— Mitä intiaaneja ne ovat? Paganel kysyi Thalcavelta.
— Gauchoja, patagonialainen vastasi.
— Gauchoja, Paganel toisti kääntyen tovereidensa puoleen, — gauchoja! Sitten meidän ei olisi tarvinnut olla niin varuillamme. Ei ollut mitään pelättävää!
— Miksei? majuri kysyi.
— Koska gauchot ovat rauhallista väkeä.
— Niinkö luulette, Paganel?
— Varmasti; nuo pitävät meitä varkaina ja pakenivat sen vuoksi.
— Minä luulen pikemminkin, että he eivät vain uskaltaneet hyökätä meidän kimppuumme, Glenarvan vastasi pahoillaan siitä, ettei ollut päässyt puheisiin näiden alkuasukaisten kanssa, olivatpa he muuten minkälaisia tahansa.
— Sitä mieltä olen minäkin! majuri sanoi — ja ellen erehdy, eivät gauchot suinkaan ole rauhallisia, vaan päinvastoin röyhkeitä ja hurjia rosvoja.
— Jopa nyt jotakin! Paganel huudahti.
Ja hän ryhtyi väittelemään innokkaasti tästä kansatieteellisestä aiheesta, jopa niin innokkaasti, että sai majurin kiihtymään ja lausumaan MacNabbsin sanomaksi tuiki tavattoman sanan:
— Minä luulen, että te olette väärässä, Paganel!
— Väärässä? tiedemies kummasteli.
— Niin. Thalcavekin piti näitä intiaaneja varkaina, ja hänellä on siihen jokin peruste.
— Olkoon, mutta tällä kertaa on Thalcave erehtynyt, Paganel intti äreänlaisesti. — Gauchot ovat maanviljelijöitä ja paimenia eikä mitään muuta, ja minä olen itse sanonut varsin huomattavassa kirjasessa samaa pampan alkuasukkaista.
— Sitten on siihen pujahtanut tämä erehdys, herra Paganel.
— Erehdyskö, minun kirjaani, herra MacNabbs.
— Hajamielisyydestä kukaties, majuri vastasi itsepäisenä, — mutta senhän voitte oikaista seuraavassa painoksessa.
Paganel oli syvästi loukkaantunut kuullessaan maantieteentuntemustaan epäiltävän, jopa pilkattavankin ja kiivastui.
— Tietäkää, herra, että minun teokseni eivät kaipaa sellaisia oikaisuja!
— Kyllä ainakin tässä kohdassa, MacNabbs intti härkäpäisesti.
— Herra, te olette mielestäni tänään härnäilevä! Paganel lausui.
— Ja te kärttyisä! majuri tokaisi.
Kina kiihtyi, kuten näkyy, odottamattoman kiivaaksi ja lisäksi asiasta, joka tosiaan ei ollut sen arvoinen. Glenarvan katsoi sopivaksi ryhtyä välittämään.
— Herrat ovat ehdottomasti oikeassa molemmat: toinen härnää, toinen ärtyy, mutta sallikaa minun sanoa, että kummastelen teitä kumpaakin.
Ymmärtämättä, mitä kiista koski, oli patagonialainen tietenkin huomannut ystävysten nyt riitelevän.
Hän alkoi hymyillä ja sanoi rauhallisesti:
— Se johtuu pohjoistuulesta.
— Pohjoistuulesta! Paganel huudahti. — Mitä hemmettiä pohjoistuulella on tekemistä tämän asian kanssa?
— Hyvinkin paljon, Glenarvan vastasi, — sillä juuri pohjoistuuli on saanut teidät huonolle tuulelle! Minä olen kuullut sanottavan, että se Etelä-Amerikassa erikoisesti ärsyttää hermoja.
— Pyhän Patrikin nimessä, Edward, te olette oikeassa! majuri lausui ja purskahti nauramaan.
Mutta Paganel, joka oli tosiaan kimmastunut, ei hellittänyt, vaan kääntyi Glenarvanin puoleen, jonka väliintulo tuntui hänestä vähän liian leikkisältä.
— Vai niinkö, mylord, että minun hermostoni on ärtynyt?
— Niin, Paganel, se johtuu pohjoistuulesta, tästä samasta, joka aiheuttaa rikoksia näillä aavikoilla niin kuin Välimerentuuli Rooman tasangolla!
— Rikoksia! tiedemies matki. — Olenko minä rikollisen näköinen?
— No, en nyt juuri sitä voi sanoa.
— Sanokaa saman tien, että minä aion murhata teidät!
— Niinpä niin, Glenarvan vastasi, voimatta pidättää nauruansa, — sitä ei voi tietää. Mutta onneksi pohjoistuuli kestää täällä vain yhden päivän.
Tämän kuullessaan purskahtivat kaikki nauruun Glenarvanin mukana. Silloin Paganel kannusti ratsuaan ja ratsasti kaikkien ohi haihduttaakseen huonoa tuultaan. Neljännestunnin kuluttua hän ei enää ajatellut koko asiaa.
Näin sumeni tiedemiehen hyväntuulisuus hetkiseksi; mutta kuten Glenarvan oli sanonut, tämä heikkous johtui aivan ulkonaisesta syystä. Kello kahdeksan aikaan illalla ilmoitti Thalcave, joka oli ratsastanut jonkun matkaa edellä, saavuttavan kauan kaivatulle järvelle. Neljännestunnin kuluttua laskeutui seurue alas Salinas-järven rantatöyrästä. Mutta siellä odotti heitä raskas pettymys. Järvi oli kuivunut.
JUOMAVETTÄ ETSIMÄSSÄ.
Salinas-järvi päättää Ventanan ja Guaminin vuoristoon liittyvän vesistön. Ennen aikaan saapui Buenos Airesista useita retkikuntia noutamaan sieltä suolaa, sillä sen vesi sisältää huomattavan määrän natriumkloridia eli keittosuolaa. Mutta nyt oli polttavan helteen haihduttama vesi jättänyt pohjalle kaiken sisältämänsä suolan, ja järvi oli niin ollen kuin suunnattoman suuri välkkyvä kuvastin.
Kun Thalcave ilmoitti juotavaa vettä olevan saatavissa Salinas-järvellä, hän tarkoitti niitä makeavetisiä jokia, jotka monelta puolelta laskevat siihen. Mutta tällä hetkellä olivat sen lisäjoet kuivuneet samoin kuin se itsekin. Auringon hehku oli imenyt kaikki. Siitä yleinen tyrmistys, kun janoiset retkeilijät saapuivat järven kuivuneelle rannalle. Täytyi päättää jotakin. Leileihin jäänyt vähäinen vesierä oli puoliksi pilaantunutta eikä voinut sammuttaa janoa, joka alkoi tuntua yhä pahemmin. Nälkä ja väsymys väistyivät tämän ehdottoman kaipuun tieltä. Erääseen notkelmaan rakennettu, alkuasukkaiden kylmille jättämä ruka, jonkinlainen nahkateltta, antoi väsyneille matkamiehille suojaa, kun taas heidän hevosensa, maaten järven mutaisella rannalla, pureksivat vastenmielisesti rannan vesikasveja ja kuivia kaisloja.
Kun kaikki olivat sijoittuneet rukaan, Paganel kysyi Thalcavelta, mitä hänen mielestään nyt oli tehtävä. Maantieteilijän ja intiaanin välillä syntyi tästä vilkas keskustelu, josta Glenarvan ymmärsi muutamia sanoja. Thalcave puhui tyynesti. Paganel viittilöi molempien puolesta. Tätä keskustelua kesti muutamia minuutteja, minkä jälkeen patagonialainen pani käsivartensa ristiin rinnalleen.
— Mitä hän sanoi? Glenarvan kysyi. — Minä luulen käsittäneeni, että hän neuvoi meitä hajaantumaan.
— Niin, kahteen joukkoon, Paganel vastasi. — Ne meistä, joiden väsymyksen ja janon näännyttämät hevoset töin tuskin jaksavat enää siirrellä jalkojaan, jatkavat parhaansa mukaan matkaa pitkin 37. leveysastetta. Ne taas, joiden hevoset ovat paremmassa kunnossa, lähtevät edeltä tutkimaan Guamin-joen rantaa; se laskee San-Lucas-järveen viidenkymmenen kilometrin päässä täältä. Jos siellä tavataan riittävästi vettä; he odottavat tovereitaan Guaminin rannalla. Jos taas vettä ei ole, he palaavat näitä vastaan säästääkseen heiltä hyödyttömän matkan.
— Entä sitten? Tom Austin kysyi.
— Sitten täytyy yrittää satakaksikymmentä kilometriä etelämmäksi, Sierra Ventanan ensimmäisille haarautumille saakka, missä on useita jokia.
— Se on hyvä neuvo, Glenarvan vastasi, — ja me noudatamme sitä viipymättä. Minun hevoseni ei ole vielä paljon kärsinyt veden puutteesta, ja minä tarjoudun saattamaan Thalcavea.
— Voi, mylord, ottakaa minut mukaan! Robert pyysi ikään kuin olisi ollut puhe huvimatkalle pääsemisestä.
— Mutta jaksatko sinä seurata meitä, poika?
— Kyllä. Minulla on hyvä hevonen, joka vain pyrkii kulkemaan edellä.
Sallittehan, mylord … minä pyydän.
