KAHDEN TULEN VÄLISSÄ.
Yö suosi pakoa; sen turvin piti siis päästä pois Taupo-järven vaarallisilta tienoilta. Paganel ryhtyi joukon oppaaksi, ja hänen merkillinen paikallisvaistonsa oli taas avuksi tämän vaikean vaelluksen aikana vuoristossa. Hän liikkui hämmästyttävän taitavasti pimeässä, valiten empimättä melkein näkymättömiä polkuja ja pysyen varmasti suunnassa, josta hän ei poikennut. Hänen kykynsä nähdä pimeässä oli sitä paitsi hänelle suureksi hyödyksi, ja kissansilmillään hän saattoi nähdä pienimmätkin esineet, vaikkei valoa ollut vähääkään.
Kolme tuntia marssittiin taukoa pitämättä pitkin loivaa itärinnettä. Paganel kääntyi hiukan kaakkoon päästäkseen Kaimanawan ja Wahiti-selänteen väliseen kapeaan solaan, josta kulkee tie Aucklandista Hawkes-lahteen. Kun tästä rotkosta olisi päästy, hän aikoi poiketa tieltä ja pyrkiä rannikolle maakunnan asumattomien seutujen kautta korkeiden vuorijonojen suojassa.
Kello yhdeksän aamulla oli kuljettu yhdeksäntoista kilometriä kahdessatoista tunnissa. Enempää ei naisilta voinut pyytää. Siinä oli muuten sopiva leiripaikka. Pakolaiset olivat saapuneet solaan, joka erottaa molemmat vuorijonot. Oberlandin tie jäi oikealle ja jatkui etelään. Paganel teki kartta kädessään mutkan koilliseen, ja kello kymmenen saapui joukko eräänlaiselle äkkijyrkälle, vuoresta ulkonevalle kielekkeelle.
Ruokatarvikkeet otettiin esille säkeistä ja saivat hyvän menekin. Saniaiset, joita Mary Grant ja majuri eivät aikaisemmin olleet halunneet syödä, kelpasivat nyt heille. Taukoa jatkui kello kahteen saakka iltapäivällä, minkä jälkeen taas marssittiin itäänpäin, kunnes illalla pysähdyttiin kolmentoista kilometrin päähän vuorista. Pian nukkuivat kaikki taivasalla.
Seuraavana päivänä oli matkalla tuntuvia hankaluuksia. Heidän piti näet kulkea omituisen, tuliperäisiä järviä, kuumia ja rikkipitoisia lähteitä sisältävän alueen halki, joka on Wahiti-selänteen itäpuolella. Silmillä oli siitä enemmän iloa kuin jaloilla. Joka puolen kilometrin päässä oli tie poikki, ja esteiden kiertäminen oli perin väsyttävää. Mutta luonnon suurenmoiset ilmiöt tarjosivat vaihtelevuudessaan outoa katseltavaa!
Tällä viidenkymmenen neliökilometrin laajuisella alueella esiintyi maanalaisen tulen voima kaikissa muodoissa. Ihmeen kuulakkaita, miljoonien hyönteisten asumia suolapitoisia lähteitä pulppusi seelantilaisten teepensaiden viidakoista, levittäen kirpeää palaneen ruudin käryä ja jättäen maahan valkoista, häikäisevän lumen näköistä sakkaa. Niiden kirkas vesi oli kiehuvan kuumaa, kun taas toiset läheiset lähteet näyttivät olevan hyytyneitä. Jättimäisiä saniaisia kasvoi niiden partaalla sellaisissa oloissa, jotka vastasivat siluurikauden kasvullisuutta.
Kaikkialla näkyi höyrystyneitä vesipatsaita kohoavan maasta kuin suihkulähteitä puistossa, toisten pulputessa jatkuvasti, toisten vain tietyin välein, kuin jonkin oikullisen Pluton tahdosta. Ne olivat amfiteatterin tapaan luonnonpengermillä toinen toistaan korkeammalla kuin nykyaikaiset altaat; niiden vedet sekoittuivat toisiinsa vähitellen valkoisten höyrypilvien alla ja uurtaen jättiläisportaiden puoliksi läpinäkyviä astimia loivat kokonaisia järviä kiehuvilla ryöpyillään.
Kauempana esiintyi lämpimien lähteiden ja pauhaavien suihkujen asemesta rikkilähteitä. Maa näytti olevan aivan täynnä suuria rakkoja; ne olivat puoliksi sammuneita tulivuorenkraatereita, joiden halkeamista nousi kaasuja. Ilma oli sakeana rikkihapon pistävää ja vastenmielistä hajua. Rikki peitti maata ohuena kuorena ja kiteytyneinä ryhminä; vuosisatojen kuluessa tänne oli kasautunut laskemattomia hedelmättömiä rikkauksia, ja tältä vielä miltei tuntemattomalta Uuden Seelannin alueelta saa teollisuus vastedes noutaa lisää raaka-ainetta, jos Sisilian rikkikaivokset joskus ehtyvät.
On helppo ymmärtää, mitä rasituksia pakolaisten oli kestettävä kulkiessaan näiden luonnonesteitä täynnä olevien seutujen läpi. Leiripaikkoja oli vaikea löytää, eikä metsästäjä havainnut siellä ainoatakaan lintua, jonka Olbinett olisi katsonut kynimisen arvoiseksi. Siksi täytyi tyytyä enimmäkseen saniaisiin ja makeisiin bataatteihin, laihaan ravintoon, joka ei ollut omiaan virkistämään pikku joukon nääntyneitä voimia. Jokainen halusi siis mahdollisimman pian päästä tältä karulta ja autiolta seudulta.
Kesti kuitenkin neljä päivää, ennen kuin tämä kiusallinen alue oli sivuutettu. Vasta 23. päivänä helmikuuta Glenarvan saattoi kahdeksankymmenen kilometrin päässä Maunganamusta leiriytyä erään nimettömän vuoren juurelle, joka oli merkitty Paganelin karttaan. Hänen silmiensä eteen levisi pensaita kasvavia tasankoja, ja horisontissa näkyi taas suuria metsiä.
Se oli hyvä enne, sillä ehdolla kuitenkin, ettei näiden seutujen asuttavuus ollut houkutellut sinne kovin monta asukasta. Tähän saakka eivät retkeilijät olleet nähneet ainoatakaan maoria.
Tänä päivänä MacNabbs ja Robert ampuivat kolme kiwiä, jotka arvokkaasti täyttivät paikkansa leirin pöydässä, mutta totta puhuen vain hetkiseksi, sillä muutamassa minuutissa oli ne syöty nokasta kynsiin saakka.
Bataattien ja perunoiden välillä Paganel teki ehdotuksen, joka hyväksyttiin yksimielisesti.
Hän ehdotti, että tälle nimettömälle vuorelle, jonka laki noin tuhannen metrin korkeudessa häipyi pilviin, annettaisiin Glenarvanin nimi, ja piirsi huolellisesti skotlantilaisen lordin nimen karttaansa.
On tarpeetonta kertoa loppumatkan jokseenkin yksitoikkoisia tapahtumia.
Vain pari kolme erikoisempaa tapausta sattui tällä taipaleella järviltä
Tyynelle valtamerelle.
Koko päivä marssittiin metsien läpi ja lakeuksien poikki. John määräsi suunnan auringon ja tähtien mukaan. Taivas oli heille suopea ja säästi sekä kuumuudelta että sateelta. Mutta siitä huolimatta hidastutti yhä lisääntyvä väsymys jo niin kovia kokeneita matkalaisia, niin että he hartaasti toivoivat saapuvansa jollekin lähetysasemalle.
He puhelivat kuitenkin ja pitivät toisilleen seuraa, vaikka eivät enää kaikki yhdessä. Joukko jakautui ryhmiin, eivätkä syynä olleet erimielisyydet vaan uupumuksen mukanaan tuoma halu pysytellä omissa oloissaan.
Glenarvan asteli useimmiten yksin ajatellen Duncania ja sen miehistöä sitä enemmän, mitä lähemmäksi rannikkoa tultiin. Hän unohti ne vaarat, jotka vielä uhkasivat heitä Aucklandiin saakka, muistellen vain murhattuja matruusejaan, eikä hän päässyt tästä hirveästä ajatuksesta eroon.
Harry Grantista ei enää puhuttu. Mitäpä se olisi hyödyttänytkään, kun hänen hyväkseen ei enää voitu yrittää mitään? Jos kapteenin nimi vielä mainittiin, se tapahtui vain hänen tyttärensä ja John Manglesin välisissä keskusteluissa.
John ei ollut muistuttanut Marylle, mitä tämä oli sanonut hänelle viimeisenä yönä Wareatuassa; hienotunteisuus kielsi häntä vetoamasta sanaan, joka oli lausuttu äärimmäisen epätoivon hetkellä.
Puhuessaan Harry Grantista teki John vielä ehdotuksia etsiskelyn jatkamiseksi. Hän vakuutti Marylle, että lordi Glenarvan ei jättäisi epäonnistunutta yritystä sikseen, ja perusti tämän käsityksen siihen, että asiakirjan alkuperää ei voitu epäillä. Harry Grant oli siis jossakin; vaikka siis täytyisi etsiä läpi koko maailman, hänet viimein löydettäisiin. Mary ihastui näistä sanoista, ja samat ajatukset ja toiveet yhdistivät Johnin ja hänet. Lady Helena otti usein osaa heidän keskusteluihinsa, mutta ei antautunut niin toiveikkaisiin kuvitelmiin, vaikka karttoikin palauttamasta toisia surulliseen todellisuuteen.
