdä erinomaisen hyvin. Kooltaan se oli melkein neljä metriä siipien kärjistä. Valtavat siivet kantoivat sitä ilmassa melkein liikkumattomina, sillä suuret linnut saattavat lentää majesteetillisen tyynesti, kun taas itikat tarvitsevat tuhat siivenräpäystä sekunnissa pysyäkseen ilmassa.
Majuri ja Wilson olivat tarttuneet pyssyihinsä. Glenarvan kielsi heitä kädenliikkeellä. Kondori kierteli kaarroillaan erästä luoksepääsemätöntä tasannetta vain puolen kilometrin päässä retkeilijöistä. Se kääntyi huimaavan nopeasti, aukoen ja taas yhteen puristaen hirvittäviä kynsiään ja ravistellen rustomaista töyhtöään.
— Tuolla, tuolla hän on! Glenarvan huudahti.
Silloin äkkiä hänen mieleensä välähti eräs ajatus.
— Jos Robert on vielä elossa, hän huudahti päästäen kauhean parahduksen, — niin tuo lintu… Ampukaa, ystävät, ampukaa!
Mutta se oli jo liian myöhäistä. Kondori oli kadonnut kallion korkeiden ulkonemien taakse. Kului sekunti, jonka tuska oli pitkä kuin vuosisata! Sitten ilmestyi jättilintu jälleen jotakin raskasta taakkaa kantaen ja hitaammin lentäen. Kuului kauhun huuto. Kondorin kynsissä riippui elottoman näköinen ruumis — Robert Grant. Lintu oli tarttunut hänen vaatteisiinsa ja liihotteli nyt tuskin viidenkymmenen metrin korkeudessa leiripaikan yläpuolella; se oli huomannut retkeilijät ja koettaen paeta painavan saaliinsa kanssa iski ankarasti ilmaa siivillään.
— Ah! Glenarvan huudahti, — murskautukoon Robertin ruumis ennemmin näihin kallioihin kuin että se joutuu…
Hän ei jatkanut vaan tempasi Wilsonin pyssyn ja koetti tähdätä kondoriin. Mutta hänen kätensä vapisi. Hän ei kyennyt tukemaan asettaan varmaksi. Hänen silmiään sumensi.
— Antakaa minun ampua! majuri sanoi.
Silmä tyynenä, käsi vakavana, ruumis liikkumattomana hän tähtäsi lintuun, joka oli jo ehtinyt sadan metrin päähän hänestä.
Mutta hän ei ollut vielä painanut pyssynsä liipasinta, kun laakson pohjasta kajahti pamahdus; kahden basalttiröykkiön välistä pöllähti valkoista savua, ja kondori alkoi pää luodin lävistämänä kieppuen pudota verkalleen, sen suuret levitetyt siivet kun olivat jonkinlaisena laskuvarjona. Se ei ollut hellittänyt saalistaan; niinpä se liukui maahan verrattain hitaasti, kymmenen askelen päähän puron reunasta.
— Apuun, apuun! Glenarvan huusi.
Ja kysymättä, mistä kaitselmuksen pyssynlaukaus tuli, hän riensi kondoria kohti. Hänen kumppaninsa seurasivat häntä juoksujalkaa.
Kun he saapuivat perille, lintu oli kuollut, Robertin ruumis oli peittynyt siipien alle. Glenarvan heittäytyi lapsen ruumiin ylle, irrotti sen linnun kynsistä, laski nurmikolle ja painoi korvansa hengettömän rintaa vasten.
Ei milloinkaan ole kuulunut iloisempaa riemunhuutoa kuin sillä hetkellä, jolloin Glenarvan nousi hokien:
— Hän elää! Hän elää vielä!
Silmänräpäyksessä oli Robertilta riisuttu vaatteet yltä, ja hänen kasvojaan huuhdottiin raikkaalla vedellä. Robert liikahti, avasi silmänsä, katseli ja sanoi sitten:
— Ah, te mylord … isä…!
Glenarvan ei voinut vastata; liikutus tukahdutti häntä, ja laskeutuen polvilleen hän purskahti itkuun näin ihmeellisesti pelastuneen lapsen vierellä.
JACQUES PAGANELIN ESPANJAN KIELI.
Sen suunnattoman vaaran jälkeen, josta Robert Grant juuri oli pelastunut, hän joutui toiseen yhtä suureen. Vaikka hän oli vielä hyvin heikko, eivät nuo kunnon miehet voineet vastustaa haluaan puristaa häntä rintaansa vasten ja olivat musertaa hänet hyväilyillään. Täytynee uskoa, että sellaiset hyväntahtoiset puristelut eivät ole turmiollisia sairaille, koska lapsi ei kuollut. Päinvastoin.
Mutta pelastetun jälkeen ajateltiin pelastajaa, ja ensimmäiseksi se tietenkin juolahti majurin mieleen. Viidenkymmenen askelen päässä purosta seisoi eräällä vuoren ensi pengermistä liikkumatta hyvin kookas mies. Pitkä pyssy lojui maassa hänen edessään. Tällä näin äkkiä ilmestyneellä miehellä oli leveät hartiat, pitkä tukka nahkahihnoilla sidottuna. Hän oli runsaasti 180 senttiä pitkä. Hänen kasvonsa olivat pronssinväriset, silmien ja suun väli punainen, silmänalustat mustat ja otsa valkoinen. Rajaseudun patagonialaisten tapaan hänellä oli upea, punaisilla arabeskeilla kirjailtu viitta, joka oli tehty guanakin kaulan ja jalkojen alustanahasta ja ommeltu kamelikurjen jänteillä, silkinpehmoinen karvapuoli käännettynä ulospäin. Viitan alle sopi ketunnahkainen, vyötäisiltä tiukka puku, joka edestä päättyi suippoon nipukkaan. Vyöllä riippui hänellä pieni pussi, joka sisälsi kasvojen maalaamiseen tarvittavia väriaineita. Jalkineet oli tehty yhdestä ainoasta härännahan kappaleesta ja sidottu nilkkoihin ristikuvioita muodostavilla pauloilla.
Patagonialaisen kasvot olivat uljaat ja ilmaisivat älykästä ymmärrystä kirjavista koristeista huolimatta. Hän odotti arvokkaassa asennossa, seisoen liikkumatta, mahtipontisena kalliojalustallaan kuin kylmäverisyyden muistopatsas.
Miehen huomattuaan majuri osoitti häntä Glenarvanille, joka riensi hänen luokseen. Patagonialainen astui kaksi askelta eteenpäin. Glenarvan tarttui hänen käteensä molemmin käsin. Lordin katseessa, hänen kasvojensa riemuisassa ilmeessä, koko hänen olemuksessaan oli sellainen kiitollisuuden tuntu, että patagonialainen ei voinut siitä erehtyä. Hän kumarsi verkalleen päätään ja lausui muutamia sanoja, joita ei majuri eikä hänen ystävänsä voineet ymmärtää.
Silloin patagonialainen, katseltuaan tarkkaavasti muukalaista, vaihtoi kieltä; mutta kuinka olikaan, tätä uutta kieltä ei ymmärretty enempää kuin edellistäkään. Mutta jotkut alkuasukkaan käyttämät sanat herättivät Glenarvanin huomiota. Ne tuntuivat hänestä kuuluvan espanjan kieleen, josta hän osasi muutamia tavallisimpia sanoja.
— Espanol? hän kysyi.
Patagonialainen nyökäytti päätään ylhäältä alas, mikä liike kaikkien kansojen keskuudessa on myöntävä merkki.
— Hyvä! majuri sanoi, — sehän on ystävämme Paganelin alaa. Hän on varmasti mielissään, että sai päähänsä opiskella espanjan kieltä.
Kutsuttiin Paganel. Hän riensi paikalle nopeasti ja tervehti patagonialaista aitoranskalaisella kohteliaisuudella, josta tämä arvattavasti ei ymmärtänyt mitään. Tilanne selitettiin maantieteilijälle.
— Mainiota, tämä sanoi.
Ja avaten suutaan tavallista enemmän ääntääkseen sanat selvästi, hän lausui:
— Vos sois um homem de bem![9]
Alkuasukas höristi korviaan eikä vastannut mitään.
— Hän ei ymmärrä, maantieteilijä sanoi.
— Ehkäpä te ette painota oikealla kohdalla, majuri huomautti.
