Määrätyt kolme päivää olivat kuluneet Kara-Teten kuolemasta, ja vainajan sielu oli siis iäksi jättänyt ruumiin. Toimitus alkoi.
Ruumis tuotiin pienelle kummulle keskelle linnoitusta puettuna kallisarvoiseen pukuun ja käärittynä komeaan phormium-mattoon; hänen sulilla koristetussa päässään oli vihreistä lehvistä tehty seppele; kasvot, kädet ja rinta oli voideltu öljyllä, eivätkä ne näyttäneet lainkaan muuttuneen.
Sukulaiset ja ystävät lähestyivät kummun juurta, ja yhdellä kertaa, ikään kuin orkesterinjohtajan lyödessä tahtia surukantaattiin, kuului valtava itkun, huokausten ja nyyhkytysten kuoro. Vainajaa itkettiin valittavassa, hyvin hitaassa rytmissä. Hänen lähimpänsä löivät itseään päähän ja sukulaiset raapivat kynsillä kasvojaan, tuhlaten enemmän verta kuin kyyneliä. Onnettomat naiset täyttivät tunnollisesti tämän alkukantaisen velvollisuuden. Mutta nämä surun ilmaisut eivät olleet riittäviä lepyttämään vainajan sielua, jonka suuttumus epäilemättä olisi iskenyt hänen heimonsa eloonjääneisiin, ja hänen soturinsa, jotka eivät voineet saada häntä takaisin henkiin, halusivat ainakin, ettei hän toisessa maailmassa kaipaisi maallisen elämän mukavuuksia. Kara-Teten vaimon ei pitäisi myöskään jättää puolisoaan yksin hautaan, ja muuten hän olisi itsekin kieltäytynyt jäämästä eloon miehensä jälkeen. Se oli velvollisuuden vaatima tapa, eikä Uuden Seelannin historiasta puutu esimerkkejä tällaisista uhrauksista.
Vaimo astui esiin. Hän oli vielä nuori, ja hänen tukkansa hulmusi hajallaan hänen olkapäillään. Hän alkoi nyyhkyttää ja vaikertaa; epäselvät sanat, katkonaiset lauseet, joilla hän ylisti vainajan avuja, keskeyttivät hänen huokauksensa, ja äärimmäisen tuskan puuskassa hän heittäytyi kummun juurelle ja painoi päänsä maahan.
Tällä hetkellä Kai-Kumu astui hänen luokseen. Äkkiä nousi onneton uhri seisomaan; mutta valtavalla "meren", eräänlaisen tavattoman ison nuijan iskulla kaatoi päällikkö hänet jälleen maahan. Hän oli kuollut.
Heti alkoi hirveä kiljunta. Sadat nyrkit heristelivät kohti kauheasta näytelmästä tyrmistyneitä vankeja, mutta kukaan ei liikkunut, sillä menot eivät olleet vielä päättyneet.
Kara-Teten vaimo oli liittynyt mieheensä, ja molemmat ruumiit makasivat rinnakkain. Ikuista elämää varten ei vainajalle riittänyt uskollinen elinkumppaninsa. Kuka olisi palvellut heitä molempia Nui-Atuan luona, elleivät heidän orjansa olisi seuranneet heitä tästä maailmasta toiseen?
Kuusi onnetonta tuotiin isäntäväkensä ruumiiden luo. He olivat palvelijoita, jotka sodan säälimätön laki oli syössyt orjuuteen. Päällikön elinaikana he olivat kestäneet mitä ankarinta kieltäymystä, olleet tuhansin tavoin huonosti kohdeltuja, saaneet niukasti ruokaa, työskennelleet aina kuin kuormajuhdat, ja nyt heidän oli maorien uskonnon mukaan iäisyydessä jatkettava tätä orjuutta.
Nämä raukat näyttivät alistuvan kohtaloonsa eivätkä vastustaneet tätä jo ammoin aavistettua uhria. Heidän kätensä olivat täysin vapaina merkiksi, että he ottivat kuoleman vastaan itseään puolustamatta.
Heidät surmattiin nopeasti, kärsimyksiä aiheuttamatta. Kidutus varattiin murhan tekijöille; nämä seisoivat kahdenkymmenen askelen päässä ja käänsivät pois katseensa tästä hirvittävästä näytelmästä, joka muuttui vielä kauheammaksi.
Kuusi "meren" iskua, kuuden väkevän soturin kädestä, kaatoi uhrit maahan verilätäkköön.
Se oli merkkinä pöyristyttävän ihmissyönnin alkamisesta. Orjien ruumiita ei suojellut tabu kuten isäntäväen, vaan ne kuuluvat heimolle; ne ovat kuin pikkurahaa, jota heitetään hautauksen itkijöille. Kun uhri oli toimitettu, koko lauma, päälliköt, sotilaat, ukot, naiset ja lapset, ikään tai sukupuoleen katsomatta syöksyivät eläimellisen raivon vallassa uhrien elottomien ruumiiden kimppuun. Lyhyemmässä ajassa kuin nopea kynä ehtisi kirjoittaa, olivat vielä höyryävät ruumiit revitty, jaettu, paloiteltu, hajoitettu, ei kappaleiksi vaan pieniksi riekaleiksi. Jokainen niistä kahdestasadasta maorista, jotka olivat läsnä uhritoimituksessa, sai osansa ihmislihasta. Taisteltiin, tapeltiin, riideltiin pienimmästäkin murusta. Lämmin veri tahri inhottavat ruokavieraat, ja koko tämä joukko rämpi punaisessa hurmeessa. Siinä oli saalistaan repivän tiikerin hurjaa raivoa.
Sitä olisi voinut pitää sirkuksena, jossa siat söivät petoja. Sitten sytytettiin kaksikymmentä nuotiota eri puolille pahia; palaneen lihan käry haisi ilmassa, ja ellei tähän juhlaan olisi liittynyt huumaavaa meteliä, ja ellei ihmislihan täyttämistä kurkuista olisi kajahdellut hurjaa ulvontaa, olisivat vangit kuulleet uhrien luiden narskuvan villien hampaissa.
Glenarvan kumppaneineen koetti tuskallisesti salata tämän ellottavan näytelmän molempien naisten katseilta. He ymmärsivät nyt, mikä kohtalo heitä odotti huomisaamuna, mitä hirveitä kärsimyksiä ennen kuolemaa oli lisäksi kestettävä. He olivat kauhusta mykkiä.
Sitten alkoi kuolemantanssi. Väkevä juoma, "piper excelsum"-kasvista valmistettu oikea pippuriviina, sai alkuasukkaat hurjistumaan, eivätkä he enää olleet ihmisten näköisiä. Ehkäpä he unohtaisivat päällikön tabun ja kävisivät käsiksi vankeihin, joita kauhistutti heidän mielipuolisuutensa?
Mutta keskellä yleistä juopumusta oli Kai-Kumu säilyttänyt malttinsa. Hän myönsi tähän veriseen hurjisteluun tunnin, jotta se saavuttaisi huippunsa ja sitten laimenisi, minkä jälkeen hautauksen viimeinen toimitus suoritettiin tavanmukaisten juhlasääntöjen mukaan.
Kara-Teten ja hänen vaimonsa ruumiit nostettiin maasta, jäsenet taivutettiin ja painettiin vatsaa vasten, kuten seelantilaisten tapana on. Heidät oli nyt laskettava hautaan siihen saakka, kunnes maa oli syönyt heidän lihansa. Jäljelle jäivät vain heidän luunsa.
Udupan eli haudan paikka oli valittu vallien ulkopuolelta noin kolmen kilometrin päässä, järven oikealta rannalta, Maunganamu-nimisen pienen vuoren huipulta.
Sinne ruumiit piti siis viedä. Kaksi hyvin alkukantaista kantotuolia tai oikeastaan vain paaria tuotiin kunnaan juurelle, ja ruumiit sijoitettiin niille kokoon taivutettuina, pikemmin istuvassa kuin makaavassa asennossa täysissä pukimissa, liaanisiteillä köytettyinä. Neljä soturia kantoi niitä olkapäillään, ja koko heimo seurasi juhlakulussa hautapaikalle, laulaen jälleen suruhymniään.
Yhä vartioidut vangit näkivät kulkueen poistuvan pahin sisäaitauksesta, minkä jälkeen laulu ja huudot vähitellen vaimenivat.
Noin puolen tuntia oli surukulkue heiltä näkymättömissä laaksossa, mutta sitten he näkivät sen taas kiemurtelevan ylös vuoripolkua, ja etäisyys sai pitkän ja käärmemäisen jonon aaltomaisen liikkeen näyttämään merkilliseltä.
Heimo pysähtyi kaksi ja puoli sataa meuiä korkealle kukkulalle,
Maunganamun huipulle, jonne oli pantu kuntoon Kara-Teten hauta.
Tavallinen maori ei olisi saanut haudakseen muuta kuin kuopan ja kivikasan, mutta mahtavalle ja pelätylle päällikölle, joka epäilemättä oli pian muuttuva jumalaksi, oli heimo tehnyt hänen urotöidensä arvoisen leposijan.
Udupa oli ympäröity paaluaidalla, ja punamullalla maalatuilla kuvioilla koristettuja seipäitä kohosi lähellä hautaa, jossa ruumiit saisivat levätä. Sukulaiset eivät olleet unohtaneet, että vaidua, vainajan henki, ravitsee itseään yhtä aineellisella tavalla kuin ruumis tässä katoavaisessa elämässä.
Ei mitään puuttunut haudan mukavuudesta. Ja uusien itkuvirsien jälkeen laskettiin molemmat puolisot hautaan toinen toisensa viereen ja peitettiin mullalla ja kasveilla.
Sitten kulkue palasi äänettömänä vuorta alas, eikä kukaan tämän jälkeen saanut kuolemanrangaistuksen uhalla mennä Maunganamulle, sillä se oli tabu, samoin kuin Tongariro, jossa lepäävät eräässä maanjäristyksessä vuonna 1846 surmansa saaneen päällikön jäännökset.
