— Niin, miksei? Amerikkalainen tiikeri, jaguaari, pakenee puihin, kun metsästäjä sitä kovasti ahdistaa! Tulvan yllättämänä olisi joku niistä varsin hyvin voinut etsiä turvapaikan ombun oksilla.
— Mutta arvelen, ettette sentään tavannut niitä? majuri lausui.
— En, Paganel vastasi, — vaikka samoilimme läpi koko metsän. Se oli ikävää, sillä siitä olisi syntynyt suurenmoinen metsästys. Jaguaari on julma raatelija. Yhdellä ainoalla käpälänsä iskulla se katkaisee hevosen kaulan. Kun se on saanut maistaa ihmislihaa, se ei muuta huolikaan. Eniten se pitää intiaanista, sitten neekeristä, sitten mulatista, sitten valkoisesta.
— Mieluisaa olla vasta neljännellä sijalla! MacNabbs huomautti.
— Se todistaa vain, että olette äitelä, Paganel lausui halveksuen.
— Mielelläni olen äitelä jaguaarin ruoaksi! majuri myönsi.
— Mutta se on nöyryyttävää! itsepäinen Paganel selitti. — Valkoinen julistaa olevansa ihmisrodun valtias. Mutta se ei näy olevan herrojen jaguaarien mielipide.
— Olkoon miten tahansa, hyvä Paganel, Glenarvan lausui, — mutta ottaen huomioon, että meidän joukossamme ei ole intiaaneja, neekereitä eikä mulatteja, olen iloinen teidän rakkaiden jaguaarienne poissaolosta. Meidän asemamme ei ole niin miellyttävä…
— Mitä, eikö miellyttävä? Paganel huudahti tarttuen tähän sanaan, joka saattoi antaa uuden suunnan keskustelulle. — Valitatteko te kohtaloanne, Glenarvan?
— Epäilemättä, Glenarvan vastasi. — Onko teistä hauskaa keikkua näillä epämukavilla ja päällystämättömillä oksilla.
— Minulla ei milloinkaan ole ollut mukavampaa, edes kotonani. Me vietämme lintujen elämää, me laulamme, hyppelemme! Minä alan luulla, että ihmiset on luotu elämään puissa.
— Heiltä ei puutu kuin siivet, majuri huomautti.
— He tekevät nekin itselleen kerran.
— Mutta siihen mennessä, Glenarvan vastasi, — sallikaa minun, rakas ystäväni, pitää puiston hiekkakäytäviä, talon lattiaa tai laivan kantta tätä ilma-asumusta parempana.
— Glenarvan, Paganel huomautti, — pitää tyytyä oloihin sellaisina kuin ne ovat. Jos ne ovat hyvät, sen parempi. Jos huonot, niin ei kiinnitetä siihen huomiota. Mutta te ikävöitte Malcolmin linnan mukavuuksia!
— En, mutta…
— Minä olen varma, että Robert on täysin tyytyväinen, Paganel kiiruhti sanomaan saadakseen ainakin yhden kannattajan aatteilleen.
— Niin olenkin, herra Paganel! Robert huudahti iloisella äänellä.
— Se kuuluu hänen ikäänsä, Glenarvan huomautti.
— Ja minun! tiedemies tiukkasi. — Mitä vähemmän mukavuuksia, sitä vähemmän tarpeita. Ja mitä vähemmän ihmisellä on tarpeita, sitä onnellisempi hän on.
— Kas Paganelia, joka halveksii rikkauksia ja kullattuja kattolistoja, majuri lausui.
— Ei, sitä en tee, MacNabbs, tiedemies vastasi, — mutta jos sallitte, kerron teille tätä koskevan pienen arabialaisen tarinan, joka muistuu mieleeni.
— Kertokaa, herra Paganel! Robert pyysi.
— Ja mitä teidän tarinanne todistaa? majuri kysyi.
— Samaa kuin kaikki tarinat, kunnon kumppanini.
— Se ei ole paljon, MacNabbs vastasi. — Mutta kertokaa kuitenkin,
Seherazade! Jokin niitä satuja, joita tarinoitte niin hyvin!
— Suurella Harun-ar-Rasidilla, Paganel alkoi, — oli poika, joka ei ollut onnellinen. Hän meni kysymään neuvoa vanhalta dervissiltä. Viisas vanhus vastasi hänelle, että onnea oli perin vaikea löytää tässä maailmassa. — Minä tunnen kuitenkin, hän lisäsi, — pettämättömän keinon, joka tekee teidät onnelliseksi. — Mikä se on? nuori prinssi kysyi. — Pukekaa päällenne onnellisen miehen paita. Se auttaa varmasti, dervissi sanoi. Silloin prinssi syleili vanhusta ja lähti etsimään tätä taikakalua. Hän kävi kaikkien valtakuntien pääkaupungeissa. Koetti kuninkaiden, keisarien, prinssien, ylimysten paitoja. Turha vaiva. Hän ei tullut siitä onnellisemmaksi. Sitten hän koetti taiteilijoiden, sotilaiden, kauppiaiden paitoja. Sama juttu. Näin hän kulki suunnattomia matkoja löytämättä onnea. Vihdoin, kun hän lukemattomien paitojen turhasta koettelemisesta epätoivoissaan palasi isänsä palatsiin, hän kohtasi eräällä pellolla työmiehen, joka työnsi raskaita rattaita hilpeästi laulellen. — Tuossa on kuitenkin mies, joka on onnellinen, hän ajatteli, — tai sitten ei onnea olekaan maailmassa. Hän meni miehen luo. — Hyvä mies, hän kysyi, — oletko onnellinen? — Olen, vastasi toinen. — Etkö kaipaa mitään? — En. — Etkö vaihtaisi kohtaloasi kuninkaan asemaan? — En ikinä! — No, kuule! Myy minulle paitasi! — Paitaniko? Minulla ei ole paitaa!
TULEN JA VEDEN VÄLISSÄ.