Sillä välin MacNabbs, Robert, Wilson ja Mulrady metsästelivät etääntymättä kovin kauas muista, ja kukin heistä toi riistaa aterioiden täydennykseksi.
Paganel pysytteli yhä phormium-vaippaansa kääriytyneenä erillään äänettömänä ja miettivänä.
Ja kuitenkin on mieluisa velvollisuutemme lisätä, että siitä luonnonlaista huolimatta, joka saa parhaatkin luonteet muuttumaan tyytymättömiksi ja katkeroitumaan koettelemuksissa, vaaroissa, vaivoissa ja kieltäymyksissä, nämä kaikki onnettomuustoverit pysyivät yhdessä, ystävinä, kukin valmiina uhraamaan henkensä toistensa puolesta.
Helmikuun 25. päivänä tien katkaisi virta, joka ei voinut olla muu kuin Paganelin kartalle merkitty Waikari. Sen yli pääsi kuitenkin kahlaamaan.
Kaksi päivää perätysten kuljettiin pitkin pensaita kasvavia tasankoja; puolet Taupo-järven ja rannikon välisestä matkasta oli tehty kohtaamatta alkuasukkaita, mutta voimatkin alkoivat olla lopussa.
Sitten tuli suunnattomia, loputtomia metsiä, samantapaisia kuin Australiassa, mutta täällä oli kumipuiden tilalla kauripetäjiä. Vaikka nelikuukautisen matkan aikana olikin saatu nähdä monia ihmeitä, ihastuivat Glenarvan ja hänen kumppaninsa kuitenkin vielä kerran nähdessään nämä jättiläishongat, jotka olivat Libanonin seetrien ja Kalifornian mammuttipetäjien arvoisia kilpailijoita. Nämä kaurit, joille kasvitieteilijät ovat antaneet nimen "agathis australis", kohosivat kolmenkymmenen metrin korkeuteen, ennen kuin oksia edes alkoi haarautua rungosta. Ne kasvoivat erillisinä puistikkoina, lukemattomina ryhminä, jotka levittivät vihreitä lehtiään kuudenkymmenen metrin korkeuteen.
Muutamat näistä männyistä, jotka vielä olivat nuoria, tuskin sata vuotta vanhoja, muistuttivat Euroopassa tavattavia punahonkia; niiden tumma latvus päättyi suippoon kartioon. Mutta vanhemmat puut, viiden, kuuden vuosisadan ikäiset, muodostivat suunnattomia vihreitä, sikin sokin haaraantuneiden oksien kannattamia telttoja. Nämä Seelannin metsän patriarkat olivat ympärysmitaltaan jopa viisitoistakin metriä, eivätkä retkikunnan jäsenten käsivarret yhteensäkään olisi ylettyneet niiden ympäri.
Kolme päivää marssittiin näiden laajojen holvikaarien alla savisella maalla, jota ihmisjalka ei vielä ennen ollut polkenut. Sen näki selvästi siitä pihkaisen kumin määrästä, jota monin paikoin oli kertynyt kaurien juurelle ja olisi moniksi vuosiksi riittänyt alkuasukkaiden tarpeisiin.
Metsästäjät tapasivat suuria kiwi-parvia, jotka ovat harvinaisia maorien asuttamilla seuduilla. Koirien vainoamina ovat nämä merkilliset linnut paenneet luoksepääsemättömiin aarniometsiin. Niistä saatiin nyt retkikunnalle runsaasti terveellistä ravintoa.
Kerran Paganel sai kaukaa nähdä eräässä tiheässä pensaikossa pari jättiläiskokoista lintua. Hänen luonnontutkijavaistonsa heräsivät, hän huusi tovereitaan, ja väsymyksestään huolimatta majuri, Robert ja hän riensivät pyydystämään näitä eläimiä.
Maantieteilijän kiihkeän uteliaisuuden saattoi ymmärtää, sillä hän oli tunnistanut tai luullut tunnistavansa nämä linnut moa-nimisiksi dinormis-lajiin kuuluviksi, joiden monet oppineet ovat arvelleet kuolleen jo sukupuuttoon. Mutta tämä sattuma vahvisti oikeaksi Hochstetterin ja muiden matkustajain mielipiteen, että näitä Uuden Seelannin siivettömiä jättiläisiä todella vielä on olemassa.
Nämä moat, megatheriumin ja pterodactyluksen aikalaiset, joita Paganel ajoi takaa, olivat varmaankin lähes kuuden metrin korkuisia; ne olivat suunnattoman suuria ja arkoja kamelikurkia, sillä ne pakenivat tavattoman nopeasti. Eikä luoti pysäyttänyt niiden pakoa. Muutamien minuuttien takaa-ajon jälkeen saavuttamattomat moat katosivat suurien puiden taakse, ja metsästäjät olivat vain menettäneet ruutia ja tuhlanneet voimiaan.
Tänä iltana, 1. päivänä maaliskuuta, Glenarvan ja hänen toverinsa pääsivät vihdoin suunnattomasta kaurimetsästä ja leiriytyivät tuhatkuusisataaviisikymmentä metriä korkean Ikirangi-vuoren juurelle.
Lähes sataneljäkymmentä kilometriä oli nyt edetty Maunganamusta, ja rannikolle oli vielä melkein viisikymmentä kilometriä. Oli laskettu voitavan suorittaa koko matka kymmenessä päivässä, mutta ei arvattu ottaa huomioon seudun kaikkia odottamattomia esteitä.
Mutkat, esteet, epätäydelliset paikanmääritykset olivat myös pidentäneet matkaa viidenneksellä, ja onnettomuudeksi olivat matkailijat Ikirangi-vuorelle saapuessaan aivan näännyksissä.
Kuitenkin vaadittiin vielä ainakin kaksi pitkää päivämatkaa rannikolle saapumiseen, ja nyt olivat uudet voimat, äärimmäinen varovaisuus jälleen tarpeen, kun lähestyttiin seutua, missä usein liikkuu alkuasukkaita.
Jokainen ponnisteli kuitenkin voittaakseen väsymyksensä, ja seuraavana aamuna lähti joukko jälleen liikkeelle päivän koittaessa.
Oikealle jäävän Ikirangin ja vasemmalle tuhannenkahdensadan metrin korkeuteen kohoavan Hardy-vuoren välinen matka oli perin rasittava. Siellä oli puolentoista kymmenen kilometrin taival aivan täynnä eräänlaisia taipuvia rihmoja, joita syystä on sanottu "kuristusliaaneiksi". Joka askeleella ne tarttuivat käsivarsiin ja sääriin ja kietoutuivat tiheine kiemuroineen ruumiin ympäri kuin käärmeet. Kaksi päivää täytyi kulkea eteenpäin kirves kourassa ja taistella tätä tuhatpäistä lohikäärmettä, tien tukkivaa, itsepintaista kasvistoa vastaan, jonka Paganel olisi halunnut luokitella Zoophyteihin kuuluvaksi.
Näillä tasangoilla metsästäminen oli mahdotonta, eivätkä metsästäjät enää voineet täydentää eväitä, kuten ennen. Ruokavarat alkoivat olla lopussa, eikä voitu hankkia uusia; veden puutteessa ei voitu sammuttaa ponnistusten kiihdyttämää janoa.
Glenarvanin ja hänen seuralaistensa kärsimykset olivat nyt kauheimmillaan, je ensimmäistä kertaa he olivat heittämässä kaiken toivon.
Eivät enää kävellen, vaan laahustaen, loppuun kiusattuina, vain jokaista muuta tunnetta kauemmin elävän itsesäilytysvaiston kannustamina he vihdoin saapuivat Lottinin niemelle Tyynenmeren rannalle.
Siellä oli muutamia autioita majoja, sodan äskettäin hävittämän kylän raunioita, hoitamattomia viljelyksiä, kaikkialla ryöstön ja tulipalon jälkiä. Ja kohtalo oli täällä varannut kovaonnisille kulkijoille uuden ja kauhean koettelemuksen.
He harhailivat pitkin rantaa, kun noin kilometrin päässä näkyi joukko villejä, jotka aseitaan heilutellen riensivät heitä kohti. Kun toisella puolella oli meri, Glenarvan ei voinut paeta, ja kooten viimeiset voimansa hän oli juuri ryhtymässä puolustustoimiin, kun John Mangles huusi:
— Kanootti! Kanootti!
Kahdenkymmenen askelen päässä siitä oli todellakin rannalle jätetty kolmen airoparin ruuhi. Sen työntäminen vesille, siihen hyppääminen ja pakoonlähtö tältä vaaralliselta rannalta sujui parissa tuokiossa. John Mangles, MacNabbs, Wilson ja Mulrady istuutuivat soutamaan, Glenarvan tarttui peräsimeen, molemmat naiset, Paganel ja Olbinett ja Robert ryhmittyivät hänen lähelleen.
Kymmenen minuutin kuluttua oli ruuhi puolen kilometrin päässä ulapalla.
Meri oli tyyni; pakolaiset pysyivät äänettöminä.
John, joka ei halunnut poistua kovin kauas merelle, aikoi juuri antaa määräyksen, että piti ohjata pitkin rantaa, kun hänellä jäi äkkiä airo ilmaan.
Hänen silmiinsä osui kolme ruuhta, jotka lähtivät Lottinin niemestä takaa-ajamaan heitä.
— Merelle, merelle! hän huusi. — Ja parempi vaikka hukkua!