— Tule siis, poikani, Glenarvan sanoi hyvillään siitä, ettei tarvinnut erota Robertista. — Kun meitä on kolme, hän lisäsi, — olisimme jokseenkin saamattomia, ellemme löydä jotakin raikkaan juomaveden saantipaikkaa.
— Mutta entäs minä? Paganel kysyi.
— Te, rakas Paganel, majuri vastasi, — te jäätte jälkijoukkoon. Te tunnette 37. leveysasteen, Guamin-joen ja koko pampan hyvin, ja me tarvitsemme teitä. Mulrady, Wilson tai minä emme osaisi jälleen löytää Thalcavea, mutta sen sijaan me kuljemme turvallisesti kunnon Jacques Paganelin johdolla.
— Minä alistun, maantieteilijä vastasi hyvin mielissään ylipäällikkyydestään.
— Mutta ei mitään hajamielisyyksiä! majuri lisäsi. — Älkää johtako meitä sinne, missä meillä ei ole mitään tekemistä, esimerkiksi takaisin Tyynen valtameren rannalle!
— Teille se kyllä ei olisi muuta kuin oikein ja kohtuullista, sietämätön majuri, Paganel vastasi nauraen. — Mutta sanokaa minulle, rakas Glenarvan, kuinka te tulette kielen puolesta toimeen Thalcaven kanssa?
— Minä arvelen, Glenarvan vastasi, — että patagonialaisella ja minulla ei ole paljon halua lörpötellä. Mutta vakavasti puhuen luulen vähäisellä espanjallani voivani kuitenkin saada hänet ymmärtämään ajatukseni.
— Lähtekää siis, arvoisa ystäväni, Paganel lausui.
— Syökäämme ensin, Glenarvan huomautti, — ja nukkukaamme, jos voimme, lähtöhetkeen saakka.
Syötiin ilman pisaraakaan juotavaa, mikä ei tuntunut juuri virkistävältä, ja ryhdyttiin paremman puutteessa nukkumaan. Paganel näki unta rankkasateista, koskista, virroista, joista, lammikoista, puroista, jopa täysistä vesikarahveista, sanalla sanoen kaikesta, mikä vain jollakin tavoin sisälsi juotavaa vettä. Siitä tuli hänelle suorastaan painajainen.
Aamulla kello kuuden aikana satuloitiin Thalcaven, Glenarvanin ja Robert Grantin hevoset; niille annettiin viimeinen vesiannos, ja ne nielivät sen suuremmalla halulla kuin nautinnolla, sillä vesi oli jo kovin pilaantunutta. Sitten ratsumiehet nousivat satulaan.
— Näkemiin, sanoivat majuri, Austin, Wilson ja Mulrady.
— Ja ennen kaikkea, koettakaa olla palaamatta, Paganel lisäsi.
Pian olivat patagonialainen, Glenarvan ja Robert kadottaneet näkyvistään maantieteilijän älyn varaan uskotun osaston, ja heidän sydäntään ahdisti.
Suola-aavikko, jonka poikki he nyt kulkivat, on savitasankoa, jolla kasvaa kolmen metrin korkuisia vaivaispensaita, pieniä mimoosia, joilla on intiaanien kielellä nimenä curra-mammel, ja soodapitoisia, jume-nimisiä pensaita. Siellä täällä heijastivat laajat suolakentät auringonsäteitä hämmästyttävän kirkkaasti. Silmä olisi helposti erehtynyt luulemaan näitä barreroja ankaran pakkasen jäädyttämiksi alueiksi, mutta auringon hehku oli omansa haihduttamaan sellaisen harhaluulon. Yhtäkaikki antoi tämä karun ja palaneen maan ja näiden kimmeltävien päivien vastakohta aavikolle erikoisen, katsetta kiehtovan näyn.
Mutta satakaksi- tai kolmekymmentä kilometriä etelämpänä Sierra Ventanan luona, jota kohti Guaminin mahdollinen kuivuminen ehkä pakottaisi matkamiehet pyrkimään, oli maisema toisennäköinen. Tämä alue, jonka vuonna 1835 löysi kapteeni Fitz-Roy, silloisen Beagle-laivan retkikunnan johtaja, on uhkean hedelmällistä. Siellä vihannoivat parhaat laidunmaat; vuoriharjanteiden luoteinen rinne on siellä rehevän ruohon peitossa ja viettää alaspäin mitä monivivahteisimpien puulajien verhoamana; siellä menestyy algarrobo, jonka kuivatuista ja jauhetuista hedelmistä intiaanit valmistavat herkullista leipää; samoin valkoinen quebracho, jonka pitkät ja taipuisat oksat riippuvat kuin Euroopan raitapuut; punainen quebracho, jonka puu ei mätäne; naudubay, joka syttyy tuleen uskomattoman helposti ja aiheuttaa usein hirveitä kuloja; viraro, jonka sinipunertavat kukat kerrostuvat pyramidin tapaisiksi, ja vihdoin timbo, jonka suunnaton latvavarjostin kohoaa aina kahdenkymmenenkuuden metrin korkeuteen asti, niin että sen alla voivat kokonaiset karjalaumat saada suojaa auringonsäteiltä. Argentiinalaiset ovat usein koettaneet asuttaa tätä rikasta maata, onnistumatta voittamaan intiaanien vihamielisyyttä.
Tietenkin piti olettaa, että vuolaat virrat toivat vuorten huipuilta tälle vehmaudelle tarpeellista vettä, eikä pitkällisinkään pouta ole milloinkaan kyennyt kuivattamaan näitä jokia; mutta niiden rannoille oli matkaa, kuten sanottu, toistasataa kilometriä etelään. Thalcave oli siis oikeassa kääntyessään ensin Guaminia kohti, joka suunnasta poikkeamatta oli paljon lähempänä.
Hevoset nelistivät virmasti. Ne tunsivat epäilemättä vaistonsa mukaan, minne ratsastajat tahtoivat ohjata niitä. Thauka varsinkin osoitti virkeyttä, jota ei väsymys eikä jano tuntunut voivan vähentää; se liiti kuin lintu kuivuneiden canadien ja curra-mammel-pensaiden läpi, hyväenteisesti hirnahdellen. Glenarvanin ja Robertin hitaammat, mutta esikuvan innostuttamat hevoset seurasivat sitä uljaasti. Thalcave oli satulassaan tanakasti istumalla tovereilleen yhtä hyvänä esimerkkinä kuin Thauka toisille hevosille.
Patagonialainen kääntyi usein katsahtamaan Robert Grantia.
Nähdessään pojan lujana ja varmana, lanteet joustavina, hartiat luontevina, jalat vapaina, polvet kiinteinä satulassa, hän ilmaisi tyytyväisyyttään rohkaisevalla huudahduksella. Robert Grant oli tosiaan mainio ratsastaja ja ansaitsi intiaanin tunnustuksen.
— Hyvä, Robert, Glenarvan sanoi. — Thalcave näyttää olevan sinuun tyytyväinen! Hän ylistää sinua, poikaseni!
— Ja mistä sitten, mylord?
— Hyvästä ratsastustaidostasi.
— No, minä istun tukevasti, siinä kaikki, Robert vastasi, punastuen kuitenkin mielihyvästä.
— Se onkin pääasia, Robert, Glenarvan lausui, — mutta sinä olet liian vaatimaton, ja minä ennustan, että sinusta aikaa myöten tulee ensiluokkainen urheilija.
— Hyvä on, Robert sanoi nauraen, — mutta mitäs isä sanoo, kun hän tahtoo tehdä minusta merimiehen?
— Onko se mikään este! Vaikkei kaikista ratsastajista tule hyviä merimiehiä, niin kaikista merimiehistä voi tulla hyviä ratsastajia. Kun ratsastaa raakapuulla, niin oppii pysymään satulassa. Hevosen kurissapito ja siihen kuuluvat liikkeet tulevat taas kuin itsestään.
— Isä-raukka! Robert lausui. — Ah, kuinka hän teitä kiittääkään, mylord, kun olette hänet pelastanut.
— Rakastatko häntä paljon, Robert?
— Rakastan, mylord. Hän oli niin hyvä sisarelleni ja minulle. Hän ajatteli vain meitä. Matkoiltaan hän toi meille aina jonkun muiston joka maasta, missä oli käynyt, ja vielä hauskempaa oli se, että hän palattuaan oli meille niin hellä ja herttainen. Ah, te opitte myös rakastamaan häntä, kun saatte tutustua häneen! Mary on hänen näköisensä. Isällä on yhtä pehmeä ääni kuin hänellä. Eikö se ole omituista, kun hän on merimies?
— On, perin omituista, Robert, Glenarvan vastasi.
— Minä näen hänet vielä, poikanen jatkoi ikään kuin itsekseen puhua. — Hyvä, kunnon isä! Hän tuuditti minua polvillaan, kun olin pieni, ja hyräili aina erästä vanhaa skotlantilaista laulua, jossa ylistetään meidän maamme järviä. Sen sävel muistuu vielä joskus mieleeni, vaikka hämärästi. Mary muistaa sen myös. Ah, mylord, kuinka me häntä rakastimme! Kuulkaa, minä luulen, että täytyy olla pieni voidakseen oikein rakastaa isäänsä!
— Ja suuri häntä kunnioittaakseen, lapseni, Glenarvan vastasi liikuttuneena nuoresta sydämestä puhjenneista sanoista.