Jacques Paganelin tarinaa kuunneltiin suurella mielihyvällä. Häntä kiiteltiin kovasti, mutta kukin piti oman mielipiteensä, ja tiedemies saavutti kaikesta väittelystä tavallisen tuloksen, sen, ettei kukaan häntä uskonut. Siitä kuitenkin oltiin yhtä mieltä, että "se täytyy kestää, mitä ei voi estää" ja tyytyä puuhun, kun ei ollut palatsia eikä hökkeliä.
Näitä ja muita jutellessa oli tullut ilta. Hyvä uni yksin saattoi arvokkaasti päättää tämän järkyttävän päivän. Ombun asukkaat eivät ainoastaan olleet tulvan vaiheista väsyneitä, vaan varsinkin helteen rasittamia, joka päivällä oli ollut ylenpalttinen. Heidän siivekkäät kumppaninsa näyttivät jo levolle menon esimerkkiä; hilguerot, pampan satakielet, lopettivat sointuisan livertelynsä, ja kaikki puun linnut olivat kadonneet tummenneen lehvistön piiloihin. Parasta oli tehdä niin kuin nekin.
Mutta ennen "pesään asettumista", kuten Paganel sanoi, Glenarvan, Robert ja hän kiipesivät tähystystorniin tarkastamaan vielä kerran veden vallassa olevaa tasankoa. Kello oli noin yhdeksän. Aurinko oli juuri laskenut läntisen taivaan välkkyvään sumuun. Koko sen puolen taivaankansi keskitaivaalle saakka oli lämpimän usvan vallassa. Eteläisen taivaan niin kirkkaat tähtisikermät näyttivät keveän hunnun verhoamilta ja näkyivät vain epäselvästi. Sen verran niitä kuitenkin erotti, että ne saattoi tuntea, ja Paganel näytti ystävälleen Robertille, mutta ystävänsä Glenarvaninkin opiksi, napaseudun piiriä, missä tähdet ovat loistavimmat. Muun muassa hän näytti Etelän Ristiä, neljän ensimmäisen ja toisen luokan tähden vinoneliönmuotoista ryhmää jokseenkin navan kohdalla; Kentauria, jossa maata lähin tähti loistaa vain kolmenkymmenenviiden miljardin kilometrin päässä; Magalhãesin pilviä, kahta laajaa tähtisumua, joista suurempi peittää kaksisataa kertaa niin suuren alan kuin kuun näkyvä pinta; ja vihdoin "mustan aukon", josta tähtiaines näyttää tykkänään puuttuvan.
Hänen suureksi mielipahakseen ei vielä näkynyt Orionia, jota saa katsella molemmilla pallonpuoliskoilla; mutta Paganel kertoi molemmille oppilailleen omituisen seikan patagonialaisten maailmankäsityksestä. Näiden runollisten intiaanien silmissä Orion edustaa suunnatonta suopunkia ja kolmea palloa, jotka taivaan pampaa samoileva metsästäjä on heittänyt. Kaikki nämä tähtisikermät, joiden kuvia vedenkalvo heijasti, olivat ihastuttavat katsoa, ympärillä oli ikään kuin kaksi taivasta.
Oppineen Paganelin selitellessä näitä sai koko itäinen taivaanpuolisko myrskyä ennustavan luonteen. Sinne nousi paksu ja musta, jyrkkäreunainen seinä ja se sammutti vähitellen sen puolen tähdet. Tämä synkkä pilvi valtasi pian toisen puolen taivasta, jonka se näytti peittävän. Sen liikkumisvoiman täytyi olla siinä itsessään, sillä tuulenhenkäystäkään ei tuntunut. Ilmakerrokset olivat täysin tyyniä. Puussa ei ainoakaan lehti liikahtanut, vedenkalvossa ei näkynyt värettäkään. Ilmakin tuntui ohentuneen kuin jonkin suunnattoman imukoneen voimasta. Mutta sen täytti painostava sähköisyys, jonka jokainen elävä olento tunsi kulkevan pitkin hermojaan.
Glenarvan, Paganel ja Robert tunsivat näiden sähköaaltojen voimakkuuden.
— Nousee rajuilma, Paganel sanoi.
— Ethän sinä pelkää ukkosta? Glenarvan kysyi pojalta.
— Mitä vielä, mylord, Robert vastasi.
— Sen parempi, sillä rajuilma ei ole kaukana.
— Ja se tulee olemaan ankara, Paganel selitti, — päätellen taivaanmerkeistä.
— Ukonilma ei minua huolestuta, Glenarvan lausui, — mutta kylläkin ne sadekuurot, jotka tulevat sen mukana. Me kastumme ytimiä myöten. Sanokaa, mitä haluatte, Paganel, mutta linnunpesä ei riitä ihmiselle, sen saatte pian havaita omissa nahoissanne.
— No, hiukan filosofiaa avuksi! tiedemies vastasi.
— Filosofia ei estä kastumasta.
— Ei, mutta se virkistää.
— Kuinka tahansa, Glenarvan sanoi, — menkäämme ystäviemme luo ja neuvokaamme heitä kääriytymään filosofiaansa ja ponchoihinsa niin tiiviisti kuin suinkin ja varsinkin varaamaan itselleen kärsivällisyyttä, sillä sitä tarvitsemme pian.
Glenarvan loi vielä kerran katseen uhkaavalle taivaalle. Pilvet peittivät sen nyt kokonaan. Auringonlaskun suunnalla valaisi vain epämääräinen valojuova yltyvää pimeyttä. Vesi musteni ja näytti suurelta pilveltä, joka alhaalta päin yhtyisi raskaisiin huuruihin. Varjojakaan ei enää näkynyt. Valon ja äänen vaikutelmia ei silmin eikä korvin tavoittanut. Pimeys oli yhtä syvä kuin äänettömyys.
— Laskeutukaamme alas, Glenarvan sanoi. — Pian leimahtaa!