Neljän soutajansa voimalla ruuhi kiiti taas ulappaa kohti. Noin puoli tuntia he jaksoivat pitää välimatkan entisenä, mutta uupuneiden miesten voimat loppuivat pian, ja toiset kolme ruuhta lähestyivät huomattavasti. Tällä hetkellä oli välimatkaa tuskin kahta kilometriä; nyt ei siis ollut mitään mahdollisuutta välttää villien hyökkäystä, jotka pitkillä pyssyillään varustettuina jo valmistautuivat ampumaan.
Glenarvan seisoi kanootin perässä tähystäen taivaanrantaa kuin jotakin yliluonnollista apua hakien. Mitä hän odotti? Mitä hän tahtoi? Oliko hänellä jokin aavistus?
Äkkiä hänen katseensa välähti, ja hän ojensi kätensä erästä pistettä kohti.
— Laiva! hän huusi. — Ystävät, laiva! Soutakaa! Soutakaa lujasti!
Kukaan neljästä soutajasta ei kääntynyt katsomaan tätä odottamatonta laivaa, sillä nyt ei ollut varaa hukata ainoatakaan aironvetoa. Paganel yksin nousi pystyyn ja käänsi kaukoputkensa Glenarvanin viittaamaan suuntaan.
— Niin on, hän sanoi, — se on laiva, höyrylaiva! Se ajaa täyttä vauhtia ja tulee meitä kohti! Kestävyyttä, kunnon kumppanit!
Pakolaiset ponnistivat jälleen voimansa, saivat kanootin vauhdin paranemaan ja välimatkan pysymään entisellään vielä puoli tuntia. Höyrylaiva tuli yhä enemmän näkyviin; pian saattoi erottaa sen molemmat mastot, joiden ympäri purjeet oli kääritty, ja mustan savun paksut tuprut. Glenarvan antoi peräsimen Robertille, tarttui maantieteilijän kiikariin ja tarkkaili laivan pienimpiäkin liikkeitä.
Mutta sitten John Mangles ja hänen kumppaninsa huomasivat lordin piirteiden vääntyvän, kasvojen kalpenevan ja kaukoputken putoavan hänen kädestään. Yksi ainoa sana selitti hänen äkillisen epätoivonsa.
— Duncan! Glenarvan huudahti. - Duncan ja merirosvot!
— Duncan! John huusi päästäen airon kädestään ja hypäten pystyyn.
— Niin, kuolema on edessä täälläkin! Glenarvan mutisi tuskan murtamana.
Se oli todellakin Duncan, siitä ei voinut erehtyä, Glenarvanin huvialus, merirosvoja miehistönään! Majuri ei voinut olla kiroamatta karkeasti ääneen. Tämä oli jo sentään liikaa!
Ruuhi oli tällä välin jätetty oman onnensa nojaan. Minne sitä ohjaisi!
Minne pakenisi? Oliko mahdollista valita joko merirosvot tai villit?
Villien lähimmästä veneestä ammuttiin laukaus, ja luoti sattui Wilsonin airoon. Muutamin aironvedoin lähestyttiin silloin Duncania.
Huvipursi kulki täyttä vauhtia eikä ollut enää kuin vajaan kilometrin päässä. Kun missään ei enää näkynyt pelastusta, John Mangles ei enää tiennyt, minnepäin käskisi ohjaamaan tai mitä muutenkaan oli tehtävissä. Molemmat naisparat olivat kauhusta suunniltaan polvistuneet rukoilemaan.
Villit ampuivat jatkuvasti, ja luoteja satoi ruuhen ympärillä. Silloin kuului ankara pamaus, ja laivan kanuunan ampuma kuula lensi pakolaisten päiden yli. Kahden tulen väliin joutuneina pakolaiset pysyivät liikkumatta paikallaan Duncanin ja alkuasukkaiden kanoottien välillä.
Hurjana epätoivosta John Mangles tarttui kirveeseensä. Hän aikoi hakata kanootin kappaleiksi upottaakseen sen ja onnettomat toverinsa, kun Robert huusi:
— Tom Austin! Tom Austin! Hän on laivalla! Minä näen hänet! Hän on tuntenut meidät! Hän heiluttaa lakkiaan!
Johnin iskuun noussut kirves vaipui alas.
Toinen kuula vinkui hänen päänsä yli ja murskasi keskeltä kahtia lähimmän kolmesta ruuhesta, samalla kun Duncanin kannelta kajahti hurraa-huuto.
Säikähtyneet villit kääntyivät pakoon rantaa kohti.
— Apuun, apuun, Tom! John Mangles oli huutanut kaikuvalla äänellä.
Ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen olivat nuo kymmenen pakolaista turvassa Duncanin kannella tietämättä, miten kaikki oli oikein käynyt ja ymmärtämättä tapahtumista yhtään mitään.
MIKSI DUNCAN RISTEILI UUDEN SEELANNIN RANNIKOLLA.
Olisi turha yrittää kuvata Glenarvanin ja hänen ystäviensä tunteita, kun heidän korvissaan soivat vanhan Skotlannin laulut. Heidän astuessaan Duncanin kannelle säkkipillin puhaltaja täytti soittimensa ilmalla ja puhalsi Malcolmin klaanin kotiseutulaulun, ja voimakkaat hurraa-huudot tervehtivät lordin paluuta laivalleen.
Glenarvan, John Mangles, Paganel, Robert, jopa itse majurikin itkivät ja syleilivät toisiaan. Alussa oli vain riemua ja huumausta. Maantieteilijä oli kerrassaan hullaantunut; hän hyppi ja tähtäili kaukoputkellaan villien ruuhia, jotka nyt näkyivät saapuvan rantaan.
Mutta kun laivan miehistö huomasi Glenarvanin ja hänen seuralaisensa repaleiset vaatteet ja rasittuneilla kasvoilla kauheiden kärsimysten jäljet, ilon purkaukset loppuivat. Laivalle oli palannut haamuja niiden pelottomien, terveyttä uhkuvien retkeilijöiden sijasta, jotka kolme kuukautta sitten toiveikkaina olivat lähteneet etsimään haaksirikkoisia. Sattuma, yksinomaan sattuma oli tuonut heidät takaisin tälle laivalle, jota he eivät enää odottaneet näkevänsä, mutta kuinka loppuun kulutettuina ja heikossa kunnossa.
Mutta ennen kuin Glenarvan ajattelikaan lepoa tai nälän ja janon pakottavien tarpeiden tyydyttämistä, hän halusi kuitenkin kysyä Tom Austinilta syytä hänen oloonsa näillä vesillä.
Minkä vuoksi Duncan risteili Uuden Seelannin itärannikolla? Mistä johtui, ettei se ollut Ben Joycen käsissä? Minkä onnellisen sattuman kautta oli Jumala toimittanut sen pakolaisten reitille?
Miksi? Kuinka? Minkä takia? Kysymyksiä sateli tuhkatiheään Tom Austinin vastattaviksi. Vanha merimies ei tiennyt ketä kuunnella, vaan päätti sitten ottaa huomioon yksinomaan lordi Glenarvanin ja vastata vain hänelle.
— Entä rosvot? Glenarvan kysyi. — Mitä olette tehnyt niille?
— Rosvotko? Tom Austin vastasi äänellä, joka osoitti, ettei hän ymmärtänyt, mistä oli puhe.
— Niin. Ne roistot, jotka hyökkäsivät laivan kimppuun?
— Minkä laivan? Tom Austin kysyi. — Teidän armonne laivanko?
— Niin, niin, Tom! Duncanin. Tulihan Ben Joyce laivalle.
— Minä en tunne Ben Joycea; en ole koskaan nähnyt häntä, Austin vastasi.
— Ette koskaan nähnyt! Glenarvan huudahti kummissaan vanhan merimiehen vastauksesta. — Sanokaa siis minulle, Tom, minkä vuoksi Duncan risteilee tällä hetkellä Uuden Seelannin rannikolla?
Jos Glenarvan, lady Helena, neiti Grant, Paganel, majuri, Robert, John Mangles, Olbinett, Mulrady, Wilson eivät käsittäneet vanhan merimiehen hämmästystä, niin kuinka he itse hämmästyivätkään, kun Tom vastasi tyynellä äänellä:
— Duncan risteilee täällä teidän armonne käskystä.
— Minunko käskystäni! Glenarvan huudahti.
— Niin, mylord. Minä olen vain noudattanut teidän 14. päivänä tammikuuta lähettämänne kirjeen ohjeita.
— Minun kirjeeni! Minun kirjeeni! Glenarvan huusi.
Retkeilijät kertyivät tiiviimmin Tom Austinin ympärille ja tuijottivat häntä jännittyneinä. Oliko siis Snowy-joella laadittu kirje saapunut Duncanille?
— Malttia! Glenarvan sanoi. — Yritetään selvittää asia, sillä minä taidan nähdä unta. Oletteko te saanut erään kirjeen, Tom?
— Olen, kirjeen teidän armoltanne.
— Melbournessako?
— Melbournessa, juuri kun sain laivan vauriot korjatuksi.
— Ja se kirje…
— Ei ollut kirjoitettu teidän käsialallanne, mutta oli teidän allekirjoittamanne, mylord.
— Se on sama kirje. Minun kirjeeni toi teille eräs Ben Joyce-niminen rosvo.
— Ei, vaan Ayrton-niminen matruusi, Britannian toinen perämies.
— Niin, Ayrton tai Ben Joyce, hän on sama henkilö. No, mitä se kirje sisälsi?
— Se määräsi minut lähtemään viipymättä Melbournesta ja risteilemään pitkin itärannikkoa…
— Australian vesillä! Glenarvan huusi niin tuimasti, että vanha merimies hämmentyi.