Tämän keskustelun aikana olivat hevoset hiljentäneet vauhtiaan ja kulkivat nyt vain käyden.
— Löydämmehän me hänet, eikö niin? Robert sanoi hetken vaitiolon jälkeen.
— Löydämme varmaan, Glenarvan vakuutti. — Thalcave on johtanut meidät hänen jäljilleen, ja minä luotan häneen.
— Thalcave on kunnon intiaani, poika sanoi.
— On varmasti.
— Tiedättekö mitä, mylord?
— Sanohan ensin, niin vastaan.
— Tarkoitan sitä, että teidän kanssanne on vain hyviä ihmisiä. Lady
Helena, jota niin rakastan, majuri, joka on aina niin tyyni, kapteeni
Mangles ja herra Paganel ja Duncanin niin uljaat ja uskolliset
matruusit!
— Niin, sen tiedän, poikani, Glenarvan vastasi.
— Tiedättekö, että te itse olette paras kaikista?
— En totisesti, sitä en tiedä.
— No sitten teidän tulee se tietää, mylord, Robert vastasi tarttuen lordin käteen ja suuteli sitä.
Glenarvan pudisti hiljaa päätään, mutta keskustelu ei jatkunut, sillä
Thalcave viittasi heitä kiiruhtamaan. He olivat jääneet kauas jälkeen.
Eikä auttanut hukata aikaa, vaan piti ajatella taemmas jääneitä
kumppaneita.
Hevoset kannustettiin taas neliin, mutta pian kävi selväksi, etteivät ne Thaukaa lukuunottamatta enää kestäisi sitä kauan. Puolenpäivän aikaan niille täytyi suoda tunnin lepo. Ne eivät jaksaneet enää ja hylkivät laihaa, auringonsäteiden kuivattamaa alfafare-ruohoa.
Glenarvan kävi levottomaksi. Kuivuuden merkit eivät vähenneet, ja vedenpuutteesta saattoi tulla tuhoisia seurauksia. Thalcave ei puhunut mitään, luultavasti ajatellen, että jos Guamini oli kuivunut, silloin vasta olisi aika surra, jos ylimalkaan intiaani voi milloinkaan tuntea epätoivoa.
Lähdettiin jälleen liikkeelle ja ruoskan ja kannusten avulla saatiin hevoset kulkemaan, mutta vain käymäjalkaa, juosta ne eivät jaksaneet.
Thalcave olisi voinut hyvin mennä edelle, sillä Thauka olisi saattanut muutamassa tunnissa viedä hänet joen rannalle. Epäilemättä hän ajatteli sitä; mutta toisaalta hän ei tahtonut jättää kumppaneitaan yksin keskelle tätä erämaata, vaan pakotti Thaukan hillitsemään vauhtia.
Mutta hevonen vastusteli, vikuroi ja hirnui rajusti ennen kuin suostui kulkemaan käymäjalkaa; se totteli enemmän isäntänsä sanoja kuin voimakeinoja. Thalcave keskusteli tosiaankin hevosensa kanssa, ja vaikka Thauka ei vastannut, niin se ainakin ymmärsi. Patagonialainen selitti sille varmaankin päteviä syitä, sillä jonkun aikaa kiisteltyään Thauka taipui hänen todisteluihinsa ja totteli, vaikkakin kuolaimiaan pureskellen.
Mutta jos Thauka ymmärsi Thalcavea, niin Thalcavekin oli ymmärtänyt Thaukaa. Älykäs eläin oli herkillä aisteillaan tuntenut jotakin kosteutta ilmassa; se hengitti sitä ahnaasti liikutellen ja maiskutellen kieltään ikään kuin olisi tuonut hyvänmakuista nestettä. Patagonialainen ei voinut siitä erehtyä: vesi ei ollut kaukana.
Hän rohkaisi siis kumppaneitaan kertoen Thaukan malttamattomuudesta, jonka molemmat toisetkin hevoset pian ymmärsivät. Ne tekivät viimeisen ponnistuksen ja lähtivät nelistämään intiaanin perässä. Kello kolmen seuduilla näkyi eräässä laaksossa valkoinen juova. Se väreili auringonpaisteessa.
— Vettä! Glenarvan sanoi.
— Vettä, niin vettä! Robert huudahti.
Heidän ei enää tarvinnut yllyttää hevosiaan. Eläinraukat tunsivat voimiensa virkistyvän ja riensivät eteenpäin hurjaa vauhtia. Muutaman minuutin kuluttua ne olivat saavuttaneet Guamin-joen ja syöksyivät, valjaiden riisumista odottamatta, rintaansa myöten sen virkistävään veteen.
Ratsastajat tekivät samoin nopeammin kuin itse olivat aikoneet, ja saivat tahtomattaan kylvyn, jota kuitenkaan eivät pahoitelleet.
— Voi, kuinka se on hyvää! Robert sanoi juoden keskellä jokea.
— Varovasti, poikani, vastasi Glenarvan, joka itse teki samoin.
Kuului vain tiheää hörppimistä.
Thalcave puolestaan joi tyynesti, hätäilemättä, pienin siemauksin, mutta "pitkin kuin suopunki" kuten hän itse sanoi. Hän ei näyttänyt lainkaan lopettavan, joten saattoi kerrassaan pelätä hänen nielevän koko joen.
— No, ystävämme eivät pety toiveissaan, Glenarvan sanoi. — Saapuessaan Guaminille he saavat tosiaan hyvää vettä ja runsaasti, jos vain Thalcave jättää sitä jäljelle.
— Mutta emmekö voisi ratsastaa heitä vastaan? Robert kysyi. —
Säästettäisiin heiltä muutaman tunnin levottomuus ja kärsimykset.
— Epäilemättä, poikani, mutta kuinka saamme kuljetetuksi tätä vettä? Leilit jäivät Wilsonin haltuun. Ei, parempi on odottaa, kuten on sovittu. Ottaen huomioon matkan vaatiman ajan ja sen, että hevoset jaksavat kulkea vain käymäjalkaa, voimme odottaa ystäviämme tänne vasta yöllä. Valmistakaamme heille siis hyvä yösija ja hyvä ateria.
Thalcave oli Glenarvanin ehdotusta odottamatta lähtenyt etsimään leiripaikkaa. Onneksi hän oli joen rannalla löytänyt ramadan, eräänlaisen kolmelta sivulta suljetun karja-aitauksen. Se oli erinomainen majapaikka, kun vain ei pelätty nukkua paljaan taivaan alla, eikä se taas lainkaan huolettanut Thalcaven tovereita. Niinpä he eivät parempaa etsineetkään, vaan heittäytyivät pitkälleen auringonpaisteeseen kuivatakseen veden kastelemat vaatteensa.
— No niin, kun meillä nyt on makuupaikka, Glenarvan sanoi, — niin ajatelkaamme ateriaa. Ystäviemme pitää olla tyytyväisiä edelle lähettämiinsä airuihin, ja pahasti erehtyisin, jos heillä tulee olemaan valittamisen syytä. Luulenpa, että tunnin metsästys ei olisi hukkaan heitettyä aikaa. Oletko valmis, Robert?
— Olen, mylord, poika vastasi nousten pyssy kädessä.
Glenarvan oli saanut tämän ajatuksen sen vuoksi, että Guaminin rannoille näytti kokoontuvan ympäröivien tasankojen kaikki riista; siellä lenteli laumoittain tinamuita, ruohoaavikolle tyypillisiä peltopyitä, mustia pyitä, erästä teruteru nimistä kurmitsalajia, keltaisia ruisrääkkiä ja heleänvihreitä kaislarääkkiä.
Nelijalkaisia eläimiä ei näkynyt, mutta Thalcave viittasi korkeaan ruohistoon ja tiheihin pensastoihin, selittäen niiden piileksivän siellä. Metsästäjäin tarvitsi astua vain muutama askel ollakseen maailman parhaalla riistamaalla.
Niinpä he lähtivät metsästämään ja aluksi pitäen turkiksia höyheniä arvokkaampina tähtäilivät ensi laukauksillaan ruohoaavikon isoja otuksia. Pian ilmestyi heidän eteensä, vieläpä sadoittain, metsäkauriita ja guanakkeja, samanlaisia kuin ne, jotka syöksyivät niin hurjasti heidän ohitseen Kordillieerien laella; mutta nämä erittäin arat eläimet pakenivat niin nopeasti, että oli mahdotonta päästä ampumamatkan päähän. Metsämiehet kääntyivät silloin hitaamman riistan puoleen, joka sitä paitsi ravintoarvoltaan ei jättänyt mitään toivomisen varaa. Toistakymmentä peltopyytä ja ruisrääkkää pudotettiin, ja Glenarvan ampui tay-tetren, keltakarvaisen, paksunahkaisen, ruoaksi sopivan napasian, joka hyvinkin oli laukauksen arvoinen.
Alle puolessa tunnissa olivat metsämiehet vaivattomasti saaneet kokoon sen riistan, mikä tarvittiin; Robert puolestaan oli kaatanut omituisen hampaattoman eläimen, armadillon, eräänlaisen puoli metriä pitkän, luupanssarin peittämän vyötiäisen. Se oli hyvin rasvainen, ja Thalcave sanoi siitä tulevan mainio ruokalaji. Robert oli kovin ylpeä menestyksestään. Thalcave näytti ystävilleen, kuinka nandu, aavikolle tyypillinen erittäin nopea kamelikurjen sukuinen lintu pyydystetään.