VIIMEISET HETKET.
Auringon laskiessa Taupo-järven toiselle puolelle Tuhahuan ja Puketapun kukkuloiden taakse vietiin eurooppalaiset takaisin vankilaansa. Heidät noudettaisiin sieltä, kun päivän ensimmäiset säteet kultaisivat Wahitin selänteiden lakea.
Heillä oli jäljellä yksi yö valmistautua kuolemaan. Masennuksestaan ja kokemastaan kauhusta huolimatta he söivät yhteisen aterian.
— Me tarvitsemme kaikki voimamme, Glenarvan oli sanonut, — katsoaksemme kuolemaa silmiin. Meidän tulee näyttää näille raakalaisille, kuinka eurooppalaiset osaavat kuolla.
Aterian jälkeen lady Helena luki iltarukouksen ääneen. Kaikki hänen kumppaninsa yhtyivät siihen paljain päin.
Onko sellaista ihmistä, joka ei ajattele Jumalaa kuoleman uhatessa?
Tämän velvollisuuden täytettyään vangit syleilivät toisiaan.
Mary Grant ja Helena vetäytyivät majan nurkkaan ja oikaisivat itsensä matolle. Uni, joka poistaa kaikki tuskat, alkoi pian painaa heidän silmäluomiaan, ja he nukahtivat toinen toisensa syliin väsymyksen ja pitkän valvomisen uuvuttamana.
Glenarvan vei silloin ystävänsä syrjään ja sanoi:
— Rakkaat toverit, meidän ja noiden naisraukkojen henki on Jumalan kädessä. Jos taivas tahtoo, että meidän on huomenna kuoltava, niin — siitä olen varma — me osaamme kuolla kuten miehet ja kristityt, valmiina ilman pelkoa astumaan korkeimman tuomarin eteen. Jumala, joka näkee meidän sydämiimme, tietää meidän pyrkineen jaloon päämäärään. Jos meitä menestyksen sijasta kohtaa kuolema, se on hänen tahtonsa. Niin ankara kuin hänen päätöksensä onkin, en napise häntä vastaan. Mutta kuolema täällä ei ole pelkkä kuolema, vaan se on kidutusta, kenties häväisyä, ja täällä on kaksi naista…
Tässä värähti Glenarvanin tähän saakka varma ääni. Hän vaikeni hillitäkseen liikutuksensa. Hetken kuluttua hän jatkoi:
— John, hän sanoi nuorelle kapteenille, — sinä olet luvannut Marylle saman kuin minä lady Helenalle. Mitä olet päättänyt?
— Luulen Jumalan edessä, että minulla on oikeus täyttää se lupaus,
John Mangles vastasi.
— Aivan, John, mutta me olemme ilman aseita.
— On tässä yksi, John vastasi näyttäen tikaria. — Minä sieppasin sen Kara-Teten kädestä, kun se villi kaatui teidän jalkoihinne. Mylord, se meistä, joka jää viimeksi eloon, täyttää lady Helenan ja Mary Grantin toivomuksen.
Näiden sanojen jälkeen vallitsi majassa syvä hiljaisuus.
Vihdoin majuri keskeytti sen:
— Ystäväni, odottakaa viimeiseen saakka ennen kuin ryhdytte tähän äärimmäiseen keinoon. Minä en ole juuri taipuvainen ajattelemaan, että kohtalomme on sinetöity.
— Minä en ole puhunut omasta puolestamme, Glenarvan vastasi. — Käy kuinka tahansa, me osaamme uhmata kuolemaa! Ah, jos olisimme yksin, olisin jo kaksikymmentä kertaa huutanut: Ystäväni, yrittäkäämme ulos! Käykäämme noiden lurjusten kimppuun! Mutta naiset, naiset..!
Tällä hetkellä John raotti mattoa ja laski Wareatuan oven edessä olevan kaksikymmentäviisi alkuasukasta. Suuri nuotio oli sytytetty ja loi hirveää valoa pahin epätasaiselle pinnalle. Toiset villeistä makailivat nuotion ympärillä, toiset seisoivat pystyssä liikkumattomina mustina varjoina tulen kirkasta taustaa vasten. Mutta kaikki pitivät valppaasti silmällä valvontaansa uskottua majaa.
Sanotaan, että vartijan ja karkaamista suunnittelevan vangin välillä on jälkimmäisellä paremmat asemat. Ainakin toinen on toista tarkkaavaisempi. Toinen voi unohtaa, että hän vartioi, toinen ei, että häntä vartioidaan. Vanki ajattelee useammin karkaamista kuin vartija sen estämistä.
Siitä johtuu niin monen karkurin ihmeellinen onnistuminen.
Mutta tässä vankeja vartioi viha ja kosto eikä välinpitämätön vartija. Heitä ei ollut pantu kahleisiin sen takia, että kahleet olivat tarpeettomia, kun kaksikymmentäviisi miestä vartioi Wareatuan ainoata ovea.
Tähän rakennukseen, joka oli linnoituksen reunimmaisella kalliolla, ei päästy kuin kapeaa kannasta myöten, joka yhdisti sen pahin etuosaan. Kahdella muulla puolella oli kolmekymmentä metriä putoavat äkkijyrkät kallioseinämät. Sitä tietä oli mahdoton päästä. Yhtä mahdotonta oli karata takakautta, jossa oli esteenä suunnaton kallio. Ainoa tie ulos oli juuri Wareatuan sisäänkäytävä, ja maorit vartioivat tätä kannasta, joka yhdisti sen pahiin kuin nostosilta. Karkaaminen oli siis täysin mahdotonta, ja Glenarvanin, joka ainakin kahteenkymmeneen kertaan oli tutkinut vankilansa muurit, täytyi myöntää se.
Mutta tämänkin tuskallisen yön tunnit kuluivat. Vuorta peitti sakea pimeys. Ei kuuta eikä tähtiä ollut valaisemassa sysimustaa avaruutta. Joku tuulenpuuska pyyhkäisi pahia. Majan paalut natisivat. Villien nuotio virisi äkkiä tästä ohimenevästä tuulahduksesta, ja liekit heijastivat hiukan valoa Wareatuaan. Vankien ryhmä oli silmänräpäyksen ajan valaistuna. Miesparat olivat vaipuneet viimeisiin ajatuksiinsa. Majassa oli kuolemanhiljaista.
Oli ehkä noin kello neljä aamulla, kun majurin huomiota herätti heikko rapina, joka tuntui tulevan takaseinän paalujen takaa, kallioon nojaavan seinämän puolelta. MacNabbs ei ensin välittänyt tästä rapinasta, mutta kun sitä jatkui, hän alkoi kuunnella; kun sitä yhä kesti, hän painoi korvansa maahan paremmin kuullakseen. Hänestä tuntui kuin ulkopuolella nakerrettaisiin tai kaivettaisiin.
Päästyään asiasta varmuuteen majuri hiipi Glenarvanin ja John Manglesin luo, herätti heidät irti tuskaisista ajatuksista ja vei majan perälle.
— Kuunnelkaa, hän sanoi hiljaa viitaten heitä kumartumaan.
Rapina oli nyt selvempää. Saattoi kuulla pienien kivien narskahtelevan jonkin terävän esineen kaivaessa ja rapisevan irti.
— Jokin eläin kolossaan, John Mangles sanoi.
Glenarvan löi otsaansa.
— Kuka tietää, hän sanoi, — vaikka se olisikin ihminen…?
— Ihminen tai eläin, majuri vastasi, — minä otan siitä selvän!
Wilson ja Olbinett olivat samaa mieltä, ja kaikki ryhtyivät kaivamaan seinää, John tikarillaan, muut maasta irrottamilla kivillä tai kynsillään, kun taas Mulrady pitkällään maassa piti oviverhon raosta silmällä villien ryhmää.
Nuotionsa ympärillä liikkumattomina kyyhöttävät villit eivät lainkaan aavistaneet, mitä kahdenkymmenen askelen päässä heistä tapahtui.
Piinsekaista karstakiveä peittävä maa oli löyhää ja murenevaa. Niinpä kolo suurenikin nopeasti työkalujen puutteesta huolimatta. Pian oli ilmeistä, että yksi tai useampi ihminen kaivoi ulkopuolella reikää pahin seinään. Mikä oli heidän tarkoituksensa? Tiesivätkö he vankien olevan täällä vai yrittivätkö he kaivautua tänne jostakin muusta syystä?
Vangit lisäsivät ponnistuksiaan. Heidän sormensa olivat verissä, mutta he kaivoivat yhä. Puolen tunnin työn jälkeen oli heidän kaivamansa kolo metrin syvyinen. Vastapuolen selvemmästä rapinasta he saattoivat havaita, että nyt välissä oli vain ohut maakerros.
Kului vielä muutama minuutti, ja äkkiä vetäisi majuri takaisin kätensä, jota terävä ase oli leikannut. Hän oli vähällä huudahtaa, mutta sai hillityksi itsensä.
John Mangles työnsi tikarillaan teräaseen syrjään ja väisti siten iskun, mutta sai kiinni asetta pitävästä kädestä. Se oli naisen tai lapsen käsi, ilmeisesti eurooppalaisen. Kummallakaan puolella ei puhuttu mitään. Oli ilmeistä, että molemmilla tahoilla haluttiin olla hiljaa. — Onko se Robert? Glenarvan kuiskasi. Mutta niin hiljaa kuin tämä nimi lausutuinkin, Mary Grant, joka oli herännyt majassa kuuluvaan rapinaan hiipi Glenarvanin luo, tarttui pojan multaiseen käteen ja peitti sen suudelmin.
— Sinä, sinä! sanoi nuori tyttö, joka ei voinut erehtyä. — sinä,
Robert!
— Niin, sisko, Robert vastasi, — olen tullut pelastamaan teidät kaikki! Mutta olkaa hiljaa!