— Australianko! Tom toisti hölmistyneenä. — Ei toki, vaan Uuden
Seelannin!
— Australian, Tom, Australian! Glenarvanin kumppanit vakuuttivat yhdestä suusta.
Austin oli pyörtyä. Glenarvan puhui hänelle niin vakuuttavasti, että hän pelkäsi erehtyneensä kirjettä lukiessaan. Olisiko hän, tunnollinen ja tarkka merimies, tehnyt tällaisen virheen? Hän punastui eikä osannut sanoa mitään.
— Rauhoittukaa, Tom, lady Helena sanoi. — Kaitselmus on sallinut…
— Mutta ei sentään, hyvä rouva, suokaa anteeksi, vanha Tom keskeytti jälleen toinnuttuaan. — Ei! Se ei ole mahdollista! Minä en ole erehtynyt! Ayrton luki kirjeen samoin kuin minäkin, ja hän se juuri tahtoi päinvastoin saada minut lähtemään Australian rannikolle!
— Ayrtonko? Glenarvan huudahti.
— Hän juuri! Hän selitteli minulle, että se oli erehdys ja että te käskitte minun tulla tapaamaan teitä Twofold-lahteen!
— Onko teillä kirje tallella, Tom? majuri kysyi perin jännittyneenä.
— On, herra MacNabbs, Austin vastasi. — Minä menen hakemaan sen.
Austin kiiruhti kajuuttaansa keulapuolelle. Sen hetken, kun hän oli poissa, katselivat kaikki toisiaan äänettöminä, paitsi majuri, joka tuijottaen Paganeliin sanoi käsivarret ristissä rinnallaan:
— Totisesti minun jo täytyy sanoa, Paganel, että se olisi hiukan liikaa!
— Mitä? hämmästyi maantieteilijä, joka selkä kumarassa ja silmälasit otsalla näytti jättiläiskokoiselta kysymysmerkiltä.
Austin palasi. Hänellä oli kädessään Paganelin laatima ja Glenarvanin allekirjoittama kirje.
— Lukekaa itse, mylord! vanha merimies sanoi.
Glenarvan otti kirjeen ja luki:
— Käsky Tom Austinille lähteä merelle viipymättä ja tuoda Duncan 37. leveysasteen kohdalle Uuden Seelannin itärannikolle!
— Uuden Seelannin! Paganel huudahti hypähtäen.
Ja hän tempasi kirjeen Glenarvanin käsistä, hieroi silmiään, pani lasit nenälleen ja luki hänkin.
— Uuden Seelannin! sanoi hän äänenpainolla, jota on mahdoton kuvata.
Kirje putosi hänen kädestään.
Samassa hän tunsi jonkun tarttuvan olkapäähänsä. Hän kääntyi ympäri ja seisoi vastapäätä majuria.
— No, Paganel-parka, MacNabbs sanoi vakavasti, — olipa sentään onni, että te ette lähettänyt Duncania Kotsinkiinaan!
Tämä pila teki lopun maantieteilijästä. Alkoi valtava hohotus, joka tarttui koko laivaväkeen. Paganel harppoi edestakaisin kuin mielipuoli, piteli molemmin käsin päätään, repi tukkaansa. Hän ei enää tiennyt, mitä teki, eikä mitä tahtoi tehdä! Hän astui konemaisesti perähytin portaita alas, harppoi pitkin välikantta, hoippuen ja huitoen ja joutui vihdoin keulapakalle. Siellä hänen jalkansa osuivat köysikasaan, ja hän kompastui. Sattumalta hän tarttui toisella kädellään erääseen nuoraan.
Äkkiä kuului kauhea pamahdus. Keulapakkaan sijoitettu kanuuna oli lauennut ja ampunut tyynelle vedenpinnalle täyden panoksen rautaromua. Onneton Paganel oli nykäissyt vielä latingissa olevan kanuunan sytytysnuoraa, ja hana oli iskenyt nallihattuun. Siitä tämä ukkosenjyrähdys. Maantieteilijä lennähti taaksepäin keulapakan portaita alas ja kieri miehistön osastoon asti.
Pamauksen herättämää hämmästystä seurasi pelästyksen huuto. Arveltiin että oli tapahtunut onnettomuus. Kymmenen matruusia syöksyi välikannelle, ja pian he kantoivat sieltä täysin hervotonta Paganelia. Eikä hän edes puhunut.
Pitkä ruumis vietiin perähydn puolelle. Kunnon ranskalaisen kumppanit olivat epätoivoissaan. Majuri, joka aina toimi lääkärinä vakavissa tapauksissa, ryhtyi riisumaan onnettoman Paganelin pukua sitoakseen hänen haavansa; mutta tuskin hän oli tarttunut kuolevaan, kun tämä ponnahti pystyyn kuin sähköiskusta.
— Ei koskaan! hän huudahti, ja käärien laihan vartalonsa ympärille vaatteiden riekaleet napitti nuttunsa omituisen innokkaasti.
— No, no, Paganel! majuri sanoi.
— Ei, sanon minä!
— Täytyyhän tutkia…
— Te ette tutki!
— Te olette kukaties katkaissut … MacNabbs jatkoi.
— Olen, Paganel vastasi nousten seisomaan pitkille jaloilleen, — mutta sen kyllä kirvesmies korjaa.
— Minkä sitten?
— Sen pylvään, joka katkesi pudotessani.
Nyt purskahtivat kaikki jälleen nauruun. Tämä vastaus oli rauhoittanut kaikki kelpo Paganelin ystävät; hän oli ilmeisesti selviytynyt ehjin nahoin seikkailustaan keulapakan kanuunan kanssa.
— Joka tapauksessa, majuri ajatteli, — on tuo maantieteilijä merkillisen ujo!
Mutta toinnuttuaan onnettomuudestaan Paganelin piti kuitenkin vastata erääseen kysymykseen, jota ei voitu välttää.
— Nyt, Paganel, Glenarvan sanoi hänelle, — vastatkaa suoraan. Tunnustan kyllä, että teidän hajamielisyytenne on ollut suureksi onneksi. Ilman teitä olisi Duncan varmasti joutunut rosvojen haltuun; ilman teitä olisimme jälleen maorin käsissä! Mutta sanokaa minulle Jumalan nimessä, mikä ihmeen ajatus, mikä yliluonnollinen mielenhäiriö sai teidät kirjoittamaan Uuden Seelannin nimen Australian sijasta?
— Niin, totta vie! Paganel huudahti. — Se johtui… Mutta samassa hänen katseensa osui kapteeni Grantin lapsiin, ja hän vaikeni äkkiä; sitten hän lausui:
— Mitä sille mahtaa, rakas Glenarvan, minä olen mieletön, hullu, auttamaton olento, ja minä kuolen maailman hajamielisimmän miehen nahoissa…
— Ellei teitä nyljetä, majuri lisäsi.
— Nyljetäkö! maantieteilijä huudahti raivostuneena. — Onko se jokin vihjaus…?
— Mikä vihjaus, Paganel? MacNabbs kysyi tyynellä äänellä.
Välikohtauksesta ei ollut seurauksia. Duncanin salaisuus oli saanut selityksensä; ihmeellisesti pelastuneet matkalaiset tahtoivat vain mennä mukaviin hytteihinsä ja tulla sitten syömään.
Mutta kun lady Helena ja Mary Grant, majuri, Paganel ja Robert olivat poistuneet jäivät Glenarvan ja John Mangles puhuttamaan vielä Tom Austinia.
— No, vanha Tom, Glenarvan sanoi, — vastatkaa minulle. Eikö käsky lähteä risteilemään Uuden Seelannin rannikolle tuntunut teistä kummalliselta?
— Tuntui, teidän armonne, Austin vastasi, — minä olin hyvin hämmästynyt, mutta minulla ei ole tapana pohtia saamiani määräyksiä, ja siksi minä vain tottelin. Olisinko voinut menetellä toisin? Jos en olisi noudattanut kirjeessä antamaanne määräystä ja olisi tapahtunut onnettomuus, enkö minä olisi ollut siihen syyllinen? Olisitteko te menetellyt toisin, kapteeni?
— En, Tom, John Mangles vastasi.
— Mutta mitä te ajattelitte? Glenarvan kysyi.
— Ajattelin, mylord, että Harry Grantin etu vaati menemään sinne, minne käskitte minun mennä. Ajattelin, että uusien tietojen johdosta te lähtisitte jollakin laivalla Uuteen Seelantiin ja että minun tuli odottaa teitä tämän saaren rannalla. Lähtiessäni Melbournesta en muuten ilmoittanut määränpäätä, ja miehistö sai tietää sen vasta aavalla merellä, kun Australian rannikko jo oli häipynyt silmistämme. Mutta silloin sattui laivalla tapaus, joka minua suuresti oudostutti.
— Mikä se oli, Tom? Glenarvan kysyi.
— Se, että kun perämies Ayrton kuuli Duncanin määränpään päivää myöhemmin kuin olimme lähteneet vesille…
— Ayrton, Glenarvan huudahti. — Onko hän siis laivalla?
— On, mylord.
— Ayrton täällä! Glenarvan toisti katsoen John Manglesiin.
— Se on ollut Jumalan tahto! nuori kapteeni vastasi.
Hetkiseksi välähti kummankin mieleen salamannopeasti Ayrtonin käytös, hänen kauan valmistelemansa kavallus, Glenarvanin haavoittaminen, Mulradyn murha, Snowyn soihin syöstyn retkikunnan kärsimykset, tuon roiston koko menneisyys. Ja nyt mitä ihmeellisimmästä yhteensattumasta roisto oli heidän vallassaan.