Intiaani ei yrittänytkään pettää niin vikkelää eläintä, vaan ajoi Thaukalla täyttä neliä suoraan sitä kohti päästäkseen heti sen kimppuun, sillä jos ensi hyökkäys ei onnistuisi, väsyttäisi nandu pian hevosen ja metsästäjän nopeasti mutkitellen. Sopivan matkan päähän päästyään hän heitti voimakkaalla kädellä bolansa niin tarkasti, että ne kietoutuivat linnun jalkoihin ja tekivät sen ponnistelut turhiksi. Muutaman sekunnin kuluttua se lojui maassa.
Thalcave otti sen haltuunsa eikä vain turhan metsästyshuvin vuoksi; nandun liha on hyvin herkullista, ja hän halusi puolestaan tarjota oman ruokalajinsa yhteiseen ateriaan.
Ramadaan tuotiin siis joukko pyitä, Thalcaven kamelikurki, Glenarvanin napasika ja Robertin vyötiäinen. Kamelikurki ja sika valmistettiin heti, siis nyljettiin ja leikattiin ohuiksi siivuiksi. Vyötiäinen taas on arvokas eläin, jossa on paistorasva itsessään, ja se pantiin omassa kuoressaan hehkuville hiilille.
Omaksi ateriakseen tyytyivät metsämiehet peltopyihin ja säästivät pääruoat tovereilleen. Palanpaineeksi juotiin raikasta vettä, joka julistettiin paremmaksi kuin kaikki maailman portviinit, jopa paremmaksi kuin kuuluisa usquebaugh, Skotlannin ylängöillä niin suosittu ohraviina.
Hevosia ei unohdettu. Niille koottiin ramadaan suuret määrät kuivaa ruohoa sekä ravinnoksi että vuoteeksi. Kun kaikki oli näin valmistettu, Glenarvan, Robert ja intiaani kääriytyivät ponchoihin ja heittäytyivät alfafarepahnoille, pampan metsästäjien tavallisille vuoteille.
PUNAISET SUDET.
Tuli yö. Oli uudenkuun aika, jolloin tämä yön lyhty on näkymätön maan asukkaille. Ainoastaan tähden tuike valaisi tasankoa. Horisontissa sammuivat eläinradan tähtisikermät yhä tummempaan sumuun. Guaminin vesi virtasi äänettömästi kuin pitkä öljyjuova sileällä marmorilla. Linnut, nelijalkaiset ja matelijat lepäsivät päivän vaivojen jälkeen, ja erämaan hiljaisuus levisi aavikon suunnattoman alueen ylle.
Glenarvan, Robert ja Thalcave olivat noudattaneet yhteistä lakia. Maaten paksuilla ruohopatjoillaan he nukkuivat sikeää unta. Väsymyksen näännyttäminä olivat hevosetkin heittäytyneet maahan; vain Thauka, todellinen rotuhevonen, nukkui seisaallaan yhä neljän jalkansa varassa, ylväänä levossa kuin toimessakin ja valmiina rientämään esiin isäntänsä pienimmästäkin viittauksesta. Täydellinen hiljaisuus vallitsi aitauksen sisällä, ja nuotion hiilet loivat, vähitellen sammuessaan, viimeistä hohdettaan äänettömään pimeyteen.
Mutta noin kello kymmenen aikana, jokseenkin lyhyen unen jälkeen, intiaani heräsi. Hän terästi katsettaan, höristi korviaan kulmakarvat rypyssä ilmeisesti yrittäen tavoittaa jotakin äärimmäisen hiljaista ääntä. Pian näkyi epämääräistä levottomuutta hänen tavallisesti niin värähtämättömillä kasvoillaan. Oliko hän vainunnut kiertelevien intiaanien lähestyvän tai jaguaarien, vesitiikerien tai muiden pelottavien petojen, jotka eivät ole harvinaisia jokien lähistöllä? Tämä jälkimmäinen olettamus tuntui hänestä epäilemättä todennäköisemmältä, sillä hän loi nopean silmäyksen aitaukseen kerättyihin polttoaineisiin ja tuntui huolestuvan yhä enemmän. Tuo kuivien korsien läjä palaisi tosiaan pian loppuun eikä voisi kauan pidättää rohkeita petoja.
Näin ollen ei Thalcavella ollut muuta mahdollisuutta kuin odottaa, mitä tuleman piti, ja hän odotti puolikyyryssä, pää käsien varassa, kyynärpäät polvia vasten, silmä tarkkana, sellaisen ihmisen asennossa, jonka äkillinen vaaran tunne on herättänyt uudestaan.
Kului tunti. Jokainen muu kuin Thalcave olisi ulkoisen hiljaisuuden tyynnyttämänä jälleen ruvennut nukkumaan. Mutta missä muukalainen ei olisi epäillyt mitään, siinä vainusivat intiaanin kiihtyneet aistit ja peritty vaisto jo lähellä vaanivan vaaran.
Hänen tähystäessään ja kuunnellessaan Thauka korskahti kireästi ja levitti sieraimiaan aitauksen aukkoa kohti. Thalcave hypähti pystyyn.
— Thauka on tuntenut vihollisen lähestyvän, hän päätteli. Hän lähti tarkastelemaan ympäristöä. Siellä oli vielä hiljaista, mutta ei rauhallista. Thalcave näki varjojen liikkuvan pensaikossa. Tuolla täällä välähteli kiiluvia pisteitä, jotka liikahtelivat joka suuntaan, vuoroin sammuivat ja syttyivät. Niitä olisi voinut verrata vedenkalvon päällä tanssiviin hyttysiin. Muukalainen olisi epäilemättä pitänyt niitä kiiltomatoina, jotka yöllä välkähtelevät monin paikoin ruohoaavikolla, mutta Thalcave ei erehtynyt; hän ymmärsi heti, millaisten vihollisten kanssa oli jouduttu tekemisiin, viritti pyssynsä hanan ja asettui vartioimaan aitauksen ensimmäisten paalujen tuntumaan.
Kauan hänen ei tarvinnutkaan odottaa. Outo ääni, kuin haukahdus ja ulvahdus, kuului tasangolta. Siihen vastasi pyssynlaukaus, jota seurasi sataääninen, karmea ulina. Glenarvan ja Robert heräsivät äkkiä ja hypähtivät pystyyn.
— Mikä nyt on? Robert kysyi.
— Intiaanejako? Glenarvan tiedusteli.
— Ei, Thalcave vastasi, — aguaroja.
Robert katsahti Glenarvaniin.
— Aguaroja? hän kysyi.
— Niin, Glenarvan vastasi, — pampan punaisia susia.
Kumpikin tarttui aseisiin ja riensi intiaanin luo. Tämä viittasi tasangolle, josta nyt kuului kauheaa ulvontaa.
Robert astahti vaistomaisesti askelen taaksepäin.
— Pelkäätkö sinä susia, poikani? Glenarvan rauhoitti.
— En, mylord, Robert vastasi lujalla äänellä. — Teidän rinnallanne en minä yleensäkään pelkää mitään.
— Sen parempi. Aguarat ovat jokseenkin vaarattomia eläimiä, ja ellei niitä olisi niin paljon, en edes välittäisi niistä.
— Olkoon vaikka vielä enemmän! Robert vastasi. — Meillähän on aseet, antaa niiden tulla vain!
— Niinpä saavat hyvän vastaanoton!
Näin puhumalla Glenarvan tahtoi rauhoittaa poikaa, mutta itse hän ajatteli salaa kauhistuen tätä yön turvissa hyökkäävää petolaumaa. Petoja oli ehkä satoja, eikä kolme miestä, olkoot kuinka hyvin aseistettuja tahansa, voisi pitkään menestyksellä pitää puoliaan ylivoimaa vastaan.
Kun patagonialainen mainitsi sanan "aguara", Glenarvan tunsi heti pampan intiaanien punaisille susille antaman nimen. Tällä pedolla, jolle eläintieteilijät ovat antaneet nimen Canis jubatus, on ison koiran ruumis ja ketun pää, väriltään se on kanelinpunainen, ja pitkin koko selkää ulottuu musta harja. Se on hyvin ketterä ja voimakas, oleilee enimmäkseen vesien lähellä ja sieppaa uiden saaliinsa vedestä; öisin se hiipii esiin pimennoistaan, missä piileksii päivät nukkumassa; sitä pelätään varsinkin estancioilla, missä karjaa kasvatetaan, sillä nälän ahdistamana se hyökkää isojenkin eläinten kimppuun ja saa niiden keskuudessa aikaan suurta tuhoa. Yksinäistä aguaraa ei tarvitse pelätä, mutta toisin on kun ne liikkuvat nälkäisenä laumana, ja parempi olisi joutua tekemisiin jonkun kuguaarin tai jaguaarin kanssa, joita voi ahdistaa suoraan edestäpäin.
Pampalta kuuluvasta ulvonnasta ja tasangolla liikkuvien varjojen paljoudesta Glenarvan ymmärsi, että Guaminin rannalle oli kerääntynyt valtava lauma punaisia susia, jotka olivat vainunneet siellä varman saaliin, hevos- tai ihmislihaa, eikä yksikään niistä palaisi pesäänsä ottamatta osuuttansa saaliista. Tilanne oli siis perin huolestuttava.
