— Jos oletamme, että kapteeni Harry Grant on joutunut haaksirikkoon Uuden Seelannin rannikolla, ja koska häntä ei kahteen vuoteen sen jälkeen ole ilmestynyt ihmisten ilmoille, niin hän on varmaan joutunut haaksirikon tai seelantilaisten uhriksi.
— Niinpä te olette sitä mieltä…?
— Että voi mahdollisesti löytää joitakin jälkiä haaksirikosta, mutta että Britannian haaksirikkoiset ovat auttamattomasti hukkuneet!
— Tästä on paras pysyä vaiti, ystäväni, Glenarvan sanoi, — ja antakaa minun valita aika, milloin ilmoitan tämän surusanoman kapteeni Grantin lapsille.
HUUTO YÖSSÄ.
Miehistö sai pian kuulla, että Ayrtonin tiedot eivät olleet selvittäneet kapteeni Grantin olinpaikan arvoitusta. Pettymys oli suuri, sillä laivalla oli luotettu perämieheen, mutta tämä ei tiennyt mitään, mikä saattoi johtaa Duncania Britannian jäijille.
Suunta pysytettiin siis ennallaan. Nyt oli enää valittava se saari, jonne Ayrton jätettäisiin.
Paganel ja John Mangles tutkivat laivan karttoja. Juuri tällä 37. leveysasteella oli yksinäinen, Maria-Teresia-niminen saari, keskellä valtamerta kohoava kallio, jolle on kolmetuhattaviisisataa peninkulmaa Amerikan ja tuhatviisisataa peninkulmaa Uuden Seelannin rannikolta. Pohjoisessa lähin maa oli Ranskan suojeluksessa oleva Pomotun saaristo, etelässä ei mitään ennen etelänavan ikuisia jääkenttiä. Laivat eivät käyneet tällä yksinäisellä saarella. Se oli täysin eristyksissä muusta maailmasta. Vain myrskylinnut levähtivät siellä pitkillä taipaleillaan; useilla kartoilla ei tätä Tyynen valtameren huuhtelemaa kalliosaarta ollut edes merkitty.
Jos missään, niin ainakin tällä ihmisreiteiltä syrjään heitetyllä saarella oli yksinäisyys ehdoton. Sen paikka ilmoitettiin Ayrtonille. Hän suostui elämään siellä kaukana vertaisistaan, ja keula käännettiin Maria-Teresiaa kohti. Tällä hetkellä olisi aivan suora viiva kulkenut Duncanin emäpuun, saaren ja Talkahuanon lahden kautta.
Kahta päivää myöhemmin kello kaksi ilmoitti tähystäjä maata olevan näköpiirissä. Se oli Maria-Teresia, matala, pitkänomainen, tuskin aaltojen yläpuolelle nouseva, suuren kovakuoriaisen näköinen saari. Se oli vielä kolmenkymmenen meripeninkulman päässä laivasta, jonka keula kynti laineita kuudentoista solmun vauhdilla tunnissa.
Vähitellen saaren muoto piirtyi selvemmäksi. Länteen laskeva aurinko valaisi kokonaisuudessaan sen oikulliset ääriviivat. Muutamia matalia kukkuloita kohosi siellä täällä selvemmin näkyviin.
Kello viisi John Mangles luuli erottavansa kevyen savupatsaan kohoavan taivaalle.
— Onko se tulivuori? hän kysyi Paganelilta, joka kaukoputkellaan tähyili tätä uutta maata.
— En tiedä mitä ajatella, maantieteilijä vastasi. — Maria-Teresia on vähän tunnettu paikka. Mutta en ihmettelisi vaikka se olisi syntynytkin merenpohjan mullistuksesta, jolloin se voisi olla tuliperäinen.
— Mutta jos se on syntynyt tulivuoren purkauksessa, sanoi Glenarvan, — eikö se sitten voisi uudessa purkauksessa taas hävitä?
— Se on tuskin luultavaa, Paganel vastasi. — Sen olemassaolo on tiedetty jo useita vuosisatoja, mikä antaa joltisenkin takuun. Kun Julia-saari ilmestyi Välimereen, se ei pysynyt kauan näkyvissä, vaan katosi jo muutamien kuukausien kuluttua.
— Hyvä, Glenarvan sanoi. — Arveletko, John, että voimme laskea maihin ennen yötä?
— En, mylord. En uskalla pimeässä viedä Duncania rannikolle, jota en tunne. Minä risteilen hiljaa edestakaisin ja huomenna lähetämme veneen maihin.
Kello kahdeksan illalla häämötti Maria-Teresia vain tummana, tuskin näkyvänä varjona, vaikka oltiin ainoastaan viiden meripeninkulman päässä. Duncan laski yhä lähemmäksi.
Kello yhdeksän näkyi hyvin kirkas tulenhohde loistavan pimeydessä. Se pysyi paikallaan eikä sammunut.
— Tuo näyttäisi vahvistavan sitä oletusta, että siellä on tulivuori,
Paganel sanoi huolellisesti sitä tutkien.
— Tältä matkalta pitäisi meidän kuitenkin kuulla rätinää, joka aina seuraa purkausta, mutta itätuuli ei tuo vähintäkään ääntä korvaamme, John Mangles huomautti.
— Tosiaan, Paganel sanoi, — tuo tulivuori hehkuu, mutta ei jyrise. Ja kuitenkin voisi lisäksi sanoa, että se vuorotellen loistaa ja sammuu kuin majakka.
— Te olette oikeassa, John Mangles jatkoi, — emmekä kuitenkaan ole majakkarannikolla. Kas, siellä on toinenkin tuli! Tällä kertaa aivan rannalla! Katsokaa! Se liikkuu, se vaihtaa paikkaa!
John ei erehtynyt. Oli tosiaan ilmestynyt toinen tuli, joka näytti välillä sammuvan ja taas äkkiä syttyvän.
— Saarella on siis asukkaita? Glenarvan kysyi.
— Ilmeisesti villejä, Paganel vastasi.
— Mutta silloin emme voi jättää sinne perämiestä.
— Ei, majuri vahvisti, — se olisi sentään villeillekin liian huono lahja.
— Etsikäämme siis jokin toinen autio saari, sanoi Glenarvan, joka ei voinut olla hymyilemättä MacNabbsin hienotunteisuudelle. — Minä olen luvannut säästää Ayrtonin hengen ja tahdon pitää sanani.
— Olkaamme joka tapauksessa varuillamme, Paganel lisäsi. — Seelantilaisilla on raaka tapa pettää laivoja liikkuvilla tulilla, kuten muinoin Cornwallin asukkailla. Maria-Teresian asukkaat saattavat tuntea sen menettelyn.
— Pysäytä neljännespeninkulman päähän, John huusi perää pitävälle matruusille. — Huomenna auringon noustessa saamme tietää, mitä siellä tapahtuu.
