INDEPENDANCEN LINNA.
Tandil-vuoristo on noin kolmesataa metriä merenpintaa korkeammalla; se on alkuperäinen vuori, toisin sanoen vanhempi kuin mikään elimellinen ja vaihtoperäinen tuote siinä mielessä, että sen rakenne ja kokoomus ovat vähitellen muuttuneet maan sisäisen kuumuuden vaikutuksesta. Se on puoliympyrän muotoinen sarja ruohon peittämiä gneissikukkuloita. Tandilin piiri, joka on siitä saanut nimensä, käsittää Buenos Airesin maakunnan koko eteläosan ja rajoittuu rinteeseen, josta vedet virtaavat pohjoista kohti.
Tässä piirissä on noin neljätuhatta asukasta, ja sen pääpaikkana on Tandilin kylä vuoren pohjoisten huippujen juurella Independancen linnan suojassa; sillä on jokseenkin suotuisa sijaintipaikka Chapaleofun suurehkon joen varrella. Erikoinen ominaisuus, jonka Paganel varmaankin tiesi, oli se, että tässä kylässä asuu pääasiallisesti ranskalaisia baskeja ja italialaisia siirtolaisia. Juuri Ranska perustikin ensimmäiset muukalaissiirtolat tähän osaan La Platan alankoa. Vuonna 1828 rakennettiin ranskalaisen Parchappen toimesta Independancen linna suojelemaan maata intiaanien alituisia hyökkäyksiä vastaan. Häntä avusti tässä yrityksessä ensiluokkainen tiedemies, Alcide d'Orbigny, joka on parhaiten tuntenut, tutkinut ja kuvannut kaikki Etelä-Amerikan eteläiset alueet.
Tandilin kylä on verrattain tärkeä paikka. Galereilla, suurilla, härkien vetämillä ja tasangon teille hyvin soveltuvilla rattailla, sieltä pääsee kahdessatoista päivässä Buenos Airesiin, ja siitä johtuu varsin vilkas kauppa; kylä lähettää kaupunkiin estanciojensa karjaa, saladerojensa suolalihaa ja intiaaniteollisuuden erikoisia tuotteita, kuten pumpulikankaita, villakudoksia, nahanpunojien kysyttyjä teoksia ja muuta sellaista. Paitsi muutamia varsin mukavia taloja on Tandilissa myös kouluja ja kirkkoja tämän ja tulevan elämän opetusta varten.
Kerrottuaan kaiken tämän Paganel lisäsi, että Tandilin kylästä epäilemättä saataisiin kaivatut tiedot; sitä paitsi linnassa on aina osasto kansallista sotaväkeä. Glenarvan vei siis hevoset jokseenkin asialliselta näyttävän fondan talliin; sen jälkeen Paganel, majuri, Robert ja hän lähtivät Thalcaven saattamina Independancen linnaa kohti. Muutamassa minuutissa noustuaan erään vuoren harjalle he saapuivat ulkoportille, jota argentiinalainen vahtisotilas jokseenkin huolimattomasti vartioi. He pääsivät sisään vaivattomasti, mikä osoitti joko suurta huolettomuutta tai varmaa turvallisuutta.
Muutamia sotilaita oli parhaillaan harjoituksissa linnan ulkopihalla; mutta vanhin näistä sotilaista oli kahdenkymmenen, nuorin tuskin seitsenvuotias. Totta puhuen oli siinä tusina lapsia ja nuoria poikia, jotka suorittivat tehtävänsä aika hyvin. Heidän univormunaan oli nahkavyöllä vyötärölle sidottu juovikas paita; housuista, sukista tai skotlantilaisesta housuhameesta ei ollut puhettakaan, varsinkin kun lämmin ilmanala salli näin kevyen asun. Paganel sai heti hyvän käsityksen hallituksesta, joka ei tuhlannut varojaan turhuuteen. Jokaisella näistä nuorista pojista oli nallipyssy ja sapeli, jälkimmäinen liian pitkä ja pyssy liian raskas poikasille. Kaikilla oli päivettyneet kasvot ja sukulaisuudesta kertovat piirteet. Opettava korpraali, joka heitä komensi, oli myös toisten näköinen. Heidän täytyi olla ja he olivatkin kaksitoista veljestä, jotka tekivät temppuja kolmannentoista johdolla.
Se ei kummastuttanut Paganelia; hän tunsi argentiinalaisen tilastonsa ja tiesi, että täällä lasten keskimäärä perhettä kohti on yli yhdeksän; mutta enemmän häntä hämmästytti nähdä näiden pikkusotilaiden harjoittelevan ranskalaiseen malliin ja suorittavan lataustemput täysin täsmällisesti kahdellatoista otteella. Lausuttiinpa korpraalin komentosanatkin usein maantieteilijän äidinkielellä.
— Sepä on omituista, hän sanoi.
Mutta Glenarvan ei ollut tullut Independancen linnaan katsomaan poikasten aseharjoitusta, vielä vähemmän keskustelemaan heidän kansallisuudestaan tai alkuperästään. Niinpä hän ei antanut Paganelille aikaa sen enempää kummastella, vaan pyysi häntä kysymään varusväen päällikköä. Paganel teki niin, ja yksi argentiinalaisista sotilaista lähti pientä, kasarmina käytettyä rakennusta kohti.
Hetken kuluttua saapui komentaja itse, viisikymmenvuotias, voimakas, sotilaallisen ryhdikäs, karkeaviiksinen mies, jolla oli ulkonevat poskipäät, harmahtavat hiukset ja käskevä katse, ainakin mikäli hänen lyhytvartisesta piipustaan tupruavan savun seasta saattoi huomata. Hänellä oli Paganelin mielestä hyvin samanlainen kävelytapa kuin vanhoilla aliupseereilla hänen kotimaassaan.
Thalcave kääntyi komentajan puoleen ja esitteli hänelle lordi Glenarvanin ja hänen seuralaisensa. Puhuessaan komentaja tarkasteli herkeämättä Paganelia kiusallisen itsepintaisesti. Tiedemies ei käsittänyt, mitä tämä sillä tarkoitti, ja aikoi juuri kysyä sitä, kun toinen arastelematta tarttui hänen käteensä ja lausui ilahtuneena maantieteilijän kielellä:
— Ranskalainen?
— Niin, ranskalainen! Paganel vastasi.
— Hauska tavata! Tervetuloa, tervetuloa! Minä olen myös ranskalainen, komentaja lausui pudistaen tiedemiehen kättä todellakin huolestuttavan voimakkaasti.
— Onko hän teidän ystäviänne? majuri kysyi Paganelilta.
— Tietenkin! tämä vastasi ylväästi. — Onhan minulla ystäviä kaikissa viidessä maanosassa.
Ja vapautettuaan vaivoin kätensä sitä puristavista elävistä pihdeistä hän aloitti kaikkien sääntöjen mukaisen keskustelun vahvan komentajan kanssa. Glenarvan olisi mielellään ottanut välillä esiin oman asiansa, mutta sotilas kertoi elämäntarinansa eikä olisi suvainnut keskeytystä. Saatiin tietää, että tämä kunnon mies oli lähtenyt Ranskasta kauan sitten. Äidinkieltään hän ei enää puhunut sujuvasti: tosin hän ei ollut unohtanut sanoja, mutta ei osannut sulavasti yhdistellä niitä. Hän puhui melkein kuin Ranskan siirtomaiden neekeri. Mutta näinkin saivat hänen vieraansa pian tietää, että Independancen linnan komentaja oli ranskalainen kersantti, entinen Parchappen alainen.
Hän ei ollut enää jättänyt linnaa sitten sen rakentamisen vuonna 1828, ja nyt hän oli sen päällikkö Argentiinan hallituksen suostumuksella. Hän oli viisikymmenvuotias ja kansallisuudeltaan baski; hänen nimensä oli Manuel Ipharaguerre. Hän ei siis ollut espanjalainen, vaikka läheltä piti. Vuotta jälkeen maahantulonsa oli kersantti Manuel hankkinut kansalaisoikeudet, astunut Argentiinan armeijan palvelukseen ja nainut kunnon intiaaninaisen, joka nyt imetti kuuden kuukauden vanhoja kaksosia. Poikia tietenkin, sillä kersantin elämänkumppani ei olisi katsonut sopivaksi antaa hänelle tyttöjä. Manuel ei tunnustanut muuta säätyä kuin sotilaan, ja hän toivoi ajan ja Jumalan avulla voivansa tarjota tasavallalle kokonaisen komppanian nuoria sotilaita.
— Tässä! hän sanoi. — Hyvä poika. Hyvä sotamies. José. Juan. Miquele.
Pepe. Pepe seitsemän vuotta. Puree jo itse lovet patruunoihin!
Kuullessaan itseään kiitettävän Pepe löi pienet jalkansa yhteen ja teki kiväärillä kunniaa täysin moitteettomasti.
— Hän pääsee pitkälle, kersantti lisäsi. — Kerran eversti tai kenraali.
Kersantti Manuel oli niin innostunut, että hänen kanssaan ei olisi voinut väitellä sotilasammatin etevämmyydestä tai hänen sotaisten jälkeläistensä tulevaisuudesta. Hän oli onnellinen, ja kuten Goethe sanoo: — Mi huvitusta sulle toi, ei kuvitusta olla voi.