— Missä hän on? Glenarvan kysyi innokkaasti.
— Eräässä keulapuolen hytissä, Tom Austin vastasi, — ja häntä pidetään vartioituna.
— Miksi?
— No, kun Ayrton näki laivan purjehtivan Uuteen Seelantiin, hän raivostui ja yritti pakottaa minut muuttamaan laivan suuntaa, uhkasi ja vihdoin yllytti miehiäni kapinaan. Silloin huomasin, että hän on vaarallinen kaveri, ja ryhdyin varotoimiin häntä vastaan.
— Entä sitten?
— Sitten hän on ollut hytissään, yrittämättäkään pyrkiä ulos.
— Hyvä on, Tom.
Tällä hetkellä Glenarvania ja John Manglesia kutsuttiin peräkajuuttaan. Aamiainen, jonka tarpeessa he niin suuresti olivat, oli valmis. He istuivat pöytään eivätkä maininneet mitään Ayrtonista.
Mutta kun matkalaiset aterian jälkeen voimistuneina ja virkistyneinä palasivat kannelle, Glenarvan ilmoitti heille perämiehen olevan laivalla. Samalla hän sanoi aikovansa kuulustella häntä.
— Voinko minä jäädä pois? lady Helena pyysi. — Minun täytyy sanoa, rakas Edward, että sen raakalaismaisen miehen näkeminen olisi minulle hyvin kiusallista.
— Tästä tulee ristikuulustelu, Helena, selitti lordi Glenarvan. — Pyydän sinua jäämään. Ben Joycen on kohdattava kaikki uhrinsa kasvoista kasvoihin!
Lady Helena antoi myöten. Mary Grant ja hän istuutuivat lordi Glenarvanin viereen. Heidän ympärilleen asettuivat majuri, Paganel, John Mangles, Robert, Wilson, Mulrady ja Olbinett, kaikki, jotka olivat joutuneet kokemaan roiston kavaluuden. Laivan miehistö, joka ei vielä käsittänyt tapauksen vakavuutta, pysyi hiljaa ja ääneti.
— Tuokaa Ayrton esiin! Glenarvan käski.
AYRTON ELI BEN JOYCE.
Ayrton tuli näkyviin. Hän astui kannen yli varmoin askelin ja sitten portaita myöten perähyttiin. Hänen silmänsä olivat synkät, hampaat yhteen purrut, kädet nyrkissä. Hänen olemuksessaan ei ollut uhmaa eikä myöskään nöyryyttä. Tultuaan lordi Glenarvanin eteen hän pani käsivartensa ristiin mykkänä ja tyynenä, odottaen kysymyksiä.
— Ayrton, Glenarvan sanoi, — täällä me siis olemme, te ja me, tässä Duncanissa, jonka te aioitte luovuttaa Ben Joycen rosvojoukolle!
Perämiehen huulet vavahtivat hieman. Äkillinen puna nousi hänen liikkumattomille kasvoilleen. Ei katumuksen puna, vaan epäonnistumisen häpeä. Tällä aluksella, jonka kapteeniksi hän oli havitellut, hän oli vankina, ja hänen kohtalonsa ratkaistaisiin muutamassa minuutissa.
Mutta hän ei vastannut. Glenarvan odotti kärsivällisesti. Ayrton pysyi vain itsepintaisesti vaiti.
— Puhukaa, Ayrton. Mitä teillä on sanomista? Glenarvan aloitti jälleen.
Ayrton epäröi; hänen otsansa rypistyi syviksi viivoiksi; sitten hän sanoi tyynellä äänellä:
— Minulla ei ole mitään sanomista, mylord. Olen tyhmyyksissäni joutunut kiinni. Tehkää kuten hyväksi näette.
Sitten hän käänsi katseensa lännessä leviävään rannikkoon eikä näköjään välittänyt lainkaan, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänet nähdessään olisi voinut luulla, ettei hänellä ollut tämän vakavan asian kanssa mitään tekemistä. Mutta Glenarvan oli päättänyt pysyä kärsivällisenä. Hän tahtoi saada tietää erinäisiä seikkoja Ayrtonin salaperäisestä elämästä, varsinkin siitä, mikä koski Harry Grantia ja Britanniaa. Hän jatkoi siis kuulusteluaan tavattoman lempeästi ja pakottaen sydämenlyöntinsä täysin rauhoittumaan.
— Minusta tuntuu, Ayrton, hän sanoi, — että te ette sentään kieltäydy
vastaamasta muutamiin kysymyksiin, joita haluan teille tehdä.
Ensinnäkin, onko minun puhuteltava teitä Ayrtoniksi vai Ben Joyceksi?
Olitteko vai ette Britannian toinen perämies?
Ayrton pysyi vaiti ja katseli yhä rantaa. Hän ei ollut kuulevinaankaan kysymystä.
Glenarvan, jonka katse välähti, jatkoi perämiehen kuulustelua.
— Tahdotteko sanoa minulle, miksi jätitte Britannian, ja miksi olitte Australiassa?
Sama hiljaisuus, sama liikkumattomuus.
— Kuunnelkaa minua tarkoin, Ayrton, Glenarvan jatkoi. — Teillä on syytä avata suunne. Puhuminen on teidän viimeinen keinonne, se voidaan katsoa hyväksenne. Viimeistä kertaa, tahdotteko vastata kysymyksiini?
Ayrton käänsi katseensa Glenarvaniin ja katsoi häntä silmiin.
— Mylord, hän sanoi, — minulla ei ole mitään vastaamista. Todisteiden hankkiminen minua vastaan on oikeuden, ei minun itseni tehtävä.
— Ne on helppo hankkia! Glenarvan vastasi.
— Helppoko, mylord? Ayrton vastasi. — Teidän armonne näyttää minusta luulevan liian paljon. Minä puolestani vakuutan, että Temple Barin parhaan tuomarin olisi vaikea todistaa, kuka minä olen! Kuinka voitaisiin näyttää toteen, miksi olen tullut Australiaan, koska kapteeni Grant ei ole kertomassa sitä? Kuka todistaa, että minä olen poliisin kuuluttama Ben Joyce, kun en koskaan ole ollut poliisin käsissä ja kumppanini ovat vapaina? Kuka teitä lukuunottamatta voi todistaa minun tehneen mitään moitittavaa, saati rikosta? Kuka voi todistaa, että minä olen aikonut anastaa tämän laivan ja luovuttaa sen rosvoille? Ei kukaan, kuulkaa, ei kukaan! Teillä on epäluulonne, olkoon, mutta ihmisen tuomitsemiseksi tarvitaan todisteita, ja niitä todisteita teillä ei ole. Kunnes toisin todistetaan, minä olen Ayrton, Britannian toinen perämies.
Ayrton oli kiihtynyt, mutta oli pian taas alkuperäisen kylmäkiskoinen. Hän arveli varmaankin, että hänen selityksensä päättäisi kuulustelun; mutta Glenarvan sanoi jälleen:
— Ayrton, minua ei ole kukaan tuomari määrännyt teitä kuulustelemaan. Se ei ole minun asiani. Mutta on tärkeätä, että molemminpuoliset suhteemme ovat tarkoin selvillä. Minä en pyydä teiltä mitään, mikä voisi tuomita teidät. Se on oikeuden asia. Mutta te tiedätte, mitä minä etsin, ja voitte yhdellä sanalla palauttaa minut kadottamilleni jäljille. Tahdotteko puhua?
Ayrton pudisti päätänsä kuin mies, joka on päättänyt vaieta.
— Tahdotteko sanoa minulle, missä kapteeni Grant on? Glenarvan kysyi.
— En, mylord, Ayrton vastasi.
— Tahdotteko ilmoittaa, missä Britannia hukkui?
— En sitäkään.
— Ayrton, Glenarvan jatkoi melkein rukoillen, — mikäli tiedätte Harry Grantin olinpaikan, tahdotteko sanoa sen hänen lapsiraukoilleen, jotka eivät odota muuta kuin sanaa teidän suustanne?
Ayrton epäröi. Hänen kasvonpiirteenä muuttuivat. Mutta sitten hän sanoi hiljaisella äänellä:
— En voi, mylord.
Ja hän lisäsi kiivaasti kuin olisi moittinut itseään hetkellisestä heikkoudesta.
— En. Minä en puhu. Hirttäkää minut, jos tahdotte!
— Vai hirttäkää! Glenarvan huudahti äkkiä suuttuneena.
Sitten hän malttoi mielensä ja sanoi vakaalla äänellä:
— Ayrton, täällä ei ole tuomareita eikä pyöveleitä. Heti kun poikkeamme maihin, teidät jätetään Englannin viranomaisten käsiin.
— Sitä pyydänkin! perämies vastasi.
Sitten hän palasi tyynin askelin vankilakseen määrättyyn hyttiin, ja kaksi matruusia sijoitetuin hänen ovelleen pitämään silmällä hänen pienimpiäkin liikkeitään. Kuulustelussa mukana olleet olivat suutuksissaan ja alakuloisia.
Kun Glenarvan ei saanut Ayrtonia puhumaan, mitä mahdollisuuksia hänellä enää oli? Ilmeisesti toteutettava Edenissä tehty suunnitelma palata Eurooppaan ja luovuttava ajatuksesta tuonnempana ryhtyä uudelleen nyt epäonnistuneeseen yritykseen, sillä nythän näyttivät Britannian jäljet olevan auttamattomasti hukassa, asiakirjaa ei voinut mitenkään tulkita toisin, eikä 37. leveysasteella enää ollut edes mitään muuta mannerta; Duncanin oli siis vain käännyttävä paluumatkalle.