Kello yksitoista siirtyivät matkustajat ja John Mangles hytteihinsä. Keulan puolella käveli vahti laivan kannella. Peräpuolella oli vain ruorimies paikallaan.
Tällä hetkellä nousivat Mary Grant ja Robert peräsalongista kannelle.
Kapteenin molemmat lapset nojasivat kaidetta vasten ja katselivat alakuloisina välkähtelevää merta ja Duncanin kimmeltävää vanavettä. Mary ajatteli Robertin tulevaisuutta; Robert ajatteli samoin sisarensa kohtaloa. Molemmat muistelivat isäänsä. Oliko hän vielä elossa, heidän rakastettu isänsä? Vai täytyikö siitä toivosta luopua? Mutta ei, mitä olisi elämä ilman häntä? Mitä heistä tulisi ilman isää? Kuinka olisi heidän käynyt jo nyt ilman lordi Glenarvania, ilman lady Helenaa?
Koettelemusten kypsyttämä poika arvasi sisarensa ajatukset. Hän tarttui
Maryn käteen.
— Mary, hän sanoi, — ei saa milloinkaan antautua epätoivoon. Muista, mitä isämme sanoi: — Rohkeus korvaa maan päällä kaikki. Säilyttäkäämme siis se sitkeä rohkeus, joka nosti hänet kaiken yläpuolelle. Tähän asti sinä olet tehnyt työtä minun puolestani, sisko, tästedes tahdon minä vuorostani tehdä työtä.
— Rakas Robert! neito vastasi.
— Minun täytyy sanoa sinulle eräs asia, Robert jatkoi. — Ethän suutu,
Mary?
— Miksi minä suuttuisin, Robert?
— Etkä estä minua?
— Mitä sinä aiot? Mary kysyi levottomana.
— Sisko! Minusta tulee merimies…
— Jätätkö minut? neito huudahti puristaen veljensä kättä.
— Minun täytyy, sisko! Minusta tulee merimies niin kuin isästämme, merimies niin kuin kapteeni Johnista! Mary, rakas Mary, kapteeni John ei ole vielä menettänyt kaikkea toivoa! Sinä voit luottaa niin kuin minäkin hänen ystävyyteensä. Hän on luvannut tehdä minusta hyvän, etevän merimiehen, ja sillä aikaa me etsimme isää yhdessä! Sano, että suostut, sisko! Se, mitä isämme olisi tehnyt meille, on meidän velvollisuutemme, minun ainakin, tehdä hänelle! Minun elämälläni on tarkoitus, jolle se on kokonaan pyhitetty: etsiä, alati etsiä häntä, joka ei olisi meitä kumpaakaan milloinkaan unohtanut! Mary rakas, kuinka hyvä isämme olikaan!
— Ja jalo ja ylevä! Mary jatkoi. — Tiedätkö, Robert, että hän oli jo maamme kunniakkaimpia ja että hän olisi kuulunut suurmiestemme joukkoon, ellei kohtalo olisi keskeyttänyt hänen matkaansa?
— Ettenkö sitä tietäisi! Robert sanoi.
Mary Grant syleili Robertia. Lapsi tunsi kyynelten valuvan otsalleen.
— Mary! Mary! hän huudahti. — Sanokoot ystävämme mitä tahansa, minä toivon vielä ja toivon aina. Isän kaltainen mies ei kuole tehtäväänsä täyttämättä!
Mary Grant ei voinut vastata. Nyyhkytykset tukehduttivat häntä. Tuhat ajatusta liikkui hänen mielessään, kun hän sai kuulla, että Harry Grantia aiottiin lähteä uudestaan etsimään ja että nuoren kapteenin uhrautumisella ei ollut rajoja.
— Eikö herra John ole vielä lakannut toivomasta? hän kysyi.
— Ei, Robert vastasi. — Hän on veli, joka ei milloinkaan jätä meitä. Minusta tulee merimies, eikö totta, sisko, merimies etsiäkseni isääni hänen kanssaan! Suostuthan sinä siihen?
— Miksen suostuisi! Mary vastasi. — Mutta erota toisistamme! hän kuiskasi sitten.
— Sinä et jää yksin, Mary. Minä tiedän sen. Ystäväni John on sen minulle sanonut. Lady Helena ei päästä sinua luotaan. Sinä olet nainen, sinä voit, sinun tulee ottaa vastaan hänen hyväntekeväisyyttään. Siitä kieltäytyminen olisi kiittämättömyyttä. Mutta miehen, sen on isä sanonut minulle sata kertaa, miehen pitää olla oman onnensa seppä.
— Mutta kuinka käy rakkaan, niin muistorikkaan kotimme Dundeessa?
— Me säilytämme sen, sisko kulta! Ystävämme John ja myös lordi Glenarvan ovat järjestäneet kaikki hyvin. Hän pitää sinua Malcolmin linnassa kuin omaa tytärtään. Lordi on sen sanonut Johnille, ja John on sanonut minulle. Sinä olet siellä kotonasi aina niiden luona, joiden kanssa voit puhua isästämme, kunnes John ja minä kerran tuomme hänet takaisin. Ah, kuinka ihana päivä siitä tuleekaan! huudahti Robert, joka loisti innosta.
— Veljeni, lapseni! Mary vastasi, — kuinka onnellinen isä olisikaan, jos voisi kuulla sanasi! Sinä olet isän näköinen, Robert! Kun kasvat mieheksi, olet varmaan ihan samanlainen kuin hän!
— Jumala suokoon, Mary! Robert sanoi punastuen ylpeydestä.
— Mutta kuinka voimme osoittaa kiitollisuuttamme lordi ja lady
Glenarvanille? Mary Grant sanoi sitten.
— No, se ei ole vaikeaa! Robert selitti luottavaisena. — Rakastaa heitä, kunnioittaa heitä, sanoa se heille, syleillä heitä ja kerran, ensimmäisen tilaisuuden tullen, kuolla heidän puolestaan!
— Päinvastoin pitää sinun elää heidän hyväkseen! huudahti neito peittäen veljensä otsan suudelmin. — He pitävät enemmän siitä — ja minä myös.
Sitten mitä ihanimpiin haaveisiin vaipuneina kapteenin lapset katselivat toisiaan yön utuisessa hämyssä. Mutta ajatuksissaan he vielä keskustelivat, kyselivät ja vastailivat. Tyyni meri keinui pitkinä maininkeina, ja potkuri loi pimeyteen valoisan pyörteen. Silloin sattui outo ja todella yliluonnollinen ilmiö. Muuan niistä magneettisista yhteyksistä, jotka salaperäisesti liittävät ihmismielen toiseen, sai sisaren ja veljen yhtaikaa, samassa silmänräpäyksessä saman harha-aistimuksen valtaan. Keskeltä vuoroin pimeitä ja kimmeltäviä aaltoja Mary ja Robert luulivat kuulevansa äänen, jonka syvä ja valittava sointi sai heidän sydämensä väräjämään.