He alkoivat lipua alas sileitä oksia myöten ja hämmästyivät aikalailla joutuessaan omituiseen puolivalaistukseen; se johtui lukemattomista kiiluvista pisteistä, jotka suristen liikkuivat vedenkalvossa.
— Onko tuo vesisäihkyä? Glenarvan kysyi.
— Ei, Paganel vastasi, — vaan fosforihohtoisia hyönteisiä, todellisia kiiltomatoja, eläviä ja halpahintaisia timantteja, joista Buenos Airesin naiset saavat suurenmoisia koruja!
— Mitä! Robert huudahti, — ovatko nuo hyönteisiä, jotka lentävät kuin kipinät?
— Ovat, poikani.
Robert kaappasi yhden näistä kiiluvista hyönteisistä. Paganel ei ollut erehtynyt. Se oli eräänlainen suuri, kahden ja puolen sentin pituinen kovakuoriainen, jolle intiaanit ovat antaneet nimen tuco-tuco. Tämä omituinen kovakuoriainen lähetti kahdesta rintakilvessään olevasta täplästä niin voimakasta valoa, että sen äärellä olisi voinut lukea pimeässä. Kun Paganel pani hyönteisen lähelle kellonsa lasin, hän saattoi nähdä, että kello oli kymmenen illalla.
Kun Glenarvan oli saapunut majurin ja kolmen merimiehen luo, hän neuvoi heitä varustautumaan yön varalle. Ankara rajuilma oli tulossa. Ensimmäisten ukkosenjyrähdysten jälkeen puhkeaisi epäilemättä myrsky, joka ravistaisi ombua tuimasti. Jokaista kehotettiin siis sitomaan itsensä lujasti kiinni oksavuoteeseensa. Ellei voitu välttää taivaan vettä, oli ainakin kartettava maanpäällistä ja katsottava, ettei pudottu alla kiitävään virtaan.
Toivotettiin hyvää yötä, vaikka sellaista ei ollut odotettavissa. Sitten kukin laskeutui ilmassa keinuvalle vuoteelleen, kääriytyi ponchoonsa ja odotti unta.
Mutta suurten luonnonilmiöiden lähestyminen valaa jokaisen elävän olennon sydämeen epämääräistä levottomuutta, jota voimakkaimmatkaan eivät voi välttää. Ombun vieraat eivät ahdistukseltaan voineet ummistaa silmiään, ja he olivat kaikki valveilla ensimmäisen kerran jyrähtäessä. Se tapahtui vähän ennen kello yhtätoista kaukaisena jyrinänä. Glenarvan konttasi vaakasuoran oksan päähän ja pisti päänsä ulos lehvistöstä.
Yön mustaa taustaa silpoivat jo säkenöivät ja leimahtelevat salamat, joita vedenkalvo tarkoin heijasti. Pilvi oli jo monesta kohdin repeytynyt, mutta niin kuin pehmeä villakangas, hiljaa rasahtaen. Tarkasteltuaan taivaankantta ja piiriä, jotka olivat yhtäläisen pimeyden peitossa, Glenarvan palasi rungon päähän.
— Mitä sanotte, Glenarvan? Paganel kysyi.
— Minä sanon, että se alkaa hyvin, ystäväni, ja että jos näin jatkuu, tulee hirveä ukkonen.
— Sen parempi, vastasi innostunut Paganel, — sitä enemmän pidän komeasta näystä, koska en voi sitä paeta.
— Siinä taas teidän merkillisiä ajatuksianne, majuri sanoi.
— Ja yksi parhaita, MacNabbs. Minä olen samaa mieltä kuin Glenarvan, rajuilma tulee olemaan suurenmoinen. Äsken juuri, yrittäessäni nukkua, palasi muistiini monta seikkaa, jotka saavat minut toivomaan sitä, sillä me olemme täällä suurten sähkömyrskyjen alueella. Olen jostakin tosiaan lukenut, että vuonna 1793, juuri Buenos Airesin maakunnassa, salama iski maahan kolmekymmentäseitsemän kertaa yhden ainoan ukonilman aikana. Virkatoverini, Martin de Moussy totesi jopa viisikymmentä minuuttia kestäneen yhtämittaisen jyrinän.
— Kello kädessä? majuri kysyi.
— Kello kädessä. Yksi ainoa seikka minua huolestuttaisi, Paganel lisäsi, — jos huolestumisella voisi karkottaa vaaran, nimittäin se, että ainoa vedenpinnan yläpuolella oleva on juuri tämä ombu, jonka oksilla me olemme. Ukkosenjohdatin olisi tässä nyt hyvä olemassa, sillä juuri tämä puu on kaikista pampan puulajeista se, johon salama erikoisesti iskee. Ja tiedättehän toisekseen, ystäväni, että tiedemiehet varoittavat etsimästä suojaa puiden alta ukonilman aikana.
— Kas, se oli paikalle osunut varoitus! majuri sanoi.
— Täytyy myöntää, Paganel, Glenarvan huomautti, — että te valitsette omituisen hetken kertoaksenne meille näitä rauhoittavia asioita.
— Mitä vielä! Paganel vastasi. — Oppia voi aina! Ah, se alkaa!
Ankarat jyrähtelyt keskeyttivät tämän loputtoman keskustelun; niiden ääni kävi rajummaksi, ja räikeämmäksi; se lähestyi ja muuttui bassosta baritoniksi käyttääksemme sopivaa musiikin alaan kuuluvaa vertausta. Pian se kävi kiihkeäksi ja pani ilman harpunkielet värisemään tiuhasti. Avaruus oli tulessa, eikä sen lieskassa voinut erottaa, mihin salamanleimauksiin nuo yhä pitenevät jyrähtelyt kuuluivat, jotka jatkuvana kaikuna kulkivat taivaan kaukaisimpaan soppiin.