— Ehkä tosiaan en. Hemmetin korko!
Ja Paganel lausui kohteliaisuutensa uudelleen. Sama tulos.
— Muutetaanpa lausetta, hän sanoi sitten ja lausui hitaasti kuin koulumestari seuraavat sanat:
— Sem duvida, um Patago.[10]
Toinen pysyi mykkänä, kuten ennenkin.
— Dizeime![11] Paganel lisäsi.
Patagonialainen ei vastannut vieläkään.
— Vos compriendeis?[12] Paganel huusi niin rajusti, että oli rikkoa äänijänteensä.
Oli selvää, että intiaani ei ymmärtänyt, sillä hän vastasi, mutta espanjaksi:
— No comprendo.[13]
Nyt oli Paganelin vuoro ällistyä ja hän vetäisi hermostuneesti silmälasinsa otsalta nenälleen.
— Minut saa hirttää, hän sanoi, — jos ymmärrän sanaakaan tämän seudun murteesta! Se on varmaankin araucanian kieltä.
— Ei toki, Glenarvan vastasi, — mies vastasi selvästi espanjan kielellä.
Ja kääntyen patagonialaisen puoleen hän toisti:
— Espanol?
— Si, si![14] alkuasukas vastasi.
Paganelin hämmästys yltyi tyrmistykseksi. Majuri ja Glenarvan katsahtivat toisiinsa alta kulmien.
— Ahaa, oppinut ystäväni, majuri sanoi, pienen hymyn väreillessä huulillaan, — olisikohan teille sattunut taas pieni hajamielisyyden hairahdus?
— Häh? Paganel äännähti höristäen korviansa.
— Niin, niin. Se on selvää, että tämä patagonialainen puhuu espanjaa…
— Hänkö!
— Hän juuri! Olisitteko te sattumalta opetellut jotakin muuta kieltä, kuvitellen opiskelevanne…
MacNabbs ei jatkanut. Tiedemiehen kiivas huudahdus "oh!" ja olkienkohautus keskeytti hänet.
— Majuri, te menette hiukan pitkälle, Paganel sanoi kuivahkosti.
— No, kun te ette ymmärrä! MacNabbs vastasi.
— Minä en ymmärrä, kun tuo alkuasukas puhuu huonosti! tiedemies selitti alkaen käydä kärsimättömäksi.
— Ettäkö hän puhuisi huonosti sen vuoksi, että te ette häntä ymmärrä? majuri sinkautti tyynesti.
— MacNabbs, Glenarvan sanoi silloin, — teidän olettamuksenne on sopimaton. Niin hajamielinen kuin ystävämme Paganel onkin, ei sovi sentään olettaa hänen hajamielisyytensä menevän niin pitkälle, että hän erehtyisi opettelemaan toista kieltä toisen asemesta.
— Niinpä, rakas Edward, tai pikemminkin te, ystäväni Paganel, selittäkää minulle tämä tilanne!
— Minä en selitä, Paganel vastasi, — minä totean. Tässä on kirja, josta joka päivä opiskelen espanjan kieltä. Tutkikaa sitä, majuri, niin näette, olenko valehdellut teille!
Näin sanoen Paganel penkoi taskujaan ja löysikin vihdoin hyvin kuluneen kirjan, jonka hän ojensi majurille.
Majuri otti kirjan ja katsoi sitä.
— No niin, mikä teos tämä on? hän kysyi.
— Se on Lusiadit, Paganel vastasi, — suurenmoinen eepos, joka…
— Lusiadit! Glenarvan huudahti.
— Niin, ystäväni, suuren Camoënsin teos Lusiadit, ei enempää eikä vähempää!
— Camoëns, Glenarvan toisti, — mutta, ystäväparkani, Camoëns on portugalilainen! Te olette nyt kymmenen viikkoa opetellut portugalin kieltä!
— Camoëns, Lusiadit, portug…!
Paganel ei saanut sanotuksi enempää. Hänen silmänsä sumenivat lasien takana samalla kun hilpeä nauru kaikui hänen korvissaan, sillä kaikki seisoivat hänen ympärillään.
Patagonialainen ei värähtänytkään; odotti vain kärsivällisesti hänelle käsittämättömän välikohtauksen selviämistä.
— Ah! Olenko minä ihan hullu? Paganel sanoi vihdoin. — Kuinka? Niinkö on laita? Eikö tämä ole huvin vuoksi keksittyä pilaa? Minäkö sen olisin tehnyt, minä? Mutta tämähän on Baabelin kieltensekoitusta! Ah, ystäväni, ystäväni! Lähteä Intiaan ja saapua Chileen! Opetella espanjaa ja puhua portugalia! Se on jo paksua, ja jos tätä jatkuu, saattaa minulle vielä tapahtua, että hyppään itse ulos ikkunasta, kun pitäisi heittää sikarini!
Oli mahdotonta kuulla Paganelin näin manailevan hairahdustaan ja nähdä hänen huvittavaa nolouttaan purskahtamatta uudelleen nauruun. Hän muuten nauroi itse ensimmäisenä.
— Naurakaa, ystäväni! hän sanoi. — Naurakaa kylliksenne! Te ette kuitenkaan voi nauraa minua niin paljon kuin nauran itse!
Ja hän purskahti hirvittävimpään naurunhohotukseen, mitä milloinkaan on kuultu kenenkään tiedemiehen suusta.
— Oli mitä oli, joka tapauksessa me olemme ilman tulkkia! majuri sanoi.
— Oh, älkää surko, Paganel vastasi, — portugalin ja espanjan kieli ovat niin toistensa kaltaisia, että minä olen erehtynyt niistä. Mutta tämä yhtäläisyys auttaa minua korjaamaan hairahdukseni, ja ennen pitkää kykenen kiittämään kunnon patagonialaista sillä kielellä, jota hän osaa niin hyvin.
Paganel oli oikeassa, sillä pian hän sai vaihdetuksi muutamia sanoja alkuasukkaan kanssa; saipa tietää, että patagonialaisen nimi oli Thalcave, mikä araucanialainen sana merkitsee "jyrisevä".
Tämän nimen hän oli varmaankin saanut taidostaan käytellä ampuma-asetta.
Mutta erikoisesti Glenarvania ilahdutti tieto, että patagonialainen oli ammatiltaan pampan opas. Tässä kohtauksessa oli jotakin niin onnekasta, että yrityksen onnistuminen tuntui jo aivan varmalta eikä kukaan enää epäillyt kapteeni Grantin pelastumista.
Tällä välin matkamiehet ja patagonialainen olivat palanneet Robertin luo. Tämä ojensi kätensä patagonialaista kohti, joka puolestaan laski sanaakaan sanomatta kätensä hänen päälaelleen. Hän tutki poikaa ja tunnusteli hänen kivistäviä jäseniään. Meni sitten hymyillen poimimaan puron rannalta muutaman kourallisen villiä selleriä, jolla hieroi pojan ruumista. Tästä hellävaraisesta hieronnasta poika tunsi voimiensa virkistyvän, ja pian kävi selväksi, että muutaman tunnin lepo saattaisi hänet entiselleen.
Päätettiin siis viettää vielä tämä päivä ja seuraava yö leiripaikalla. Muuten pitikin ratkaista kaksi tärkeää kysymystä, jotka koskivat ravintoa ja matkan jatkamista. Elintarvikkeita samoin kuin muulejakin puuttui. Onneksi Thalcave oli paikalla. Tämä opas, joka oli tottunut saattamaan matkalaisia pitkin Patagonian rajoja ja oli maansa älykkäimpiä baqueanoja, otti toimittaakseen Glenarvanille kaikki, mitä hänen pieneltä joukoltaan puuttui, ja tarjoutui saattamaan heidät eräälle intiaanien tolderialle enintään kuuden kilometrin päähän, mistä retkikunta saisi kaikkea tarvitsemaansa. Tarjous tehtiin osaksi eleillä, osaksi espanjalaisilla sanoilla, joista Paganel sai selvän. Se hyväksyttiin. Glenarvan ja Paganel sanoivat hyvästi kumppaneilleen ja lähtivät heti matkaan patagonialaisen opastamina.