Koko tämä juttu kesti runsaan neljännestunnin Thalcaven suureksi kummastukseksi. Intiaani ei voinut käsittää, että yhdestä kurkusta saattoi lähteä sellaista sanatulvaa. Kukaan ei keskeyttänyt komentajaa. Kun kumminkin jokainen kersantti, ranskalainenkin, kerran vaikenee, niin Manuelkin vaikeni vihdoin, pyydettyään vieraitaan tulemaan asuntoonsa. Nämä alistuivat esittäytymään rouva Ipharaguerrelle, joka heistä tuntui olevan "kunnon ihminen", mikäli tätä vanhan maailman sanaa voi käyttää intiaaninaisesta puhuttaessa.
Kun kersantin mieliksi oli tehty kaikki, mitä hän tahtoi, hän kysyi vierailtaan, mikä hänelle tuotti heidän käyntinsä kunnian. Silloin, jos milloinkaan, se oli aika selittää. Paganel selvitti hänelle ranskaksi koko matkan pampan halki ja lopuksi tiedusteli, minkä vuoksi intiaanit olivat jättäneet maan.
— Ah…! eikö ketään! kersantti vastasi kohauttaen olkapäitään. — Tosiaankin…! Vai ei ketään…! Meikäläisten täytyy istua kädet ristissä … ei ole mitään tekemistä!
— Mutta mikä siihen on syynä?
— Sota.
— Sotako?
— Niin. Sisällissota…
— Sisällissotako? toisti Paganel, joka huomaamattaan hoki kuin neekeri.
— Niin. Sota paraguaylaisten ja buenosairesilaisten välillä, kersantti vastasi.
— Entäs intiaanit?
— No, kaikki intiaanit pohjoisessa, kenraali Floresin selän takana.
Intiaanit rosvoja, ryöstävät.
— Entä heimopäälliköt?
— Päälliköt mukana.
— Mitä! Catrielko?
— Catriel.
— No Calfucura?
— Calfucura.
— Entä Janchetrutz?
— Janchetrutz samoin!
Tämä vastaus tulkittiin Thalcavelle, joka nyökäytti päätään hyväksyvästi. Thalcave joko ei tiennyt tai oli unohtanut, että raivosi sisällissota, joka myöhemmin johti Brasilian väliintuloon ja aiheutti suuret menetykset tasavallan molemmille puolueille. Intiaaneilla oli vain etua näistä keskinäisistä kamppailuista eivätkä he voineet jättää niin mainiota ryöstötilaisuutta käyttämättä. Kersantti ei todella erehtynytkään selittäessään pampan autiuden syyksi Argentiinan pohjoismaakunnissa raivoavan sisällissodan.
Mutta tämä tapaus kumosi Glenarvanin suunnitelmat, jotka näin ollen menivät myttyyn. Jos näet Harry Grant oli heimopäälliköiden vankina, hänet oli viety heidän mukanaan pohjoisrajoille saakka. Mistä ja miten hänet voisi löytää sieltä? Oliko lähdettävä vaaralliselle ja jokseenkin hyödyttömälle etsintäretkelle pampan pohjoisrajalle asti? Se oli kohtalokas päätös, jota oli vakavasti harkittava.
Mutta kersantille voitiin tehdä vielä yksi tärkeä kysymys, ja se juolahti majurin mieleen, kun hänen ystävänsä katselivat toisiaan äänettöminä.
— Onko kersantti kuullut puhuttavan, että pampan heimopäälliköt pitivät joitakin eurooppalaisia vankeinaan?
Manuel mietti hetken kuin tarkistaen muistiansa.
— Kyllä, hän sanoi vihdoin.
— Ah! Glenarvan huudahti uuden toivon herätessä hänen mielessään.
Paganel, MacNabbs, Robert ja hän kokoontuivat kersantin ympärille.
— Puhukaa, puhukaa! he sanoivat katsellen häntä silmät hehkuen.
— Siitä on muutamia vuosia, Manuel vastasi, — niin … niin on … eurooppalaisia vankeja … mutta en ole koskaan nähnyt…
— Muutamia vuosia, Glenarvan huomautti, — te erehdytte… Haaksirikon aikamäärä on tarkka… Britannia hukkui kesäkuussa 1862… Siitä ei siis ole täyttä kahta vuotta.
— Oh, on enemmän, mylord.
— Mahdotonta! Paganel huudahti.
— On varmaan! Se oli Pepen syntymän aikana… Niitä oli kaksi miestä.
— Ei, kolme! Glenarvan sanoi.
— Kaksi, kersantti vastasi välittömästi.
— Kaksi! Glenarvan kummasteli. — Kaksi englantilaistako?
— Ei, kersantti vastasi. — Kuka puhuu englantilaisista? Ei … yksi ranskalainen ja yksi italialainen.
— Yksi italialainenko, jonka pojuchit tappoivat? Paganel huudahti.
— Niin, ja minä kuulin jälkeenpäin … ranskalainen pelastui.
— Pelastui! Robert huudahti henkeään pidättäen.
— Niin, pelastui intiaanien käsistä, Manuel vastasi.
Kaikki katsahtivat tiedemieheen, joka epätoivoisen näköisenä löi otsaansa.
— Ah, nyt ymmärrän! hän sanoi vihdoin. — Kaikki on selvää, kaikki selvenee!
— Mutta mistä on puhe? Glenarvan tiedusteli levottomana ja malttamattomana.
— Ystäväni, Paganel vastasi tarttuen Robertin käteen, - meidän on alistuttava suureen pettymykseen! Me olemme väärillä jäljillä! Asia ei koske lainkaan kapteenia, vaan erästä maanmiestäni, jonka toverin, Marco Vazellon, pojuchit todella tappoivat. Se ranskalainen joutui niiden julmien intiaanien mukana monta kertaa Coloradon rannoille saakka, mutta päästyään onnellisesti karkaamaan heidän käsistään hän palasi Ranskaan. Luullen olevamme Harry Grantin jäljillä olemmekin seuranneet nuoren Guinnardin jälkiä.[18]
Syvä hiljaisuus seurasi tätä selitystä. Erehdys oli ilmeinen. Kersantin antamat tiedot, vangin kansallisuus, hänen kumppaninsa murha, hänen karkaamisensa intiaanien käsistä, kaikki nämä seikat tekivät sen kouraantuntuvaksi.
Glenarvan katsoi Thalcavea hämmentyneenä. Silloin alkoi intiaani puhua:
— Ettekö koskaan ole kuullut puhuttavan kolmesta englantilaisesta vangista?
— En koskaan, Manuel vastasi. — Siitä olisi kyllä kuultu
Tandilissa … minä tietäisin sen… Ei, sellaista ei ole tapahtunut…
Tämän varman vastauksen jälkeen ei Glenarvanilla ollut mitään tekemistä Independancen linnassa. Hänen kumppaninsa ja hän lähtivät siis pois kiitettyään kersanttia ja puristettuaan hänen kättään.
Glenarvan oli masentunut tästä toiveidensa täydellisestä romahduksesta. Robert käveli hänen rinnallaan mitään puhumatta, silmät kosteina kyynelistä. Glenarvan ei löytänyt sanoja lohduttaakseen häntä. Paganel mutisi itsekseen käsillään elehtien. Majuri puristi huuliaan tiukasti yhteen. Mitä Thalcaveen tuli, hänen itserakkautensa intiaanina näytti saaneen kolauksen väärille jäljille eksymisestä. Mutta kukaan ei ajatellutkaan moittia häntä niin ymmärrettävästä erehdyksestä.
Palattiin fondaan.
Illallinen oli murheellinen. Tosin kukaan näistä uljaista ja uhrautuvista miehistä ei pahoitellut niin monia suotta nähtyjä vaivoja, turhaan kestettyjä vaaroja. Mutta kaikki katsoivat menestyksen toivon tällä hetkellä kokonaan hävinneen. Vai voisiko kapteeni Grant löytyä Tandil-vuoriston ja meren väliltä? Ei. Jos joku olisi joutunut intiaanien vangiksi Atlantin rannikolla, kersantti Manuel olisi epäilemättä saanut siitä tiedon. Senlaatuinen tapahtuma ei voi jäädä huomaamatta niiltä alkuasukkailta, jotka alituisesti käyvät kauppaa Tandilin ja Negro-virran suulla olevan Carmenin välillä. Ja Argentiinan tasangolla kulkevat tietävät kaiken, kaikki kerrotaan. Ei voinut tehdä mitään muuta kuin viipymättä lähteä Duncanin kanssa sovitulle kohtaamispaikalle Medanon niemen luo.
Tällä välin oli Paganel pyytänyt Glenarvanilta sitä asiakirjaa, joka oli vienyt heidän etsintänsä näin surkeasti harhaan. Hän luki sen uudelleen, voimatta salata suuttumustaan. Hän koetti keksiä uutta selitystä.
— Tämä asiakirjahan on kuitenkin täysin selvä, Glenarvan lausui. — Siitä selviää mitä ratkaisevimmalla tavalla kapteenin haaksirikko ja paikka, jossa hän joutui vangiksi!
Eipä selviäkään, ei! maantieteilijä väitti lyöden nyrkkinsä pöytään. —
Ei, sata kertaa ei! Kun Harry Grant ei ole pampalla, niin hän ei ole
Amerikassa. Mutta missä hän siis on, se täytyy löytyä tästä paperista,
ja se löytyy siitä, ystäväni, tai minä en enää ole Jacques Paganel!
TULVA.