Salamat leimahtelivat lakkaamatta ja mitä erilaisimpina. Jotkut iskivät kohtisuoraan maahan, viisi, kuusi kertaa peräkkäin samaan kohtaan. Toiset taas olisivat jännittäneet tiedemiehen mielenkiinnon huippuunsa, sillä kun Argo omituisessa tilastossaan mainitsee vain kaksi hajasalamaa, oli niitä täällä sadoittain. Muutamat hajaantuivat tuhansiin haaroihin, kiertelivät korallimaisena sokkelona ja loivat tummalle taivaalle hämmästyttäviä, puiden muotoisia valoilmiöitä.
Pian oli koko taivas idästä pohjoiseen huikaisevan kirkkaita fosforiviiruja täynnä. Tämä palo levisi vähitellen silmänkantamattomiin sytyttäen pilvet kuin kasan kuivaa puuta, ja muodosti kimaltelevan veden peilissä suunnattoman tulipallon, jossa ombu oli keskipisteenä.
Glenarvan ja hänen kumppaninsa katselivat äänettöminä tätä hirvittävää näytelmää. He eivät olisi voineet kuulla toistensa ääntä. Valkoisia valoläikkiä iski aivan heidän lähelleen, ja näiden äkkileimahduksissa välähtivät ja taas hävisivät milloin majurin tyynet kasvot, milloin Paganelin utelias katse tai Glenarvanin tarmokkaat piirteet, milloin Robertin kauhistunut pää tai matruusien huoleton ilme äkillisen salaman valaisemana.
Vielä ei kuitenkaan satanut, ja ilma oli yhä tyyni. Mutta pian aukenivat taivaan sulut, ja sen mustalle pohjalle ilmestyi kohtisuoria viiruja, kuin kankaan loimia. Kun suuret sadepisarat sattuivat vedenpintaan, ne ponnahtivat siitä tuhansina salamien kirkastamina kipinöinä.
Tiesikö tämä sade ukonilman loppumista? Pääsisivätkö Glenarvan ja hänen kumppaninsa siitä muutamalla rankalla ryöpyllä? Eivät. Ilmojen tulien kamppaillessa ankarimmillaan ilmestyi äkkiä puun vaakasuoran valtahaaran päähän noin nyrkin kokoinen, mustan savun ympäröimä tulipallo. Se kieppui paikallaan muutaman sekunnin, räjähti kuin pommi ja niin kovasti pamahtaen, että se kuului ukkosen yli. Rikkipitoinen höyry täytti ilman. Silmänräpäyksessä tuli hiljaista, ja sitten kuultiin Tom Austinin huutavan:
— Puu on tulessa!
Tom Austin ei erehtynyt. Kuin valtavaan ilotulituslaitteeseen pantuna levisi tuli tuokiossa ombun läntistä reunaa pitkin; kuivuneet oksat, kuivista korsista tehdyt linnunpesät ja yleensä koko puun hohkoinen pinta olivat sille suotuisaa virikettä.
Samassa tuuli nousi ja kiihdytti tulta. Täytyi paeta. Glenarvan miehineen riensi kiireesti ombun idänpuoliseen osaan, johon tuli vielä ei ulottunut, mykkinä, levottomina, pelästyneinä, kiiveten, liukuen ja uskaltaen oksille, jotka taipuilivat heidän painonsa alla. Heidän takanaan käpristyivät, rätisivät ja kiemurtelivat oksat tulessa kuin elävältä palavat käärmeet; niiden palavia rippeitä putoili tulvivaan veteen ja kulki sen mukana levittäen hirveää loimua. Milloin loimotti liekki suunnattoman korkealle yhtyen tulenväriseen ilmaan; milloin painoi tuuli ne alas ja verhosi ombun kuin Nessoksen paitaan. Glenarvan, Robert, majuri, Paganel ja matruusit olivat kauhuissaan; paksu savu tunkeutui keuhkoihin, ja sietämätön kuumuus poltti; tuli tarttui jo heidän puolellaan puun alaosaan; ei mikään voinut hillitä saati sammuttaa sitä, ja he ymmärsivät olevansa auttamatta tuomitut samaan rangaistukseen kuin hindulaisen epäjumalankuvan hehkuviin kylkiin suljetut uhrit. Vihdoin heidän olonsa kävi sietämättömäksi, ja on vain valittava kahdesta kuolemasta vähemmän julma.
— Veteen! Glenarvan huusi.
Wilson, johon liekit jo ulottuivat, oli juuri syöksymässä veteen, kun hänen kuultiin mitä suurimman kauhun vallassa parkaisevan:
— Auttakaa!
Austin riensi hänen luokseen ja auttoi hänet taas rungon päähän.
— Mikä nyt on?
— Kaimaaneja! Kaimaaneja! Wilson vastasi.
Puun tyvi olikin näiden pelottavien krokotiilien ympäröimä. Niiden suomut välkkyivät tulen valaisemassa laajassa piirissä, niiden lattea pyrstö, keihään terää muistuttava pää, ulkonevat silmät, korvien taakse asti aukeavat leuat, kaikki nämä tunnusmerkit olivat niin selvät, ettei Paganel voinut erehtyä. Hän näki, että ne olivat Amerikalle ominaisia julmia alligaattoreita, joita espanjalaisissa maissa sanotaan kaimaaneiksi. Niitä oli siinä kymmenkunta pieksemässä vettä pelottavalla pyrstöllään ja pureksimassa ombua alaleukojensa pitkillä hampailla.
Tämä näky sai kovaonniset tuntemaan olevansa hukassa.
Hirvittävä kuolema oli heidän osanaan, joko heidät kärventäisi tuli tai repisi kaimaanien hammas. Jopa itse majurinkin kuultiin tyynellä äänellä sanovan:
— Nyt taitaa tulla loppujen loppu.
Eräissä oloissa ihminen on kykenemätön taistelemaan, eikä riehuvaa luonnonvoimaa voi torjua kuin toinen luonnonvoima. Glenarvan tuijotti vastaansa liittoutuneita tulta ja vettä ymmärtämättä, mitä apua pyytäisi taivaalta.