He astelivat puolentoista tunnin ajan ripeää vauhtia ja pitkin askelin voidakseen seurata jättimäistä Thalcavea. Koko tämä Andien seutu oli ihanaa ja reheväkasvuista. Lihavaa laidunmaata oli tuhkatiheässä, ja se olisi huoleti voinut elättää satatuhantista raavaslaumaa. Laajat, sinne tänne polveilevien purojen toisiinsa yhdistämät lammikot antoivat näille laitumille vehmasta kosteutta. Mustapäisiä joutsenia temmelsi niissä huvikseen päästämättä sinne lukuisia kamelikurkia, jotka kirmailivat pitkin ruohikkoa. Lintumaailma oli loistava, hyvin meluisakin, mutta mitä runsaslajisin, Isaca-linnut, sirot, harmahtavat, valkotäpläiset turturikyyhkyt ja keltaiset kardinaalit hypähtelivät puiden oksilla kuin elävät kukkaset; kirjekyyhkysiä lenteli korkeammalla ja koko varpusten höyhenpeitteinen heimo, "chingolot", "hilguerot", "monjitat", ajelivat toisiaan takaa ja täyttivät ilman hilpeällä kirkunalla.
Jacques Paganel sai ihmetellä ihmettelemästä päästyään; hän huudahteli lakkaamatta patagonialaisen kummastukseksi, jonka mielestä oli ihan luonnollista, että ilmassa oli lintuja, lammissa joutsenia ja maassa ruohoa. Tiedemiehellä ei ollut syytä pahoitella matkaa eikä sen pituutta. Hänen mielestään oltiin tuskin matkan alussa, kun intiaanien leiripaikka jo näkyi.
Tämä tolderia oli Andien matalampien haarojen välisen laakson pohjalla. Siellä eli risumajoissa kolmisenkymmentä vaeltavaa alkuasukasta paimennellen suuria lypsylehmä-, lammas-, härkä- ja hevoslaumoja. He siirtyivät laitumelta toiselle ja tapasivat pöydän aina katettuna nelijalkaisille seuralaisilleen.
Araucanien, pehuenchien ja ancain sekarotuna ei näillä Andien perulaisilla, joilla oli oliivinvärinen iho, keskikokoinen vartalo, kömpelö ruumis, matala otsa, melkein pyöreät kasvot, ohuet huulet, ulkonevat poskipäät, naiselliset piirteet, kylmä ilme, ollut ihmistutkijan silmissä mitään puhtaan rodun ominaisuuksia. He eivät ylimalkaan olleet missään suhteessa mielenkiintoisia. Mutta Glenarvan etsikin heidän karjaansa eikä heitä. Kun heillä vain oli härkiä ja hevosia, hän ei muuta halunnut.
Thalcave otti hieroakseen kaupan, josta sovittiinkin pian. Seitsemästä sitkeästä, argentiinalaisrotuisesta hevosesta, neljästäkymmenestäviidestä kilosta kuivattua lihaa, pienehköstä erästä riisiä ja muutamista nahkaisista vesileileistä ottivat intiaanit viinan ja rommin asemesta, jota he mieluimmin olisivat halunneet, kaksikymmentä unssia kultaa, jonka arvon he tarkalleen tunsivat. Glenarvan olisi tahtonut ostaa vielä kahdeksannen hevosen patagonialaiselle, mutta tämä teki ymmärrettäväksi, että se oli tarpeetonta.
Kun kauppa oli tehty, Glenarvan hyvästeli uudet "muonittajansa", kuten Paganel sanoi, ja palasi omalle leiripaikalleen vähemmässä kuin puolessa tunnissa. Hänen paluutansa tervehdittiin eläköön-huudoilla, joiden hän katsoi oikeutta myöten kuuluvan elintarvikkeille ja hevosille. Jokainen söi hyvällä ruokahalulla. Robertkin sai syödyksi jonkin verran; hänen voimansa olivat jo melkein entisellään.
Loppupäivä vietettiin täydellisessä levossa. Puheltiin milloin mistäkin, rakkaista poissaolevista, Duncanista, kapteeni John Manglesista, hänen kunnon miehistään, Harry Grantista, jota ehkä oltiin jo hyvinkin lähellä.
Paganel puolestaan ei luopunut intiaanista; hän oli Thalcaven varjo. Hänelle oli nautinto nähdä todellinen patagonialainen, jonka rinnalla hän itse oli kuin kääpiö ja joka miltei olisi voinut kilpailla tiedemies van der Brockin näkemien keisari Maksiminin ja kongolaisneekerin kanssa, vaikka nämä molemmat olivat 244 sentin pituisia. Sitten hän kiusasi vakavaa intiaania espanjalaisilla lauseparsilla, ja toinen alistui siihen. Maantieteilijä opetteli tällä kertaa ilman kirjaa. Kurkun, kielen ja leukaluiden avulla hän äänteli kajahtelevia sanoja.
— Ellen opi oikeata korkoa, hän selitti majurille, — älköön sitä pantako pahaksi! Mutta kukapa olisi saattanut aavistaa, että joutuisin kerran opettelemaan espanjaa patagonialaisen johdolla?
COLORADO-VIRTA.
Seuraavana eli 22. päivänä lokakuuta kello kahdeksan aamulla antoi
Thalcave lähtömerkin. 32. ja 48. leveysasteen välillä luisuu
Argentiinan alue lännestä itään; matkamiesten oli vain laskettava
loivaa alamäkeä mereen saakka.
Kun patagonialainen ei huolinut Glenarvanin tarjoamasta hevosesta, lordi arveli hänen kulkevan mieluummin jalkaisin, kuten muutamien oppaiden tapa on, ja epäilemättä hänen pitkät säärensä olisivat tehneet kävelyn helpoksi. Mutta Glenarvan erehtyi.
Lähtöhetkellä Thalcave vihelsi omituisella tavalla. Läheisestä metsiköstä ilmestyi heti uhkea argentiinalainen hevonen noudattaen isäntänsä kutsua. Se oli moitteettoman kaunis eläin, väriltään ruskea, ja näytti tanakalta, ylpeältä, rohkealta ja vilkkaalta; sillä oli kevyt ja hienopiirteinen pää, suuret sieraimet levällään, kirkkaat silmät, suuret polvet, hyvin ulkoneva säkä, korkea rinta, pitkät nilkat — kaikki voimaa ja notkeutta osoittavia ominaisuuksia. Majuri, joka oli asiantuntija, ihaili empimättä tätä pamparodun malliratsua, jossa hän havaitsi jonkun verran yhtäläisyyttä englantilaisen metsästyshevosen kanssa. Ratsun nimi oli "Thauka", joka patagonian kielessä merkitsi "lintua", ja se ansaitsi todella tämän nimensä.
Kun Thalcave nousi satulaan, kimmahti hevonen pystyyn. Patagonialaista, joka oli mestarillinen ratsastaja, oli suurenmoista katsella. Hänen varusteisiinsa kuului kaksi Argentiinan tasangoilla käytettävää metsästysasetta, bola ja lazo. Edellisessä on kolme palloa sidottu yhteen nahkahihnalla, joka on kiinnitetty satulan etuosaan. Intiaani heittää nämä pallot usein sadankin askelen päästä ahdistamaansa eläintä tai vihollista kohti niin tarkasti, että ne kietoutuvat tämän jalkoihin ja kaatavat heti maahan. Se on hänen käsissään pelottava ase, ja hän käyttelee sitä hämmästyttävän tarkasti. Lazo, suopunki, taas ei irtoa milloinkaan heiluttajansa kädestä. Se on kymmenen metriä pitkä, kahdesta nahansuikaleesta hyvin punottu köysi, joka päättyy rautarenkaassa liukuvaan silmukkaan. Oikealla kädellä heitetään silmukka ilmaan, ja vasemmalla pidellään suopungin muuta osaa, jonka pää on lujasti kiinnitetty satulaan. Pitkä, selkähihnassa riippuva pyssy täydensi patagonialaisen asevaraston.
Luontaisen sulavuutensa, reippautensa ja ylvään rentoutensa herättämää ihailua huomaamatta Thalcave asettui joukon kärkeen, ja niin lähdettiin matkaan, hevosten milloin nelistäessä, milloin kävellessä, sillä ravi näytti olevan niille tuntematonta. Robert ratsasti hyvin tukevasti ja sai Glenarvanin heti rauhoittumaan varmalla satulassa pysymisellään.