— Rohkea poika! Glenarvan toisti.
— Pitäkää silmällä alkuasukkaita! muistutti Robert. Mulrady, joka Robertin käden työnnyttyä näkyviin oli hetkeksi unohtanut tehtävänsä, palasi paikalleen.
— Kaikki on hyvin, hän sanoi, — vain neljä soturia on valveilla, muut nukkuvat.
— Rohkeutta! Wilson kuiskasi.
Tuota pikaa koloa suurennettiin, ja sisarensa sylistä siirtyi Robert lady Helenan hyväiltäväksi. Hänellä oli vyötäisillään pitkä phormium-köysi.
— Lapseni, lapseni, lady Helena kuiskasi, — villit eivät siis olekaan surmanneet sinua!
— Eivät, rouva, Robert vastasi. — En tiedä miten, mutta metelin aikana onnistuin heidän huomaamattaan livahtamaan aitauksen yli; kaksi päivää olen piileksinyt pensaikossa; öisin kuljeksin täällä päästäkseni teidän luoksenne. Kun koko heimo oli päällikön hautajaispuuhissa, minun onnistui tutkia linnoituksesta tämä puoli, jossa vankila on, ja näin, että voisin päästä luoksenne. Eräästä tyhjästä majasta sieppasin tämän veitsen ja köyden. Pitelin kiinni ruohomättäistä ja oksista; sattumalta löysin jonkinlaisen luolan tämän majan takaisesta kalliosta, minun oli kaivettava vain puolisen metriä, ja tässä minä olen!
Robert sai vastaukseksi vain mykkiä suudelmia.
— Lähtekäämme matkaan! hän sanoi päättävästi.
— Onko Paganel siellä? Glenarvan kysyi.
— Herra Paganelko? poika vastasi hämmästyneenä.
— Niin, odottaako hän meitä?
— Ei, mylord. Mitä, eikö herra Paganel ole täällä?
— Ei ole, Robert, Mary Grant vastasi.
— Mitä? Etkö sinä ole nähnyt häntä? Glenarvan kysyi. — Ettekö te tavanneet toisianne metelin aikana? Ettekö karanneet yhdessä?
— Emme, mylord, Robert vastasi masentuneena saatuaan kuulla ystävänsä
Paganelin katoamisesta.
— Lähdetään matkaan, majuri sanoi, — nyt ei saa hukata minuuttiakaan. Missä Paganel sitten onkin hän ei voi olla pahemmassa pulassa kuin me täällä. Matkaan!
Hetket olivat todellakin kalliit. Oli paettava. Sen teki hankalaksi vain noin kuuden metrin korkuinen, melkein äkkijyrkkä seinämä luolan ulkopuolella. Sieltä vangit voisivat nopeasti päästä alempiin laaksoihin, kun taas maorien olisi paon huomattuaan pakko tehdä hyvin pitkä kierros saadakseen heidät kiinni, sillä he eivät tienneet mitään Wareatuan ulkorinteen väliin kaivetusta solasta.
Vangit ryhtyivät kaikkiin varotoimiin pakonsa onnistumiseksi. He pujahtivat yksitellen solan läpi luolaan. Ennen kuin John Mangles lähti majasta, hän hävitti kaivamisen jäljet ja ryömi vuorostaan koloon vetäen sen eteen maton, niin että majassa taas kaikki oli ennallaan.
Nyt oli laskeuduttava äkkijyrkkää seinämää myöten rinteelle saakka, ja se olisi ollut mahdotonta ilman Robertin phormium-köyttä.
Köysi sidottiin ulkonevaan kallionkielekkeeseen, ja sen toinen pää heitettiin alas.
Ennen kuin John Mangles päästi ystävänsä yhteen punottujen phormium-säikeiden varaan, hän tarkasti köyden; mutta se ei tuntunut hänestä kyllin lujalta, ja kun putoaminen olisi merkinnyt varmaa kuolemaa, vaaraan ei saanut turhaan antautua.
— Tämä köysi ei kestä kuin kahden hengen painon, ja meidän täytyy siis toimia sen mukaan. Lordi ja lady Glenarvan laskeutukoot ensin; kun he ovat päässeet rinteelle, he antavat kolmella nykäyksellä merkin, että seuraava pari voi lähteä.
— Minä menen alas ensin, Robert sanoi. — Löysin rinteeltä jonkinlaisen syvän uurroksen, jossa ensin alas tulleet voivat piileksiä toisia odottaessaan.
— Tee niin, poikaseni, Glenarvan sanoi puristaen Robertin kättä.
Robert katosi luolan suulta; minuuttia myöhemmin kolme nykäystä ilmoitti, että hän oli onnellisesti alhaalla.
Heti sen jälkeen lähtivät lordi Glenarvan ja lady Helena luolasta. Oli vielä pilkkopimeä, mutta harmaa hämärä alkoi jo valaista idän kukkuloita.
Aamun raikas ilma virkisti nuorta rouvaa; hän tunsi itsensä voimakkaammaksi ja aloitti vaarallisen laskeutumisen.
Ensin Glenarvan ja sitten lady Helena liukui köyttä myöten kohtaan, missä äkkijyrkkä seinämä yhtyi rinteen ylimpään reunaan. Sitten lordi Glenarvan lähti vaimoaan tukien takaperin haparoimaan alemmas. Hän etsi nurmimättäitä ja pieniä pensaita, joista voisi saada tukea, koetteli niitä ensin ja sovitti sitten sille lady Helenan jalan. Muutamat äkkiä heränneet linnut lähtivät kirkuen lentoon, ja pakenevat vapisivat, kun muuan irtautunut kivi vieri kolisten vuoren juurelle.
He olivat jo ehtineet puoliväliin rinnettä, kun luolan suulta kuului ääni.
— Seis! John Mangles kuiskasi.
Glenarvan, joka toisella kädellään piti kiinni mättäästä ja toisella tuki vaimoaan, odotti ja uskalsi tuskin hengittää.
Wilson oli antanut varoituksen; hän oli kuullut jotakin melua Wareatuan edustalta ja palannut majaan, jossa hän raotti mattoa ja tutki maoreja. Hänen merkistään John Mangles pysäytti Glenarvanin. Jotakin ääntä oudoksuen oli näet yksi sotureista noussut makuulta ja alkanut lähestyä Wareatuaa. Seisten kahden askelen päässä majasta hän kuunteli pää kumarruksissa. Noin minuutin, joka tuntui tunnin pituiselta, hän oli tässä asennossa korvat höröllä ja silmät valppaina. Sitten hän pudisti päätään kuin henkilö, joka on erehtynyt, palasi toveriensa luo, otti sylyksen kuivia puita ja heitti ne puoleksi sammuneeseen tuleen, joka jälleen alkoi loimuta. Hänen kirkkaasti valaistut kasvonsa eivät ilmaisseet enää mitään epäluuloa, ja katsahdettuaan ensimmäiseen sarastukseen, joka alkoi vaalentaa horisonttia hän laskeutui pitkälleen nuotion ääreen lämmitelläkseen kangistuneita jäseniään.
— Kaikki hyvin, Wilson sanoi.
John antoi Glenarvanille merkin jatkaa matkaa.
Glenarvan lipui hiljalleen rinnettä alas, ja pian hän ja lady Helena seisoivat sillä kapealla polulla, missä Robert odotti heitä.
Taas nykäistiin kolme kertaa köyttä, minkä jälkeen John Mangles lähti vaaralliselle matkalle kulkien vuorostaan Mary Grantin edellä.
Se onnistui, ja he liittyivät lordi ja lady Glenarvanin seuraan.
Viiden minuutin kuluttua olivat kaikki vangit päässeet onnellisesti pakoon Wareatuasta, tilapäisestä vankilastaan, ja karttaen järven asuttuja rantoja he painuivat kapeille poluille syvälle vuoristoon. Minne he olivat menossa? Minne tahansa, mutta he olivat ainakin vapaita.
Noin kello viisi alkoi aurinko nousta, ja pilvien ylemmät kerrokset saivat sinervän reunustan; vuorten huiput alkoivat paljastua aamun usvista; aurinko ilmestyisi pian, ja kuolemanrangaistuksen merkin asemesta se ilmoittaisi tuomittujen paenneen.
Oli siis välttämätöntä, että karkurit ennen tätä kohtalokasta hetkeä olivat villien pyssynkantaman ulkopuolella voidakseen jo välimatkan avulla eksyttää heidät. Mutta he eivät päässeet kulkemaan nopeasti, sillä polut olivat perin jyrkkiä. Lady Helena kapusi jyrkänteitä Glenarvanin tukemana, melkein kantamana, ja Mary Grant nojautui John Manglesin käsivarteen; Robert marssi edellä onnellisena, iloissaan, sydän täynnä riemua onnistumisestaan; viimeisinä tulivat Olbinett ja molemmat matruusit.
Vielä puoli tuntia ja päivän säteilevä kehrä alkaisi nousta horisontin sumusta.
Tämän puolituntisen vaelsivat pakolaiset umpimähkään. Paganel ei ollut heidän oppaanaan — he olivat huolissaan hänen kohtalostaan ja se varjosti heidän onneaan. He suuntasivat kulkunsa kuitenkin niin paljon itäänpäin kuin mahdollista, vaeltaen komeaa auringonnousua kohti. Pian he olivat saapuneet eräälle kukkulalle, joka oli sataviisikymmentä metriä Taupo-järven pintaa ylempänä. Aamuilma oli näin korkealla purevan kylmää. Kukkuloiden ja vuorien epäselvät jonot näyttivät kerrostuvan toinen toisensa ylle; mutta Glenarvan pyrki vain niiden kätköihin. Myöhemmin näkisi, kuinka tästä vuorisokkelosta päästäisiin pois. Vihdoin nousi aurinko, valaisten ensimmäisillä säteillään pakenevia.