— Tulkaa apuun! tämä ääni huusi.
— Mary! Robert sanoi. — Kuulitko? Kuulitko?
Ja äkkiä kumartuen kaiteen yli molemmat tähystivät jännittyneinä yön syvyyksiin.
Mutta he eivät nähneet edessään mitään muuta kuin loputtomana ulottuvan pimeyden.
— Robert, Mary sanoi kalpeana liikutuksesta, — minä luulin… Niin, minä luulin samaa kuin sinä… Meillä on kummallakin kuumetta, Robert..!
Mutta samassa kuului uusi huuto ja tällä kertaa niin selkeä ja tuttu, että molemmat huusivat vastaan yhtaikaa:
— Isä, isä…
Se oli liikaa Mary Grantille. Mielenliikutuksen murtamana hän lyyhistyi pyörtyneenä Robertin syliin.
— Apuun! Robert huusi. — Sisareni, isäni! Apuun!
Vahtimatruusit riensivät paikalle, sitten John Mangles, lady Helena,
Glenarvan, jotka olivat äkkiä heränneet huutoon.
— Mary kuolee, ja isä on tuolla! Robert huusi viitaten merelle. Hänen sanansa olivat käsittämättömiä.
— Niin juuri! hän toisti. — Isä on tuolla! Minä kuulin isäni äänen.
Ja Mary kuuli sen niin kuin minäkin!
Samassa Mary Grant tointui ja huusi kuin suunniltaan joutunut:
— Isä, isä on tuolla!
Onneton neito nousi, kumartui laidan yli ja yritti hypätä mereen.
— Mylord! Lady Helena! hän toisti kädet ristissä, — minä sanon, että isä on tuolla! Minä vakuutan, että kuulin hänen äänensä aalloilta kuin valituksen, kuin viimeisen hyvästin!
Silloin tyttöraukka sai taas kouristuskohtauksen. Hän huitoi ympärilleen. Hänet täytyi viedä hyttiinsä, ja lady Helena lähti mukaan hoivatakseen häntä, mutta Robert toisteli yhä:
— Isä on tuolla! Minä olen siitä varma, mylord!
Tämän surullisen kohtauksen todistajat päätyivät lopulta käsitykseen, että kapteenin molemmat lapset olivat kokeneet harha-aistimuksen. Mutta kuinka saada heidän kovin kiihtyneet aistinsa rauhoittumaan?
Glenarvan yritti kuitenkin. Hän tarttui Robertin käteen ja sanoi:
— Kuulitko sinä isäsi äänen, rakas lapseni?
— Kuulin, mylord. Tuolta, keskeltä maininkeja. Hän huusi: — Tulkaa apuun!
— Ja tunsitko äänen?
— Tunsinko hänen äänensä, mylord? Tottakai minä sen tunsin, vannon sen! Sisareni kuuli sen ja tunsi kuten minäkin! Kuinka voitte luulla, että olisimme molemmat erehtyneet? Mylord, lasketaan vene ja mennään hänen avukseen!
Glenarvan huomasi kyllä, ettei hän voinut rauhoittaa poikaparkaa. Hän koetti kuitenkin vielä viimeistä keinoa ja kutsui paikalle perämiehen.
— Hawkins, hän kysyi tältä, — tehän olitte ruorissa sillä hetkellä, kun neiti Mary sai kohtauksensa?
— Niin olin, mylord, Hawkins vastasi.
— Ettekö nähnyt tai kuullut mitään?
— En mitään.
— Siinä näet, Robert.
— Jos se olisi ollut Hawkinsin isä, Robert vastasi hellittämättömän tarmokkaasti, — niin Hawkins ei sanoisi, ettei hän kuullut mitään. Se oli minun isäni, mylord, minun isäni, minun isäni..!
Robertin ääni tukahtui nyyhkytykseen. Kalpeana ja äänettömänä hän vuorostaan menetti tajuntansa. Glenarvan kantoi Robertin vuoteeseensa, ja liikutuksen valtaama lapsi vaipui pian syvään horrokseen.
— Orporaukat! John Mangles sanoi. — Jumala koettelee heitä ankarasti.
— Niin, Glenarvan sanoi, — liian suuri suru on saanut molemmat, vieläpä samalla hetkellä kokemaan samanlaisen harha-aistimuksen.
— Molemmat! Paganel mutisi. — Se on outoa! Sitä ei tiede pitäisi mahdollisena.
Sitten kurkottaen vuorostaan partaan yli ja jännittäen kuuloaan Paganel viittasi kaikkia olemaan hiljaa ja kuunteli. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus. Paganel huusi kovalla äänellä. Kukaan ei vastannut.
— Se on outoa! maantieteilijä toisti palaten hyttiinsä. — Yhteiset ajatukset ja suru ei riitä selittämään tätä ilmiötä.
Seuraavana, 8. päivänä maaliskuuta, kello viisi aamulla päivän sarastaessa olivat matkustajat, Robet ja Mary muiden mukana, sillä heitä oli ollut mahdoton saada pysymään poissa, taas koolla Duncanin kannella. Jokainen tahtoi tutkia tätä maata, jota eilen nähtiin vain epämääräisesti.
Kaukoputket tarkkailivat uteliaasti saarta. Laiva sivuutti sen rantoja noin puolentoista kilometrin päässä, niin että saattoi nähdä pienimmätkin yksityiskohdat. Äkkiä Robert kirkaisi. Hän väitti näkevänsä kaksi miestä, jotka juoksivat ja huitoivat, ja kolmannen heiluttavan lippua.
— Englannin lippu! John Mangles huudahti, joka oli tarttunut kaukoputkeensa.
— Se on totta! Paganel huudahti, kääntyen innoissaan Robertin puoleen.
— Mylord, Robert sanoi liikutuksesta vapisten, — mylord, ellette tahdo, että menen saareen uimalla, käskekää laskea vene vesille. Ah, mylord, minä pyydän polvillani saada ensimmäisenä nousta maihin!
Kukaan läsnäolijoista ei uskaltanut puhua. Mitä! Tällä 37. leveysasteen koskettamalla saarella kolme haaksirikkoista miestä, englantilaisia! Ja jokaisen mieleen palasi eilisiltainen tapahtuma, Robertin ja Maryn silloin kuulema huuto. Lapset eivät ehkä olleet erehtyneet kuin yhdessä kohden: he olivat saattaneet kuulla äänen, mutta oliko se voinut olla heidän isänsä avunhuuto? Ei, tuhat kertaa ei, sen pahempi! Ja heitä odottavaa kauheaa pettymystä peläten jokainen ajatteli, että tämä uusi koettelemus ylittäisi heidän voimansa. Mutta heitä ei voinut estää? Lordi Glenarvanilla ei ollut rohkeutta siihen.