Vähitellen susien piiri kävi yhä pienemmäksi. Heränneet hevoset olivat pelosta hurjistuneita. Vain Thauka polki maata ja riuhtoili riimuaan päästäkseen laukkaamaan pois aitauksesta. Sen isäntä sai sen rauhoittumaan vasta pitkillä vihellyksillä.
Glenarvan ja Robert olivat asettuneet puolustamaan ramadan sisäänkäyntiä. Pyssyt viritettyinä he aikoivat juuri ampua ensimmäistä susiriviä, kun Thalcave tempasi heiltä jo poskelle kohotetut pyssyt.
— Mitä Thalcave tarkoittaa? Robert kysyi.
— Hän kieltää meitä ampumasta, Glenarvan vastasi.
— Minkä vuoksi?
— Ehkei hän pidä hetkeä sopivana.
Mutta se ei ollut syynä intiaanin menettelyyn, vaan hänellä oli toinen vakavampi peruste, ja Glenarvan ymmärsi sen, kun Thalcave ruutisarveaan nostaen ja kääntäen näytti, että se oli melkein tyhjä.
— Mitä nyt? Robert kysyi.
— Meidän pitää säästää ammuksiamme. Tämänpäiväinen metsästys kulutti niitä paljon, ja meillä on niukalti lyijyä ja ruutia. Meillä ei ole enää kahtakymmentä panosta.
Poika ei vastannut mitään.
— Ethän sinä pelkää, Robert?
— En, mylord.
— Hyvä, poikani.
Tällä hetkellä kajahti uusi laukaus. Thalcave oli kaatanut maahan liian uskaliaan vihollisen; sudet, jotka lähenivät taajoissa riveissä, peräytyivät ja jäivät sadan askelen päähän aitauksesta.
Intiaanin antamasta merkistä asettui Glenarvan heti hänen paikalleen; Thalcave puolestaan kokosi korsia, ruohoja ja kaikkea poltettavaa, kasasi ne ramadan suuaukon luo ja heitti niihin vielä hehkuvan hiilen. Pian kohosi liekkiseinä taivaan mustaa taustaa vasten, ja sen lomista näkyi tasanko suurten liikkuvien kajastusten valaisemana. Glenarvan saattoi nyt nähdä eläinten lukemattoman lauman, jota vastaan oli puolustauduttava. Milloinkaan ei ollut nähty niin paljon susia yhdessä sellaisen saaliinhimon hurjistuttamina. Thalcaven niitä vastaan pystyttämä tuliseinä oli yllyttänyt niiden raivoa yhä hurjemmaksi, se kun ehdottomasti pysäytti ne. Muutamat sentään uskalsivat liekkien loimuun saakka ja polttivat siinä käpälänsä.
Tuon tuostakin tarvittiin uusi laukaus pysäyttämään uliseva lauma, ja tunnin kuluttua virui jo noin viisitoista raatoa maassa.
Piiritetyt olivat tällöin verrattain turvallisemmassa asemassa; niin kauan kuin ammuksia riitti, niin kauan kuin tulta voitiin pitää yllä ramadan aukossa, ei rynnäkköä tarvinnut pelätä. Mutta mitä sitten tehtäisiin, kun nämä susilauman torjumiskeinot yhdellä kertaa loppuisivat?
Glenarvan katsoi Robertia ja tunsi sydäntään kouristavan. Hän unohti itsensä, ajatellen vain poikaparkaa, joka puolestaan osoitti ikäisekseen kovin suurta rohkeutta. Robert oli kalpea, mutta ase kädessä hän odotti lujana ärtyneiden susien rynnäkköä.
Harkittuaan kylmästi asemaa Glenarvan päätti tehdä siitä lopun.
— Tunnin päästä, hän sanoi, — ei meillä ole enää ruutia, lyijyä eikä tulta. Me emme voi odottaa sitä hetkeä päättääksemme, mitä on tehtävä.
Hän kääntyi siis Thalcaven puoleen ja palauttaen mieleensä ne muutamat sanat espanjaa, jotka hän muisti, aloitti intiaanin kanssa pyssynlaukausten usein keskeyttämän keskustelun.
Heidän oli vaikea ymmärtää toisiaan. Onneksi Glenarvan tunsi punasusien tavat. Ilman sitä hän ei olisi käsittänyt patagonialaisen sanoja ja eleitä.
Kului kuitenkin neljännestunti, ennen kuin hän saattoi selittää Robertille Thalcaven vastauksen. Glenarvan oli kysynyt intiaanin mielipidettä heidän melkein toivottomasta asemastaan.
— No, mitä hän vastasi? Robert kysyi.
— Hän sanoi, että on kestettävä päivännousuun millä hinnalla hyvänsä. Aguara liikkuu vain yöllä ja palaa aamun valjetessa pesäänsä. Se on pimeyden susi, katala peto, joka pelkää kirkasta päivää, nelijalkainen huuhkaja.
— No niin, puolustautukaamme päivänkoittoon saakka!
— Niin, poikani, ja puukko kourassa, kun emme enää voi tehdä sitä pyssyllä.
Thalcave oli jo antanut esimerkin, ja kun muuan susi läheni tulta, sävähti patagonialaisen pitkä käsivarsi puukko kourassa läpi tulen ja oli palatessaan verestä punainen.
Mutta puolustuskeinot alkoivat loppua. Noin kello kahden aikaan aamulla Thalcave heitti rovioon viimeisen sylyksen poltettavaa, eikä piiritetyillä ollut enää kuin viisi panosta.
Glenarvan katseli ympärilleen tuskaisesti.
Hän ajatteli mukanaan olevaa lasta, tovereitaan, kaikkia, joita hän rakasti. Robert ei puhunut mitään. Ehkäpä vaara hänen luottavaisesta mielestään ei näyttänyt perin uhkaavalta. Mutta Glenarvan ajatteli sitä hänen puolestaan ja kuvitteli välttämätöntä, kauheata kohtaloa: joutua elävältä syödyksi! Hän ei voinut peittää liikutustaan, vaan otti pojan syliinsä, puristi häntä sydäntään vasten, ja painoi huulensa hänen otsalleen, kyynelten väkisinkin kihotessa hänen silmistään.
Robert katsoi häntä hymyillen.
— En minä pelkää, hän sanoi.
— Et, lapseni, et, Glenarvan vastasi, — ja siinä olet oikeassa. Kahden tunnin kuluttua nousee päivä, ja me olemme pelastetut! — Hyvä, Thalcave, hyvä, kunnon patagonialainen! hän huudahti samalla, kun intiaani pyssynperällä iskien tappoi kaksi isoa sutta, jotka yrittivät tulla palavan sulun yli.
Mutta samassa hän myös näki tulen loimun alkaessa sammua aguarien lauman ryhtyvän taajoissa riveissä hyökkäämään ramadaan.
Verisen näytelmän loppu lähestyi; polttoaineiden puutteessa heikkeni tuli yhä nopeammin, liekit pienenivät, tähän saakka valoisa ympäristö alkoi pimetä, ja pimeässä näkyivät punasusien fosforisilmät. Muutamien minuuttien kuluttua syöksyisi koko lauma aitaukseen.
Thalcave laukaisi pyssynsä viimeisen kerran, kaataen maahan vielä yhden vihollisen ja ammusten nyt loputtua risti käsivartensa. Hänen päänsä painui rinnalle. Hän näytti mietteliäältä. Miettikö hän siis jotakin hurjaa, mahdotonta, mieletöntä keinoa tämän raivoisan lauman torjumiseksi? Glenarvan ei uskaltanut kysyä.
Tällä hetkellä tapahtui susien hyökkäyksessä muutos. Ne näyttivät vetäytyvän, ja niiden tähän saakka niin hurja ulvonta loppui äkkiä. Tasangolle levisi hirveä hiljaisuus.
— Ne lähtevät pois! Robert sanoi.
— Kenties, Glenarvan vastasi tarkaten, kuuluisiko ulkopuolelta mitään.
Mutta Thalcave arvasi hänen ajatuksensa ja pudisti päätään. Hän tiesi hyvin, että pedot eivät jättäisi varmaa saalistaan, ennen kuin päivä karkottaisi ne pimeisiin loukkoihinsa.
Vihollinen oli kuitenkin ilmeisesti muuttanut hyökkäystapaansa.
Se ei yrittänyt enää tunkeutua ramadan aukosta, mutta sen uusi menetelmä tiesi vielä suurempaa vaaraa. Aguarat luopuivat yrittämästä sisään siitä paikasta, jota itsepintaisesti puolustettiin tulella ja raudalla, kiersivät ramadan ja päättivät kuin yhteisestä sopimuksesta hyökätä sinne toiselta puolelta.
Pian kuultiin niiden kynsien raapivan puolilahoa aitausta. Huojuvien paalujen välistä pisti jo esiin voimakkaita käpäliä ja verisiä kitoja. Hevoset olivat pelosta hurjina riistäytyneet irti riimuistaan ja laukkasivat nyt kauhuissaan ympäri aitausta. Glenarvan tempasi Robertin syliinsä puolustaakseen häntä viimeiseen hengenvetoon saakka. Hän olisi kenties mahdotonta pakoa yrittäen juossut poika sylissään ulos, ellei hänen katseensa olisi sattunut intiaaniin.