Pampatasanko alkaa jo Kordillieerien juurelta. Sen voi jakaa kolmeen osaan. Ensimmäinen ulottuu Andien vuorijonosta neljänsadan kilometrin levyisen, matalia puita ja pensaita kasvavan alueen yli. Toista, jonka leveys on seitsemänsataakaksikymmentä kilometriä, peittää rehevä ruohikko, joka päättyy kolmensadan kilometrin päässä Buenos Airesista. Siitä mereen asti saa matkustaja kulkea pitkin suunnattomia tasankoja, joilla kasvaa kylvömailasia ja ohdakkeita. Tämä on ruohoaavikkojen kolmas alue.
Kordillieerien rotkoista lähtiessään Glenarvanin retkikunta kohtasi aluksi suuren joukon hiekkaharjanteita, medanoja, jotka olivat kuin aaltoja tuulen niitä lakkaamatta liikuttaessa, kun kasvien juuret eivät niitä sido kiinni maahan. Tämä hieta on tavattoman hienoa; niinpä se pienimmästäkin tuulenpuuskasta lähti lentämään keveänä pölynä tai muodosti todellisia pilviä, jotka kohosivat hyvinkin korkealle. Tämä näky oli silmille sekä mieluisa että kiusallinen: mieluisa, koska mikään ei ollut hauskempaa kuin nuo ilmassa harhailevat pilvet, jotka iskivät yhteen, sekoittuivat toisiinsa, painoivat toisiaan alas ja nousivat taas ylös sanoin kuvaamattomassa sekasorrossa; kiusallinen, koska näistä lukemattomista medanoista irtautui hienonhienoa pölyä, joka tunkeutui silmäluomien alle, vaikka niitä yrittikin pitää tiiviisti kiinni.
Tätä ilmiötä kesti suuren osan päivää pohjoistuulien puhaltaessa. Siitä huolimatta kuljettiin nopeasti, ja kello kuuden aikaan näyttivät lähes kuudenkymmenen kilometrin päähän jääneet Kordillieerit tummenneina häipyvän illan usviin.
Matkamiehet olivat hieman väsyneitä matkastaan, jota oli arviolta kertynyt viisikymmentäseitsemän kilometriä. Niinpä heistä olikin mieluisaa päästä levolle. He leiriytyivät Neuquemin, erään koskisen, sameavetisen, korkeiden, punervien kallioiden välissä virtaavan joen rannalle. Neuquem, jota muutamat maantieteilijät nimittävät Ramidiksi, toiset Comoeksi, saa alkunsa järvistä, jotka vain intiaanit tuntevat.
Yön ja seuraavan päivän kuluessa ei tapahtunut mitään erikoista kerrottavaa. Kuljettiin nopeasti ja mukavasti. Tasainen maa ja siedettävä lämpö tekivät etenemisen helpoksi. Puolenpäivän tienoilla aurinko paistoi kuitenkin aika kuumasti. Illan tultua nousi lounaiselle taivaanrannalle pilviseinä, joka oli varma merkki säänvaihdoksesta. Patagonialainen ei voinut siitä erehtyä, ja hän viittasi sormellaan maantieteilijälle taivaan läntistä rantaa.
— Hyvä, minä tiedän, Paganel sanoi, ja jatkoi toveriensa puoleen kääntyen: — Tuuli on muuttumassa. Me saamme kokea hiukan pamperoa.
Ja hän selitti, että tällainen pampero on hyvinkin tavallinen Argentiinan tasangoilla. Se on hyvin kuiva lounaistuuli. Thalcave ei ollut erehtynyt, ja yöllä alkoi pampero puhaltaa melko tuimasti suureksi rasitukseksi vain ohueen ponchoon verhotuille matkailijoille. Hevoset laskeutuivat maahan, ja miehet painautuivat tiiviinä ryhmänä niiden suojaan. Glenarvan pelkäsi matkan hidastuvan, jos tätä myrskyä jatkuisi; mutta Paganel rauhoitti häntä, katsottuaan ilmapuntariaan.
— Tavallisesti, hän sanoi, — pampero aloittaa kolmipäiväisen myrskyn, jonka elohopean laskeminen varmasti ennustaa. Mutta kun ilmapuntari päinvastoin nousee, kuten nyt, se on ohi muutamien tuntien hurjien puuskien jälkeen. Olkaa siis rauhassa, rakas ystäväni, päivän noustessa taivas on jälleen kirkas.
— Te puhutte kuin kirja, Paganel, Glenarvan vastasi.
— Ja minä olen kirja, Paganel vastasi. — Saatte vapaasti selailla sitä niin paljon kuin haluatte.
Kirja ei erehtynyt. Kello yksi aamulla tuuli äkkiä taukosi, ja jokainen saattoi nukahtaa saadakseen virkistävää lepoa. Seuraavana aamuna noustiin reippaina ja virkeinä, Paganel varsinkin, joka äännähteli espanjalaisia sanojansa hilpeän äänekkäästi ja venytteli jäseniään kuin nuori koira.
Oli 24. päivä lokakuuta ja kymmenen päivää siitä, kun oli lähdetty Talkahuoanosta. Sataviisikymmentä kilometriä oli vielä matkaa paikkaan, jossa Colorado-virta leikkaa 37. leveysasteen, toisin sanoen kolmen päivän taival. Koko tämän retken aikana Amerikan mantereen poikki lordi Glenarvan pälyili tuskallisen tarkasti, olisiko alkuasukkaita lähellä. Hän halusi tiedustella heiltä kapteeni Grantia patagonialaisen välityksellä, jonka kanssa Paganel muuten alkoi tulla keskusteluissa riittävästi toimeen. Mutta nyt kuljettiin intiaanien harvoin käyttämää reittiä, sillä ne ruohoaavikon tiet, jotka vievät Argentiinan tasavallasta Kordillieereille, ovat pohjoisemmassa. Eikä tavattukaan vaeltelevia intiaaneja tai päällikkönsä alaisina eläviä, kiinteille asumapaikoille asettuneita heimoja. Jos sattumalta joku harhaileva ratsumies nähtiin kaukaa, tämä pakeni nopeasti, haluamatta asettua yhteyteen tuntemattomien kanssa. Tällainen joukko saattoi tuntua epäilyttävältä kenestä hyvänsä, joka sattui yksin vaeltamaan aavikolla, rosvosta, jota viisaus käski olemaan varuillaan, hänen nähdessään kahdeksan hyvin aseistettua ja varustettua miestä, niin kuin matkustajastakin, joka näillä autioilla mailla saattoi pitää heitä pahaa aikovana joukkona. Niinpä oli mahdotonta päästä kosketuksiin kunniallisten ihmisten tai pahantekijöidenkään kanssa. Oli ikävä, ettei tavattu edes rastreadorien, pampan rosvojen, joukkoa, vaikkapa keskustelu olisi täytynyt aloittaa laukaustenvaihdolla. Mutta vaikka Glenarvan tiedustelujensa vuoksi pahoitteli, ettei saanut tavata intiaaneja, sattui kuitenkin eräs seikka, joka näytti merkillisesti vahvistavan Grantin kirjeen tulkintaa.
Useita kertoja leikkasi retkikunnan noudattama suunta polkuja, muiden muassa erästä varsin huomattavaakin tietä, joka vei Carmenista Mendozaan. Sen tunsi kotieläinten, muulien, hevosten, lampaiden tai härkien luista, jotka petolintujen puhdistamilla ja ilman valkaisemilla jäännöksillään reunustivat sitä. Niitä oli tuhansittain, ja epäilemättä useampien kuin yhden ihmisluurangon jäänteet olivat siellä eläinten luiden joukossa.
Tähän saakka ei Thalcave ollut tehnyt ainoatakaan huomautusta tarkoin noudatetusta reitistä. Hän ymmärsi kuitenkin, että kun se ei suuntautunut millekään aavikon teistä, se ei lopulta veisi mihinkään kaupunkiin tai kylään tai Argentiinan uutisasutukseen. Joka aamu kuljettiin auringonnousua kohti poikkeamatta suoralta linjalta, ja joka ilta oli aurinko laskiessaan tämän linjan vastakkaisessa päässä. Oppaana täytyi Thalcaven siis oudoksua nähdessään, että hän ei ainoastaan ollut opastamatta, vaan että häntä itseään opastettiin. Mutta mikäli hän sitä oudoksui, hän pysyi intiaanien luontaiseen tapaan vaiti eikä ollut tähän saakka huomauttanut mitään siitä, että oli jätetty käyttämättä tavallisia polkuja. Mutta tänä päivänä, kun tultiin yllämainitulle varsinaiselle tielle, hän pysäytti hevosensa ja kääntyi Paganelin puoleen sanoen:
— Carmenin tie.