— Veneeseen! hän huudahti.
Minuutissa oli vene laskettu vesille. Kapteenin molemmat lapset, Glenarvan, John Mangles ja Paganel kiiruhtivat siihen, ja se kiiti nopeaa vauhtia kuuden matruusin voimakkaasti soutaessa.
Parinkymmenen metrin päässä rannasta päästi Mary kimeän huudon:
— Isäni!
Rannalla seisoi mies kahden muun välissä. Hänen kookas ja voimakas vartalonsa, hänen samalla lempeät ja päättäväiset kasvonsa osoittivat selvää yhdennäköisyyttä Mary ja Robert Grantin piirteiden kanssa. Hän oli nähtävästi se mies, jota molemmat lapset olivat niin usein kuvailleet. Heidän sydämensä ei ollut heitä pettänyt. Se oli heidän isänsä, se oli oikea kapteeni Grant.
Kapteeni kuuli Maryn huudon, levitti kätensä ja kaatui hiekalle kuin salaman iskemänä.
TABOR-SAARI.
Ihminen ei kuole iloon, sillä isä ja lapset tointuivat jo ennen kuin oli ehditty laivalle. Kuinka kuvata tätä kohtausta? Sanat eivät siihen riitä. Koko miehistö itki nähdessään näiden kolmen olennon syleilevän äänettömästi toisiaan. Laivan kannelle saavuttuaan vaipui Harry Grant polvilleen. Hurskas skotlantilainen tahtoi koskettaessaan sitä, mikä hänelle oli isänmaan kamaraa, kiittää ennen kaikkea Jumalaa pelastumisestaan.
Sitten lady Helenan, lordi Glenarvanin ja heidän kumppaniensa puoleen kääntyen, hän lausui heille kiitoksensa liikutuksesta väräjävällä äänellä. Lyhyellä matkalla saarelta laivalle olivat hänen lapsensa muutamin sanoin kertoneet hänelle Duncanin koko historian.
Miten suunnattomassa kiitollisuudenvelassa hän olikaan tälle jalolle naiselle ja hänen kumppaneilleen! Eivätkö kaikki, lordi Glenarvanista viimeiseen matruusiin saakka, olleet kamppailleet ja kärsineet hänen puolestansa? Harry Grant toi tulvivan sydämensä kiitollisuuden tunteet esiin niin koruttomasti ja ylevästi, hänen miehekkäitä kasvojansa kirkasti niin puhdas ja lempeä liikutus, että kaikki tunsivat saaneensa runsaan korvauksen kärsimistään vaivoista. Itse järkähtämättömän majurinkin silmä oli kostunut kyyneleistä, joita hän ei kyennyt pidättämään. Kunnianarvoisa Paganel puolestaan itki kuin lapsi, joka ei ajattelekaan salata kyyneliään.
Harry Grant ei kyllästynyt katselemaan tytärtään. Mary oli hänestä kaunis, viehättävä! Hän sanoi sen suoraan moneen kertaan, ottaen lady Helenan todistajaksi ikään kuin ollakseen varma, ettei hänen isänrakkautensa erehdyttänyt häntä. Sitten hän kääntyi poikansa puoleen.
— Kuinka hän on kasvanut! Oikein jo iso mies! hän huudahteli ihastuneena.
Ja hän tuhlasi näille kahdelle niin rakkaalle olennolle tuhansia hyväilyjä, joita kahden vuoden eron aikana oli kertynyt hänen sydämeensä.
Robert esitteli hänelle vuoron perään kaikki ystävänsä ja osasi elävöittää sanojaan, vaikka hänellä oli jokaisesta sanottava samaa. Sillä olihan asia niin, että kukin heistä oli poikkeuksetta ollut sydämellisen hyvä molemmille orvoille. Kun tuli John Manglesin vuoro, kapteeni punastui kuin nuori tyttö jä hänen äänensä vavahti hänen vastatessaan Maryn isälle.
Lady Helena kertoi sitten kapteeni Grantille matkan vaiheet ja sai hänet ylpeilemään sekä pojastaan että tyttärestään.
Harry Grant sai kuulla nuoren sankarin urotyöt ja kuinka poika jo oli maksanut lordi Glenarvanille osan isänsä velasta. Sitten vuorostaan John Mangles puhui Marysta sellaisin sanoin, että Harry Grant, jolle lady Helena oli parilla sanalla antanut asianomaisen vihjeen, laski tyttärensä käden nuoren kapteenin uljaaseen kouraan ja kääntyen lordi ja lady Glenarvanin puoleen sanoi:
— Mylord ja te, mylady, siunatkaamme lapsiamme!
Kun kaikki oli kerrottu ja toistettu tuhanteen kertaan, Glenarvan selitti Harry Grantille Ayrtonia koskevat seikat. Grant vahvisti perämiehen puheen todeksi, mitä tuli hänen laskemiseensa Australian rannikolle.
— Hän on älykäs ja rohkea mies, jonka kiihkeä luonne on vienyt pahuuden tielle, hän lisäsi. — Toivottavasti mietiskely ja katumus muuttaa hänet!
Mutta ennen kuin Ayrton vietiin saarelle, tahtoi Harry Grant tarjota uusille ystävilleen kalliosaarensa antimia. Hän kutsui heitä käymään metsämajassaan ja istahtamaan toisen Robinsonin pöytään. Glenarvan ja hänen vieraansa suostuivat mielihyvin. Robert ja Mary Grant halusivat hartaasti nähdä ne yksinäiset paikat, missä kapteeni oli niin paljon heitä ikävöinyt.
Vene pantiin kuntoon, ja kapteeni, hänen molemmat lapsensa, lordi ja lady Glenarvan, majuri, John Mangles ja Paganel astuivat pian saaren rannalle.
Muutamassa tunnissa oli Harry Grantin valtakunta tarkastettu. Se oli oikeastaan merenalaisen vuoren huippu, tasanne, jossa oli runsaasti basalttikallioita ja tulivuorenpurkauksen jätteitä. Maan geologisten vaiheiden aikana oli tämä vuori vähitellen noussut Tyynen valtameren syvyyksistä maanalaisen tulen toimiessa; mutta jo vuosisatoja sitten oli tulivuori sammunut, ja sen tukkeutunut kraateri oli nyt merestä nousseena saarena. Sitten kehittyi pinnalle multaa, ja kasvimaailma valtasi tämän uuden alueen; ohikulkevat valaanpyytäjät jättivät sinne kotieläimiä, vuohia ja sikoja, jotka lisääntyivät luonnon tilassa, ja tällä valtameren keskelle ilmestyneellä saarella oli kaikkea tarvittavaa.