Äkkiä kuului sadoista kurkuista kauhea huuto. Se tuli pahista, jonka asemaa Glenarvan ei vielä tarkoin tiennyt. Sitä paitsi hänen jalkojensa alla leviävä paksu sumupeite peitti alemmat laaksot näkyvistä.
Mutta yksi asia oli selvä: heidän pakonsa oli keksitty. Välttyisivätkö he villien takaa-ajolta? Oliko heidät huomattu? Paljastaisivatko heidän jälkensä heidät?
Tällä hetkellä sumu hälveni alhaalta, peittäen heidät hetkeksi kosteaan pilveen, ja sitten he näkivät satametriä alempana villien raivoisan joukon.
He näkivät, mutta heidätkin oli nähty. Kuului hirveitä huutoja, joihin yhtyi koirien haukuntaa, ja yritettyään turhaan kavuta ylös Wareatuan kalliota, koko heimo syöksyi aitauksesta ja lähti oikopolkuja pitkin ajamaan takaa kostoa pakenevia vankeja.
TABU-VUORI.
Vuoren huippu oli vielä kolmenkymmenen metrin päässä. Pakolaisten oli paras yrittää sinne päästäkseen vastapäiselle rinteelle piiloon maorien näkyvistä. He toivoivat voivansa jotakin sopivaa harjannetta pitkin päästä seuraaville kukkuloille, joiden moninaisista sokkeloista Paganel epäilemättä olisi ollut selvillä, jos hän olisi ollut mukana.
Vauhtia siis lisättiin yhä lähempää kuuluvien huutojen uhatessa.
Takaa-ajava joukkio saapui vuoren juurelle.
— Rohkeutta! Rohkeutta, ystäväni! Glenarvan huusi kannustaen kumppaneitaan sanoin ja elein.
Ja viidessä minuutissa he saapuivat vuoren huipulle; siellä he kääntyivät arvioimaan tilannetta ja miettimään, millä suunnalla maorit voisi eksyttää.
Näin korkealta he näkivät yli Taupo-järven, joka levisi länttä kohti viehättävässä vuoristonäkymässä. Pohjoisessa näkyivät Pirongian huiput, etelässä Tongariron tulivuoren loimuava laki; mutta idässä sulki näköpiirin pitkä vuorten ja kukkulojen sarja, jota nimitetään Wahitiselänteeksi ja joka keskeytymättä ulottuu koko pohjoissaaren läpi Cookin salmesta itäisimpään niemeen saakka. Täytyi siis taas laskeutua alas vastapäistä rinnettä ahtaisiin rotkoihin, joista kenties ei ollut pääsyä ulos.
Glenarvan katsahti huolestuneena ympärilleen; sumu oli hälvennyt auringonsäteiden tieltä, ja hän näki tarkasti maaperän pienimmätkin syvennykset. Samoin hän saattoi pitää silmällä kaikkia maorien liikkeitä.
Villit eivät olleet sadanviidenkymmenen metrinkään päässä, kun he saapuivat sille tasanteelle, jolla aikaisemmin mainittu yksinäinen keila kohosi.
Glenarvanilla ei ollut varaa pysähtyä minuutiksikaan. Väsymyksestä huolimatta täytyi paeta, ellei tahdottu joutua saarroksiin.
— Alas! hän huusi, — pitää päästä alas, ennen kuin tie katkaistaan!
Mutta juuri kun naisraukat kaikki voimansa ponnistaen nousivat lähteäkseen, MacNabbs pysäytti heidät.
— Ei tarvitse, Glenarvan. Katsokaa!
Ja he kaikki näkivät todella maorien käytöksessä tapahtuneen selittämättömän muutoksen.
Heidän takaa-ajonsa oli äkkiä keskeytetty. Rynnistys vuorta kohti loppui kuin ehdottomasta käskystä, villi joukko oli pysähtynyt kuin meren aalto ylipääsemättömän kallion edessä.
Kaikki nuo raakalaiset, jotka olivat päässeet veren makuun ja nyt saapuneet vuoren juurelle, kirkuivat, huitoivat, heiluttivat pyssyjään ja kirveitään, mutta eivät ottaneet askeltakaan eteenpäin; ja heidän koiransa vain haukkua louskuttivat paikaltaan, kuin isäntiensä tapaan maahan kiinnikasvaneina.
Mitä oli tapahtunut? Mikä näkymätön voima pidätti villejä? Karkurit silmäilivät tätä ilmiötä ymmärtämättä ja samalla peläten, että lumous, joka piti Kai-Kumun heimoa vallassaan, pian haihtuisi.
Äkkiä John Mangles huudahti ja kaikki kääntyivät hänen puoleensa, kun viittasi kädellään kohti pientä aitausta vuoren huipulla.
— Päällikkö Kara-Teten hauta! Robert lausui.
— Onko se totta, Robert? Glenarvan kysyi.
— On, mylord, se se on; minä tunnen sen!
Robert ei erehtynyt. Viisitoista metriä ylempänä vuoren korkeimmalla huipulla oli äsken maalattuja paaluja pienenä vallituksena. Glenarvan tunsi nyt myös vuorostaan seelantilaisen päällikön haudan. Paetessaan hän oli sattumalta joutunut Maunganamun kukkulalle.
Toveriensa seuraamana lordi nousi huipun rinnettä haudan juurelle saakka. Leveä, matoilla peitetty aukko oli aitauksen ovena. Glenarvan aikoi juuri astua udupan sisään, kun hän äkkiä peräytyi.
— Villi! hän sanoi.
— Tuossa haudassako? majuri kysyi.
— Niin, MacNabbs.
— Ei se merkitse mitään; mennään sisään.
Glenarvan, majuri, Robert ja John Mangles astuivat aitaukseen. Siellä oli muuan väljään phormium-vaippaan pukeutunut maori; udupan hämäryyden vuoksi he eivät voineet nähdä hänen kasvojansa. Mies näytti hyvin rauhalliselta ja söi aamiaista huolettomana.
Glenarvan aikoi puhutella häntä, mutta alkuasukas ehti ensin ja sanoi kohteliaasti hyvällä englannin kielellä:
— Olkaa hyvä, istuutukaa, rakas lordi, aamiainen odottaa.
Se oli Paganel. Hänen äänensä kuultuaan ryntäsivät kaikki udupaan ja joutuivat kunnon maantieteilijän pitkien käsivarsien syleiltäviksi. Paganel oli löytynyt! Hänen olemukseensa personoitui yhteinen pelastuminen. Haluttiin udella, miten ja minkä vuoksi hän oli joutunut Maunganamun huipulle; mutta Glenarvan hillitsi tämän loputtoman uteliaisuuden yhdellä sanalla.
— Villit! hän sanoi.
— Villit, Paganel toisti harteitaan kohauttaen, — ovat väkeä, jota minä halveksin syvästi.
— Mutta eivätkö ne voi…?
— Nekö? Ne naudat! Tulkaa ja katsokaa!
Kaikki seurasivat Paganelia, joka lähti ulos udupasta. Maorit seisoivat entisellä paikalla kukkulan juurella, hirvittävästi kirkuen.
— Huutakaa! Ulvokaa! Tyhjentäkää keuhkonne, senkin naudat! Paganel sanoi. — Tälle vuorelle ette sittenkään kiipeä, sen vannon!
— Ja miksei? Glenarvan kysyi.
— Siksi, että päällikkö on kuopattu tänne. Hauta suojelee meitä, sillä tämä vuori on tabu!
— Tabu?
— Niin, ystäväni! Ja siksi minä olenkin vetäytynyt tänne ikään kuin keskiaikaiseen, onnettomille varattuun turvapaikkaan.
— Jumala on meidän kanssamme! lady Helena huudahti, kohottaen käsiään taivasta kohti.
Vuori oli todellakin tabu ja siis turvassa taikauskoisten villien hyökkäyksiltä.
Se ei kuitenkaan vielä tarkoittanut pakolaisten pelastuneen, mutta tiesi ainakin otollista lepoa, jota he voisivat käyttää hyväkseen. Glenarvan, joka oli sanomattoman liikuttunut, pysyi vaiti, ja majuri hyökkäili todella tyytyväisen näköisenä.
— Ja nyt, ystäväni, Paganel sanoi, — jos nuo naudat yrittävät harjoitella kärsivällisyyttä meidän kustannuksellamme, niin he erehtyvät. Kahden päivän kuluttua olemme heidän alueensa ulkopuolella.
— Me siis pääsemme täältä, Glenarvan sanoi. — Mutta miten?
— Sitä en tiedä, Paganel vastasi, — mutta me pakenemme täältä kuitenkin.
Kaikki tahtoivat nyt kuulla maantieteilijän seikkailut. Mutta tällöin tuli esiin omituinen seikka: tavaton pidättyväisyys muuten niin puheliaassa miehessä, niin että sanat täytyi suorastaan kiskoa hänen suustaan. Hän, joka ennen kertoi niin halukkaasti, vastaili nyt vain vältellen ystäviensä kysymyksiin.
— Paganel on muuttunut, MacNabbs ajatteli.
Kunnon tiedemies ei todellakaan enää ollut entisensä. Hän kääriytyi huolellisesti väljään phormiumviittaansa ja näytti karttavan kovin uteliaita katseita. Hänen hämmentyneisyytensä, niin pian kuin tuli puhe hänestä itsestään, pisti kaikkien silmään, mutta hienotunteisuudesta kukaan ei ollut huomaavinaan sitä. Ja kun asia ei enää koskenut häntä, hänen huomattiin olevan yhtä hilpeä kuin ennenkin.
Mitä hänen seikkailuihinsa tuli, hän katsoi sopivaksi kertoa tovereilleen seuraavaa, sitten kun kaikki olivat istuutuneet hänen ympärilleen udupan paalujen juurelle.