Thalcave, joka oli kierrellyt ramadassa kuin villi peto, oli äkkiä mennyt hevosensa luo, joka vapisi maltittomana, ja alkanut satuloida sitä huolellisesti, unohtamatta ainoatakaan hihnaa tai soikea. Hän ei näyttänyt välittävän ulvonnasta, joka oli kaksin verroin voimistunut. Glenarvan katseli synkän kauhun vallassa hänen puuhiaan.
— Hän jättää meidät! Glenarvan huudahti nähdessään Thalcaven kokoavan ohjaksia kuten ainakin ratsastaja satulaan noustessaan.
— Hänkö? Ei koskaan! Robert vastasi.
Eikä intiaani aikonutkaan jättää ystäviään pulaan, vaan pelastaa heidät uhraamalla itsensä.
Thauka oli valmis, pureskeli kuolaimiaan ja teutaroi levottomana, ja sen silmät säkenöivät ylvästä tulta; se oli ymmärtänyt isäntänsä aikeen.
Kun intiaani tarttui hevosensa harjaan, Glenarvan puristi suonenvedontapaisesti hänen käsivarttaan.
— Lähdetkö sinä? hän kysyi viitaten tällä hetkellä tyhjälle kentälle päin.
— Niin teen, vastasi intiaani, joka ymmärsi kumppaninsa eleen.
Sitten hän lisäsi espanjaksi muutamia sanoja:
— Thauka. Hyvä hevonen. Nopea. Vie sudet perässään.
— Ah! Thalcave! Glenarvan huudahti.
— Pian, pian! intiaani vastasi, samalla kun Glenarvan sanoi Robertille liikutuksesta murtuneella äänellä:
— Robert, lapseni, kuuletko! Hän aikoo uhrautua meidän puolestamme! Hän tahtoo syöksyä pampalle ja vetää vimmastuneet sudet peräänsä, niin että ne sen sijaan kävisivät hänen kimppuunsa!
— Thalcave-ystävä! Robert vastasi heittäytyen intiaanin jalkoihin, —
Thalcave, älä jätä meitä!
— Ei! Glenarvan sanoi, — hän ei jätä meitä!
Ja kääntyen intiaanin puoleen hän lisäsi, viitaten paalujen luona värjöttäviin hevosiin:
— Lähdetään yhdessä!
— Ei! vastasi intiaani, joka oli ymmärtänyt näiden sanojen tarkoituksen. — Huonoja hevosia. Pelästyneitä. Thauka hyvä hevonen.
— Hyvä on! Glenarvan sanoi. — Thalcave ei sinua jätä, Robert. Hän osoittaa minulle, mitä minun on tehtävä! Minä lähden! Hän jää sinun luoksesi!
Sitten hän tarttui Thaukan suitsiin ja sanoi:
— Minä lähden!
— Ette, intiaani vastasi tyynesti.
— Lähdenpä, kuuletko sinä! Glenarvan huusi, tempaisten ohjakset intiaanin kädestä. — Minä lähden! Pelasta sinä poika! Minä uskon hänet sinun haltuusi, Thalcave!
Kiihdyksissään Glenarvan sekoitti englantia espanjan joukkoon. Mutta vähät kielestä! Niin hirvittävissä tilanteissa ilmaisevat eleet kaiken, ja ihmiset ymmärtävät toisiaan nopeasti. Mutta Thalcave vastusti. Keskustelu pitkittyi, ja vaara yltyi joka sekunti. Lahot paalut antoivat jo perään susien hampaille ja kynsille.
Mutta Glenarvan ei näyttänyt mukautuvan toisen tahtoon enempää kuin Thalcavekaan. Intiaani oli vetänyt Glenarvanin aitauksen veräjää kohti ja näytti hänelle susien hylkäämää aukeaa, selittäen vilkkaasti, ettei ollut aikaa hukata sekuntiakaan; että vaara olisi suurempi niille, jotka jäivät tänne ellei yritys onnistuisi; ja että hän yksin tunsi Thaukaa kylliksi käyttääkseen sen erinomaista ketteryyttä ja nopeutta kaikkien yhteiseksi pelastukseksi. Sokeudessaan vaati Glenarvan itsepäisesti saada uhrautua, kun hänet äkkiä voimakkaasti työnnettiin syrjään. Thauka nousi takajaloilleen, riuhtaisi itsensä irti ja loikkasi hiipuvan tulen ja makaavien sudenraatojen yli, samalla kun heleä pojanääni huusi:
— Jumala varjelkoon teitä, mylord!
Ja Glenarvan ja Thalcave ehtivät tuskin nähdä Robertin katoavan Thaukan harjasta kiinni pitäen pimeyteen.
— Robert! Onneton! Glenarvan huusi.
Mutta ei edes Thalcave voinut kuulla näitä sanoja, sillä samassa oli alkanut hirvittävä ulina. Punasudet syöksyivät hevosen perään ja katosivat länteen päin kuin taikatempun pyyhkäiseminä.
Thalcave ja Glenarvan ryntäsivät ramadan ulkopuolelle. Tasangolta ei enää kuulunut mitään; he saattoivat tuskin erottaa kaukana pimeässä häämöttävää aaltoilevaa jonoa.
Glenarvan kaatui maahan masentuneena, toivottomana, käsiään väännellen.
Sitten hän katsahti intiaaniin. Tämä hymyili tapansa mukaan tyynenä.
— Thauka. Hyvä hevonen! Poika rohkea! Pelastuu! Ja hän vahvisti sanansa päännyökkäyksellä.
— Mutta jos hän putoaa? Glenarvan sanoi.
— Ei putoa!
Thalcaven luottavaisuudesta huolimatta oli loppuyö lordi-paralle hirvittävän tuskallinen. Hän ei edes oikein tajunnut, että vaara oli vältetty susilauman lähdettyä tiehensä. Hän tahtoi rientää etsimään Robertia, mutta intiaani esti sen, selittäen hänelle, että poikaa ei voisi saavuttaa näillä hevosilla, että Thauka oli jättänyt viholliset taakseen, ettei ratsastajaa missään tapauksessa löydettäisi pimeässä ja että täytyi odottaa päivännousua, ennen kuin lähdettäisiin Robertin jäljille.
Kello neljä aamulla alkoi päivä sarastaa. Horisontin usva värittyi pian kalpeasta hohteesta. Tasangolle levisi kirkas aamukaste, ja pitkä ruoho huojui aamun ensi tuulenvirin puhaltaessa.
Lähdön hetki oli tullut.
— Matkaan! intiaani sanoi.
Glenarvan ei vastannut, vaan hyppäsi Robertin hevosen selkään. Pian nelistivät molemmat miehet länttä kohti, samaa suoraa linjaa, jota heidän toveriensa piti tarkasti noudattaa.
Tunnin verran he näin ratsastivat kovaa vauhtia etsien Robertia, peläten joka hetki kohtaavansa joitakin verisiä jälkiä hänestä. Glenarvan raateli hevosensa kupeita kannuksillaan. Vihdoin kuului säännöllisten väliaikojen perästä ikään kuin merkiksi ammuttuja laukauksia.
— Tuolla he ovat! Glenarvan huudahti.
Thalcave ja hän kannustivat hevosensa vielä nopeampaan vauhtiin, ja muutaman hetken päästä he kohtasivat Paganelin johtaman matkueen. Glenarvanin rinnasta kohosi riemuhuuto. Robert oli mukana, elävänä, vieläpä kovin pirteänä, ratsastaen uljaalla Thaukalla, joka hirnui ilosta nähdessään jälleen isäntänsä.
— Voi, lapseni, lapseni! Glenarvan huudahti sanomattoman hellyyden valtaamana.
Ja Robert ja hän hyppäsivät molemmat maahan rientäen toinen toisensa syliin. Sitten tuli intiaanin vuoro puristaa povelleen kapteeni Grantin uljas poika.
— Hän elää! Hän elää! Glenarvan huudahti.
— Niin elänkin, kiitos Thaukan! Robert vastasi.
Intiaani ei ollut odottanut tätä tunnustuksen sanaa kiittääkseen hevostaan, vaan puheli jo sille, silitteli, syleili sitä, ikään kuin tämän ylvään eläimen suonissa olisi virrannut ihmisverta.
Kääntyen sitten Paganelin puoleen hän viittasi Robertiin ja sanoi:
— Uljas poika!
Ja käyttäen intiaanien vertauskuvaa rohkeudesta hän lisäsi:
— Hänen kannuksensa eivät tärisseet!
Glenarvan puolestaan syleili Robertia uudelleen ja kysyi:
— Miksi sinä, poikani, et antanut Thalcaven tai minun yrittää tätä viimeistä pelastuksen mahdollisuutta?
— Mylord, poika vastasi, äänessään mitä vilpittömintä kiitollisuutta, — eikö ollut minun vuoroni uhrautua? Thalcave on jo kerran pelastanut henkeni! Ja te, tehän olette matkalla pelastamaan isäni.
ARGENTIINAN TASANGOT.
Kun jälleennäkemisen ensi riemusta oli toinnuttu tajusivat Paganel, Austin, Wilson, Mulrady, kaikki, jotka olivat jääneet jälkijoukkoon, majuri MacNabbsia ehkä lukuunottamatta, että he olivat nääntymäisillään janoon. Onneksi Guamin ei ollut kaukana. Niinpä lähdettiin jatkamaan matkaa, ja kello seitsemän aikaan aamulla saapui retkikunta ramadan lähelle. Nähdessään sen edustalle kertyneet susien raadot heidän oli helppo ymmärtää hyökkäyksen rajuus ja puolustuksen uljuus.