Kun Britannian haaksirikkoiset olivat pelastuneet sinne, he ryhtyivät järjestelemään luonnon rikkauksia. Kahdessa ja puolessa vuodessa saivat Harry Grant ja hänen molemmat matruusinsa siellä paljon aikaan. Monta eekkeriä huolellisesti viljeltyä maata antoi laadultaan mainioita vihanneksia.
Vierailijat saapuivat vehreiden kumipuiden varjostamaan asuntoon; sen ikkunoiden edessä levisi valtava meri auringonsäteissä kimallellen. Harry Grant siirrätti pöytänsä kauniiden puiden varjoon, ja kaikki istuutuivat sen ääreen. Vuohenlapa, nardisleipää, muutamia kulhoja maitoa, pari kolme villin sikurin juurta, puhdasta ja raikasta vettä — siinä ainekset, joista tämä yksinkertainen ja arkaadian paimenten arvoinen ateria oli valmistettu.
Paganel oli ihastuksissaan.
Hänen vanhat Robinson-haaveensa kihosivat hänelle päähän.
— Tuolla Ayrton-lurjuksella ei tosiaan ole syytä valittaa! hän huudahti haltioissaan. — Tämä saarihan on paratiisi!
— Niin, Harry Grant vastasi, — paratiisi tämä oli kolmelle haaksirikkoisparalle, jotka taivas pelasti tänne, mutta minä pahoittelen, että Maria-Teresia ei ole laaja ja hedelmällinen saari, jossa olisi virta puron sijasta ja oikea satama eikä ainoastaan pientä, ulapan aaltojen pieksämää poukamaa.
— Minkä vuoksi, kapteeni? Glenarvan kysyi.
— Koska silloin olisin laskenut tänne sen siirtolan perustan, jonka tahdon lahjoittaa Skotlannille Tyynessä valtameressä.
— Ah, kapteeni Grant, Glenarvan sanoi, — te ette siis ole luopunut aatteestanne, joka teidät on tehnyt niin tunnetuksi vanhassa isänmaassamme?
— En, mylord, ja Jumalan ja teidän avullanne olen pelastunut vain toteuttaakseni sen. Köyhille veljilleni vanhassa Kaledoniassa, kaikille kärsiville on saatava uudella maalla turva kurjuutta vastaan! Rakkaalla isänmaallamme tulee olla näillä vesillä oma, aivan oma siirtolansa, nauttiakseen siellä edes hiukan sitä itsenäisyyttä ja vaurautta, jota siltä puuttuu Euroopassa.
— Ah, tuo on hyvin sanottu, kapteeni Grant, lady Helena vastasi. — Se on kaunis suunnitelma ja jalon mielen arvoinen! Mutta tämä saari…?
— Ei, rouva, tämä kallio riittää korkeintaan muutamille siirtolaisille, mutta me tarvitsemme laajaa ja rikasta maata.
— Hyvä on, kapteeni, Glenarvan huudahti, — tulevaisuus on meidän ja me etsimme yhdessä sellaisen maan.
Harry Grant ja Glenarvan puristivat lämpimästi toistensa käsiä sopimuksen vahvistukseksi.
Sitten kaikki halusivat juuri tällä saarella, tässä matalassa majassa kuulla Britannian haaksirikkoisten tarinan kahden pitkän erakkovuoden ajalta. Harry Grant koetti täyftää uusien ystäviensä toivomuksen.
— Minun tarinani, hän sanoi, — on sama kuin kaikkien jollekin saarelle joutuneiden Robinsonien, jotka voimatta luottaa muuhun kuin Jumalaan ja itseensä tuntevat velvollisuudekseen puolustaa henkeänsä luonnonvoimia vastaan. Kesäkuun 26. ja 27. päivän välisenä yönä 1862 murskautui kuusipäiväisen myrskyn runtelema Britannia Maria-Teresian kallioihin. Meri myllersi, pelastumiseen ei ollut mahdollisuuksia, ja koko onneton miehistöni hukkui. Ainoastaan kaksi matruusiani, Bob Learce, Joe Bell ja minä pääsimme rannalle parinkymmenen turhan ponnistuksen jälkeen.
Se maa, jonne olimme joutuneet, oli autio saari, kolme kilometriä leveä, kahdeksan pitkä, keskikohdalla kasvoi kolmisenkymmentä puuta, oli muutamia nurmikoita ja raikasta vettä sisältävä lähde, joka onneksi ei milloinkaan kuivunut. Vaikka olin yksin kahden matruusin kanssa tässä kolkassa, en joutunut epätoivoon. Luotin Jumalaan ja ryhdyin päättäväisesti ponnistelemaan. Bob ja Joe, rohkeat onnettomuustoverini ja ystäväni, auttoivat minua tarmokkaasti.
Me aloitimme niin kuin Daniel Defoen ihanne-Robinson, meidän esikuvamme, keräämällä laivan jäännöksiä, työkaluja, hiukan ruutia, aseita, pussillisen kallisarvoisia siemeniä. Ensimmäiset päivät olivat tuskallisia, mutta pian saimme metsästämällä ja kalastamalla turvatuksi ravinnon, sillä villejä vuohia oli runsaasti saaren sisäosassa ja merieläimiä sen rannoilla. Vähitellen toimeentulomme muuttui säännölliseksi.
Minä tunsin tarkoin saaren aseman haaksirikosta pelastamieni kojeiden avulla. Tiesin siis, että olimme joutuneet kauas laivojen kulkuväylältä ja että ainoastaan sattuma voisi meidät pelastaa. Ajatellen yhä rakkaitani, joita en enää luullut saavani nähdä, alistuin tähän koettelemukseen, ja molempien lasteni nimet liittyivät jokapäiväisiin rukouksiini.
Me työskentelimme ahkerasti. Pian oli useita eekkereitä maata kylvetty Britannian siemenillä; perunat, sikuri ja suolaheinä olivat terveellisenä vaihteluna tavalliseen ruokaamme; sitten vielä muut vihannekset. Otimme kiinni muutamia vuohia, jotka helposti kesyyntyivät. Meillä oli maitoa ja voita. Nardusta, jota kasvoi purojen kuivuneissa uomissa, leivottiin mukiinmenevää leipää, eikä elämän aineellinen puoli enää herättänyt mitään pelkoa.
Me olimme rakentaneet asumuksen Britannian laudoista; se peitettiin huolellisesti tervatuilla purjeilla, ja sen tiiviissä suojassa kului sadekausi onnellisesti. Silloin tehtiin monta suunnitelmaa, haaveiltiin monenlaista, ja paras niistä nyt on toteutunut.
Minulla oli aluksi aikomus uhmata merta laivanpirstoista tehdyllä veneellä, mutta lähimpään maahan, Pomotun saaristoon, oli puolitoista tuhatta peninkulmaa. Mikään vene ei olisi kestänyt niin pitkää matkaa. Niinpä luovuin siitä ja odotin pelastuvani ainoastaan kaitselmuksen ansiosta.