Independancen linnasta Atlannin valtamerelle on noin kahdensadanviidenkymmenen kilometrin matka. Ellei sattuisi odottamattomia viivytyksiä, mikä ei ollutkaan luultavaa, piti Glenarvanin neljän päivän päästä kohdata Duncan. Mutta hän ei voinut mukautua ajatukseen palata laivalle ilman kapteeni Grantia epäonnistuttuaan täysin surkeasti etsiskelyissään eikä niin ollen seuraavana päivänä tullut ajatelleeksikaan antaa lähtökäskyä. Niinpä jäi majurin asiaksi satuloida hevoset, hankkia muonaa ja määrätä kulkusuunta. Hänen johdollaan lähtikin retkikunta kello kahdeksan seuraavana aamuna laskeutumaan pitkin Tandil-vuoriston ruohoisia rinteitä.
Glenarvan nelisti eteenpäin sanaakaan sanomatta, Robert rinnallaan; hänen uljas ja toimelias luonteensa ei voinut tyynesti alistua tähän vastoinkäymiseen; hänen sydämensä jyskytti aivan haljetakseen ja hänen päätään särki. Vaikeuksien kannustamana käänteli Paganel pullosta löytyneiden paperien sanoja kaikin mahdollisin tavoin löytääkseen niistä jotakin uutta. Thalcave pysyi vaiti ja antoi Thaukan pitää huolta eteenpäin kulkemisesta. Aina luottavainen majuri oli tyyni ja varma kuin konsaan mies, joka ei anna vastoinkäymisten masentaa itseään. Tom Austin ja hänen molemmat matruusinsa olivat isäntänsä tavoin niin alakuloisia, että kun jänis loikkasi heidän eteensä kapealla polulla, katsahtivat taikauskoiset skotlantilaiset toisiaan.
— Huono enne, Wilson sanoi.
— Niin, Ylämailla, Mulrady vastasi.
— Mikä on huonoa siellä, ei ole parempaa täällä, Wilson huomautti miettiväisenä.
Puolenpäivän aikaan matkamiehet olivat jo jättäneet taakseen Tandil-vuoriston ja vaelsivat jälleen niitä kumpuilevia tasankoja, jotka ulottuvat mereen saakka. Joka askelella kostuttivat kirkkaat, korkeaan ruohikkoon katoavat joet tätä vehmasta seutua. Maa alkoi jälleen olla laakean tasaista, kuin valtameri aaltojen tyynnyttyä. Argentiinan pampan viimeiset vuoret oli sivuutettu, ja yksitoikkoinen, pitkä, vihreä matto levisi hevosten jalkojen eteen.
Tähän saakka oli sää ollut kaunis, mutta nyt alkoi taivas näyttää huolestuttavalta. Edellisten päivien helteen kehittämien ja tiheiksi pilviksi keräämien vesihöyryjen paljous uhkasi puhjeta rankkasateiksi. Atlantin läheisyys ja siellä puhaltava länsituuli teki ilmaston tällä seudulla erikoisen kosteaksi, mikä näkyi maaperän hedelmällisyytenä, rehevien laitumien runsaana ruohonkasvuna ja vihannan tummuutena. Mutta laajat pilvet eivät sataneet vielä tänä päivänä, ja kun hevoset olivat vaivattomasti kulkeneet seitsemättäkymmentä kilometriä, ne pysähtyivät illalla syvien canadien, luonnon muovaamien kaivantojen äyräälle, jotka olivat täynnä vettä. Mitään suojaa ei ollut, vaan poncho sai olla sekä telttana että peitteenä, ja kaikki nukkuivat taivaan alla, jonka uhkaukset kuitenkin onneksi jäivät toteuttamatta.
Seuraavana päivänä näkyi maanalaisten virtojen runsaus yhä selvemmin sitä mukaa kuin lakeus muuttui alavammaksi ja kosteus kihosi esiin maan joka huokosesta. Pian tien itäänpäin sulkivat suuret lammikot, joista muutamat jo olivat syviä, toiset taas vasta puhkeamassa esiin. Niin kauan kuin ei ollut puhe muusta kuin "laguuneista", selväreunaisista ja vesikasvittomista vedenkertymistä, hevoset selviytyivät niistä hienosti; mutta hankalampia olivat hetteiköt, pentanot, joita peitti pitkä ruoho ja joiden vaaroja ei voinut ennalta aavistaa.
Nämä rapakot olivat vieneet tuhoon useamman kuin yhden elävän olennon, ja Robert, joka oli ratsastanut jonkin matkaa edelle, palasi nelistäen ja huusi:
— Herra Paganel! Herra Paganel! Sarvimetsä!
— Mitä? tiedemies vastasi. — Oletko löytänyt sarvimetsän?
— Olen, olen, ainakin metsikön.
— Sinä kuvittelet, poika, Paganel vastasi kohauttaen olkapäitään.
— Minä en kuvittele, Robert intti, — ja te saatte nähdä itse. Tämä on merkillinen maa. Täällä kylvetään sarvia, jotka kasvavat kuin ruispelto. Tahtoisinpa nähdä sen viljaa.
— Hän on tosissaan, majuri lausui.
— Niin olenkin, herra majuri, saatte kohta nähdä.
Robert ei ollut erehtynyt, ja pian oltiin suunnattoman lakeuden edessä, johon oli suorastaan istutettu sarvia ja joka ulottui niin kauas kuin silmä kantoi. Se oli todellakin metsä, matala ja tiheä, mutta kummallinen.
— No? Robert kysyi.
— Se on perin merkillistä, Paganel vastasi ja kääntyi kysyvästi intiaanin puoleen.
— Sarvet pistävät ylös maasta, Thalcave sanoi, — mutta härät ovat sen alla.
— Mitä! Paganel huudahti, — onko koko lauma uponnut tuohon mutaan?
— On, patagonialainen sanoi.
Suunnattoman suuri karjalauma oli todellakin kohdannut kuolemansa tämän kamaran alla, joka oli vajonnut sen juostessa yli; satamäärin härkiä oli kuollut vieri viereen, hyllyvän rimmen tukehduttamina. Tällaista sattuu joskus Argentiinan alangoilla eikä ilmiö voinut olla tuntematon intiaanille, joka siitä sopivasti huomauttikin.
Niinpä kierrettiin tämä komea uhrialttari, joka olisi voinut tyydyttää antiikin jumalien ahneimmatkin vaatimukset, ja tunnin kuluttua oli sarvikenttä jäänyt jo yli kolmen kilometrin päähän.
Thalcave pani jonkin verran levottomana merkille nämä oudot ilmiöt, jotka eivät tuntuneet hänestä tavallisilta. Hän pysähtyi usein kohottautuen jalustinten varaan. Kookkaana miehenä hän ylettyi katsomaan kauas; mutta kun hän ei huomannut mitään, mikä olisi selittänyt tätä tilannetta, hän jatkoi taas pian keskeyttämäänsä matkaa. Pari kilometriä kuljettuaan hän pysähtyi jälleen, poikkesi sivuun reitiltä ja teki monen kilometrin kierroksen, milloin pohjoiseen, milloin etelään, eikä palattuaan joukon kärkeen sanonut, mitä hän pelkäsi tai toivoi. Tämä toistui monta kertaa, kiihotti Paganelin uteliaisuutta ja herätti levottomuutta Glenarvanissa, joka pyysi tiedemiestä kysymään intiaanilta syytä siihen, kuten Paganel kohta tekikin.
Thalcave vastasi hänelle ihmettelevänsä, miksi koko tasanko oli niin vetinen. Mikäli hän muisti ja niin kauan kuin hän oli toiminut oppaana, hän ei milloinkaan ollut nähnyt maaperän olevan näin kostea; sadeaikanakin tapasi Argentiinan alangoilla aina kuivia kohtia.
— Mutta mistä tämä lisääntyvä kosteus johtuu? Paganel kysyi.
— En tiedä, intiaani vastasi. — Jospa tietäisinkin…!
— Eivätkö vuorilta tulevat joet koskaan tulvi sateiden jälkeen?
— Kyllä joskus.
— No, ehkä niin on nytkin?
— Ehkä! Thalcave sanoi.
Paganelin täytyi tyytyä tähän puolinaiseen vastaukseen ja ilmoittaa
Glenarvanille keskustelunsa tulos.
— Mitä Thalcave neuvoo tekemään? Glenarvan tiedusti.
— Mitä on tehtävä? Paganel kysyi patagonialaiselta.
— Ratsastettava ripeästi, intiaani vastasi.
Neuvo oli helpompi antaa kuin noudattaa, sillä hevoset väsyivät pian polkiessaan maata, joka vajosi kavioiden alla; maa aleni vähitellen, ja tätä lakeuden osaa saattoi pitää suurena altaana, johon kaikkialta virtaavat vedet pian kokoontuisivat. Oli siis tärkeätä päästä nopeasti tämän alangon poikki, jonka tulva heti muuttaisi järveksi.
Lisättiin vauhtia. Mutta ei siinä kyllin, että vettä jo purskui hevosten kavioiden alla; noin kello kahden aikaan aamulla aukenivat taivaan sulkuportit, ja trooppinen sade syöksyi ryöppynä avaraan rotkoon. Ei liene milloinkaan ollut parempaa tilaisuutta tuoda ilmi filosofista maailmankatsomusta; ei ollut mitään mahdollisuutta väistää tätä vedenpaisumusta, ja niinpä oli parasta ottaa se vastaan tyynesti. Ponchot lirisivät vettä; hatut kastelivat niitä kuin katto, jonka rännit ovat tukkeutuneet; satulojen tupsut näyttivät olevan nestesäikeistä tehtyjä, ja ratsastajat, joiden päälle hevosten kaviot joka askelella pärskyttivät kuraa, kulkivat kahden ryöpyn, taivaasta ja maasta tulevan välissä.