Kara-Teten surman jälkeen Paganel käytti Robertin tavoin hyväkseen villien meteliä ja livahti pahin aitauksen ulkopuolelle. Mutta hänellä ei ollut yhtä hyvää onnea kuin nuorella Grantilla: hän sattui syöksymään erääseen maorileiriin. Siellä hallitsi komea, viisaannäköinen päällikkö, ilmeisesti kaikkia heimonsa sotureita etevämpi, joka puhui hyvää englannin kieltä ja lausui maantieteilijän tervetulleeksi hieromalla nenäänsä hänen nenäänsä vasten.
Paganel olisi halunnut saada selville, oliko hänen pideltävä itseään vankina vai ei; mutta kun hän huomasi, ettei hän voinut astua askeltakaan päällikön kohteliaasti seuraamatta, hän ymmärsi pian, mitä hänen tässä suhteessa piti ajatella.
Tämä päällikkö, jonka nimi oli "Hihy", "auringonsäde", ei ollut lainkaan ilkeä mies. Maantieteilijän silmälasit ja kiikari tuntuivat herättävän hänessä suurta kunnioitusta Paganelia kohtaan, ja hän kiinnitti vieraansa itseensä ei ainoastaan ystävällisillä teoillaan, vaan vahvoilla phormiumköysillä varsinkin öisin.
Tätä uutta tilannetta kesti kolme pitkää päivää. Kohdeltiinko Paganelia hyvin vai huonosti tänä aikana? — Niin ja näin, tiedemies vastasi lähempiin selityksiin antautumatta. Lyhyesti sanoen, hän oli vanki, ja lukuunottamatta välitöntä kuolemanvaaraa, hänen asemansa ei tuntunut juuri kadehdittavammalta kuin hänen onnettomien ystäviensä.
Sitten eräänä yönä hän onneksi sai jyrsityksi siteensä poikki ja pääsi karkuun. Hän oli kaukaa nähnyt Kara-Teten hautauksen ja tiesi, että maoripäällikkö oli haudattu Maunganamun huipulle ja että vuori sen takia oli tabu. Hän päätti paeta sinne, koska ei halunnut poistua seudulta, missä hänen ystäviään pidettiin vankeina. Hänen vaarallinen yrityksensä onnistui; viime yönä hän saapui Kara-Teten haudalle ja odotti "jälleen voimiaan virkistäen", että taivas jonkin sattuman avulla vapauttaisi hänen ystävänsä.
Tämä oli Paganelin kertomus. Sivuuttiko hän tahallaan jonkin seikan, joka liittyi hänen oleskeluunsa alkuasukkaiden parissa? Useammin kuin kerran sai hänen hämminkinsä olettamaan sitä. Oli miten oli, joka tapauksessa häntä onniteltiin yksimielisesti, ja kun tarina oli kuultu, palattiin nykyisyyteen.
Asema oli edelleen hyvin epävarma. Joskaan villit eivät uskaltaneet nousta Maunganamua ylös, niin he luottivat näköjään nälkään ja janoon saadakseen vankinsa takaisin. Siihen tarvituin vain aikaa, ja alkuasukkaat ovat hyvin kärsivällisiä.
Glenarvan käsitti varsin hyvin asemansa vaikeuden, mutta hän päätti odottaa suotuisaa tilannetta ja tarpeen tullen luoda sen itse.
Ensin hän tahtoi huolellisesti tutkia Maunganamun, tämän tilapäisen linnoituksensa, ei sitä puolustaakseen, sillä rynnäkköä ei tarvinnut pelätä, vaan päästäkseen sieltä pois. Majuri, John, Robert, Paganel ja hän tarkastelivat vuorta yksityiskohtaisesti. He panivat merkille polkujen suunnan, minne ne veivät ja kuinka kaltevia ne olivat. Puolentoista kilometrin pituinen harjanne, joka yhdisti Maunganamun Wahiti-selänteeseen, laski tasankoa kohti. Sen kapea ja mutkitteleva harjanne oli ainoa mahdollinen pakotie. Jos pakolaiset voisivat yön turvin kulkea sen yli huomaamatta, heidän onnistuisi ehkä päästä alas Wahitin syviin laaksoihin ja siellä eksyttää maorisoturit.
Mutta tällä matkalla oli monenlaisia vaaroja. Matalimmalla kohdallaan se oli pyssynkantaman päässä, ja jos maorit olivat vahdissa alemmilla rinteillä, saattoivat heidän luotinsa lentää ristiin harjanteen yli ja muodostaa tien poikki tuliverkon, jonka läpi kukaan ei pääsisi ehjin nahoin.
Kun Glenarvan ja hänen ystävänsä olivat edenneet lähelle tätä vaarallista kohtaa, he saivat vastaansa raekuuron lyijyä, joka ei osunut, mutta muutamia etupanoksia tuuli sentään toi heidän luokseen. Ne olivat painettua paperia; Paganel korjasi ne talteen pelkästä uteliaisuudesta ja sai hiukan vaivaa nähtyään niistä selon.
— Hyvä! hän sanoi. — Tiedättekö, ystäväni, millä nuo villit lataavat pyssynsä?
— Emme, Paganel, Glenarvan vastasi.
— Raamatunlehdillä! Jos he käyttävät raamattua siihen tarkoitukseen, niin on sääli lähetyssaarnaajia! Heidän on vaikea perustaa maorikirjastoja.
— No millä raamatunkohdalla ne ovat meitä pommittaneet? Glenarvan kysyi.
— Kaikkivaltiaan Jumalan sanalla, vastasi John Mangles, joka vuorostaan oli lukenut laukauksen kärventämän paperin. — Se sana neuvoo meitä luottamaan hänen turvaansa, lisäsi nuori kapteeni, jonka äänessä kajahti skotlantilaisen uskon järkähtämätön vakaumus.
— Lue, John! Glenarvan sanoi.
Ja John luki ne sanat, jotka olivat säästyneet ruudilta:
— Psalmi 91: Koska hän riippuu minussa kiinni, niin minä pelastan hänet.
— Ystäväni, Glenarvan sanoi, — meidän on kerrottava nämä toivon sanat uljaille, rakkaille naisillemme. Ne ovat omiaan rohkaisemaan heitä.
Glenarvan ja hänen kumppaninsa nousivat kukkulan jyrkkiä polkuja takaisin haudalle, jonka he halusivat tutkia.
Matkalla he hämmästyksekseen tunsivat maaperän aina vähän väliä vavahtelevan. Se ei ollut maanjäristys, vaan sellaista jatkuvaa värinää, jota höyrykattilan seinässä tuntuu kiehuvan veden paineesta. Maanalaisen tulen synnyttämiä kiristyneitä höyryjä oli ilmeisesti kasaantunut vuoren sisään.
Tämä ilmiö oli tuttu miehille, jotka vastikään olivat kulkeneet Waikaton kuumien lähteiden keskellä. He tiesivät, että tämä Ikana-Mauin keskiosa on hyvin tuliperäinen. Se on suorastaan seula, jonka pohja päästää maan höyryjä ulos kuumien ja rikkipitoisten lähteiden kautta.
Paganel, joka oli huomannut sen jo aiemmin, kiinnitti ystäviensä huomiota vuoren tuliperäiseen laatuun. Maunganamu oli vain yksi saaren keskustan monista keilamaisista kummuista, siis tulevaisuuden tulivuori. Jokin pieni tärähdys voisi avata aukon sen seiniin, jotka olivat piinsekaista vaaleaa karstakiveä.
— Niinpä niin, Glenarvan sanoi, — mutta me emme ole täällä suuremmassa vaarassa kuin Duncanin höyrykattilan vieressä. Tämä maankamara on sittenkin tukeva.
— On kyllä, majuri virkkoi, — mutta hyväkin höyrykattila halkeaa sentään lopulta.
— MacNabbs, Paganel lausui, — minä en halua jäädä tälle kukkulalle.
Jos taivas vain osoittaa mahdollisen pääsytien, lähden heti.
— Miksi tämä Maunganamu ei itse voisi viedä meitä pois täältä, John Mangles huokasi, — kun sen sisällä on niin paljon voimaa! Meidän jalkojemme alla on ties kuinka monta miljoonaa käyttämätöntä ja hukkaan mennyttä hevosvoimaa! Duncan ei tarvitsisi siitä tuhannetta osaa viedäkseen meidät maailman ääriin!
Kun John Mangles tuli maininneeksi Duncanin, Glenarvanin mielessä heräsi mitä murheellisimpia muistoja; sillä niin huolissaan kuin hän olikin omasta asemastaan, hän unohti sen usein ajatellessaan laivaväkensä kohtaloa.
Hän oli vielä näissä mietteissä palatessaan onnettomuustoveriensa luo
Maunganamun huipulle.
Lady Helena tuli hänet nähdessään vastaan.
— Rakas Edward, hän sanoi, — te olette siis tarkastaneet asemamme.
Onko meidän toivottava vai pelättävä?
— Toivottava, rakas Helena, Glenarvan vastasi. — Villit eivät ikinä astu tälle vuorelle, ja meillä on aikaa pakosuunnitelman laatimiseen.
— Muuten, rouva, John Mangles sanoi, — Jumala itse käskee meidän toivoa.
John Mangles antoi lady Helenalle sen raamatunlehden palasen, jossa nuo pyhät sanat olivat luettavina. Nuoret naiset, joilla oli luottamusta sielussa ja sydän avoinna kaikille taivaan sanomille, näkivät näissä pyhän kirjan sanoissa pelastuksen eittämättömän enteen.
— Nyt udupaan! Paganel huudahti hilpeästi. — Se on meidän linnoituksemme, kartanomme, ruokasalimme ja työhuoneemme! Kukaan ei meitä häiritse siellä! Jalot naiset, sallikaa minun olla oppaananne tässä ihanassa asunnossa.
Kaikki seurasivat kohteliasta Paganelia. Kun villit näkivät pakolaisten uudelleen häpäisevän haudan tabua, he ampuivat useita laukauksia ja alkoivat hirvittävästi kirkua. Mutta onneksi eivät luodit kantaneet yhtä kauas kuin huudot, vaan putosivat puolitiehen, ja huudot taas häipyivät ilmaan.