Neuvoteltuaan ystäviensä kanssa Glenarvan keskusteli yksityiskohtaisemmin John Manglesin kanssa paluuta koskevista seikoista. John tarkasti säiliöt; hiilivarasto riittäisi korkeintaan kaksi viikkoa. Niinpä oli välttämätöntä hankkia lisää polttoainetta lähimmässä satamassa.
John ehdotti Glenarvanille, että suunnattaisiin kurssi Talkahuanon lahteen, missä Duncan jo kerran oli täydentänyt varastonsa ennen lähtöään kiertomatkalleen. Se oli suora reitti ja tarkalleen 37. leveysasteella. Sieltä alus lähtisi runsaasti varustettuna etelään, kiertäisi Kap Hornin ja palaisi Skotlantiin Atlantin kautta.
Tämä suunnitelma hyväksyttiin ja koneenkäyttäjälle annettiin käsky lisätä vauhtia. Puoli tuntia myöhemmin kuljettiin Talkahuanoa kohti merellä, joka oli Tyyni-nimensä arvoinen, ja kello kuusi illalla häipyivät Uuden Seelannin viimeiset vuoret horisontin lämpimiin usviin.
Nyt alkoi siis paluumatka. Murheellinen hetki rohkeille etsijöille, jotka palasivat lähtösatamaan ilman Harry Grantia! Laivamiehistökin, joka lähtiessä oli ollut niin hilpeä, niin luottavainen, oli masentunut ja alakuloinen, kun piti palata Eurooppaan. Näistä kunnon matruuseista halusi kyllä jokainen nähdä jälleen kotimaansa, mutta kaikki olisivat vielä kauan uhmanneet meren vaaroja kapteeni Grantin etsinnöissä.
Niinpä Glenarvanin paluuta tervehtineitä riemuhuutoja seurasi pian apeus. Ei ollut enää alinomaista yhteyttä matkustajien kesken, ei niitä keskusteluja, jotka ennen pitivät heidät virkeinä. Kukin pysytteli omissa oloissaan kajuuttansa yksinäisyydessä ja harvoin saapui yksi tai toinen Duncanin kannelle.
Se mies, jossa matkailijain surulliset tai iloiset tunteet tavallisesti ilmenivät vilkkaimpina, Paganel, joka tarvittaessa olisi keksinyt jotain, oli nyt synkkä ja hiljainen. Häntä tuskin nähtiin. Hänen luontainen puheliaisuutensa, hänen ranskalainen eloisuutensa olivat vaihtuneet mykkyyteen ja alakuloisuuteen. Hän vaikutti vielä masentuneemmalta kuin hänen toverinsa. Kun Glenarvan puhui etsinnän jatkamisesta, Paganel pudisti päätään kuin ihminen, joka ei toivo enää mitään ja jonka vakaumus Britannian haaksirikkoisten kohtalosta näytti olevan lopullinen. Oli ilmeistä, että hän uskoi heidän auttamattomasti eksyneen jäljiltä.
Laivalla oli kuitenkin yksi mies, joka saattoi sanoa viimeisen sanan tästä onnettomuudesta, mutta hän pysyi yhä vaiti. Se oli Ayrton. Tämä konna tiesi epäilemättä ainakin haaksirikon tapahtumapaikan, vaikka ei olisi ollut selvillä kapteenin nykyisestä olinpaikasta. Mutta jos Grant löytyisi, hän voisi tietysti todistaa Ayrtonia vastaan. Niinpä tämä pysyi itsepintaisesti vaiti. Siksi häntä vihattiin kiivaasti, varsinkin matruusit, jotka tahtoivat löylyttää hänet.
Monta kertaa Glenarvan uudisti yrityksensä saada perämies puhumaan. Lupaukset ja uhkaukset olivat hyödyttömiä. Ayrtonin härkäpäisyys oli mennyt niin pitkälle ja oli niin käsittämätön, että majuri alkoi epäillä, tiesikö hän oikeastaan mitään. Samaa mieltä oli muuten maantieteilijä, jonka yksityiseen käsitykseen Harry Grantin kohtalosta se sitä paitsi soveltui.
Mutta ellei Ayrton tiennyt mitään, miksei hän tunnustanut tietämättömyyttään? Siitähän ei ollut mitään vahinkoa hänelle. Hänen äänettömyytensä vaikeutti uuden suunnitelman laatimista. Oliko perämiehen löytymisestä Australiassa pääteltävä, että Harry Grantkin oli samalla mantereella? Ayrton oli ehdottomasti saatava puhumaan.
Huomatessaan puolisonsa ponnistukset turhiksi lady Helena pyysi lupaa vuorostaan koettaa murtaa perämiehen vastarinnan. Siinä missä mies ei ollut onnistunut voisi nainen lempeydellään ehkä onnistua. Eikö siinä tule esiin ikuinen tarina sadun myrskystä, joka ei pysty tempaamaan viittaa matkamiehen yltä, kun taas pieninkin päivänsäde nostaa sen heti? Glenarvan, joka tiesi nuoren vaimonsa älykkyyden, antoi hänelle vapaat kädet toimia.
Sitten 5. päivänä maaliskuuta vietiin Ayrton lady Helenan hyttiin. Mary Grantin piti olla läsnä keskustelussa, sillä tytön vaikutus saattoi olla suuri, eikä lady Helena tahtonut laiminlyödä mitään menestymisen mahdollisuutta.
Tunnin ajan olivat molemmat naiset hytissä Britannian perämiehen kanssa, mutta heidän keskustelustaan ei saatu tietää mitään. Mitä he olivat puhuneet, mitä perusteluja käyttäneet saadakseen ilmi rosvon salaisuuden, kaikki tämän kuulustelun yksityiskohdat jäivät tuntemattomiksi. Mutta erotessaan Ayrtonista he eivät näyttäneet onnistuneen, vaan heidän kasvoistaan näkyi ilmeinen pettymys.
Kun perämies saatettiin hyttiinsä, matruusit uhkailivat häntä kiukkuisesti. Mutta Ayrton kohautti vain olkapäitään, mikä yllytti miehistön raivoa, niin että sen hillitsemiseksi tarvittiin suorastaan John Manglesin ja Glenarvanin väliintuloa.
Mutta lady Helena ei luovuttanut. Hän halusi taistella loppuun saakka tätä kovasydämisyyttä vastaan ja meni seuraavana päivänä itse Ayrtonin hyttiin välttääkseen kohtaukset, joita miehen näyttäytyminen laivan kannella aiheutti.
Kaksi pitkää tuntia oli hyvä ja lempeä skotlannitar yksin rosvopäällikön luona. Glenarvan käveli hermostuneen kiihtyneenä hytin lähettyvillä, milloin haluten yrittää tätäkin keinoa viimeiseen saakka, milloin kutsua vaimonsa pois tästä kiusallisesta keskustelusta.
Mutta kun lady Helena tällä kertaa palasi, hänen kasvonsa olivat luottavaiset. Oliko hän saanut tietää salaisuuden ja onnistunut koskettamaan säälin viimeisiä säikeitä onnettoman miehen sydämessä?
MacNabbs, joka ensin huomasi hänet, ei hyvin ymmärrettävästi uskonut menestykseen.
Kuitenkin miehistön keskuuteen levisi heti huhu, että perämies oli vihdoinkin suostunut lady Helenan pyyntöön. Se vaikutti kuin sähkö. Kaikki matruusit kokoontuivat kannelle nopeammin kuin jos Tom Austinin vihellys olisi kutsunut heitä töihin.
Glenarvan oli rientänyt vaimonsa luo.
— Onko hän puhunut?
— Ei, lady Helena vastasi. — Mutta minun pyynnöstäni Ayrton haluaa päästä sinun puheillesi.
— Ah, Helena-kulta, sinä olet onnistunut!
— Niin toivon, Edward.
— Oletko antanut mitään lupausta, joka minun on vahvistettava?
— Yhden ainoan, ystäväni, nimittäin sen, että sinä käytät kaikkea vaikutusvaltaa lieventääksesi häntä odottavaa kohtaloa.
— Hyvä, rakas Helena. Ayrton saa tulla heti.
Lady Helena meni hyttiinsä Mary Grantin saattamana, ja perämies tuotiin salonkiin, jossa lordi Glenarvan häntä odotti.
SOPIMUS.
Kun perämies oli tuotu lordin luo, poistuivat vartijat.
— Te olette halunnut puhutella minua, Ayrton? Glenarvan sanoi.
— Olen, mylord, perämies vastasi.
— Minuako yksin?
— Niin, mutta minä arvelen, että olisi parempi, jos majuri NacNabbs ja herra Paganel olisivat läsnä keskustelussa.
— Miksi se olisi parempi?
— Minun takiani.
Ayrton puhui tyynesti. Glenarvan katsoi häntä tarkoin; sitten hän toimitti sanan MacNabbsille ja Paganelille, jotka noudattivat heti hänen kutsuaan.
— Me kuuntelemme, Glenarvan kehotti, kun hänen molemmat ystävänsä olivat istuutuneet pöydän ääreen.
Ayrton kokosi ajatuksiaan hetken ja sanoi sitten:
— Mylord, yleisen tavan mukaan on jokaisessa kahden asianosaisen välisessä sopimuksessa tai kaupassa läsnä todistajia. Sen vuoksi olen pyytänyt herrojen MacNabbsin ja Paganelin läsnäoloa. Sillä suoraan puhuen tahdon esittää teille erästä sopimusta.