Ah, lapsiraukkani! Kuinka usein olemmekaan rannan kallioilta tähystelleet laivoja ulapalla! Koko tänä aikana ilmestyi horisonttiin vain pari kolme purjetta heti taas kadotakseen! Me emme enää toivoneet, mutta emme vielä olleet epätoivoisia.
Sitten, eilen, olin noussut saaren korkeimmalle kukkulalle, kun huomasin lännessä hiukan savua. Se suureni. Pian tuli näkyviin laiva. Se tuntui suuntaavan meitä kohti.
Mutta eikö se menisi ohi tämän saaren, missä sillä ei ollut mitään satamaa?
Ah, mikä jännityksen päivä, ja mikä ihme, ettei sydämeni haljennut rinnassani! Toverini sytyttivät tulen eräällä Maria-Teresian kukkulalla. Yö tuli, mutta alus ei antanut mitään merkkiä, että meidät oli huomattu! Tuossa oli kuitenkin pelastus! Joutuisimmeko katselemaan, kun se menisi ohi?
En enää epäröinyt. Pimeys lisääntyi. Laiva saattoi kulkea saaren ohi yön kuluessa. Heittäydyin mereen ja uin sitä kohti. Toivo kolminkertaisti voimani. Haloin aaltoja yliluonnollisella tarmolla. Olin jo pääsemässä laivaan, vain viidenkymmenen metrin päässä siitä, kun se kääntyi!
Silloin päästin ne epätoivoiset huudot, jotka vain lapseni kuulivat, ja jotka eivät olleet harha-aistimusta.
Sitten palasin rannalle, näännyksissä, liikutuksen ja väsymyksen voittamana. Molemmat matruusini tapasivat minut puolikuolleena. Se oli kauhea yö, tämä viimeinen saarella viettämämme, ja me luulimme jääneemme iäksi eristetyiksi, kun aamun sarastaessa huomasin laivan purjehtivan pitkin rantaa hiljaista vauhtia. Teidän veneenne laskettiin vesille… Meidät oli pelastettu ja — voi taivaan jumalaista hyvyyttä! — minun lapseni, rakkaat lapseni olivat siinä ojentamassa minulle käsiään!
Harry Grantin kertomus päättyi Maryn ja Robertin hyväilyihin. Ja vasta nyt sai kapteeni kuulla, että hänen oli pelastuksestaan kiittäminen sitä hieroglyfistä asiakirjaa, jonka hän kahdeksan päivää haaksirikon jälkeen oli sulkenut pulloon ja laskenut aaltojen vietäväksi. Mutta mitä ajatteli Jacques Paganel kapteeni Grantin kertomuksen aikana! Kelpo maantieteilijä pyöritteli tuhannetta kertaa päässään asiakirjan sanoja. Hän palautti mieleensä peräkkäin nuo kolme tulkintaa, joista jokainen oli väärä. Millä tavoin tämä Maria-Teresian saari sitten oli mainittu meren syömissä papereissa? Paganel ei voinut hillitä itseään kauempaa, vaan tarttui Harry Grantin käteen.
— Kapteeni, sanokaa^ nyt vihdoinkin, mitä noissa selittämättömissä papereissa luki?
Maantieteilijän kysymys herätti kaikkien uteliaisuuden, sillä nyt saataisiin kuulla arvoituksen yhdeksän kuukautta hämäränä pysynyt ratkaisu!
— Niin, kapteeni, Paganel kysyi, — kyllähän te tarkalleen muistatte asiakirjan sanamuodon?
— Sanasta sanaan, Harry Grant vastasi, — eikä ole kulunut päivääkään, etten olisi kerrannut mielessäni sanoja, jotka olivat ainoa toivomme.
— Ja mitkä ne ovat, kapteeni? Glenarvan kysyi. — Sanokaa, sillä meidän turhamaisuutemme on saanut kovan kolauksen.
— Minä olen valmis siihen, Harry Grant vastasi, — mutta tehän tiedätte, että menestymisen toiveita lisätäkseni olin pannut pulloon kolme eri kielillä kirjoitettua asiakirjaa. Minkä niistä haluatte kuulla?
— Eivätkö ne ole samanlaisia? Paganel huudahti.
— Ovat, yhtä nimeä lukuunottamatta.
— No, esittäkää ranskalainen asiakirja, Glenarvan lausui; — se oli näet parhaiten säilynyt, ja se on pääasiallisesti ollut tulkintamme perustana.
— Mylord, se kuuluu sanasta sanaan näin, Harry Grant sanoi.
— 27. päivänä kesäkuuta 1862 fregatti Britannia Glasgowista upposi tuhannenviidensadan lieuen päässä Patagoniasta, eteläisellä pallonpuoliskolla. Kaksi matruusia ja kapteeni Grant ovat päässeet Tabor-saarelle…
— Mitä? Paganel keskeytti.
— Missä he, Harry Grant jatkoi, — jatkuvasti julman hädän uhreina ovat heittäneet tämän asiakirjan 153 pituus- ja 37° 11' leveysasteelle. Tuokaa heille apua tai he ovat hukassa.
Kuullessaan nimen Tabor oli Paganel hypähtänyt pystyyn; sitten hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan huudahti:
— Kuinka niin, Tabor-saari? Tämähän on Maria-Teresia!
— Aivan oikein, herra Paganel, Harry Grant vastasi, — Maria-Teresia englantilaisilla ja saksalaisilla kartoilla, mutta Tabor ranskalaisilla!
Samassa osui hirvittävä nyrkinisku Paganelin olkapäähän, niin että hän horjahti. Totuus pakottaa sanomaan, että se tuli majurilta, joka ensimmäistä kertaa rikkoi säädylliset tapansa.
— Maantieteilijä! MacNabbs sanoi syvästi halveksien.
Mutta Paganel ei ollut edes huomannut majurin iskua.
Mitä se olikaan verrattuna siihen maantieteelliseen iskuun, joka häneen oli sattunut!
Niinpä siis, kuten hän nyt kapteeni Grantilta kuuli, hän oli vähitellen päässyt lähemmäksi totuutta. Hän oli selvittänyt melkein koko arvoituksellisen viestin. Vuoronperään nimet Patagonia, Australia ja Uusi Seelanti olivat näyttäneet hänestä eittämättömän varmoilta. Contin, alussa continent, oli vähitellen saanut todellisen merkityksensä continuelle. Indi oli merkinnyt vuoron perään indiens ja indigenes, sitten vihdoin indigence, joka oli sen todellinen merkitys. Ainoastaan tuo vaillinainen sana abor oli pettänyt maantieteilijän älyn. Paganel oli itsepintaisesti pitänyt sitä osana verbistä aborder, vaikka se oli erisnimi, Tabor-saaren ranskalainen nimi, juuri sen saaren, missä Britannian haaksirikkoiset olivat! Sitä erehdystä oli tosin vaikea välttää, kun Duncanin kartoilla tämän saaren nimenä oli Maria-Teresia.