Läpimärkinä, kohmettuneina ja väsymyksen näännyttäminä he vihdoin illansuussa tapasivat kurjan ranchon. Ainoastaan kaikkein vaatimattomin ihminen saattoi katsoa sitä nimelliseksikään suojaksi ja vain lopen väsynyt matkamies siihen turvautua. Mutta Glenarvanilla ja hänen kumppaneillaan ei ollut valinnan varaa. He ryömivät siis tähän hyljättyyn hökkeliin, jota pampan köyhä intiaanikin olisi halveksinut. Vaivoin saatiin sytytetyksi kurja ruohotuli, josta lähti enemmän savua kuin lämpöä. Sade pieksi ankarasti ulkopuolta, ja mätä olkikatto valui vettä. Ettei tuli sammunut kahtakymmentä kertaa, se johtui vain siitä, että Mulrady ja Wilson yhtä usein estivät vettä valumasta sisään.
Niukka ja jokseenkin vaatimaton illallinen oli alakuloinen: ei ollut ruokahalua. Vain majuri söi lionnuttakin ruokaa jättämättä ainoatakaan suupalaa jäljelle; järkähtämätön MacNabbs kesti hyvin nämäkin vastukset. Mitä Paganeliin tuli, hän yritti ranskalaisena laskea leikkiä, mutta ilman menestystä.
— Minun vitsini ovat läpimärkiä, hän sanoi, — ne eivät syty.
Mutta kun näissä oloissa oli parasta panna maata, koetti kukin etsiä unesta hetkellistä unohdusta vaivoihinsa. Yö oli tympeä; ranchon paalut natisivat kuin murtumaisillaan; hökkeli huojui tuulenpuuskissa ja tuntui olevan lentämäisillään seuraavan viiman mukana; hevosparat huokailivat ulkopuolella avuttomina taivaan koko armottomuutta vastaan, vaikkei heidän isäntiensäkään ollut paljon parempi olla kurjassa kojussaan. Vihdoin kuitenkin uni pääsi voitolle. Robert sulki ensimmäisenä silmänsä antaen päänsä vaipua lordi Glenarvanin olkaa vasten, ja pian nukkuivat kaikki ranchossa Herran huomassa.
Ja Herra tuntuikin olevan hyvä suojelija, sillä yö kului enemmittä ikävyyksittä, kunnes yhä valvova Thauka herätti nukkujat hirnumalla ja kaapimalla kavioillaan hökkelin seinää. Ellei Thalcave huomannut antaa lähtömerkkiä, Thauka teki sen, jos tarvittiin; sitä oli ennestään kiittäminen siksi paljosta, että nytkin toteltiin ja lähdettiin.
Sade oli hellittänyt, mutta tiivis maaperä ei ollut niellyt valunutta vettä. Läpäisemättömän saven yllä paisuivat lätäköt, suot ja lammet yli äyräidensä pettävän syvinä lammikkoina. Paganel tutki karttaansa ja päätteli hyvällä syyllä, että Grande- ja Vivarota-joet, joihin näiden lakeuksien vesi tavallisesti laskee, olivat yhtyneet monen kilometrin levyiseksi uomaksi.
Nyt oli pakko edetä niin nopeasti kuin suinkin, sillä kaikkien henki oli vaarassa. Mistä saisi turvapaikan, jos tulva nousisi? Niin pitkälti kuin silmä kantoi, ei näkynyt ainoatakaan kumparetta, ja tällä aavalla alangolla valtaisi vesi pian kaiken.
Hevosia kannustettiin siis nelistämään niin nopeasti kuin ne suinkin jaksoivat. Thauka pysyi edellä ja osoitti ansaitsevansa paremmin tarumaisen hepokalan nimen kuin eräät voimakaseväiset sammakkoeläimet, sillä se hyppi täällä kuin kovalla maaperällä ainakin.
Noin kello kymmenen aikaan aamulla osoitti Thauka merkkejä hurjasta kauhusta. Se kääntyi usein ympäri etelän äärettömiä lakeuksia kohti; hirnunta muuttui valittavaksi, ja sieraimet haistelivat kiihkeästi ilmaa. Se nousi takajaloilleen niin äkkiä, että hevosen hallitsevan Thalcavenkin oli vaikea pysyä satulassa. Suusta pursuava vaahto punertui kuolainten esiin repimästä verestä, eikä eläin kuitenkaan tyyntynyt. Sen isäntä tunsi, että jos se olisi ollut vapaana, se olisi paennut pohjoista kohti, minkä kavioista ikinä olisi päässyt.
— Mikä Thaukan on? Paganel kysyi. — Ovatko Argentiinan vesillä niin ahnaat iilimadot purreet sitä?
— Ei, intiaani vastasi.
— Pelkääkö se sitten jotakin?
— Pelkää, se tuntee vaaran lähestyvän…
— Millaisen?
— En tiedä.
Joskaan silmin ei vielä voinut nähdä Thaukan aavistamaa vaaraa, niin korvin sen kuitenkin saattoi jo kuulla. Kumeaa kohinaa, kuin lähenevän nousuveden pauhua, kuului kaukaisuudesta. Tuuli puhalsi kosteina, vesipärskeistä märkinä puuskina; linnut lensivät ohi nuolennopeasti paeten jotakin outoa ilmiötä; ja hevoset, jotka kahlasivat vedessä melkein polviin saakka, tunsivat jo tulvan vuolteen. Pian kuului kauheaa mölinää, ulinaa, hirnuntaa, määkynää, kaikki etelästä käsin, ja hetken kuluttua nähtiin valtavia laumoja mitä erilaisimpia pelästyneitä eläimiä pakenevan huikeaa vauhtia, sikin sokin, kaatuen nurin ja taas nousten. Niiden nostattamassa vedenpärskeessä oli melkein mahdotonta nähdä, mitä eläimiä ne olivat. Sata suurinta valaskalaa ei olisi voinut pärskyttää meren aaltoja niin rajusti.
— Anda! Anda![19] Thalcave huusi kaikuvalla äänellä.
— Mitä nyt? Paganel kysyi.
— Tulva! Thalcave vastasi kannustaen hevostaan ja kääntäen sen pohjoista kohti.
— Tulva! Paganel huusi, ja kaikki kääntyivät seuraamaan Thaukan jälkiä.
Olikin jo aika, sillä kahdeksan kilometrin päässä etelässä vyöryi tasangon yli korkea ja leveä hyökyaalto muuttaen kaikki mereksi. Korkea ruoho kaatui kuin viikatteen leikkaamana, virran tempaisemat mimoosat kelluivat veden pinnalla ja ajelehtivat sen mukana uivina saarina. Vesimassa purkautui paksuina, leveinä koskina vastustamattomalla voimalla. Ilmeisesti jossakin pampan suurten jokien padot olivat murtuneet ja kenties pohjoisesta Coloradon ja etelästä Negron vedet yhtyivät nyt yhteiseen uomaan.
Thalcaven ilmoittama tulva syöksyi eteenpäin nopeasti kuin kilpahevonen. Matkamiehet pakenivat sen alta kuin myrskytuulen ajama pilvi. Heidän katseensa etsivät turhaan suojapaikkaa. Taivas ja vesi yhtyivät horisontissa. Vaaran kannustamina kiitivät hevoset hurjaa neliä, ja ratsumiehet saattoivat töin tuskin pysyä satulassa. Glenarvan katsoi usein taakseen.
— Tulva saa meidät kiinni, hän ajatteli.
— Anda! Anda! Thalcave huuteli.
Ja hevosparkoja kannustettiin vielä enemmän. Kannusten repimistä kupeista vuoti lämmintä verta, joka jätti pitkiä punaisia viiruja veteen. Ne kompastelivat maaperän kuopissa, sotkeutuivat näkymättömiin ruohoihin ja kaatuilivat. Ne nostettiin pystyyn, kaatuivat taas, mutta nostettiin aina. Vesi kohosi tuntuvasti. Pitkät mainingit kertoivat lähenevästä hyökyaallosta, jonka vaahtoava harja kohisi enää tuskin kolmen kilometrin päässä. Neljännestunnin ajan kesti tätä hurjaa kamppailua ankarimman luonnonvoiman kanssa. Pakenevat eivät tienneet, kuinka kauan olivat kulkeneet, mutta vauhdista päätellen matkan täytyi olla melkoinen. Mutta sitten hevoset, jotka kahlasivat vedessä rinnuksia myöten, pääsivät vain äärimmäisen vaivalloisesti eteenpäin. Glenarvan, Paganel, Austin, kaikki luulivat olevansa hukassa ja tuomitut meren ulapalle jääneiden kauheaan kuolemaan. Hevoset alkoivat jo menettää jalansijan ja reilun metrin syvä vesi riittäisi hukuttamaan ne. On turhaa yrittääkään kuvata näiden tulvan keskelle joutuneen kahdeksan ihmisen ahdistavaa tuskaa. He tunsivat olevansa voimattomia taistelemaan ihmisvoimia väkevämmän luonnon mullistusta vastaan. Heidän pelastumisensa ei enää ollut heidän omassa vallassaan.
Viisi minuuttia myöhemmin olivat hevoset uimassa; tulva kuljetti niitä tavattomalla voimalla ja yhtä nopeasti kuin niiden nopein nelistys, joka vastasi ainakin kolmeakymmentä kilometriä tunnissa.
Pelastus näytti jo aivan mahdottomalta, kun äkkiä kuului majurin ääni.
— Puu, hän sanoi.
— Puuko? Glenarvan huudahti.
— Tuolla, tuolla! Thalcave vahvisti.
Ja hän viittasi sormellaan jättiläismäistä pähkinäpuuta kohti, joka hieman yli kilometrin päässä pohjoiseen kohosi yksinäisenä vedestä.