Glenarvan, joka oli tottunut Ayrtonin tapoihin, ei hätkähtänyt, vaikka kaupanteko tuon miehen ja hänen välillään tuntui oudolta.
— Mitä te haluatte esittää?
— Seuraavaa. Te haluatte minulta erinäisiä tietoja, jotka saattavat olla teille hyödyllisiä. Minä haluan teiltä muutamia etuja, jotka ovat minulle arvokkaita. Annetaan molemmin puolin, mylord. Sopiiko vai ei?
— Mitä ne tiedot ovat? Paganel kysyi.
— Ei, Glenarvan sanoi, — mitä ne edut ovat?
Ayrton nyökkäsi osoittaen ymmärtävänsä eron.
— Edut, joita pyydän, ovat seuraavat. Mylord, teillähän on edelleenkin aikomus jättää minut englantilaisten viranomaisten käsiin?
— Niin on, Ayrton, sehän on oikeus ja kohtuus.
— Sitä en kiellä, perämies vastasi tyynesti. — Niinpä te ette suostuisi laskemaan minua vapaaksi?
Glenarvan epäröi, mitä vastaisi tähän täsmälliseen kysymykseen. Siitä, mitä hän sanoisi, riippui kenties Harry Grantin kohtalo. Mutta oikeudentunto voitti, ja hän sanoi:
— En, Ayrton, minä en voi laskea teitä vapaaksi.
— En sitä pyydäkään, perämies vastasi ylpeästi.
— Mitä sitten tahdotte?
— Keskitien, mylord, minua odottavan hirsipuun ja vapauden välillä, jota ette voi minulle myöntää.
— Ja se on…?
— Että jätätte minut jollekin autiolle Tyynen valtameren saarelle antaen mukaani, mitä tarvitsen ensi alkuun. Tulen sitten toimeen mikäli voin ja kadun, jos saan aikaa!
Glenarvan, joka ei ollut odottanut tällaista käännettä, katsahti ystäviinsä, mutta nämä pysyivät vaiti. Muutaman silmänräpäyksen mietittyään hän vastasi:
— Ayrton, jos suostun pyyntöönne, ilmoitatteko te minulle kaikki, mitä haluan tietää?
— Kyllä, mylord, tarkoitan kaikki, mitä tiedän kapteeni Grantista ja Britanniasta.
— Koko totuuden?
— Niin.
— Mutta kuka takaa…?
— Hm, näen kyllä, mikä teitä epäilyttää, mylord. Se, että täytyy luottaa minuun, pahantekijän sanaan! Se on totta! Mutta mitäs sille mahtaa? Tilanne on sellainen. Täytyy suostua tai olla suostumatta.
— Minä luotan teihin, Ayrton. Glenarvan sanoi yksinkertaisesti.
— Ja siinä teette oikein, mylord. Muuten, jos petän teitä, onhan teillä aina tilaisuus kostaa.
— Millä tavalla?
— Tulemalla noutamaan minut saarelta, mistä en ole voinut paeta.
Ayrtonilla oli vastaus kaikkeen. Hän halusi selvittää vaikeutensa, antamalla pyytämättä todisteet itseään vastaan. Kuten kävi ilmi, hän esitti "kauppaa" ilmeisesti rehellisessä mielessä. Oli mahdotonta osoittaa täydellisempää luottamusta. Ja kuitenkin hän meni vielä pitemmälle suoruudessa.
— Mylord ja hyvät herrat, hän lisäsi, — minä haluan saada teidät uskomaan että pelaan avoimilla korteilla. En yritä pettää teitä ja annan teille uuden todisteen rehellisyydestäni tässä kaupassa. Minä menettelen avoimesti, kun itse puolestani luotan teihin.
— Puhukaa, Ayrton, Glenarvan vastasi.
— Mylord, minulla ei ole vielä teidän sanaanne, että suostutte ehdotukseeni, enkä kuitenkaan epäile sanoa teille, että tiedän Harry Grantista oikeastaan perin vähän.
— Vähän! Glenarvan huudahti.
— Niin, mylord, ne seikat, jotka minulla on teille ilmoitettavana, koskevat oikeastaan minua; ne ovat henkilökohtaisia ja tuskin auttanevat takaisin kadottamillenne jäljille.
Glenarvanin ja majurin kasvoilla näkyi selvä pettymys. He luulivat perämiehen tietävän jotain tärkeää, mutta nyt hän tunnusti, että hänen tietonsa olivat melkein arvottomia. Paganel puolestaan pysyi tyynenä.
Mutta kuinka olikaan, tämä Ayrtonin tunnustus, jonka hän teki niin sanoaksemme ilman vakuuksia, liikutti erikoisesti hänen kuulijoitaan, varsinkin kun hän lisäsi:
— Niinpä tiedätte tilanteen, mylord; kauppa on vähemmän edullinen teille kuin minulle.
— Yhdentekevää, Glenarvan sanoi. — Minä suostun ehdotukseenne, Ayrton. Saatte sanani, että lasken teidät maihin jollekin Tyynen valtameren saarelle.
— Hyvä on, mylord, perämies vastasi.
Oliko tuo omituinen mies onnellinen tästä päätöksestä? Sitä olisi voinut epäillä, sillä hänen värähtämättömät kasvonsa olivat täysin tunteettomat. Näytti siltä kuin hän olisi hieronut sopimusta jonkun toisen puolesta.
— Minä olen valmis vastaamaan, hän sanoi sitten.
— Meillä ei ole teille kysymyksiä, Glenarvan sanoi. — Kertokaa meille, mitä tiedätte, Ayrton, sanomalla aluksi kuka olette.
— Hyvät herrat, Ayrton vastasi, — minä olen todellakin Tom Ayrton, Britannian toinen perämies. Minä lähdin Glasgowista Harry Grantin laivalla 12. päivänä maaliskuuta 1861. Kolmetoista kuukautta kuljimme yhdessä Tyynen valtameren vesillä etsien jotakin edullista paikkaa skotlantilaisen siirtolan perustamiseksi. Harry Grant oli mies, joka oli luotu saamaan aikaan suuria, mutta usein meidän välillämme sattui kiivaita riitoja. Hänen luonteensa ei sopinut minulle. Minä en osaa taipua; mutta Harry Grantia on mahdoton vastustaa, kun kerran jokin päätös on tehty, mylord. Hän on rautainen mies itseään ja muita kohtaan. Kuitenkin uskalsin nousta vastarintaan. Koetin nostattaa laivaväen kapinaan ja anastaa laivan. Teinkö väärin vai en, se on sivuasia. Oli miten oli, Harry Grant ei epäröinyt, ja 8. päivänä huhtikuuta 1862 hän laski minut maihin Australian länsirannalle.
— Australianko? majuri sanoi keskeyttäen Ayrtonin kertomuksen. —
Sittenhän te olitte jättänyt Britannian ennen sen poikkeamista
Callaoon, jossa hänen viimeiset tiedonantonsa on päivätty?
— Niin, perämies vastasi, — sillä Britannia ei minun aikanani milloinkaan poikennut Callaossa. Minä puhuin teille Callaosta Paddy O'Mooren maatilalla, kun teidän kertomuksestanne huomasin hänen käyneen siellä.
— Jatkakaa, Ayrton, Glenarvan sanoi.
— Minut oli siis jätetty melkein autiolle rannalle, mutta vain kolmenkymmenen kilometrin päähän Länsi-Australian pääkaupungin, Perthin vankiloista. Rannalla harhaillessani tapasin joukon juuri karanneita vankeja. Minä liityin heihin. Mylord, minun ei kai tarvitse kertoa elämästäni kahden ja puolen vuoden aikana. Mainitsen vain, että minusta tuli vankikarkurien päällikkö nimeltä Ben Joyce. Syyskuussa 1864 saavuin irlantilaisen maatilalle. Pääsin sinne rengiksi, jolloin käytin todellista Ayrton-nimeäni. Odottelin siellä tilaisuutta jonkin laivan kaappaukseen. Se oli päätavoitteeni. Kaksi kuukautta myöhemmin saapui Duncan. Käydessänne irlantilaisen luona, mylord, te kerroitte kapteeni Grantin koko tarinan. Minä sain tietää, mitä siihen saakka en tiennyt, Britannian käynnin Callaossa, sen viimeiset, kesäkuussa 1862, kaksi kuukautta minun laivalta eroni jälkeen päivätyt tiedot, löytämänne asiakirjan, laivan joutumisen haaksirikkoon jollakin kohtaa 37. leveysasteella ja vihdoin ne vakavat syyt, joita teillä oli Harry Grantin etsimiseen Australian mantereelta. Minä en epäröinyt. Päätin kaapata Duncanin, mainion laivan, joka olisi jättänyt vanaveteensä Britannian laivaston nopeimmat alukset. Mutta sillä oli pahoja vaurioita korjattavana. Minä annoin sen siis lähteä Melbourneen, esittelin itseni teille Britannian toiseksi perämieheksi, mikä olikin totta, ja tarjouduin opastamaan teidät haaksirikkopaikalle, jonka sijoitin Australian itärannikolle. Näin opastin teidän retkikuntanne Victorian maakunnan halki, karkulaisjoukkoni milloin seuratessa matkan päässä, milloin kulkiessa edellä. Mieheni tekivät Camden Bridgellä tarpeettoman rikoksen, koska Duncan telakalle jouduttuaan ei olisi voinut päästä käsistäni ja sellainen laiva vallassani olisin hallinnut valtamerta. Saatoin teidät siis epäluulojanne herättämättä Snowy-joelle asti. Hevoset ja juhdat myrkytin gastrolobiumilla. Ajoin vankkurit Snowyn suohon. Minun käskystäni … mutta tiedättehän loput, mylord, ja saatte olla varma, että ilman herra Paganelin hajamielisyyttä olisin nyt Duncanin kapteenina. Sellainen on tarinani, hyvät herrat; ikävä kyllä se ei voi johtaa teitä Harry Grantin jäljille, ja te näette, että olette tehnyt huonon kaupan.