— Vähät siitä! Paganel repi tukkaansa, — minun ei olisi pitänyt unohtaa, että sillä oli kaksi eri nimeä! Se on anteeksiantamaton virhe, Maantieteellisen seuran sihteerille sopimaton erehdys! Minä olen häpäissyt itseni!
— Mutta, herra Paganel, lady Helena sanoi, — eihän tämä ole näin vakavaa!
— Ei, rouva, ei! Minä olen pelkkä aasi!
— Ettekä edes oppinut aasi! majuri huomautti muka lohduttaen.
Kun ateria oli päättynyt, Harry Grant asetti kaikki tavarat paikoilleen talossaan. Hän ei ottanut sieltä mukaansa mitään, haluten antaa rehellisen miehen rikkaudet perinnöksi rikolliselle.
Palattiin laivalle. Glenarvan aikoi lähteä vielä samana päivänä ja antoi määräyksen perämiehen maihinviennistä. Ayrton tuotiin perähyttiin ja näki edessään Harry Grantin.
— Se olen minä, Ayrton, Grant sanoi.
— Te juuri, kapteeni, Ayrton vastasi osoittamatta minkäänlaista hämmästystä tavatessaan Harry Grantin. — No, enpä ole pahoillani nähdessäni teidät hyvissä voimissa.
— Näyttää siltä, Ayrton, että tein erehdyksen laskiessani teidät asuttuun maahan.
— Niin näyttää, kapteeni.
— Te siirrytte minun tilalleni tälle autiolle saarelle. Toivottavasti se saa teidät katumaan.
— Olkoon niin! Ayrton vastasi tyynellä äänellä.
Sitten Glenarvan sanoi perämiehen puoleen kääntyen:
— Te pysytte, Ayrton, siis päätöksessänne, että teidät on jätettävä autiolle saarelle?
— Niin pysyn, mylord.
— Onko Tabor-saari teille sopiva?
— Täydellisesti.
— Sitten kuulkaa viimeiset sanani, Ayrton. Täällä te olette eristettynä kaikista maista, vailla mahdollisuuksia päästä yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Ihmeitä ei tapahdu usein, ettekä te voi paeta tältä saarelta, jonne Duncan teidät jättää. Te jäätte yksin Jumalan silmien alle, joka näkee sydänten pohjaan, mutta te ette ole kadotettu ettekä tietymättömissä, kuten kapteeni Grant. Niin arvoton kuin lienettekin ihmisten muistettavaksi, tulevat ihmiset teitä muistamaan. Minä tiedän, missä te olette, Ayrton, minä tiedän, mistä teidät löydän, enkä unohda sitä milloinkaan.
— Jumala varjelkoon teidän armoanne, perämies vastasi yksinkertaisesti.
Nämä olivat viimeiset Glenarvanin ja perämiehen välillä vaihdetut sanat. Vene oli valmiina. Ayrton astui siihen.
John Mangles oli ennakolta käskenyt viedä saarelle muutamia laatikoita säilykkeitä, työkaluja, aseita ja joukon ruutia ja lyijyä.
Perämies saattoi siis työllään tulla toimeen; häneltä ei puuttunut mitään, ei edes kirjoja, joiden joukossa oli englantilaisille niin rakas raamattu.
Eron hetki oli tullut. Miehistö ja matkustajat olivat kannella. Useimmat tunsivat ahdistusta. Mary Grant ja lady Helena eivät voineet salata liikutustaan.
— Onko se välttämätöntä? nuori rouva kysyi mieheltään. — Onko välttämätöntä, että tuo onneton jätetään tänne?
— On, Helena, lordi Glenarvan vastasi. — Se on sovitus.
Tällä hetkellä lähti John Manglesin johtama vene liikkeelle. Ayrton seisoi, yhä ilmeettömänä, otti lakin päästään ja tervehti vakaasti.
Glenarvan paljasti päänsä ja hänen mukanaan koko laivaväki, kuten tehdään kuolevalle ihmiselle, ja vene etääntyi syvän hiljaisuuden vallitessa.
Maihin tultaessa Ayrton hyppäsi rannalle, ja vene palasi laivalle.
Kello oli silloin neljä illalla ja peräkannelta saattoivat matkustajat nähdä perämiehen, käsivarret ristissä rinnalla, seisomassa liikkumatta kuin kuvapatsas kalliolla, laivaa katsellen.
— Lähdemmekö, mylord? John Mangles kysyi.
— Lähdemme, John, Glenarvan vastasi liikuttuneempana kuin tahtoi näyttää.
— Go ahead! Eteenpäin! John huusi koneenkäyttäjälle.
Höyry pihisi putkissa, potkuri pieksi vettä, ja kello kahdeksan katosivat Tabor-saaren viimeiset kukkulat yön pimeyteen.
JACQUES PAGANELIN VIIMEINEN HAJAMIELISYYS.
Yksitoista päivää saarelta lähtönsä jälkeen, 18. päivänä maaliskuuta, Duncan sai näkyviinsä Amerikan rannikon ja ankkuroi seuraavana päivänä Talkahuanon lahdella.
Se palasi sinne viisikuukautisen matkan jälkeen, jolloin se noudattaen tarkoin 37. leveysastetta oli kiertänyt maapallon ympäri. Tämän muistettavan retkikunnan jäsenet olivat ensimmäisinä Travellers' Clubin aikakirjoissa kulkeneet Chilen, pampan, Argentiinan tasavallan, Atlantin, Tristan da Cunhan saarten, Intian valtameren, Amsterdamin saarten, Australian, Uuden Seelannin, Tabor-saaren ja Tyynen valtameren poikki. Heidän ponnistuksensa eivät jääneet tuloksettomiksi, vaan he toivat takaisin isänmaahansa Britannian haaksirikkoiset.
Ei ainoatakaan niistä uljaista skotlantilaisista, jotka olivat lähteneet matkalle lordinsa kutsusta, puuttunut nimihuudossa, kaikki palasivat vanhaan Skotlantiin, ja tämä matka muistutti vanhan tarinan taistelua "ilman kyyneleitä".
Kun Duncan oli täydentänyt varastonsa, se kulki pitkin Patagonian rannikkoa, kiersi Kap Hornin ja kiiti sitten Atlantin valtameren poikki.
Matkalla ei tapahtunut mitään erikoista. Laivalla oli kaikki pelkkää iloa. Mikään ei enää pysynyt salassa, ei edes John Manglesin rakkaus Mary Grantiin.
Tai pysyipä sentään. Eräs salaisuus kiusasi vielä MacNabbsia. Miksi Paganelin takki oli aina tiukasti napitettu ja miksi hän piti vielä kaulaliinaa, joka ulottui korviin saakka? Majuria halutti saada tietää syy tähän omituiseen tapaan. Mutta täytyy sanoa, että huolimatta MacNabbsin kyselyistä, vihjailuista ja epäluuloista Paganel ei avannut takkiaan.