Hänen tovereitaan ei tarvinnut käskeä. Tuohon odottamatta ilmestyneeseen puuhun oli päästävä hinnalla millä hyvänsä. Hevoset eivät kai pääsisi sinne asti, mutta ihmiset saattaisivat pelastua. Virta vei heitä eteenpäin. Äkkiä Tom Austinin hevonen hirnahti käheästi ja katosi. Sen jalustimista irrottautunut isäntä alkoi uida vimmatusti.
— Tartu minun satulaani! Glenarvan huusi hänelle.
— Kiitos, teidän armonne, Tom Austin vastasi — käsivarret kestävät.
— Entä sinun hevosesi, Robert? Glenarvan kysyi kääntyen nuoren Grantin puoleen.
— Hyvin menee, mylord, se ui kuin kala!
— Huomio! majuri huusi kovalla äänellä.
Tuskin tämä sana oli kuulunut, kun suunnaton hyökyaalto jo saapui. Hirveä, toistakymmentä metriä korkea aalto syöksähti pakenevien päälle kauhistuttavalla kohinalla. Ihmiset ja eläimet peittyivät vaahtoryöppyyn. Monen miljoonan tonnin painoinen vesiryöppy kietoi heidät hurjiin aaltoihinsa. Kun sen harja oli mennyt ohi, nousivat ihmiset vedenpinnalle ja huomasivat yhdellä silmäyksellä vielä olevansa kaikki elävinä; mutta hevoset olivat ainiaaksi kadonneet lukuunottamatta Thaukaa, joka yhä kantoi isäntäänsä.
— Kestäkää! Kestäkää! huuteli Glenarvan, joka kannatti Paganelia toisella kädellään ja ui toisella.
— Kyllä tästä päästään, arvoisa tiedemies vastasi, — enkä ole suinkaan pahoillani…
Mistä hän ei ollut pahoillaan? Sitä ei koskaan saatu tietää, sillä miesparan oli pakko nielaista lauseensa loppu ja samalla aika kulaus mutaista vettä. Majuri ui tyynesti, säännöllisin vedoin, jotka olisivat olleet uimamaisterille kunniaksi. Matruusit molskivat kuin pyöriäiset omassa märässä elementissään. Robert oli tarttunut Thaukan harjaan ja antoi sen viedä itseään. Thauka halkoi vettä uhkean voimakkaasti ja ui vaistomaisesti suoraan puuta kohti, jonne virtakin vei.
Puu ei ollut enää kuin vain kolmenkymmenen metrin päässä. Hetken kuluttua oli koko joukko saavuttanut sen. Onneksi, sillä ellei tätä turvapaikkaa olisi ollut, olisi kaikki toivo pelastumisesta mennyt ja edessä ollut menehtyminen aaltoihin.
Vesi nousi alimmille oksille saakka. Oli siis helppo kiivetä puuhun nostaen sinne Robertin, ja pian hän oli voimakkailla käsillään auttanut väsyneet uijat turvaan. Mutta Thauka etääntyi nopeasti virran viemänä. Se käänsi älykästä päätään isäntäänsä kohti ja pudistaen pitkää harjaansa kutsui häntä hirnumalla.
— Annatko sen mennä? Paganel sanoi Thalcavelle.
— Minäkö! intiaani huudahti.
Ja sukeltaen ryöppyävään veteen hän kohosi jälleen pinnalle viidentoista metrin päässä. Hetken kuluttua oli hänen kätensä Thaukan kaulalla, ja hevonen ja sen isäntä häipyivät yhdessä pohjoisessa kohoavaan usvaan.
ELETÄÄN LINTUJEN LAILLA.
Puu, jossa Glenarvan kumppaneineen sai turvapaikan, muistutti pähkinäpuuta. Sillä oli yhtä kiiltävät lehdet ja pyöreä muoto. Todellisuudessa se oli ombu, jonka joskus yksinäisenä tapaa Argentiinan tasangoilla. Tätä vankkaa ja väärärunkoista puuta eivät pidä maassa kiinni ainoastaan sen paksut juuret, vaan myös voimakkaat vesat, jotka sitovat sen maahan mitä tukevimmin. Niinpä se olikin kestänyt tulvan hyökkäyksen.
Tämä ombu oli noin kolmenkymmenen metrin korkuinen, ja sen lehvistön varjo peitti noin sadan metrin alan. Koko tämä latvus oli kolmen suuren haaran varassa, jotka levisivät kolmelle taholle kahden metrin paksuisen rungon yläpäässä. Kaksi näistä haaroista kohosi melkein pystysuoraan kantaen valtavaa lehvistöä oksilla, jotka kulkivat ristiin rastiin ja ikään kuin korintekijän punomina muodostivat läpäisemättömän katoksen. Kolmas haara sitä vastoin työntyi melkein vaakasuorana ryöppyävän veden ylle; sen alimmat lehvät koskettivat jo vettä; se oli kuin tästä meren ympäröimästä vihreästä saaresta ulkoneva niemeke. Tilaa ei tämän jättiläispuun suojassa puuttunut; lehvistö, joka kasvoi oksien ulkokehässä, jätti väliinsä suuria avopaikkoja, todellisia aukeita, runsaasti ilmaa ja vilpoisuutta kaikkialle. Kun näki tämän rungon haarojen kohottavan lukemattomia oksiaan miltei pilviin saakka, samalla kun loiskasviköynnökset yhdistivät niitä toisiinsa ja auringonsäteen välähtelivät lehtien lomissa, olisi tosiaan voinut sanoa, eitä tämän ombun runko kantoi yksinään kokonaista metsää.
Pakolaisten saapuessa lehahti suuri joukko lintuja ylemmäs oksistoon pannen kirkuvan vastalauseen paikan häikäilemättömästä anastuksesta. Näitä lintuja, jotka nekin olivat etsineet suojaa tässä yksinäisessä ombussa, oli siellä sadoittain, rastaita, kottaraisia, isaca-lintuja, hilgueroja ja varsinkin picafloreja, kiiltävänvärisiä, kärpäsen näköisiä lintuja; ja kun ne lensivät pois, oli kuin tuulenpuuska olisi riipinyt puusta kaikki sen kukat.
Tällainen oli Glenarvanin pienen joukon saama turvapaikka. Melkein heti puuhun päästyään kiiruhtivat nuori Grant ja notkea Wilson kiipeämään ylimmille oksille, kunnes heidän päänsä pistivät esiin vihreästä latvasta. Tältä korkealta paikalta aukeni laaja näköala. Tulvan muodostama valtameri ympäröi heitä joka puolella, eikä silmä, niin kauas kuin kantoikin, voinut nähdä sen reunaa. Ei yhtään puuta kohonnut veden peittämästä tasangosta; ombu seisoi yksinään keskellä tulvaa ja huojui sen kynsissä. Kaukana etelästä pohjoiseen päin ajelehti rajun virran vieminä juurineen irtautuneita runkoja, katkenneita oksia, jostakin luhistuneesta ranchosta temmattuja olkikattoja, veden irrottamia estancioiden kattohirsiä, hukkuneiden eläinten raatoja, verisiä vuotia ja erään huojahtelevan puun varassa kokonainen perhe ulvovia jaguaareja, jotka olivat kynsineen tarrautuneet kiinni heiveröiseen lauttaansa. Vielä kauempana kiinnitti Wilsonin huomiota jo melkein näkymätön musta piste. Se oli Thalcave ja hänen uskollinen Thaukansa, jotka hävisivät näkymättömiin.
— Thalcave! Thalcave-ystävä! Robert huusi ojentaen kättään uljasta patagonialaista kohti.
— Hän pelastautuu kyllä, Robert-herra, Wilson vastasi; — mutta mennään nyt takaisin toisten luo.
Hetkistä myöhemmin olivat Robert Grant ja matruusi laskeutuneet alas oksien kolme kerrosta ja saapuneet rungon päähän. Glenarvan, Paganel, majuri, Austin ja Mulrady istuivat, kuka missäkin asennossa, kukin luontaisen taipumuksensa mukaan. Wilson teki selkoa käynnistä ombun latvassa, ja kaikki olivat Thalcaven kohtalosta samaa mieltä kuin hän. Epätietoisia oltiin vain siitä kysymyksestä, pelastaisiko Thalcave Thaukan vai Thauka Thalcaven. Ombuun kavunneiden asema oli kieltämättä paljon huolestuttavampi. Puu nähtävästi tosin kestäisi tulvan rynnistyksen, mutta vesi saattoi kohota sen ylemmille oksille saakka, sillä maaperän aleneminen muodosti syvän altaan tähän osaan tasankoa. Glenarvanin ensimmäisenä huolena oli veistää merkkejä puun kuoreen voidakseen niiden avulla seurata veden korkeuden muutoksia. Vedenpaisumus, joka nyt oli tasaantunut, näytti saavuttaneen ylärajansa. Jo se oli rauhoittavaa.
— Ja mitä nyt teemme? Glenarvan kysyi.
— Pesämme tietenkin, Paganel vastasi hilpeästi.
— Pesämme! Robert huudahti.
— Tietenkin, poikaseni, ja elämme lintujen lailla, kun emme voi elää kalojen elämää.
— Hyvä, Glenarvan sanoi. — mutta kuka antaa meille jotakin nokkaan?
— Minä, majuri vastasi.
Kaikkien katseet kääntyivät MacNabbsin puoleen; majuri istui mukavasti kahden joustavan oksan muodostamassa luontaisessa nojatuolissa ja ojensi toisella kädellään märkiä, mutta pulleita nassakoitaan.