— Niin on, Thalcave, maantieteilijä vastasi puhtaimmalla espanjallaan, — tie Carmenista Mendozaan.
— Emmekö kulje sitä? Thalcave kysyi.
— Emme, Paganel vastasi.
— Minnekäs menemme?
— Aina vain itään.
— Se ei vie minnekään.
— Kuka tietää?
Thalcave vaikeni ja katseli tiedemiestä hyvin kummissaan.
Hän ei kuitenkaan otaksunut, että Paganel vähääkään laski leikkiä. Intiaani, joka on itse aina vakava, ei koskaan kuvittele toisen laskevan leikkiä.
— Te ette siis ole matkalla Carmeniin? hän lisäsi hetken vaiettuaan.
— Emme, Paganel vastasi.
— Ettekä Mendozaan?
— Emme sinnekään.
Tällä hetkellä Glenarvan, joka oli tullut Paganelin luo, kysyi häneltä, mitä Thalcave sanoi ja miksi hän oli pysähtynyt.
— Hän kysyi minulta, menemmekö joko Carmeniin tai Mendozaan, Paganel vastasi, — ja ihmettelee kovin kieltävää vastaustani kumpaankin kysymykseensä.
— Tosiaankin, meidän matkamme täytyy tuntua hänestä kovin oudolta!
Glenarvan huomautti.
— Sen uskon. Hän sanoi; että me emme mene minnekään.
— Kuulkaa, Paganel, ettekö voisi selittää hänelle meidän matkamme tarkoitusta ja mitä varten meidän on kulkeminen aina vain itää kohti?
— Se on perin vaikeaa, Paganel vastasi, — sillä intiaani ei tiedä mitään maan asteista, ja Grantin kirjeen kertomus tuntuisi hänestä uskomattomalta jutulta.
— Sanokaa, majuri lausui vakavasti, — kertomustako hän ei ymmärrä vai kertojaa?
— Ah, MacNabbs, Paganel vastasi, — te siis epäilette vieläkin minun espanjaani!
— No, yrittäkää, arvoisa ystäväni!
— Yritetään.
Paganel kääntyi jälleen patagonialaisen puoleen ja ryhtyi selittelyyn, joka usein keskeytyi sanojen puutteesta tai vaikeudesta tulkita erinäisiä yksityiskohtia ja selittää puolittain tietämättömälle villille vaikeasti käsitettäviä seikkoja. Tiedemies oli hassunkurisen näköinen. Hän viittilöi, äänteli, väänteli jos jollakin tavalla, ja hikikarpaloita putoili sateena otsalta rinnalle. Kun kieli ei enää käynyt, tuli käsi avuksi. Paganel laskeutui maahan ja piirsi hiekkaan kartan, jossa pituus- ja leveysasteet leikkasivat toisiaan, jossa esiintyivät molemmat valtameret, ja jossa näkyi myös Carmeniin vievä tie. Milloinkaan ei opettaja ole ollut pahemmassa pulassa. Thalcave katseli näitä temppuja tyynen näköisenä, näyttämättä, ymmärsikö hän vai ei. Maantieteilijän luento kesti yli puoli tuntia. Sitten hän vaikeni, kuivasi likomärkiä kasvojansa ja katsoi patagonialaista.
— Onko hän ymmärtänyt? Glenarvan kysyi.
— Saamme nähdä, Paganel vastasi, — mutta ellei hän ole ymmärtänyt, minä luovun yrityksestä.
Thalcave ei hievahtanut. Eikä myöskään sanonut mitään. Hänen katseensa oli kääntynyt hiekkaan vedettyihin viivoihin, joita tuuli vähitellen puhalsi näkymättömiin.
— No? Paganel kysyi häneltä.
Thalcave ei näyttänyt kuulevan. Paganel näki jo pilkallisen hymyn piirtyvän majurin huulille ja tahtoen suoriutua asiasta kunnialla alkoi uudella tarmolla jatkaa maantieteellisiä selityksiään, kun patagonialainen keskeytti hänet kädenliikkeellä.
— Te etsitte erästä vankia? hän kysyi.
— Niin, Paganel vastasi.
— Ja juuri tältä laskevan ja nousevan auringon väliseltä linjalta,
Thalcave lisäsi ilmaisten intiaanien tapaan suunnan lännestä itään.
— Niin, juuri niin.
— Ja teidän Jumalanne, patagonialainen sanoi, — on uskonut aavan meren aalloille vangin salaisuuden?
— Jumala itse.
— Täyttyköön siis hänen tahtonsa, Thalcave vastasi omituisen juhlallisesti, — me kuljemme itään, jos tarvitaan, vaikka aurinkoon asti!
Paganel riemuitsi oppilaansa puolesta ja käänsi heti kumppaneilleen intiaanin vastaukset.
— Kuinka älykästä rotua! hän lisäsi. — Kahdestakymmenestä oman maani kansalaisesta ei yhdeksäntoista olisi ymmärtänyt selityksiäni.
Glenarvan pyysi Paganelia kysymään patagonialaiselta, oliko hän kuullut puhuttavan, että muukalaisia oli joutunut pampan intiaanien vangiksi.
Paganel kysyi ja odotti vastausta.
— Ehkä, patagonialainen vastasi.
Vastaus käännettiin heti ja kaikki seitsemän matkustajaa kertyivät
Thalcaven ympärille ja tuijottivat häntä kysyvästi.
Liikuttuneena ja tuskin sanoja löytäen Paganel jatkoi mielenkiintoista kyselyään, samalla kun hänen vakavaan intiaaniin kiinnittynyt katseensa koetti onkia tältä vastausta jo ennen kuin se ehti hänen suustaan.
Hän toisti patagonialaisen jokaisen sanan englanniksi, niin että hänen kumppaninsa kuulivat oppaan tavallaan puhuvan heidän kielellään.
— Ja se vanki? Paganel kysyi.
— Se oli eräs muukalainen, Thalcave vastasi, — eräs eurooppalainen.
— Näittekö hänet?
— En, mutta olen kuullut intiaanien puhuvan hänestä. Hän oli uljas mies. Hänellä oli sonnin sydän.
— Sonnin sydän! Paganel sanoi. — Voi suurenmoista patagonian puhetta!
Ymmärrättehän, ystäväni! Rohkea mies!
— Minun isäni! Robert Grant huudahti.
Ja kääntyen Paganelin puoleen hän kysyi tältä:
— Kuinka sanotaan espanjaksi: "se on minun isäni"?
— Es mio padre, maantieteilijä vastasi.
Silloin Robert, Thalcaven käteen tarttuen, sanoi hiljaisella äänellä:
— Es mio padre!
— Suo padre![15] vastasi patagonialainen, jonka katse kirkastui.
Hän otti pojan syliinsä, nosti hänet pois satulasta ja katseli häntä mitä hartainta myötätuntoa osoittaen. Hänen älykkäiltä kasvoiltaan näkyi hiljainen liikutus.
Mutta Paganel ei ollut lopettanut kyselyään. Missä tämä vanki oli?
Kuinka hän nyt jaksoi? Milloin Thalcave oli kuullut hänestä puhuttavan?
Kaikki nämä kysymykset pyörivät samalla kertaa hänen mielessään.
Vastauksia ei tarvinnut odottaa, ja hän sai tietää, että eurooppalainen oli erään Colorado- ja Negro-virtojen välisellä alueella kuljeskelevan intiaaniheimon orjana.
— Missä hän oli viimeksi? Paganel kysyi.
— Heimopäällikkö Calfucuran luona, Thalcave vastasi.
— Tälläkö suunnalla, jota olemme tähän saakka noudattaneet?
— Niin.
— Ja minkälainen mies se heimopäällikkö on?
— Pojuches-intiaanien päällikkö on mies, jolla on kaksi kieltä ja kaksi sydäntä.
— Toisin sanoen: petollinen puheessa ja petollinen teossa, Paganel selitti tulkittuaan tovereilleen patagonialaisen sattuvan kuiskauksen. — Ja voimmeko vapauttaa ystävämme? hän lisäsi.