Perämies vaikeni, pani tapansa mukaan käsivarret ristiin rinnalleen ja odotti. Glenarvan ja hänen ystävänsä olivat ääneti. He tunsivat, että tämä pahantekijäksi omituinen mies oli kertonut koko totuuden. Syy Duncanin kaappauksen epäonnistumiseen ei ollut riippuvainen hänen tahdostaan. Hänen rikostoverinsa olivat saapuneet Twofold-lahden rannalle, kuten Glenarvanin löytämä vangintakki osoitti. Siellä he olivat päällikkönsä käskyn mukaan väijyneet laivaa ja vihdoin kyllästyneinä odottamaan palanneet rosvo- ja murhapolttoammattiinsa Uuden Etelä-Walesin alueille. Majuri ryhtyi ensimmäisenä jatkamaan kyselyä saadakseen Britanniaa koskevat tiedot tarkistetuiksi.
— Siis 8. päivänä huhtikuuta 1862 teidät laskettiin maihin Australian länsirannikolle? hän kysyi.
— Aivan niin, Ayrton vastasi.
— Tiedättekö, mitä suunnitelmia Harry Grantilla silloin oli?
— Vain ylimalkaisesti.
— Kertokaa kuitenkin, Ayrton, Glenarvan sanoi. — Pieninkin vihje voi johtaa meidät jäljille.
— Se, mitä voin sanoa, mylord, ei kerro juuri mitään. Kapteeni Grantilla oli aikomus käydä Uudessa Seelannissa. Mutta sitä hänen suunnitelmaansa ei ollut toteutettu minun laivalla ollessani. Voi siis olla mahdollista, että Britannia Callaosta lähdettyään on mennyt tutkimaan Uuden Seelannin alueita. Se sopisi yhteen asiakirjassa mainitun päivämäärän kanssa, fregatin haaksirikko kun ilmoitetaan siinä tapahtuneeksi 27. päivänä kesäkuuta 1862.
— Ilmeisesti, Paganel sanoi.
— Mutta, Glenarvan huomautti, — mitään asiakirjassa säilyneistä sanankatkelmista ei voi sovittaa Uuteen Seelantiin.
— Siihen minä en voi vastata mitään, perämies sanoi.
— No niin, Ayrton, Glenarvan sanoi. — Te olette pitänyt sananne, minä pidän omani. Me harkitsemme, mille Tyynenmeren saarelle teidät jätämme.
— Sillä ei ole suurta väliä, mylord, Ayrton vastasi.
— Palatkaa hyttiinne, Glenarvan sanoi, — ja odottakaa päätöstämme.
Perämies poistui kahden matruusin saattamana.
— Tuosta rikollisesta olisi voinut tulla kunnon mies, majuri sanoi.
— Olisi kyllä, Glenarvan vastasi. — Hän on tarmokas ja älykäs. Miksi hänen lahjojensa pitikin kääntyä rikoksen poluille?
— Entä Harry Grant?
— Pelkään että hänet on kadotettu lopullisesti! Lapsiraukat, kukapa voisi sanoa heille, missä heidän isänsä on?
— Minä, Paganel vastasi. — Minä voin.
Tavallisesti niin puhelias ja maltiton maantieteilijä oli Ayrtonin kuulustelun aikana sanonut tuskin sanaakaan. Hän kuunteli huulet yhteen puristettuina. Mutta tämä viimeinen sana vastasi monta muuta ja sai Glenarvanin heti hypähtämään pystyyn.
— Tekö, hän huudahti, — tekö, Paganel? Tiedättekö siis, missä kapteeni Grant on?
— Kyllä, sikäli kuin sitä voi tietää, maantieteilijä vastasi.
— Ja mistä te sen tiedätte?
— Samasta iänikuisesta asiakirjasta.
— Ah! majuri sanoi peräti epäuskoisena.
— Kuulkaa ensin, MacNabbs, Paganel jatkoi, — ja kohauttakaa olkapäitänne vasta sitten! Minä en ole puhunut aikaisemmin, koska te ette olisi minua uskonut. Toiseksi se olisi ollut hyödytöntä. Kun päätän tehdä sen nyt, se johtuu siitä, että Ayrtonin käsitys tukee täydellisesti minun olettamustani.
— Siiskö Uusi Seelanti? Glenarvan kysyi.
— Kuunnelkaa ja päätelkää, Paganel vastasi. — Erehdykseeni, joka on pelastanut meidät, on olemassa eräs tietty syy. Juuri silloin, kun kirjoitin kirjettä Glenarvanin sanelun mukaan, askarrutti nimi Seelanti aivojani. Tehän muistatte, että olimme vankkureissa. MacNabbs oli kertonut lady Helenalle rosvojen historian ja antanut hänelle numeron Australian ja Uuden Seelannin Uutisia, joka kertoi Camden Bridgen tapaturmasta. No, juuri silloin, kun kirjoitin, lojui tuo lehti maassa niin taitettuna, että sen nimestä näkyi vain kaksi tavua. Ne tavut olivat aland. Mikä välähdys leimahtikaan mielessäni! Aland oli juuri eräs englantilaisessa asiakirjassa ollut sana, jonka olimme siihen saakka luulleet merkitsevän maihin, mutta joka oli loppuosa nimestä Zealand.
— Mitä! Glenarvan huudahti.
— Aivan, Paganel jatkoi syvän vakaumuksen äänellä, — tämä tulkinta oli jäänyt juolahtamatta mieleeni siksi, että olin aina käyttänyt ranskalaista asiakirjaa, joka oli muita täydellisempi, mutta josta tämä tärkeä sana puuttuu.
— Ohoo! majuri sanoi, — eiköhän tuossa ole liikaa mielikuvitusta,
Paganel, ja etteköhän unohda liian vähällä entisiä päätelmiänne?
— Kyselkää, majuri, minä olen valmis vastaamaan.
— No, MacNabbs sanoi, — mitä merkitsee sana austral?
— Samaa, mitä se oli alussa. Se merkitsee vain eteläisiä seutuja.
— Hyvä. Entäs tavu indi, joka ensimmäisellä kerralla oli katkelma sanasta indiens — intiaanit — toisella kerralla sanasta indigenes — alkuasukkaat?
— Niinpä niin, kolmannen ja viimeisen kerran, Paganel vastasi, — se on ensimmäinen tavu sanasta indigence — hätä!
— Entä contin! MacNabbs huudahti, — onko se vieläkin continent — mannermaa?
— Ei, koska Uusi Seelanti on vain saari.
— No…? Glenarvan kysyi.
— Rakas lordi, Paganel vastasi, — minä selitän teille asiakirjan kolmannen tulkintani mukaan, ja te voitte sitten päättää. Teen vain kaksi huomautusta. Ensiksi: unohtakaa mikäli mahdollista entiset tulkinnat ja älkääkä tehkö ennakkoon mitään päätelmiä; toiseksi eräät kohdat tuntuvat teistä väkinäisiltä, ja on mahdollista, että niissä erehdyn, mutta ne ovat toisarvoisia sanoja, muiden muassa sana agonie, joka minua häiritsee, mutta jota en voi selittää toisin. Muuten on tulkintani pohjana ranskalainen asiakirja, eikä saa unohtaa, että sen on kirjoittanut englantilainen, jolle ranskankielen omituisuudet eivät voineet olla täysin tuttuja. Näillä edellytyksillä aloitan.
Ja joka tavun hitaasti lausuen Paganel luki seuraavat lauseet:
— 27. päivänä kesäkuuta 1862 fregatti Britannia Glasgowista upposi pitkän kamppailun jälkeen eteläisillä merillä Uuden Seelannin (englanniksi Zealandin) rannikolla. Kaksi matruusia ja kapteeni Grant pääsivät sinne maihin. Siellä he _conti_nuellemant (jatkuvasti) julman hädän uhreina ovat heittäneet tämän asiakirjan … pituus- ja 37° 11' leveysasteelle. Tuokaa heille apua taikka he ovat hukassa.
Paganel lopetti. Hänen tulkintansa oli mahdollinen. Mutta juuri siksi, että se tuntui yhtä todennäköiseltä kuin entisetkin, se saattoi olla yhtä väärä. Glenarvan ja majuri eivät siis ryhtyneet kiistelemään siitä. Mutta kun Britannian jälkiä ei ollut tavattu Patagonian eikä Australian rannikolla niillä seuduilla, missä 37. leveysaste leikkaa näitä maita, olisi todennäköisyys Uuden Seelannin puolella. Tämä Paganelin huomautus vaikutti hänen ystäviinsä.
— Sanokaa minulle sitten, Paganel, Glenarvan lausui, — miksi te olette pitänyt tätä tulkintaa salassa jo noin kaksi kuukautta?
— Koska en tahtonut herättää teissä turhia toiveita. Muuten, mehän olimme matkalla Aucklandiin juuri asiakirjassa mainitun leveysasteen kohdalle.
— Mutta sitten, kun jouduimme pois suunnasta, miksi ette silloin puhunut?
— Siksi, että vaikka tulkinta olisi ollut oikea, se ei olisi voinut pelastaa kapteenia.
— Mistä syystä, Paganel?