Ei silloinkaan, kun Duncan kulki päiväntasaajan poikki ja kannen palkit olivat sulaa viidenkymmenen asteen kuumuudessa.
— Hän on niin hajamielinen, että luulee olevansa Pietarissa, majuri sanoi nähdessään maantieteilijän kääriytyneenä suureen viittaan, ikään kuin elohopea lämpömittarissa olisi ollut jäätynyt.
Vihdoin, 9. päivänä toukokuuta, viisikymmentä päivää Talkahuanosta lähdön jälkeen John Mangles näki Kap Clearin majakan. Alus laski Pyhän Yrjön salmeen, kulki Irlannin meren poikki ja saapui 10. päivänä toukokuuta Clyden lahteen. Kello yksitoista se ankkuroi Dumbartonissa. Kello kaksi päivällä saapuivat sen matkustajat Malcolmin linnaan ylämaalaisten hurraa-huutojen kaikuessa.
Kohtalo oli siis määrännyt, että Harry Grant ja hänen molemmat kumppaninsa pelastuivat, että John Mangles menisi vihille Mary Grantin kanssa Pyhän Mungon vanhassa kirkossa, missä pastori Paxton, sitä ennen yhdeksän kuukautta rukoiltuansa isän pelastuksen puolesta, siunasi hänen tyttärensä ja hänen pelastajansa avioliiton! Samoin oli määrätty, että Robertista tulisi merimies kuten Harry Grantista ja John Manglesista ja että hän jatkaisi heidän kanssaan isänsä suuria suunnitelmia lordi Glenarvanin suojeluksessa.
Mutta oliko määrätty, että Jacques Paganel ei kuolisi poikamiehenä?
Arvattavasti.
Sankarillisten tekojensa jälkeen maantieteilijä ei tietenkään voinut välttää kuuluisuutta. Hänen hajamielisyytensä hurmasi Skotlannin ylhäisön seurapiirit. Hänestä suorastaan kilpailtiin, eikä hän millään voinut noudattaa kaikkia hänelle lähetettyjä kutsuja.
Ja tällöin tapahtui, että eräs rakastettava kolmikymmenvuotias neiti eikä sen vähempää kuin majuri MacNabbsin serkku, itsekin hiukan omalaatuinen, mutta hyväsydäminen ja vielä viehättävä, ihastui maantieteilijän eriskummallisuuteen ja tarjosi hänelle kättään ja sydäntään. Sen mukana tuli vielä miljoona puntaa, mutta siitä vaiettiin.
Neiti Arabellan tunteet eivät jättäneet Paganelia suinkaan kylmäksi, mutta hän ei uskaltanut kosia.
Majuri ryhtyi välittäjäksi näiden kahden, toisiaan varten luodun sydämen kesken. Hän jopa huomautti Paganelille, että avioliitto oli "viimeinen hajamielisyys", minkä hän voisi itselleen sallia.
Paganel, joka jostakin ihmeellisestä syystä ei saanut sanotuksi ratkaisevaa sanaa, oli pulassa.
— Eikö neiti Arabella miellytä teitä? MacNabbs kysyi häneltä vähän väliä.
— Oh, majuri, hän on hurmaava! Paganel huudahti, — tuhat kertaa liian hurmaava ja totta puhuakseni hän miellyttäisi minua enemmän, jos hän olisi vähemmän viehättävä! Jospa hänellä olisi edes jokin puute!
— Olkaa rauhassa, majuri vastasi, — kyllä hänellä niitä on ja useampia kuin yksi. Täydellisimmälläkin naisella on niitä aina osansa. Niinpä, Paganel, onko asia sovittu?
— Minä en uskalla, Paganel vastasi.
— No mutta, oppinut ystäväni, miksi epäröitte?
— Minä en ole kyllin arvokas neiti Arabellalle, maantieteilijä vastasi itsepäisesti.
Ja siihen se jäi.
Vihdoin kun hellittämätön majuri eräänä päivänä pani hänet ahtaalle, hän ilmoitti lopulta vaitiolon lupausta vastaan, erään erikoisuuden, joka oli omiaan suuresti helpottamaan hänen tuntomerkkiensä toteamista, jos hän joskus saisi poliisin kintereilleen.
— Joutavia! majuri huudahti.
— Asia on kuten sanon, Paganel vakuutti.
— Vähät siitä, kelpo ystäväni!
— Niinkö luulette?
— Päinvastoin, te olette sitten vielä erikoisempi. Sehän vain lisää teidän henkilökohtaisia ansioitanne. Se tekee teistä Arabellan uneksiman miehen, jolla ei ole vertaa!
Ja majuri jätti järkähtämättömän vakavana Paganelin mitä kalvavimman levottomuuden valtaan.
MacNabbsin ja neiti Arabellan välillä käytiin lyhyt keskustelu.
Kahta viikkoa myöhemmin vietettiin komeat häät Malcolmin linnassa. Paganel oli komea, joskin kaulaan saakka napitettu, ja neiti Arabella häikäisevä.
Ja maantieteilijän salaisuus olisi ainiaaksi jäänyt hämärän peittoon, ellei majuri olisi puhunut siitä Glenarvanille. Sitä kautta se kulki lady Helenalle, joka kuiskasi siitä sanan rouva Manglesille. Lyhyesti, tämä salaisuus joutui rouva Olbinettin korviin, ja kohta sen tiesivät kaikki.
Niiden kolmen päivän aikana, jolloin Paganel oli maorien vankina, hänet oli tatuoitu jaloista olkapäihin saakka, ja hänellä oli rinnassaan heraldinen kiwin kuva, joka siivet levällään nokki hänen sydäntään.
Se oli ainoa tällä suurella matkalla sattunut seikkailu, joka aina vaivasi Paganelia, jota hän ei milloinkaan antanut anteeksi Uudelle Seelannille; tämä seikka myös monista kehotuksista ja hänen omasta koti-ikävästään huolimatta esti häntä palaamasta Ranskaan. Hän pelkäsi tekevänsä koko Maantieteellisen seuran pilapiirtäjien ja sanomalehtien irvistettäväksi, kun hänet, sen sihteeri, oli tatuoitu Uudessa Seelannissa.
Kapteeni Grantin paluusta Skotlantiin tuli kansallistapahtuma ja Harry Grantista vanhan Kaledonian tunnetuin mies. Hänen poikansa Robert on ruvennut isänsä ja kapteeni Johnin tavoin merimieheksi, ja lordi Glenarvanin suojeluksessa ryhtynyt suunnittelemaan skotlantilaisen siirtokunnan perustamista Tyynen valtameren alueelle.
End of Project Gutenberg's Kapteeni Grantin löytyminen, by Jules Verne