— Mahdollisesti, jos hän vielä on intiaanien käsissä.
— Ja milloin te olette kuullut hänestä puhuttavan?
— Siitä on jo kauan, ja sen jälkeen on aurinko jo kiertänyt kaksi kesää pampan taivaalla.
Glenarvanin iloa ei voi kuvata. Tämä vastaus sopi täsmällisesti yhteen Grantin kirjeen päivämäärän kanssa. Mutta vielä oli Thalcavelle tehtävä yksi kysymys. Paganel tekikin sen heti.
— Te puhutte yhdestä vangista, sanoi hän. — Eikö niitä ollut kolme?
— En tiedä, Thalcave vastasi.
— Ettekö tiedä mitään hänen nykyisestä tilastaan?
— En mitään.
Tähän päättyi keskustelu. Olihan mahdollista, että nuo kolme vankia olivat joutuneet erilleen jo kauan sitten. Mutta patagonialaisen antamista tiedoista selvisi ainakin se, että intiaanit olivat puhuneet vangikseen joutuneesta eurooppalaisesta. Hänen vangiksi joutumisensa aika, seutu, missä hänen piti olla, kaikki, jopa patagonialaisen käyttämä vertaus, kun hän tahtoi kuvata vangin rohkeutta, sopi täydellisesti kapteeni Harry Grantiin.
Seuraavana päivänä, 25:ntenä lokakuuta, jatkoivat retkeilijät matkaansa itään uuden innon elähdyttäminä. Yhä iloton ja yksitoikkoinen tasanko levisi nyt heidän eteensä sellaisena loputtomana maaperänä, jonka nimi maan kielellä on travesia. Tuulille altis, savensekainen maa oli aivan tasainen, ei kiveä, ei edes kivensirpaletta, paitsi joissakin elottomissa ja kuivuneissa vesiuurroksissa tai intiaanikäsien kaivamien keinotekoisten lammikoiden reunoilla. Pitkien matkojen päässä näkyi matalaa, tummalatvaista metsää ja siinä paikoittain valkoisia johanneksenleipäpuita, joiden palko sisältää sokerimaista, miellyttävää ja virkistävää ydintä; lisäksi muutamia ryhmiä tärpättipuita, "chanareja", villejä väriherneitä ja monenlaisia okaisia puita, joiden laihuus jo kertoi maan hedelmättömyydestä.
Seuraava eli 26. päivä oli väsyttävä. Oli päästävä Colorado-virralle. Mutta ratsastajiensa kannustamat hevoset kulkivat niin rivakasti, että vielä samana iltana saavuttiin ruohikkojen komealle virralle, jonka pituusaste on 69° 45'. Sen intiaaninimi Cobu-Leubu merkitsee "suurta virtaa", ja pitkän juoksun jälkeen se laskee Atlantin valtamereen. Sen suulla tavataan omituinen ilmiö, sillä sen vesimäärä vähenee merta lähetessä, joko imeytymällä maan alle tai haihtumalla, joskaan sen syytä ei ole vielä lopullisesti todettu.
Coloradolle saavuttua oli Paganelin ensimmäisenä huolena mennä "maantieteellisesti" kylpemään punervan saven värittämään veteen. Hän hämmästyi havaitessaan joen syväksi, mikä johtui yksinomaan lumen sulamisesta kesän ensi päivien paisteessa. Lisäksi joki oli liian leveä, jotta hevoset olisivat voineet päästä sen yli uimalla. Onneksi muutaman sadan metrin päässä ylävirralle päin oli intiaanien rakentama oksista punottu ja nahkahihnoilla lujitettu riippusilta. Retkeläiset pääsivät siis kulkemaan joen yli ja saattoivat leiriytyä sen vasemmalle rannalle.
Ennen makuulle menoaan Paganel halusi tarkasti määritellä Coloradon syvyyden ja merkitsi sen kartalleen erikoisen huolellisesti Yaru-Dzangbo-Tshun asemesta, joka virtasi ilman häntä Tiibetin vuoristossa.
Kaksi seuraavaa päivää, 27. ja 28. lokakuuta, kului ilman mitään erikoisia tapahtumia. Samaa yksitoikkoisuutta ja aina yhtä karua maata. Ei missään ole vähemmän vaihtelevaa seutua, tyhjempää maisemaa. Maa alkoi sentään käydä kosteaksi. Piti kulkea canadien, eräänlaisten tulvillaan olevien norojen yli ja kiertää esteroita, tiheää vesiruohoa kasvavia pysyviä lampia. Illalla hevoset pysähtyivät Ure-Lanquem-nimisen laajan järven rannalle, jonka vesi on hyvin mineraalipitoista, niin että intiaanit nimittävät sitä "kitkeräksi järveksi", ja joka vuonna 1862 oli argentiinalaisen sotaväen julmien kostotoimien todistajana. Leiriydyttiin totuttuun tapaan, ja lepoa olisi saatu riittävästi, ellei lähellä olisi ollut apinoita, marakatteja ja villejä koiria. Nämä metelöivät eläimet panivat toimeen, epäilemättä eurooppalaisten korvien kunniaksi, mutta siitä huolimatta niiden rääkkäykseksi yhden niitä luonnon sinfonioita, joita tulevaisuuden säveltäjä ei olisi hyljeksinyt.
PAMPA.
Argentiinan pampa-alue ulottuu 34.-40. asteelle eteläistä leveyttä. Sana pampa on araucanialaista alkuperää ja merkitsee ruohotasankoa, joten se sopii juuri tälle seudulle. Sen länsiosan mimosapuut, sen itäosan rehevät laitumet antavat sille erikoisen leimansa. Tämän kasvullisuuden juuret ovat maakerrostumassa, joka peittää punertavaa tai keltaista savihietapohjaa. Geologi löytäisi runsaita aarteita penkoessaan näitä tertiäärikauden kerrostumia. Siellä piilee loppumaton määrä vedenpaisumusta aikaisempia luita, joiden intiaanit arvelevat kuuluneen hävinneiden vyötiäisten suurille heimoille, ja näiden jätteiden alle on haudattu tämän alueen esihistoria.
Etelä-Amerikan pampa on maantieteellinen erikoisuus, kuten Pohjois-Amerikan preeriat tai Siperian arot. Sen ilmasto on mantereisempana sekä kuumempi että kylmempi kuin Buenos Airesin maakunnan. Sillä, Paganelin selityksen mukaan, valtameri varastoi kesän lämpöä ja luovuttaa sitä talven mittaan vähitellen takaisin. Siitä johtuu, että saarilla on tasaisempi lämpö kuin mantereiden sisäosilla.[16] Niinpä ei myöskään läntisen ruohoaavikon ilmasto ole niin tasainen kuin rannikkoseuduilla Atlantin valtameren läheisyyden vuoksi. Siinä tapahtuu äkkimuutoksia, jotka panevat lämpömittarin elohopean lakkaamatta siirtymään asteesta toiseen. Syksyllä, toisin sanoen huhti- ja toukokuussa, on usein rankkasateita. Mutta tähän vuodenaikaan ilma oli hyvin kuivaa ja lämpöasteet kovin korkealla.
Lähdettiin matkaan päivän koittaessa, kun oli otettu selville suunta. Puiden ja pensaiden sitoma maaperä oli kiinteä, ei ollut irtonaisia hiekka-aaltoja maassa eikä tuulen pyörittelemiä pölypilviä ilmassa. Hevoset kulkivat ripeää vauhtia, keskellä paja-bravaa, näiden aavikkojen yleisintä ruohoa, joka antaa intiaaneille suojaa myrskyjen aikana. Siellä täällä, mutta vähitellen yhä harvemmin tavattiin kosteita noroja; niissä kasvoi pajuja ja erästä Gygnerium argenteum-nimistä kasvia, joka viihtyy suolattoman veden läheisyydessä. Silloin saivat hevoset nauttia raikkaasta vedestä, käyttäen hyväkseen etua, kun tuli tilaisuus, ja sammuttaen janonsa vastaisen varalta. Thalcave samosi edellä pensaiden läpi. Hän pelotteli sillä tavoin pakosalle cholinat, mitä vaarallisimmat kyykäärmeet, joiden purema tappaa härän alle tunnissa. Ketterä Thauka hyppeli risukoiden yli ja auttoi isäntäänsä raivaamaan tietä perässä tuleville hevosille.