— Ah, MacNabbs, Glenarvan huudahti, — tuo on niin teidän kaltaistanne! Te ajattelette kaikkea sellaisissakin oloissa, joissa jo on lupa unohtaa kaikki.
— Ei kai sitä koetettu olla hukkumatta vain saadaksemme kuolla nälkään, majuri vastasi.
— Minä olisin sitä kyllä ajatellut, Paganel lausui miettiväisesti, — mutta minä olen kovin hajamielinen.
— Mitäs nuo nassakat sisältävät? Tom Austin kysyi.
— Muonaa seitsemälle hengelle kahdeksi päiväksi,
MacNabbs vastasi.
— Hyvä, Glenarvan lausui, — toivottavasti tulva on laskenut riittävästi kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua.
— Tai me keksimme jonkin keinon päästä kuivalle maalle,
Paganel arveli.
— Niinpä on ensimmäinen velvollisuutemme ruokailla, Glenarvan sanoi.
— Mutta sitä ennen kuivaamme itsemme, majuri huomautti.
— Mutta mistä saamme tulta? Wilson kysyi.
— Sitä täytyy tehdä, Paganel vastasi.
— Mihin?
— Tuohon rungon päähän, esimerkiksi!
— Mistä?
— Kuivista oksista, joita saamme puusta.
— Mutta millä ne sytytetään? Glenarvan kysyi. — Meidän taulamme on kuin märkä sieni.
— Sitä ei tarvita! Paganel vastasi. — Vähän kuivaa sammalta, yksi auringonsäde, kaukoputkeni linssi, ja te saatte nähdä minun lämmittelevän tulella. Kuka menee hakemaan puita metsästä?
— Minä, Robert huusi.
Ja ystävänsä Wilsonin seuraamana hän katosi kuin nuori kissa puun pimentoihin. Heidän poissaollessaan Paganel löysi riittävästi kuivaa sammalta; hän käytti hyväkseen auringonsädettä, mikä olikin helppoa, sillä aurinko paistoi parhaillaan hehkuvan kuumasti; sitten hän helposti sytytti linssinsä avulla sammalet, jotka oli pantu kosteiden lehtien päälle ombun kolmen suuren haaran juurelle. Siinä oli luonnollinen lieden paikka, jossa ei ollut mitään tulipalon vaaraa. Pian Wilson ja Robert palasivat mukanaan kantamus kuivia oksia, jotka pantiin sammalten päälle. Saadakseen aikaan vetoa Paganel istuutui lieden yläpuolelle, pitkät sääret ristissä arabialaiseen tapaan; sitten kumartuen ja suoristuen nopeassa tahdissa hän sai ponchonsa avulla syntymään voimakkaan vedon. Puut syttyivät, ja pian loimusi melko hyvä roihu tästä tilapäisestä nuotiosta. Jokainen kuivasi itseään mielensä mukaan, puuhun ripustettujen ponchojen hulmutessa tuulen kuivattavina; sitten syötiin varovasti annostettu ateria, sillä täytyi ajatella huomistakin päivää; tulva laskisi ehkä hitaammin kuin Glenarvan toivoi, ja muonaa oli vähän. Ombu ei kantanut minkäänlaista hedelmää, mutta onneksi se saattoi tarjota huomattavan määrän tuoreita munia, sen oksilla kun oli lukuisia linnunpesiä, lukuunottamatta satunnaisesti vierailevia lintuja.
Tätä lisäravintoa ei suinkaan saanut halveksia.
Mutta ensi sijassa oli nyt ryhdyttävä järjestämään asuntoa mukavaksi siltä varalta, että olo tulisi pitkäaikaiseksi.
— Kun keittiö ja ruokasali ovat kellarikerroksessa, Paganel sanoi, — niin me nukumme ensimmäisessä kerroksessa; talo on laaja, vuokra ei ole kallis, eikä meidän siis tarvitse nirsoilla. Ylhäällä näen luonnollisia lehtimajoja, joissa hyvin kiinnisidottuina nukumme kuin maailman parhaissa vuoteissa. Meillä ei ole mitään pelättävää, voimmehan muuten pitää vahtia ja meitä on kyllin monta torjuaksemme intiaanien laivastot tai eläinten hyökkäykset.
— Meiltä ei puutu kuin aseita, Tom Austin sanoi.
— Minulla on revolverini, Glenarvan sanoi.
— Ja minulla omani, Robert vastasi.
— Mitä niistä, Tom Austin huomautti, — ellei herra Paganel keksi keinoa ruudin valmistamiseen?
— Se on tarpeetonta, MacNabbs lausui näyttäen moitteettomassa kunnossa olevaa ruutisarvea.
— Mistä te sen olette saanut, majuri? Paganel kysyi.
— Thalcavelta. Hän arveli sen saattavan olla meille hyödyksi ja jätti sen minulle ennen lähtöään Thaukan avuksi.
— Jalomielinen ja uljas intiaani! Glenarvan huudahti.
— Niin on, Tom Austin vastasi. — Jos kaikki patagonialaiset ovat samanlaisia, niin onnittelen Patagoniaa.
— Pyydän, ettei unohdeta hevosta! Paganel sanoi. — Se on osa patagonialaista, ja yhdessä me heidät jälleen tapaamme.
— Kuinka kaukana olemme Atlantin rannikolta? majuri kysyi.
— Noin kuudenkymmenen kilometrin päässä, Paganel vastasi. — Ja nyt, ystäväni, koska meillä kaikilla on toimintavapaus, pyydän saada jättää teidät; minä menen etsimään ylhäältä tähystyspaikkaa ja ottamaan kaukoputkeni avulla selkoa tämän maailman tapahtumista.
Tiedemiehen annettiin tehdä kuten hän halusi, ja hyvin nopeasti hän kapusikin oksalta oksalle ja katosi paksun lehtiverhon suojaan. Hänen kumppaninsa alkoivat katsella makuupaikkoja ja rakennella vuoteitaan. Se ei ollut vaikeaa eikä aikaa vievää. Ei ollut lakanoita levitettävänä eikä huonekaluja siirreltävänä, ja pian palasi kukin paikalleen nuotion ääreen. Puheltiin, mutta ei enää hetken tilanteesta, johon täytyi kärsivällisesti alistua. Palattiin loppumattomaan keskusteluaineeseen kapteeni Grantista. Kun vesi laskisi, olisivat matkamiehet kolmen päivän kuluttua Duncanin kannella. Mutta Harry Grantia ja hänen kahta matruusiaan, onnettomia haaksirikkoisia, ei olisi heidän mukanaan. Tämän epäonnistumisen, tämän hyödyttömän Amerikan halki samoamisen jälkeen näytti että viimeinenkin toivo heidän löytämisestään oli auttamattomasti mennyt. Mistä päin enää etsiä? Kuinka suuri olisikaan lady Helenan ja Mary Grantin suru heidän kuullessaan, että tulevaisuus ei suonut heille enää mitään toiveita.
— Sisko-parka! Robert sanoi. — Meiltä on kaikki lopussa!
Ensimmäistä kertaa Glenarvanin oli mahdotonta keksiä ainoatakaan lohdutuksen sanaa. Mitä toiveita hän saattoi antaa pojalle? Eikö hän ollut tarkoin seurannut asiakirjan vihjeitä?
— Eikä tämä 37. leveysaste kuitenkaan ole vain tyhjä numero. Ei ole olettamus, tulkinta, arvaus, että se koskee Harry Grantin haaksirikkoa tai vankeutta! Me olemme sen omin silmin lukeneet!
— Se on kaikki totta, teidän armonne, Tom Austin vastasi, — mutta etsiskelymme eivät ole onnistuneet.
— Se on sekä kiusallista että masentavaa, Glenarvan huudahti.
— Kiusallista, olkoon, MacNabbs huomautti tyynellä tavallaan, — mutta ei masentavaa. Juuri sen vuoksi, että meille on annettu kiistämätön numero, täytyy meidän suorittaa etsiskelymme loppuun saakka.
— Mitä te tarkoitatte? Glenarvan kysyi. — Mitä teidän mielestänne vielä voisi olla tehtävää?
— Perin yksinkertainen ja looginen asia, rakas Edward. Kääntäkäämme keula itää kohti, kun olemme Duncanin kannella, ja seuratkaamme tätä 37. leveysastetta, jos tarvitaan, vaikka lähtökohtaamme saakka.
— Luuletteko sitten, MacNabbs, etten minä ole sitä ajatellut? Glenarvan vastasi. — Olen kyllä, sata kertaa! Mutta mitä onnistumisen mahdollisuutta meillä on? Eikö Amerikan manterelta poistuminen ole loittonemista siltä paikalta, jonka Harry Grant itse on ilmoittanut, tästä Patagoniasta, joka niin selkeästi on asiakirjassa mainittu?
— Aiotteko siis uudelleen aloittaa etsiskelynne pampalla, majuri kysyi. — vaikka olette saanut varmuuden, että Britannian haaksirikko ei ole tapahtunut täällä, ei Tyynen valtameren eikä Atlantin rannikolla?
Glenarvan ei vastannut.
— Ja niin heikko kuin toivo Harry Grantin löytämisestä seuraamalla hänen ilmoittamaansa leveysastetta onkin, eikö meidän pidä sitä kuitenkin yrittää?
— Minä en kiellä … Glenarvan vastasi.
— Entä te, ystäväni, majuri lisäsi kääntyen merimiesten puoleen, — ettekö ole samaa mieltä kuin minäkin?
— Täydellisesti, vastasi Tom Austin, jota Mulrady ja Wilson säestivät päätä nyökyttäen.