Lady Helena, Mary Grant ja heidän kumppaninsa rauhoittuivat jälleen täydellisesti nähdessään, että maorien taikausko oli vielä suurempi kuin heidän raivonsa, ja astuivat hauta-aitauksen sisään.
Maoripäällikön leposijana oli punaisiksi maalatuista paaluista tehty kehä. — Symbolit, jotka oli suorastaan tatuoitu puuhun, kertoivat vainajan jaloudesta ja urotöistä. Paalujen välissä riippui nuoria, joihin oli ripustettu taikakaluja, simpukoita ja veistettyjä kiviä. Sisällä oli maa peitetty vihreillä lehvillä; keskellä osoitti pieni kumpu äsken kaivettua hautaa.
Siellä lojuivat päällikön aseet, hänen ladatut ampumakuntoon pannut pyssynsä, keihäänsä, vihreästä nefriitistä tehty mainio kirveensä sekä iäisiin metsästyksiin riittävä varasto ruutia ja luoteja.
— Täällähän on täydellinen asevarasto, jota me voimme käyttää paremmin kuin vainaja, Paganel sanoi. — Onpa noilla villeillä mainio aate ottaa mukaan aseensa toiseen maailmaan.
— Mutta nämä pyssythän ovat englantilaista tekoa! majuri sanoi.
— Tiettävästi! Glenarvan vastasi. — Typerä tapa, että annetaan tuliaseita villeille! He käyttävät niitä lopulta kuitenkin maahantunkeutujia vastaan, ja oikeassa he ovatkin. Nämä pyssyt voivat kuitenkin olla meille hyödyksi.
— Mutta vielä hyödyllisempiä meille ovat Kara-Tetelle varatut eväät ja vesi, Paganel huomautti.
Vainajan sukulaiset ja ystävät olivat todella suorittaneet tehtävänsä hyvin, ja muonitus todisti heidän kunnioituksestaan päällikön avuja kohtaan. Siellä oli riittävästi elintarvikkeita kymmenelle perheelle kahdeksi viikoksi tai oikeammin vainajalle iäistä elämää varten. Kasvisravintona oli saniaisia, imeliä bataatteja, "convolvulus batatas", ja kauan aikaa sitten eurooppalaisten maahantuomia perunoita. Suuret astiat sisälsivät seelantilaisten aterioihin kuuluvaa puhdasta vettä, ja tusina taidokkaasti punottuja vasuja oli täynnä viipaleita tuoreesta oudonlajisesta kumista.
Pakolaisilla oli siis muutamiksi päiviksi ruokaa ja juomaa, eikä heitä tarvinnut kehottaa nauttimaan ensimmäistä ateriaansa päällikön kustannuksella.
Glenarvan toi seurueelle tarpeelliset ruoka-aineet ja uskoi ne Olbinettin haltuun. Muonamestari, aina erittäin tarkka muodollisuuksien mies vaikeimmissakin tilanteissa, arveli ateriasta tulevan laihanpuoleisen. Eikä osannut kypsentää juuria, kun ei ollut tulta.
Mutta Paganel päästi hänet pulasta neuvoen häntä paistamaan juuret ja imelät bataatit yksinkertaisesti vain maan sisällä.
Päällimmäisten kerrosten lämpömäärä olikin hyvin korkea, ja maahan pistetty lämpömittari olisi varmaankin osoittanut kuuttakymmentä tai kuuttakymmentäviittä astetta. Olbinett oli vähällä polttaa itsensä pahanpäiväisesti, sillä kun hän sai kaivetuksi kolon pannakseen siihen juuret, suihkusi samassa esiin vesihöyrypatsas, nousten sihisten puolentoista metrin korkeuteen. Muonamestari kaatui säikähdyksestä selälleen.
— Hana kiinni! huusi majuri, joka molempien matruusien auttamana riensi paikalle ja peitti reiän hohkakiven siruilla, kun taas Paganel katseli tätä ilmiötä omituinen ilme kasvoillaan ja mutisi:
— Kas vain! Ahaa! Miksei?
— Ettehän kai haavoittunut? MacNabbs kysyi Olbinettilta.
— En, herra MacNabbs, muonamestari vastasi, — mutta minä en osannut odottaa…
— Niin monia taivaan antimia! Paganel jatkoi iloisella äänellä. — Kara-Teten veden ja ruokavarojen jälkeen tulta maasta! Tämä vuorihan on paratiisi! Minä ehdotan, että perustamme tänne siirtolan, viljelemme sitä, asetumme tähän loppuiäksemme. Meistä tulee Maunganamun Robinsoneja! Tosiaan, minä etsin turhaan, mitä meiltä puuttuu tällä mukavalla vuorella!
— Ei mitään, jos se vain kestää, John Mangles vastasi.
— No, eipä se ole eilen tehty, Paganel sanoi. — Se on kestänyt jo kauan maanalaista tulta ja kestää kai meidän lähtöömme saakka.
— Aamiainen on valmis, Olbinett ilmoitti yhtä juhlallisesti kuin olisi ollut virantoimituksessa Malcolmin linnassa.
Pakolaiset istuutuivat aitauksen lähelle ja alkoivat nauttia yhtä niistä aterioista, joita kaitselmus oli viime aikoina heille niin täsmällisesti lähettänyt vaikeimmissa oloissa.
Tosin ruokien valinnassa ei oltu nirsoja, mutta syötävän saniaisten juurista oltiin eri mieltä. Toiset pitivät niiden makua melkein miellyttävänä, toiset kumimaisena, tympeänä, nahkamaisena. Imelät bataatit, joita oli paistettu kuumassa maassa, olivat erinomaisia. Maantieteilijä huomautti, että Kara-Tetellä ei ollut valittamisen aihetta.
Kun nälkä oli tyydytetty, Glenarvan ehdotti viipymättä keskustelua pakosuunnitelmasta.
— Nytkö jo! Paganel sanoi vilpittömästi pahoitellen. — Mitä, aiotteko jo jättää tämän viehättävän paikan?
— Mutta, herra Paganel, lady Helena vastasi, — vaikka oletammekin olevamme Capuassa, niin ei sovi menetellä Hannibalin tavoin.
— Hyvä rouva, Paganel vastasi, — minä en tahdo vastustaa teitä, ja kun haluatte keskustella, niin keskustelkaamme.
— Minä ajattelen ensinnäkin, Glenarvan sanoi, — että meidän pitää yrittää pakoon, ennen kuin nälkä pakottaa siihen. Voimia ei meiltä puutu, ja meidän täytyy käyttää niitä. Ensi yönä koetamme päästä idänpuolisiin laaksoihin murtautumalla pimeän avulla villien saarron läpi.
— Hyvä on, Paganel sanoi, — jos maorit laskevat meidät läpi.
— Ja jos he estävät meitä? John Mangles huomautti.
— Silloin ryhdymme voimakeinoihimme, Paganel vastasi.
— Onko meillä sitten voimakeinoja? majuri kysyi.
— Niin monta, että minä en voi kaikkia käyttää, Paganel vastasi tarkemmin selittämättä.
Oli siis vain odotettava yötä, jotta päästäisiin yrittämään vartioivien villien ohi.
Nämä eivät olleet poistuneet paikoiltaan. Rivit näyttivät päin vastoin taajenneen myöhemmin saapuneista.
Siellä täällä sytytetyt nuotiot olivat tulivyönä saartamassa vuoren juurta. Kun pimeys peitti ympäröivät laaksot, Maunganamu näytti kohoavan laajasta tulirenkaasta ja vuoren huippu katosi tummaan varjoon. Kaksisataa metriä alempaa kuului liikettä, huutoja ja sorinaa vihollisen leiriltä.
Kello yhdeksän Glenarvan ja John Mangles päättivät pilkkopimeässä tehdä tiedusteluretken, ennen kuin veisivät kumppaninsa vaaralliselle matkalle. He hiipivät alaspäin äänettömästi noin kymmenen minuuttia ja saapuivat kapealle harjanteelle, joka ulottui villien linjan poikki viittätoista metriä leiriä ylempänä.
Kaikki kävi hyvin siihen saakka. Nuotioillaan makailevat maorit eivät näyttäneet huomaavan kahta pakolaista, jotka etenivät vielä muutaman askelen. Äkkiä pamahti laukauksia harjanteen molemmilta puolilta, oikealta ja vasemmalta.
— Takaisin! Glenarvan käski, — niillä vietävillä on kissansilmät ja rihlapyssyt!
John Mangles ja hän palasivat heti vuoren jyrkkää rinnettä ylös ja saapuivat parhaiksi rauhoittamaan laukausten pelästyttämiä ystäviään. Glenarvanin lakki oli kahden luodin lävistämä. Oli siis mahdotonta lähteä pitkälle harjanteelle kahden pyssymiesrivin väliin.
— Jätetään huomiseen, Paganel sanoi, — ja koska emme saa petetyksi villien valppautta, sallinette minun tarjota heille omintakeisen annoksen!
Ilma oli erittäin viileä. Onneksi oli Kara-Tete ottanut mukaansa hautaan parhaat yöpukunsa, lämpimiä phormium-peitteitä, joihin itsekukin siekailematta kääriytyi, ja pian nukkuivat pakolaiset villien taikauskon varjelemina rauhallisesti aitauksen suojassa lämpimällä ja sisäisestä kiehumisesta vapisevalla maaperällä.
PAGANELIN VOIMAKEINOT.
Seuraavana eli 17. päivänä helmikuuta herätti nouseva aurinko ensimmäisillä säteillään Maunganamun laella nukkuvat. Maorit olivat jo kauan olleet jalkeilla ja liikuskelivat edestakaisin vuoren juurella, väistymättä vartiopaikoiltaan. Raivokkaat huudot tervehtivät häväistystä aitauksesta ilmestyviä eurooppalaisia.