Kun matkamiehet olivat kyllikseen virkistäytyneet, he ryhtyivät ramadan aitauksessa syömään suurenmoista aamiaista. Nandu-viipaleet myönnettiin mainioiksi ja kuoressaan paistettu vyötiäinen harvinaiseksi herkuksi.
— Olisi kiittämättömyyttä kaitselmusta kohtaan, jos tätä söisi vain sen verran, että nälkä lähtee, Paganel sanoi. — Tätä pitää syödä vatsan täydeltä.
Ja hän söi suorastaan kuin ahmatti eikä voinut siitä pahoin, sillä hän joi runsaasti Guaminin raikasta vettä, jolla hänen mielestään oli erinomaisia ruokaa sulattavia ominaisuuksia.
Kello kymmenen aikaan aamulla Glenarvan, joka ei tahtonut toistaa Hannibalin hairahdusta Capuan luona, antoi lähtömerkin. Nahkaleilit täytettiin vedellä ja lähdettiin matkaan. Virkistyneet hevoset kulkivat halukkaasti, joten melkein koko päivä edettiin lyhyttä neliä. Maa oli kosteampaa ja vehmaampaa, mutta yhä vain autiota. Marraskuun 2. ja S. päivänä ei tapahtunut mitään erikoista, ja illalla majoittuivat pitkästä matkasta väsyneet vaeltajat pampan reunalle, Buenos Airesin maakunnan rajalle. He olivat lähteneet Talkahuanon lahdelta 14. päivänä lokakuuta; niinpä he siis olivat kahdessakymmenessä päivässä kulkeneet yli seitsemänsataa kilometriä eli lähes kaksi kolmannesta koko matkasta.
Seuraavana aamuna ylitettiin se sopimuksenvarainen raja, joka erottaa Argentiinan tasangot pampa-alueista. Siellä Thalcave toivoi tapaavansa ne heimot, joiden käsissä hän uskoi kapteeni Harry Grantin ja hänen molempien vankitoveriensa olevan.
Niistä neljästätoista maakunnasta, jotka kuuluvat Argentiinan tasavaltaan, on Buenos Aires laajin ja väkirikkain. Sen raja ulottuu intiaanien alueille etelässä 64. ja 65. asteen välillä. Maaperä on hämmästyttävän hedelmällistä. Ilmanala on erinomaisen terveellinen tällä tasangolla, joka on ruohojen ja pensasmaisten palkokasvien peitossa ja ulottuu melkein aivan vaakasuorana Tandilin ja Tapalquemin vuoriharjanteiden juurelle saakka.
Lähdettyään Guaminilta matkamiehet totesivat suureksi mielihyväkseen lämpötilan tuntuvasti parantuneen. Se ei noussut keskimäärin yli seitsemäntoista asteen Celsiusta, sillä Patagoniasta päin puhalsi voimakkaita ja kylmiä tuulia, jotka pitävät siellä ilmaa alituisessa liikkeessä. Niinpä eläimillä ja ihmisillä ei ollut mitään valittamista, heidän kärsittyään niin paljon kuivuudesta ja kuumuudesta. Kuljettiin eteenpäin innokkaasti ja toiveikkaina. Mutta Thalcaven sanoista huolimatta näytti maa olevan aivan asumaton tai tarkemmin sanoen asukkaista tyhjentynyt.
Matkamiesten itäänpäin suuntautuva reitti sivuutti tai leikkasi usein pieniä laguuneja, joissa oli milloin suolatonta, milloin suolansekaista vettä. Niiden rannoilla ja pensaiden suojassa hyppeli keveitä hippiäisiä ja iloiset leivot livertelivät yhdessä tangarien kera, jotka kilpailivat väriloistossa välkkyvien kolibrien kanssa. Nämä sirot linnut lepattivat hilpeästi, kiinnittämättä huomiota sotaisiin kottaraisiin, jotka komeilivat rannoilla punaisine olkalappuineen ja rintoineen. Okaisissa pensaissa keinui annubien irrallinen pesä kuin kreolittaren riippumatto, ja järvien rannoilla marssi uhkeita flamingoja säännöllisin välein, levitellen tulenvärisiä siipiään tuuleen. Täällä nähtiin niiden kolmenkymmenen sentin korkuisia, katkaistun kartion muotoisia pesiä tuhansittain ryhmissä, ikään kuin pienenä kaupunkina. Flamingot eivät sanottavasti välittäneet matkamiesten lähestymisestä. Sitä vastoin tiedemies Paganel ei jättänyt niitä rauhaan.
— Jo kauan, hän sanoi majurille, — olen kovasti halunnut nähdä flamingon lentävän.
— Vai niin, majuri sanoi.
— Ja kun nyt sattuu tilaisuus, käytän sitä hyväkseni.
— Tehkää niin, Paganel.
— Tulkaa mukaani, majuri. Tule sinäkin, Robert. Minä tarvitsen todistajia.
Ja Paganel jätti kumppaninsa jatkamaan eteenpäin ja lähti Robert
Grantin ja majurin seuraamana lintujoukkoa kohti.
Tultuaan sopivan matkan päähän hän ampui laukauksen tyhjää ruutia, sillä hän ei olisi tarpeettomasti vuodattanut edes linnun verta, ja kaikki linnut lähtivät kuin yhteisestä sopimuksesta lentoon Paganelin tarkkaillessa niitä tiiviisti silmälasiensa läpi.
— No, hän sanoi majurille lintuparven kadottua, — näittekö niiden lentävän?
— Näin toki, MacNabbs vastasi, — täytyihän se nähdä, ellei ole sokea.
— Muistuttivatko ne teidän mielestänne lentäessään sulitettuja nuolia?
— Ei vähääkään.
— Ei ensinkään, Robert vahvisti.
— Siitä olinkin varma, tiedemies selitti tyytyväisen näköisenä. — Mutta se ei ole estänyt vaatimattomista ihmisistä vaateliainta, kuuluisaa kansalaistani Chateaubriandia tekemästä tätä väärää vertausta flamingoista ja nuolista! Ah, Robert, vertaus, pane se mieleesi, on vaarallisin kielikuva, mitä tunnen. Kavahda sitä koko elämäsi aikana äläkä käytä sitä kuin äärimmäisessä hädässä.
— Te olette siis tyytyväinen kokeeseenne? majuri kysyi.
— Ihastunut.
— Ja minä myös; mutta kannustakaamme hevosiamme, sillä teidän kuuluisa Chateaubriandinne on saanut meidät jäämään pari kilometriä muista jälkeen.
Saavuttaessaan kumppaninsa Paganel tapasi Glenarvanin innokkaassa keskustelussa intiaanin kanssa, jota hän ei näyttänyt ymmärtävän. Thalcave oli usein pysähtynyt tähyämään taivaanrantaa, ja joka kerta hän oli näyttänyt hyvin hämmästyneeltä. Glenarvan, jolla ei ollut apunaan tavallista tulkkiaan, oli turhaan koettanut kysellä asiaa intiaanilta. Niinpä hän heti tiedemiehen huomattuaan huusi tälle jo kaukaa:
— Tulkaa tänne, hyvä Paganel, Thalcave ja minä emme ymmärrä toisiamme!
Paganel keskusteli muutaman minuutin intiaanin kanssa ja kääntyi sitten
Glenarvanin puoleen sanoen:
— Thalcave ihmettelee erästä tosiaankin outoa seikkaa.
— Mitä sitten?
— Sitä, ettei näy intiaaneja tai jälkeäkään heistä näillä tasangoilla, joilla heitä tavallisesti samoilee tuhkatiheään joko ajamassa estancioilta varastamaansa karjaa tai menossa Andeille myymään zorillomattojaan ja punottuja nahkaruoskiaan.
— Ja mitä Thalcave arvelee tämän ilmiön syyksi?
— Hän ei käsitä sitä; hän vain ihmettelee, siinä kaikki.
— Mutta mitä intiaaneja hän odotti kohtaavansa tässä osassa pampaa?
— Juuri niitä, joilla on ollut muukalaisia vankeina, Calfucuran,
Catrielin ja Janchetrutzin heimojen jäseniä.
— Mitä väkeä ne ovat?
— Heimojen päälliköitä, jotka olivat kaikkivaltiaita vielä kolmekymmentä vuotta sitten, ennen kuin heidät työnnettiin vuorten tuolle puolen. Siitä saakka he ovat alistuneet niin paljon kuin intiaani voi alistua ja samoilevat sekä pampan että Buenos Airesin maakunnan lakeuksia. Niinpä minusta samoin kuin Thalcavesta on perin outoa, ettei heistä näy edes jälkiä maassa, jossa he yleisesti harjoittavat salteadorien, rosvojen ammattia.
— Mitä meidän näin ollen on tehtävä? Glenarvan kysyi.
— Minä kysyn, Paganel vastasi.
Ja hetken keskusteltuaan Thalcaven kanssa hän sanoi:
— Hän ehdottaa seuraavaa, mikä tuntuu minusta hyvinkin järkevältä. Meidän on jatkettava matkaamme itään Independancen linnaan saakka — se on matkamme varrella — ja ellemme siellä saa tietoja kapteeni Grantista, saamme ainakin tietää, minne Argentiinan tasangon intiaanit ovat joutuneet.