— Kuulkaa minua, ystäväni, Glenarvan lausui hetken harkittuaan, — ja kuule sinäkin, Robert, sillä tämä on tärkeä asia. Minä teen kaiken voitavani kapteeni Grantin löytämiseksi, minä olen siihen ryhtynyt, ja minä uhraan siihen koko elämäni, jos tarvitaan. Koko Skotlanti yhtyisi minuun pelastaakseen tämän uljaan miehen, joka on uhrautunut sen hyväksi. Minäkin ajattelen, että olkoon toive kuinka heikko tahansa, meidän on tehtävä matka maapallon ympäri pitkin tätä 37. leveysastetta, ja minä teen sen. Mutta nyt ratkaistava kysymys ei ole tämä. Se on paljon tärkeämpi ja kuuluu näin: Onko meidän nyt lopullisesti luovuttava etsiskelyistä Amerikan mantereella?
Tämä täsmällisesti esitetty kysymys jäi vastausta vaille. Kukaan ei uskaltanut sanoa siihen mitään.
— No, Glenarvan toisti, kääntyen erikseen majurin puoleen.
— Rakas Edward, MacNabbs vastasi, — siihen on kovin vastuunalaista vastata oikopäätä. Se vaatii harkintaa. Ennen kaikkea haluan tietää, mitä seutuja 37. eteläinen leveysaste koskettaa.
— Senhän tietää Paganel, Glenarvan lausui.
— Kysykäämme siis häneltä, majuri sanoi.
Ombun tiheän lehvistön lomitse ei näkynyt tiedemiestä.
Täytyi siis huutaa häntä.
— Paganel! Paganel! Glenarvan huusi.
— Täällä, vastasi ääni, joka tuntui tulevan taivaasta.
— Missä te olette?
— Tornissani.
— Mitä te siellä teette?
— Tutkin laajaa näköpiiriä.
— Voitteko tulla hetkeksi alas?
— Tarvitaanko minua?
— Tarvitaan.
— Mitä varten?
— Saadaksemme tietää, mitä maita 37. leveysaste koskettaa.
— Mikäs on sen helpompaa! Paganel vastasi. — Sitä varten minun ei tarvitse vaivautua alas.
— Sanokaa siis!
— No. Amerikan jätettyään kulkee eteläinen 37. leveysaste poikki
Atlantin valtameren.
— Hyvä.
— Se koskettaa Tristan da Cunhan saaria.
— Jaha.
— Menee kaksi astetta Hyväntoivonniemen eteläpuolitse.
— Sitten.
— Menee Intian valtameren poikki.
— Sen jälkeen?
— Hipaisee St. Pierre-saarta Amsterdamin saaristossa.
— Entä sitten?
— Leikkaa Australiaa Viktorian maakunnan kohdalla.
— Jatkakaa!
— Lähtiessään Australiasta…
Tätä lausetta ei jatkunut. Epäröikö maantieteilijä? Eikö tiedemies tiennyt? Kyllä; mutta kauhea kirkaisu, hirveä huudahdus kuului ombun yläkerrasta. Glenarvan ja hänen kumppaninsa katsahtivat kalveten toisiinsa. Oliko tapahtunut uusi onnettomuus? Oliko Paganel-parka pudonnut? Wilson ja Mulrady riensivät jo hänen avukseen, kun pitkä hahmo lipui alas. Paganel syöksyi oksalta oksalle. Hänen kätensä eivät ehtineet tarttua mihinkään. Oliko hän hengissä? Oliko hän kuollut? Ei tiedetty, ja hän oli juuri putoamassa kuohuvaan veteen, kun majuri voimakkaalla otteella keskeytti hänen matkansa.
— Paljon kiitoksia, MacNabbs, Paganel huudahti.
— Mitä? Mikä teidän on? majuri kysyi. — Mikä teille tuli? Taasko niitä ikuisia hajamielisyyden puuskia?
— Niin, niin! Paganel vastasi liikutuksesta käheällä äänellä. — Niin, hajamielisyys … ja tavaton tällä kertaa!
— Mikä?
— Me olemme erehtyneet! Me erehdymme vielä! Me erehdymme aina!
— Selittäkää!
— Glenarvan, majuri, Robert, Paganel huudahti, — kuunnelkaa minua kaikki: me etsimme kapteeni Grantia sieltä, missä hän ei ole!
— Mitä te sanotte? Glenarvan huudahti.
— Eikä ainoastaan sieltä, missä hän ei ole, Paganel lisäsi, — mutta missä hän ei ole edes ollutkaan!
JATKETAAN LINTUJEN ELÄMÄÄ.
Nämä odottamattomat sanat otettiin vastaan perin hämmästyneinä. Mitä maantieteilijä tahtoi sanoa? Oliko hän menettänyt järkensä? Hän puhui kuitenkin niin vakuuttavasti, että kaikkein katseet kääntyivät Glenarvaniin. Tämä Paganelin väite oli suoranainen vastaus hänen esittämäänsä kysymykseen. Mutta Glenarvan tyytyi tekemään kieltävän eleen, joka ei puoltanut tiedemiestä.
Mutta Paganel hillitsi mielensä ja alkoi puhua.
— Niin, hän sanoi vakaumuksellisella äänellä, — me olemme erehtyneet etsiskelyssämme ja lukeneet asiakirjasta sellaista, mitä siinä ei ole!
— Selittäkää lähemmin, Paganel, majuri sanoi tyynesti.
— Se on hyvin yksinkertaista, majuri. Samoin kuin te olin minäkin erehtynyt, samoin kuin te olin minä väärän tulkinnan eksyttämä, kunnes hetki sitten, tuolta puun latvasta vastatessani kysymyksiinne ja pysähtyen sanaan Australia, salama välähti pääni läpi ja valaisi sen.
— Mitä? Glenarvan huudahti. — väitättekö te, että Harry Grant…?
— Minä väitän, Paganel vastasi, — että sana austral, joka on asiakirjassa, ei ole täydellinen sana, merkiten eteläistä, kuten me tähän sakka olemme uskoneet, vaan on osa sanasta Australie.
— Sepä olisi omituista, majuri sanoi.
— Omituista! Glenarvan toisti kohauttaen olkapäitään. — Se on yksinkertaisesti mahdotonta!
— Mahdotonta! Paganel sanoi. — Sitä sanaa me emme käytä Ranskassa.
— Kuinka? Glenarvan lisäsi mitä syvintä uskomattomuutta osoittavalla äänellä, — uskallatteko te, asiakirja kädessänne, väittää, että Britannian haaksirikko on tapahtunut Australian rannikolla?
— Minä olen siitä varma! Paganel vastasi.
— Totisesti, Paganel, Glenarvan sanoi, — tuo väite hämmästyttää minua suuresti Maantieteellisen seuran sihteerin suusta kuultuna.
— Mistä syystä? kysyi Paganel, jota oli osunut arkaan kohtaan.
— Siitä, että jos te oletatte sanan Australie, niin oletatte samalla, että Australiassa on intiaaneja, mitä tähän saakka ei ole koskaan kuultu.
Paganel ei laisinkaan hämmentynyt tästä huomautuksesta. Epäilemättä hän sitä odottikin; sillä hän hymyili.
— Rakas Glenarvan, hän sanoi, — älkää riemuitko etukäteen; minä lyön teidät lyttyyn, kuten Ranskassa sanotaan, eikä englantilaista ole vielä milloinkaan voitettu niin perinpohjaisesti. Se on kosto Crecyn ja Azincourtin tappioista!
— Minä en pyydä parempaa. Lyökää, Paganel!
— Kuulkaa siis. Asiakirjan tekstissä ei puhuta enempää intiaaneista kuin Patagoniastakaan! Sanantynkä indi … ei merkitse indiens — intiaaneja — vaan indigenes — alkuasukkaita. No, myönnättekö, että niitä on Australiassa?
Täytyy tunnustaa, että Glenarvan tällä hetkellä katsoi kiinteästi
Paganeliin.
— Hyvä, Paganel! majuri lausui.
— Hyväksyttekö minun tulkintani, rakas lordi?
— Hyväksyn, Glenarvan vastasi, — jos todistatte minulle, että sanantynkä gonie ei tarkoita patagonialaisten maata!
— Ei, varmasti ei! Paganel huudahti. — Siinä ei ole puhetta
Patagoniasta! Lukekaa se miten tahansa, paitsi niin!
— Mutta kuinka?
— Cosmogonie, theogonie, agonie — kosmogonia, teogonia, agonia, siis kuolinkamppailu…
— Kuolinkamppailu! majuri sanoi.
— Se on minusta yhdentekevä, Paganel vastasi, — sana on toisarvoinen. Minä en edes rupea harkitsemaan, mitä se voi merkitä. Pääasia on että austral merkitsee Australiaa, ja täytyi olla sokeasti piintynyt väärään tulkintaan, kun ei heti alussa huomattu näin ilmeistä selitystä. Jos minä olisin löytänyt tämän asiakirjan ja ellei teidän tulkintanne olisi eksyttänyt ajatusjuoksuani, niin en olisi ikinä käsittänyt sitä toisin!
Tällä kertaa Paganelin sanoja tervehdittiin hurraahuudoin, onnitteluin, ylistelyin. Austin, matruusit, majuri ja varsinkin Robert kiittelivät kunnianarvoisaa tiedemiestä onnellisina uudelleen heränneestä toivosta. Glenarvan, joka alkoi vähitellen ymmärtää, oli, kuten hän sanoi, melkein valmis antautumaan.
— Yksi viimeinen huomautus vielä, rakas Paganel, ja minä kumarran teidän nerokkuudellenne.