Ukkonen oli loppumassa, mutta se oli kehittänyt ilmassa suuren määrän kaasuja, joita sähköilmiöt olivat juuri rajusti purkamaisillaan. Etelässä muodostui vähitellen mahtava pilvenpatsas, nurinpäinen usvakartio, joka ulottui vaahtoavasta vedestä ukkospilviin. Se alkoi pian kulkea eteenpäin huimaavaa vauhtia pyörien kuin hyrrä ja pakotti ylös keskustaansa kohti tulvavedestä kiskomansa patsaan, samalla kun sen kehittämän pyörivän liikkeen väkevä vetovoima syöksi sitä kohti ympäröivän ilman virtaukset.
Tämä huikea vesipatsas iski muutaman sekunnin kuluttua ombun kimppuun ja kietoi sen pyörteeseensä. Puu järkkyi juuriaan myöten. Glenarvan luuli aluksi, että kaimaanit ravistelivat sitä voimakkailla leuoillaan ja tempasivat sen irti maasta. Hänen kumppaninsa ja hän itse pitivät toisistaan kiinni ja tunsivat vahvan puun antavan periksi ja kaatuvan; sen palavat oksat sukelsivat kuohuvaan veteen hurjasti sihisten. Se tapahtui silmänräpäyksessä. Vesipatsas oli jo ohittanut alueen tuhoisana ja siirtyi nyt muualle niellen samalla yhä enemmän vettä pyörteeseensä, niin että koko alue tuntui hetkessä kuivuvan.
Veteen kaatunut ombu ajelehti virran ja tuulen yhteisvoimin viemänä. Kaimaanit olivat paenneet lukuunottamatta yhtä, joka kiipesi pystyssä olevia juuria pitkin leuat levällään; mutta Mulrady tempasi puoliksi palaneen oksan ja antoi sillä pedolle niin voimakkaan iskun, että sen selkäranka murtui. Kaimaani molskahti takaisin veteen, jota sen pelottava pyrstö vielä hurjasti pieksi.
Glenarvan kumppaneineen siirtyi nopeasti tuulen puolisille oksille päästyään eroon alligaattoreista, ja ombu, jonka liekkejä myrsky paisutti kuin tuulessa lepattavia purjeita, kiiti loimuavana kokkona yön pimeydessä.
ATLANTTI.
Kaksi tuntia purjehti ombu valtavalla järvellä kohtaamatta maata. Sitä syöneet liekit olivat vähitellen sammuneet. Suurin vaara tässä hirvittävässä purjehduksessa oli siis ohi. Majuri rajoittui lausumaan, ettei tulisi kummastua vaikka pelastuttaisiin.
Tulvavirta piti alkuperäisen suuntansa, yhä lounaasta koilliseen. Pimeys, jota vain silloin tällöin valaisi joku myöhästynyt salama, oli jälleen käynyt synkäksi, ja Paganel etsi turhaan tuttuja maamerkkejä. Rajuilma oli loppumassa. Suurien pisaroiden asemesta satoi kevyttä tihkua, jonka tuuli hajotti, ja suuret, tyhjentyneet pilvet kerääntyivät ryhmiin korkealle.
Ombun kulku kuohuvassa vedessä oli nopeaa; se kiiti hämmästyttävää vauhtia kuin sen sisälle olisi kätketty jokin voimakas moottori. Ei mikään osoittanut, ettei se tällä tavoin ajelehtisi päiväkausia. Mutta kello kolmen aikaan aamulla huomautti majuri, että sen juuret silloin tällöin raapaisivat maata. Pitkällä, katkaistulla oksalla Tom Austin tunnusteli huolellisesti syvyyttä ja totesi, että maa oli kohoavaa rinnettä. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua tapahtui töytäys, ja ombu pysähtyi.
— Maa! Maa! Paganel huusi kaikuvalla äänellä.
Hiiltyneiden oksien päät olivat törmänneet erääseen kukkulaan. Milloinkaan eivät merenkulkijat ole enemmän iloinneet karille joutumisesta. Sehän oli tässä sama kuin satama. Robert ja Wilson olivat jo hypänneet kovalle maalle ja hurrasivat ilosta, kun kuului tuttu vihellys ja intiaanin kookas vartalo kohosi esiin.
— Thalcave! Robert huusi.
— Thalcave! kaikki toistivat yhdestä suusta.
— Amigos![20] vastasi patagonialainen, joka oli odottanut tulijoita kohdalla, johon virran täytyi heidät tuoda, se kun oli hänen itsensäkin sinne tuonut.
Tällä hetkellä hän otti syliinsä Robert Grantin, välittämättä siitä, että Paganel piti hänestä takaapäin kiinni, ja puristi häntä poveaan vasten. Glenarvan, majuri ja merimiehet puristivat pian sen jälkeen sydämellisesti ja voimakkaasti uskollisen oppaansa kättä iloissaan hänen tapaamisestaan. Sitten patagonialainen saattoi heidät erään aution estancian vajaan. Siellä loimusi hyvä tuli, joka lämmitti heitä, ja siellä paistettiin meheviä lihaviipaleita, joista he eivät jättäneet jäljelle palaakaan. Ja kun he olivat levänneet ja voivat taas ajatella rauhassa, heidän mielestään tuntui uskomattomalta, että he olivat pelastuneet tästä seikkailusta, jossa oli niin monta vaaraa, tulta ja vettä ja Argentiinan virtojen hirveitä kaimaaneja.
Muutamin sanoin Thalcave kertoi oman tarinansa Paganelille ja antoi kaiken kunnian pelastumisestaan uljaalle hevoselleen. Sitten Paganel koetti selittää hänelle asiakirjan uutta tulkintaa, ja mitä toiveita heillä sen johdosta oli. Ymmärsikö intiaani tiedemiehen nerokkaita olettamuksia? Sitä sopii epäillä, mutta hän näki ystävänsä onnellisina ja luottavaisina, ja se riitti hänelle.