Matka näillä tasaisilla ja mutkattomilla tasangoilla sujui niin ollen helposti ja ripeästi. Ruohokenttien luonnossa ei ollut mitään vaihtelua; ei kalliota, ei kivennyppylää sadankaan kilometrin piirissä. Ei missään muualla tavattu niin suurta ja niin itsepäisesti jatkuvaa yksitoikkoisuutta. Maiseman vaihteluista, luonnon yllätyksistä ei varjoakaan. Täytyi olla Paganel, tiedemiesintoilija, joka näkee näkemisen arvoista sielläkin, missä ei ole mitään nähtävää, voidakseen kiinnostua yksityiskohdista. Mikä siis kiinnitti hänen huomiotaan. Hän ei olisi voinut sanoa sitä. Korkeintaan joku pensas tai joku ruohonkorsi. Se riitti panemaan liikkeelle hänen ehtymättömän sanatulvansa ja aiheeksi ryhtyä opettamaan Robertia, joka aikansa kuluksi kuunteli häntä.
Koko tämän päivän, joka oli 29. lokakuuta, levisi tasanko ratsastajien edessä yhä vain samanlaisena. Kello kahden tienoissa sattui hevosten kavioiden alle suuri joukko eläinten jäännöksiä. Suunnattoman härkälauman haalistuneita luita kasoittain. Nämä jätteet eivät jatkuneet mutkittelevana jonona, jollainen jää nääntyneiden ja matkan varrella vähitellen kaatuneiden eläinlaumojen jälkeen. Niinpä ei kukaan osannut selittää tätä luurankojen kasautumista verrattain pienelle alueelle, ei edes Paganel, vaikka kuinkakin yritti. Hän kysyi siis Thalcavelta, joka ei epäröinyt vastauksen antamisessa.
Paganelin huudahdus "mahdotonta"! ja patagonialaisen ilmeinen vakuuttelu herättivät heidän matkakumppaneissaan suurta uteliaisuutta.
— Mitä tämä siis on? he kysyivät.
— Taivaan tuli, maantieteilijä vastasi.
— Mitä! Salamako olisi saanut aikaan tällaisen tuhon! Tom Austin sanoi. — Iskeä maahan viisisataa päätä käsittävä lauma!
— Niin Thalcave vakuuttaa, eikä hän puhu turhia. Minä puolestani uskon sen, sillä Etelä-Amerikan pampan rajuilmat vievät voiton kaikista muista. Kunpa vain emme saisi kokea niitä!
— Nyt on aika kuuma, Wilson sanoi.
— Lämpömittari osoittanee kolmekymmentä astetta varjossa, Paganel vastasi.
— Se ei minua ihmetytä, Glenarvan sanoi. — Minä tunnen jo sähköisyyden painostavan ruumistani. Toivokaamme, että tätä hellettä ei kestä kauan.
— Oi voi, Paganel sanoi, — säänmuutoksesta ei ole toivoa, sillä taivas on aivan pilvetön.
— Sen pahempi, Glenarvan vastasi. — sillä hevosemme ovat helteestä näännyksissä. Onko sinun kovin kuuma, poikaseni? hän lisäsi, kääntyen Robertin puoleen.
— Ei, mylord, reipas pikkumies vastasi. — Eihän lämmin luita riko.
Hyväähän lämmin vain tekee.
— Varsinkin talvella, majuri huomautti mielissään, puhaltaen sikarinsa savua taivasta kohti.
Illalla pysähdyttiin erään autioksi jätetyn ranchon, savella tiivistetyistä oksista kyhätyn, olkikattoisen hökkelin luo; sen vieressä oli puoliksi lahonnut paaluaitaus, joka kuitenkin riitti suojelemaan hevosia kettujen yöllisiä hyökkäyksiä vastaan. Hevosilla ei tosin ollut mitään pelättävää näiden eläinten puolelta, mutta ne häijyläiset pureksivat poikki riimunvarret, ja hevoset lähtevät pakoon.
Muutaman askelen päähän ranchosta oli kaivettu kuoppa, jota oli käytetty keittiönä, ja jossa oli kylmennyttä tuhkaa. Kalustona oli penkki, kurja härännahkainen vuode, pata, paistinvarras ja maté-kannu. Maté on eräänlaista teetä, jota juodaan yleisesti Etelä-Amerikassa, varsinkin intiaanien keskuudessa. Se on tulella kuivattujen lehtien haudetta, ja sitä nautitaan, kuten amerikkalaisia juomia yleensä, olkipillistä imemällä. Paganelin pyynnöstä valmisti Thalcave kulhollisen tätä juomaa, joka hyvin edullisesti täydensi kuivia eväitä ja julistettiin mainioksi.
Seuraavana eli 30. päivänä lokakuuta nousi aurinko polttavassa sumussa ja iski maahan kuumimmat säteensä. Helle oli tänä päivänä tosiaan tavaton, eikä tasanko tarjonnut sitä vastaan minkäänlaista suojaa. Siitä huolimatta jatkettiin rohkeasti matkaa itäänpäin. Monta kertaa kohdattiin suuria karjalaumoja, jotka jaksamatta edes syödä tässä hehkuvassa helteessä makailivat laiskoina nurmikolla. Vartijoista tai paremmin sanoen paimenista ei ollut puhettakaan. Koirat, jotka ovat tottuneet janon ahdistaessa imemään uuhia, valvoivat yksinään suuria lehmä-, härkä- ja sonnirykelmiä. Nämä elukat ovat muutoin säyseänluontoisia eivätkä tunne sitä vaistomaista kammoa punaista kohtaan, joka on niiden eurooppalaisille serkuille ominainen.
— Se johtuu varmaankin siitä, että ne syövät tasavallan ruohoa![17] Paganel lausui ihastuneena ehkä hieman liian ranskalaiseen leikinlaskuunsa.
Puolenpäivän aikaan tapahtui maisemassa joitakin muutoksia, jota sen yksitoikkoisuuteen väsyneet silmät eivät voineet olla huomaamatta. Nurmikot kävivät harvinaisemmiksi. Ruohon sijasta kasvoi laihaa takkiaista ja kolmen metrin korkuisia jättiläisohdakkeita, jotka olisivat saaneet maapallon kaikki aasit onnellisiksi. Siellä täällä kasvoi vaivais-chavareja ja muita tummanvihreitä, kuiville seuduille ominaisia okaisia pensaita. Tähän saakka oli ruohokentän savessa säilynyt kosteus ylläpitänyt laitumia; ruohopeite oli vehmasta ja runsasta; mutta sitten se paikoitellen nukkavieruna, monin kohdin paljaaksi kuluneena päästi loimet näkyviin ja levitti nähtäväksi maaperän kurjuuden. Näitä lisääntyvän kuivuuden merkkejä ei voitu olla havaitsematta, ja Thalcave huomautti niistä.
— Minä en ole tästä vaihdoksesta pahoillani, Tom Austin lausui; — aina vain ruohoa ja ruohoa, se käy lopulta kyllästyttäväksi.
— Niin, mutta missä aina on ruohoa, siellä on aina vettä, majuri huomautti.
— Oh, meillä ei ole hätää, Wilson sanoi, ainahan sitä matkan varrella jokin joki tavataan.
Jos Paganel olisi kuullut tämän vastauksen, hän ei olisi ollut ilmoittamatta, että Coloradon ja Argentinan vuoriston välillä ei ole monta jokea; mutta tällä hetkellä hän selitti Glenarvanille erästä ilmiötä, joka oli kiinnittänyt tämän huomion.
Jo jonkun aikaa oli ilma ollut täynnä savun hajua. Taivaanrannalla ei kuitenkaan näkynyt tulta eikä kaukaista kuloa osoittavaa savua. Tälle ilmiölle ei siis näyttänyt saatavan luonnollista selitystä. Pian kuitenkin kävi palaneen ruohon haju niin väkeväksi, että se hämmästytti kaikkia matkamiehiä, lukuunottamatta Paganelia ja Thalcavea. Maantieteilijä, jota ei mikään tapahtuma saattanut pulaan, antoi ystävilleen seuraavan vastauksen:
— Me emme näe tulta, hän sanoi, — mutta haistamme savua. No, ei savua ilman tulta: se sananlasku on yhtä tosi Amerikassa kuin Euroopassa. Niinpä on nyt jossakin tulta. Nämä ruoholakeudet ovat tosiaankin niin laakeita, ettei mikään estä tuulen kulkua, vaan täällä saattaa usein tuntea kulon hajua sadankahdenkymmenen kilometrin päähän.