— Puhukaa, Glenarvan.
— Kuinka te sovitatte keskenään yhteen näin tulkitut sanat, ja kuinka asiakirja kuuluu teidän lukemananne?
— Mikään ei ole helpompaa. Tässä on asiakirja, Paganel sanoi, näyttäen kallisarvoista paperia, jota hän niin tunnollisesti oli jo muutamia päiviä tutkinut.
Tuli syvä hiljaisuus, kun maantieteilijä, ajatuksiaan kooten valmistautui vastaamaan. Hän seurasi sormellaan asiakirjan katkelmallisia rivejä ja luki sitten varmalla äänellä, erinäisiä sanoja korostaen:
— Kesäkuun 7. päivänä 1862 on fregatti Britannia Glasgowista uponnut… Olettakaamme, kuinka vain tahdotte … kahden päivän, kolmen päivän tai pitkällisen kamppailun jälkeen … sillä ei ole väliä, se on ihan toisarvoista … Australian rannikolla. Maihin pyrkien kaksi matruusia ja kapteeni Grant koettavat päästä tai ovat päässeet mantereelle, missä he joutuvat tai ovat joutuneet julmien alkuasukkaiden vangiksi. He ovat heittäneet tämän asiakirjan … ja niin edespäin. Onko se selvää?
— Se on selvää, Glenarvan vastasi, — jos Australiaa sopii nimittää mantereeksi, vaikka se on ainoastaan saari.
— Rauhoittukaa, rakas Glenarvan, parhaat maantieteilijät nimittävät yksimielisesti tätä saarta Australian mantereeksi.
— Silloin on minulla vain yksi asia sanottavana, ystäväni, Glenarvan huudahti. — Australiaan! Ja taivas meitä auttakoon!
— Australiaan, toistivat hänen kumppaninsa yksimielisesti.
— Tiedättekö, Paganel, Glenarvan lisäsi, — että teidän tulonne Duncaniin on kaitselmuksen työtä?
— No niin, Paganel vastasi. — Olettakaamme, että minä olen kaitselmuksen lähettiläs, mutta älkäämme puhuko siitä enempää.
Näin päättyi tämä keskustelu, josta tulevaisuudessa oli niin suuret seuraukset. Se muutti kokonaan matkamiesten mielialan. He löysivät jälleen langan tässä labyrintissa, jossa jo luulivat ainiaaksi eksyneensä. Uusi toivo nousi murskaantuneista raunioista. He saattoivat epäröimättä jättää taakseen Amerikan mantereen, ja kaikki heidän ajatuksensa lensivät jo Australiaa kohti. Noustessaan Duncanin kannelle matkamiehet eivät toisi sen kannelle toivottomuutta, eikä lady Helenan ja Mary Grantin tarvitsisi itkeä kapteeni Grantin toivotonta menettämistä! Niinpä matkalaiset unohtivat vaarallisen asemansa iloitakseen, eikä heillä ollut kuin yksi huoli, se, etteivät voineet lähteä matkaan viipymättä.
Kello oli nyt neljä iltapäivällä. Päätettiin syödä kello kuusi. Paganel halusi pitää tänä onnenpäivänä loistavat juhlat. Mutta kun ruokatavarat olivat niukat, hän ehdotti Robertille, että he lähtisivät metsästämään "läheiseen metsään." Robert taputti käsiään tälle mainiolle ajatukselle. Otettiin Thalcaven ruutisarvi, puhdistettiin revolverit, ladattiin ne pienillä hauleilla ja lähdettiin.
— Älkää menkö kauas, majuri lausui vakavasti molemmille metsästäjille.
Heidän lähdettyään Glenarvan ja MacNabbs menivät tutkimaan puuhun tekemiään merkkejä, kun Wilson ja Mulrady puolestaan sytyttivät jälleen nuotion hiilet.
Laskeuduttuaan rannattoman järven tasalle ei Glenarvan havainnut mitään merkkejä vedenpinnan laskemisesta. Vesi näytti kuitenkin saavuttaneen lakikorkeutensa; mutta etelästä pohjoiseen kulkevan virtauksen vauhti osoitti, että tasapainoa ei ollut vielä palautunut Argentiinan jokien välille. Ennen vedenpinnan laskemista täytyi virran ensin lakata liikkumasta kuten merikin sillä hetkellä, jolloin vuoksi loppuu ja luode alkaa. Ei siis voitu odottaa veden vähenevän niin kauan kuin se virtasi pohjoiseen tätä kohisevaa vauhtia.
Glenarvanin ja majurin tehdessä havaintojaan, kuului puusta paukahduksia ja niiden perään melkein yhtä kaikuvia riemuhuutoja. Robertin sopraano kuului kirkkaana liverryksenä Paganelin basson seassa. Saattoi kysyä, kumpi heistä oli poikamaisempi. Metsästys tuntui onnistuvan hyvin ja toi edeltäkäsin veden kielelle. Majurin ja Glenarvanin oli saapuessaan nuotiolle ensinnäkin onniteltava Wilsonia mainiosta aatteesta. Hän oli oivana merimiehenä neulan ja langanpätkän avulla laatinut itselleen mainion kalanpyydyksen. Tusinoittain pieniä, kuoreiden tapaisia mojarra-nimisiä kaloja sätkytteli hänen ponchonsa poimussa luvaten erinomaista ruokalajia.
Tällä hetkellä metsämiehet palasivat ombun latvasta. Paganel kantoi varovasti mustan pääskysen munia ja rihmassa varpusia, joita hän myöhemmin aikoi tarjoilla syömäkelpoisina. Robert oli taitavasti ampunut useita hilgueroja, pieniä vihreitä ja keltaisia erinomaisen maukkaita ja Montevideon torilla kovin kyseltyjä lintuja. Paganelin, joka tunsi viisikymmentäyksi munanvalmistustapaa, täytyi tällä kertaa tyytyä antamaan niiden kypsyä kuuman tuhkan alla. Siitä huolimatta oli ateria yhtä vaihteleva kuin maukaskin; kuiva liha, kovat munat, käristetyt mojarrat, paistetut varpuset ja hilguerot muodostivat yhden niitä juhla-aterioita, joiden muisto on unohtumaton.
Keskustelu oli hyvin hilpeää. Paganelia kiitettiin paljon sekä metsästäjänä että kokkina. Tiedemies otti nämä ylistelyt vastaan niin vaatimattomasti kuin ne ansaitsevalle on ominaista. Ja hän alkoi esittää merkillisiä mietelmiä tästä suurenmoisesta ombusta, joka suojasi heitä lehvistöllään ja oli hänen sanojensa mukaan äärettömän laaja.
— Robert ja minä, hän lisäsi leikkisästi, — luulimme todella olevamme oikeassa metsässä. Kerran jo luulin, että eksyisimme. En osannut enää tietä takaisin! Aurinko alkoi painua taivaanrannan taakse. Etsin turhaan jälkiäni. Nälkä alkoi tuntua ankarana. Viidakon pimennosta kuului jo petojen karjuntaa … tai oikeastaan ei, sillä täällähän ei ole petoeläimiä, valitettavasti.
— Kuinka! Glenarvan sanoi. — Pahoitteletteko sitä?
— Totta kai!
— Mutta kun täytyy pelätä niiden julmuutta…
— Julmuutta ei ole … tieteellisesti puhuen, tiedemies selitti.
— No no, Paganel, majuri sanoi, — te ette koskaan saa minua myöntämään petoeläinten hyödyllisyyttä! Mitä hyvää niistä on?
— Majuri, Paganel huudahti, — jo se hyvä, että niiden avulla saadaan aikaan luokitteluja, heimoja, sukuja, lajeja, alalajeja, muunnoksia…
— Mokomakin etu! MacNabbs sanoi. — Minä tulisin hyvin toimeen ilman niitä. Jos olisin ollut Nooan mukana vedenpaisumuksen alkaessa, olisin varmaan estänyt sitä ajattelematonta patriarkkaa ottamasta arkkiinsa parittain leijonia, tiikereitä, panttereita, karhuja ja muita yhtä vahingollisia kuin hyödyttömiäkin eläimiä.
— Olisitteko tehnyt niin? Paganel kysyi.
— Olisin.
— Silloin olisitte tehnyt vääryyttä eläintieteelle.
— En ihmisen kannalta, majuri vastasi.
— Tuo on hirveää! Paganel lausui. — Minä puolestani olisin päinvastoin säilyttänyt vielä megatheriumit, pterodactylit ja kaikki esihistorian eläimet, jotka meiltä onnettomuudeksi ovat hävinneet…
— Minä taas sanon teille, että Nooa menetteli moitittavasti, majuri intti, — ja että hän on ansainnut oppineiden kirouksen aikojen loppuun saakka!
Paganelin ja majurin kuulijat eivät voineet olla nauramatta, kun ystävykset kiistelivät ukko Nooan kustannuksella. Majuri, joka ei koko elämässään ollut kiistellyt kenenkään kanssa, oli nyt vastoin periaatteitansa joka päivä kinassa Paganelia vastaan. Arvattavasti tiedemies aivan erikoisesti ärsytti häntä. Tapansa mukaan Glenarvan ryhtyi välittämään ja sanoi:
— Olkoon petoeläinten puute tieteen tai ihmisen kannalta valitettavaa tai ei, nyt ainakin meidän täytyy alistua niiden poissaoloon. Paganel ei voisi odottaa kohtaavansa niitä tässä ilmassa riippuvassa metsässä.
— Miksei? tiedemies uteli.
— Petoeläimiäkö puussa? Tom Austin kysyi.