On helppo ymmärtää, että nämä väsymättömät vaeltajat ombussa vietetyn lepopäivänsä jälkeen halusivat jatkaa matkaansa. Kello kahdeksan aamulla he olivat valmiit lähtemään. Oltiin liian kaukana etelässä estancioista ja saladeroista, jotta olisi voitu hankkia kulkuneuvoja, ja siksi oli pakko kulkea jalkaisin. Eihän muuten matkaa enää ollutkaan kuin noin kuusikymmentä kilometriä, ja Thauka ottaisi kyllä silloin tällöin kantaakseen jonkun väsyneen jalkamiehen, jopa tarpeen tullen kaksikin. Kolmessakymmenessäkuudessa tunnissa oltaisiin Atlantin rannalla.
Lähtöhetken tultua jätti opas seuralaisineen taakseen laajan alankomaan, joka vielä oli veden vallassa, ja matka suunnattiin ylempiä tasankoja pitkin. Seutu oli jälleen yhtä yksitoikkoista; siellä täällä näkyi joku eurooppalaisten istuttama puurykelmä pistävän esiin laitumilta, muuten yhtä harvinaisena kuin Tandilin ja Tapalquemin vuoriharjanteiden tienoilla; kotimaisia puita kasvaa vain pitkien ruohoaavikkojen laidoilla ja Cap Corrientesin lähistöllä.
Niin kului tämä päivä. Seuraavana päivänä alkoi valtameren läheisyys tuntua parikymmentä kilometriä ennen sen rantaan saapumista. Virazon, omituinen tuuli, joka puhaltaa säännöllisesti päivän ja yön jälkipuoliskolla, taivutti korkeata ruohoa. Laihalla maaperällä kasvoi harvaa metsää, puumaisia mimoosalajeja, akaasioita ja curramabol-pensaita. Muutamia suolapitoisia laguuneja kimmelsi kuin rikkilyödyn lasin kappaleita haitaten matkaa, sillä ne täytyi kiertää. Lisättiin vauhtia, jotta samana päivänä olisi ehditty Salado-järvelle, valtameren rannikolle, ja totta puhuen matkamiehet olivat aika lailla väsyneitä, kun he kello kahdeksan illalla näkivät kolmenkymmenen metrin korkuiset hietatöyräät, jotka rajoittavat sen vaahtoavaa rantaa. Pian heidän korviinsa kuului aaltoilevan meren pitkällinen kohina.
— Valtameri! Paganel huudahti.
— Niin, valtameri! Thalcave vahvisti.
Ja vaeltajat, joiden voimat näyttivät olevan melkein lopussa, kiipesivät pian hiekkatöyrästä ylös huomattavan vikkelästi.
Mutta nyt oli jo hyvin hämärä, ja katse harhaili turhaan pitkin rannatonta pimeyttä etsien Duncania, mutta ei kuitenkaan havainnut sitä.
— Se on kuitenkin täällä, Glenarvan huudahti, — ja risteilee edestakaisin meitä odottaen.
— Saamme nähdä huomenna, MacNabbs lausui.
Tom Austin huuteli umpimähkään näkymätöntä laivaa saamatta mitään vastausta. Tuuli oli sitä paitsi verrattain navakka ja merellä kova aallokko. Pilviä nousi lännestä, ja aaltojen vaahtoavat harjat lensivät hienona vihmana töyrään ylikin. Jos Duncan oli sovitulla määräpaikalla, sen tähystäjä ei kuitenkaan voinut heitä kuulla tai nähdä. Rannalla ei ollut mitään suojaa. Ei lahtea, ei satamaa, ei minkäännäköistä poukamaakaan. Siinä oli vain pitkiä hiekkasärkkiä, jotka ulottuivat mereen ja joita on vaarallisempi lähestyä kuin vedenpäällisiä kareja. Särkät näet nostavat maininkeja; aallokko on niiden kohdalla erikoisen raju, ja ne alukset ovat varmasti tuhon omat, jotka kovassa tuulessa ajavat näihin hiekkakasoihin.
Siksi oli luonnollista, että Duncan, joka tiesi rannikon olevan vaarallinen, pysytteli suojaavan sataman puuttuessa ulompana. John Mangles tietenkin varovana miehenä odotti mahdollisimman kaukana. Se oli Tom Austinin mielipide, ja hän vakuutti, että Duncan ei voinut tulla viittä meripeninkulmaa lähemmäksi rantaa.
Majuri kehotti siis kärsimätöntä ystäväänsä malttamaan mielensä. Ei ollut mitään keinoa hälventää läpitunkematonta pimeyttä. Miksi siis vaivata silmiään tuijottamalla pimeyteen?
Niinpä pystytettiin jonkinlainen leiripaikka särkkien suojaan; viimeiset ruokavarat käytettiin matkan viimeiseen ateriaan; sitten jokainen noudatti majurin esimerkkiä ja kaivoi itselleen kuopan, josta tuli jokseenkin mukava makuusija, ja vajosi sikeään uneen yllään leukaan saakka ulottuva hietapeite. Glenarvan yksin valvoi. Tuuli pysyi navakkana, ja valtameri kuohui vielä äskeisen myrskyn jälkeen. Sen yhä ankarammat aallot murtuivat särkän reunaan pauhaten kuin ukkonen. Glenarvan ei voinut tottua siihen ajatukseen, että Duncan oli niin lähellä. Mitä taas tuli siihen, että se ei olisi saapunut sovitulle kohtaamispaikalle, ei sitä voinut ajatellakaan. Glenarvan oli lähtenyt Talkahuanon lahdesta 14. päivänä lokakuuta ja saapui marraskuun 12:ntena Atlantin rannalle. Näiden kolmenkymmenen päivän kuluessa, jolloin he olivat samonneet halki Chilen, Kordillieerien, pampan ja Argentiinan tasangon poikki, oli Duncanilla ollut aikaa kiertää Cap Horn ja ehtiä vastapäiselle rannalle. Niin hyvä laiva ei voinut myöhästyä; myrsky oli varmaan ollut kova ja ankara Atlantin aavalla ulapalla, mutta Duncan oli tukeva alus ja sen kapteeni hyvä merimies. Niinpä hän oli paikalla, kun kerran oli määrä olla.