— Onko tuo Independancen linna kaukanakin? Glenarvan tiedusteli.
— Ei, se on Tandil-vuoristossa, noin sadan kilometrin päässä.
— Ja milloin olemme siellä?
— Ylihuomenna illalla.
Tämä vastoinkäyminen huolestutti Glenarvania suuresti. Että pampalla ei tavattu ainoatakaan intiaania, se oli todella odottamatonta. Tavallisesti niitä on siellä liiaksikin. Jonkin aivan erikoisen seikan oli siis täytynyt karkottaa heidät. Mutta jos Harry Grant oli jonkin heimon vankina, oli ennen kaikkea tärkeätä tietää, oliko hänet kuljetettu pohjoiseen vai etelään. Tämä epätietoisuus ei antanut Glenarvanille rauhaa. Hinnasta mistä hyvänsä piti päästä kapteenin jäljille. Niinpä oli parasta noudattaa Thalcaven neuvoa ja pyrkiä Tandilin kylään. Siellä tavattaisiin ainakin joku, jonka kanssa päästäisiin puheisiin.
Kello neljän aikaan illalla näkyi taivaanrannalla kumpu, joka näin tasaisella maalla kävi vuoresta. Se oli Tapalquemin harjanne, jonka juurella matkamiehet viettivät seuraavan yön. Tämän vuoren ylittäminen seuraavana päivänä oli mitä helpoin asia maailmassa. Seurattiin hiekkakumpareita loivasti kohoavalla maaperällä. Kordillieerien yli kulkeneet eivät voineet katsoa sellaista harjannetta juuri miksikään; tuskinpa hevosetkaan hiljensivät nopeaa vauhtiaan. Puolenpäivän aikaan sivuutettiin autio Tapalquemin linna, ensimmäinen rengas siinä linnoitusketjussa, joka oli rakennettu etelärajalle suojaksi rosvoilevia alkuasukkaita vastaan. Mutta intiaaneista ei nähty varjoakaan Thalcaven yhä suuremmaksi kummaksi. Kerran sentään, juuri keskipäivällä, tähysteli kolme hyvillä hevosilla ja aseilla varustettua ratsumiestä hetkisen tätä pientä joukkoa; mutta he eivät päästäneet sitä lähelleen, vaan katosivat uskomattoman nopeasti. Glenarvan oli raivoissaan.
— Gauchoja, patagonialainen sanoi antaen näille alkuasukkaille saman nimen, joka oli aiheuttanut majurin ja Paganelin riidan.
— Ah, gauchoja, MacNabbs huomautti. — No, Paganel, tänään ei puhalla pohjoistuuli. Mitä te ajattelette niistä?
— Minä ajattelen, että ne näyttävät selviltä rosvoilta, Paganel vastasi.
— Vai ainoastaan näyttävät? Paljonko tarvitaan lisää, jotta ne ovat rosvoja, kunnon tiedemies?
— Ei muuta kuin yksi askel, rakas majuri!
Paganelin tunnustusta seurasi yleinen nauru, joka ei häntä hämmentänyt, vaan hän itse teki näistä intiaaneista hyvin omituisen huomautuksen.
— Minä olen lukenut jostakin, hän sanoi, — että arabialaisten suu on julma kun taas katse on inhimillinen. Amerikkalaisen villin laita on täysin päinvastoin. Heillä on erikoisen ilkeät silmät.
Varsinainen kasvonilmeisiin perehtynyt tiedemies ei olisi voinut sattuvammin kuvata intiaanirotua.
Thalcaven ohjeiden mukaan kuljettiin tästedes yhtenäisenä ryhmänä, sillä niin autiota kuin maa olikin, piti varautua yllätyksiin; mutta tämä varokeino oli tarpeeton, ja illalla majoituttiin suureen, tyhjään tolderiaan, jonne heimopäällikkö Catiel tavallisesti kokosi joukkonsa. Maaperää tutkittuaan patagonialainen päätteli jälkien puutteesta, että tolderia oli kauan aikaa ollut autiona.
Seuraavana päivänä olivat Glenarvan ja hänen kumppaninsa jälleen tasangolla; nyt tavattiin ensimmäiset estanciat, suuret argentiinalaiset karjatilat, Tandil-vuoriston lähistöllä, mutta Thalcave ei halunnut pysähtyä, vaan jatkaa matkaa suoraan Independancen linnaan, jossa hän arveli saavansa tietoja etenkin tästä omituisesta maan autioitumisesta.
Puita, jotka Kordillieereilta saakka olivat olleet kovin harvinaisia, alkoi jälleen näkyä; ne olivat enimmäkseen istutettu vasta eurooppalaisten saavuttua Amerikkaan. Siellä oli azedaracheja, persikkapuita, poppeleita, raitoja, akaasioita, jotka kasvoivat yksinäisinä, nopeasti ja hyvin, tavallisesti ympäröiden corraleita, suuria paalutettuja karja-aitauksia. Laitumella oli itseään lihottamassa tuhansittain härkiä, lampaita, lehmiä ja hevosia, joihin kuumalla raudalla oli poltettu omistajan merkki, ja lähettyvillä oli lukuisasti valppaita, suuria koiria niitä paimentamassa. Hiukan suolapitoinen maaperä ulottuu vuorten juurelle saakka ja sopii erinomaisesti karjalle, tuottaen mainiota rehua. Niinpä juuri sinne etupäässä perustetaankin karjatiloja, joita hoitavat isännöitsijä ja työnjohtaja, apunaan neljä alkuasukasta kutakin tuhatta päätä kohti.
Nämä miehet viettävät raamatun suurten paimenten elämää; heidän karjansa ovat yhtä suuria, ehkäpä suurempia kuin ne, jotka täyttivät Mesopotamian laitumet; mutta täällä puuttuu paimenelta perhe, ja pampan suuret estancerot ovat kaikin puolin raakojen kalakauppiaiden eikä vähääkään raamatullisten patriarkkojen kaltaisia.
Tätä Paganel selitti laveasti kumppaneilleen ja juontui siitä erittäin mielenkiintoisella tavalla vertailemaan eri rotuja. Onnistuipa hänen herättää harrastusta itse majurissakin, joka ei sitä salannutkaan.
Paganel sai myös tilaisuuden huomauttaa omituisesta kangastusilmiöstä, joka näillä tasaisilla seuduilla on hyvin tavallinen. Kaukaa estanciat näyttivät suurilta saarilta; niitä ympäröivät poppelit ja raidat kuvastuivat kirkkaaseen veteen, joka hävisi matkustajien lähestyessä; mutta harhanäky oli niin elävä, että siihen ei voinut tottua.
Tänä päivänä, marraskuun 6:ntena, tavattiin useita estancioita ja myös pari saladeroa. Niihin tuodaan rehevillä laitumilla lihomassa ollut karja, ojentamaan kaulansa teurastajan veitselle. Saladero on, kuten sen nimikin osoittaa, paikka, jossa lihat suolataan. Nämä tympeät toimet alkavat kevään lopulla. Teurastajat lähtevät silloin etsimään eläimiä corraleista, vangitsevat ne suopungeilla, joita he käyttelevät perin taitavasti, ja kuljettavat sitten lauman saladeroon, missä sadoittain härkiä, lehmiä ja lampaita sitten tapetaan, nyljetään ja paloitellaan. Mutta usein härkä ei antaudukaan ilman vastarintaa. Nylkijästä tulee silloin toreadori, härkä taistelija, ja tätä vaarallista ammattia hän harjoittaa harvinaisen taidokkaasti ja, täytyy sanoa, julmasti. Sanalla sanoen, tämä teurastus on inhottava näytelmä. Ei mikään ole tympäisevämpää kuin saladeron ympäristö; karmean aitauksen sisältä kuuluu löyhkäävien laumojen kyllästämässä ilmassa teurastajan raakoja huutoja, koirien hurjaa haukuntaa, kuolevien eläinten jatkuvaa ulinaa, samalla kun urubut ja aurat, Argentiinan tasangon korppikotkat, joita sadan kilometrin alalta on saapunut tuhansittain, koettavat kahmaista teurastajien käsistä uhrien vielä väriseviä sisälmyksiä. Mutta tällä hetkellä olivat saladerot hiljaisia, rauhallisia ja asumattomia. Näiden jättiläisteurastusten aika ei ollut vielä tullut.
Thalcave joudutti kulkua, sillä hän tahtoi vielä samana iltana ehtiä Independancen linnaan, ja ratsastajien kannustamina, Thaukan esimerkkiä seuraten kiitivät hevoset korkean ruohikon halki. Kohdattiin useita taloja, jotka oli varustettu ampuma-aukoilla ja ympäröity syvillä puolustuskaivannoilla; päärakennuksessa oli korkea parveke, jolta talon sotilaallisesti järjestäytyneet asukkaat voivat vaihtaa laukauksia tasangon rosvojen kanssa. Glenarvan olisi kenties täällä saanut haluamiaan tietoja, mutta varminta oli mennä Tandilin kylään. Ei siis pysähdytty. Kahlattiin Los Huesos-joen ja vähän kauempana Chapaleofun yli. Pian tallasivat hevoset Tandil-vuoriston ensimmäisiä ruohoisia rinteitä, ja tuntia myöhemmin näkyi kylä kapean laakson pohjalla, jota hallitsivat Independancen linnan ampuma-aukoilla varustetut muurit.