— Sadankahdenkymmenen kilometrinkö? majuri kysyi epäuskoisella äänellä.
— Ainakin, Paganel vakuutti. — Mutta minä lisään, että nämä kulot voivat levitä usein hyvin laajalle alalle.
— Kuka sitten sytyttää ruoholakeuden palamaan? Robert kysyi.
— Joskus ukkonen, kun ruoho on pitkällisestä helteestä kuivunut, joskus taas ehdoin tahdoin intiaanit.
— Mutta mitä varten?
— He väittävät — en tiedä, missä määrin heidän väitteessään on perää — että sellaisen kasken jälkeen laitumet kasvavat paremmin. Se olisi siis keino elvyttää maaperän toimintaa tuhkan avulla. Omasta puolestani luulen pikemminkin, että nämä kulot sytytetään niiden miljardien hyönteisten hävittämiseksi, jotka rasittavat heidän karjojaan.
— Mutta tämä raju keino, majuri sanoi, — maksaa varmaankin monen tasangolla harhailevan raavaankin hengen.
— Tietysti, niitä palaa montakin. Mutta mitä se merkitsee niin suuressa joukossa?
— Minä en välitä niistä, MacNabbs vastasi, — olkoon se intiaanien asia, mutta ajattelen näillä tasangoilla vaeltavia matkustajia. Voihan sattua, että heitäkin joutuu liekkien saarroksiin.
— Totta kai, Paganel huudahti ilmeisen tyytyväisenä. — Sattuuhan joskus niinkin, eikä minusta olisi hullumpaa, jos saisi olla mukana sellaisessa näytelmässä.
— Katsokaapa tuota tiedemiestämme. Hän on valmis antautumaan tieteensä vuoksi elävältä poltettavaksi! Glenarvan huomautti.
— En sentään, rakas Glenarvan, mutta jokainenhan meistä on lukenut Cooperinsa, ja Nahkasukka on meille opettanut keinon pysäyttää kulon kitkemällä maasta ruohot muutamien metrien alalta ympärillämme. Mikään ei ole sen yksinkertaisempaa. Niinpä en pelkää kulon lähenemistä, vaan toivon sitä hartaasti!
Mutta Paganelin toivon ei sallittu toteutua, ja kun hän kuitenkin paistui puoliksi, se johtui yksinomaan auringon sietämättömästä kuumuudesta. Hevoset läähättivät tässä troopillisessa helteessä. Siimestä ei voinut toivoakaan, vaikka joskus jokin pilvenhattara sattui hehkuvan auringon eteen; silloin liukui varjo pitkin tasaista maata, ja ratsumiehet koettivat hevosiaan yllyttäen pysytellä sen vilpoisessa katveessa, jota länsituulet kiidättivät heidän edessään. Mutta hevoset eivät olleet niin nopeita, vaan jäivät pian jälkeen, ja jälleen paljastunut aurinko syyti uutta hehkua pampan kalkiksi palaneelle kamaralle.
Kun Wilson oli sanonut, että heiltä ei tulisi puuttumaan vettä, hän ei ollut ottanut lukuun sitä sammumatonta janoa, joka tämän päivän kuluessa ahdisti hänen kumppaneitaan; lisätessään, että matkan varrella aina kohdattaisiin joku joki, hän oli mennyt liian pitkälle. Itse asiassa täällä ei ollut jokia, sillä maan tasaisuus ei suonut niille soveliaita uomia, mutta intiaanien kaivamat keinotekoiset lammikotkin olivat ehtyneet. Nähdessään kuivuuden oireiden lisääntyvän joka kilometriltä, Paganel huomautti asiasta Thalcavelle ja kysyi, missä tämä toivoi löytävänsä vettä.
— Salinas-järvellä, intiaani vastasi.
— Ja milloin saavumme sinne?
— Huomenillalla.
Pampalla matkatessaan on argentiinalaisilla tapana kaivaa kaivoja, ja muutaman metrin syvyydestä he tavallisesti löytävätkin vettä. Mutta kun retkeilijöillä ei ollut mukana tähän tarvittavia työkaluja, he eivät voineet turvautua tähän keinoon. Täytyi siis supistaa annoksia, ja vaikka ei suorastaan näännyttykään janoon, kukaan ei saanut täydellisesti sammuttaa sitä.
Illalla pysähdyttiin noin viidenkymmenen kilometrin taipaleen jälkeen. Jokainen toivoi kunnon unta virkistyäkseen päivän rasituksista, mutta juuri sen vei sääskien ja hyttysten lauma. Niiden ilmestyminen ennusti tuulen muutosta, ja tuuli kääntyikin todella, mutta pohjoiseksi. Nämä kiusalliset hyönteiset häviävät yleensä vain etelä- tai lounaistuulessa.
Yhtä tyyni kuin majuri oli elämän pienissä vastoinkäymisissä, yhtä kärttyisä oli Paganel, joka noitui kohtalon kiusantekoa. Hän kiroili hyttysiä ja sääskiä ja kaipasi kovasti hapensekaista vettä, joka olisi lievittänyt niiden pistosten kirvelyä. Vaikka majuri koetti häntä lohduttaa sanomalla, että kun luonnontutkijoiden tietämän mukaan on olemassa kolmesataatuhatta hyönteislajia, sopi katsoa itsensä onnelliseksi, ettei ole tekemisissä kuin kahden kanssa, hän heräsi perin huonolla tuulella.
Mutta häntä ei tarvinnut pyydellä jatkamaan matkaa heti päivän koittaessa, sillä vielä samana päivänä oli määrä ehtiä Salinas-järvelle. Hevoset olivat lopen uupuneita; ne olivat kuolemaisillaan janoon; ja vaikka ratsastajat olivat supistaneet omia annoksiaan ratsujen hyväksi, oli niille voitu antaa vain kovin vähän juotavaa. Kuivuus oli vielä ankarampi ja helle yhtä sietämätön pölyä tuovan pohjoistuulen, pampan samumin, puhaltaessa.
Tänä päivänä matkan yksitoikkoisuus keskeytyi hetkeksi. Mulrady, joka kulki etunenässä, pyörsi takaisin ilmoittaen joukon intiaaneja olevan lähistöllä. Tästä kohtaamisesta oltiin eri mieltä. Glenarvan ajatteli, että nämä alkuasukkaat ehkä saattaisivat antaa tietoja Britannian haaksirikkoisista. Thalcave puolestaan ei lainkaan riemastunut aavikolla kuljeskelevien intiaanien kohtaamisesta, vaan piti heitä rosvoina ja varkaina ja koetti karttaa heitä. Hänen ohjeidensa mukaan retkikunta kokoontui tiiviimmäksi joukoksi, ja aseet pantiin kuntoon. Täytyi olla valmiina kaiken varalta.
Pian tuli intiaanijoukko näkyviin. Siinä oli ainoastaan kymmenkunta alkuasukasta, mikä rauhoitti patagonialaista. Intiaanit lähestyivät noin sadan askelen päähän. Heidät saattoi helposti erottaa. He kuuluivat nähtävästi siihen pampan heimoon, jonka kenraali Rosas vuonna 1833 oli lyönyt hajalle. Korkea, kaareva ja pysty otsa, kookas vartalo ja oliivia muistuttava väri teki heistä uhkeita intiaanirodun edustajia. Heillä oli guanakki- tai lammasnahkaiset vaatteet ja aseina, lukuunottamatta kuuden ja puolen metrin pituista keihästä, puukkoja, linkoja ja suopunkeja. Heidän kätevyytensä hevosten ohjaamisessa osoitti heidän olevan taitavia ratsumiehiä.
He pysähtyivät sadan askelen päähän ja näyttivät neuvottelevan, huudellen ja huitoillen. Glenarvan ratsasti heitä kohti. Mutta hän oli edennyt tuskin kahta metriä kun joukko teki käännöksen ja katosi uskomattoman nopeasti. Matkalaisten väsyneet hevoset eivät ikinä olisi voineet saavuttaa heitä.
— Lurjukset! Paganel huudahti.
— He pakenivat liian nopeasti ollakseen kunniallista väkeä, MacNabbs sanoi.