Nämä ajatukset eivät sittenkään saaneet Glenarvania rauhoittumaan. Kun sydän ja järki ovat ristiriidassa, ei jälkimmäinen aina voita. Malcolmin linnan lordi kaipasi tässä pimeydessä kaikkia rakkaitaan, rakasta Helenaansa, Mary Grantia ja Duncanin miehistöä. Hän harhaili autiolla rannalla, jota laineet vihmoivat pärskeellään. Katseli, kuunteli. Silloin tällöin hän oli havaitsevinaan epämääräistä valoa mereltä.
— Minä en erehdy, hän ajatteli, — minä näin laivan valoa, Duncanin lyhdyt. Ah, miksi minä en näe pimeyden läpi?
Silloin hänen mieleensä välähti eräs ajatus. Paganelhan sanoi olevansa nyktalooppi, toisin sanoen hän näki pimeässä. Hän meni siis herättämään Paganelin. Tiedemies nukkui kuopassaan kuin myyrä, kun väkevä käsi tempaisi hänet hiekkavuoteeltaan.
— Kuka siinä on? hän huudahti.
— Minä, Paganel.
— Kuka minä?
— Glenarvan. Tulkaa, minä tarvitsen silmiänne.
— Minun silmiäni? Paganel toisti niitä hieroen.
— Niin, teidän silmiänne, erottaaksemme Duncanin tässä pimeydessä.
Tulkaa.
— Hemmettiin koko nyktalopia! Paganel mutisi, mutta oli sentään mielellään valmis auttamaan Glenarvania.
Hän nousi, ravisteli puutuneita jäseniään, muristen kuin ainakin kesken unia heränneet ja seurasi ystäväänsä rannalle.
Glenarvan pyysi häntä tähystämään synkkää maisemaa. Kun Paganel oli muutaman minuutin ajan ponnistellut, Glenarvan kysyi:
— No, ettekö näe mitään?
— En. Ei kissakaan näkisi tässä kahta askelta kauemmaksi.
— Etsikää punaista tai vihreää valoa, jompaakumpaa laivalyhtyä.
— En näe vihreää enkä punaista. Kaikki on mustaa, vastasi Paganel, jonka silmät väkisinkin menivät umpeen.
Puolen tunnin ajan hän seurasi malttamatonta ystäväänsä konemaisesti, pään retkahtaessa rinnalle, mistä sen taas äkkiä nosti pystyyn. Hän ei vastannut, ei puhunut. Hänen hoipertelevat askelensa olivat kuin juopuneen. Glenarvan katsoi Paganelia. Paganel nukkui kävellessään.
Glenarvan tarttui silloin hänen käsipuoleensa, talutti hänet herättämättä jälleen kuoppaansa ja sijoitti siihen mukavasti makaamaan. Päivän koittaessa hypähtivät kaikki ylös huutoon:
— Duncan! Duncan!
— Hurraa, hurraa! vastasivat toverit Glenarvanille rientäen rannalle.
Laiva oli todellakin viiden meripeninkulman päässä, purjeet huolellisesti kokoonkäärittyinä edeten höyryn voimalla. Sen savu hälveni aamun usviin. Merenkäynti oli kova, eikä sen kokoinen alus voinut vaaratta lähestyä särkkiä.
Glenarvan tarkasteli Paganelin kaukoputkella Duncanin liikkeitä. John Mangles ei arvatenkaan huomannut matkamiehiä, sillä hän ei kääntänyt alusta, vaan näytti jatkavan samaan suuntaan.
Mutta Thalcave, joka oli pannut vahvan panoksen pyssyynsä, laukaisi sen tällä hetkellä laivaa kohti.
Kuunneltiin, katsottiin. Kolme kertaa pamahti intiaanin pyssy, hiekkasärkkiä kajahduttaen.
Vihdoin näkyi valkoista savua laivan kyljestä.
— He ovat nähneet meidät! Glenarvan huudahti. — Se on Duncanin kanuuna!
Muutaman sekunnin kuluttua kuului kumea pamaus rannalle, minkä jälkeen Duncan heti kääntyi ja alkoi lähestyä rantaa varovasti niin lähelle kuin mahdollista.
Kaukoputkella nähtiin pian venettä laskettavan vesille.
— Lady Helena ei voi tulla, Tom Austin sanoi. — Meri on liian myrskyisä.
— Eikä John Mangles, MacNabbs lausui, — hän ei voi jättää laivaansa.
— Siskoni! Siskoni! Robert huudahti ojentaen käsiään keinuvaa laivaa kohti.
— Ah, kuinka mieleni tekee päästä laivalle! Glenarvan huokasi.
— Malttia, Edward! Te olette siellä kahden tunnin kuluttua, majuri vastasi.
Kaksi tuntia! Lyhyemmässä ajassa ei kuuden miehen soutama vene tosiaankaan ehtisi tehdä edestakaista matkaa.
Glenarvan meni nyt Thalcaven luo, joka käsivarret ristissä rinnallaan ja Thauka vierellään katseli tyynesti meren aaltoilua.
Glenarvan tarttui hänen käteensä ja näytti laivaa:
— Tule! hän sanoi.
Intiaani pudisti hiljaa päätään.
— Tule, ystävä! Glenarvan toisti.
— En, Thalcave vastasi hiljaa. — Täällä on Thauka ja tuolla pampa, hän lisäsi viitaten laajalla kädenliikkeellä aavaa tasankoa kohti.
Glenarvan ymmärsi hyvin, että intiaani ei halunnut milloinkaan luopua ruohoaavikoista, missä hänen isiensä luut olivat valkenemassa. Hän tunsi näiden aavikonlasten uskonnollisen kiintymyksen synnyinmaahansa. Hän puristi siis Thalcaven kättä eikä ollut itsepäinen. Ei silloinkaan, kun intiaani erikoisella tavallaan hymyillen kieltäytyi ottamasta maksua palveluksistaan, sanoen:
— Ystävyydestä.