Jokainen vilkaisi ensiksi ympäröiviä vuoria, vielä aamu-usvan peittämiä syviä laaksoja ja Taupo-järven pintaa, joka väreili kevyesti aamutuulessa.
Sitten kaikki kokoontuivat Paganelin ympärille kyselemään hänen uusista suunnitelmistaan.
Paganel tyydytti heti kumppaniensa levottoman uteliaisuuden.
— Ystäväni, hän sanoi, — minun suunnitelmani on siitä erinomainen, että vaikka se ei olisi niin tehokas kuin odotan, vaikka se epäonnistuisikin, niin meidän asemamme ei huonontuisi. Mutta sen pitäisi onnistua.
— Mikä se suunnitelma on? MacNabbs kysyi.
— Tämä, Paganel vastasi. — Villien taikauskon takia olemme tästä vuoresta saaneet turvapaikan, ja se auttaa meitä pääsemään täältä pois. Jos saan Kai-Kumun uskomaan, että me olemme joutuneet pyhänhäpäisymme uhreiksi, että jumalat ovat rangaisseet meitä, sanalla sanoen, että me olemme kokeneet hirveän kuoleman, niin uskotteko, että hän poistuu Maunganamun juurelta ja palaa takaisin kyläänsä?
— Epäilemättä, Glenarvan vastasi.
— Ja millä hirveällä kuolemalla te uhkaatte meitä? kysyi lady Helena.
— Pyhänhäpäisijän kuolemalla, ystäväni, Paganel vastasi. —
Kostonliekit ovat meidän jalkojemme alla. Päästäkäämme ne irti!
— Mitä! Aiotteko päästää tulivuoren toimintaan? John Mangles huudahti.
— Juuri niin. Keinotekoisen tulivuoren, tilapäisen tulivuoren, jonka purkausta me johdamme! Täällä on valtava varasto maanalaista höyryä ja tulta, joka pyrkii vain purkautumaan. Järjestäkäämme keinotekoinen purkaus eduksemme!
— Ajatus on hyvä, majuri sanoi. — Hyvin keksitty, Paganel!
— Te ymmärrätte, maantieteilijä jatkoi, — että kaiken tulee näyttää siltä kuin Seelannin Pluton liekit olisivat ahmaisseet meidät, mutta me katoammekin Kara-Teten hautaan… Siellä viivymme kolme, neljä, viisi päivää, jos niin on tarpeen, toisin sanoen siihen hetkeen saakka, jolloin villit varmoina meidän kuolemastamme luopuvat pelistä.
— Mutta jos heidän päähänsä pälkähtää tulla toteamaan meidän loppumme, neiti Grant sanoi, jos he nousevat vuorelle?
— Ei, rakas Mary, Paganel vastasi, — sitä he eivät tee. Vuori on tabu, ja kun se itse on niellyt häpäisijänsä, on tabu vieläkin ankarampi!
— Suunnitelma on todellakin hyvin tehty, Glenarvan sanoi. — Sen huono puoli on vain se yksi mahdollisuus, että villit sittenkin viipyvät Maunganamun juurella niin kauan, että meiltä loppuvat ruokavarat. Mutta se ei ole luultavaa, varsinkaan jos valmistelemme juonemme hyvin.
— Ja milloin yritämme tätä viimeistä keinoa? lady Helena kysyi.
— Vielä tänä iltana, Paganel vastasi. — Niin pian kuin on kyllin pimeä.
— Se on sovittu, MacNabbs lausui, — Paganel, te olette nerokas mies, ja minä, joka en hevillä innostu, takaan menestyksen. Näytetään noille lurjuksille pieni ihme! Se kyllä hidastuttaa heidän kääntymystään ainakin vuosisadan verran. Mutta lähetyssaarnaajat saavat suoda sen meille anteeksi!
Paganelin ehdotus oli siis hyväksytty, ja ottaen huomioon maorien taikauskon sen piti todellakin onnistua. Jäljellä oli vain sen toteutus. Ajatus oli hyvä, mutta toteuttaminen vaikeaa. Eikö tulivuori tuhoaisi samalla niitä uskalikkoja, jotka kaivaisivat sille aukon? Voisiko purkausta hallita ja johtaa, kun höyryt, liekit ja laavat oli laskettu irti? Eikö koko vuori hukkuisi tulimereen? Tämähän merkitsi puuttumista niihin ilmiöihin, joihin luonto on varannut itselleen ehdottoman yksinoikeuden.
Paganel oli ajatellut näitä vaikeuksia, mutta hän aikoi toimia varovasti eikä mennä liian pitkälle. Maorien silmänlumeeksi tarvittiin vain näennäinen ilmiö eikä varsinaisen suurpurkauksen hirvittävää todellisuutta.
Kuinka pitkältä tämä päivä tuntuikaan! Jokainen laski sen loputtomia tunteja. Kaikki oli valmistettu pakoa varten. Udupan ruokavarat oli jaettu ja pantu pieniin kääröihin. Pari mattoa ja ampuma-aseet täydensivät nämä päällikön haudasta anastetut varustukset. Sanomattakin on selvää, että kaikki valmistukset tehtiin aitauksen sisällä ja villien tietämättä.
Kello kuusi muonamestari tarjosi virkistävän aterian. Missä ja milloin syötäisiin tämän alueen laaksoissa, sitä ei kukaan voinut tietää. Niinpä nyt syötiin vastaisenkin varalta. Väliruokana oli puoli tusinaa suuria Wilsonin pyydystämiä rottia, joista keitettiin muhennosta. Lady Helena ja Mary Grant kieltäytyivät jyrkästi syömästä tätä Uudessa Seelannissa niin arvossa pidettyä riistaa, mutta miehet nauttivat siitä kuin oikeat maorit. Liha oli todella erinomaista, jopa mehevää, ja kuusi nakertajaa nakerrettiin luita myöten.
Sitten tuli iltahämärä. Aurinko katosi rajuilmaa ennustavien paksujen pilvien taakse. Muutamia salamia leimahteli horisontissa, ja kaukainen ukkonen jylisi.
Paganel oli hyvillään rajuilmasta, joka tuli hänen suunnitelmansa avuksi ja täydensi esityksen. Villit ovat taikauskoisen herkkiä suurten luonnonilmiöiden suhteen. Uusseelantilaiset pitävät ukkosta suuttuneen Nui-Atuan äänenä, ja salama on vain hänen silmäniskujaan. Jumala tuntui siis itse tulevan rankaisemaan tabun häpäisijöitä. Kello kahdeksan peittyi Maunganamun huippu pilkkopimeään. Taivas oli mustana taustana liekkien loimulle, jonka Paganelin käsi aikoi nostattaa sitä kohti. Maorit eivät voineet enää nähdä vankejaan. Toiminnan hetki oli tullut.
Pidettiin kovaa kiirettä. Glenarvan, Paganel, MacNabbs, Robert, muonamestari, molemmat matruusit ryhtyivät yhtaikaa työhön.
Tulivuoren aukolle valittiin paikka kolmenkymmenen askelen päässä Kara-Teten haudasta. Tärkeätähän oli, että purkaus ei hävittäisi udupaa, sillä sen mukana olisi hävinnyt myös vuoren tabu. Mainitulla paikalla oli Paganel huomannut suuren kivilohkareen, jonka ympärillä pihisi höyryjä joltisenkin voimakkaasti. Tämä lohkare peitti pientä, luonnon itse puhkaisemaa aukkoa, ja vain sen paino esti maanalaisia liekkejä leimahtamasta esiin. Jos se saataisiin siirretyksi sivuun, syöksyisivät höyryt ja laava heti esiin avatusta aukosta.
Miehet valmistivat vivut haudalta ottamistaan paaluista ja kävivät kallionlohkareen kimppuun. Heidän yhteisistä ponnistuksistaan se alkoikin pian liikahdella. He kaivoivat sille pienen uran rinteeseen, jotta se pääsisi vierimään kaltevaa pintaa alas. Sitä mukaa kuin he saivat lohkaretta nousemaan, kävi maan tärinä voimakkaammaksi.
Liekkien hurjaa humua ja palavan pätsin rätinää kuului ohuen kuoren alta. Uskaliaat miehet työskentelivät äänettöminä, ohjaillen todellisina kyklooppeina maan tulta. Pian muutamat rakoset ja polttavan höyryn pärskeet osoittivat, että paikka alkoi käydä vaaralliseksi. Mutta raju viimeinen ponnistus irrotti kiven, joka vieri alas vuorenrinnettä ja katosi.
Samassa antoi ohentunut maankuori periksi. Hehkuva patsas syöksyi taivaalle korvia huumaavasti pamahtaen, ja villien leiriä ja alempia laaksoja kohti alkoi virrata kiehuvaa vettä ja laavaa.
Koko kukkula tärisi, näytti jopa luhistuvan pohjattomaan kuiluun. Glenarvan ja hänen kumppaninsa pääsivät töin tuskin purkausta pakoon; he livahtivat udupan aitaukseen, saatuaan päälleen muutamia pärskeitä melkein kiehuvan kuumaa vettä, joka aluksi hieman tuoksahti lihaliemeltä, mutta sitten sai hyvin väkevän rikin hajun.
Nyt sekoittuivat muta, laava ja muut tulesta pursuavat ainekset yhteiseen loimuun. Tulivirtoja valui Maunganamun rinteitä alas. Purkausliekki valaisi läheisiä vuoria, ja sen heijastus loisti heleänä syvissä laaksoissa.
Kaikki villit olivat kavahtaneet pystyyn, ulvoen nuotiotuliensa keskellä polttavasta laavasta saamistaan palohaavoista. Ne, joita tulivirta ei ollut tavoittanut, pakenivat ympäröiville kummuille; sitten he kääntyivät kauhuissaan katselemaan tätä hirvittävää ilmiötä, tulivuorta, jolla heidän jumalansa viha tuhosi pyhän vuoren häpäisijät. Ja aina kun purkauksen kohina heikkeni, kuului heidän uskonintoinen huutonsa:
— Tabu! tabu! tabu!