Glenarvan ei voinut vastata hänelle. Hän olisi sentään tahtonut jättää kelpo intiaanille edes jonkin muiston eurooppalaisista ystävistä. Mutta mitä hänellä oli? Aseensa, hevosensa, kaikki hän oli menettänyt tulvan tuhoissa. Hänen kumppaninsa eivät olleet sen rikkaampia.
Hän ei siis tiennyt, miten osoittaisi kiitollisuuttaan kunnon oppaalle, mutta silloin hänen mieleensä juolahti muuan ajatus. Hän otti poveltaan kallisarvoisen medaljongin, jonka sisällä oli erittäin kaunis kuva, Lawrencen mestariteos, ja ojensi sen intiaanille.
— Minun vaimoni, hän sanoi.
Thalcave katseli kuvaa hellästi ja lausui vain nämä koruttomat sanat:
— Hyvä ja kaunis.
Sitten Robert, Paganel, majuri, Tom Austin ja matruusit tulivat liikuttuneina hyvästelemään patagonialaista. Heistä oli haikea erota uljaasta ja aina valmiista ystävästä. Thalcave syleili kaikkia. Paganel sai hänet ottamaan Etelä-Amerikan ja molempien valtamerien kartan, jota intiaani oli usein hartaasti katsellut. Se oli tiedemiehen kallein omaisuus. Robertilla ei ollut antaa kuin kättä pelastajalleen, eikä myöskään Thauka jäänyt siitä osattomaksi.
Nyt Duncanin vene lähestyi; se laski pieneen kanavaan kahden särkän väliin ja osui pian rantaan.
— Kuinka vaimoni voi? Glenarvan kysyi.
— Ja sisareni? Robert huusi.
— Lady Helena ja miss Grant odottavat teitä laivalla, veneen perämies vastasi. — Mutta lähdetään matkaan, teidän jalosukuisuutenne, meillä ei ole minuuttiakaan menetettävänä, sillä laskuvesi alkaa jo tuntua.
Viimeiset kädenpuristukset vaihdettiin intiaanin kanssa. Hän saattoi ystävänsä veneelle saakka, joka pian työnnettiin vesille. Kun Robertin piti astua veneeseen, intiaani otti hänet syliinsä ja katseli häntä hetken.
— Mene nyt, hän sanoi. — Sinä olet mies.
— Hyvästi, ystäväni, hyvästi! Glenarvan sanoi vielä kerran.
— Emmekö enää milloinkaan tapaa toisiamme? Paganel huudahti.
— Quien sabe? Kuka tietää? Thalcave vastasi kohottaen kätensä taivasta kohti.
Intiaanin viimeiset sanat häipyivät tuuleen. Vene lähti liikkeelle kulkien luoteen mukana.
Thalcaven liikkumaton vartalo näkyi kauan rannalla kuohujen keskeltä. Sitten se pieneni ja katosi vihdoin kokonaan hänen uusien ystäviensä silmistä.
Tunnin kuluttua nousi Robert ensimmäisenä Duncanin kannelle ja hyppäsi Mary Grantin kaulaan, laivan miehistön huutaessa iloisesti hurraata.
Näin oli tehty matka Etelä-Amerikan poikki aivan suoraa linjaa pitkin. Vuoret tai virrat eivät olleet saaneet vaeltajia väistymään varmalta uraltaan, ja vaikka heidän ei ollut tarvinnut taistella vihamielisiä ihmisiä vastaan, olivat luonnonvoimat usein nousseet heitä ahdistamaan ja panneet heidän miehekkään pelottomuutensa ankaralle koetukselle.
VIITESELITYKSET:
[1] Cliquot on vanha, kautta maailman tunnettu samppanjamerkki. — Suom.
[2] Kristoffer Kolumbuksen neljäs matka tehtiin neljällä laivalla. Suurin, johtava laiva, jossa Kolumbus kulki, oli 70 tonnin kantoinen; pienin ainoastaan 50. Ne olivat tosiaan vain rannikkoaluksia.
[3] Patenttilogi on sellainen laite, joka asteisiin jaetussa ympyrässä kiertävillä neuloilla ilmoittaa laivan nopeuden.
[4] 17 meripeninkulmaa. Kun meripeninkulma eli solmu on 1,852 metriä, tekee 17 solmua lähes 31,5 km tunnissa.
[5] Siis ei: joutuvat vangeiksi, vaan ovat vankeina. — Suom.
[6] Vaeltaa hyvää tehden.
[7] Veden kiehumapisteen aleneminen tekee noin 1 asteen joka 324 metrin nousua kohti.
[8] Melkein samanlainen ilmiö tapahtui Mont Blancin laella vuonna 1820 ja aiheutti sen järkyttävän tapaturman, joka maksoi kolmen chamounixilaisen oppaan hengen.
[9] Te olette kunnon mies.
[10] Epäilemättä patagonialainen?
[11] Vastatkaa!
[12] Ymmärrättekö?
[13] En ymmärrä.
[14] Niin, niin.
[15] Hänen isänsä.
[16] Islannin talvet ovat tästä syystä lauhkeampia kuin Lombardian.
[17] Ranska oli tämän kertomuksen aikana keisarikunta. — Suom.
[18] A. Guinnard oli todella pojuch-intiaanien vankina kolme vuotta, vuodesta 1856 vuoteen 1859. Hän kesti tavattoman uljaasti ne kauheat koettelemukset, joiden alaiseksi hän joutui, ja pääsi vihdoin pakenemaan ylittämällä Andit Upsallata-solan kautta. Hän saapui takaisin Ranskaan 1861 ja on nyt kunnianarvoisan Paganelin virkaveljiä Maantieteellisessä seurassa.
[19] Pian, pian!
[20] Ystävät!