Maunganamun aukosta purkautui tosiaankin tavaton määrä höyryä, hehkuvia kiviä ja laavaa. Se ei ollut vain tavallinen suihkulähde samaan tapaan kuin Hekla-vuoren lähellä Islannissa, vaan Hekla itse. Kaikki nämä tuliset ainekset olivat tähän saakka pysyneet Maunganamun sisällä, koska Tongariron aukot riittivät paineen purkamiseen; mutta kun sille avattiin uusi aukko se syöksähti ulos hurjalla voimalla, ja tasapainon takia olivat saarella toiset purkaukset tänä yönä tavallista heikompia.
Kun oli kulunut tunti tämän tulivuoren puhkeamisesta, valui laajoja, hehkuvia laavavirtoja sen rinteitä pitkin. Kokonainen legioona rottia riensi ulos pesistään.
Koko yön tulivuori oli toiminnassa, rajuilman raivotessa taivaalla sellaisella vimmalla, että se herätti Glenarvanissa levottomuutta. Purkaus repi aukon reunoja.
Paaluaitauksen takana piileksivät eurooppalaiset tarkkailivat ilmiön pelottavaa kehitystä.
Aamu valkeni. Tulivuoren raivo ei hellittänyt. Sakeita, kellertäviä höyryjä yhtyi liekkeihin; laavavirtoja kiemurteli joka puolella.
Silmä tarkkana ja sydän levottomana Glenarvan kurkisti aitauksen raosta ja tähysti villien leiriä.
Maorit olivat paenneet lähiylängöille, jonne purkaukset eivät ulottuneet. Vuoren juurella oli tuli kärventänyt muutamia heistä. Kauempana, pahin suunnalla, oli laava saavuttanut parikymmentä hökkeliä, jotka vielä savusivat. Seelantilaiset olivat kokoontuneet ryhmiin siellä täällä ja silmäilivät Maunganamun liekehtivää huippua uskonnollisen kauhun vallassa.
Kai-Kumu ilmestyi soturiensa keskelle, ja Glenarvan tunnisti hänet. Päällikkö tuli sitten vuoren juurelle saakka sille puolelle, jonka laava oli säästänyt, mutta ei noussut edes sen ensimmäiselle rinteelle.
Siellä hän kädet ylhäällä kuin loitsuja lukeva noita teki joitakin temppuja, joiden tarkoituksen vangit oivalsivat. Kuten Paganel oli arvannut, Kai-Kumu julisti kostonhimoisen vuoren entistä pyhemmäksi tabuksi.
Pian sen jälkeen villit poistuivat jonossa kohti pahia kiemurtelevia polkuja pitkin.
— He lähtevät! Glenarvan huudahti. — He jättävät vartiopaikkansa! Jumalan kiitos! Meidän sotajuonemme on onnistunut! Rakas Helena, kunnon kumppanit, me olemme nyt kuin kuolleet ja kuopatut! Mutta tänä iltana, ensi yönä, me nousemme kuolleista, lähdemme haudastamme, pakenemme pois näiden raakalaisheimojen luota!
Ei ole vaikea kuvitella udupassa vallinnutta riemua. Heillä oli jälleen toivoa. Rohkeat retkeilijät unohtivat menneet ja tulevat ja ajattelivat vain nykyhetkeä. Eikä kuitenkaan ollut suinkaan helppoa tavoittaa mitään eurooppalaista asumusta näillä tuntemattomilla seuduilla. Mutta saatuaan Kai-Kumun eksytetyksi he kuvittelivat pelastuneensa kaikista Uuden Seelannin villeistä!
Majuri puolestaan ei salannut sitä syvää halveksuntaa, jota maorit olivat hänessä herättäneet, eikä häneltä puuttunut sanoja haukkuakseen heitä. Siitä tuli suorastaan kilpailu Paganelin ja hänen välillään. He nimittivät heitä auttamattomiksi naudoiksi, typeriksi aaseiksi, Tyynenmeren hölmöiksi, Bedlamin villeiksi, antipodien pölkkypäiksi jne.
He eivät hevin väsyneet.
Kokonainen päivä täytyi vielä odottaa ennen lopullista lähtöä. Se käytettiin retken suunnittelemiseen. Paganel oli huolellisesti säilyttänyt Uuden Seelannin kartan ja saattoi siitä etsiä varmimmat tiet.
Neuvoteltuaan päättivät karkurit lähteä itään Plenty-lahtea kohti. Sinne oli kuljettava tuntemattomien, mutta arvatenkin asumattomien seutujen halki. Tottuneina suoriutumaan luonnonesteistä ja voittamaan muut vaikeudet he pelkäsivät ainoastaan maorien kohtaamista. Niinpä he halusivat kaikin mokomin vältellä näitä ja pyrkiä itärannikolle, minne lähetyssaarnaajat ovat perustaneet muutamia asutuksia. Lisäksi oli tämä saaren osa tähän saakka säästynyt sodan hävityksiltä, eivätkä alkuasukkaiden sissijoukot liikuskelleet siellä päin.
Taupo-järveltä Plenty-lahteen oli arviolta noin satakuusikymmentä kilometriä. Kymmenen päivän matka, kuusitoista kilometriä päivässä. Se kävisi päinsä, ei tosin vaivattomasti, mutta tässä uljaassa joukossa ei kukaan välittänyt matkan pituudesta. Lähetysasemille päästyä levättäisiin siellä odotellessa otollista tilaisuutta pyrkiä Aucklandiin, sillä tähän kaupunkiin he yhä aikoivat.
Kun kaikesta tästä oli sovittu, pidettiin villejä silmällä iltaan saakka. Vuorenjuurella heitä ei enää näkynyt ainoatakaan, ja kun pimeys peitti Taupon laakson, ei myöskään näkynyt tulia, jotka olisivat osoittaneet siellä olevan maoreja. Tie oli siis auki.
Kello yhdeksän oli pilkkopimeä, ja Glenarvan antoi lähtömerkin. Hänen kumppaninsa ja hän alkoivat Kara-Teten kustannuksella aseistettuina ja varustettuina varovasti laskeutua Maunganamun rinteitä. John Mangles ja Wilson kulkivat edellä korvat ja silmät auki, pysähtyivät pienimmänkin risahduksen kuullessaan ja etsivät vähäisintäkin valonpilkettä; jokainen suorastaan ryömi vuorenrinnettä alas sulautuakseen paremmin siihen.
Huipulta noin kuusikymmentä metriä laskeuduttuaan saapuivat John Mangles ja hänen matruusinsa sille vaaralliselle kannakselle, jota villit olivat itsepintaisesti puolustaneet. Jos onnettomuudeksi maorit pakolaisia viekkaampina olivat vain teeskennelleet poistuneensa paikalta houkutellakseen heidät luokseen, jos keinotekoinen tulivuori ei ollutkaan erehdyttänyt heitä, niin se tulisi ilmi juuri tällä kohdalla. Kaikesta luottavaisuudestaan ja Paganelin leikinlaskusta huolimatta Glenarvan vapisi jännityksestä. Heidän pelastumisensa oli kokonaan niiden kymmenen minuutin varassa, jotka tarvittiin tämän matalan harjanteen ylittämiseen. Hän huomasi suonenvedontapaisesti tarrautuneensa lady Helenan käsivarteen ja sydämensä tykyttävän kiivaammin.
Palaamista takaisin hän ei tosin ajatellutkaan, eikä myöskään John. Kaikkien seuraamana ja pimeän turvin nuori kapteeni astui kapealle harjanteelle, varovasti pysähtyen, kun jokin irtautunut kivi vierähti rinnettä alas. Jos villit vielä olivat väijyksissä, tämän oudon kolinan täytyi antaa merkki molemmilta puolilta aloitettavaan kiivaaseen tulitukseen.
Madellen kuin käärmeet tätä viettävää kannasta myöten pakolaiset pääsivät vain hitaasti eteenpäin. Saavuttuaan alimmalle kohdalle oli John Mangles vain kahdeksan metrin päässä alkuasukkaiden edellisen päivän vartiopaikalta; sitten harjanne kohosi jokseenkin jyrkästi noin puolen kilometrin verran metsikköä kohti.
Tämän matalan osan yli päästiin kun päästiinkin onnellisesti; pieni joukko alkoi ääneti kavuta ylöspäin. Metsää ei näkynyt, tiedettiin vain, että se oli siellä, ja ellei mitään väijytystä ollut viritetty, Glenarvan toivoi olevansa siellä turvassa. Mutta hän muisti, että se merkitsi myös tabun suojeluksen loppumista. Kohoava vuorenharjanne ei enää kuulunut Maunganamuun, vaan Taupo-järven itäpuoliseen vuoriryhmään. Niinpä piti pelätä sekä villien pyssynluoteja että suoranaista käsikähmää.
Kymmenen minuutin ajan hiipi joukko huomaamatta ylänköä kohti. John ei vielä voinut erottaa tummaa metsää, mutta sen piti olla korkeintaan kuudenkymmenen metrin päässä.
Äkkiä hän pysähtyi, melkein peräytyi. Hän luuli kuulleensa jonkin rasahduksen pimeässä. Hänen epäröimisensä pysäytti perässä tulevat.
Hän pysyi liikkumatta niin kauan, että toiset kävivät levottomiksi. Odotettiin. Minkä tuskan vallassa, sitä on mahdoton kuvata! Olisiko pakko kääntyä ja pyrkiä takaisin Maunganamun kukkulalle?
Mutta havaitessaan, ettei epäilyttävä rasahdus toistunut, John jatkoi kiipeämistään.
Pian metsä häämötti pimeässä. Muutaman askelen jälkeen se oli saavutettu, ja pakolaiset piiloutuivat puiden tiheään lehvistöön.